perjantai 30. maaliskuuta 2018

Kuinka löysin taas liikunnan ilon.


Viime viikon torstaina pakkasin taas mukaani viltin ja villasukat ja vietin kaksi tuntia ihan vaan itseäni huoltaen: vaikken mahtunutkaan Essi Määtän Rentouta mielesi ja kehosi -kurssin kevään ryhmään, sain kuitenkin raivattua kalenteriini yhden illan Rentouta mielesi ja kehosi -workshopille. Oikeastaan kurssi ei olisi voinut osua pahempaan - tai parempaan - aikaan: oikean silmän takana jyskytti edelleen aamuisen migreenin rippeet, kurkussa oli kaktus ja lunta satoi vaakatasossa päin naamaa, kun kävelin kohti Jyvälää. Edelliset kaksi viikkoa olin lisäksi kärsinyt taas astetta pahemmasta unettomuudesta, ja aamulla töissä, kahden tunnin yöunien jälkeen, tuntui, että ainoa oikea osoite illaksi olisi kotisohva.

Mutta niin vain kahden tunnin omaan itseeni panostaminen kannatti jälleen: tärinäharjoituksen, lyhyen meditaation, läsnäoloharjoituksen ja mindfulnessin jälkeen olo alkoi olla jo melkein normaali ja sen illan viimeisen mindfulnessin aikana nukahdin joogamatolleni, sinne kansalaisopiston lattialle. Ja seuraavana yönä, ensimmäistä kertaa aika moneen viikkoon, nukuin kuusi tuntia putkeen ja heräsin melkein uudelleensyntyneenä.

Tuota samaa fiilistä ja hyvää oloa olen pyrkinyt tänä vuonna tuomaan myös liikkumiseen. Samalla olen löytänyt pitkästä aikaa jotain muutakin: liikunnan ilon nimittäin.

Jo alkuvuodesta päätin, etten ota paineita ystävieni treenipäivityksistä, puolimaratontuloksista tai kesäksi kuntoon -projekteista. Kun kännykän askelmittari viiden kilometrin työmatkakävelyiden sekä eskarin, päiväkodin ja kodin välillä kiirehtimisen jälkeen näyttää joka ilta yli kymmentätuhatta, olen päättänyt antaa itselleni armoa: sen sijaan, että edes haaveilisin hampaat irvessä tehdystä kuntosalitreenistä tai puolentoista tunnin juoksulenkistä, huollan kehoani mieluummin flow'lla, pilateksella tai hathalla. Ne kahdesta raskaudesta, useammasta lasillisesta punaviiniä sekä poikien nukkumaanmenoajan jälkeen salassa syödyistä karkeista jääneet viisi kiloakin saavat pysyä paikoillaan. Viime vuosina ne ovat olleet kroppaani koskevien huolten listalla kaikkein vähäisimpiä.

Kevään aikana olen löytänyt uudelleen Yogaian - ja rakastunut päätä pahkaa. Tammikuusta alkaen olen avannut puhelimeni Yogaia-sovelluksen vähintään kolmesti viikossa enkä siksi, että olisi jotenkin pakko, vaan siksi, että on ihan oikeastikin pakko: jo parinkin päivän joogaamattomuus on alkanut tuntua morkkiksen ohella myös jumituksena kropassa. Joogan lisäksi olen lisännyt viikkoihini pikku hiljaa muutakin hyvää oloa tuovaa liikuntaa: uintia joka toinen viikko, yksi pidempi lenkki aina viikonloppuisin, lihaskuntoa silloin tällöin inspiraation iskiessä. Pitäisi ehkä treenata kovempaa ja useammin, mutta juuri nyt ja tässä hektisessä arjessa minä voin parhaiten juuri näin.

Ja sen jo syksyllä oppimani tärinäharjoituksen otan kyllä myös taas jokaviikkoiseksi tavaksi.

Hei, jos hyvinvointi, hyvä olo ja jooga kiinnostavat teitäkin, niin käykäähän kurkistamassa ystäväni Ajatuksia joogamatolta -blogi. Viime aikoina siellä on ainakin testattu jooga- ja treenivaatteita ja pohdittu, kuinka kesäkuntoon voi päästä sekä lujasti että lempeästi.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

"Vain jokunen hetki enää, Teddy ajatteli. Kourallinen sydämenlyöntejä. Sitä on elämä. Sykäys sykäyksen jälkeen. Hetki hetken jälkeen, ja lopulta koittaa viimeinen. Elämä on hauras kuin linnun sydämenlyönti, hetkellinen kuin metsän sinililjat. Se ei haittaa, hän oivalsi, häntä ei haitannut, hän oli menossa sinne, mihin miljoonat olivat menneet ennen häntä ja mihin miljoonat häntä seuraisivat. Hänellä oli monien kohtalo.
     Ja nyt. Tämä hetki. Tämä hetki on ikuinen. Hän oli osa iäisyyttä. Puuta, kiveä ja vettä. Auringonnousua ja kauriinjuoksua. Nyt."


Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins, 2015. suom. Kaisa Kattelus)
S&S, 494 sivua.


Heti tammikuun alussa luin ehkä tämän vuoden parhaan kirjan: Kate Atkinsonin Elämä elämältä ravisutti, pysäytti, sai hengästymään ja olisi ansainnut kaikki mahdolliset superlatiivit arvioonsa, joka siltikin olisi tuntunut liian lattealta. Heti perään piti hakea kirjastosta seuraava Atkinson. Ja niin siinä vain kävi: jos Elämä elämältä oli todennäköisesti paras kirja, jonka tänä vuonna tulen lukemaan, on hyvin mahdollista, että Hävityksen jumala on se toiseksi paras.

Hävityksen Jumala jatkaa eräällä tavalla siitä, mihin Elämä elämältä jäi: se kertoo Elämä elämältä -kirjan Ursulan veljen Teddyn tarinan, sen version, jossa Teddy palaa lopulta sodasta kotiin, menee naimisiin naapurintytön, lapsuudenystävänsä, kanssa, tulee isäksi ja isoisäksi muttei koskaan runoilijaksi, niin kuin ennen sotaa luuli. Siinä versiossa on myös Viola, itsekeskeinen tuuliviiri ja tytär, joka etsiessään itseään ja suuntaansa hukkasi lapsensa, sekä Sunny, joka tunsi aina olevansa vääränlainen, väärässä paikassa. Jos selviän tästä, koetan loppuelämäni ajan olla aina kaikille ystävällinen, oli Teddy päättänyt lähestyessään taas kerran pommikoneellaan Saksan ilmatilaa. Teddylle sota oli Alpit kuunvalossa, ilmassa lentävä propellisiipi, kalpeat kasvot vedessä, viimeisinä sanoina onnea matkaan teille ja painajaiset, jotka seurasivat mukana kotiin asti. Ja aina tuli kuitenkin uusi aamu ja uusi päivä ja sitten vielä seuraavakin, kaikeksi yllätykseksi. Jos selviän tästä, hyvä, hiljainen elämä riittää, se että voi illan päätteeksi juoda lasillisen magnesiummaitoa ja kivuta sitten sänkyyn lukemaan kirjaa, raahustaa eteenpäin päivästä toiseen.

