sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Vuonna 2019.



Tänä vuonna muun muassa...


Esikoinen täytti kahdeksan ja kutsui kaverinsa Näin koulutat lohikäärmeesi -synttäreille.
Pikkuveli täytti kolme, innostui poliiseista, piirsi pääjalkaisia ja oppi laulamaan JVG:tä.
Sain jatkaa toisen vuoden peräkkäin samassa työpaikassa ja saman huikean työporukan kanssa, vaikka jouduinkin hyvästelemään superihanat ysimme.
Mies sai kirjaprojektilleen kustannussopimuksen ja esiintyi Helsingin kirjamessuilla.
Innostuin kirppistelystä ja ostin enemmän käytettyjä kuin uusia vaatteita.
Muutimme huhtikuussa uuteen kotiin.
Yhtenä heinäkuisena iltana näin kuudenkymmenen tuhannen muun kanssa Ed Sheeranin Malmin lentokentällä.


Yritimme turhaan myydä asuntoamme ja ryhdyimme sitten asuntosijoittajiksi.
Mies teki kahta työtä ja enemmän työmatkoja kuin koskaan. 
Remontoimme uutta kotiamme iltaisin ja viikonloppuisin huone kerrallaan.
Esikoinen aloitti partion ja lähti ensimmäiselle partioleirilleen.
Unohdin syksyllä joogan tärkeyden ja sain itseni täysin jumiin.
Pojat rakensivat mummolan metsään puumajan.
Olimme joulun oksennustaudissa koko perhe ja jouduimme perumaan uudeksivuodeksi varaamamme Tallinnan-reissun.
Vähensimme lihansyöntiä niin, että arkena syömme enää vain kalaa ja kasviksia.


Kävimme koko perheellä ensimmäistä kertaa Kaupunginteatterissa.
Olin jälleen lukuvuoden töiden jälkeen kesän työttömänä.
Lenkkeilin edelleen vähintään kahdesti viikossa koko vuoden ajan.
Pikkuveli oppi syömään sushia.
Mökkeilimme Lehtisaaressa enemmän kuin aikoihin.
Katsoimme miehen kanssa Chernobylin ja The Actin sekä True Detectiven kolmannen tuotantokauden.
Opettelin käyttämään huulipunaa.
Pakkasimme siskon kanssa mukaan kirjat, pyyhkeet ja uikkarit ja teimme päiväretken Suomenlinnaan.
Luimme esikoisen kanssa Harry Potterit loppuun.


Pikkuveli kävi ensimmäistä kertaa Korkeasaaressa.
Syyslomalla matkustimme jälleen Kuopioon.
Osallistuimme työporukalla Yläkaupungin yön Kati Puska -performanssiin Harjulla.
Koukutuin true crimeen ja Jäljillä-podcastiin.
Harrastimme syksyllä ihan liikaa ja arki tuntui olevan lähinnä poikien kuljetusta paikasta toiseen.
Esikoinen oppi mummolassa soutamaan.
Juhlimme keväällä ystäväni kihlajaisia ja syksyllä fiilistelimme kahden muun ystävän vauvauutisia.
Näin ystäviäni liian harvoin.
Emme tehneet perheenä yhtään ulkomaanmatkaa, mutta mies kävi työreissuilla Lissabonissa ja Wienissä.


Stressasin öisin hampaita narskutellen ja sain loppuvuodesta purentakiskon.
Kävimme miehen kanssa Suomipopeilla.
Järjestimme Halloween-juhlat viidentenä vuonna peräkkäin.
Otin vähemmän valokuvia kuin pitkään aikaan.
Maalasimme heinäkuussa nimemme Oikokatuun.
Järjestimme puiston Syystulkoot sekä Yläkaupungin yön kahvion, mutta opettelin myös sanomaan ei (muullekin kuin Spotify premiumille).

perjantai 27. joulukuuta 2019

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen.

 "Anna naurahti vähän surullisesti.
   'Jotkut syntyvät niihin kultavaunuihin', hän sanoi. 'Jotkut aloittavat tyhjästä. Minä jouduin aloittamaan vähän niin kuin miinuspuolelta.'
   Hän oli saanut letin valmiiksi, mutta avasi sen heti ja alkoi letittää uudestaan, hiljaisuudessa.
    Sillä tavalla oli hyvä olla vielä hetken. Lähellä, mutta toisen kasvoja ei tarvinnut nähdä."


Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen (2019)
Otava, 315 sivua.


Sinä keväänä helsinkiläisillä oli nälkä. Talvella oli syöty ensin perunaa ja sen loputtua lanttua, sitten kerätty koivunlehtiä ja keitetty nokkosista keittoa, joka ei koskaan pitänyt nälkää poissa kovin kauaa. Kauppalaivat jäivät satamiin meren toiselle puolelle ja niiden mukana appelsiinit, kahvipavut ja kaakao. Jos ei ollut vainua kaupanteon suhteen tai sukua maalla, sai keittää nälkäänsä vesivellin ruisjauhoista ja suolasta tai kuoria pataan edelliskesän itäneitä nauriita. Oikean kahvin tuoksua ei tunnu kukaan enää muistavan.

Helsinkiläistyttö Lydia pakenee nälkää maaseudulle kesällä 1943 ja asettuu asumaan vanhaan kotitaloonsa eläväisen Annan kanssa. Siinä missä Lydia on vakava, ujo ja kokematon, on Anna luonnonlapsi, joka keikauttaa päätään takakenoon nauraessaan ja joka sinisine silmineen ja ohuella kynällä piirrettyine kulmakarvoineen on kuin Greta Garbo. Vaikka sota painaa jälkensä jokaiseen, tulee Lydian talosta turvapaikka, jossa on aina aikaa vielä yhdelle tarinalle tai pimeässä kuiskatulle salaisuudelle.

