sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Minun kiirepäiväni, hänen tavallinen maanantainsa.


Viime maanantaina oli tavallistakin kiireisempi päivä. Mies oli neljättä päivää työmatkalla Ateenassa ja olin joutunut aikatauluttamaan tuloni ja menoni minuutintarkasti: ylös puoli seitsemän, kaksi annosta aamupuuroa mikrossa, aamutoimet ja hiusten suoristus. Pikkuveli päiväkotiin puoli kasiksi, isompi sen jälkeen kouluun kahdeksaksi. Sen jälkeen ensimmäisellä bussilla keskustaan, kuitenkin viimeistään niin, että ehtisin sieltä kaksikymmentä yli lähtevään bussiin. Kaksi jo aiemmin sovittua sijaisuustuntia, joiden ohjelma oli vielä vähän epäselvä, sekä kaksi omaa tuntia ja välissä yksien tuntisuunnitelmien päivitys. Iltapäivällä piti ehtiä viimeistään viisi yli kaksi lähtevään bussiin - viisi minuuttia sen viimeisen sijaisuustunnin jälkeen, jotta ehtisin hakea seitsemänvuotiaan koulusta ja viedä sen vielä keskustassa olevaan kuviskouluun kolmeksi. Sen jälkeen Pikkuveljen haku päiväkodista, pikainen pyörähdys kotona, pyykkikoneen lataus ja puoli viideksi Pikkuveljen kanssa takaisin kuviskoululle hakemaan esikoista. Linssikeiton olin tehnyt jääkaappiin jo valmiiksi, sillä kun vähän ennen viittä taas könyäisimme kotiin, ei kukaan enää jaksaisi odottaa ruuan valmistumista. Päivää ei suoranaisesti helpottanut myöskään se, että olin lauantaina reväyttänyt ranteeni ja jouduin pitämään siinä tukisidettä.

Olin stressannut minuuttiaikataulutettua päivääni jo ennakkoon, tietenkin. Sillä sellainen minä nyt vaan olen.

Oikeastaan havahduin vasta siinä vaiheessa, kun esikoinen sunnuntai-iltana Harry Potteria kuunnellessaan yhtäkkiä kysyi, että onko meillä huomenna nyt se kiirepäivä.

Ei ole, vastasin. Äidillä ehkä onkin, mutta sinulla on vain ihan tavallinen, kiva maanantai.

Kunpa muistaisinkin sen jatkossakin.

Lopulta minuuttiaikataulumaanantaini sujui, tietenkin, jouhevammin kuin mitä olin kuvitellutkaan. Ehdimme ajoissa kouluun ja päiväkotiin ja odotellessani pysäkillä sitä keskustaan menevää bussia sattui työkaverini ajamaan ohi ja nappasi minutkin kyytiinsä. Ehdin tehdä tuntisuunnitelmia, istahtaa lounaalle ja sen jälkimmäisen sijaisuustunnin peruunnuttua pyörähdin jopa kotona välipalalla ennen, kuin kiirehdin esikoisen koululle. Kuviskoulusta kotiin kävellessämme poikkesimme Harjun Paperiin ostamaan askartelutarvikkeita ja ruuan jälkeen seitsemänvuotias juoksi vielä illaksi kaverille kylään. Kiva päivä, ne totesivat molemmat, kun taas illalla jatkoimme Harry Potteria siitä, mihin edellisiltana jäimme.

Onneksi näitä päiviä ei silti ole ihan joka päivä. Illan päätteeksi päivän työmatkalainenkin nimittäin saapui vihdoin kotiin.

torstai 27. syyskuuta 2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta.

"Olisiko se Kertomus pelosta? Olisiko se Pelon historia?
     Ei. Sitä ei saa kertoa, ei saa. Pelkojen kertomuksille ei ole koskaan oikeaa hetkeä. Miksi tuhlata kevätilta sellaiseen? Miksi syytää lietettä suustaan?
     Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuisi, jos hajottaisin voimakentän puhumalla siitä mistä ei voi puhua.
     Minua palelee. Kohta on ilta. Onneksi on kevät, ja pimeän tuloon on vielä tunteja.
     Kaikesta huolimatta meidän on yhä elettävä hetkestä toiseen. Yhä me saamme elää."


Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)
Otava, 382 sivua.
Arvostelukappale.