Mutta vaikeinta ei ollutkaan syöksyä kuunvalossa kohti alhaalla odottavaa Pohjanmerta, takana pelkkä liekkiverho, jonka läpi viimeinenkin miehistön elossa oleva jäsen oli juuri hypännyt Teddyn laskuvarjo selässään - vaikeinta oli oppia elämään elämä, josta hän oli jo kertaalleen luopunut.

"Viola tassutteli hiljaa takaisin sänkyynsä. "Todelliset painajaiset tapahtuvat valveaikana", lausui kertoja hänen uudessa kirjassaan Joka kolmas ajatus."

Elämä elämältä -kirjan tapaan myös Hävityksen jumala on täynnä sattumia, perhosen siiveniskuja, Sliding doors -hetkiä ja suurenmoisen temppelin paksuja seiniä, jotka rysähtävät tomuna maahan ihan pienemmästäkin hipaisusta. Lisäksi kirjan aiheena on liittoutuneiden tekemät massiiviset Saksan pommituslennot sekä sota, jonka jälki näkyy vielä pitkälle 2010-luvulle asti niin sen kokeneiden kuin jälkipolvienkin elämissä.

"Westminsterin sillalla seisova mies, lääkäri, kääntyi pois, kun timanttiriemujuhlan Gloriana-pursi on lipunut sillan ali. Hetken hänellä on aavistus, että joku seisoo hänen vieressään, mutta ketään ei ole, vain ilman lepatus. Hänestä tuntuu kuin hän olisi juuri menettänyt jotakin, mutta hän ei käsitä mitä se voisi olla."

Hävityksen jumala on ihan huikean hyvä kirja, todellinen lukuromaani, joka kuitenkin haastaa lukijansa hyppimällä ajasta toiseen, vaihtelemalla näkökulmaa ja tarjoilemalla tarinansa palanen kerrallaan. Silti edellisen kirjan lukeminen vaikuttaa lukukokemuksen taustalla ihan pakostikin: jos en juuri olisi lukenut kirjaa Ursulasta, olisin varmasti vielä enemmän polvillani Hävityksen jumalan edessä. Jatko-osan sijaan Hävityksen jumala on, ainakin Atkinsonin itsensä mukaan, ennemminkin Elämä elämältä -kirjan rinnakkaisteos. Ilman toisiaan ne ehkä olisivat toimineetkin vielä paremmin.

Atkinsonin kirjasta kirjoitettuja blogitekstejä selaillessani törmäsin kommenttiin, jonka mukaan Hävityksen jumala on "hitaasti sytyttävä mutta pitkään kytevä". Oikeastaan sen paremmin kirjaa ei voisi kuvatakaan. Siinä missä Elämä elämältä imaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuiltaan, piti Hävityksen jumalaan totutella paljon pidempään. Mutta sitten, lopuksi ja erityisesti viimeisellä kymmenellä sivulla, teksti meni totaalisesti ihon alle. Viimeisten lauseiden jälkeen piti selailla taaksepäin ja palata takaisin alkuun. Sinne se jäi, kytemään.

"Torvet soittavat juhlien päättymistä. Olematon kudelma purkautuu. Unelmien tomukudos repeilee ja risahtelee, ja pilviin ulottuvien tornien seinät vavahtelevat. Niistä varisee pieniä pölyhattaroita. Lintuja kohoaa ilmaan ja lentää pois."

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Pyöreitä silmälaseja, kissankorvia ja se aika vuodesta, kun kevät on ihan nurkan takana.


Tajusin tänä keväänä, että pääsiäinen taitaa nykyään olla minulle kaikista vuoden juhlapyhistä se kaikkein mieluisin. Siihen ei liity sellaisia paineita, odotuksia tai viikkojen valmistelua kuin vaikka jouluun, eikä kukaan kysele pääsiäisen suunnitelmista kuukautta aiemmin niin kuin esimerkiksi uudenvuoden kanssa. Ei ole olemassa käsitettä pääsiäissiivous (thank god for that) eikä kukaan odota meitä pääsiäispäivän lounaalle, ilahtuu toki, jos taas yllättäen päätämmekin kolistella paikalle. Viime vuosina olemme skipanneet myös perinteiset pääsiäisruuat ja sen joinakin vuosina tekemäni minttukastikkeen ja lammaspaistin - sen josta kukaan ei lopulta edes kauheasti pitänyt - sijaan kokkaamme nykyään pääsiäiseksi niitä koko perheen lempiruokia kuten pizzaa, tortilloja, lohta ja salaatteja. Pääsiäislauantaina käymme yleensä aina ulkona syömässä, Toivolan vanhalla pihalla ja ehkä uimassa ja muuten vietämme pidennetyn viikonlopun lähinnä koko porukka yhdessä ulkoillen, elokuvia katsellen, ystäviä ja sukulaisia tavaten, lueskellen ja suklaata, pääsiäiskarkkeja ja noitapillejä syöden.

Ja ennen kaikkea: pääsiäisestä alkaa kevät. Se sellainen, joka saa räystäät tippumaan ja asfaltin pilkistelemään taas lumikerroksen alta ja joka lupaa: kesäloma, nahkatakkikelit, puistonpenkillä istuminen ja hiekka paljaiden varpaiden välissä ovat jo ihan nurkan takana.

Oikeastaan tänä vuonna kevät alkoi jo Palmusunnuntaista, jolloin kasasimme mummolta lainattuun koriin aiemmin viikolla askartelemamme virpovitsat, maalasimme Pikkuveljelle kissanviikset ja suoristimme esikoisen Rohkelikko-kravatin ja hipsimme villasukat jaloissa naapureiden ovelta ovelle kaikki kolme. Ja sen verran ison kasan suklaata pojat kantoivat myöhemmin kotiin, että siitä taitaa riittää pääsiäispyhiksi koko perheelle.