Samaan aikaan eräässä hämäläiskylässä Kyösti on valmis kuolemaansa. Tärkein on kirje perheelle sekä kengät, jotka hän jättäisi laiturille löydettäväksi, niiden jälkeen ei enää haittaisi, vaikkei ruumista koskaan löydettäisi. Kuolemansa jälkeen hän voi olla uusi ihminen, ensimmäistä kertaa juuri se, mikä haluaa.

Muita voi satuttaa lähtemällä tai päättämällä toisin, mutta jos muiden takia valitsee kädenlämpöisen, turvallisen elämän, satuttaa itseään kaikista eniten.

"Yläkerrassa, huoneessaan, Ellen kuuli äänet. Hän ei tiennyt, kenelle mikäkin ääni kuului. Lankkulattia vaimensi puheen ja pyöristi sen kuminaksi. Joku nauroi äänekästä, haastavaa naurua ja Anna kuului vastaavan siihen omallaan. Ellenin kämmenet hikosivat. Hän hengitti, hengitti, mutta silti tuntui, että hän ei saanut tarpeeksi ilmaa. Hän käveli sängyn laidalta ovelle, sitten ikkunaan - miten tyynesti suhisi koivu, vaikka maailma oli mennyt sekaisin - sitten takaisin sängyn laidalle.
     Jos olisi vielä se ase. 
     Mutta Ellen ei ollut sellainen.
   Hän oli nähnyt miehet huoneensa ikkunasta, kun he kääntyivät tieltä Lydian talon portille.
     Olisi pitänyt ymmärtää paeta kauemmaksi. Mutta ruoka loppui, ja jaksaminen.
     Hänen suussaan maistui metalli ja viha."

Kotirintamalla sotaa käydään ilman aseita eikä koskaan tiedä, kenen sulhanen palaa kotiin arkussa ja kenen sielu säpäleinä. Moneen muuhun sotakuvaukseen verrattuna Paperijoutsenen naishahmot tekevät kuitenkin muutakin kuin odottavat - he ottavat itse vastuun omasta onnestaan ihan niin kuin miesten ollessa rintamalla myös kaikista kylän töistä.

Paperijoutsen on Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisteos. Alkuasetelmaltaan kirja on melko perinteinen sotakuvaus, se sellainen, johon on saanut sukeltaa jo esimerkiksi Tommi Kinnusen teoksissa. Tarinan edetessä Paperijoutsen nostaa esille muitakin teemoja ja syvempiä merkityksiä. Vaikka tapahtumapaikkana on varsin tavanomainen sodanaikainen kylä, tuo Linna-Aho esiin raikkaita, nykyaikaisia näkökulmia käsitellessään identiteettiä, sukupuolivähemmistöjä sekä rohkeutta olla erilainen. Mutta kuinka monta kertaa itsensä voi lopulta koota palasista?

"Joskus talvisin, kun Kaarlo heräsi vällyjensä alta säkkipimeään huoneeseen, hän mietti, että mitä jos jättäisi nousematta. Ei rupeaisi enää häätämään mustuutta ja pakkasta seinien ulkopuolelle, vaan antaisi niiden tulla hirsien raoista ja ikkunanpielistä ja vallata talon. Antaisi veden jäätyä kaivoon. Jäisi makaamaan ja antaisi olla."

perjantai 20. joulukuuta 2019

FOBO esti minua juhlimasta syntymäpäivääni.


Täytin kesällä kolmekymmentäviisi. Siis kolmekymmentäviisi. Kun viisi vuotta aiemmin ystäväni järjestivät mökkijuhlia tai kotibileitä omien pyöreidensä kunniaksi, päädyin minä pakenemaan koko syntymäpäivää neljän päivän lomalle Roomaan. Oli kolmenkympin kriisi, jälleen yksi kiireinen arviointiruuhka sekä se aina niin erityisen hankala aika saada ketään paikalle, kun kaikki juhlivat omillaan kesäloman alkua, ovat matkanneet Pohjanmaalle serkun ylioppilasjuhliin tai toinen jalka jo puoliksi lentokoneessa tulevan kesän takia. Tuntui helpoimmalta skipata koko juhlat klassisella ”matkoilla”-selityksellä.

Myöhemmin - ja toki ennakkoonkin - tietenkin vähän harmitti. Siksi päätin, että seuraavaa merkkipaaluani juhlitaan ihan oikeasti. Näin mielessäni salaattipöydän, sushilajitelman ja sipsikulhot, punaviinin ja yhdessä poksautetut kuoharipullot, kahdeksankymmentäluvun henkeen olkatoppauksiin, neonväreihin ja korkeavyötäröisiin farkkuihin pukeutuneet ystäväni sekä taustalla soivan Duran Duranin. Suunnilleen niihin samoihin vaatteisiin pukeuduttiinkin silloin, kun viimeksi järjestin itselleni kunnolliset syntymäpäiväjuhlat ollessani kuudennella luokalla.

Mutta sitten en lopulta järjestänyt yhtään mitään enkä edes puhunut koko syntymäpäivästäni tai juhlahaaveistani kenellekään, joka ei niistä jo ennakkoon tiennyt. Syntymäpäivän aamuna mies lähti normaalisti töihin ja me aloitimme poikien kanssa esikoisen huoneen remontin ja illalla pyöritin puistossa yhdistyksen pitämää futiskoulua, johon siihenkään en ollut kehdannut pyytää ketään tuuraajaksi. Koko kolmekymmemtäviisivuotispäivä olisi jäänyt kokonaan huomaamatta, elleivät äiti ja isä olisi ilmestyneet iltapäivällä oven taakse mukanaan käpykakku. Keitin kahvit, leikkasimme kakkua ja viikkoa aiemmin omia syntymäpäiväjuhliaan viettänyt esikoinen päivitteli, eikö näihin juhliin tosiaan ollut tulossa enempää vieraita. Kahdeksanvuotiaan syntymäpäiväkakkuun oli tarvittu jäätelöä yhteensä kahdeksan litraa, ja  juhlissa olivat loppuneet kesken niin istumapaikat kuin puhtaat mukitkin, kuinkas muutenkaan. Ystävien tuomat lahjat kannettiin juhlien jälkeen kotiin Ikea-kassissa, siinä isossa sinisessä.

