Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 20. joulukuuta 2019

FOBO esti minua juhlimasta syntymäpäivääni.


Täytin kesällä kolmekymmentäviisi. Siis kolmekymmentäviisi. Kun viisi vuotta aiemmin ystäväni järjestivät mökkijuhlia tai kotibileitä omien pyöreidensä kunniaksi, päädyin minä pakenemaan koko syntymäpäivää neljän päivän lomalle Roomaan. Oli kolmenkympin kriisi, jälleen yksi kiireinen arviointiruuhka sekä se aina niin erityisen hankala aika saada ketään paikalle, kun kaikki juhlivat omillaan kesäloman alkua, ovat matkanneet Pohjanmaalle serkun ylioppilasjuhliin tai toinen jalka jo puoliksi lentokoneessa tulevan kesän takia. Tuntui helpoimmalta skipata koko juhlat klassisella ”matkoilla”-selityksellä.

Myöhemmin - ja toki ennakkoonkin - tietenkin vähän harmitti. Siksi päätin, että seuraavaa merkkipaaluani juhlitaan ihan oikeasti. Näin mielessäni salaattipöydän, sushilajitelman ja sipsikulhot, punaviinin ja yhdessä poksautetut kuoharipullot, kahdeksankymmentäluvun henkeen olkatoppauksiin, neonväreihin ja korkeavyötäröisiin farkkuihin pukeutuneet ystäväni sekä taustalla soivan Duran Duranin. Suunnilleen niihin samoihin vaatteisiin pukeuduttiinkin silloin, kun viimeksi järjestin itselleni kunnolliset syntymäpäiväjuhlat ollessani kuudennella luokalla.

Mutta sitten en lopulta järjestänyt yhtään mitään enkä edes puhunut koko syntymäpäivästäni tai juhlahaaveistani kenellekään, joka ei niistä jo ennakkoon tiennyt. Syntymäpäivän aamuna mies lähti normaalisti töihin ja me aloitimme poikien kanssa esikoisen huoneen remontin ja illalla pyöritin puistossa yhdistyksen pitämää futiskoulua, johon siihenkään en ollut kehdannut pyytää ketään tuuraajaksi. Koko kolmekymmemtäviisivuotispäivä olisi jäänyt kokonaan huomaamatta, elleivät äiti ja isä olisi ilmestyneet iltapäivällä oven taakse mukanaan käpykakku. Keitin kahvit, leikkasimme kakkua ja viikkoa aiemmin omia syntymäpäiväjuhliaan viettänyt esikoinen päivitteli, eikö näihin juhliin tosiaan ollut tulossa enempää vieraita. Kahdeksanvuotiaan syntymäpäiväkakkuun oli tarvittu jäätelöä yhteensä kahdeksan litraa, ja  juhlissa olivat loppuneet kesken niin istumapaikat kuin puhtaat mukitkin, kuinkas muutenkaan. Ystävien tuomat lahjat kannettiin juhlien jälkeen kotiin Ikea-kassissa, siinä isossa sinisessä.

Vasta viime viikkoina syntymäpäiväfiaskoni on saanut oikean nimen: FOBO. FOBO tulee sanoista fear of better options, parempien vaihtoehtojen pelko. Ehkä, vastaa FOBO Facebookissa saamaansa tapahtumakutsuun silloinkin, kun kalenteri vielä näyttää tyhjää, sillä koskaan ei tiedä, onko jotain muuta vielä tulossa. Katsellaan, huikkaa FOBO ilman, että se tarkoittaisi mitään tai että se välttämättä sitouttaisi yhtään mihinkään. Mitä jos kukaan ei tulekaan, kuiskii se jossain minun olkapääni takana joka kerta, kun järjestän lastenjuhlat, vappupäivän naamiaiset tai naapuruston halloweenit tai luon minkään Facebook-tapahtuman. Samalla se muistuttaa niistä kaikista kerroista, kun jo sovittu kahvittelu on jouduttu viime hetkillä perumaan, illanistujaisista joita ei ikinä saatu järjestettyä, kokouksista joita taas kerran siirrettiin kun niin monelle tuli jotain muuta menoa ja tyttöjen viikonlopusta, joka aina jäi sille palaillaan-asteelle. Ennen kaikkea se palauttaa mieleen ne juhlat, joiden vieraslistalla moni roikkui saattaa osallistua -statuksessa vielä siinä vaiheessa, kun ruokatilaukset ja -ostokset pitäisi jo tehdä ja piti päättää, miten toimia, sillä nykyaikana ehkästä on tullut uusi kyllä.

Siksi sen sijaan, että olisin ladannut soittolistalleni Duran Durania ja suunnitellut tarjottavat, päätin, etten tänäkään vuonna uskalla järjestää syntymäpäiväjuhlia: vielä surullisempaa kuin jättää juhlat pitämättä olisi ollut suunnitella kaikki valmiiksi ja saada pelkkiä ehkä-vastauksia.