PS. Ette varmaan osaa arvata, mitä kirjasarjaa meillä on joulun jälkeen luettu iltasatuna niin fiiliksissä, että sekä esikoinen että minä olemme nykyään ihan faneja? 
 

perjantai 23. maaliskuuta 2018

#muovitonmaaliskuu ja maailmantuska.


Jo useamman viikon olen pyöritellyt luonnoksissani postausta yleisestä maailmantuskasta, jonka kanssa olen paininut koko alkuvuoden. Olen katsonut läpi useamman Netflix-dokkarin, Before the floodin kahdesti, vaihtanut koululounaani kasvisversioon, karsinut tavaramääräämme, lopettanut leikkeleiden ostamisen kokonaan ja soimannut itseäni jokaisesta ostamastani uudesta tavarasta, vaikka paidoistaan yli kasvanut esikoinen vaan ihan välttämättä tarvitsi uuden hupparin ja muutaman t-paidan. Ja ahdistunut, ennen kaikkkea sitä.

Siksi en varsinaisesti edes lähtenyt mukaan #muovittomaanmaaliskuuhun, vaikka liityinkin haasteen Facebook-ryhmään ja lueskelin läpi ryhmään linkitetyt artikkelit. Ostan jo muutenkin oliiviöljyni mieluummin kierrätettävässä lasipullossa kuin kertakäyttöisessä muovisessa, ja heviosastolla olemme jo useamman vuoden keränneet tomaatit ja omenat SPR:n kestopusseihin ja punninneet banaanit ja bataatit ihan sellaisenaan, ilman yhtään ympärille kiedottavaa muovinpalaa. Ruokakauppaan otamme aina mukaan kangaskassit painavimmille ostoksille sekä kestokassin - muovisen tosin - kaikille muille, ja vaatekaupassa pakkaan ostokseni joko omaan laukkuuni tai vaunujen alle niin, että kotiin kulkeutuu mahdollisimman vähän niitä täysin turhia, pikkuisia Hennesin tai KappAhlin muovipusseja. Silti suurin muovittomuustekoni on varmasti shoppailun - sen täysin turhan sellaisen - vähentäminen: en enää päivitä koristetyynyjä kevään uutuusväreihin ja sen sijaan, että ostaisin uudet kengät, korjautan mieluummin suutarilla ne vanhat. 

Silti on paljon muovia, jota en pysty välttämään - enkä suoraan sanottuna edes halua. Ostamme edelleen esimerkiksi paketillisen Oltermannia viikossa, vaippoja, hammastahnaa, mozzarellaa, vessapaperia ja shampoota emmekä muuta jo suunnittelemaamme ruokalistaa siksi, että munakoisoa, kanasuikaleita tai edes pastaa ei ole tarjolla muuten kuin muoviin käärittynä. Siksi puolitiedostavalla ja tarkalla kulutuksella roskapussimme, se muovinen, täyttyy edelleen nimenomaan muoviroskasta, joka päätyy sellaisenaan kaatopaikalle.

#muovitonmaaliskuu-haasteen sijaan olen kuluneen kuukauden aikana pyrkinyt vähentämään muovia ja kulutusta niin paljon kuin mahdollista, mutta toisaalta myös opetella elämään maailmantuskani kanssa: ihan kaikkeen kun en minäkään pysty.

Ystäväni sanoi kerran, että on jotenkin todella ristiriitaista, että Jyväskylän MM-rallien aikaan osallistun rallihumun sijaan mieluummin kadunvaltaukseen, kun samaan aikaan lennän jonnekin Eurooppaan keskimäärin kerran vuodessa. Ihan samasta asiasta olen kokenut ahdistusta koko alkuvuoden ja pohtinut, kuinka kaksinaismoralisti oikeasti olenkaan jakaessani blogissa kuukauden vegejä ja meidän perheen säästövinkkejä ja suunnitellessani samalla kesälomaa ulkomailla. 

Maailmantuskaani helpottaakseni olenkin yrittänyt myös omaksua ajatuksen siitä, että tärkeintä on, että jokainen tekisi edes jotain: vaihtaisi ainakin muutaman liharuuan viikossa kasvisversioksi, jättäisi ottamatta sen heviosaston muovisen pikkupussin ja valitsisi myslipakkauksista sen pahvisen, miettisi yksityisautoilua, sähkönkulutustaan, kulutuskäyttäytymistään sekä jättämäänsä hiilijalanjälkeä ylipäätään. Sillä pienistä puroista syntyy suuri joki, ne sanovat - enkä minä voi yksin pelastaa koko maailmaa, vaikken ikinä enää ostaisi vessapaperia tai matkustaisi mihinkään.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Barcelona on uusi Dubrovnik.


Matkustelussa pahinta - eikä tosiaankaan parasta, vaikka joku niin väittäisikin - on ehdottomasti suunnittelu. Eikä niinkään nähtävyyksiin jo etukäteen tutustuminen tai mielenkiintoisten ravintoloiden googlailu, vaan nimenomaan se omalle budjetille, perheelle ja aikataululle sopivan hotelli+lento-yhdistelmän etsiminen.

Dubrovnikin-matkaa suunniteltiinkin alkuvuodesta useampi viikko: toiveissa meillä oli viikko Balkanilla niin, että löhölomaan Kroatian rannoilla olisi yhdistetty päivän tai parin automatka upean Montenegron puolelle. Haaveilevani helppo viikon pakettimatka edes jonkintasoisessa hotellissa piti kuitenkin haudata jo alkuunsa, sillä meidän nelihenkiseltä perheeltä sen hinta olisi kivunnut selvästi yli kolmen tonnin, kun matkaa ei mitenkään olisi voinut ajoittaa muualle kuin koulujen kesäloma-ajalle. Sitten kävimme läpi Airbnb:n tarjontaa, mutta jokaisessa löytämässämme asunnossa tuntui olevan jotain vikaa: ylin kerros eikä hissiä, liian korkea hinta, liian vähän nukkumapakkoja, monen kilometrin kävely lähimmälle rannalle. Pikainen googlailu kertoi myös, että koko Dubrovnik ja etenkin sen vanhakaupunki on pitkälti kapeita, kivisiä portaita täynnä. Tuli elävästi mieleen kaksi aikuista, yhdet matkarattaat, yksi jättimäinen lentolaukku sekä se uskomaton urakka, kun viime kesänä tuskan hiki selkää pitkin valuen kannoimme tuota yhdistelmää alas Slussenin massiivisia kallioportaita ja laivan lähtöön oli aikaa enää reilu puoli tuntia. (Että kiitos vaan vielä kerran sille tuntemattomalle suomalaispariskunnalle, joka lopulta riensi apuun ja jonka ansiosta ylipäätään ehdittiin laivaan.) Rento lomailu oli siitä hetkestä todella kaukana. 