Lasten planeetta on tarina erosta, siitä joka toiselle tutusta. Frederika ja Henrik sopivat asiasta lauantaina perhejuhlien jälkeen, joulunalusviikolla, heidän kuudentenaan, ja sitten leivotaan pipareita ja taatelikakku ja kaavitaan kulho yhdessä lapsen kanssa ihan niin kuin aina ennenkin. Lahjojen jakamisen lomassa itketään vähän, vuorotellen, niin ettei toinen vain näe.

Maaliskuussa Frederika piirtää paperille vaaleanpunaisen kerrostalon ja viereen äidin ja lapsen, Henrik puolestaan oman kerrostalonsa sekä kuvan isästä ja lapsesta. Muutaman päivän päästä laatikoihin sullottu elämä ja menneisyys kannetaan ulos ovesta ja kahteen eri osoitteeseen.

On keksittävä uudestaan vapaus, määriteltävä rakkaus toisin kuin koskaan aiemmin. Uudelleen on määriteltävä myös perhe, se sellainen, jonka eteen ei enää voikaan laittaa etuliitettä ydin ja jonka vuokrakodin eteisessä on vain kahdenkokoisia kenkiä. On luotava oma nahkansa uudelleen.

"En halua lähteä täältä. On lähdettävä. Viime töikseni irrotan lapsen yksivuotispäiviä varten kattoon ripustamamme paperipallon. Saan hivutettua sen koukusta lakaisuharjalla. Se tupsahtaa lattialle ja saa aikaan pölypilven. 
     Haluaisin kertoa Henrikille tästä surusta, mutten osaa.
     Ehkä hänkin itkee tänään. Kotona. Hampaita harjatessaan. Raitiovaunussa. Liikennevaloissa.
     Eroajat surevat eroaan samaan aikaan, mutta yksin."
Teksti on jotenkin niin totta, ettei edes tarvitse lukea naistenlehtiä tietääkseen: tämä on kirja Pulkkisen omasta erosta.

Ja se ehkä kirjassa vähän häiritseekin: kun illalla tartun romaaniin, en enää halua tirkistellä kenenkään ikkunasta sisään tai lukea yhtään klikkiotsikkoa - haluan ainoastaan hyvän tarinan, fiktiota, johon uppoutua. Mutta vaikka Lasten planeetta onkin pitkälti fiktiivinen, tuntuu paikoin siltä, että luen Pulkkisen omia vuorosanoja, omia kipuja ja ajaudun ehkä jollain tavalla liiankin lähelle kirjailijaa itseään.

Lasten planeetta on tarina erosta, pääasiassa. Mutta sen perinteisen erokertomuksen lisäksi kirjan kansien väliin mahtuu toinenkin tarina - se, joka tekee kirjasta mielenkiintoisen ja joka olisi yhtä hyvin voinut olla oma kirjansa. Se on kertomus kymmenen vuoden takaa, tarina särkyneistä mielistä, violeteista muistivihkoista, kiinalaisilla kukilla koristelluista aamutakeista sekä valkoisesta huoneesta, jonne voi päätyä se kaikkein reippainkin. Frederikan takaumia lukiessani muistan taas, missä Riikka Pulkkinen on erityisen hyvä: ei pelkästään oman tarinansa kirjoittamisessa vaan kokonaan uuden tarinan, maailman, luomisessa. Frederikan erotarinasta takaumiin siirryttäessä myös Pulkkisen kieli jollain tavalla muuttuu, ja paikoin epäuskottavan intellektuellin dialogin tilalla ovat vain ne sanat, joilla voi tehdä ihan mitä tahansa.

"Haluaisin saman toistuvan, mutta onnellisemmin. Onko se liikaa vaadittu? On. Tietenkin. Ihminen käy ajassa kohti tuntematonta. Sama ei toistu. Asiat kerrostuvat, vuodet laskostuvat, syksyt taittuvat toistensa päälle, iho kuoriutuu kerros kerrokselta, on aterioita syötävänä, on kauppoja joista on ostettava kaurapastaa ja ruisleipää. Lehdet lakastuvat taas, tuuli yltyy. Mitään ei voi tietää ennalta. Kaikkea voi pelätä. Aivan kaikkea. Ainoa mitä voimme tehdä on tarttua toisia ihmisiä kädestä, käydä eteenpäin kaksin, kolmisin, yhdessä."

