Anna Ekberg: Vaarallinen nainen.

 "Hän kuulee miehen takanaan. Ehkä tämä kaataa jotain sännätessään hänen peräänsä, ehkä ääni on vain hänen päässään, kun hän juoksee käytävää eteenpäin kohti portaita ja hissiä. Hänen on päästävä ulos, pois, hänen täytyy yrittää ymmärtää tapahtunutta, todellisuutta, joka yhtäkkiä on romahtanut hänen ympärillään. Kaikki on pirstoutunut palasiksi, hänen tuntemansa maailma, kaikki se, mihin hän uskoo, kaikki se, mitä hän luuli tienneensä. Nyt se kaikki lojuu pieninä terävinä sirpaleina Hotel Royalin lattialla, käytävällä, portaissa, tyylikkäässä aulassa, ja jokainen askel viiltää jalat verille.

     Se mies.

     Se mies."

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen (På date med en morder, 2021. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 335 sivua.

Arvostelukappale.

Kuin liikenneonnettomuus sisimmässä. Niin Iben kokee sisarensa Cecilien katoamisen aiheuttaman surun. Elämä jatkuu, lasinsirpaleet ja verijäljet siivotaan pois, ihmiset unohtavat - mutta Ibenin elämä ei enää koskaan palaa ennalleen.

Poliisit ovat vakuuttuneita, että Cecilie on kuollut murhan uhrina. Ei murtojälkiä eikä jälkiä kamppailusta, tekijän on täynyt olla joku, jonka Cecilie tunsi ja itse päästi sisään. Lisäksi tekijän on täytynyt olla äärimmäisen taitava: koko sisaren asuunto oli imuroitu, tasot ja ovenkahvat pyyhitty, jopa imurin pölypussi irrotettu jälkeenpäin ja viety pois. Vuoden kuluttua poliisilta puuttuu murhaajan lisäksi yhä kaksi muutakin tärkeää palaa: ruumis ja motiivi. 

Jatka jo elämääsi, tuntuu koko muu maailma kehottavan Ibeniä. Iben on kuitenkin päättänyt selvittää sisarensa kohtalon ennen sitä, sekä itsensä että pienten siskontyttöjensä takia. Iben on vakuuttunut, että Cecilien on täytynyt tavata murhaajansa jollain niillä monista nettideittisivuista, joilla tämä ennen katoamistaan vietti aikaansa ja toteutti fantasioitaan, ja että on hyvinkin mahdollista, että mies on siellä yhä, odottamassa seuraavaa uhriaan.

Sinun naamiostasi minä sinut tunnen.

Löytääkseen sisarensa murhaajan Ibenin on vain luotava oma profiilinsa ja aloitettava etsintä.

"Se mies. Ajatus juolahtaa Ibenin mieleen vasta, kun hän astuu kaupasta ulos valoon. Oliko mies sama, joka seuraa häntä? Mies mustassa farmariautossa, mies, joka on pysäköinyt autonsa hotellin lähettyville ja soitti hänelle keskellä yötä. Cecilien mahdollinen murhaaja? Iben kuvittelee sen mielessään. Miten mies seuraa ja vahtii häntä herkeämättä, missä hän on ja mitä tekee. Mies odotti häntä, kun hän lähti hotellista. Seurasi häntä, näki hänen menevän seksikauppaan. Ja tuli sitten perässä. Ibenin huomaamatta mies odotti häntä, etsi oikeaa hetkeä. Mutta miksi? Jotta pääsi säikäyttämään hänet? Koska mies tietää, että Iben etsii häntä? Että Iben jahtaa häntä? Mutta entä jos roolit ovatkin toisinpäin, Iben pohtii ja seisahtuu. Oivallus pyörryttää häntä. Ajatus siitä, että hän onkin ehkä se, jota jahdataan."

 

Vaarallinen nainen on Anna Ekberg -pseudonyymin taakse kätkeytyvän dekkaristikaksikon Anders Ronnow Klarlundin ja Jacob Weinreichin trillerisarjan neljäs osa. Kuten edellisissäkin dekkareissa myös Vaarallisessa naisessa keskiössä ovat ihmissuhteet ja niiden välillä myrkylliset, jopa sairaat kiemurat ja valtasuhteet. Kuka lopulta olikaan Cecilie, sisko jonka kanssa hän kasvoi ja jonka hän luuli tuntevansa, pohtii Iben selatessaan sisarensa salaperäisiä nimikirjaimia ja tapaamispaikkoja vilisevää päiväkirjaa ja kulkiessaan tämän digitaalisissa jalanjäljissä syvemmälle ja syvemmälle. Entä kuka hän on itse, hän joka yhtäkkiä ja täysin tahtomattaan huomaa viehättyvänsä samasta vaarasta, joka vei myös Cecilien?

Jos hän ei ikinä tuntenut siskoaan, tunsiko hän edes lopulta itseään?

Anna Ekbergin trillerit toimivat hyvin niille, jotka etsivät hitaasti kasvavaa jännitystä ja rakentuvaa tarinaa ilman, että sorrutaan liialliseen brutaaliuteen ja raakuuksilla mässäilyyn - myös Vaarallinen nainen luottaa uhkaavaan tunnelmaan ja vähä vähältä lisääntyvään vaaran tuntuun. Ihan sarjan suosikkini, Kadotetun naisen, tasolle tämä uutuus ei kuitenkaan yllä, sillä paikoin tarina lipuu turhankin syvälle deittailumaailmaan ja nimettömänä varattuihin hotellihuoneisiin ja unohtaa varsinaisen kilpajuoksun murhaajan kanssa.

Lopussa Ekberg onnistuu jälleen yllättämään. Sitä toki osasin jo edellisten osien perusteella odottaakin.

"Kuuluu... ääni. Hänestä tuntuu, ettei hän ole yksin. Vai uneksiiko hän vain? Ympärillä on säkkipimeää. Aivan liian pimeää. Tuntuu kuin hahmo seisoisi hänen edessään ja tukkisi hänen näkökenttänsä. Kumartuisi hänen ylleen. Se mieskö? Ei, se on mahdotonta, hän ajattelee ja kuuntelee. Ei ääntäkään. Ei tietenkään, Cecilie tuumii ja tuntee olonsa vähän tyhmäksi. Hän on väsynyt, yliväsynyt, hänen pitää nukkua, ehkä hän nukkuu jo. Kyllä, hän uneksii, hän on vakuuttunut siitä. Uneksii äänestä, melko heikosta. Joku hengittää aivan hänen lähellään."

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus.

"Kello oli puoli seitsemän aamulla. Palace de Verbier -hotellissa oli pimeää, aurinko ei vielä ollut noussut, ja lunta pyrytti.

     Huoltohissin ovet aukesivat kuudennessa kerroksessa. Hotellin työntekijä astui hissistä aamiaistarjotin  kädessään ja lähti kävelemään kohti huonetta numero 622.

     Saavuttuaan huoneen ovelle työntekijä huomasi sen olevan raollaan. Ovenraosta näkyi hiukan valoa. Tarjoilija ilmoitti tulostaan, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta hän päätti astua sisään ajatellen, että huoneen ovi oli kenties jätetty auki juuri häntä varten. Nähdessään, mitä huoneessa oli, tarjoilija alkoi huutaa. Hän kiiruhti kertomaan näkemästään kollegoilleen ja hälyttämään apua.

     Sitä mukaa, kun uutinen hotellissa levisi, valot alkoivat syttyä ikkunoihin.

     Huoneen numero 622 lattialla makasi ruumis."

 

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus (L'enigme de la chambre 622, 2020. suom. Kira Poutanen)

Tammi, 648 sivua.

Arvostelukappale. 

 

Kesällä 2018 erehdyttävästi kirjailija Dickeriä itseään muistuttava Joël matkustaa Sveitsin Alpeille Palace de Verbierin luksushotelliin tarkoituksenaan levätä ja nuolla haavojaan rauhassa. Hänen hyvä ystävänsä ja kustannustoimittajansa Bernard de Fallois on vastikään kuollut ja lisäksi myös hänen tuore mutta sitäkin potentiaalisempi suhde on loppunut kirjelappuun, jota koristavat sanat "tämä ei toimi". Koska koko Geneve tuntuu olevan täynnä muistoja, paikkaa Joël autonsa ja suuntaa kohti vuoristoa. Palace de Verbier valikoituu kohteeksi oikeastaan pelkästään sattumalta.

Kävellessään ensimmäistä kertaa kohti sviittiään Joëlin huomio kiinnittyy erikoiseen seikkaan: jostain syystä hotellista puuttuu kokonaan huone numero 622 ja huoneiden 621 ja 623 välistä löytyy huone 621 B. Kysyessään asiasta, Joël saa pelkästään vältteleviä ja epäuskottavia selityksiä oudolle huonejärjestykselle. Aivain kuin joku yrittäisi salailla jotain.

Joku toinen voisi antaa kummallisen yksityiskohdan olla, mutta ei Joël: kirjailijana hän tietää, että se kaikista pienin ja vähäpätöisin asia voi joskus olla kokonaisen tarinan alku. 

"Yön sydän. Koko hotelli nukkui.

     Yhtäkkiä valot sammuivat kuudennen kerroksen käytävästä. Valokatkaisijaa painanut hahmo astui varjoista ja käveli käytävää pitkin varovasti eteenpäin, pehmeä kokolattiamatto vaimensi askelten äänen. Hahmo pysähtyi hetkeksi jokaisen huoneen eteen tarkistamaan niiden numerot ja seisahtui lopulta huoneen numero 622 eteen. Hahmo työnsi käden takkinsa taskuun ja veti sieltä esiin pistoolin.

     Hahmo koputti hansikkaaseen verhotulla kädellään sviitin oveen. Juuri niin voimakkaasti, että huoneen asukas heräsi. 

     Kuului ääniä. Oven alta näkyi valoa. Huoneen asukas nousi vuoteestaan. Sitten sisältä kuului askelia.

     Hahmo varjoista painoi sormensa liipaisimelle. Heti kun ovi aukeaisi, hänen pitäisi ampua. Ja tähdätä hyvin.

     Kuolema odotti."

 

Joëlin tarina alkaa siis kahdenkymmenen vuoden takaa Palace de Verbieristä sekä huoneesta 622. Avukseen hän saa samassa hotellissa omaa eroaa parantelevan Scarlettin, joka on myös yhtä innokas selvittämään kadonneen huoneen arvoituksen. Kysymällä oikeat kysymykset Joël ja Scarlett pääsevät kurkistamaan maailmaan, johon kuuluu pankkiireita, seurapiirijuhlia, samppanjaa, hulppeita vuoristomaisemia ja arvopapereita mutta toisaalta myös pettymyksiä, kateutta, taistelua rakkaudesta ja rahasta, kunnianhimoa, joka oikeuttaa mitä tahansa, ja yksi murha. Mitä tarkemmin Ebezner-pankkiin ja sen sisäpiiriin tutustutaan, sitä selvempää on, että joku valehtelee - eikä pelkästään huoneen 622 tapahtumista. 

Sillä erityisen hyvään arvoitukseen tarvitaan aina erityisen hyvä silmänkääntötemppu.

Alkuun Huoneen 622 arvoitus vaikuttaa melko tavanomaiselta murhamysteeriltä: on suljettu tila, luksushotelli, jonka vieraista, niistä kaikista toinen toistaan silmäätekevimmistä, jollain on oltava verta käsissään. Välillä lukija pääsee seuraamaan päiviä ennen ja jälkeen kohtalokkaan murhaillan, välillä kuljetaan Joëlin ja Scarlettiin mukana rakentamassa tarinaa hajanaisten vihjeiden pohjalta. Tarina etenee kahdessa tasossa toisaalta kohti itse murhailtaa ja toisaalta kohti sitä hetkeä, kun todisteista muodostuu selkeä kuvio - kunnes ei enää kuljekaan. Olo on huijattu ja onneksi niin. Erityisesti meille, satoja dekkareita lukeneille oman elämämme salapoliiseille, on hyvä tipahtaa joskus alas maahan ja tunnustaa: kuudensadan sivun ajan juuri minua on johdettu harhaan sumeilematta ja viihteen nimissä.