Muutamaksi viikoksi vaihdoimme kohdetta ja selvittelimme Rodoksen tarjontaa. Se oli selvästi Dubrovnikia halvempi, mutta alkoi hotellivaihtoehtoja selaillessamme tuntua jotenkin niin nähdyltä, liian tutulta. Kävi ilmi, että altaalla lekottelun tai puolihoidon sijaan halusimme ehkä kuitenkin lomalta myös jotain muuta; jonkun ihan uuden kaupungin ja maan, josta sen rannan lisäksi löytäisi myös sekä kulttuuria että historiaa.

Ja niinpä me varasimmekin, vähän yllättäen ja miehen ideasta, heinäkuulle lennot Barcelonaan. 

Ja niille, joista loman suunnittelu on se paras osa: nyt se alkaa vihdoin meilläkin. Seuraavien kuukausien aikana selailemme varmasti läpi useamman matkaoppaan ja nettisivun ja merkitsemme ylös Mondon oppaasta ne kiinnostavimmat kahvilat ja ravintolat. Sen verran olemme jo selvitelleet, että Gaudin rakennusten, La Ramblan ja tapasravintoloiden lisäksi Barcelonasta löytyy ainakin Aquarium, eläintarha, vanhanajan huvipuisto ja useampi hiekkaranta kävelymatkan päässä keskustasta. Vähän veikkaan, että neljä päivää kuluu tuolla aika nopeasti.


Hei, onko joku muu lomaillut Barcelonassa? 
Mitä siellä on ehdottomasti nähtävä ja mitä lasten kanssa matkustettaessa kannattaa pitää mielessä?


Kuvat Pinterestistä.

(Ja kyllä, vaikken lennäkään kuin kerran-kaksi vuodessa ja silloinkin vain suoria ja lyhyitä Euroopan sisäisiä lentoja, niin tunnen kyllä ihan valtavaa maailmantuskaa lentomatkojeni ilmastovaikutuksista, joita ei muutamilla kuukauden vegeillä ja shoppailemattomuudella paikata. Siksi meidän perheen matkabudjettiin sisältyy tänä vuonna myös päästöjen kompensointimaksu.)

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Kuukauden vege: vegaaninen ja gluteeniton juustokakku.


Maaliskuun vegenä maidoton, munaton, laktoositon ja gluteeniton juustokakku, joka oikeasti maistuu ihan hurjan hyvältä. Ohje kakkuun löytyi alun perin Pullahiiren leivontanurkka -blogista.


VEGAANINEN JA GLUTEENITON JUUSTOKAKKU


Pohja:
150 g Semperin kolakeksejä
2 rkl oliiviöljyä


Täyte:
255 g vegaanista Creamy Sheese -tuorejuustoa
750 g Alpro soyan sitrus-limejogurttia
1/2 dl mangososetta
1 sitruuna
1 passionhedelmä
1 dl tomusokeria
3 rkl perunajauhoja


Murskaa keksit pohjaa varten hienoksi muruksi ja sekoita joukkoon öljy. Painele keksimurska irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperin päälle ja laita hetkeksi jääkaappiin tekeytymään.

Valmista täyte vatkaamalla Sheese, soijajogurtti ja mangosose keskenään. Lisää joukkoon raastettu sitruunankuori sekä sitruunan mehu. Paseeraa seokseen siivilän läpi myös passionhedelmän liha ja mehu niin, että kivet jäävät siivilään. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää täyteen joukkoon.

Kaada täyte keksipohjan päälle ja paista kakkua 150-asteisessa uunissa noin tunnin ajan. Jos et halua pintaan väriä, voit suojata kakun paiston ajan foliolla. Ihan kypsäksi kakkua ei tule paistaa, vaan keskikohdan pitää paistoajan lopuksi olla hyllyvä - jos kakku tunnin jälkeen tuntuu vielä edelleen liian valuavalta, voi paistoaikaan hyvin lisätä viitisentoista minuuttia.

Jätä kakku vielä jäähtyvään uuniin noin tunniksi, ja nosta sitten huoneenlämpöön. Kun kakku on kokonaan jäähtynyt, sen voi siirtää jääkaappiin.

Koristele marjoilla tai hedelmillä tai tarjoile soseutettujen marjojen kanssa.


perjantai 16. maaliskuuta 2018

Töistä, kehuista ja suomalaisesta tavasta ottaa palautetta vastaan.


Naistenpäivänä pidin koulussa päivänavauksen asioista, joita yläasteikäisille tytöille haluaisin elämästä, Instagramista, itsetunnosta ja itsensä arvostamisesta sanoa. Teksti ei ollut omani vaan Sekunnit ja tunnit -blogin teksti ”Hei tytöt!”, jonka kaveri oli joitain päiviä aikaisemmin jakanut Facebookissa. Muokkasin sitä omaan suuhuni sopivaksi, valitsin musiikiksi Brandi Carlilen The storyn ja aamuyhdeksältä olin keskusradiossa puhumassa reilulle kuudellesadalle teinille.

Pitkään aikaan, jos ikinä, en ole saanut mistään työhön liittyvästä asiasta niin paljon kehuja ja positiivista palautetta kuin tuosta päivänavauksesta. Työkavereiden hehkutus oli jopa niin ylitsevuotavaa, että - suomalainen kun olen - seuraavana päivänä vähän nolotti mennä töihin. Tuntui väärältä ottaa vastaan niin paljon kehuja asiasta, jonka takia en ollut menettänyt yöuniani, johon en ollut kuluttanut tuntikausia ja jossa olin hyödyntänyt jonkun muun valmista materiaalia.

Mutta tällaisia me olemme, me opettajat.

