tiistai 29. lokakuuta 2019

Uuden kodin ensimmäiset halloweenit.


Minut tuntevat tietävät, että olen viimeiset kaksikymmentä vuotta ollut ihan älyttömän suuri kauhu- ja jännitysfani. Rakastan hyvin tehtyjä klassikkokauhuleffoja kuten Hohto ja Manaaja ja kirjaston kauhu- ja jännityshyllyjä olen lukenut eteenpäin yläasteelta asti. Ihan samoin valitsen seurattavaksi sarjoiksi useimmiten jännitystä ja viime viikot olen kuunnellut juoksulenkeillä Jäljillä-podcastia. Pidän pakohuonepeleistä, murhamysteereistä, true crimesta ja kummitustarinoista ja jo silloin, kun kavereiden kanssa selailtiin Noidan käsikirjaa, vaikkei oikeastaan olisi vielä senikäisenä saatu, olin enemmän innoissani kuin peloissani - tai ehkä innoissani, että olin peloissani. Varastosta meiltä löytyy enemmän Halloween-koristeita ja naamiaisasuja kuin mitään jouluun liittyvää. Yleensä ripustamme ne esille hyvissä ajoin ennen lokakuun viimeistä, ihan vaan tunnelman vuoksi.

Siksi viimeiset viisi vuotta olen joka lokakuu järjestänyt myös jonkinlaiset Halloween-juhlat ystäväperheille. Useamman kerran toki aina pohdin, jaksanko kaiken koeruuhkan, miehen työreissujen ja tänä vuonna vielä remontinkin keskellä järjestää yhtään mitään, mutta niin vain aina löydän itseni kaivertamasta kurpitsaa ja ripustelemassa viirejä. Kun suurin osa löytyy jo valmiina kaapeista ja reseptejekin on testattu moneen kertaan, pääsee lopulta aika helpolla. Lisäksi halloweenit jos mitkä ovat paras mahdollinen tekosyy kutsua kokoon lasten lisäksi myös ne omat ystävät, joita lapsia harrastuksesta toiseen kuljettaessa ja töiden ja kodin väliä kiiruhtaessa ei juuri ajessa ehdi nähdä.

Tänä vuonna mentiin aika perinteisellä kaavalla: tein sen tutun veriroiskeilla koristellun suklaamoussekakun, joka sopii kaikille ruokavalioille, valitsin karkkikulhoon salmiakkirottia, hämähäkkejä ja kirpeitä pääkalloja, leivoin kreikkalaisen kasvispiirakan ja viipaloin melonia. Edellisenä päivänä tehtiin poikien kanssa lakritsimokkapaloja ja sipsit hankin kummituksen muotoisina. Paperilautasia hakiessani nappasin mukaan myös pirunsarvet; se kolme edellistä vuotta palvellut noitapanta sai tänä vuonna huilata kaapissa seuraavia juhlia odotellen.

Ja niin vain meille ilmestyi taas viikonloppuna melkein kolmekymmentä naamiaisasuista halloweenin viettäjää muumiosta vampyyreihin ja Frankenstainista iilimatoon. Vaikka neliöitä oli tällä kertaa viisikymmentä enemmän kuin viime vuoden juhlissa, niin seinät lähestyivät uhkaavasti, kun tokaluokkalaiset aloittivat hipan

Mutta se toki kuuluu aina lastenjuhliin.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen.

”Vietän jokaisen mahdollisen hetken Dylanin kanssa, ja yritän mahduttaa minuutteihin ja tunteihin muistoja koko elämän ajalta. Tuon sairaalaan jokaisen kirjan Dylanin huoneen hyllystä ja luen niitä uudelleen ja uudelleen, kun Dylan makaa liikkumatta ja vaipuu uneen ja havahtuu ajoittain hereille. Laulan hänelle, kylvetän häntä ja harjaan hänen olemattomia hiuksiaan. Kerron hänelle tarinoita, jotka ovat täynnä auringonpaistetta ja joissa on onnellinen loppu, ja tunnen itseni valehtelijaksi, sillä elämässä ei ole onnellista loppua, vai onko?”


Clare Mackintosh: Lopun jälkeen (After the End, 2019. suom. Päivi Pouttu-Deiere)
Gummerus, 425 sivua.


Mitä tekisit, jos joutuisit päättämään oman lapsesi elämästä? Tämän kysymyksen edessä ovat Max ja Pip, joiden täydellisen rasittava lapsiperhearki aikaisina herätyksineen ja vesilammikoissa kastuvine hanskoineen on muuttunut sairaala-arjeksi, jossa lasten teho-osaston hoitajat tuntevat heidät nimeltä. Toiveet kotiinpaluusta ja paranemisesta murenevat, kun lääkäri Leila Khalili ohjaa heidät hiljaiseen huoneeseen ja kertoo, että se sentinkokoinen pala syöpäkasvainta, jota kohta kolmevuotiaan Dylanin leikkauksessa ei saatu aivorungosta poistettua, on nyt alkanut kasvaa. Nyt Maxin ja Pipin on päätettävä leikkauksessa syntyneen aivovaurion takia kaulasta alaspäin halvaantuneen poikansa elämästä: luopuako hoidoista ja hyväksyä, että poika elää enää viikkoja, korkeintaan kuukausia, vai yrittääkö vielä niin, että Dylan voisi elää vielä vuoden, ehkä kauemminkin, mutta vaikeasti vammaisena?

Milloin voi lopettaa ihmeeseen uskomisen? Entä jos voisi saada vielä yhden yhteisen joulun, vielä yhden syntymäpäivän ja kolmannen, ehkä neljännenkin kynttilän kakkuun? Millainen elämä on elämisen arvoista ja missä pisteessä siitä tulee pelkkää olemassaoloa? Ja miten lapsi, jonka olemassaolosta todistaa turvaistuin, lelut olohuoneen nurkassa kermanvärisissä koreissa ja kehtolaulu-CD, voi olla kuolemaisillaan?

”Nielaisen parahduksen. Tunne sisälläni kasvaa hitaasti ja vaativasti, sitten nopeammin ja rajummin. Syyllisyyttä, vihaa ja surua. Miksen säilyttänyt kaikkea? Kaikkia Dylanin maalauksia. Jokaista höyhentä, jonka hän poimi kävelyllä. Jokaista simpukkaa ja jokaista kiveä, jota hän siveli tai katseli ihaillen ja joissa hän näki jotakin, jonka olin jo kauan sitten unohtanut nähdä. Miksen säilyttänyt niitä kaikkia?”

Sekä Pip että Max rakastavat Dylania enemmän kuin mitään ja haluavat tämän parasta. Mutta tästä he ovat eri mieltä. Kenellä lopulta on oikeus päättää lapsen elämästä vai onko kenelläkään?