Silti en rakastunut Joël Dickerin uutuuteen niin kuin olisin toivonut. Ehkä syynä oli Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka kahdeksansataa sivua käytännössä ahmin, tai se, että yli kuusisataasivuisilta tiiliskiviltä nyt vain odottaa jotain elämää suurempaa, jonka takia niihin kannattaa käyttää kaikki ne tunnit. Huoneen 622 arvoitus on kyllä täynnä mutkikkaita juonikuvioita, joita on mahdoton ennakoida, henkilöhahmoja, joilla kaikilla on sekä motiivi että tilaisuus murhaan sekä sen verran monta koukkua, ettei kirjaan juuri mahdu tylsiä kohtia. Silti kirja on jollain tapaa aavistuksen liian omahyväinen, hahmot liian pahvisia ja kudelma turhan monimutkainen ollakseen täydellinen. 

Tällä kertaa Dicker on kirjoittanut tarinaan myös itsensä. Juonen kannalta se on toki tärkeää, muttei silti toimi ainakaan minulle ihan niin hyvin kuin oli ollut tarkoitus.

Huoneen 622 arvoitus on neljän tähden dekkari, joka neljäsataasivuisena olisi hyvinkin voinut ansaita yhden tähden lisää.

Anna Ekberg: Uskottu nainen.

"Polku johtaa metsään, mutta sen alkupää on lähes yhdensuuntainen asfaltoidun tien kanssa. Paikka on hyvä. Hän panee pakettiauton peruutusvaihteen silmään. Liike - metsään piiloon peruuttaminen - vasta nyt hän ymmärtää, mitä hän on tekemässä. Hän tiedostaa suunnitelmansa. Leonoran täytyy kadota. Muu ei ole mahdollista. Leonoran on kadottava. Se on joko hän tai Leonora. Muuten hän joutuu vankilaan, menettää kaiken. Hän ei ole tehnyt mitään väärää. Kuka tahansa voi kohdata rakkauden. Äkkiarvaamatta, odottamatta, niin hänelle kävi."

 

Anna Ekberg: Uskottu nainen (Kärlighed for voksne, 2017. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 416 sivua. 

 

Kaikki alkaa tekstiviestistä. Kello on puoli kaksi, ja Christian ja Leonora ovat menneet nukkumaan aikoja sitten. Joku töistä, vastaa Christian unisena Leonoran kysyessä, keneltä viesti on. Olisi kaikkein helpointa kääntää kylkeä ja hyväksyä selitys sellaisenaan, uskoa siihen. Mutta jokin kertoo Leonoralle, ettei siinä ole koko totuus. Oikeastaan kyse on pienistä, lähes mitättömistä asioista: Christianin äänensävystä, siitä miten hän tarttuu Leonoran käteen, siitä miten guacamolesta on yhtäkkiä tullut hänelle liian valkosipulista. Christianilla on joku toinen, Leonora tietää, eikä mikään tule enää olemaan niin kuin ennen.

Christian ja Leonora vaikuttavat parilta, jolla on kaikkea: valtava arvotalo, jonka he ovat kunnostaneet yhdessä vanhaa vaalien sekä kohta ylioppilaaksi kirjoittava poika Johan, jolle maailma on avoin. Vaikeudet ovat hitsanneet Christianin ja Leonoran yhteen eikä mikään tule heitä erottamaan - ainakaan Leonoran mielestä. Hänestä, joka on uhrannut perheensä eteen uransa huippuviulistina, ystävänsä ja koko oman elämänsä, ei tule sitä vaimoa, joka heitetään kylmästi menemään nuoremman tieltä. Sellainen klisee ei yksinkertaisesti voi tapahtua hänelle.

Kaikki alkaa tekstiviestistä, myös Christianin osalta. Pelastaakseen itsensä hänen on kuitenkin uhrattava joku muu. Pakettiauton ikkunasta, pimeyden ja sateen suojasta, hän näkee Leonoran juoksevan ohitse, poninhäntä puolelta toiselle heiluen. Tuolla edessä juoksee nainen, jota hän ei ehkä lopulta ole koskaan oikeasti tuntenut ja joka nyt on valmis tuhoamaan kaiken pitääkseen perheen yhdessä.

Tällaista on aikuinen rakkaus.

"Leonora kuulee käynnistyvän auton äänen, lähes äänettömän moottorin, syvän metallisen kolahduksen, joka syntyy, kun pyörä ylittää kaivonkannen pihatiellä. Hän tuntee vihan vasta nyt. Pienet kekäleet, niiden hehkua on mahdotonta tukahduttaa. Hän ei ole koskaan enää iloinen. Siltä hänestä tuntuu. Se on hirveää. Hän ei voi tuntea näin loppuelämänsä ajan. Hän vihaa niin väkevästi nyt. Heitä, jotka ovat tuhonneet hänet. Christiania. Ja sitä naista. Eniten häntä."

 

Uskottu nainen on Anna Ekbergin trillerisarjan toinen osa. Mikään perinteisin trilleri se ei ole, sillä raakuuksien tai väkivallalla mässäilyn sijaan se keskittyy uhkaavaan tunnelmaan, rakentaa tarinaa niin, että jo alussa tietää: vaikkei pahin tapahtuisikaan, tämä ei koskaan voi päättyä hyvin. Uskottu nainen on toisaalta kevyttä, nopealukuista viihdettä, toisaalta taas ei. Se koukuttaa mukaansa ja houkuttelee kurkistamaan täydellisen idyllin kulisseihin, mutta näyttää myös maailman, jossa yksi väärä katse väärässä paikassa voi sytyttää valtavan tulipalon.

Uskottu nainen on toimiva psykologinen trilleri, joka onnistuu pitämään otteessaan loppuun asti. Ihan sarjan kolmannen osan, Kadotetun naisen, tasolle kirja ei kuitenkaan yllä. Kirjan kieli ja suomennos toimivat, mutta on kieltämättä pakko hieman ihmetellä kirjan nimeä: Aikuinen rakkaus olisi nimittäin toiminut selvästi paremmin ja nyt nimen merkitys jää ainakin minulle epäselväksi.

Ekberg on loppujen taituri. Jos jotain osasi odottaa, niin ei varmasti osunut oikeaan.

"Hän ei aio hävitä vaan taistella niin kuin hän taisteli Johanin puolesta. Kuten hän on aina taistellut. On aika ryhtyä toimeen. Niin hän teki silloinkin kun oli pelastettava Johanin elämä. Silloin ei ollut sijaa hyvälle käytökselle lääkäreitä kohtaan. Oman vuoron odottamiselle kiltisti. Ei. Odottavat hukkuvat. Niin käy, kun alukseen tulvii vettä. Ne, jotka ovat valmiit tekemään mitä tahansa kuten Zenia, katsomaan vaimoa suoraan silmiin, tönimään ja tallomaan muita pelastusveneisiin pyrkiviä, heidänlaisensa ihmiset voittavat.

     Mutta Zenia on valinnut väärän vastustajan. Leonora ei ole mikään pikku kotirouva, käytetty nainen. Leonora on taistelija. Sitä hän toistelee itselleen. Yhä uudelleen. Hän on taistelija. Ja hän on päättänyt voittaa."

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana.

”Katselen ympärilleni huoneessa, joka on ollut kotini nyt puoli vuotta. Nähtävää ei ole paljon: sänky, kalteri-ikkuna ja toinen ovi. Se takaa ainoan yhteyteni huoneen ulkopuoliseen maailmaan eli pieneen kylpyhuoneeseen, jossa on suihku, pesuallas ja vessanpönttö. Pikkuruinen saippuapala ja pyyhe ovat sen ainoat koristeet. 

     Osaan ulkoa jokaisen neliösenttimetrin näistä kahdesta tilasta, mutta katseeni hakeutuu vähän väliä tutkimaan niitä siinä toivossa, että minulta olisi jäänyt huomaamatta jotain sellaista, jonka ansiosta elämäni voisi olla edes hitusen siedettävämpää: vaikka naula, jolla voisin raaputtaa tuskaani sängynlaitaan tai edes jonkinlaisen jäljen itsestäni siltä varalta että sattuisin kuolemaan. Mitään sellaista ei ole.”

 

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana (Behind closed doors, 2016. suom. Marja Luoma)

Gummerus, 271 sivua.

Kolmekymmentäkaksivuotiaana Grace ehtii jo pelätä, että joutuu hautaamaan kokonaan haaveensa perheestä ja miehestä, jonka kanssa jakaa elämänsä: hän on juuri jäänyt sinkuksi ja eikä usko koskaan löytävänsä miestä, joka hyväksyy koko paketin, Gracen ohella myös tämän kehitysvammaisen pikkusiskon Millien. Mutta sitten yhtenä tavallisena sunnuntai-iltapäivänä Regent’s Parkissa heidän elämäänsä kirjaimellisesti tanssahtelee Jack, joka kääntää kaiken ylösalaisin. Se on rakkautta ensisilmäyksellä.

Jack Angelista on kerrassaan mahdotonta keksiä mitään puutteita, edes pieniä säröjä, jos liiallista kukkien osteltua ei lasketa mukaan. Hän on hauska, älykäs ja charmikas, tietää aina täsmälleen mitä sanoa ja miten toimia ja on luonut menestyksekkään uran asianajajana puolustaessaan parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Huolimatta kaikista häneen luoduista ihailevista katseista Jack ei ole koskaan ollut valmis asettumaan aloilleen - ennen kuin näki lempeän ja rohkean Gracen ja tämän pikkusiskon. Jackin ja Gracen tarina on sekin kuin suoraan elokuvasta, jossa poika tapaa tytön ja jossa edetään onnellisina elämänsä loppuun asti.

Jackin ja Gracen elämä on melkein liian täydellistä ollakseen totta. Melkein.

Kun Angelien kotona katetaan pöytä illalliskutsuja varten, kantaa Grace tarjolle juuri oikeanlaisia, sopivan kypsiä kohokkaita eikä Jackin vaimoonsa luomista katseista voi lukea muuta kuin hellyyttä ja palvontaa. Mutta miksi Gracella ei ole omaa kännykkää tai edes sähköpostiosoitetta, miksi hän on jättänyt työnsä ja unohtanut omat ystävänsä ja miksei hän poistu kotoaan yksin edes lenkille tai lääkäriin? Ja miksi yhden makuuhuoneen ikkunassa on kalterit?

 

”Mielenterveyteni turvaamiseksi minun oli keksittävä jokin keino, joka auttaisi kestämään niin kuvottavan aiheen maalaamisesta syntyvän pahan olon. Ratkaisin asian niin, että aloin antaa peräkkäin maalaamieni taulujen naisille nimet ja kuvittelin, millaisia he olivat olleet ennen kuin heitä vahingoitettiin. Se auttoi minua selviämään. Sekin auttoi, ettei Jack ollut koskaan hävinnyt yhtään juttua. Kuvien naiset - kaikki Jackin entisiä asiakkaita - olivat siis päässeet eroon väkivaltaisista kumppaneistaan, ja tieto kannusti minuakin suunnittelemaan entistä päättäväisemmin, miten pääsisin pois Jackin luota. Kun kerran nämä naiset olivat onnistuneet, minäkin onnistuisin.”

 

Nämä, jos mitkä, ovat uutuuskirjojen odottajien painajaisia: joulun jälkeen varaamani uutuustrilleri saapuu puolen vuoden jonotuksen jälkeen kahden viikon pikalainana keskelle kaikista kiireisintä kokeidenkorjaus- ja arviointiruuhkaa. Saapumisilmoituksen kilahtaessa puhelimeen pohdin, kannattaako kirjaa ylipäätään hakea, sillä kirjapinossa oli jo kesälomaa varten useampi luettava kirja ja koepinossa korjattava koe. Kävi kuitenkin ilmi, että Suljettujen ovien takana jos mikä oli täydellinen pikalaina, jota en edes olisi tarvinnut pidemmäksi aikaa. Lopulta luin kirjan kahdessa päivässä, ihan vain koska oli pakko.