Vasta viime viikkoina syntymäpäiväfiaskoni on saanut oikean nimen: FOBO. FOBO tulee sanoista fear of better options, parempien vaihtoehtojen pelko. Ehkä, vastaa FOBO Facebookissa saamaansa tapahtumakutsuun silloinkin, kun kalenteri vielä näyttää tyhjää, sillä koskaan ei tiedä, onko jotain muuta vielä tulossa. Katsellaan, huikkaa FOBO ilman, että se tarkoittaisi mitään tai että se välttämättä sitouttaisi yhtään mihinkään. Mitä jos kukaan ei tulekaan, kuiskii se jossain minun olkapääni takana joka kerta, kun järjestän lastenjuhlat, vappupäivän naamiaiset tai naapuruston halloweenit tai luon minkään Facebook-tapahtuman. Samalla se muistuttaa niistä kaikista kerroista, kun jo sovittu kahvittelu on jouduttu viime hetkillä perumaan, illanistujaisista joita ei ikinä saatu järjestettyä, kokouksista joita taas kerran siirrettiin kun niin monelle tuli jotain muuta menoa ja tyttöjen viikonlopusta, joka aina jäi sille palaillaan-asteelle. Ennen kaikkea se palauttaa mieleen ne juhlat, joiden vieraslistalla moni roikkui saattaa osallistua -statuksessa vielä siinä vaiheessa, kun ruokatilaukset ja -ostokset pitäisi jo tehdä ja piti päättää, miten toimia, sillä nykyaikana ehkästä on tullut uusi kyllä.

Siksi sen sijaan, että olisin ladannut soittolistalleni Duran Durania ja suunnitellut tarjottavat, päätin, etten tänäkään vuonna uskalla järjestää syntymäpäiväjuhlia: vielä surullisempaa kuin jättää juhlat pitämättä olisi ollut suunnitella kaikki valmiiksi ja saada pelkkiä ehkä-vastauksia.

Miksi ystävien kanssa ei pysty enää sopimaan kahvitreffejä etukäteen? kysyi Anna Wilkman kolumnissaan lokakuussa, ja teksti olisi voinut olla minun kirjoittamani. Vaikken itsekään joka kerta jaksa organisoida tapaamista, matkustaa ystävän luokse toiseen kaupunkiin tai istahtaa kahvikupin ääreen hetkisen työpäivän jälkeen, olen nykyään, niin monen ehkä-vastauksen saamisen jälkeen, pyrkinyt vastaamaan ystävilleni aina kyllä, jos elämä ei ole murjonut ihan täysin sängyn pohjalle. Sen päätöksen ansiosta olen päätynyt kahvilaan vaihtamaan kuulumisia entisen opiskelukaverin kanssa siitäkin huolimatta, että oli takana pitkä työviikko ja kotona odotti pehmyt sohva, ja teatteriin keskellä viikkoa, jonka väsymykset karisivat kummasti uudessa ympäristössä.

Jälleen kerran olen myös päättänyt, että seuraavaa merkkipaaluani juhlitaan ihan oikeasti. Ehkä se on nimenomaan tämä kolmikymppisyys, joka sekä uuvuttaa että täyttää kalenterin töillä, harrastuksilla ja lasten vienneillä ja hauilla niin, että kyllän vastaamisesta tulee välillä niin vaikeaa, niin ystävilleni kuin minullekin. Ehkä viiden vuoden päästä juhlien järjestäminen onkin jo helpompaa,

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Inka Nousiainen: Mustarastas.

”Tuhannesta kahteentuhanteen. Sen verran Suomessa ilmoitetaan vuosittain ihmisiä kadonneiksi. Eksyneitä lapsia, karanneita teinejä, muistisairaita vanhuksia. Valtaosa löytyy vuorokauden kuluessa mutta joka vuosi 15-20 ihmistä jää selvittämättömästi kadoksiin. Useimmat nuoria aikuisia. Nollasta kolmeen henkirikoksen uhrina. Jotkut taas omasta tahdostaan.
     Yli kymmenessä perheessä jokainen vuosi jokainen päivä: mitä tapahtui? Jäljellä pelkkä mykkä kauhu, ja ensimmäinen musta tyhjä joulu, ja iltaisin ilmassa itkuinen pyyntö, anna edes pieni merkki.” 


Inka Nousiainen: Mustarastas (2019)
WSOY, 146 sivua.



Keltainen reppu, se on ainoa, mikä Juhasta palaa kotiin. Kolmen kaveruksen risteilyreissun jälkeisenä aamuna portaikossa oven takana seisoivat Ketola ja Kuusela käsissään Juhan reppu ja takanaan hiljaisuus. Jossain vaiheessa yötä Juha oli lähtenyt hytistä eikä enää palannut, jonnekin se jäi. Sano sille, että soittaa heti kun tulee kotiin, pyytävät pojat. On vuosi 1989, se sama, jolloin Berliinin muuri murtui, Japanin keisari Hirohito kuoli ja Jasser Arafat vieraili Suomessa ensimmäistä kertaa. Siihen vuoteen jäi myös Juha, seitsemäntoista vuotta. Marraskuussa olisi tullut täyteen se kahdeksastoista, sitä varten oli jo hankittu hopeanharmaa, plyysiverhoiltu Mazda 626, vuosimallia -83.