Clare Mackintosh antaa lukijan päättää: aikaa Lopun jälkeen katsotaan kahdesta eri näkökulmasta, kahden eri vaihtoehdon seurauksena. Jos aikoinaan pidit Sliding doors -elokuvasta, pidät takuulla myös tästä.

”Minut saa murtumaan partion sukka.
     Pikkuinen valkoinen, joka on joutunut eroon kaveristaan ja pudonnut pinnasängyn päädyn ja seinän väliin. Sen pohja on likainen ja se on edelleen jalan muotoinen, ja kun otan sen käteeni, miltei odotan sen tuntuvan lämpimältä, aivan kuin Dylan olisi vasta hetki sitten vetänyt sen jalastaan. Pitelen sukkaa kasvojani vasten ja hengitän poikani tuoksua - se on kuin fyysinen isku, joka pakottaa minut nojaamaan seinää vasten, jotta en romahda lattialle.”

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin neljäs kirja ja ensimmäinen varsinainen draama kolmen psykologisen trillerin jälkeen. Kieltämättä olin aluksi vähän skeptinen - onneksi turhaan: tämä neljäs on Mackintoshin kirjoista selvästi paras. Siinä missä jännityskirjailija- Mackintosh alkoi jo kolmessa kirjassaan kovasti toistaa itseään, on Lopun jälkeen raikas ja kekseliäs kirja, joka ei valitse sitä helpointa, ennalta arvattavinta ratkaisua tai edes kerro, mikä tie lopulta on se oikea. Onneksi ei, sillä valittavana on pelkkiä huonoja ja raskaita teitä.

Lopun jälkeen on vahvasti omaelämäkerrallinen kirja, mikä tekee siitä jotenkin entistä koskettavamman. Silti jostain kumman syystä Mackintoshin kirjaa leimaa jollain kummalla tavalla toivo: ihan kuin kirja haluaisi sanoa, että kaikesta voi kyllä selvitä, mutta koska se on jotenkin liian naiivia, jättää sen ihan vain lukijan pääteltäväksi.

”Miksen mennyt kylvettämään Dylania? Miksen palanut kotiin aikaisemmin? Miksen tarttunut jokaiseen mahdollisuuteeni polvistua kylpyammeen viereen sillä aikaa kun poikani - terve ja onnellinen poikani - loiskutteli vedessä? Miksen ymmärtänyt, että jonakin päivänä en ehkä voisikaan tehdä sitä? Ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun olin toivonut Dylanin olevan vanhempi ja kuvitellut, kuinka veisin hänet kalastamaan ja opettaisin häntä ajamaan... Toivoin olevani tulevaisuudessa, vaikka nykyhetki oli aivan ulottuvillani. Nykyhetki oli täydellinen.”

torstai 24. lokakuuta 2019

20 random kysymystä -haaste.


Tälle torstaille nappasin blogiini 20 random kysymystä -haasteen Stictly style -blogista. Luvassa siis lempijuustoja ja -rutiineja, unelmien matka sekä asioita, joita en voi sietää.

Unohtumattomin naamiaisasusi?
En kyllä keksi! Viime halloweenit olen vähän tylsästi pukeutunut joka vuosi samaan noidan asuun, sillä en ole viitsinyt ostaa uutta asua vain yhtä juhlaa varten. Muuten tulee pukeuduttua lähinnä koulun vappuhulinoihin enkä muista, että olisimme lapsina tai vähän vanhempanakaan juuri pitäneet naamiaisia.

Eniten käyttämäsi some-verkosto?
Facebook.

Vuodenaika, josta pidät eniten?
Kesä. Rakastan valoisia öitä, kesän tuoksua ja kuumaa asfalttia paljaiden varpaiden alla, uimista, saunomista ja maalla olemista sekä lämpimiä ja laiskoja päiviä, jolloin voi pakata mukaan eväät ja jäädä puistoon tai rannalle koko päiväksi, koska ei oikeastaan ole kiire yhtään mihinkään. 

Jos sinun tulisi valita ranta tai vuoret, kumman nyt valitsisit?
Rannan.

Mitä osaat pelata todella taitavasti?
Ehdottomasti Aliasta, jos saan pariksi pikkusiskoni.

Millaisesta juustosta pidät?
Rakastan ihan kaikkia juustoja, mistä poden kyllä välillä vähän huonoa omaatuntoa: lihan syöntiä olen pystynyt vähentämään reilusti, mutta juustoa meille ostetaan kyllä ihan niin kuin ennenkin. Ehkä kaikista suurimmat suosikit ovat leipäjuusto, valkohomejuusto, parmesaani, paprika-kermajuusto sekä halloumi.

Tavoite, jonka haluat saavuttaa elinaikanasi?
Oikeastaan haaveilen ihan vain siitä, että saisin elää perusonnellista ja turvallista elämää oman perheeni kanssa ilman mitään kovin suuria taloudellisia huolia tai vakavia sairauksia ja olla perheelleni parempi läheinen.

Kuinka monessa kaupungissa olet asunut?
Synnyin Kajaanissa, jossa asuin kaksi vuotta ennen kuin muutimme Äänekoskelle. Sen jälkeen olenkin asunut pelkästään Jyväskylässä, jonne tulin opiskelemaan enkä sen jälkeen hennonut lähteä pois. Jyväskylän-vuosien aikana olen toki asunut yhden kesän Göteborgissa sekä yhden kuukauden Berliinissä.

Mitä kieltä toivoisit osaavasi puhua?
Olen lukenut aikoinani ranskaa ja kirjoittanut siitä myös eximian, mutta yliopiston muutaman ranskan kurssin ja siskon kanssa tehdyn Pariisin-matkan jälkeen en ole kieltä juuri käyttänyt. Olisi kiva oppia puhumaan ranskaa taas hyvin - tai vähintään niin hyvin kuin sitä joskus puhuin.

Mitä et siedä?
Epäreiluutta, ihmisiä, jotka eivät ymmärrä omaa etuoikeutettua asemaansa, nakkikeittoa, Popedan Ukkometsoa, epäempaattisuutta, halpavaatteiden yletöntä shoppailua ja niiden mainostamista sekä sitä, jos joku kohtelee heikompiaan huonosti.

Jos käsilläsi on tunti vapaa-aikaa, miten käytät sen?
Haluaisin sanoa, että joogaten ja omaan hyvinvointiini keskittyen, mutta luultavasti kyllä vain tekisin kotona viikkosiivouksen, järjestelisin poikien levittämät tavarat oikeille paikoilleen ja lysähtäsin sen jälkeen sohvalle selailemaan puhelintani.