Sitten viikonloppuna törmäsin Petri Kääriäisen tekstiin Uupumus uhkaa - ja tunnistin itseni. Vaikka teen joka päivä parhaani isojen, heterogeenisten opetusryhmien, uuden opetussuunnitelman asettamien vaatimusten, pienien materiaalimäärärahojen ja kasiluokan kriisien parissa, tulee työstä positiivista palautetta lopulta aika harvoin. Sen sijaan olen kyllä saanut kuulla tylsästä oppitunnista ja tyhmästä tehtävämonisteesta, kymmenen opetusalalla viettämäni vuoden aikana pätevyyksiäni on tulkittu väärin ja yhden kerran työsopimukseni alkamisaikaa on muutettu jälkikäteen, ilman minun suostumustani tai siitä minulle edes kertomatta. Jostain syystä erityisesti me opettajat olemme niitä, jotka tekevät ihan kauheasti ihan ja ihan hiljaisuudessa ja joille työsopimuksen kehut, siitäkin huolimatta, tuntuvat aina toukokuussa tulevan jotenkin ihan yllättäen.

Vaikka helmikuussa kirjoitinkin uraoivalluksekseni sen, etten enää arvota itseäni työ(suhtee)ni kautta, niin pakko myöntää, että positiivisesta palautteesta tuli kyllä hyvä mieli pitkäksi aikaa. Seuraavan kahdentoista viikon aikana pitää kunnostautua samassa itsekin, siinä kehumiseen nimittäin: sen verran idearikkaiden, toimeliaiden, ystävällisten, lujan lempeiden, kokeneiden ja ihan uskomattoman ammattitaitoisten tyyppien kanssa saan nytkin tehdä töitä. Ja jos ne ovat yhtään niin kuin minä, niin eivät ne välttämättä sitä edes tiedä, jos ei niille sitä edes silloin tällöin muista sanoa.

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Jyväskylän helmet: The Local Culture Hostel & Café.


Jyväskylän helmien neljännessä osassa kurkistetaankin ihan upouuteen paikkaan The Local Culture Hostel & Café, josta tuli heti yksi suosikkikahviloistani: Localin ensimmäisten kahden olemassaoloviikon aikana ehdin sinne lopulta kolmesti.


MIKÄ? 
The Local Culture Hostel & Café on kulttuuriteemainen boutique-hostelli ja kahvila Jyväskylän yläkaupungilla, yliopiston kirjastoa vastapäätä. Localin tiloissa toimi ennen yliopiston rehtoraatti ja sitä ennen kaupunginkirjasto, ja jo pelkkä rakennus itsessään on vierailemisen arvoinen: 1850-luvulla rakennettu jugend-rakennus on ihan uskomattoman valoisa ja samalla sekä tyylikäs että jotenkin kumman kotoisa.


MITÄ? 
Kulttuuri näkyy Localissa niin seinillä, kirjahyllyssä kuin myyntitiskilläkin, ja yrittäjäkaksikko Rinnan ja Minnan tavoitteena on ollut tuoda esille niin suomalaista kulttuuria kuin paikalliskulttuuriakin. Kahvilan valikoima koostuu ainoastaan kasvis- ja vegaanivaihtoehdoista, ja tarjonnassa korostuu selkeästi paikallisuus: Localista voi valita esimerkiksi Teeleidin teetä, Paahtimo Papun kahvia tai vaikka jyväskyläläisen Hiisi-panimon käsityöläisoluen, pullat ja leivät kahvilaan toimittaa Jyväs Pakari ja cup caket ja raakakakut ovat Soman ja Hannan kakkujen käsialaa.

Localin tavoitteena on tuoda kulttuuria lähemmäs niin matkailijoita kuin paikallisia kahvilakävijöitäkin: kahvilasalissa on vielä reilun kuukauden ajan esillä Kaisa Koljosen Scapes- sekä Marko Ikävalkon Currents-näyttely, ja sen jälkeen seinillä voi ihailla taas jotain muuta. Lisäksi kahvilan puolella pääsee kuuntelemaan livemusiikkia, osallistumaan eri tapahtumiin ja tulevaisuudessa katsomaan vaikka teatteriesitystä tai elokuvaa. Localin tilat on suunniteltu niin, että kahvilaan on helppo tulla viettämään aikaa vähän niin kuin omaan olohuoneeseen: 50-paikkaisesta kahvilasta löytyy nojatuoleja, keinutuoli ja keinuhevonen, sohvia, hyllyllinen lautapelejä, ikkunalaudat täynnä kirjoja sekä isoja pöytiä, joilla voi pelailun lomassa myös tehdä vaikka töitä.

Localissa tarjoillaan suomalainen aamiainen maanantaista perjantaihin klo 7.30-10 ja viikonloppuisin klo 8-10.30, ja tällöin pöytään nostetaan muun muassa mysliä, jogurttia, puuroa ja hilloja, vegaanijuustoa ja soijaleikettä, leipää, kasviksia, teetä, kahvia ja mehua.

Hostellista löytyy kahdeksan erilaista teemahuonetta ja yhteensä 28 petipaikkaa: majoittua voi niin kahden hengen yksityishuoneissa kuin 4-6 hengen makuusaleissa. Lisäksi hostellivieraiden käytössä ovat jaetut suihku- ja wc-tilat, vieraskeittiö varusteineen sekä yhteinen olohuone. Mutta jos luulit tietäväsi, miltä hostellihuone näyttää, niin Localin jälkeen joudut kyllä takuulla tarkastamaan näkemystäsi: esimerkiksi Jyväskylä-huoneesta avautuu näkymä suoraan Lounaispuistoon ja talvisin aina Jyväsjärvelle asti ja toista huoneen seinistä koristaa Kuokkalan siltaa esittävä graffiti.


KUKA?
Localin (tiskin) takaa löytyy yrittäjäkaksikko Rinna ja Minna, jotka tapasivat ja tutustuivat aikoinaan ammattikorkeakoulussa. Kun yhdelle kursseista piti tehdä liiketoimintasuunnitelma kuvitteelliselle yritykselle, Barcelonassa ekohostellissa ja kulttuurihostellissa työharjoittelussa ollut Minna tiesi heti haluavansa ideoida oman hostellin ja Rinna, jolla myös oli hostellialan työkokemusta Rotterdamista, innostui ideasta välittömästi. Kuvitteellisesta hostellista tuli lopulta ihan oikea, ja jo suunnitteluvaiheessa idea kasvoi myös kahvilalla.