Jo ennen reissua äiti oli aavistanut pahaa: pihapiiriin oli yhtäkkiä ilmestynyt mustarastas.

Veli ei palaa kotiin enää koskaan. Mutta kun päälle vetää veljen vanhan punaisen toppatakin, tuntuu jotenkin kummasti, että ainakin jotain on vielä jäljellä.

Ei viestiä, ei selitystä, ei edes vilahdusta M/S Fennian turvakamerakuvassa, ei rantaan huuhtoutuvaa lippalakkia. Epätietoisuus veljen kohtalosta saa Juhan pikkusiskon Eevan vielä vuosienkin jälkeen kysymään, mitä oikein tapahtui. Mitä veljestä olisi tullut, mitä heistä yhdessä, koko perheenä?  Mitä tapahtui kannella, sillä siellähän veli jossain vaiheessa oli? Löikö tuuli vasten kasvoja ja tuliko merta katsellessa mieleen vakavia ajatuksia? Entä mitä veljelle sanoisi, jos vielä voisi? Ja millaista on itse jatkaa kasvamista ja elämää, mutta kotoa, aikuistua ja perustaa perhe, kun isoveli on ikuisesti nuori?

”Haluaisin kertoa, että minulla on veli. Minulla on veli Jani mutta sen lisäksi minulla on veli nimeltä Ikuisesti Nuori. Poika jolla meni nauru käsiin ja joka ei voinut mitään sille, että vuodesta toiseen pysyi lintuna. Ja sitten yksi aamu se ei enää palannutkaan kotiin.
     Meret jäätyivät ja sulivat, eikä se tullut. Tuli täydellinen auringonpimennys, eikä se tullut. Nelson Mandela vapautettiin, kylmä sota päättyi, Suomessa soitettiin maailman ensimmäinen GSM-puhelu, eikä se tullut. Jäämies Ötzi löytyi, löytyi ensimmäinen eksoplaneetta, maailman ensimmäinen lammas kloonataan, Wayne Gretzkyn pelipaita jäädytettiin jokaisen NHL-hallin kattoon. Maailman väkiluku ylitti 6,5 miljardia. WTC-tornit romahtivat. Tuli sosiaalinen media ja Suomessa linja-autoihin turvavyöt. Mutta veli ei tullut.”

Pieni suuri kirja kuulostaa kovin kuluneelta, mutta Mustarastas on juuri sitä. Nousiainen kirjoittaa samalla sekä uskomattoman surullisesti että uskomattoman kevyesti, ja lopulta kirja on täynnä hiirenkorvalle käännettyjä sivuja merkiksi kohdista, joihin haluan vielä palata. Toisaalta teksti tuntuu menevän jonnekin niin syvälle, ettei sitä pysty lukemaan kuin joitain kymmeniä sivuja kerrallaan. Ehkä se on kieli, joka vaatii tulla pureskelluksi ennemmin kuin ahmituksi. Tai ehkä se johtuu siitä, että vuosia sitten oli toinenkin Juha, serkku, sekin valkotukkainen poika, melkein kaksimetrinen, joka jäi ikuisesti nuoreksi samalla kun me muut kasvomme aikuisiksi, jäi valokuva-albumin kellastuneisiin lapsuuskuviin, kesiin, joissa tuoksui mummon mansikkamehu.

Mustarastas perustuu osittain Eeva Soivion elämäntarinaan ja sen pohjalta tehtyyn KOM-teatterin näytelmään Mustarastas, kadonnut veli.

Iso kasa kysymyksiä ja loputon suru, ikävä, josta tulee vuosien saatossa haaleampaa ja odotus, joka leimaa jokaista katoamisen jälkeistä sekuntia, minuuttia, lopulta kuukautta ja vuotta. Mutta tarinat, jotka jäävät kesken, jatkuvat aina jossain muualla. Ja jos ei tiedä, on keksittävä tarinalle loppu itse. Niin kauan, kuin läheisistä kertoo tarinoita, kulkevat he jossain vieressä, vaikkakin sitten näkymättömissä.

”Äiti on odottanut koko tämän ajan. Toivonut ja uskonut, että vielä jonain päivänä saisi sut kotiin. Sillä se on äitien tehtävä. Äidit seisovat rannoilla sinisissä takeissa, valmiina ottamaan vastaan sen, mikä ikinä takaisin tulisi. Siskojen tehtävä on jatkaa kertomista. Siskojen tehtävä on muistaa niin tarkasti kuin mahdollista.”

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Kaksitoista ajatusta elämästä.


Asun Jyväskylässä, enkä oikeastaan voisi kuvitella asuvani enää missään muualla. Rakastan Kuokkalan sillan valoja, Kirkkopuistoa, Harjun portaita, sieltä kajahtavaa Iltasoittoa sekä sitä, että aina näin joulun alla on yksi päivä, jolloin koko kaupunki pistää päähänsä tonttulakit ja valitsee auton sijaan vihreän linkin, jossa tonttulakki käy matkalippuna - puhumattakaan siitä, että olemme vuosien saatossa saaneet täältä ison kasan hyviä ystäviä, joista on tullut meidän tukiverkkomme.

Innostun minua kiinnostavista asioista aina välittömästi ja uppoaa niihin totaalisesti: hyvä kirja olisi luettava heti, koukuttava sarja nähtävä saman tien kokonaan ja aloitettu remontti saatava valmiiksi mahdollisimman nopeasti. En osaa jättää asioita kesken tai hoitaa niitä pikkuhiljaa - mikä on sekä tehokasta ajankäyttöä että ylimääräinen stressitekijä elämässä.

Ihailen ystäviäni. Mun ympärillä on ihan uskomattomia tyyppejä, jotka ovat selvinneet vaikka mistä, tekevät väitöskirjaa ja elävät samalla yksinhuoltajan arkea, hyppäävät lentokoneeseen ja matkustavat yksin Aasiaan, uskaltavat puhua isoistakin jutuista siinä missä viikonlopun kuulumisista ja luottavat rakkauteen sen suurimmankin menetyksen jälkeen.