Kirjan kaksi eri tarinaa ja aikatasoa vaikuttavat aluksi kovin erillisiltä, ja se kymmenen vuoden takainen tuntuu jotenkin liian irralliselta. Sivujen edetessä sanat ja merkitykset kuitenkin linkittyvät yhteen. Myös siinä vanhemmassa tarinassa on keksittävä uudelleen vapaus, luotava nahkansa ja rakennettava maailma ja mieli uudestaan pienenpienistä sirpaleista.

Keksittävä maailma alusta saakka uudelleen, kauniimpana kuin aiempi oli.

tiistai 25. syyskuuta 2018

Siskoni on hengenpelastaja.


Toissa perjantaina pikkusiskostani tuli hengenpelastaja.

Ehkä kyseessä oli kuudes aisti tai sitten ihan vaan sattuma, mene ja tiedä, mutta jokin sai töistä kotimatkalla olleen siskoni kiinnittämään huomiota ohittamallaan parkkipaikalla olleeseen autoon. Auton ovi oli jotenkin kummallisesti auki ja näytti siltä, kun ovesta olisi roikkunut ulos jonkinlainen mytty. Siskoni kääntyi pyörällään ja polki lähemmäs. Lähempänä kävi ilmi, että tuo mytty oli keski-ikäinen mies, joka oli saanut sairaskohtauksen kesken autolla ajon. Auton mies oli ehtinyt saada jotakuinkin parkkiin, mutta sen jälkeen, luultavasti yrittäessään lähteä hakemaan apua, hän oli kaatunut puolittain ulos autosta, joko ennen tai jälkeen, kun sydän oli pysähtynyt.

Siskoni soitti välittömästi hätänumeroon. Hätäkeskuksen ohjeiden mukaan siskoni tarkisti kouristelevan miehen pulssin ja hengityksen ja testasi, reagoiko mies nipistykseen. Ei reagoinut. Ambulanssi tuli muutamassa minuutissa, itku vasta vähän myöhemmin. Sitten kun tilanne oli jo ohi.

Sen ensimmäisen ambulanssin perässä paikalle tuli vielä paloauto. Ja sitten vielä lääkäri omalla autollaan. Kun siskoni jonkin ajan kuluttua, vastattuaan ensin kaikkiin välttämättömiin kysymyksiin, sai luvan lähteä jatkamaan kotimatkaansa, kuuli hän yhden ensihoitajista huutavan, että miehen sydän oli alkanut taas lyödä.

Ikinä ei selvinnyt, miten miehen lopulta kävi. Hyvin, toivottavasti. Sillä hetkellä ja sinä perjantai-iltapäivänä siskoni oli kuitenkin hengenpelastaja. 

Mutta niin kai kuka tahansa tuossa tilanteessa, voisi kuvitella. Kun sisko oli saanut soitettua hätäkeskukseen, huusi hän tilanteeseen avukseen parkkipaikan viereisellä jalkapallokentällä itsekseen pelailleen parikymppisen miehen - ihan koska saattoihan olla, että mies osaisi elvyttää tai voisi auttaa, jos sairaskohtauksen saanutta, paljon siskoani isokokoisempaa miestä, pitäisi esimerkiksi nostaa. Mies hölkkäsi palloineen siskoni luo, katsahti autostaan ulos retkottavaa miestä ja totesi sitten, että No sähän sen löysit, niin hoida sä se. Sen jälkeen mies hölkkäsi takaisin kentälle ja jatkoi pelailuaan.

Että ehkä se myöhemmin tullut itku johtui osittain myös siitä.

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Käyttökokemuksia metallisesta kerrossängystä.


Aina tasaisin väliajoin minulta kysellään käyttökokemuksia metallisesta kerrossängystä ja sen käytännöllisyydestä. Siksi päätin tehdä siitä ihan oman postauksensa.

Alun perin pohdimme kahden puisen kerrossänkymallin ja tämän metallisen välillä. Kysyin silloin myös ystävieni, erityisesti sen sisustussuunnittelijaksi juuri valmistuneen ja toisen supertaitavan sisustajan, mielipidettä Facebookissa. Kolmesta ehdottomastani kerrossängystä melkein kaikki kannattivat sitä metallista, johon itsekin olin jo ehtinyt ihastua. Metallisen kerrossängyn valintaan vaikutti kuitenkin lopulta eniten sen keveys: vain reilun kymmenen neliön lastenhuoneeseen piti löytää sänky, joka ei valtaisi tilaa ihan täysin ja esimerkiksi peittäisi ikkunasta tulevaa valoa paksuilla osillaan. Kerrossängyn lisäksi huoneeseen piti jäädä tilaa myös työpöydälle, kirjahyllylle, lipastolle, lelulaatikolle, jonkinlaiselle lukunurkkaukselle ja tietenkin myös sille koko lattian aika ajoin valtaavalle junarataleikille.