Rinnan ja Minnan toiveena oli löytää liiketila nimenomaan boheemilta yläkaupungilla, jonne kaupungin kulttuuritarjonta tuntuu keskittyvän jo valmiiksi. Pari vuotta tyhjillään ollut rehtoraatti ei tarvinnut kovin massiivista remonttia, sillä hostellihuoneet tehtiin entisistä toimistotiloista ja kahvila puolestaan tilasta, jossa kaupunginkirjasto ennen toimi: alakertaan remontointiin kuitenkin suihkutilat hostelliasiakkaille ja kahvilan keskelle rakennettiin portaat, joita pitkin toiseen kerrokseen pääsee kätevästi ilman, että tarvitsee kiertää aulan kautta.


MISSÄ?
The Local Culture Hostel & Cafén löydät Jyväskylän yläkaupungilta osoitteesta Seminaarinkatu 32, yliopiston kirjastoa vastapäätä. 


MILLOIN?
Localin kahvila sekä hostellin vastaanotto on avoinna maanantaista torstaihin klo 7.30-21, perjantaisin klo 7.30-22, lauantaisin klo 8-22 ja sunnuntaisin klo 8-18. 


MIKSI?
Koska on aika mahtavaa, että meidän lähikahvilamme on nyt tämä.


Aiempiin Jyväskylän helmiin pääset kurkistamaan tästä:

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

"Pyyhin hikeä otsalta. Sitten kohotan vasaran ja isken sillä vähän epäröiden keskelle ikkunaruutua. Sirpaleita lentää maahan ja alas kellariin. Lyön vasaralla yhä uudestaan ja uudestaan. Raivaan tieltäni kiakki puitteista törröttävät lasinpalat. Sen jälkeen painaudun kyykkyyn, pidätän hengitystä ja kuulostelen lähestyviä askelia tai kiihtyneitä ääniä. 
     Mitään ei tapahdu. 
     Rauha ja hiljaisuus on edelleen rikkumaton. Täysikuu heijastuu lasin pirstaleista, joita lojuu edessäni maassa - ihan kuin taivas olisi särkynyt  tuhansiksi palasiksi ja pudonnut jalkojeni juureen."


Camilla Grebe: Kun jää pettää alta (Älskaren från huvudkontoret, 2015. suom. Sari Kumpulainen)
Gummerus, 506 sivua. 


Jos jossain suhteessa olen mainonnan uhri, niin ehdottomasti dekkarien osalta: en ehkä hanki uutta neuletta kevään hittivärissä ja pillifarkkuvillityksen mukaankin lähdin vasta siinä vaiheessa, kun kaikki olivat jo siirtymässä käyttämään boyfriend-malleja, mutta aina kun kirjakauppojen jännärihyllylle ilmestyy se uusin vuoden dekkaritapaus, on se saatava heti luettavaksi.

Viime vuosina olen lukenut näitä kirjoja vaikka kuinka monta: olen kantanut kirjastosta tai kirjakaupasta kotiini niin Paula Hawkinsin Nainen junassa ja Tummiin vesiin, Shari Lapenan Hyvä naapurin, S.K Tremaynen Tulilapsen ja Jääkaksoset, S.J Watsonin Kun suljen silmäni kuin Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää. Näistä jokaisesta olen saanut viihdykettä viikoksi, kiireisimpinä aikoina ehkä kahdeksi, mutta kirjan juonen olen aina unohtanut viimeistään silloin, kun olen saanut käsiini sen seuraavan vuoden petollisimman trillerin. Camilla Creben bestseller Kun jää pettää alta jatkaa samaa, ennalta arvattavaa, ja jo ennen kirjan puoliväliä tulee aavistuksen huijattu olo: ihan kuin olisin jälleen kerran sortunut avaamaan klikkiotsikon.

Parikymppisen vaatemyyjän Emman elämä on viime kuukausina tehnyt todellisen täyskäännöksen: salamarakastuminen firman toimitusjohtajaan Jesperiin, kihlaus ja lupaus uudesta, paremmasta elämästä. Jesperin skandaalinkäryisen menneisyyden sekä esimiesaseman takia suhde täytyy kuitenkin salata - ja sitten Jesper yhtäkkiä katoaa.

Kun Jesper Orren hulppeasta kodista sitten löytyy raa'asti murhattu tunnistamaton nainen, kustutaan paikalle rikospoliisi Peter Lindgren. Viidakkoveitsellä irti leikattu pää ja ruumiin brutaali asettelutapa tuovat Peterin mieleen heti jotain tuttua: hän on nähnyt saman ennenkin, kymmenen vuotta sitten. Mutta mikä kahta murhaa ja erilaista uhria voisi yhdistää?

"Ystävän erottaa vihollisesta vasta silloin, kun jää pettää alta."

Creben juonessa ei periaatteessa ole mitään vikaa ja vaikkei loppuratkaisu mikään varsinainen yllätys olekaan, ei kirjassa kaikki kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää. Sen sijaan kirjan naiivi ja kökkö kieli särähtää korvaan heti alkusivuilta ja vie tehoa hyvistäkin juonenkäänteistä ja tapahtumista. Tarina kerrotaan kolmen eri henkilön - Emman, Peterin ja profiloija-Hannen - näkökulmasta, mutta yksikään päähenkilöistä ei tunnu missään määrin samaistuttavalta tai edes kovin sympaattiselta.

Vaikka Creben kirja onkin psykologinen trilleri, on sen pääosassa murhan sijaan rakkaus. Kuka käyttää hyväksi ja ketä, onko kosto loppujen lopuksi kovinkaan suloinen ja mitä rakkas saa meidät tekemään, kirja kysyy.

Kerrataanpa vielä: olen oikeasti todellinen dekkarifani, joka rakastaa hyviä jännäreitä, kieroja juonenkäänteitä ja mahdollisuutta toimia salapoliisina kotisohvalta ja viltin alta käsin. Siksi välillä vähän harmittaa, että ylipäätään käytän aikani näihin ihan kivoihin kirjoihin - enkä ikinä opi. Mutta vaikka pyhästi lupaisinkin olla lankeamatta seuraavaan klikkiotsikkoon, käy sille kuitenkin kuten näiden bestsellerian juonille: kun seuraava jännäriuutuus on hyllyssä, olen jo unohtanut koko lupauksen.

torstai 8. maaliskuuta 2018

10 inspiroivaa naista.




10 INSPIROIVAA NAISTA


Peppi Pitkätossu
Anarkisti Peppi nukkuu jalat tyynyllä ja pää piilossa peiton alla, käyttää liian isoja kenkiä, koska haluaa heilutella varpaitaan, jakaa omistamastaan kultarahakirstusta reilusti ystävilleen ja pistää pinoon niin rosvot kuin kiusaajatkin. Älkää olko huolissanne minusta. Kyllä minä aina selviän, Peppi sanoo. No niinpä.