Suljettujen ovien takana on B. A. Parisin esikoisromaani ja aivan huikea psykologinen trilleri. Toisin kuin viimeksi lukemani Salattu nainen, Suljettujen ovien takana ei pelaa raakuuksilla tai levittele verta ja suolenpätkiä lukijan silmien eteen. Sen sijaan Paris punoo tarinan, jossa jännitys rakentuu vähitellen, mutta joka jo ensisivuilla pakottaa mukaansa. Lopussa kirja on pakko lukea hotkien tarinan lisätessä kierroksia. Suljettujen ovien takana on samalla ahdistava ja koukuttava, vastenmielinen ja mielenkiintoinen, ja se maalaa rankan kuvan henkisestä vakivallasta, vääristyneistä valtasuhteista sekä päästää lukijan kurkistamaan synkkääkin synkempään ihmismieleen.

Kaikilta osilta kirja ei ole - onneksi - täysin uskottava, mutta tarinan vetovoimaa se ei laimenna ollenkaan. Lisäksi en voi olla rakastamatta kirjan naishahmoja, eloisaa ja neuvokasta Millietä, Gracea, jota elämä lukkojen takanakaan ei ole lopulta saanut murrettua sekä etenkin Estheriä, uutta perhetuttua, jolle täydellisyys ei ikinä ole ollut kiinnostavaa.

Ja miksi olisikaan? Kaikkihan tietävät, että täydelliset kulissit näyttävät erilaisilta riippuen siitä, katsooko niitä sisältä vai ulkoa.

”Jouduin taistelemaan kaikin voimin, etten antaisi periksi epätoivolle, kun laulan muiden mukana ’Paljon onnea vaan’ ja taputan, kun Millie puhaltaa kynttilät sammuksiin. Katson ympärilläni vitsailevia ja nauravia ihmisiä ja yritän ymmärtää, miksi elämästäni tuli maanpäällinen helvetti, josta yhdelläkään läsnäolijoista ei ole harmainta aavistusta.”

Anna Ekberg: Salattu nainen.

”Joachim kaivaa puhelimensa nopeasti esiin ja vilkaisee ympärilleen. Hän tietää jo, miltä tilanne näyttää. Mies soittaa prostituoidulle mutta on liian pihi ostaakseen lehden. Säälittävää. Hän lisää Miss Daisyn kontakteihin, sulkee lehden ja kiirehtii ulos. Häntä huimaa, eikä hän osaa sanoa, johtuuko se päähän osuneesta iskusta vai pikemminkin kiihtymyksestä, kun kunnollinen johtolanka on vihdoin löytynyt. Tarina. Hän tietää, että tässä piilee tarina. Ja se on vain kaivettava esiin.”

Anna Ekberg: Salattu nainen (Den hemmelige kvinde, 2016. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 421 sivua.

Louise herää joka aamu samaan näkymään, jota ilman ei usko enää voivansa elää: pyöreästä ikkunasta näkyy meri. Silti on vasta kolme vuotta siitä, kun Louise näki työpaikkailmoituksen Ronnen satamassa, ja päätti hakea paikkaa kahvilan kesätyöntekijänä, koska ajatteli sen olevan sopivan väliaikaista työtä ilman sitoumuksia, jotain uutta. Kun hänelle kesän jälkeen tarjottiin vakituista työtä ja asuntoa, ei Louise osannut enää kieltäytyä. Kolme vuotta myöhemmin hän omistaa kahvilan pienellä Christiansön saarella, jonne on rakentanut koko elämänsä kirjailijana työskentelevän Joachimin kanssa.

Louisen ja Joachimin tanskalaissaarelle rakentama idylli kuitenkin romahtaa yhtenä tavallisena aamuna: Louisen kahvilaan ilmestyy kalliiseen mittatilauspukuun pukeutunut mies, joka väittää Louisen olevan Helene Söderberg, hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa. Dna-testit vahvistavat väitteen todeksi: Louise ei olekaan se, joka on uskonut olevansa, vaan kolme vuotta sitten ratsastusonnettomuuden jälkeen kadonnut Helene Söderberg, upporikas yritysimperiumin perijätär, kahden pienen lapsen äiti ja Edmundin vaimo. Jossain vaiheessa hän on myös saanut päähänsä kovan iskun, joka mahdollisesti selittää muistinmenetyksen sekä sen, että kaikki kolme vuotta vanhemmat muistot ovat pyyhkiytyneet täysin hänen mielestään.

Hämmentynyt Louise joutuu hyvästelemään Joachimin ja palaamaan entiseen elämäänsä, joka on hänelle täysin vieras. Sekä hän että toisaalla myös Joachim ovat kuitenkin päättäneet selvittää, kuka oikea on Louise Andersen, mikä hänen kohtalonsa on ja mitä tapahtui sinä iltana, jona Helene Söderberg ei koskaan palannut ratsastamasta.

Mikään ei koskaan ole sitä, miltä aluksi näyttää ja jokainen tarina on aina kertojansa luomus. Siksi pitää olla varuillaan, ettei tuli vedetyksi mukaan toisten kertomiin tarinoihin.

”Helene tuntee yhä kuoleman kehossaan. Se seuraa häntä kuin varjo, kun hän kävelee taloa kohti. Kaikki mitä hänen isänsä oli tavoitellut. Rikkaus ja valta. Hän katsoo valkoista kartanoa. Siellä on totuus. Hän tietää sen, ja nyt on tullut aika kaivaa se esiin. Hän katsoi suihkulähdettä, taidokkaasti kivestä veistettyjä delfiinejä, todisteita hänen isänsä maailmanvalloituksesta. Auringonsäteet osuvat valkoiseen muuriin, ruusut kukkivat punaisina ja valkoisina, oransseina ja vaaleanpunaisina, mahtavan rehevinä pensaina. Hän hengittää sisäänsä makeaa tuoksua ja vetää sitä syvälle keuhkoihinsa. Hän haluaa yhdistää sen ikuisesti tähän taloon. Kuvottava, sairas, epäilyttävä.”

Salattu nainen on Anna Ekberg -pseudonymin takaa löytyvän kirjailijakaksikon luoman dekkarisarjan ensimmäinen osa. Vaikka kyseessä onkin kirjasarja, ovat kaikki kaksikon kirjat omia erillisiä kokonaisuuksia eri henkilöineen ja tarinoineen. Yhteistä kaikille ovat kuitenkin naiset, jotka tavalla tai todistella ajautuvat tilanteeseen, jossa valta on pakko ottaa omiin käsiin. Salattu nainen on sekoitus dekkaria, trilleriä ja rakkaustarinaa. Älä luota muihin kuin itseesi, se sanoo. 

Ja sitten ei kannata luottaa edes omiin ennakko-oletuksiin: yhtäkkiä Salattu nainen nimittäin muuttuu täysin toiseksi kirjaksi.

Noin puolivälissä kirjaa melko perinteisenä psykologisena trillerinä alkanut tarina saa entistä enemmän sadistisia piirteitä ja kirja sävy muuttuu synkemmäksi, raaemmaksi ja ahdistavammaksi. Osansa tarinassa saavat myös antisemitismi, naisviha ja naisiin kohdistuva väkivalta, ja käy selväksi että sekä Helenen että Louisen menneisyyteen liittyy paljon sellaista, jota on haluttu salata. Ja sitten on vielä salattu nainen, joka ei kestä päivänvaloa ollenkaan.

Aiemmin sarjasta lukemani Kadonneen naisen tasolle Salattu nainen ei aivan pääse - ehkä se on tietty raakuus, jota kirjassa on aavistuksen verran liikaa ja jota olisi riittänyt vähemmänkin. Kesken kirjaa ei silti voinut jättää: tätäkin oli pakko lukea vielä yksi luku ja seurata makaan Christiansöltä aina Roomaan ja Syrakysaan tietääkseen, mikä on salattava keinolla millä hyvänsä.

 

”Louise. Helene. Hän istuu tuolissa. Tuntee jalkansa lattiaa vasten, reisiensä takaosan tuolin istuinosaa vasten, selkänsä selkänojaa vasten, kätensä Joachimin kädessä. Silti hänestä tuntuu kuin hän katoaisi. Nousisi ilmaan. Hajoaisi palasiksi. Helene. Louise. Se tarkoittaa, että hän ei tiedä mitään. Hän ei liiku. Ei sano sanaakaan. Hänen kätensä ei irrota otettaan Joachimin kädestä, mutta siinä istuessaan hän katoaa. Lakkaa olemasta. Louise. Helene. Joachim. Edmund. Joachim ja Louise. Helene ja Edmund. Sofie ja Christian. Lapset. Hänen lapsensa. Hän ei ole yksin maailmassa. Mikään ei ole niin kuin hän luuli. Hän ei ole irrallinen. Hän ei ole lastenkotilapsi. Joku on kaivannut häntä. Tarvinnut häntä. Hän on vain unohtanut heidät. Unohtanut. Mutta he eivät ole unohtaneet häntä.”

Anna Ekberg: Kadotettu nainen.

”Hän avaa silmänsä. Kyllä, on parempi, että hän näkee jotain tanskalaista: hänet nostetaan ambulanssista, lasiovet aukeavat hänelle, toivottavat hänet tervetulleeksi takaisin kivuliaaseen elämään, Kampalaan, hienhajuun, aivan liian monen ihmisen, Afrikan ja sairauden hajuun. Hän ei pystynyt puhumaan. Hän oli purrut kielensä puoliksi irti, niin hänelle kerrottiin myöhemmin, hänen leukansa olivat lukkiutuneet sen ympärille kuin Valkoisen Niilin krokotiilit. Hän on nähnyt ne yhden ainoan kerran, miten niiden muinaiset kidat odottivat antilooppia, eläinparkaa, kunnes sen jano voittaisi joen pelon. Eläimen ei olisi pitänyt mennä juomaan, omia pelkojaan on kuunneltava, ei pidä ajaa autoa Afrikassa, ei saa mennä rakastumaan väärään ihmiseen, ei pidä syntyä, sillä kaikki, mitä rakastat, otetaan sinulta kuitenkin pois.”

 

Anna Ekberg: Kadotettu nainen (Havets born, 2018. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 389 sivua.

 

Sellaista elämä on Afrikassa, aina joko toivottoman hidasta tai liian nopeaa. Sinä päivänä se on niistä jälkimmäistä: teini-ikäinen Rebekka, tanskalaisen Ugandan-suurlähettilään tytär, kiitää autonkuljettajansa viemänä kohti synnytyssairaala, kun he joutuvat hirvittävään auto-onnettomuuteen. Rebekka menettää äitinsä ja syntymättömän lapsensa, mutta selviää itse hengissä. Ambulanssilento tuo Rebekan takaisin Tanskaan, mutta menetyksen jälkeen elämä ei enää koskaan ala kunnolla alusta.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Rebekka kiidätetään jälleen sairaalaan. Tutkimuksissa selviää, että Rebekka sairastaa akuuttia lymfaattista leukemiaa, joka on yleinen lapsilla mutta harvinainen aikuisilla ja johon Rebekan tapauksessa ainoa hoitokeino on löytää luuytimen luovuttajaksi joku lähisukulaisista. Kun Rebekan isä todetaan sopimattomaksi luovuttajaksi, tuntuu tilanne täysin toivottomalta. Pelko tyttären menettämisestä saa isän vihdoin paljastamaan salaisuuden, jota hän on pitänyt seitsemäntoista vuoden ajan: Rebekan lapsi ei kuollutkaan auto-onnettomuudessa, vaan tämä annettiin adoptoitavaksi. 