Siksipä viime kesänä lastenhuonetta uudistaessamme päädyimme tilaamaan metallisen kerrossängyn Vekeltä. Paketti saapui muutamassa päivässä, ja kerrossänky, kaksi patjaa, alasängyn turvalaidat ja kuljetus Rovaniemeltä kotiovelle maksoi yhteensä 350 euroa.

Reilun vuoden kokemuksella olemme olleet kerrossänkyyn ihan supertyytyväisiä. Alun perin mietityttänyt narina ei ole haitannut ollenkaan, sillä sänky ei narise tai natise yhtään sen enempää kun perinteiset puusängytkään, luultavasti nimenomaan siksi, että toisin kuin niissä perinteisimmissä hetekamalleissa tämä sänky on pohjaa myöten yhtä ja samaa metalliosaa. Sänky on myös pysynyt hyvin paikallaan, kestää ongelmitta ja ilman huolta useammankin kiipeilijän yhtä aikaa ja - mikä parasta - muuntuu majaksi muutamalla viltillä ja tyynyllä.

Pitkään alasänky oli meillä pelkkänä lukunurkkana ja paikkana, johon esikoisen kanssa käperryimme iltaisin rauhoittumaan kirjan parissa, kunnes loppukesästä purimme vihdoin Pikkuveljen pinnasängyn myyntiä varten ja siirsimme myös kaksivuotiaan virallisesti lastenhuoneeseen. Nyt ne tuhisevat siellä tyytyväisinä molemmat, pienempi alasängyssä ja isompi ylhäällä, ja aamulla tiedän päivän alkaneen siitä, kun kuulen sen pienemmän huhuilevan ylös isoveljelleen, että herää, nyt on aamu.

(Kunpa se huhuilu vaan ei alkaisi viikonloppuisin ihan heti kuudelta.)

torstai 20. syyskuuta 2018

Kiireestä, yksinäisyydestä ja täysistä kalentereista.


Minulla on 279 Facebook-kaveria. Useamman työpaikan ja eri yhteisön ansiosta tunnen tästä kaupungista niin paljon ihmisiä, etten juuri koskaan kävele keskustan läpi pysähtymättä juttelemaan vähintään yhden tutun kanssa, ja puhelimessani on sen verran monta yhteystietoa, että halutessani kahvitteluseuraa voin helposti löytää kymmenen ystävää, jolle laittaa viestiä saman tien. Silti olen välillä aika yksinäinen.

Viime viikkoina olen pohtinut useamman kerran, elänkö näitä ruuhkavuosia jotenkin väärin. On meilläkin toki töitä ja menoja ja usein myös se kuuluisa kiire, mutta kaikki se paikasta A paikkaan B ryntäily loppuu, ainakin useimpina päivinä, siihen, kun iltapäivällä kolistelemme poikien kanssa kotiin ja kolautamme oven perässämme kiinni. Sitten on aikaa laittaa ruokaa, ulkoilla, pestä pyykkiä, katsella Netflixiä, juosta muutama kadunväli soittamaan jonkun kaverin ovikelloa, lähteä lenkille, lukea kirjaa tai ihan vaan olla. Poikia kuljetamme harrastuksiin ainoastaan kahtena iltana viikossa, yhteensä, ja olen salaa ihan tyytyväinen, että viiden viikoittaisen jalkapallotreenikerran sijaan seitsemänvuotiaskin haluaa mieluummin piirrellä rauhassa ja nähdä kavereitaan. Se kiirekin tuntuu olevan usein enimmäkseen pään sisällä tai lähinnä vakiintunut vastaus kysymykseen "Mitä kuuluu?", sillä yleensä meillä on aina aikaa johonkin kivaan.