Suosikkirutiinisi?
Ehdottomasti yhteinen iltasatuhetki esikoisen kanssa. Meillä on aina kesken joku paksu, yhteinen kirja: viime aikoina olemme lukeneet loppuun Harry Potterit sekä Jules Vernen Kapteeni Nemon ja seuraavaksi olisi tarkoitus hypätä Percy Jacksonin maailmaan. On ihan mahtavaa nähdä, kuinka täysillä tokaluokkalainen uppoaa kiinnostavaan tarinaan ja toisaalta tuo on myös meille yhteinen rauhoittumishetki päivän hulinoiden jälkeen. Nyt kun en ole flunssassa voinut lukea ääneen, on esikoinen vuorostaan lukenut minulle, mikä on sekin ollut aika ihanaa.

Mistä tulet ylivilkkaaksi?
Stressistä sekä siitä, että tunnen, että on liikaa asioita, jotka pitäisi tehdä.

Valitsetko mieluummin tekstiviestin vai puhelun?
Ehdottomasti tekstiviestin. Vaikka puhun ja esiinnyn työkseni, olen jostain syystä aina ahdistunut siitä, jos asioita - erityisesti niitä virallisempia - pitää hoitaa puhelimessa. Yleensä välttelen koko hommaa viimeiseen asti ja vähintään käyn ennakkoon läpi, mitä sanoa. Oikeastaan tunnen oloni luontevaksi puhelimessa ainoastaan silloin, kun sen toisessa päässä on äiti, sisko tai mies. 

Arvokkain aarteesi?
En koe omistavan mitään sellaista tavaraa, josta en aika helposti voisi myös luopua, joten sanon tähän vain vähän tylsästi, että poikani.

Mikä oli viimeisin vieraalla kielellä tekemäsi virhe?
Puhun ruotsia ja englantia päivittäin töissä ja teen varmasti yhtä usein ainakin jonkinlaisia kielioppi- tai ääntämisvirheitä, joiden toivon menevän oppilailta ohi.

Mikä on sinulle parasta terapiaa?
Maailman parantaminen ystävien tai kollegoiden kanssa, pimeä sauna ihan yksin, rauhallinen aamujooga silloin, kun muu perhe vielä nukkuu, lasi viiniä ja hyviä juustoja sekä erityisen hyvään kirjaan tai elokuvaan uppoutuminen omalla sohvalla viltin alla.

Jos voisit olla fiktiivinen hahmo, mikä olisit?
Nuuskamuikkunen tai Tuutikki. 

Minne haluaisit matkustaa?
Jos saisin matkustaa mihin tahansa, lentäisin San Franciscoon, josta ajaisin (ilmeisesti ilman ajokorttia) läpi koko Amerikan New Yorkiin asti. 

Missä tapasit puolisosi?
Ilosaarirockissa heinäkuussa 2002. Sillä oli tennissukat shortsien kanssa ennen kuin VilleGalle teki siitä tyylikästä ja vaaleansininen sateenvarjo, vaikkei edes satanut, enkä ikimaailmassa olisi silloin uskonut, että kahdeksan vuotta tuon jälkeen olisimme juuri menneet naimisiin.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Mitä maksoivat lomaviikon ruuat?


Joku viikko sitten listasin yhteen arkiviikon ruuat ja niihin kuluneet rahat ja sain tulokseksi 182,72 euroa. Lomaviikon osalta vastaava lista näytti tältä:


Maanantai 14.10.
Siskoni on tullut meille edellisenä päivänä kylään, joten ruokavahvuudessa on alkuviikosta yksi henkilö enemmän. Aamupalaksi syömme puuroa, mehua, kahvia ja voileipiä ja lämmitämme päälle edelliseltä illalta tortilloilta jäänyttä halloumia. Lounaaksi teen meille neljälle soijasuikale-couscoussalaatin, normaalin työviikon tekevä mies syö kaverinsa kanssa yliopistolla.

Iltapäivällä ulkoilemme perhepuistossa, josta ostan meille siskon kanssa kahvit. Myöhemmin päädymme myös kyläilemään ystävien luokse, jossa syömme välipalaksi kahvia, mehua, omenoita, rieskaa ja kaurakeksejä. Päivälliseksi teen meille kasvis-linssikeiton, ja illalla syömme patonkia sekä jaamme siskon kanssa päivältä jääneen couscoussalaatin.

Mies käy illalla Prismassa hakemassa viikon ruokatarvikkeet. Rahaa kuluu reilut viisikymppiä.

Alkuviikon ruokien kauppalasku: 52,57 euroa
Miehen lounas yliopistolla: 5,95 euroa
Kaksi kahvia: 2 euroa


Tiistai 15.10.
Aloitamme aamun puurolla, kahvilla, tuoremehulla ja avokadoleivillä. Lounaalle suuntaamme siskon ja poikien kanssa keskustan vietnamilaiseen. Buffetlounas kahdelta aikuiselta ja kahdelta lapselta maksaa 25 euroa, mies syö töissä lounaaksi viimeviikkoista kasvispastaa. Välipalaksi pojat syövät kotona omenaa ja banaania, ja päivälliseksi teen koko porukalle makaronilaatikon. Illalla syömme miehen sunnuntailta jääneistä tortilloista tekemiä minipizzoja ja juomme siskon kanssa lasit viiniä sekä syömme suklaata.

Lounas ravintola Fitissä meiltä kolmelta: 15 euroa


Keskiviikko 16.10.
Teemme aamupalan kaikesta, mitä jääkaapista löytyy: avokadosta, halloumin lopuista, kananmunista, leivästä, juustosta ja kasviksista. Pojat syövät puuroa. Lounaaksi teen meille nuudelisalaattikulhot kasviksista, soijasuikaleista ja pähkinöistä, ja pojatkin kaapivat kulhonsa tyhjiksi. Mies syö töissä pakkasesta ottamansa lohipastan ja pyörähtää töiden jälkeen työkaverinsa kanssa oluella. Välipalaksi pojat syövät smoothiet ja päivälliseksi teen Beanit-kastikkeen, riisiä ja salaatin. Iltapalaksi syömme voileipää ja rahkaa.

Olut Sohwilla: 4,90 euroa 


Torstai 17.10.
Mies lähtee taas aamujunalla työmatkalle Helsinkiin, joten olemme päivän poikien kanssa kolmestaan. Aamupalaksi syömme perinteiset puurot ja leivät ja pyörähdämme sitten lähikaupassa täydentämässä jääkaappia. Lounasaikaan saamme kylään myös ystäväperheen tytöt, joten laitan lapsille ja itselleni pinaattilettuja ja pastasalaattia ja välipalaksi leipää ja hedelmiä. Päivälliseksi lämmitän pojille tiistaista makaronilaatikkoa ja itselleni edellispäivän beanitin loput. Illalla pidämme vielä leffaillan ja syömme poppareita.