Miksi ystävien kanssa ei pysty enää sopimaan kahvitreffejä etukäteen? kysyi Anna Wilkman kolumnissaan lokakuussa, ja teksti olisi voinut olla minun kirjoittamani. Vaikken itsekään joka kerta jaksa organisoida tapaamista, matkustaa ystävän luokse toiseen kaupunkiin tai istahtaa kahvikupin ääreen hetkisen työpäivän jälkeen, olen nykyään, niin monen ehkä-vastauksen saamisen jälkeen, pyrkinyt vastaamaan ystävilleni aina kyllä, jos elämä ei ole murjonut ihan täysin sängyn pohjalle. Sen päätöksen ansiosta olen päätynyt kahvilaan vaihtamaan kuulumisia entisen opiskelukaverin kanssa siitäkin huolimatta, että oli takana pitkä työviikko ja kotona odotti pehmyt sohva, ja teatteriin keskellä viikkoa, jonka väsymykset karisivat kummasti uudessa ympäristössä.

Jälleen kerran olen myös päättänyt, että seuraavaa merkkipaaluani juhlitaan ihan oikeasti. Ehkä se on nimenomaan tämä kolmikymppisyys, joka sekä uuvuttaa että täyttää kalenterin töillä, harrastuksilla ja lasten vienneillä ja hauilla niin, että kyllän vastaamisesta tulee välillä niin vaikeaa, niin ystävilleni kuin minullekin. Ehkä viiden vuoden päästä juhlien järjestäminen onkin jo helpompaa,

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Kaikki elämäni kappaleet.



Kun ruotsalaisbändi Kent keväällä 2000 esitti Emma-gaalassa kappaleensa Musik non stop, oli se heti menoa. Laulajan nahkahousut, 747 sekä seuraavan kesän Ankkarock-keikka olivat kovinta ikinä. Olin yläasteella ja käänsin Hagnesta Hillin tekstejä peruskouluruotsillani. Kymmenen vuotta myöhemmin valmistuin ruotsinopettajaksi.

Lukiossa löysin itseni kappaleesta Stoppa mig juni ja kuullessani kappaleen Chans muistan aina lukion kakkosvuoden talven.

Kesäkuussa 2005 vein tulevan mieheni hänen ensimmäiselle Kentin-keikalleen. Viimeisenä kappaleeni soi Mannen i den vita hatten, ja päälle satoi mustaa paperisilppua. Myöhemmin parinkymmenen neliön yksiö Pasilassa täytettiin makuupusseilla ja patjoilla, sillä meitä yöpyi siellä viisi.

Polttareissa yksi tulevan vaimon tehtävistäni oli esittää karaokessa Kärleken väntar. Mitään virallista meidän biisiä siitä ei ikinä tullut, sillä nykyään muistan siitä nimenomaan sen lauantaisen iltapäivän, jona olin lähiöpubissa pukeutuneena siskoni vanhaan uimapukuun sekä äitini kukalliseen tuulitakkiin.

Ensimmäisinä kuukausinani äitinä tapasin tuuditella poikaani uneen Utan dina andetagia hyräillen. Samaa laulua lauloin myös vajaat viisi vuotta myöhemmin Pikkuveljelle, jota nukkui sylissäni vastasyntyneiden osaston nojatuolissa.

Viime kevään kappaleeni oli La belle epoque. Muutaman astetta raskaampana aamuna kokosin itseni töihin mennessä kuuntelemalla bussissa sen ensimmäistä säkeistöä.

Viime torstaina kuuntelin kuulokkeistani Egoistia samalla, kun odottelimme Pikkuveljen kanssa bussia. Myöhemmin, rs-virusdiagnoosin ja osastolle siirtymisen jälkeen kuuntelin samaa kappaletta vartioidessani pikkuruisen poikani unta sekä pohtiessani, että enpä sitten saanutkaan sitä hartaasti kaipaamaani lattemamman ja puistomutsin huoletonta alkua tämänkään pikkuisen kanssa. Niinhän se on, vi ska leva leva livet, ihan vaikka se meillä on liian usein viime aikoina tarkoittanut ihan uskomattoman suurta huolta.

Menneen, täällä blogissa hiljaisen viikon muistan vielä vuosienkin päästä Pikkuveljen sairastumisesta, peruuntuneista, kauan odotetuista ristiäisistä ja toisaalta sairaalassa suoritetusta kauniista kasteesta, Kentin lopettamisuutisesta sekä viidennelle ja viimeiselle Kentin-keikalleni tyttöporukalla hankkimistamme lipuista. Kaikkien näiden muistojen taustalla tulee aina soimaan Egoist.

(Blogihiljaisuus jatkuu varmasti vielä tovin, sillä olemme edelleen sairaalassa. Nyt pienessä metallisängyssä monitoreiden alla nukkuu kuitenkin Pikkuveli R, joka sai nimen ja kasteen Keski-Suomen keskussairaalassa kansainvälisenä onnellisuuden päivänä.)