Elokuun lopussa törmäsin Visual Diary -blogin #onkopakkojaksaa-tekstiin siitä, miten kenenkään ei pitäisi puhua kiireestä ihannoiden ja että aina pitäisi olla aikaa vielä toisille, oli se sitten santsikuppi kahvia, viinilasillinen tai ylimääräinen, se maailmaa parantava, kävelylenkki ystävän kanssa. Teksti olisi voinut olla suoraan minun kynästäni. Toissa keväänä äitiyslomalla ollessani kirjoitin, kuinka olimme koko kevään yrittäneet saada kolmen hengen porukalla sovittua yhteistä reissua, kunnes yksi meistä totesi, ettei töiden ja muiden menojen vuoksi yksinkertaisesti pystynyt varaamaan treffeille mitään päivää; kalenteri kun oli täynnä kesäkuuhun asti. Lähdimme lopulta reissuun pienemmällä porukalla ja lupasin itselleni yhden asian: huolimatta töistä, päiväkotirumbasta ja harrastuksista en ikinä halua olla niin kiireinen, etten ehtisi pysähtyä puistoon keinumaan tai että joutuisin selaamaan kalenteriani viikkotolkulla eteenpäin löytääkseni aikaa tavata ystävää.

Silti aika moni on, niin kiireinen nimittäin. Niistä kymmenestä numerosta huolimatta en nimittäin juuri ole saanut lenkki- tai kahvitteluseuraa, ja myös sen seitsemänvuotiaan ystävät ovat usein illat kiinni harrastuksissaan. Sitten olemme kaivaneet esiin puuvärit tai Harry Potterin, lähteneet ulos ihan vaan omalla porukalla ja miettineet, pitäisikö meidänkin ehkä kuitenkin olla muualla, sopia enemmän menoja.

Välillä - nykyään yhä useammin - pohdin, onko vika sittenkin minussa. Olenko minä sittenkään ollut tarpeeksi hyvä ystävä itsekään, tai tarpeeksi hyvä tyyppi, kun minun kalenteriini ei ole merkitty mökkireissua ystävien kanssa tai tyttöjen iltaa ja kun kysyttäessä yleensä sanon heti: meille käy milloin vain.

Siksi olin enemmän kuin onnellinen, kun lauantaina istahdin pitkästä aikaa hyvän ystävän kanssa kahvikupin ääreen päivittämään kuulumisia - juuri sitä minä olin kaivannut. Edellisenä iltana olin nähnyt toista ystävää, kun olimme organisoineet ex tempore perjantai-illan jäätelöbileet lasten kanssa: sillä hetkellä onni tuntui olevan siinä, että pöydälle katettiin neljä purkkia kaurajäätelöä ja kaksi purkkia kaapista löytyneitä strösseleitä ja kaikilla oli aikaa.

Se, että on karsinut kalenterinsa ja raivannut iltansa ja viikonloppunsa, jotta olisi aikaa itsensä lisäksi myös ystäville, tuntuu nimittäin välillä vähän yksinäiseltä, kun kaikilla muilla on kuitenkin niin kiire.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti.

"Koko elämä on pelkkä pyörähdys, eikä ihminen muutu, vaan palaa takaisin siihen paikkaan, josta luuli kerran jo päässeensä. Kaikki ponnistelut katoavat, kaunis häviää ja suuret suunnitelmat valuvat hukkaan. Silti on herättävä aamulla ja noustava sängystä. Pitää keittää puuro lapselle ja kokeiltava hymyillä ihan silmilläkin, ei vain suulla, vaikkei sitä oikeasti tarkoittaisi eikä tahtoisi muuta kuin maata paikallaan."


Tommi Kinnunen: Pintti (2018)
WSOY, 291 sivua.


Tyynelän perheen, kuten kaikkien muidenkin kylän perheiden, elämä on kietoutunut lasitehtaan ympärille. Kylän jokainen vene on maalattu punavalkoiseksi tehtaasta napatuilla aineilla ja iltaisin pirtinpöydille katetaan komeat lasikannut, maljat ja lautaset niissäkin kodeissa, joissa lautasille ei juuri ole täytettä laittaa. Kun tehtaan höyrypilli aamulla soi ensimmäisen kerran, kiirehtivät kyläläiset kohti tehdasta; se on heidän rytminsä, tehtaan rytmi, ja jokainen valmis pikari vie lasin verran lähemmäs kuolemaa. Kaikki muukin kylässä on kuin lasi, samaan aikaan viiltävää ja haurasta: lautaset, maljakot, perheet ja elämät.