Haluaisin, että tällä hetkellä arkea värittävä kiire väistyisi ensi vuonna. Syysloman jälkeen elämä on tuntunut olevan lähinnä paikasta toiseen kiiruhtamista, sillä arkisin jommallakummalla pojista on ollut vähintään yksi harrastus neljänä iltana ja sitä ennen on aina pitänyt saada lapset sekä haettua että ruokittua, ja mies on tehnyt kahta työtä sekä aiempaan enemmän työreissuja. Kaipaan ihan superpaljon aikatauluttamattomia viikkoja sekä sitä, ettei kiire pääse pään sisälle. 

Rentoudun parhaiten yksin tai miehen kanssa niin, että on ihan hiljaista. Oikeastaan vasta tänä vuonna jatkuva melussa oleminen niin töissä kuin kotonakin on alkanut uuvuttaa jotenkin ihan erityisen paljon. Siksi parhaita hetkiä ovat jokatiistaiset saunaillat ihan yksin, kirjan lukeminen peiton alla niin, että mies lukee omaa kirjaansa sängyn omalla puolellaan sekä esimerkiksi se, kun mummolassa laitamme lapset nukkumaan ja lähdemme ihan kahdestaan uimaan, soutelemaan tai ihan vaan pihakeinuun istuskelemaan.

Luonnettani kuvaavat parhaiten sanat tehokas, vaativa ja empaattinen. Olen aina ollut taipuvainen pefektionismiin, ja vaikka olenkin pyrkinyt siitä viime vuosina eroon, vaadin silti itseltäni paljon enkä juuri tee asioita puolittain. Minä olen se, joka imuroi joka toinen päivä, kokkaa ruuan alusta asti itse kahdesti päivässä, järjestää lastenjuhlat koko naapurustolle ja tekee syyslomalla pienen remontin lastenhoidon ohessa. Haluaisin olla rennompi ja toisaalta oppia myös arvostamaan omia saavutuksiani enemmän. Toisaalta olen myös empaattinen, ystävällinen, reilu ja toivottavasti myös hyvä ystävä.

Ilostun pienistä jutuista, kuten ystävän laittamasta viestistä, kollegan tsempeistä, oppilaasta, joka jää tunnin jälkeen juttelemaan, miehen kaupasta tuomista vähän paremmista sämpylöistä sekä siitä, kun jompikumpi tai molemmat pojista kiipeävät syliin ja ryömivät kainaloon.

Jos voisin tehdä mitä vaan, tekisin lyhyempää työaikaa, niin että voisimme välillä pitää poikien kanssa hitaita aamuja eikä aina olisi niin kiire (ja luonnollisesti saisin edelleen sen verran palkkaa, ettei pankki alkaisi liikaa hengittää niskaan eikä kaupassa tarvitsisi katsoa, mikä niistä tonnikalapurkeista on kaikista halvin).

Haluan ympärilleni ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse miettiä jokaista sanaansa tai yrittää esittää olevansa jotain enemmän kuin onkaan.

Haaveilen siitä, että voisimme koko perhe elää pitkän ja terveen elämän ja että ainakin lähivuodet menisivät ilman suuria suruja.

En luopuisi suoristusraudasta, lempifarkuistani tai perjantain sipsipussistani.

Ajankohtaista juuri nyt ovat joulufiilistely, hyvät elokuvat ja kirjastosta lomaa odottamaan hakemani kirjat, Jäljillä-podcast, Manifest-tv-sarja sekä lähestyvä joululoma, jolloin matkustamme ensin mummoloihin viettämään joulua ja sen jälkeen oman perheen kesken Tallinnaan vastaanottamaan uutta vuotta.

Haasteen nappasin Katjan blogista

torstai 12. joulukuuta 2019

Sinä rakennat pojalleni kiireettömän joulun.


Joulukuun ensimmäisenä maanantaina Pikkuveli päiväkotiryhmineen sai tehtävän: heidän täytyi pelastaa pieni apua tarvitseva apina, jonka ilkeä näätä oli napannut mukaansa. Aamun hämärissä puettiin päälle haalarit, toppatakit, hanskat ja pipot ja kiivettiin yhdessä lumiselle Harjulle. Sieltä se puusta löytyikin, Api, jonka Pikkuveli myöhemmin ylpeyttä äänessään kertoi huomanneensa ensimmäisenä. Yhdessä se vietiin turvaan päiväkodille, tietenkin, sillä näätähän saattoi vaania vielä aivan lähistöllä eikä apina mitenkään selviäisi yksin ulkona pakkasessa. Ilmassa väreili jännitys, jonka saa aikaan vain hyvä seikkailu.

Seuraavana päivänä avattiin kalenterin toinen luukku, jonka perusteella alettiin rakentaa: tarvitsihan Api oman kodin. Joka päivä kalenterin luukusta paljastui jotain uutta Apille. Ensin sille rakennettiin uusi koti, sitten sitä sisustettiin pikku hiljaa kalenterista päivittäin löytyvien, loprumuotoon kirjoitettujen vinkkien mukaan. Joka päivä rasiasta nostettiin myös sen lapsen nimi, jonka saisi viedä Apin luokseen yökylään. 