Täydennysostokset lähikaupassa: 9,90 euroa
Miehen ruuat työmatkalla: 23,30 euroa


Perjantai 18.10.
Aamupala menee perinteisellä kaavalla. Mies on tullut kotiin illalla, kun pojat ovat jo nukkumassa, ja päättää pitää perjantaina vapaapäivän. Lounaalle suuntaamme keskustaan siskoni kanssa: vuohenjuustosalaatti, miehen ja poikien burgerit sekä alkusalaatit ja keitto kustantavat yhteensä 31,30. Päiväksi saamme taas edellispäivän kaksi lisälasta ja laitamme nelikolle välipalaksi omenoita, kaakaota ja voileipiä. Päivälliseksi teen kasvis-papukiusauksen ja salaatin. Mies pyörähtää illalla poikien kanssa kaupassa hakemassa loppuviikon ruuat ja tuo kalatiskiltä mukanaan myös pienen sushiannoksen minulle. Illalla syön Vain Elämää katsellessani sen sekä sipsejä.

Lounas Revolutionisaa neljältä hengeltä: 31,30 euroa
Ruokaostokset Prismassa: 74,61 euroa


Lauantai 19.10.
Teen aamupalaksi jälleen sämpylöitä, joita syömme puuron ja kasvisten kanssa. Lounaaksi syömme uunilohta ja perunoita. Lounaan jälkeen mies ajaa poikien kanssa yhdeksi yöksi mummolaan ja minä jään kotiin nukkumaan syksyn univelkoja, potemaan flunssaa ja viimeistelemään olohuoneen seinien maalausta. Syön päivälliseksi edellispäivän kasviskiusauksen loput sekä sämpylän ja iltapalaksi sipsipussin loput sekä puolikkaan pussin karkkia. Muu perhe nauttii mummon kokkauksista.


Sunnuntai 20.10.
Aamupalaksi syön täytetyn sämpylän sekä kupin kahvia - sängyssä. Lounaaksi teen itselleni salaatin halloumista, kasviksista ja pestopastasta. Illalla meidän oli tarkoitus lähteä miehen kanssa pitkästä aikaa kahdestaan leffaan, mutta olen niin flunssainen, että treffit ja lastenvahti on pakko perua. Mies saapuu poikien kanssa kotiin iltapäivällä ja laitan meille päivälliseksi lasagnea. Iltapalaksi syömme loput leipomani sämpylät sekä omenoita.


Lomaviikon ruuat ja juomat nelihenkiseltä perheeltä yhteensä: 219,53


Lomaviikon ruokalasku yllätti - ja toisaalta ei. Viikon aikana pyörähdimme kahdesti kaupungilla lounaalla ja kotonakin katettiin useampana päivänä pöytään ylimääräisiä lautasia. Toisaalta loppuviikon kauppareissulla kaappeihin hankittiin jo useampia ruokatarvikkeita seuraavaksi viikoksi, jolloin mies on kolme päivää työmatkoilla ja minä yksin poikien kanssa ja loppuviikoksi olisi organisoitavana yhdet Halloween-juhlat. Koska lomalla emme matkustaneet Kuopiota pidemmälle, ja suurimman osan päivistä tein myös poikien kanssa puuhailun ohella remonttia, oli meidän loma nimenomaan hyvässä ruuassa. Mutta koska tavoitteemme on, että kuukauden ruokalasku ennen yhteisiä ulkona syömisiä olisi noin viisisataa euroa, tekee lomaviikko luonnollisesti jonkinlaisen loven kuukauden budjettiin.

Toisaalta arkiviikkoon verrattuna lämpimiä ruokia oli kehiteltävä viisi normaalia enemmän, sillä koulu tai päiväkoti eivät hoitaneet lasten ruokahuoltoa. Siinä mielessä selvittiin melko pienellä korotuksella normaaliin.

Mutta vaikka lomailisinkin mielelläni vielä pidempäänkin, niin onpas kyllä erityisen kiva päästä tällä viikolla taas keksimästä kahta ruokaa joka päivälle.

perjantai 18. lokakuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla.

”Joinakin päivinä olen ihan tyytyväinen - olen hyvällä mielellä, virkeällä ja luovalla päällä - ja keksin kuvitella meistä jotakin uutta, että sinä olet julkaissut kirjan, kaikki sanat meistä niin kuin niiden kuuluukin mennä, tulet kertomaan minulle siitä lapsen riemulla, ja minä olen juuri tullut sairaalasta kotiin ja saan sanoa sinulle, että minä tiesin, minä tiesin tämän sinusta, minä tiesin että tämä päivä tulee, miten lahjakas sinä oletkaan, ja halatessani sinua yltäkylläisenä minä saan sanoa hiljaa mielessäni että sinä olet minun, minun, aina minun, minun sinä olet eikä kukaan vie sinua minulta.”

Pajtim Statovci: Bolla (2019)
Otava, 240 sivua.


Bolla on haamu, näkymätön, ulkopuolinen. Käärmeenkaltainen olento, peto. Pajtim Statovcin uutuudessa se on Arsim. Yhtenä huhtikuisena päivänä Milos astuu samaan kahvilaan, kävelee sisään aurinko niskassaan ja saa Arsimin elämän jakautumaan kahtia, elämään ennen ja jälkeen häntä. Arsimilla on kotona vaimo, tottelevainen ja vähäsanainen Ajshe, mutta siitä huolimatta Arsim ei voi olla seuraamatta Milosia. On vuosi 1995, he ovat serbi ja albaani - ja kaksi miestä - ja Pristinan yllä roikkuu sodan uhka. Silti Milosin asunnossa he ovat vain he kaksi, kaksi aurinkokelloa ikuisessa aamussa.

Toisella puolella kaupunkia Ajshe hoitaa kodin, silittää paidat, kattaa pöytään papukeittoa, kermakastikkeessa sekoitettuna paistettuja paprikoita ja avjaria ja myöhemmin tuuudittaa vauvan uneen. Koska joskus rakkaus on sitä, että on jonkun kanssa, kenen tahansa, jottei tarvitsisi olla yksin. Onneton elämä jonkun kanssa on aina parempi - onhan- kuin onneton elämä yksin.

Sitten syttyy sota, joka ajaa Arsimin perheineen maanpakoon. Kun hän vuosia myöhemmin saapuu takaisin hävitettyä Pristinaan, on aika selvittää, mitä sekä Milosille että heille kahdelle lopulta tapahtui.

”Maatessamme jälkeenpäin lähekkäin, kuunnellessani hänen raskasta hengitystään ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana.”

Statovcin kirjoissa, niissä kaikissa kolmessa, on sitä samaa magiaa, joihin ainoastaan erityisen taitava kirjoittaja pystyy: lähes joka aukeamalla on joku kohta tai lause, joka pitää lukea useampaan kertaan, ihan vain koska se on niin kauniisti muotoiltu. Vähintään parin aukeaman välein taitan sivun yläreunan hiirenkorvalle (kyllä, myönnän!) erityisen mieleenpainuvan sitaatin merkiksi ja ihan yhtä usein palaan takaisin ihan vain upotakseni kunnolla rivien väliin. Kuten kaksi edellistäkin, myös Bolla tarjoaa lisäksi vahvan symbolisen tason, jossa kansantarinat sekoittuvat oikeaan elämään, mutta muuten kirja on aiempia teoksia helpompi tulkita.