"On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisistä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaan aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämän mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan. Niitä edeltävä aika on kaunista ja valoisaa, mutta seuraavat ilottoman tummia. Helmin elämä jakautui aikaan ennen ja jälkeen sen hetken, kun mänkihallin ovet sulkeutuivat ja kätkivät taakseen yksinkertaisen koivupuisen arkun."

Tyynelän perheen esikoinen, kylän oma hullu, Jussi kasvaa vain ikää. Jussi näkee enemmän kuin muut, huomaa luonnon taidokkaimmat muodot, mutta sitten ovat ne hetket, joina veriset hiiret nousevat pintaan noutamaan häntäkin maan sisään. Pikkusiskot Helmi ja Raili ovat jo varhain oppineet lukemaan pieniä eleitä, siirtämään lasit syrjään kaatuvan veljen alta.

Vauvan saattoi vielä ottaa mukaan tehtaalle mutta ei enää taaperoa. Niinpä Helmi sitoo Saaran aamulla nyörillä vyötäröltä sängynjalkaan ja lähtee töihin. Kun piirtää viivoja lasiin, voi hetkeksi unohtaa surun ja sen, kuinka ei enää jaksa avata tyttärelleen maailmaa, vastata yhteenkään innokkaaseen kysymykseen. Siinä missä Helmi hukuttautuu äänettömyyteen, kaappaa Rauha siskontyttönsä syliinsä, nauraa, juttelee ja laulaa. Kun on tarpeeksi tahtoa, maailmassa kyllä pärjää.

Pintti on kolmenpäivänromaani, joka on kerrottu kunkin sisaruksen näkökulmasta. Lukijan tehtäväksi jää koota Kinnusen kehittelemä palapeli ja selvittää, kenen muistot ovat eniten totta.

"Niinä öinä hän antaa kaipuun kohota suureksi kuin meri. Se täyttää hänet ääriään myöten, myrskyää hänen sisällään ja hakkaa täysin voimin ihoa vasten. Uni väistää ja hän pyörii vuoteessaan, antaa aaltojen lyödä itsensä yli ja läpi eikä pelkää mitään, sillä ainoa pelättävä on kuolema, ja sitä hän kaipaa. Hän tahtoo mitä tahansa muuta kuin tätä elämää, joka toistuu samanlaisena päivästä toiseen. Hänen vatsansa kouristelee, hengityksensä särkyy pieniksi ja suru karkaa ulos pitkänä valittavana huutona."

Jos pidit Neljäntienristeyksestä ja Lopotitsta, pidät varmasti myös tästä: Kinnunen ei ole lähtenyt keksimään polkupyörää uudestaan, vaan Pintti on sekä kieleltään että aiheiltaan pitkälti edeltäjiensä kaltainen. Silti yksityiskohtaiset luontokuvaukset sekä pitkät selostukset lasinvalmistuksen eri osa-alueista tekevät kirjasta jossain määrin vaikeammin lähestyttävän kuin kahdesta edeltäjästään - minulle Pintti alkoi avautua vasta ensimmäisen sadan sivun jälkeen Helmin silmien läpi katsottaessa.

Siitä polkupyörästä olen toki vielä vähän eri mieltä: olisi nimittäin kiva lukea Kinnuselta seuraavaksi jotain, joka sijoittuisi vähän tuoreempaan aikaan ja jossa sodan särkemien ihmismielten ja kylien sijaan keskityttäisiin johonkin ihan muuhun. Silti rakastuin kyllä lopulta myös Pinttiin, tietenkin, kunhan sille ensin lämpenin.

Ja niin, pinttihän on muuten lasinvalmistuksessa syntyviä sirpaleita, jätelasimurskaa ja viallisia kappaleita. Sillä on tasattu kylän kadut ja tehtaan lähimaasto ja sitä löytyy edes hitunen niistä kaikkein hienoimmistakin kristalleista, sillä nimenomaan pintti tekee lasihiekasta nopeammin sulavaa. Ja oikeastaan juuri siitä kertoo myös Tommi Kinnusen uusin.

"Mikään ei ole hänen vikansa, van hänestä on tullut juuri niin hyvä kuin tulla voi. Joskus ihminen ei kasva itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta. Ei koska vaan silti."

perjantai 14. syyskuuta 2018

Minua on kaksi.