On joulukuun toinen viikko, ja olen väsyneempi kuin vähään aikaan. Korjaan kokeet, yritän suunnitella jotain valmiiksi jo tammikuulle ja räätälöin yksilölliset tehtäväpaketit sille, joka jo lähti Egyptiin ja sille, jonka kurssi uhkaa näillä näytöillä jäädä suorittamatta. Siinä missä minun energiani riittää muuten enää arviointikeskusteluhin, viesteihin vastaamiseen ja ruotsinkieliseen elokuvaan, olet sinä kirjoittanut kokonaisen tarinan, jota kolmevuotiaani pääsee päivittäin elämään. Sen lisäksi olet vienyt poikani joulukirkkoon, järjestänyt päiväkodilla joululaulutilaisuuden, leiponut poikani kanssa pipareita, pelannut lautapelejä, askarrellut tonttuja ja syönyt jouluaterian. Se olit sinä, joka näytit kolmevuotiaalleni Kirkkopuistoon pystytetyn joulumaan valtavine poroineen ja loistavine rekineen, kun minä en vielä kertaakaan tässä kuussa ole iltaisin harrastuksesta toiseen kuskaamiseltani ehtinyt poikaani sinne viedä. Ensi viikolla pakkaan kolmevuotiaani reppuun myös pyyhkeen, laudeliinan ja uimahousut, sillä olet järjestänyt joulusaunan. Sinun rakentamasi joulu on kiireetön, täynnä satuja, seikkailua ja jännittävää odotusta, ja en voisi olla onnellisempi, että poikani saa olla osa sitä. Aulaan joulukuusen viereen piirretystä kuvasta voin katsoa, mitä minäkin päivänä olette tehneet, sillä sinä olet piirtänyt siihen kaiken.

Sen lisäksi pyyhit nenän, nostat syliin, silität päiväunille, luet kotoasi tuomaasi Mikko Mallikasta, laitat supersankaripassiin tarran silloin, kun se on ansaittu, säilöt naulakkoon taas yhden retkeltä löydetyn kepin ja kävyn ja puet hanskat kärsivällisesti niin, että jokainen pieni sormi todellakin tulee oikeaan paikkaan. Äiti hoitaa sua niin hyvin ja on sulle niin rakas, sanoitat yhtenä hämäränä ja väsyneenä aamuna kolmevuotiaan kyyneleitä ja minäkin melkein purskahdan itkuun siinä ahtaassa, kurahousujen täyttämässä eteisessä. Sillä viikolla hoidan kaiken yksin miehen ollessa Itävallassa, ja elän niiden sanojen voimalla monta päivää.

Iltapäivisin haen kotiin tyytyväisen pojan, ihan joka päivä.

Joululahjaksi kolmevuotias valitsi sinulle siemenlajitelman jollekin, joka tarvitsee sitä kaikista eniten, ja sen lisäksi olen ostanut suklaata. Mutta tietenkään se ei riitä. Siksi kiitos, niin kuin joka päivä lähtiessäni yritän sinulle muistaa sanoa. Välillä se tuntuu vähän tyhmältä, mutta olet niistä kyllä ihan jokaisen ansainnut.

Kuva: Pixabay

tiistai 10. joulukuuta 2019

Kirjavuosi 2019.


Ennen kuin rupesin selaamaan blogista tänä vuonna lukemiani kirjoja, olin varma, että tämän vuoden näitä rakastin -lista olisi todella pitkä. Lopulta kelpuutin sille kuitenkin vain viisi kirjaa - siitäkin huolimatta, että koko vuoden on tuntunut, että olen lukenut erityisen paljon erityisen hyviä kirjoja. Kun aikaa lukea on rajallisesti, nousee rimakin samalla vähän korkeammalle. Niitä ihan kivoja kirjoja en juurikaan - tuota Napoli-sarjaa lukuun ottamatta - ole tänä vuonna edes lukenut.

Paras tänä vuonna lukemani kirja oli ehdottomasti Hanya Yanagharan Pieni elämä. Samalla se oli toki myös kauhein tänä vuonna lukemani kirja. Mutta sellaisia kai ne eritityisen hyvät kirjat lopulta ovat: ne onnistuvat ravisuttamaan niin paljon, että paikoin voi jopa ihan fyysisesti pahoin.


TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2019

Näitä rakastin:
1. Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala
2. Hanya Yanaghara: Pieni elämä
3. Kristin Hannah: Satakieli
4. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
5. Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta


Näistä pidin:
1. Sarah Winman: Merenneidon vuosi
2. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
3. Fiona Barton: Lapsi
4. Kristina Ohlsson: Sairaat sielut
5. Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut
6. Pajtim Statovci: Bolla
7. J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
8. Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen


Näihin olin pettynyt:
1. Donna Tartt: Tikli
2. Camilla Läckberg: Kultahäkki
3. Sofi Oksanen: Koirapuisto
4. Elena Ferrante: Napoli-sarjan kolme ensimmäistä osaa


Tarkemmat arviot kaikista listan kirjoista löydät blogista tagilla kirjallisuus.

lauantai 7. joulukuuta 2019

Pieniä parempia valintoja: Toisenlainen lahja.



Viime syksynä teimme ysiluokan ruotsintunnilla kuuntelutehtävän, jonka aiheena olivat arjen pienet teot, jolla nuoret säästävät luontoa. Tehtävän yhdessä kohdassa mainittiin aineettomien lahjojen kuten Afrikkaan toimitettavan puun hankkiminen, ja vaikka kyseessä oli vain yhden tunnilla tehtävän tehtävän yksi kohta, jäimme siihen kiinni pitkäksi aikaa: kävi nimittäin ilmi, ettei kukaan luokasta ollut koskaan kuullutkaan eettisistä lahjoista. Googlasimme yhdessä Kirkon Ulkomaanavun sivut ja selasimme valikoimaa. Erityisesti ysejä tuntui huvittavan tarjolla ollut halaus. Vuohi ehkä, samoin jalkapallo, mutta kuka nyt haluaisi lahjaksi halauksen?