Bollan teemoja ovat ulkopuolisuus, kielletty rakkaus, piilotetut ja padotut tunteet sekä sota, joka syntyy sodasta. Silti tästäkään statovcista en voi lopulta sanoa pitäneeni, siitäkään huolimatta, että taidokkaasti ja kauniisti kirjoitettu kirja on tämäkin mieletön lukukokemus.

Yksi muukin asia nimittäin yhdistää kaikkia kolmea lukemaani statovcia eikä mitenkään positiivisessa mielessä: sen sijaan, että samaistuisin päähenkilöön tai tuntisin jonkinlaista sympatiaa, herättää päähenkilö jokaisessa kirjassa pelkästään vastenmielisiä, jopa inhon sekaisin tunteita. Kunpa paha saisi palkkansa, huomaan ajattelevani, taas kerran ja siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei Statovcin kirjoissa raja hyvän ja pahan välillä ole ikinä selvä. Mutta vaikka on kuinka eksyksissä, hukassa ja rikki, ei kaikkia ympärillä oleviaankin - etenkään niitä, jotka yhä ja kaikesta huolimatta rakastavat - voi sen takia hajottaa.

Ja joskus onneton elämä yksin on kuitenkin parempi kuin jonkun muunkin tekeminen onnettomaksi.

”Mutta sitten, juuri kun taivas on yskäisemässä, minä työnnän sadepilvet syrjään ja leikkaan tuulen saksilla, ja sinä olet niin elävänä edessäni, niin valtavan elävänä suoraan edessäni että voin haistaa kuivan suusi ja märät hiuksesi, ja huojennus silmissäsi sitten, se on paras kohta, se kun jännityksesi purkautuu halaukseksi, suudelmaksi joka ei päätykään.”

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Päivistä, joina ei juuri tule hiljaista.


Kun aikoinani muutin opiskelemaan ja omaan kotiini, oli yksi ensimmäisiä hankintoja pieni neljätoistatuumainen kuvaputkitelevisio, jonka hankin itselleni täyttämään hiljaisuutta. Monesti laitoin telkkarin päälle ihan automaattisesti, vaikken sitä varsinaisesti katsonutkaan - hiljaisessa asunnossa se oli vähän niin kuin toinen ihminen. Äänen lisäksi tuntui kotoisalta havaita television liike ja vaihtelevat värit edes sivusilmällä samalla kun luin kirjaa tai tein opintohommiani.

Vuosien aikana televisio on vaihtunut useampaan kertaan, ja se tulee avattua yhä harvemmin: käytännössä koskaan en enää avaa sitä pelkäksi taustahälyksi. Siinä missä joskus kaipasin puhetta ja liikettä kaipaan nykyään erityisen paljon niitä hetkiä, joina kuulen vain keittiön kellon tikityksen.

Oikeastaan vasta tänä syksynä  olen oppinut, etten ehkä lopulta ja pohjimmiltaan olekaan niin ulospäinsuuntautunut, kuin minä itseni olen tottunut esittämään. En juuri jännitä esiintymistä vaan osaan vastata nopeasti ja nokkelasti, hakeudun mielelläni mukaan porukkaan, järjestän isot juhlat koko naapuruston lapsille ja karaoken alettua minua ei enää saakaan pois lavalta ainakaan ennen, kun olen esittänyt Heavenin. Silti minussa on iso osa myös introverttia, joka nauttii kaikista eniten siitä, jos joskus saa olla kotona ihan yksin, käpertyä lukemaan kirja ihan itsekseni tai sulkea silmäni hiljaisessa saunassa. 

Ja erityisesti tänä syksynä olen huomannut, kuinka paljon juuri opetustyö sekä päivät melun keskellä tunti tunnin perään ihmisille jutellen minua kuormittavatkaan. Kun välitunnilla, kahden puhetta täynnä olevan oppitunnin välissä, kiirehdin pikaisesti luokasta toiseen, soittaa joku ahtaalla käytävällä räppiä, joku toinen nokkahuilua ja se kolmas huutelee kaverilleen käytävän ja pingispöydän toiselle puolelle. Monesti olen kaikesta äänestä ja äänessä olemisesta ihan fyysisestikin väsynyt.

Mutta sitten hyppään bussiin ja kuunneltuani puoli tuntia kuulokkeillani musiikkia nappaan mukaani kaksi ekstroverttiä, jotka eivät hiljene ennen, kuin valot vasta paljon myöhemmin illalla sammuvat. Ne haluavat kertoa päivästään, aloittavat yhdessä leikin, ajautuvat kiistaan, sopivat ja vaihtavat leikkiä, vaativat tietoa siitä, saako sinä päivänä pelata Minecraftia tai katsoa Ryhmä Hauta ja kilpailevat siitä, kuka ehtii ensimmäisenä ruokapöytään. Siinä missä minä kaipaan hiljaisuutta, lähtevät ne harrastuksiin, jos sellaisia on, kutsuvat kylään kaverin, juoksevat naapuriin tai vähintään levittävät lattialle legolaatikon sisällön. Ne jahtaavat toisiaan pitkin käytäviä, liikkuvat juosten ja vähintään hyräilevät piirrellessään. Haluaisin kovasti kiirehtiä puistoon niiden kanssa ja aloittaa yhdessä pitkän leikin, mutta aika usein tunnen, että olen antanut itsestäni jo töissä sen päivän edestä - ja enemmänkin.

Ehkä juuri siksi alkusyksyn torstait ovat olleet minulle jonkinlainen henkireikä: edes yhtenä päivänä viikossa minulla on tunnista kahteen ihan itselleni siinä välissä, kun siirryn työpaikan melusta ja kiireestä kodin meluun ja kiireeseen. Niinä tunteina olen ollut pitkästä aikaa ihan vain minä omine ajatuksineni ja susheineni, jonne en enää joka kerta ole jaksanut kutsua edes miestä seuraksi.

Alkusyksyn torstait ovat toki olleet tärkeitä muutenkin, sillä päivinä, jona en ole työpäivän melun ja jatkuvan sosiaalisuuden jälkeen ihan poikki, jaksan myös iltaisin olla vähän parempi äiti niille kahdelle ekstrovertille.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Alex Michaelides: Hiljainen potilas.

