Kun olin tehnyt neljä vuotta pätkätöitä, sai ystäväni viran. Ystäväni oli silloin tehnyt itse pätkää seitsemän vuotta, kahdessa eri kaupungissa ja useissa eri kouluissa. Seitsemän vuotta pätkätöitä tuntui silloin ihan käsittämättömän pitkältä ajalta, enkä olisi voinut olla onnellisempi ystäväni puolesta. Ehkä minäkin sitten kolmen vuoden päästä, ajattelin.
Nyt tuosta on kulunut jo seitsemän vuotta: syksyllä olen itse tehnyt määräaikaisuuksia yhdentoista vuoden ajan.
Tuolloin seitsemän vuotta sitten pätkätöiden epäreiluuden päivittely oli yksi lempiaiheitani: kirjoitin blogiin, puhisin ystäville, jaoin cv:täni ja lähettelin keväisin kymmeniä avoimia hakemuksia ympäri maakuntaa, kaikkiin edes jotenkin järkevien bussiyhteyksien päässä oleviin kouluihin. Viimeiseen kahteen vuoteen en ole enää juuri jaksanut nousta barrikadeille. Toisaalta olen hyväksynyt tilanteen ja ajattelen, että minun kohdallani pätkätyöläisyys voi hyvin kestää vielä toisetkin yksitoista vuotta, mahdollisesti koko työuran. Toisin kuin vuosia sitten, en enää arvota itseäni niin vahvasti työn ja työsuhteen kautta, sillä tiedän, ettei minun pätkätyöläisyyteni enää riipu yhtään siitä, etten olisi tarpeeksi pätevä tai hyvä tyyppi; melkein yhdentoista vuoden työkokemuksella ja kolmen opetettavan aineen pätevyydellä varmasti olen. Vaikken ole vakinaistunut, olen aina onnistunut saamaan jostain töitä siksi seuraavaksi lukuvuodeksi ja viihtynyt superhyvin jokaisessa koulussa, jonne olen kirjani ja monisteeni kantanut. Sen lisäksi olen alkanut ajatella, että epäreiluista työeduista tai työsuhteiden epäselvyyksistä ääneen puhuminen ei ehkä olekaan minun työllistymiseni kannalta kovin edullista.
Kahden kuukauden päästä myös nykyinen työsuhteeni loppuu: Suvivirren laulamisen jälkeisenä päivänä jään työttömäksi. Silti tänä vuonna tulonmenetys kesäkuukausilta tai kohta mahdollisesti alkava työnhaku ei ole ollut se kurjin osuus enkä ole, rehellisesti sanottuna, enää edes jaksanut niitä juuri stressata. Vuoden aikana olen taas kerran saanut tutustua ihan uskomattomiin ihmisiin, joiden kanssa on jaettu suklaalevy ja huolet, puhistu oppilaiden käytöstä tai täytetty koko opettajanhuoneen pöytä herkuilla ja puhuttu ruotsin sanajärjestyksen ja englannin relatiivipronominien ohella myös feminismistä, rasismista, opettajan hiusmallista ja tatuoinnista sekä siitä, miksi tänään on vähän huono päivä. Olen ystävystynyt, tutustunut ihan mahtaviin teineihin ja kasvattanut jälleen sitä joukkoa, joka ryntää halaamaan, kun vuosien päästä tapaamme kaupungin vesossa. Ja juuri tuo tässä pätkätöiden tekemisessä on kaikkein vaikeinta.
Raskainta on aina jo tavatessa valmistautua sanomaan hyvästit.