Palasimme aiheeseen pitkin syksyä, ja lopulta siitä tuli meille jonkinlainen yhteinen vitsi, meidän juttumme. Siksi joulun lähestyessä tiesin, että hankkisin ruotsinryhmälleni Kirkon Ulkomaanavulta joululahjan. Pohdin pitkään hankkivani nimenomaan halauksen, mutta päädyin lopulta kuitenkin puuntaimiin, joista keskustelu aineettomista lahjoista alun perin lähti. Valitsin oppilailleni ruotsinkielisen kortin, ja vuosi sitten ysieni nimissä toimitettiin puuntaimia aluelle, jonne niitä kaikkein eniten tarvitaan.

Lokakuussa ennen syysloman alkua pitäessäni ruotsin tuntia uusille kaseilleni luokan oveen yllättäen koputettiin. Yhtenä äänekkäänä mylläkkänä sisään kopisteli neljä niistä minun viimevuotisista ysiluokkalaisistani, joille olin viime vuonna opettanut ruotsin sanajärjestystä ja vähän myös maailmanparannusta. Mukana heillä oli ruotsinkielinen kortti ja niiltä samoilta Kirkon Ulkomaanavun sivuilta hankittu eettinen lahja muistoksi viimeisestä yläkouluvuodesta ja ehkä myös vähän kiitokseksi niistä ruotsintunneistakin. Ne sun puut kasvoi vuosien aikana hedelmää, joten nyt saat takaisin hedelmäpuita, oli korttiin kirjoitettu. Ne teinit, jotka vajaa vuosi sitten olivat ihmetelleet, kuka oikein hankkii lahjan jollekin muulle, olivat ostaneet minulle hedelmäpuita.

Juuri näiden hetkien takia haluan tehdä tätä työtä myös niinä toisenlaisina päivinä, jolloin tunnin loputtua kerään lattialta lennokiksi muuttuneen aikamuotomonisteen ja pyyhin pupetista siihen piirretyn tagin.

Kirkon Ulkomaanavun sivuilta voi hankkia tänäkin vuonna aineettomat ja oikeasti elintärkeät joululahjat hänelle, jolla on jo kaikkea ja joka ei oikeasti tarvitse enää yhtään kosmetiikkalahjapakkausta tai neulepaitaa. Toisenlaisen joululahjan avulla voi sekä ilahduttaa läheistään että samalla tukea kaikkein vaikeimmissa oloissa elävien ihmisten toimeentuloa. Toisenlainen lahja turvaa kaikista köyhimpien maiden ihmisille riittävän ruuan, puhtaan veden ja mahdollisuuden esimerkiksi koulunkäyntiin, ja työtä tehdään ihmisten uskontoon, etniseen taustaan tai poliittiseen vakaumukseen katsomatta. Kirkon Ulkomaanavun valikoimasta löytyy lahjoja viidestä eurosta ylöspäin aina yli tuhannen euron yrityslahjoihin, ja valita voi niiden hedelmäpuiden lisäksi vaikka vuohen, kuusi kanaa, hygieniapaketin tytölle tai aterian koko kylälle.

Meidän ostoskoriimme sujahti tänä vuonna niiden perinteisten puuntaimien lisäksi koulupuku ja siemenlajitelma, ja mitä poikieni opettajia yhtään tunnen, uskon heidän arvostavan niitä enemmän kuin yhtään käsivoidetta tai tuikkukippoa.


Pieniä parempia valintoja -postaussarjassa esitellään niitä arjen ympäristöystävällisiä valintoja, joita kuka tahansa voi tehdä suhteellisen helposti:

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen.

”Katselin pysäköintialuetta ja näin Stephanien nousevan autoonsa. Hän heilautti minulle kättään ja huusi: ’Nähdään pian, ylikomisario Rosenberg!’
     Niin ei kuitenkaan käynyt.
     Sillä tuona päivänä Stephanie Mailer katosi.”


Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen (La Disparition de Stephanie Mailer, 2018. suom. Kira Poutanen)
Tammi, 716 sivua.


New Yorkiin Hamptonsissa sijaitsevasta Orphean rantakaupungista tuli kuuluisa yhtenä heinäkuisena yönä vuonna 1994. Jo alkuillasta kaupungin pääkatu täyttyi asukkaista ja innokkaista turisteista, jotka olivat tulleet viettämään Orphean ensimmäisen teatterifestivaalin avajaisia, katsomaan avajaisnäytelmää ja osallistumaan venesataman kansanjuhlaan. Ilmassa väreili odotus.

Kaikkien juhliessa keskustassa koko muu Orphea hiljeni: katukäytävillä ei ollut jalankulkijoita, puutarhoissa ei näkynyt liikettä, yksikään lapsi ei juossut tien yli jalkapallon perässä. Mutta kun esirippu teatterifestivaaleilla ensimmäisen kerran nousi, esitettiin todellinen murhenäytelmä Penfieldin asuinalueella, vain muutaman kadun päässä teatterista. Väliajalla teatterin katsomo alkoi täyttyä järkyttyneestä supinasta ja esityksen loputtua kaikki jo tiesivät: heidän nauttiessaan näytelmästä vain muutaman kadun päässä oli tapahtunut joukkomurha, jossa olivat saaneet surmansa iltalenkillä ollut kolmekymppinen Meghan Paladin sekä koko kaupunginjohtaja Joseph Gordonin kolmihenkinen perhe. Kaikki on tapahtunut lähes päivänvalossa, melkein keskellä kaupunkia - mutta juuri silloin, kun kaikki ovat katsoneet muualle.

Aloittelevat poliisit Jesse Rosenberg ja Derek Scott ratkaisevat joukkomurhan, jonka seuraukset repivät heidän molempien elämänsä riekaleiksi. Jokin ei kuitenkaan täsmää. Kun kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapauksesta kiinnostunut toimittaja Stephanie Mailer sitten yllättäen katoaa, on Jessen ja Derekin palattava takaisin menneisyyteen ja selvitettävä, mitä Orpheassa todella tapahtui.