Malala Yousafzai
"When the whole world is silent, even one voice becomes powerful."


Astrid Lindgren
Astrid Lindgren oli paitsi sukupolvien rakastaman satutäti myös terävä-älyinen bisnesnainen, poliittinen vaikuttaja sekä tyttö, joka tuli raskaaksi 18-vuotiaana mutta joutui antamaan poikansa pois. Lindgren puhui ympäristönsuojelusta ajoi tuotantoeläinten oikeuksia ja otti kirjoituksillaan kantaa muun muassa lasten pahoinpitelyyn. Maailma muuttuu paremmaksi paikaksi lastenhuoneista käsin, sillä niissä kasvatetaan tulevaisuuden suurimiehet ja -naiset, ajatteli Lindgren, ja kirjoitti vuosikymmenten aikana uskomattoman laajan lastenkirjatuotannon. Vaikka hänen kirjoissaan käsiteltiin monia aiemmin lastenkirjoissa tabuina pidettyjä aiheita kuten kuolemaa, oli saduissa silti aina toivo paremmasta. Lindgrenistä itsestään voi löytää myös palan Peppiä Pitkätossua: vielä eläkeiässäkin hän  saattoi ottaa ja kiivetä parhaan ystävänsä kanssa yhteen Vasaparkenin korkeista puista - ihan vaan huvin vuoksi.


Muumimamma
"Huomenna on uusi pitkä päivä, sanoi äiti. - Aivan jokaisen oma alusta loppuun. Se on hauska ajatus."


Prinsessa Victoria
Jos joutuisin valitsemaan parhaaksi ystäväkseni yhden julkisuuden henkilön, valitsisin ehdottomasti Vickanin. Victoriasta säteilee ihan uskomaton karisma mutta myös maanläheisyys ja lämpö, ja Vickan on varmasti paras tietämäni esimerkki siitä, että bossladyksi voi päästä myös empatialla ja ystävällisyydellä, ei painamalla muita alas.


Tove Jansson
Kirjailija, taidemaalari, kuvittaja, sarjakuvataiteilija ja pilapiirtäjä Tove Jansson loi muumimaailman, jonka kautta käsitteli vaikeitakin aiheita kuten kuolemaa tai yksinäisyyttä.  Jansson ei saarnannut tai noussut barrikadeille lippua heiluttaen, mutta näytti omana itsenään esimerkkiä suvaitsevaisuuden puolesta.


Skamin Noora
Puolustaa ystäviään, naisten oikeuksia, rehellisyyttä, mielipiteitään sekä oikeudenmukaisuutta ja noudattaa seinälleen teippaamaansa elämänohjetta Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always. Niin, ja näyttää ihan tyrmäävältä valkoisessa kauluspaidassa ja punaisessa Cliniquen huulipunassa. 


Tarja Halonen
Suomen ensimmäinen naispresidentti sekä henkilö, jolla on aivan uskomaton karisma.


Ronja Ryövärintytär
Ronja Ryövärintytär tekee ystävyyden ja oikeudenmukaisuuden eteen mitä tahansa - muuttaa vaikka vuodeksi luolaan keskelle metsää.


Ystäväni Outi
Ystäväni Outi on vahvin nainen, jonka tunnen.


Ihanaa naistenpäivää.


Jos tänä vuonna haluat lahjoittaa naistenpäivätulppaanien sijaan jollekin mahdollisuuden elämään ilman väkivaltaa, voi sen tehdä esimerkiksi UN Womenin kautta. Lähettämällä tekstiviestin UNW numeroon 16499 lahjoitat 10 euroa, jolla voidaan tarjota terapiaa ja neuvontaa jopa kuudelle väkivallan uhriksi joutuneelle naiselle Afrikassa ja Aasiassa.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

My week: hiihtoloma eli sopivassa suhteessa sekä nakkikeittoa että sushia.


MAANANTAI 26.2.
Heräämme seitsemän jälkeen ja syömme aamupalan. Esikoinen on lähtenyt edellisenä päivänä mummolaan hiihtoloman viettoon, mies on koko viikon normaalisti töissä ja minä ja Pikkuveli olemme sopineet päiväksi lounastreffit. Vähän ennen yhdeksää hyppäämme bussiin ja puoli kymmeneltä leivon jo pitaleipiä ystäväni keittiössä. Lounastelemme pidemmän kaavan mukaan ja vaihdamme kuulumisia lastenhoidon ohessa, ja kotiinpäin suuntaamme vasta yhden aikaan. Pikkuveli nukkuu rattaissa ja kävelen viitisen kilometriä keskustan kautta yläkaupungille Localiin kahville. Kahvittelun jälkeen ulkoillemme vielä hetken puistossa. Illalla pojat pyörähtävät kirjastossa ja minä kirjoitan blogia. Pikkuveljen mentyä nukkumaan katsomme miehen kanssa ihan huikean Boyhoodin.



TIISTAI 27.2.

Hyödynnämme kovan pakkasen ja viemme heti aamulla petivaatteet ulos tuulettumaan. Yhdeksän jälkeen suuntaamme aamupäiväksi puistoon: ulkoilemme puolisen tuntia, minkä jälkeen kipuamme ylätaloon sisäleikkeihin. Lounaaksi syömme eurolla kurpitsakeittoa sekä näkkäriä, juustoa ja kurkkua. Päiväunille tulemme kotiin, ja Pikkuveljen nukkuessa hoidan viime viikolta rästiin jääneitä työasioita, otan kirppispostauksen kuvat, pesen pyykkiä ja katson yhden jakson Skamia. Iltaruuaksi olen suunnitellut kanapastaa pakkasen jämistä, mutta mies saapuukin kotiin Hanko Sushin kautta. Loppuillan jumitamme kotona pesten pyykkiä ja lueskellen, ja Pikkuveljen mentyä nukkumaan teen puolen tunnin pilateksen ja katsomme miehen kanssa Netflixistä kaksi jaksoa The end of the fucking worldia.




KESKIVIIKKO 28.2.