"Äkkiä mieleeni nousi kuva omasta lapsuudestani. Näin pienen pojan, joka oli joutunut sulkemaan kaikki kokemansa hirveydet syvälle sisimpäänsä ja oli pakahtumaisillaan ahdistuksesta. Hän käveli edestakaisin huoneessaan alati yhtä levottomana ja peloissaan mielipuolisen isänsä seuraavia oikkuja odottaen. Hän ei voinut kertoa tilanteestaan kenellekään, koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut. Alician oli täytynyt tuntea olonsa yhtä epätoivoiseksi, sillä muuten hän ei taatusti olisi uskoutunut Barbielle.
     Värähdin kylmästi - ja tunsin jonkun tarkkailevan minua pimeyden suojista.
    Käännähdin ympäri, mutta ketään ei näkynyt. Seisoin aivan yksin tyhjällä, hiljaisella ja varjojen peittämällä kadulla." 


Alex Michaelides: Hiljainen potilas (The Silent Patient, 2019. suom. Antti Autio)
Gummerus, 454 sivua.
Arvostelukappale.


Vaikka välillä vähän kritisoinkin sitä, kuinka kirjakauppojen hyllyt tuntuvat kuukausi toisensa perään täyttyvän uusista dekkareista ja trillereistä, usein kirjoittajiensa esikoisista, joita kehutaan kirjojen kansilehdissä ehdoitta, niin on tässä ilmiössä toki hyväkin puoli: meille dekkarifaneille löytyy aina jotain uutta, mitä lukea. Välillä parempaa, välillä enemmän keskinkertaisia tosin.

Kuusi vuotta sitten taidemaalari Alicia Bereson viimeisteli teoksiaan ennen uusinta näyttelyään, työskennellen ateljeeksi muuttamassaan huvimajassa puutarhansa perällä. Tavallisen illan rikkovat laukausten äänet. Naapurin soittama poliisi on Berensonien ovella muutamassa minuutissa, mutta mitään ei ole enää tehtävissä. Alicia Berenson löytyy olohuoneesta takan edustalta kasvoillaan oudon pelokas ilme, ranteet auki viillettyinä ja miehensä kivääri kädessään. Alician mies, muotikuvaaja Gabriel Bereson, viruu tuoliin sidottuna, pää sivulle retkahtaneena. Kun poliisien taskulampun valo osuu Gabrieliin, paljastuu, että hänen ennen komeiden kasvojensa tilalla on enää pelkkä hiiltynyt punaisenkirjava sekasotku.

Alicia tuomitaan miehensä murhasta, jolle ei tunnu löytyvän minkäänlaista motiivia. Asiaa ei helpota myöskään Alicia itse, joka ei vastaa yhteenkään poliisin kysymykseen - eikä sen jälkeen enää mihinkään. Ainoa vastaus, minkä Alicia tapahtumasta antaa, on maalaus, jonka hän maalaa vain muutamassa päivässä oikeudenkäyntiä odottaessaan. Alicia nimeää omakuvateoksensa Alkestisiksi.

Alician tapaus päätyy uutisotsikoihin, tietenkin, ja psykoterapeutti Theo Faber kiinnostuu tapauksesta. Varmana siitä, että pystyy auttamaan viimeiset kuusi vuotta puhumattomuudessa piilotellutta Aliciaa ja saamaan tämän puhumaan murhayön tapahtumista, Theo hakeutuu töihin Groveen, siihen pohjoislontoolaiseen oikeuspsykiatriseen laitokseen, jossa Alicia on hoidettavana. Mutta onko Alicia vielä mahdollista saada puhumaan ja mitä paljastuu, kun Alician kätkettyä menneisyyttä aletaan ensimmäistä kertaa kaivaa päivänvaloon?

Minäkertojana toimivan Theon lisäksi tarina kerrotaan myös Alician näkökulmasta. Naisen päiväkirjamerkinnöistä selviää pala palalta, ettei elämä kauniin kulissin takana ollutkaan sitä, miltä alun perin näytti ja että jossain varjoissa pimeän ikkunan takana vaanii joku, epäselvä hahmo.

”Alician tuijottaessa tulin äkkiä tietoiseksi eräästä seikasta, joka oli vaivannut minua koko istunnon ajan. Asiaa on vaikea selittää, mutta psykoterapeutit pystyvät havaitsemaan henkisen ahdistuksen erinäisistä hienovaraisista merkeistä potilaan fyysisessä käytöksessä ja puheessa, samoin kuin tietynlaisista katseen vivahteista. Juuri tämä minua oli Aliciassa häirinnyt, sillä huolimatta vuosikausia kestäneestä lääkityksestä ja kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt ja saanut kestää, hänen siniset silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin pilvetön kesäpäivä. Alicia ei ollut hullu. Mutta mitä hän sitten oli? Sille oli olemassa sana, ja -
     Ennen kuin ehdin saada ajatukseni päätökseen, Alicia ponkaisi jalkeille ja syöksyi kimppuuni käsivarret ojossa.”

En tiedä, onko syynä vain se, että olen sattunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana lukemaan aikamoisen kasan jännityskirjallisuutta, mutta kirjan loppu ei onnistu juurikaan yllättämään. Klassisten Agatha Christie -mysteerien veroinen loppu, lupaa kirjan takakansi, mutten voi olla ajattelematta, että Agatha olisi hoitanut tämän jotenkin hienovaraisemmin, tiputtelemalla kyllä pieniä vihjeitä pitkin kirjaa mutta niin, että ne ihan viimeiset sivut olisivat vetäneet maton totaalisesti jalkojen alta. Ihan tähän ei Michaelides vielä esikoisellaan pysty.

Silti Hiljainen potilas on juuri sitä, mitä odotinkin: tarpeeksi koukuttava trilleri, jota on pakko lukea vielä yksi luku lisää mutta jonka juonesta ja tunnelmasta ei putoa pois, vaikkei useampaan iltaan ehtisikään tarttua koko kirjaan. Niiden tiiliskivien ja toisaalta elämänpainoisten kirjojen ohella kun tarvitaan näitäkin, jotka ihan vain viihdyttävät ja tarjoavat hengähdyshetken arjen keskelle. Varsinaista jännitystä Hiljainen potilas ei niinkään tarjoa, vaan kirja keskittyy enemmän psykologiaan ja päästää lukijan kurkistamaan useampaan eri ihmismieleen ikään kuin kysyäkseen, miten me määrittelemme hoitajan ja hoidettavan.

"Alician kertomusta kuunnellessani kohotin katseeni taivasta peittäviin harmahtaviin pilviin. Lumisade oli viimeinkin alkanut, ja ilmassa leijaili pehmeitä valkoisia hiutaleita. Avasin ikkunan, työnsin käteni ulos ja nappasin sateen keskeltä lumihiutaleen. Katselin, kuinka se suli olemattomiin sormellani, ja hymyilin.
     Sitten kurkotin käteeni uuden."

torstai 10. lokakuuta 2019

#mitäkuuluu sekä suru, jonka kannoin yksin.