Juttelin kerran yhden ystäväni kanssa siitä, kuinka koin, että on olemassa kaksi Lauraa. Toinen niistä on se tehokas, energinen ja sanavalmis tyyppi, joka vetää aamulla päälleen sifonkipaidan ja revityt farkut, sujahtaa helposti työporukkaan kuin porukkaan ja jonka ruotsintunneillakin on - ainakin yleensä - ihan rento tekemisen meininki. Sitten on kuitenin myös se Laura, joka stressaa kotona työasioista ja kokee olevansa ihan supertylsä, jännittää aina uusien ihmisten tapaamista ja muiden mielipiteitä ja on usein kovin epävarma itsestään, pätevyydestään ja siitä, huomaavatko kaikki heti, että sinä päivänä on ollut todellinen bad hair day. On se älykäs, nokkela ja hauska tyyppi, joka innostuu helposti ja on valmis tarttumaan karaokelaitteisiin ihan missä vain ja sitten on se, joka tuntee olevansa kaikkea muuta. Rooli ja se todellinen Laura, kuten ystävälleni sanoin.

Ystäväni oli eri mieltä. "Mitäpä jos se todellinen Laura onkin se ensimmäinen ja se toinen on vain sinun pääsi sisällä", hän ehdotti.

Siitä lähtien olen yrittänyt elää sen ajatuksen mukaan, ottanut se ikään kuin turva-ajatuksekseni niihin hetkiin, jolloin se väärä Laura meinaa vallata mielen ihan täysin. Välillä onnistun paremmin, välillä huonommin. Mutta jos jotain haluan tänä syksynä oppia, niin ainakin sen, että halutessani olen enemmän kuin mitä kotona niinä huonompina päivinä uskon.


Mitä sinä haluat tänä syksynä oppia?


keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Jyväskylän helmet: Antikvariaatti Lukuhetki.


Viime keväänä pääsitte blogin kautta kanssani virtuaalikierrokselle Jyväskylän lempipaikkoihini, minun Jyväskylän helmiini. Sen sijaan, että olisin tehnyt minkään tahon kanssa yhteistyötä, halusin esitellä niitä ihan oikeita suosikkipaikkojani, jotka mielestäni ansaitsivat kaiken mahdollisen suitsutuksen ja näkyvyyden. Viiden kuukauden aikana pelastin kaupungin ydintuholta, istuin kahvilla Harjun Paperin takahuoneessa ja kurkistin, millaisen muutoksen vanha rehtoraatti oli kokenut, kun siitä oli tehty The Local Culture Hostel & Café. Silti kaikista eniten mieleen jäivät tapaamani aidot, ihan uskomattoman inspiroivat ihmiset. Kevään aikana toivoin useamman kerran, että suhtautuisin itsekin omaan työhöni yhtä suurella intohimolla kuin Teeleidin Anne teehen ja että uskaltaisin toteuttaa omia unelmiani yhtä rohkeasti kuin Koto Designmarketin ja Aarrestoren Aino.

Tarkoitus oli, että sarja olisi päättynyt kahdeksanteen osaan ja Harjun näkötorniin Jyväskylän kattojen yläpuolelle, mutten kuitenkaan voi olla esittelemättä teille vielä ainakin yhtä ihan erityistä paikkaa Jyväskylän keskustasta - ihan jo siitä syystä, että liike on juuri laajentanut ja muuttanut isompiin tiloihin edellisten toimitilojen viereen. Jyväskylän Helmien ylimääräisessä osassa pääsettekin kurkistamaan antikvariaatti Lukuhetkeen eli muutamaan Kauppakadulta ihan Kirkkopuiston nurkilta löytyvään huoneeseen, jotka ovat aivan täynnä kirjoja ja sarjakuvia.


MIKÄ?
Antikvariaatti Lukuhetki on vuonna 2005 avattu hyväkuntoisten käytettyjen kirjojen ja sarjakuvien kauppa Kirkkopuiston vieressä Kauppakadulla. Jos luulit, että kirja-ala on kuolemassa ja ihmiset eivät enää lue, niin täällä se ei voisi pitää vähempää paikkaansa: Lukuhetki on juuri muuttanut uusiin, edelliseen liiketilaan verrattuna puolitoistakertaisiin toimitiloihin ja hyllyihin on aseteltu esille neljäsataa banaanilaatikollista kirjoja ja sarjakuvalehtiä.