Aloitan aamun ruokapreppauksella: Pikkuveljen katsellessa Pikku Kakkosta teen valmiiksi sekä lounaaksi syötävän nakkikeiton että välipalapöydän kreikkalaisen kasvispiirakan. Vähän ennen kymmentä hyppäämme bussiin ja kymmeneltä olemme jo kavereiden kanssa Hippoksella temppuilemassa. Lapset viilettävät menemään telinesalissa seuraavan tunnin, kävelemme yhdessä kotiin ja syömme Pikkuveljen kanssa lounaaksi sopivasti haalenneen nakkikeiton ennen päiväuniaikaa. Pikkuveljen nukkuessa luen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa ja katson Skamin toisen tuotantokauden loppuun. Iltapäivällä mummu ja ukki tuovat kuusivuotiaan kotiin ja jäävät vielä hetkeksi kylään ja kahville. Illalla pakoilemme edelleen kotona pakkasia: lueskelemme, saunomme ja teen reilun puolen tunnin hathan ja syömme loppuun tekemäni kasvispiirakan.




TORSTAI 1.3. 

Meidän aamu alkaa jälleen kello kuusi ja ennen yhdeksää olemme jo tehneet valmiiksi lounassalaatin, vetäneet ylle kaikki mahdolliset vaatteet ja saapuneet (tyhjään) puistoon. Laskemme hetken mäkeä ja kävelemme sitten Hippokselle jumppaamaan: pojat viihtyvät kaksi tuntia, välissä tarvitaan kylmäpakkausta ja näemme samalla ison joukon kavereita ja ystäviä. Kotona syömme lounaaksi aamulla tekemääni pastasalaattia ja pinaattilettuja, ja Pikkuveljen nukkuessa luemme isomman kanssa Harry Potteria. Välipalan jälkeen jatkamme liikuntapäivää uimahallissa, johon isikin saadaan houkuteltua mukaan. Kotiudumme lähipizzerian kautta viiden aikaan. Illalla mies käy vielä Prismassa ja lähtee sen jälkeen Pikkuveljen kummisedän kanssa leffaan. Pikkuveljen mentyä nukkumaan jatkamme esikoisen kanssa Harry Potterin parissa, ja isommankin mentyä nukkumaan kirjoitan hetken blogia ja syvennyn loppuillaksi Kate Atkinsoniin.




PERJANTAI 2.3. 

Suuntaamme kymmeneksi kaupungin toiselle puolelle Pikkuveljen kaksivuotisneuvolaan ja sieltä lounaalle Muang Thaihin. Kotimatkalla pyörähdämme ostamassa esikoiselle uuden välikausitakin odottamaan keväisempiä kelejä. Pikkuveli nukkuu lyhyet päiväunet, ja sillä aikaa luemme kuusivuotiaan kanssa jälleen Harry Potteria. Mies tekee lyhyemmän työpäivän ja tulee kotiin puoli kolmelta, jolloin teemme läpsystä vaihdon ja kiirehdin muutaman kadunkulman päähän kosmetologille kasvohoitoon. (Viltin alla hemmoteltavana rentoutuminen tulee muuten todelliseen tarpeeseen, sillä juuri ennen lähtöä käy ilmi, että esikoinen on leikannut itse etuhiuksensa uuteen uskoon). Illalla lähdemme vielä koko perhe puistoon, näemme kavereita, sytytämme tulet grilliin ja paistamme iltapalaksi makkaraa ja vaahtokarkkeja. Poikien mentyä nukkumaan teen valmiiksi huomisen sämpylätaikina, katson Voice of Finlandin loput, kirjoitan hetken blogia ja lueskelen.




LAUANTAI 3.3.

Herään työstressiin heti viiden jälkeen, mutta toisaalta saan samalla oman aamuhetkeni: sämpylät on paistettu, aamupala katettu pöytään ja kahvi keitetty ennen kuin muut heräävät ja lisäksi olen ehtinyt lukea Hävityksen jumalan loppuun. Aamupalan jälkeen mies siivoaa keittiön ja tiskaa ja minä teen valmiiksi lounaskeiton. Kymmeneltä pakkanen on laskenut sen verran, että pääsen aamulenkille. Kierrän Jyväsjärvellä reilun tunnin ja sen jälkeen syömme yhdessä hariraa, sämpylöitä ja lauantaikarkkeja. Pikkuveljen päiväunien aikana vaihdamme esikoisen kanssa yhdessä kukkien mullat ja välipalan jälkeen lähdemme koko perhe Jyväsjärvelle hiihtämään ja pulkkailemaan. Pojat syövät Kotakahvilassa makkarat ja pillimehut ja kotona teemme vielä hodareita. Tarkoitus on viettää ilta ihan vain sohvalla, mutta kuusivuotias saa kyläilykutsun ja hipsii kohta pari kadunväliä parhaan kaverinsa luokse leikkimään. Samaan aikaan mies käy autolla Keljonkankaalla hakemassa kaveriltani Ikeasta tilaamani tuolin. Illalla saunomme ja jumiudumme viimein yhdeksältä sohvalle katsomaan The end of the fucking worldia.




SUNNUNTAI 4.3.

Heräämme seitsemän jälkeen. Aamupalan jälkeen mies kokoaa Pikkuveljen uuden tuolin ja lähtee sitten kuntosalille. Me pyörimme poikien kanssa kotona yökkäreissä, joogahousuissa ja aamutakeissa, leivon kasvispiirakan, pojat katsovat piirrettyjä ja aloittelemme todella suurpiireistä viikkosiivousta. Lastenohjelmien loputtua kuuntelemme yhdessä Ultra Brata ja Egotrippiä ja teemme brunssin jääkaapin jämistä sekä leipomastani piirakasta. Pikkuveljen nukkuessa mies pesee vessan, esikoinen pelailee Ekapeliä pädillä ja minä järjestelen työpapereita, vastaan pariin Wilma-viestiin ja aloittelen kirja-arvostelua Hävityksen jumalasta. Iltapäivällä ulkoilemme Tuomiojärvellä ja Viitaniemessä hiihtäen ja pulkkaillen. Mies tekee iltaruuaksi tonnikalapizzaa, luemme esikoisen kanssa Harry Potterin ja salaisuuksien kammion loppuun ja teen vielä kolmen vartin pilateksen ja kehonhuollon Yogaialta. Poikien nukkuessa syömme miehen kanssa iltapalaksi kasvispiirakkaa ja teemme molemmat töitä sekä kirjoitushommia omilla koneillamme.


"Me ei olla tehty oikeastaan mitään", kommentoin, kun Berliinin-lomalta kotiin palannut ystäväni kyseli muutama päivä sitten meidän hiihtoloman kulusta. Mutta ehkä me silti ehdittiin aika paljonkin.