Elokuussa 2005, vähän ennen kuin minun piti palata takaisin Suomeen Göteborgista, jossa olin viettänyt koko kesän, isä soitti yhtenä iltana. Jo heti isän äänen kuullessani tiesin, että jokin oli vialla, sillä ne tavanomaiset kuulumisten vaihtamiset hoiti oikeastaan aina äiti. Lopulta - siinä vaiheessa kun isä ei enää tiennyt, miten olisi itkuuni vastannut - äitikin tuli puhelimeen ja itkimme yhdessä, kumpikin omassa maassamme. Serkkuni, minua kaksi vuotta vanhempi, oli edellisenä päivänä tehnyt itsemurhan.

Sen illan vietin yksin huoneessani enkä sanonut mitään edes kummallekaan kämppiksistäni. Aamulla lähdimme kolmen muun kaverin kanssa päiväksi Osloon. Vasta siinä bussissa sain kerrottua jollekin.

Serkkuni haudattiin syksyllä. Kun tulimme ulos kappelista, oli maa täynnä puna-keltaisia, kahisevia vaahteranlehtiä ihan niin kuin nytkin. Isä ja äiti istuivat ihan edessä, tietenkin, kummeja kun olivat. Vain vajaata vuotta aiemmin olimme istuneet samanlaisessa tilaisuudessa samalla porukalla, kun tätini oli tehnyt itsemurhan.

Nykyään, melkein viisitoista vuotta myöhemmin, mielenterveyden ongelmia leimaa edelleen jonkinlainen häpeä, jokin mikä saa mieluummin vaikenemaan kuin kertomaan kenellekään. Molempien surujen jälkeen minäkin jatkoin opintojani ihan normaalisti, ihan niin kuin ei mitään, eikä kukaan ystävistäni tiennyt, että sinä yhtenä syksyisenä lauantaina olin hyvästelemässä poikaa, joka vuosia aiemmin hiipi mummolan pihaan pystytetyn teltan ympärillä matkien sutta niin, ettemme siskon kanssa lopulta uskaltaneet nukkua koko teltassa.

Tänään 10. lokakuuta vietetään maailman mielenterveyspäivää, jonka tämänvuotinen teema on itsemurhien ehkäisy. Yksi helpoimmista tavoista pitää huolta läheisten mielenterveydestä koostuu kahdesta sanasta: mitä kuuluu? 

Jos sen kysyy oikeaan aikaan, voi se olla maailman tärkein kysymys.


Kuva: Pixabay

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Syysloma- ja remonttisuunnitelmia.


Appivanhemmillani on jo vuosia ollut tapana matkustaa marraskuussa, silloin kun täällä Suomessa on kaikkein pimeintä, viikoksi tai kahdeksi Espanjan lämpöön. Uuteen paikkaan tutustumisen sijaan he ovat useamman kerran päätyneet sen kummempia miettimättä vanhaan tuttuun paikkaan ja siihen samaan jo aiemmilta reissulta hyväksi havaittuun hotelliin, jossa sänky on varmasti sopivan pehmeä ja aamiainen oikeasti sitä, mitä nettisivuilla luvataan. Ne lomaviikon aktiviteetitkin ovat yleensä noudattaneet tuttua kaavaa - se kun monesti on kaikkein rentouttavinta.

Yhä useammin huomaan muistuttavani appivanhempiani entistä enemmän. Vaikka yhä voinkin nimetä heti ainakin kymmenen kohdetta, joihin vielä joskus haluan päästä, on välillä parasta lomailua tehdä jotain, mitä on jo aiemmin tehnyt ja matkustaa siihen tuttuun kohteeseen, jossa odottaa se sama lenkkipolku, maisema ja varmasti oikealla tavalla kahisevat lakanat.

Oli kyseessä sitten Espanja tai Kuopio.

Siksi tänä vuonna teemme samoin kuin viimekin vuonna: heti syysloman aluksi otamme suunnaksi Kuopion. Reissun ensimmäinen pysäkki on tälläkin kertaa Ikea, minkä jälkeen suuntaamme yhdeksi yöksi kylpylälomalle. Niiden valkoisten, kahisevien lakanoiden ja porealtaassa likoamisen ohella odotan ihan yhtä paljon ystäviä, jota on siinä samalla tarkoitus nähdä. Ne samat, vanhat ja rakkaat, joiden luokse ajettiin viimekin vuonna syyslomalla ja joita nähdään liian harvoin nyt, kun on työt, etäsuhteet, lapset ja usein liian kiire.

Ehkä vielä jossain vaiheessa otamme alle junan ja suunnaksi Pietarin tai lennämme vielä kerran Britteihin tutustumaan esikoisen toiveesta Harry Potterin Lontooseen. Mutta kunhan selviämme vielä yhdestä hulinaviikosta, johon kuuluu perustöiden, vientien, hakujen, ruokahuollon, koesuman ja remontin sekä miehen tilanhoidon lisäksi minun yksi kokouspäiväni, Pikkuveljen temppujumppa ja esikoisen kuvataidekoulu sekä yhdet kaverisynttärit ja yksi pidempi partioretki, on Kuopio meille ihan sopivan kaukainen syyslomakohde.

Ja kun sieltä päästään kotiin, vedetään siskon kanssa noihin vierashuoneen seiniin (toivottavasti vihdoinkin) viimeiset kerrokset valkoista maalia.

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Kuukauden vege: tomaatti-vuohenjuustokeitto.


Lokakuun vegenä blogissa kokataan tomaatti-vuohenjuustokeittoa, jonka ohjeen löysin Vegeviettelys-blogista.


TOMAATTI-VUOHENJUUSTOKEITTO

1 kg tomaatteja
2 porkkanaa
2 sipulia
5 valkosipulinkynttä
oliiviöljyä
1/2 rkl tummaa balsamicoa
1 tl sokeria
140 g levitettävää vuohenjuustoa
suolaa
mustapippuria


Pese ja paloittele tomaatit reiluiksi lohkoiksi ja poista kannat. Kuori ja paloittele porkkanat ja viipaloi sipuli. Levitä tomaatit, porkkanat ja sipulit uunivuokaan ja lorauta päälle oliiviöljyä. Lisää joukkoon valkosipulinkynnet kokonaisina ja kuorimatta ja mausta suolalla.

Paahda kasviksia 225-asteisessa uunissa noin 45 minuuttia, kunnes tomaatit ovat mehustuneet, porkkanat pehmenneet ja sipulit saaneet väriä. 

Siirrä tomaatit, sipulit, porkkanat sekä valunut neste kattilaan ja lisää joukkoon kuoristaan pulautetut valkosipulinkynnet. Lisää mausteet, balsamico ja vuohenjuusto ja soseuta tasaiseksi sauvasekoittimella. Tarkista maku. Halutessasi voit vielä lämmittää keittoa, mutta enää kiehauta.

Kylkeen sopivien vegaanisten sämpylöiden ohjeen löydät täältä.