Samaan aikaan Kööpenhaminan poliisi saa tutkittavakseen eteläsudanilaisen Emmanuellen murhan: nainen löydetään asunnostaan puukotettuna ja jalka irti leikattuna. Vähitellen käy selväksi, että tapaus liittyy Rebekkaan, siihen, mitä Afrikassa tapahtui sekä nuoreen Angeliin, lapsisotilaaseen, joka pakenee viidakkoon toiveenaan nähdä äitinsä edes kerran elämässään - ja kostaa.

”Sitä tottuu moneen asiaan, yksinoloon ja siihen, että viikon kohokohta on sunnuntaireissu Hobron aukealle jalkapallostadionille kahdenkymmenenviiden eronneen aarhusilaisen kanssa, AGF:n kannatuslauluihin ja lämpimiin tölkkioluihin bussissa. Sitä tottuu tanskalaiseen talveen ja huonoon ruokaan. Mutta avattuun ruumiiseen ei totu koskaan. Siinä hän makaa, Emanuelle Baba, himmeästä ikkunasta kalastavan heikon talvisen valon ja katosta lankeavan kovan keinovaloa sekoituksessa, jalka katkaistuna ja kaula ja rintakehä halkaistuna. Tunnistin hänet. Niin Emmanuelle oli huutanut tätinsä puhelinvastaajaan. Peloissaan, epätoivoisena, seurattuna.”

Kadotettu nainen on toisaalta dekkari, toisaalta taas ei. Se on kuvaus lapsisotilaiden Afrikasta, henkiinjäämistaistelusta viidakosta, halusta korjata virheet, epäoikeudenmukaisuudesta ja hyvistä ihmisistä, joista vuosien saatossa tulee hirviöitä. Lisäksi se on tarina rakkaudesta, joka luottaa sokeasti eikä suostu uskomaan sitä, minkä ihmisten säälivistä katseista lukee: ettei Afrikassa ole onnellisia loppuja, että onnellinen loppu asuu ainoastaan omakotitaloalueella Pohjois-Euroopassa. Vaikka osa kirjan juonikuvioista onkin suhteellisen helppo arvata, ei se vähennä tarinan imua yhtään. Kadotettu nainen on kirja, joka on pakko lukea ahmimalla, aina vielä yksi luku senkin jälkeen, kun jo oikeasti olisi pitänyt lopettaa.

Jännityksen ja koukuttavan juonen ohella Kadotettu nainen lumoaa kummasti myös Afrikka-kuvauksillaan. Punaista maata, smaragdinvihreitä lehtiä, naisten värikkäitä hameita ja aina jonnekin matkalla olevaa ihmismerta, perinteitä, jotka yhä sallivat vaimon ostamisen kolmella vuohella ja kapinallisia, jotka saattavat kidnapata koulubussillisen lapsia keskellä kirkasta päivää. Ekbergin Afrikka on tyly mutta samalla oudon kiehtova. Jännärille se tarjoaa eksoottisen, toimivan miljöön.

Anna Ekberg on pseudonymi, jonka takaa löytyvät tanskalaiset dekkaristit Anders Rennow ja Jacob Weinreich. Kadotettu nainen on sarjan kolmas osa, ja ne kaksi aiempaa hain kirjastosta heti Kadotetun naisen luettuani.

”Rebekka sulkee silmänsä, hänen on pakko, kipu on niin voimakas, että hänen täytyy olla yksin sen kanssa, hän ei saata jakaa sitä kaikkien myyjien ja ympäriinsä kävelevien paikallisten kanssa, afrikkalaiset ovat aina menossa jonnekin ja melkein aina jalkaisin. Värien ja alati liikkuvien afrikkalaisten tulva, hän ei tahdo milloinkaan unohtaa sitä. Niin kuin ei kipuakaan, koskaan.”

Ashley Audrain: Lapsi rakas.

”Pohdin päässäni erilaisia keinoja päästä pois. Siellä, pimeässä, maidon heruessa, tuolin keinuessa. Harkitsin laskevani hänet pinnasänkyyn ja lähteväni keskellä yötä. Mietin, missä passini on. Mietin satoja lähteviä lentoja lentoaseman valotaulussa. Mietin, miten paljon rahaa pankkiautomaatista sai nostettua kerralla. Että jättäisin puhelimeni yöpöydälle. Mietin, miten pitkään kestäisi, että maito ehtyisi, että rinnoistani ei enää näkisi, että hän oli syntynyt.

     Käsivarteni tärisivät miettiessäni, että voisin oikeasti tehdä niin.

     Nämä ovat sellaisia ajatuksia, joita en koskaan lausunut ääneen. Nämä ovat sellaisia ajatuksia, joita useimmat äidit eivät ajattele.”

Ashley Audrain: Lapsi rakas (The Push, 2021. suom. Oona Nyström)

Otava, 317 sivua.

Arvostelukappale.

 

Sinä kesänä pikkuruiset lastenvaatteet kauppojen ikkunoissa ja käsi kädessä kadulla kävelevät sisarukset alkoivat yhtäkkiä näyttää erilaisilta ja ensimmäistä kertaa Blythe näkee itsensä muuna kuin äitinsä tyttärenä. Ehkä hänkin pystyisi siihen, mihin kaikki muutkin, olemaan äiti. Fox piirtää kalenteriin merkityn O-kirjaimen viereen pieniä hymynaamoja eikä aikaakaan kun raskaustestiin ilmestyy kaksi viivaa.  Blythe ilmoittautuu odottavien äitien jumppatunnille ja lukee lainaamansa raskausoppaat. Tyttö, hän tietää jo ennen, kun se edes on mahdollista. Enemmän kuin mitään Blythe haluaa olla hyvä, välittävä äiti, jollaista hänellä itsellään ei koskaan ollut.

Mutta jo parin päivän päästä synnytyksestä Blythe tuijottaa vastasyntynyttä tytärtään ja ajattelee: voi kunpa katoaisit. Kaikki äitiydessä tuntuu olevan hänelle vierasta, jotain minkä hän tekee väärin, eikä hän tunnu saavan tyttäreensä sellaista yhteyttä, kuin olisi toivonut. Lisäksi tytössä, Violetissa, on tuntuu olevan jotain vialla: aivan kuin tytöstä huokuisi jokin terävyys, josta Blythen oli vaikea saada kiinni. Siinä missä muut lapset ovat iloisia ja tyytyväisiä, ei Violet juuri osoita kiintymystä tai vastaa hellyydenosoituksiin. Ja sitten tapahtuu jotain, mitä edes Blythe ei saata uskoa.

Vai onko kaikki sittenkin vain Blythen mielikuvista?

Meidän suvun naisia ei ole tarkoitettu äidiksi, tietää Blythe, jonka oman vaikean äitisuhteen juuret ovat jo edellisen sukupolven kokemuksissa. Mutta kuinka pitkälle edellisten sukupolvien traumat voivat siirtyä ja mitä sitten, jos oma lapsi on oikeasti paha?

 

”Vielä vuosien päästä, kauan sen jälkeen kun hän alkoi nukkua kokonaisia öitä, heräsin joskus hänen itkuunsa. Tarrasin rintaani ja muistin, mitä olin tehnyt. Muistin musertavan syyllisyyden ja mielihyvän, joka peitti syyllisyyden alleen; mielihyvän, jota sain siitä, että jätin hänet huomiotta. Muistin kiihkon, jonka vallassa kirjoitin musiikin ja kyynelten sekoittuessa taustalla toisiinsa. Sen, miten nopeasti sivut täyttyivät. Miten lujaa sydämeni hakkasi. Miten syvästi häpesin, kun jäin kiinni.”

 

Rakas lapsi on Ashley Audrainin esikoinen, joka sukeltaa häpeilemättä äitiyden pimeällä puolelle, maailmaan josta ei oikeasti ole lupa edes puhua. Kirjassa on paljon samaa kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinissä, mutta jollain tapaa helpommassa muodossa: Audrainin kirjassa pahuus on vasta epäilys, jotain mitä luulee sivusilmällään nähneensä. Äitiysteeman ohella Adrain nostaa esille perhesuhteet ylipäätään, kokemukset, joita kannamme yli sukupolvien, lapsen kuolemaan liittyvän trauman sekä henkisen ja fyysisen väkivallan vaikutukset. Mikään kovin kevyt kirja ei siis ole kyseessä - mutta sitäkin puhuttelevampi.

 

”Minulla on eläviä muistoja lapsuudestani kahdeksanvuotiaasta alkaen. Olisi mukavaa, jos minulla olisi näiden muistojen lisäksi muutakin, mihin tukeutua, mutta ei minulla ole. Jotkut ihmiset perustavat näkemyksensä menneisyydestä kuluneisiin valokuviin tai tarinoihin, jotka joku läheinen on kertonut heille ties miten monta kertaa. Minulla ei ollut mitään tällaista. Äidillänikään ei ollut, ja ehkä se oli osa ongelmaa. Meillä oli vain yksi versio totuudesta.”

 

Toinen toisensa perään ilmestyvien psykologisten trillerien joukossa Lapsi rakas on virkistävä yllätys. Kirja imaisee otteeseensa välittömästi, pitää yllä jännitystä ja siinä vaiheessa, kun jo ehdin vähän pettyä loppuun, vetää vielä maton jalkojen alta. Lopulta hotkin tämän muutamassa päivässä, sillä on yksinkertaisesti pakko. Lapsi rakas onnistuu olemaan samalla sekä hyytävä että samaistuttava, mikä tekee kirjasta entistä häiritsevämmän: sukukartanoiden sijaan Audrainin pahuus vaanii leikkipuistossa, aivan siinä kiipeilytelineen vieressä ja odottaa, että käännät katseesi vain hetkeksi.

 

”Äitien ei kuulu saada lapsia, jotka kärsivät. Kenenkään ei kuulu saada lapsia, jotka kuolevat.

     Eikä kenenkään kuulu kasvattaa pahoja ihmisiä. 

     Seistessäni siinä oven takana toivoin ohikiitävän hetken ajan, että Violet olisi ollut se, joka työnnettiin alas leikkitelineeltä.

     Istuin autossa sairaalan parkkipaikalla ja kävin tilanteen jälleen läpi mielessäni, mutta tällä kertaa eri tavalla kuin aiemmin. Minun oli pakko lakata vatvomasta asiaa; minun oli pakko uskoa, että tyttäreni ei ollut kampannut sitä poikaa.”

Claire Mackintosh: Anna minun olla.

”Suhteemme oli nuori: pelkkä kipinä, joka oli yhtä helppo tukahduttaa kuin saada leimahtamaan liekkiin. En olisi mitenkään voinut silloin tietää, että lakkaisit rakastamasta minua ja että minä lakkaisin rakastamasta sinua. En voinut mitään sille, että katseesi intensiivisyys ja tunteittesi syvyys imartelivat minua.
     Olit valmis kuolemaan minun vuokseni, ja sillä hetkellä ajattelin, että minäkin voisin kuolla sinun vuoksesi.
     En vain tullut koskaan ajatelleeksi, että kummankaan meistä tarvitsisi oikeasti tehdä sitä.”

Claire Mackintosh: Anna minun olla (Let me lie, 2018. suom. Päivi Pouttu-Deliere)

Gummerus, 437 sivua.

On kulunut vuosi siitä, kun Anna menetti viimeisenkin vanhempansa: hänen äitinsä heittäytyi Beachy Headin itsemurhapaikan jyrkänteeltä mereen, ihan niin kuin Annan isä seitsemän kuukautta aiemmin. Kuluneen vuoden Anna on yrittänyt kasata elämäänsä kokoon ja saada jotain selvyyttä siihen, miten hänen vanhempansa, joista kumpikaan ei ollut masentunut, ahdistunut tai itsetuhoinen, päätyivät kalliolle odottamaan nousuvettä taskut täynnä kiviä. Suru on monimutkaista: joinain päivinä Annan täyttää lamaannus, joka kaataa hänet sänkyyn peiton alle, joinain päivinä puhdas viha. Yli kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen molempien vanhempien itsemurha tuntuu yhä käsittämättömältä.