Kun on tappanut kerran, voi tappaa toistekin. Ja kun on tappanut kahdesti, voi tappaa vaikka koko ihmiskunnan. Silloin ei enää ole rajoja.

”Olimme nuoria ja kunnianhimoisia. Tämä oli ensimmäinen mahdollisuutemme saada merkittävä tapaus hoidettavakseen. Minä olin kokeneempi kuin Jesse, minulla oli jo ylikonstaapelin arvo. Esimieheni kunnioittivat minua. Kaikki sanoivat, että poliisin urastani tulisi loistava.
     Juoksimme kadulle ja astuimme autoon, minä kuskin ja Jesse pelkääjän paikalle. Lähdin vauhdilla liikkeelle, ja Jesse tarttui lattialla olevaan hälytysvaloon. Hän laittoi sen päälle ja asetti sen ikkunan kautta siviiliautomme katolle. Valo värjäsi yön punaiseksi.
     Siitä kaikki alkoi.”

Oikeastaan tartuin Stephanie Mailerin katoamiseen vähän epäluuloisena, sillä olin ehtinyt lukea kirjasta useammasta blogista ja lehdestä vähän pettyneitä arvioita eikä viimeksi lukemani Dicker Baltimoren sukuhaaran tragedia lopulta yltänyt yhtään sille tasolle, mitä Harry Quebertin luettuani odotin. Siihen peilattuina Stephanie Mailerin katoaminen onnistuu kumoamaan kaikki ennakkoluulot heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Juoni kulkee sujuvasti kahdessa eri aikatasossa ja useammalla eri kertojaäänellä, ja uusia epäiltyjä astuu mukaan estradille sitä mukaan, mitä syvemmälle tapaukseen mennään. Vaikka kirja on paksu, on ihan jokaisella sivulla juonen kannalta merkitystä. Jännitys säilyy ihan viimeisille sivuille asti.

Stephanie Mailerin katoaminen oli yksi niistä kirjoista, joita varten olisi tehnyt mieli ottaa töistä sairauslomaa ihan vain, jotta olisi voinut viettää koko päivän yksin tekstiä hotkien. Lopulta ahmaisin seitsemänsataasivuisen tiiliskiven seitsemässä päivässä - siitäkin huolimatta, että niihin päiviin sisältyi viisi täyttä työpäivää, poikien harrastuskuskaukset, korjattavat kokeet ja miehen neljän päivän työmatka. Vielä yksi luku, päätin, vaikka olisi pitänyt jo mennä nukkumaan. Useampana iltana valvoin murhatutkimusten parissa ihan liian myöhään.

”Useat silminnäkijät todistivat Seanin olleen baarissa Stephanien katoamisiltana seitsemästä kello yhteen yöllä. Kirjoitin Annan työhuoneen magneettitauluun Stephanien lauseen: Mikä oli aivan silmiemme edessä, mutta mitä emme vuonna 1994 nähneet.
     Arvelimme, että Stephanie halusi Orphean poliisin arkistoihin päästäkseen lukemaan vuoden 1994 joukkomurhan asiakirjoja. Menimme siis poliisin arkistohuoneeseen ja löysimme heti suuren pahvilaatikon, jossa tapauksen asiakirjojen piti olla. Mutta suureksi yllätykseksemme laatikko olikin tyhjä. Kaikki oli kadonnut. Sisällä lojui vain kellastunut paperinpala, johon oli kirjoitettu kirjoituskoneella:
                  TÄSTÄ ALKAA PIMEÄ YÖ.
Kuin aarteenetsintään ensimmäinen vihje.”

Stephanie Mailerin katoaminen on juuri sellaista sopivan helppolukuista mutta samalla myös tarpeeksi haastavaa jännityskirjallisuutta, johon olen erityisen heikkona. Harry Quebertin tapaan myös Stephanie Mailerin katoaminen onnistuu kutomaan sellaisen verkon, että kirjan loppuratkaisua on mahdoton edes dekkarien suurkuluttajan aavistaa ennalta. Lopulta on pakko selailla tekstiä taaksepäin löytääkseen kohdan, jossa on tullut johdetuksi harhaan. Sillä siellä se oli, ihan niin kuin vuoden 1994 tapahtumat: mikä oli aivan silmieni edessä, mutta mitä en vain nähnyt.

”Pääkadulla kaikuivat sireenien äänet. Hälytysajoneuvoja oli joka puolella.
     Täysi kaaos.
     Pimeä yö.”

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Kuukauden vege: paprika-avokadopasta.


Joulukuun vegenä kokataan kermaista pastaa, jonka ohjeen löysin Beach House Kitchen -blogista ja muokkaisin meidän jääkaapin sisältöön sopivammaksi.


PAPRIKA-AVOKADOPASTA

3 suippopaprikaa
1 avokado
2 valkosipulinkynttä
2 tl limenmehua
2 rkl oliiviöljyä
1/2 dl parmesaania
1 dl kaurakermaa
suolaa
mustapippuria


Pese ja halkaise paprikat, poista siemenet ja paahda paprikoita 220-asteisessa uunissa kuori ylöspäin noin vartin ajan, kunnes paprikat ovat alkaneet saada väriä. Irroita kuori.

Laita blenderiin avokadon hedelmäliha, kuoritut paprikat, limenmehu, parmesaani, valkosipulinkynnet, kaurakerma, oliiviöljy ja mausteet. Sekoita tasaiseksi.

Keitä pasta ohjeen mukaan al denteksi ja sekoita kastike pastan joukkoon. Lisää päälle yrttejä ja parmesaania ja tarjoa tofun tai härkäpapupullien kanssa.


Jotain muuta pastaa?
kokeile vaikka
tomaatti-cashewpastaa,
basilika-alfredopastaa
tai
 juustoista kasvispastaa