Jotain muuta kasviskeittoa?
Kokeile vaikka
tai

torstai 3. lokakuuta 2019

Johanna Holmström: Sielujen saari.

”Yöpaita on likainen. Kankaassa on vihreitä tahroja, ehkä ruohon tai vesikasvien jäljiltä, tai ehkä se on levää, jota on kerääntynyt laiturintolppiin ja jokeen pudonneisiin oksiin, ja Kristinasta on sääli, että tytön on maattava siinä suttuisissa vaatteissa. Hän katselee lasta hetkisen. Siniset huulet ovat raollaan. Tukka on takussa. Sitten Kristina ojentaa kätensä äärettömän hitaasti ja hipaisee kevyesti Helmin poskea. Iho on harmaankalpea, se on kylmettynyt jo kauan sitten. Sellainen kylmyys ei muistuta mitään mitä hän on ennen koskenut. Sellainen kylmyys ei heijastele minkäänlaista lämmön tuntemusta, ja hän tietää sen tästä lähtien vain yltyvän. Ruumis ei enää väreile elämää, ja hän kuivaa nenänalustaansa kädenselkämyksellä ja pyyhkäisee hihalla silmiään, yhtäkkiä ujostelematta kyyneliä, jotka alkavat hiljaa virrata.”


Johanna Holmström: Sielujen saari (Själarnas ö, 2017. suom. Jaana Nikula)
Otava, 365 sivua.


On lokakuinen yö, ilmassa jo lähestyvän talven tuntua, kun Kristina pieni vene liukuu Aurajoen mustaa vettä pitkin. Kunpa vain saisi levätä, ajattelee Kristina taas kerran. Kuopuksen syntymän jälkeen kaiken ylle on ikään kuin laskeutunut paksu musta verho, joka on tehnyt pienistäkin asioista raskaita ja kostuttaa silmät silloinkin kuin ei saisi. Yhtäkkiä Kristina tajuaa: ainakin soutamisen saa kevyemmäksi vähentämällä lastia. Sen enempää ajattelematta Kristina laskee veteen kopan ja nyytin, soutaa kotiin ja nukahtaa nopeasti. Lapset, Kristina muistaa vasta aamulla. Mutta vaikka hän kuinka soutaa takaisin, on jo auttamatta liian myöhäistä. Tytön ruumis löytyy myöhemmin, pojan ei.

On aika, jona käsitteet synnytyksen jälkeinen masennus ja psykoosi ovat vielä täysin tuntemattomia. Niinpä Kristina tuomitaan lapsenmurhasta ja kuljetetaan Nauvon saariston Seilin saareen hospitaalin. Aiemmin leprasiirtolana toiminut saari on nyt koti mieleltään sairaille naisille, joiden ei uskota koskaan parantuvan.

Eletään 1800-luvun loppua ja yhä edelleen mielen sairauksien hoito on kaukana siitä, mitä se nykyään on. Kristiinan saapuessa Seiliin on vain reilut sata vuotta ajasta, jolloin hysteriaa hoidettiin istuttamalla potilaita kuumissa ja kylmissä kylvyissä, tuntitolkulla, päivästä ja lopulta kuukaudesta toiseen. Kun kymmenen kuukauden kuluttua potilaan saattoi todeta parantuneen, oli hän samalla hajonnut kokonaan - ja nimenomaan fyysisesti - sisältäpäin. Silti kaikki se, mitä meillä on nykyään, moderni lääketiede, lepää niiden luiden, vainajien ja inhimillisen kärsimyksen päällä, joiden avulla sairauksia ja ihmismieltä pystyttiin ymmärtämään entistä paremmin.

Vuosien päästä Seiliin saapuu myös varakkaan perheen tytär Elli, joka on leimattu mielisairaaksi epäsovinnaisen käytöksensä vuoksi.  Häntä sanotaan arvaamattomaksi, ja tästä syystä hänet suljetaan aluksi lukkojen taakse. Kun katsoo ikkunasta ulos, näyttää siltä kuin kalterit jakaisivat taivaan yhtä suuriin viipaleisiin. Samanlainen saaren vanki in myös Sigrid - siitäkin huolimatta, että hän on rajan tällä puolen, päällään sairaanhoitajan asu.

”Iltaisin hän kuulee tytön äänen huoneen pimeimmästä nurkasta. Ääni kiemurtelee hänen luokseen ohuena kuin ompelulanka.
     Äiti, aika on tullut. Nyt äiti, nyt, nyt, nyt.
   Seuraavana päivänä hän aloittaa työn kaivaakseen tytön ylös puutarhatilkkunsa mullasta.”

Johanna Holmströmin Sielujen saari on juuri oikea kirja syksyn pimeneviin iltoihin, joina sade ajaa kotisohvalle viltin alle. Mikään kaikkein kevyin kirja se ei ehkä ole, mutta sen sijaan vähäeleisen voimakas tarina ajasta, jolloin raja terveen ja sairaan välillä on erilainen kuin nykyään. Erityisen syvälle Holmström pääsee jo heti kirjan alussa kuvatessaan Kristinan uupumusta, epätoivoa ja lopulta särkymistä. Aika ehkä parantaa haavat, mutta kovin kauniisti se ei niitä kokoon kursi.

Silti tartuin Johanna Holmströmiin aika skeptisenä; aiemmin kun olin lukenut kirjailijalta vain yhden teoksen, Sulje silmäs pienoinen -nimisen dekkarin, joka alleviivasi kaikin tavoin sitä, miksi en juuri koskaan lue kotimaista jännityskirjallisuutta. Mutta jos Holmström ei dekkaristina toimi sitten ollenkaan, niin draamakirjailijana Holmström on ihan toista luokkaa. Siinä missä toista lukemaani holmströmiä vaivasi erityisesti uskottavuuden puute, on Sielujen saaren se juttu - muutamaa pientä sivujuonnetta lukuun ottamatta - nimenomaan sen samaistuttavuudessa, siinä miten lähelle tarinan henkilöt tuntuvat tulevan. Sielujen saaressa on paljon samaa kuin rakastamassani Karin Fossumin Hullujenhuoneessa, joka sekin kertoo tarinan sekä naiseudesta että mielen särkymisestä. Loppua kohti kirjan alun magia hieman karisee, mutta silti tarina onnistuu pitämään otteessaan viimeiselle sivulle asti - ja sen jälkeenkin.

”Tämä syyskuun aamu ei poikkea muista: mitä kauemmaksi hän ehtii rannasta, sitä etäämmälle hän tuntuu ajelehtivan siitä mitä kerran oli, omasta elämästään, tyttärestä jonka hän sai ja näki kasvavan saarella ja lähtevän sieltä, kaikista niistä jotka lähtivät ja niistä jotka eivät päässeet lähtemään, käsistä joita hän piteli, hiuksista joita hän siveli. Niin, hän muistaa heidät kaikki. Joka ikisen.”