Sitten äidin kuoleman vuosipäivänä postiluukusta kolahtaa kortti. Kuvassa tanssivat kirkkaat värit, pinkit ruusut limittyvät keskenään ja kortin keskellä on kaksi toisiinsa kilahtavaa sampanjalasia. Onnellista vuosipäivää, ilkkuu kortti, ja kääntöpuolella, koneella kirjoitettuna lukee Itsemurhako? Mieti vähän.

Nimetön viesti on Annalle viimeinen todiste: aivan kuin hän oli epäillytkin, eivät hänen vanhempansa suinkaan tehneet itsemurhaa vaan heidät murhattiin. Anna päätyy kortin kanssa jo eläkkeelle jääneen rikosetsivä Murray Mackenzien puheille, joka kiinnostuu tapauksesta, jonka kollegat ovat haudanneet selvitettynä mielenkiintoisimpien tapausten alle. Murray aloittaa tutkimuksen kaikessa hiljaisuudessa uudestaan, vaikka myös hänen omassa elämässään kuohuu: rajatilapersoonallisuushäiriöstä kärsivällä vaimolla Sarahilla on välillä huonoja päiviä ja välillä sellaisia päiviä, joina tekisi mieli työntää pää uuniin tai viiltää ranteet auki.

Sitten Annan portailta löytyy seuraava viesti, tapettu kaniini, ja alkaa olla selvää, että nyt jos koskaan Murrayn apua kaivataan mitä pikimmin.

Poliisin mukaan se oli itsemurha. Annan mukaan se oli murha. Mutta kumpikin heistä oli väärässä.

”Ajan samalle parkkipaikalle, jonne äiti ja isä olivat jättäneet autonsa. Täällä minun ei tarvitse etsiä aaveita, niitä on kaikkialla. He kulkivat näitä polkuja ja ohittivat samoja kylttejä.
     Kävin täällä viimeksi äidin syntymäpäivänä, sillä tunsin olevani lähempänä häntä täällä kuin siinä hautausmaan kulmauksessa, jossa kaksi pientä laattaa muistuttavat vanhempieni kuolemasta. Rantakalliot näyttävät samalta, mutta mielessäni pyörivät kysymykset ovat muuttuneet. En enää mieti ’miksi’ vaan ’kuka’. Kenen kanssa äiti oli sinä päivänä? Mitä isä teki täällä?
     Itsemurhako? Mieti vähän.”

Kun olin lukenut kirjaa vähän yli puolen välin, kysyi entinen työkaverini Facebookissa, kannattaisiko kirjaan tarttua. Vastasin, että kirja oli aika perus, toki ihan hyvää kesäviihdettä mutta ei juuri mitään uutta verrattuna niihin kymmeniin muihin uutuusdekkareihin, joita kirjakauppojen hyllyt nykyään pullistelevat. Ja niin se olikin - siinä vaiheessa. Claire Macintosh onnistuu kuitenkin yllättämään lukijan ihan totaalisesti ei pelkästään loppuratkaisullaan vaan myös sillä, ettei kaikki - tai mikään - lopulta ollutkaan sitä, miltä aluksi näytti. Kirjan loputtua selailen sivuja taaksepäin, näen selvästi kaikki minulle annetut vihjeet sekä sen, kuinka luin ne kuitenkin ihan väärin. Se toki oli tarkoituskin: ratkaistaksesi rikoksen sinun täytyy unohtaa stereotypiat ja ennakko-odotukset.

Silti siinä missä esimerkiksi alkuvuodesta lukemani Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuli uniin ja jäi mieleen, en luultavasti muista Claire Macintoshin uusinta enää parin kuukauden päästä. Toisaalta ei ehkä tarvitsekaan. Reiluksi viikoksi kirja tarjosi kuitenkin sopivasti viihdettä, jännitystä ja lopussa täydellisen huijauksen - ihan niin kuin sen oli tarkoituskin.

Olisi pitänyt muistaa, ettei koskaan voi tietää - kirjassa tai elämässä - mitä suljettujen ovien takana tapahtuu.

”Sanotaan, että raha on kaiken pahan alku.
     Syy kaikkiin rikoksiin.
    Kaltaisiani on muitakin - on muitakin, jotka harhailevat maailmalla eläen elämäänsä vain puolittain - ja kaikki ovat joutuneet tähän tilanteeseen rahan takia.
     Joko heillä ei ollut rahaa tai sitten sitä oli liikaa.
     He halusivat jonkun toisen rahoja tai joku halusi heidän rahojaan.
     Mitä siitä seurasi?
     Heiltä vietiin elämä.
     Mutta se ei pääty tähän.”

Fiona Barton: Leski.

”Mutta muutaman päivän kuluttua, kun minä en suostu sanomaan mitään, tiedotusvälineet lähettävät isokenkäisiä. Isoja kaljamahaisia miehiä, ja naisia joilla on terävät kasvot ja tyylikäs takki. He ajavat tänne kalliilla, kiiltävillä autoillaan ja astuvat ulos kuin kuninkaalliset. Muutamien tullessa jopa valokuvaajat lakkaavat hölmöilemästä. Yksi mies, sen näköinen kuin tulisi suoraan näyteikkunasta, tunkeutuu väkijoukon läpi ja kävelee pihatietä ovelle. Hän jyskyttää ovea ja huutaa: ’Rouva Taylor, miltä tuntuu olla lapsenmurhaajan vaimo?’ Minä istun sängyllä häpeästä punaisena. Tuntuu kuin kaikki näkisivät minut, vaikka eivät näekään. Minut on paljastettu.”

Fiona Barton: Leski (The Widow, 2016. suom. Pirkko Biström)

Bazar, 367 sivua.

Kuluneen neljän vuoden aikana Jean Taylor on jo ehtinyt tottua siihen: hänen elämästä on julkista omaisuutta. Toimittajat päivystävät etuoven takana kuin hyeenalauma, kamerat jo valmiiksi tähdättyinä ikkunoita kohden, tiputtavat kirjeitä postiluukusta. Ihmiset, täysin tuntemattomat, repäisevät lehdestä hänen miehestään Glenistä kertovan artikkelin, kirjoittavat hirviö valtavin kirjaimin sen päälle, lähettävät vihapostia, huutelevat kaupassa perään. Missä hän on, he tivaavat häneltä kerta toisensa jälkeen, sekä poliisi että ohikulkijat. Missä Bella on?

Soitto hätänumeroon oli tullut maanantaina lokakuun toisena päivänä kello 15.38 neljä vuotta sitten: nainen, jonka ääni oli ahdistuksesta hengästynyt, kertoi pienen tyttärensä kadonneen. Kuva kaksivuotiaasta Bella Elliottista koristaa pian niin sanomalehtiä kuin TV-uutislähetyksiäkin, mutta tyttö tuntuu kadonneen lähes jälkiä jättämättä, kunnes poliisi löytää epäillyn. Mitä te teitte hänelle, herra Taylor? komisario Bob Sparkes kysyy kerta toisensa jälkeen. Tutkittuaan Glenin tietokoneen ja löydettyään sieltä rankkaa lapsipornoa poliisi on asiastaan entistä varmempi. Mutta kuinka saada syyllinen satimeen, kun viimeinen ratkaiseva todiste - ja pieni Bella - ovat edelleen löytämättä?

Nyt Glen on kuitenkin kuollut, jäänyt bussin alle aivan Sainsburyn edessä, ja Bellan kohtalo uhkaa jäädä lopullisesti mysteeriksi - kunnes sekä poliisi että lehdistö kohdistavat katseensa Jeaniin, nuoreen leskeen. Mihin totuuteen kaikkein lähimpää Gleniä seurannut ihminen itse uskoo?

”Hän on ventovieras, mutta me olemme tiukemmin yhteen sidotut kuin ikinä ennen. Hän tuntee minut. Hän tietää heikkouteni.
     Hän tietää, että olisin halunnut hänen sieppaavan pikkutytön ja tuovan hänet kotiin.
     Minä tiedän, että olen aiheuttanut kaikki nämä vaikeudet pakkomielteelläni.”

Vuoden lööppiä metsästävä Daily Postin Kate Waters kävelee muitta mutkitta sisään Jeanin taloon portailta nappaamassa maitopullo kädessään, laittaa teeveden kiehumaan ja kaivaa kaapeista esille kupit ja sokerin. Tuntuu kuin juttelisi vanhan tutun kanssa, Jean ajattelee, hieman hämmentyneenä, ja huomaa kertovansa vähitellen enemmän kuin kenellekään muulle, enemmän kuin koskaan aiemmin.

Leski on Fiona Bartonin esikoisromaani, joka noudattaa pitkälti samaa rakennetta ja kaavaa kuin alkukesästä lukemani Lapsikin. Jännäri ei mässäile väkivallalla tai raakuuksilla, vaikka aihe lapsen katoamisineen ja hyväksikäyttöineen rankka onkin, ja juoni punoutuu ja lopulta selviää lukijalle vähitellen. Ihan se kaikkein tavanomaisin psykologinen trilleri Leski ei ole, muttei se ehkä juuri hidastempoisuutensa takia toisaalta yllä myöskään Bartonin uusimman tasolle. Perinteisen jännärin ohella Leski rakentaa vanhoja henkilökuvia erityisesti miehensä varjossa hiipineestä, vuosien saatossa värittömäksi muuttuneesta vaimosta ja miehestä, joka ei lopulta ollutkaan sitä, miltä alun perin näytti. Mutta kuka lopulta onkaan syyllinen ja kuka syytön?

”Kaksi vuotta siitä kun hänet siepattiin. Ei häntä enää löydetä - ne ihmiset, jotka veivät hänet, ovat varmasti jo saaneet uskotelluksi kaikille, että hän on heidän, ja hän varmasti uskoo, että he ovat hänen äitinsä ja isänsä. Hän on pieni eikä luultavasti muista oikeasta äidistään mitään. Toivottavasti hän on onnellinen ja he rakastavat häntä yhtä paljon kuin minä rakastaisin, jos hän olisi täällä minun luonani.
     Hetken näen hänet mielessäni meidän kotimme portaikossa, hän pomppii istuallaan alemmaksi ja nauraa. Huutaa minua katsomaan.”

Fiona Barton: Lapsi.

"Vaikeus on siinä, että ajan mittaan salaisuus alkaa  elää omaa elämäänsä. Ennen luulin, että ellen ajattelisi sitä, mikä oli tapahtunut, se kutistuisi ja kuolisi. Mutta ei. Se istuu keskellä yhä kasvavaa valheiden ja sepitelmien ryteikköä kuin hämähäkinverkkoon takertunut lihava kärpänen. Jos kerron jotakin nyt, kaikki repeää hajalle. Joten en saa kertoa mitään. Minun täytyy varjella sitä. Siis salaisuutta. Kuten olen varjellut niin kauan kuin muistan. Pitänyt sen turvassa."

 

Fiona Barton: Lapsi (The Child, 2017. suom. Pirkko Biström)

Bazar, 428 sivua.

Jos joku kuuluu ehdottomasti kesään, niin dekkarit: sekä niihin laiskoihin, lämpimän uneliaisiin mummolapäiviin maalla että heinäkuisiin rantareissuihin lasten kanssa haluan ratkaistavakseni kylmäverisen murhan. Oikeastaan tärkein vaatimus hyvälle (kesä)dekkarille on, että sen avulla saan itse hypätä hetkeksi salapoliisiksi ja että juoni on tarpeeksi jännittävä, teksti koukuttava ja ratkaisu sekä yllättävä että uskottava. Ja jos teksti on muuten viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua, luen mielelläni myös - taas kerran - yhdestä hovimestarin myrkyttämällä tekemästä henkirikoksesta tai hylättyyn kartanoon sijoittuvan tarinan, joka alkaa sanoilla oli synkkä ja myrskyinen yö.

Mutta sitten on toki ihan mahtavaa törmätä täysin sattumalta erityisen hyvään dekkariin ja huomata, että samalta kirjailijalta on ilmestynyt useampikin dekkari. Tänä kesänä tulen ehdottomasti ratkomaan vielä lisää Fiona Bartonin punomia arvoituksia.

Kaikki alkaa pienestä, muutaman rivin mittaisesta uutisesta, joka suurimmalta osalta Evening Standardin lukijoista voisi jäädä kokonaan huomaamatta. Kolmen naisen elämän pikku-uutinen muuttaa kuitenkin täysin. Työmaalla lapsen ruumis kirkuu teksti Emman korvaan, puristaa ilman pois keuhkoista, tekee hengittämisen vaikeaksi. Daily Postin toimittajalle Kate Watersille sama uutinen kuiskii juttua, jota ei ole vielä kaiveltu loppuun asti. Miten kukaan voisi tappaa pikkuvauvan? hän haluaa selvittää.

Toisella puolella Lontoota myös Angela törmää samaan pikku-uutiseen, pysähtyy sanaan vauva. Ehkä se tällä kertaa on Alice, ei Angela voi olla toivomatta, se jonka pikkuruiset luut kaivettiin ylös kukkapenkistä purkutyömaalla Woolwichin Howard Streetillä. Ehkä Alice, hänen yli kolmekymmentä vuotta sitten synnytyssairaalan pikkuisessa vauvasängystä kadonnut tyttärensä, on vihdoinkin löytynyt.

''Lapsi on valvottanut minua melkein koko yön. Repäisin uutisen lehdestä ja lähdin viemään sitä roskiin, mutta lopulta työnsinkin sen villatakin taskuun. En tiedä miksi. Olin päättänyt, etten tekisi asialle mitään. Toivoin että se katoaisi.
     Sisälläni kuiskasi pieni ääni: Siis toisin kuin viime kerralla. Ja tänään lapsi on vieläkin täällä. Se vaatii. Tahtoo tulla huomatuksi."

Fiona Bartonin Lapsi kerrotaan neljän eri naisäänen kautta, ja Emman, Katen ja Angelan lisäksi ääneen pääsee myös Emman kylmäkiskoinen ja katkeroitunut äiti Jude. Luvut ovat lyhyitä ja pitävät hyvin yllä myös tarinan intensiteettiä; jokaisen luvun jälkeen tekee mieli lukea vielä yksi, selvittää vielä vähän lisää.

Vaikka rakastankin dekkareita, olen yhdessä mielessä välillä vähän valikoiva: kun rikoksen uhrina on lapsi, ei kirja saa mennä liian raa’aksi. Lapsi kuitenkin onnistuu punomaan jännittävän juonen ilman, että menee liiaksi ihon alle tai repii vereslihalle kuten vaikkapa Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogia ja jopa osa Kristina Ohlssonin ja Samuel Björkin dekkareista. Fiona Barton ei mässäile väkivallalla tai raakuuksilla vaan keskittyy vähitellen tiivistyvään tunnelmaan sekä salaisuuksien verkkoon, kota punotaan auki vähitellen. Ja onneksi, onneksi, Bartonilta on ilmestynyt toinenkin kirja, jonka jo nappasin juhannuksen mummolareissulle mukaan.

"Kate luki uutisen kolmekymmentä sanaa uudestaan ja mietti kertomuksen puuttuvaa henkilöä. Lapsen äitiä. Kantaessaan kahvikuppeja toimitukseen hän luetteli kysymyksensä: Kuka se lapsi on? Mihin hän kuoli? Kuka voisi haudata pikkuvauvan?"

Camilla Läckberg: Kultahäkki.

"Silti he ovat vaienneet. Purreet hammasta. Suvainneet. Ymmärtäneet ja antaneet anteeksi. Lohduttaneet lapsia, kun mies ei ole tullut vaikka on luvannut. Siloitelleet miehen väheksyviä sanoja. Kutsuneet miehen vanhemmat yhä lapsen syntymäpäiville, vaikka vanhemmat ovat valinneet puolensa erossa ja kehuvat surutta miehen uutta naista. Sillä niin naiset tekevät. He kääntävät raivon sisäänpäin, itseään vastaan. He eivät vie tilaa eivätkä vaadi oikeutta. Kiltit tytöt eivät tappele. Kiltit tytöt eivät korota ääntään. Sen naiset oppivat jo varhain. Naiset ottavat vastaan, silottelevat, kantavat vastuun kaikissa suhteissa, nielevät ylpeytensä ja pienentävät itsensä lähes olemattomiksi.
     Faye ei ollut maailmanhistorian ensimmäinen nainen, jota aviomies nöyryytti, kohteli kuin idioottia ja vaihtoi nuorempaan versioon.
     Mutta nyt se loppuu, Faye ajatteli. Yhdessä olemme vahvoja emmekä enää vaikene."

Camilla Läckberg: Kultahäkki (En bur av guld, 2019. suom. Aleksi Milonoff)

Otava, 350 sivua.

Kultahäkki, en bur av guld, siksi Faye kutsuu yltäkylläistä elämäänsä: on täydellinen, menestynyt aviomies, neljänsadan neliön arvohuoneisto Tukholman parhailla kulmilla, pieni tytär ja kaikkea, mitä rahalla vain voi saada. Ulkopuolisen silmin Fayen elämä on kaikkea, mitä olisi voinut toivoa. Miljoonan kruunun keittiö marmoritasoineen, lomat Malediiveilla, Valentino Rockstud -laukut sekä pitkät mutta kevyet lounaat Richessä ovat kuitenkin vain kulissi, jonka vuoksi Faye on kadottanut itsestään kaiken.

Kun Fayen mies Jack sitten jää kiinni pettämisestä ja heittää sen jälkeen Fayen ulos elämästään ja kodistaan kuin roskan, jokin Fayen sisällä murtuu. Faye päättää kostaa ja laittaa Jackin maksamaan. Yhtäkkiä hän ei enää olekaan se vuosien saatossa designvaatteineen näkymättömäksi muuttunut vaimo vaan jotain muuta, paljon pimeämpää. Ehkä jotain, minkä hän luuli jo jättäneensä lapsuutensa Fjällbackaan.

Matilda on palannut.

Kultahäkki on Camilla Läckbergin uusi psykologinen trilleri ja kaksiosaisen sarjan ensimmäinen osa, joka toimii tosin myös itsenäisenä teoksena.

"Jäätävä kylmyys sisälläni alkoi hellittää. Tilalle hiipi paniikki, tykytys ohimoissa. Käänsin katseeni pois liekeistä ja kiiruhdin ovelle. Kun annoin sen sulkeutua perässäni, tuli oli tarttunut sängyn lisäksi verhoihinkin.
     Kadulla minua alkoi oksettaa. Hymyilevät ohikulkijat tulivat liian lähelle ja kuulostivat liian kovaäänisiltä. Mutta pidin lujasti kiinni käsilaukustani. Päiväkirja oli taas varmassa tallessa. Ja minä olin yhä vapaa."

Kymmenen Fjällbacka-jännärin jälkeen Camilla Läckberg jättää uusimmassa trillerissään Erica Falckin ystävineen ja sijoittaa uuden kirjansa Tukholmaan. Läckbergin tavaramerkki Fjällbackan pikkukylä vilahtelee Kultahäkissä ainoastaan Fayen menneisyyden takaumina. Ikävä Fjällbackaan iskee jo heti kirjan alkusivuilla: eliitin Tukholma neljäsataaneliöisine arvohuoneistoineen ja laatuviineineen ei vain missään vaiheessa tunnu yhtä samaistuttavalta - tai edes uskottavalta - kuin pieni kylä, jossa pahuus vaanii sen tuttuakin tutumman nurkan takana ja kurkistaa ikkunasta ripustettujen Ikea-verhojen raosta. Tarinan edetessä tulee ikävä myös Fjällbacka-kirjojen joka paikkaan ehtivää kirjailija Erica Falckia, kaupungin toinen toistaan karikatyyrimaisempia mutta silti jotenkin niin sympaattisia poliiseja sekä mysteeriä, jonka ratkaisua ei vielä kirjan alussa levitetä lukijan nähtäväksi. Perinteisen arvoitusdekkarin rakenteen sijaan Kultahäkki ottaa lukijan mukaan seuraamaan Fayen kostoa, ja päästää tällä kertaa lukijan kurkistamaan juonenpunojan pään sisään.

Ihan niin kuin Kristina Ohlssonin kanssa en olisi halunnut hyvästellä toinen toisensa jälkeen laadukkaammissa jännäreissä seikkailevaa Fredrika Bergmania, en myöskään olisi halunnut jättää hyvästejä Camilla Läckbergin Fjällbackalle. Läckbergin sydän kun on nimenomaan pikkukylän samaistuttavuudessa, aidoissa hahmoissa ja menneisyyden salaisuuksissa, joita ei design-huonekalujen ja merkkilaukkujen Tukholmasta löydy. Siinä mielessä Kultahäkki on toki taattua Läckbergiä, että huolimatta välillä vähän harlekiinin puolelle ajautuvasta tarinasta kirja onnistuu viihdyttämään ja toimii hyvin esimerkiksi kevyempänä kesälukemisena. Silti pidän sormet ristissä sille, että Läckbergin seuraava jännäri, Kultahäkin toisen osan jälkeen, sijoittuu taas Fjällbackaan, jonka synkässä menneisyydessä on varmasti vielä salaisuuksia esiin kaivettavana.

"Kukaan ei päässyt lähelle. Kukaan ei saanut jäädä. Heikkoina hetkinään Faye unelmoi, että murskaisi Jackin lopullisesti... ja ottaisi sitten takaisin. Siinä taas yksi likainen, häpeällinen salaisuus. Tumman veden pinta nousi tasaisesti."

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita.

”Hän vilkaisee puhelinta. Eläintarha menee kiinni muutaman minuutin kuluttua, ja on aivan mahdollista, että kukaan ei huomaa heitä täällä metsän perukoilla. Hän on miettinyt monta kertaa, millaista se olisi. Millaista olisi, jos hän jäisi illalla vangiksi eläintarhaan, ehkä jopa piiloutuisi tahallaan tänne keskelle metsää, kävisi tapaamassa eläimiä yön pimeydessä - sellaisesta tehdään lastenkirjoja. Paitsi että se on naurettava ajatus, koska eläintarhassa on ihan varmasti vartijoita. Vaikka hän ei toisaalta ole koskaan nähnyt missään yhtään vartijaa.

     Heidän pitäisi jo lähteä.”

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita (Fierce Kingdom, 2017. suom. Jaakko Kankaanpää)

S&S, 303 sivua.

Sen piti olla aivan tavallinen, täydellisen onnellinen, kesäpäivä eläintarhassa. Heidän kiirehtiessä kohti portteja vähän ennen sulkemisaikaa Joan kuulee kuitenkin metsän halki ensimmäiset kaksi räsähdystä, ihan niin kuin ilmapalloja puhkaistaisiin jossain kauempana. Myös linnut ovat yhtäkkiä vaienneet, vaikka lehtiä varisee yhä puista. Missään ei tunnu olevan enää ketään, eläinkarusellin maalatut kirahvit ja seepratkin ovat jähmettyneet paikoilleen.

Ensimmäiset ruumiit, puolisen tusinaa, lojuvat hiljaisen papukaijasaaren kohdalla: tilanne on niin absurdi, että ensin Joan luulee niitä kaatuneiksi linnunpeläteiksi. Mutta sitten hän näkee käsivarren liikkuvan, polvista koukistuneet jalat sekä hameen, joka on noussut sopimattoman ylös. Vähän kauempana, selin heihin, seisoo mies kivääri kädessään.

Pois, pois, pois, jyskyttää Joanin päässä, kun hän juoksee takaisin eläintarhan suojaan nelivuotiaasta poikaansa Lincolnia kantaen.

Seuraavat kolme tuntia Joan ja Lincoln taistelevat elämästään pimenevässä eläintarhassa, jossa jokainen räsähdys ja rapsahdus voi olla kohtalokas. Joanin ohella lukija pääsee kurkistamaan myös hiljaisessa eläintarhassa odottavan Robbyn pään sisälle. Vasta kaaoksen alettua, jäätyään hetkeksi yksin, Robby kohottaa mukanaan kantamansa Bushmasterin, painaa liipaisimesta ja katsoo, kun ensimmäinen villisioista retkahtaa auki niin, että koko sen vatsan sisältö leviää höyryävänä maahan. Tänään hän on osa jotain suurempaa, tänään hän vihdoinkin mahtuu joukkoon, niin hänelle on luvattu.

”Hän kieltää itseään katsomasta taaksepäin hylätyn mukin suuntaan.

     Hän kieltää itseään ajattelemasta naista ja vauvaa, ja hän kieltää itseään ajattelemasta naista, joka tänään skannasi heidän jäsenkorttinsa ja sanoi että olipa Lincolnilla hienot kiharat, eikä hän saa ajatella isoäitiä ja pieniä tyttöjä, jotka olivat menossa portille ihan heidän edessään - oliko yhdellä maassa makaavalla hahmolla samanlainen laivastonsininen mekko? Oliko toisissa, pienemmissä jaloissa vaaleanpunaiset sukkahousut? - eikä Lincolnia isompaa silmälasipäistä poikaa, joka nosti Thorin jalkakäytävältä, kun se oli pudonnut. 

     Hän kieltää itseään ajattelemasta.

     Hän tuntee pienen mukin takanaan. Vuotamassa maahan.”

Niin kuin me olisimme kauniita on yhdenpäivänromaani ja trilleri, jonka jännitys rakentuu pikku hiljaa viipyilevästä siihen sellaiseen, joka lopulta saa hengittämään nopeammin ja lehteilemään tekstiä vielä yhden sivun eteenpäin. Silti tuntuu, että lopulta jokin sejokin jää kirjasta puuttumaan. Kirja kyllä onnistuu pitämään otteeseen koko vajaat kolmesataa sivuaan, mutta ehkä Robbyn ja tämän kavereiden näkökulman painottaminen olisi tuonut tarinaan lisää syvyyttä. Tällaisenaan kirjan kyllä hotkaisi muutamassa päivässä, mutta yhtä nopeasti tarinan jättämä muistijälki alkoi myös kadota.

Vaikka Phillipsin kirja pyrkiikin trillerinä pääasiassa viihdyttämään, on siinä silti vahvana tematiikkana äidin ja lapsen suhde, se jopa eläimellinen rakkaus ja vaisto, joka saa äidin suojelemaan lastaan oman henkensäkin uhalla. Kun valot sammuvat ja kalterien rajat hälvenevät, ei sillä yhtäkkiä enää olekaan suurta eroa, kummalla puolella häkkiä aiemmin oli.

”Jos joku yrittäisi tehdä pahaa Lincolnille, Joan levittäisi sen jonkun aivot pitkin asfalttia. Jos apina lähtee heitä kohti, hän tähtää silmiin. Hän lyö sitä kurkkuun.”

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut.

"Tässä sitä oltiin. Totuuden hetki. Sanat kaikuivat Halin päässä pyytämättä, ja hän naurahti. Totuuden? Ei, valheiden. Valheiden hetki.

    Tähän hän oli valmistautunut koko elämänsä.

    Joku jos tähän pystyy niin sinä.

   Hän venytteli sormiaan, olo kuin nyrkkeilijällä ennen ottelua. Tai ei, ei aivan, sillä tästä tulisi henkinen koitos, ei fyysinen. Hän oli kenties enemmänkin kuin suurmestari ennen shakkiottelua, käsi sotilaan päällä valmiina ensimmäiseen siirtoon."

    Kylmyys tuntui olevan haihtumassa Halin jäsenistä, ja kun hän laskeutui seuraavat portaat alas, jännitys sai hänen kasvonsa punottamaan ja sydämen lyömään lujaa mustan mekon alla."

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (The Death of Mrs Westaway, 2018. suom. Antti Saarilahti)

Otava, 398 sivua.

Arvostelukappale.

Kirje ei voisi tulla parempaan aikaan: juuri kun Harriet, Hal, tuntee velkojiensa verkon kiristyvän ympärillään, löytyy tavanomaisen postin seasta jäykkä valkoinen virallisenoloinen kirjekuori. Kirjeessä on Harreitin nimi ja osoite sekä tieto, että Harriet on perinyt valtavan omaisuuden vasta kuolleelta isoäidiltään.

On vain yksi mutta: Harrietin molemmat isovanhemmat ovat kuolleet jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Jos joku tähän pystyy niin sinä - niinpä puun ja kuoren väliin joutunut Harriet kerää viimeisetkin rahansa ja matkustaa Cornwalliin isoäidin hautajaisiin esiintyäkseen kadonneena, surevana perijättärenä. Saapuessaan ensimmäistä kertaa suvun kartanon Trepassen housen villiintyneelle pihalle tuntee Hal tehneensä ison virheen. Siellä jossain tuolla sateessa hänen liikkeitään tarkkailevat sekä taloa piirittävät harakat että joku, joka haluaa raivata hänet pois tieltään hinnalla millä hyvänsä.

Sillä jokaisella perheellä on salaisuutensa.

"Margarida...

   Sana valui Halin mielen sopukoiden halki kuin viileä, maanalainen puro. Se sai aivot taas toimimaan ja luomaan yhteyksiä väsymyksestä huolimatta.

    Hal oli väittänyt, että hänen äitinsä oli Margarida Westaway - tyttö, jota äidin päiväkirjassa kutsuttiin Maudiksi. Siitä syystä erinäisiä asioita ei ollut kyseenalaistettu: Maud oli karannut Cornwallista. Hän oli muuttanut Brightoniin ja saanut tyttären. Hän oli kuollut auto-onnettomuudessa vain kolme vuotta sitten.

    Totuus oli kuitenkin hyvin erilainen.

    Kysymys kuuluikin, kuinka erilainen.

    Ja kuinka pitkälle joku menisi estääkseen tosiasioita pääsemästä päivänvaloon?

    Yksi asia oli varmaa: tässä ei ollut enää kyse rahasta. Rahalle Hal oli tunnustuksellaan heittänyt hyvästit. Pelissä oli jotain vaikeatajuisempaa ja oudompaa - jotain, minkä peittämiseksi joku oli valmis tappamaan."

Dekkarifanina olen viime vuosina tarttunut usempaan jännäriuutuuteen,  jonka kansi on kirjakaupassa lupaillut sitä jotain mutta joka on sivujen edetessä osoittaunut taas yhdeksi kirjaksi, jonka seuraavalla viikolla unohdan. Ensimmäiset kaksikymmentä sivua Rouva Westaway on kuollut on juuri tätä: prototyyppinen tusinadekkari, joka ei juuri nostata sen kummempia tunteita. Mutta sitten edessä avautuu cornwallilainen kartano, jonka julkisivun hilseilevä maali on kokonaan villiintyneen muratin peitossa ja jonka ympärillä harakat parveilevat kuin ennustaen jotain pahaa tapahtuvaksi, ja kirja muuttuu ihan toiseksi. On pikkuisen Agatha Christietä nykypäivään siirrettynä, ripaus Daphne du Maurierin uhkaavaa synkkyyttä ja kartanomystiikkaa, vähän Mary Higgins Clarkea parhaimpina vuosinaan ja juuri sopivan paljon sateisia nummia niin, ettei tarina lipsu kliseisen puolelle vain pysyy edelleen koukuttavana ja jännittävänä - ja tusinadekkarina alkanut tarina katoaa. Tekisi mieli napata suklaalevy, kuppi teetä sekä paksu peitto ja heittätyä tunnelman vietäväksi ihan koko päiväksi.

(Mutta sitten toki muistan, ettei meillä juuri koskaan ole hiljaista.)

Mitään uutta tai käänteentekevää Ruth Ware ei toki kirjallaan keksi - ja ehkä juuri siinä koko tarinan imu onkin. Kirjakauppojen hyllyt täyttävistä, vuoden parhaaksi trilleriksi itseään kansilehdissään mainostavista, dekkariuutuuksista Rouva Westaway on kuollut poikkeaa silti täysin. Ruth Waren uutuus ei ehkä ole Keltaisen kirjaston klassikkoainesta tai kirja, jota kehuisin vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin, mutta se on ehdottomasti viihdyttävin ja jännittävin lukemani dekkari pitkiin aikoihin.

"Valahdin polvilleni ikkunan ääreen kuunvalon tulviessa huoneeseen ja hautasin kasvot käsiini. Tunsin kosteat kyyneleet ja kylmän, kovan sormuksen, jota käytän edelleen. Se on äitini kihlasormus - siinä on timantti, joskin hyvin pieni sellainen. Kun istuin siinä polvillani kuunvalossa, minut valtasi yhtäkkiä halu jättää jälki, pienen pieni jälki, jota täti ei voisi pyyhkiä pois, tekipä hän minulle mitä hyvänsä.
     Otin sormuksen sormesta ja aloin raaputtaa lasia hyvin hitaasti. Kuutamo sai kirjaimet hehkumaan valkoisen tulen lailla. APUA..."

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut.

”Lukas asettui takapihan puoleiselle terassille. Ilman kirjaa, istuutumatta lepotuoliin. Tunne siitä, että häntä tarkkailtiin, kasvoi varmuudeksi. 

    Jossain tuolla oli joku, joka piti häntä jatkuvasti silmällä.

    Valvoi hänen jokaista askeltaan.

    Lukas värähti. Hän ei tiennyt, kumpi olisi pahempaa.

    Se että joku seurasi häntä aikomuksenaan vahingoittaa häntä.

    Vai se että joku seurasi häntä koska tiesi, millaisiin tekoihin hän kykeni.”

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut. (Sjuka själar, 2016. suom. Outi Menna)

WSOY, 395 sivua.


Vähän ennen ylioppilaskirjoituksia, yhtenä ihan tavallisena koulupäivänä, Lukas astuu ulos koulun pääovista, kävelee portaat alas ja huikkaa ystävilleen tulevansa kahvilaan ihan kohta, kunhan on ensin hoitanut yhden jutun. Kolmen viikon kuluttua tästä Lukas löydetään paikallisesta leikkipuistosta, rajusti pahoinpideltynä, juuri ja juuri hengissä.

Pihalla palava puu sekä talon eteen piirretty risti - samat symbolit yhdistävät Lukaksen katoamisen kahteen muuhun katoamiseen Kristianstadin pikkukaupungissa. Lukas on kuitenkin kolmesta kadonneesta ainoa, joka palasi, ja rikoksen ratkaisu löytyy hänen mielestään.

Kymmenen vuoden jälkeen Lukas palaa takaisin kotikaupunkiinsa, jossa tuntee kaupunkilaisten, entisten ystäviensä, katseiden porautuvaa selkäänsä. Onko Lukaksen muistinmenetys pelkkää teatteria ja onko hän enemmin syyllinen kuin uhri, heidän silmänsä kysyvät. Samaan aikaan Lukaksen kanssa kaupunkiin palaa myös Lukaksen vanha ystävä David puolisonsa Annan kanssa. He ovat ostaneet kaupungin vanhan pappilan ajatuksenaan remontoida siitä itselleen koti, mutta uutta alkua varjostavat talossa tapahtuvat oudot asiat. Ihan kuin joku liikkuisi talossa, siirtelisi tavaroita, hihittäisi vaimeasti pimeydessä.

Ja sitten myös yksi pappilan pihan puista syttyy palamaan.

”Hämärä muistikuva yritti pyrkiä Annan mieleen. Kaaos, se oli kaikki mitä hän muisti. Käsi, joka -hakkasi suljettua ovea, ja ääni, joka huusi anovasti.

    - Heidi, lopeta. Ole kiltti ja lopeta.

    Anna kömpi peiton alle.

    Heidi en ole minä, hän ajatteli.”

Niin kuin jo Syntitaakka-kirjasta kirjoittaessani totesin, Kristina Ohlssonin kirjoissa kiteytyy kaikki se, miksi rakastan jännityskirjallisuutta ja ajaudun suosikkikirjailijoideni uutuuksia odotellessani lukemaan myös niitä keskinkertaisia tusinadekkareita; kirja ikään kuin imaisee mukaansa. Ihan niin kuin Ohlssonin Fredrika Bergman  -kirjat myös Sairaat sielut on taitavasti kirjoitettu laatujännäri, joka osaa väistellä kaikki yleisimmät dekkarikliseet ja toisaalta osaa olla koukuttava ja yllättävä ilman, että varsinaisesti kuitenkaan keksii mitään täysin uutta. Lopulta luin koko neljäsataasivuisen kirjan kolmessa illassa - ihan vain koska tekstiä ei voinut laskea käsistä.

Ennen Sairaita sieluja Kristina Ohlsson on kirjoittanut kuusi Fredrika Bergman -jännäriä sekä kaksiosaisen Martin Benner -dekkarisarjan. Vaikka Fredrikaa yhä vähän kaipaankin, toimii Ohlssonin tyyli silti jopa paremmin nyt, kun poliisien ja tukijoiden yksityiselämien tai menneisyyden haamujen sijaan voi keskittyä ihan pelkästään siihen, mikä lopulta rakentaa hyvän, hyytävän jännitystarinan.

”Asia sai jäädä sikseen, kunnes koitti päivä jolloin hän näki taivaalla levottomana lentelevän mustan lintuparven. Silloin hän tiesi olleensa väärässä.

    Työtoverit olivat olleet oikeassa - mitään ei ollut tapahtunut.

    Vielä.

    Mutta tulisi tapahtumaan.

    Pian.”

Adele Parks: Päästin hänet sisään.

"Abigail tunsi itsensä petetyksi. 

     Rob oli vienyt häneltä kaiken. Omanarvontunnon, nuoruuden, mahdollisuuden, ajan.

    Rob, ja se nainen. Abi ei sulattaisi sitä noin vain. Hän tasaisi puntit. Hänelle oltiin velkaa. Ja hän perisi sen."

Adele Parks: Päästin hänet sisään (I invited her in, 2018. suom. Pirjo Lintuniemi)

Harper Collins, 446 sivua.

On ihan tavallinen maanantaiaamu, se sellainen, jona astinapesukone pursuaa edellisillan likaisia astiota, kun Melanie Harrison löytää sähköpostistaan viestin, joka on otsikoitu Siitä on liian kauan. Abigail Curtiz, lukee lähettäjän kohdalla. Melanie maistelee varovasti nimeä, jonka aikoinaan lausui usein ja mielellään mutta jonka seitsemäntoista vuotta sitten päätti unohtaa. Oli pakko. Hetken epäröityään Melanie naputtelee vastauksensa.

Vain muutama päivä ensimmäisestä sähköpostista Abigail hyökyy takaisin Melanien elämään kuin pyörremyrsky. Abigail on kuuluisa, kaunis, valloittava ja kaiken alleen peittävä, ja yhtäkkiä Melanien oma elämä vähän väsähtäneenä ja vuosien kuluessa sieltä sun täältä pyöristyneenä perheenäitinä, lähiövaimona ja vaatekaupan apulaismyymäläpäällikkönä alkaa tuntua nuhjuiselta ja tylsältä. 

Mutta sitten on taas Abi ja Mel, ihan niin kuin seitsemäntoista vuotta aiemminkin: on pöytään kannettua kuohuvaa, keskellä päivää sekoitettua drinkkejä ja pikkutunneille venyviä keskusteluja, pieniä ylellisyyksiä ja keittiönpöydän ääressä puituja miesjuttuja. Vuosien tauon jälkeen Mel tuntee jälleen heränneensä eloon - sisällä tuntuu taas se sama kupliva tunne, jonka vain Abin ystäväksi pääseminen voi saada aikaan. Mutta kuulumisten vaihtamisen ohella Abilla on myös toinen suunnitelma, ja sen suunnitelman on tarkoitus tuhota Melanien koko elämä.

"Melanie piti kaikkea itsestäänselvyytenä. Hän ei nähnyt sitä kauniina sinfoniana, jonka Abigail havaitsi. Mel huokaisi kärsimättömästi, kun tytöt eivät osanneet päättää, halusivatko he letit vai poninhännän. Joskus, kun tytöt kiipesivät hänen syliinsä, hän valitti, että hänen selkäänsä tai jalkojaan särki, koska hän oli seissyt kaupassa koko päivän. Hän huusi tytöille, jos nämä jättivät lelunsa levälleen. Hän ei ymmärtänyt, millainen etuoikeus oli olla äiti. Toisinaan Abi ajatteli, ettei Mel ansainnut kaikkea, mitä tällä oli, kaikkea, mitä tämä piti itsestäänselvyytenä. 

     Kaikilla perheenjäsenillä oli salaisuuksia. Abigail ei pitänyt salaisuuksista. Päinvastoin hän inhosi niitä. Perheillä ei pitäisi olla salaisuuksia. Ne olivat pieniä säröjä, halkeamia, joista paisui lopulta isoja, ammottavia haavoja."

Päästin hänet sisään -kirjan teemoja ovat mustasukkaisuus ja kateus sekä kosto, joka lopulta peittää alleen kaiken muun.

Päästin hänet sisään on brittiläisen bestseller-kirjailija Adele Parksin kahdeksastoista romaani - ja sen tosiaan huomaa: kirja on viimeisen päälle hiottu, rakennettu ja viimeistelty. Toisaalta se on myös kirjan heikkous, sillä Adele Parks kulkee niin tunnollisesti vanhoja, perinteisiä polkuja, ettei Päästin hänet sisään osaa oikein enää yllättää, edes loppuratkaisunsa kanssa. Kirja on oikeastaan niin klassinen ihanhyväkirja, että siitä on todella vaikea saada kirjoitettua yhtään mitään; periaatteessa kaikki toimii niin kuin pitääkin, mutta silti tai juuri siksi lopputulos on turhan hajuton ja mauton.

Päästin hänet sisään jatkaa silti varmasti Adele Parksin bestseller-sarjaa - juuri näillä kirjoillahan kaupat hyllynsä nykyään täyttävät.

"Abi oli raivoissaan. Hän kihisi silkasta suuttumuksesta. Hän ei voinut kohdistaa sitä mihinkään. Ei lievittää sitä. Rob kieltäytyi kuuntelemasta häntä. Hän ei voinut puhua kenellekään. Ystävilleen, äidilleen, Melille. Se oli liian nöyryyttävää. Niin raivo singahteli ympäriinsä hänen sisällään, kimmahteli sydämestä, ponnahteli tärkeiden elinten ympärillä, virtasi suonia ja valtimoita pitkin aivoihin. Raivo voimistui, moninkertaistui. Se jäyti häntä sisältä, vaikka ulospäin hänen piti hymyillä."

S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani.

"Jossain päin jylhien graniittikukkuloiden halkomaa maisemaa on hiipinyt esiin pahuus. Se on ilmestynyt keskuuteemme yhtä yllättäen kuin mädäntyneen heinikon uumenissa roihahtava maastopalo."

S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani (Just before I died, 2018; suom. Antti Autio)

Otava, 431 sivua.

On kulunut kaksi viikkoa siitä vaarallisen liukkaasta joulukuun lopun illasta, jona Kath Redway menetti autonsa hallinnan Burratorin tekojärveä reunustavalla pimeällä tienpätkällä ja syöksyi autoineen suoraan hyiseen veteen. Kuin ihmeen kaupalla Kathin onnistui kuitenkin päästä ulos autosta, pois vedestä ja pelastautua. Lääkärin kehotuksesta Kath yrittää palailla pikku hiljaa takasin arkeen ja entiseen elämäänsä, vaikka onnettomuus ja sitä edeltävien viikkojen tapahtumat ovat häneltä täysin pimeän peitossa.

Samaan aikaan jokin synkkä, pahaenteinen tuntuu lähestyvän perheen tilaa nummilta päin ja saavan heidät kaikki päivä päivältä enemmän otteeseensa. Kathin mies Adam vaikuttaa etäiseltä, jopa vihamieliseltä, ja perheen tyttären Lylan asperger-piirteet ovat koko ajan voimakkaampia ja saavat tytön käyttäytymään yhä oudommin. "Isi on taas nummella ja tarkkailee meitä", sanoo Lyla ja järjestelee jäätyneestä maasta löytämänsä kuolleet linnut siisteihin riveihin, yhä uusiksi kuvioiksi.

Kun Kath lähtee tutkimaan tarkemmin onnettomuusiltaa, käy ilmi, ettei kyse suinkaan ole ollut onnettomuudesta: todisteiden ja silminnäkijähavaintojen mukaan hän ajoi järveen ihan itse, täysin tarkoituksella. Joku tai jokin, mitä hän ei enää muista, on saanut hänet niin epätoivoiseksi, että itsemurha ja Lylan hylkääminen ovat tuntuneet ainoalta oikealta ratkaisulta.

Päivien kuluessa ja palasten loksahdellessa kohdalleen Kathille kuitenkin selviää, ettei se ole koko totuus.

Kuulostaako pelottavalta? Uskottavalta nyt ei ainakaan. Ja ilman sen suurempia spoilereita voin paljastaa, että mitä pidemmälle tarina etenee, sitä epäuskottavammaksi juoni muuttuu ja että loppuratkaisu on jo ihan omaa luokkaansa.

"Adam tunsi järjenvastaisen pelon hyökyvän mieleensä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pelkäsi jotakin sellaista, mitä ei kyennyt ymmärtämään, aivan kuin hän olisi kuullut jonkin isoäitinsä kertoman kummitusjutun ja oikeasti uskonut siihen. Ensin Lyla oli löytänyt jostain akankiven, ja nyt vielä tämä. 

     Lyla toisi äskeisen kohdan uudestaan:

     Oi kajastus sininen helmassa varjojen

     Pysy kaukana luotani mun."

Silti en voi sanoa olleeni Tremaynen uusimpaan varsinaisesti kovin pettynytkään. Olin lukenut molemmat kirjailijan aiemmista kirjoista - Jääkaksoset ja Tulilapsen -, hymähdellyt niidenkin kanssa epäuskottavuuksille ja kauhukliseille mutta silti viihtynyt ne illat, joina en työpäivän jälkeen tai uimarannalla olisi jaksanutkaan tarttua mihinkään maailmankirjallisuuden klassikkoon. Hakiessani Ennen kuolemaani kirjastosta tiesin jo täsmälleen, mitä saisin: sen kaikista perinteisimmän psykologisen trillerin seuraavaksi puoleksitoista viikoksi. Tremaynen kolmesta trilleristä tämä uusin on kuitenkin selvästi heikoin, joka etenkin lopussa lipsahtaa turhankin paljon saippuaoopperan puolelle. Voi S.K., kunpa olisit muistanut, että aika usein vähemmän on enemmän.

"Vaara hiipii minua kohti kotitaloamme ympäröivän sumun seasta. Se huokui vastaansanomattoman voimakkaana Black Torin hylätystä ladosta ja vanhan kirjan väliin työnnetystä valokuvasta, josta kasvoni oli mustattu pois. Totuus on viimein paljastumassa, ja pelkään että se on kertakaikkisen hirvittävä, sillä kun ensimmäistä kertaa tulin siitä tietoiseksi, ajoin autoni Burratorin syvyyksiin."

Lokakuiseen, väsähtäneeseen, syyslomaa odottavaan tunnelmaan ja pimeisiin sadeiltoihin Ennen kuolemaani sopi toki enemmän kuin hyvin. Silti kirjan loputtua piti laittaa kirjastosta varaukseen sekä Koodinimi Alice että Naiset joita ajattelen öisin - ihan vain koska tällaisen kirjan vastapainoksi on taas saatava jotain vähän painavampaa.