MITÄ?
Jos et ole aiemmin käynyt Lukuhetkessä, suosittelen sitä ihan ehdottomasti: jo pelkkä kauppaan sisälle astuminen romuttaa suurimman osan niistä ennakkokäsityksistä, joita monilla saattaa antikvariaateista olla. Lukuhetken valikoima kattaa lähes kaikki kirjallisuuden genret elämäkerroista filosofian ja kauhun kautta käsitöihin ja lastenkirjallisuuden, rajatiedon ja sotaromaanien kautta nuortenkirjoihin ja dekkareihin. Kaunokirjallisuuden lisäksi Lukuhetkestä löytyy Keski-Suomen laajin sarjakuvavalikoima sekä erityisen kattavasti scifiä ja fantasiaa sekä tietokirjallisuutta. Opiskelijoiden paljous yläkaupungilla näkyy myös Lukuhetken myynnissä: eniten liikkeessä myydään filosofiaan, psykologiaan, yhteiskuntatieteisiin ja luonnontieteisiin liittyvää kirjallisuutta. 


KUKA?
Lukuhetki syntyi tavallaan vähän vahingossa. Vuosituhannen vaihteessa tradenomiopintojaan viimeistellyt Pekka Räsänen päätyi tekemään opintoihin kuulunutta työharjoittelua tamperelaiseen antikvariaatti Lukulaariin, ja alun perin kolmen kuukauden työsuhde venyi kahteen ja puoleen vuoteen. Vähitellen syntyi idea omasta antikvariaatista. Koska Tampereella oli jo Lukulaari, lähti Pekka etsimään omalle liikkeelleen tilaa Jyväskylästä. Vuoden etsinnän jälkeen tärppäsi, ja Lukuhetki avasi ovensa Kauppakadulla vuonna 2005. Liikkeen nettikauppa aloitti toimintansa kaksi vuotta myöhemmin.

Pekalle antikvariaattityössä parasta on asiakkaiden tapaaminen sekä se, kun asiakas nostaa tiskille mukanaan tuomansa kirjakassin ja kaivaa esille myyntiin tuomansa kirjat - ikinä kun ei tiedä, millaisia helmiä sieltä saattaa löytyä. Pekan oma lempikirja on Lukuhetken uudesta logostakin löytyvä Herman Melvillen Moby Dick sekä sarjakuvasuosikki Tarmo Koivulan Mämmilä-sarja.


KENELLE?
Lukuhetkessä käy asiakkaita laidasta laitaan. Uusiin, edellistä selvästi avarampiin ja isompiin tiloihin Pekka toivookin asiakkaiksi erityisesti lapsiperheitä vaunujen ja rattaiden kanssa sekä niitä supersankarilegoista ja Marvel-elokuvista innostuneita leikki- ja kouluikäisiä, jotka eivät vielä edes ole tajunneet etsiä ihailemaansa Hämähäkkimiestä, Hulkia tai Captain Americaa sarjakuvalehtien sivuilta.

Jos haluat asioida Lukuhetkessä ihan rauhassa, kannattaa sinne suunnata kaatosateella, superhelteellä tai vuoden kylmimpänä pakkaspäivänä; sää kun nimittäin oikeasti näkyy suoraan kirjojen myynnissä. Parhaiten kirjakauppa taas käy vähän harmaina, tihkusateisina päivinä, niinä päivinä, joina säästä tulee ensimmäisenä mieleen Lontoo.


MISSÄ?
Lukuhetken uusi toimitila löytyy vanhojen tuttujen tilojen vierestä osoitteesta Kauppakatu 17.


MILLOIN?
Lukuhetki on auki maanantaista perjantaihin klo 10-17 sekä lauantaisin klo 10-15. Muina aikoina palvelevat kaupan nettisivut, jonne kannattaa ehdottomasti kurkistaa, jos etsii jotain tiettyä kirjaa: kaikki myytävät nimikkeet löytyvät myös liikkeen nettikaupasta. 


ERITYISTÄ?
Yhtenä päivänä poikkesin ohikulkumatkalla Lukuhetkeen, ihan sattumalta ja ihan vain katselemaan, ja siellä se oli, hyllyssä, juuri se Narnian tarinoiden kuvitettu kokoomateos, jota olin himoinnut pojilleni vuosikaudet ja jota olin turhaan etsinyt kirjakaupoista ja netistä. Luimme esikoisen kanssa kaikki Narnian-tarinat uudelleen juuri siinä C.S. Lewisin suunnittelemassa oikeassa järjestyksessä ja ihailimme kirjan taidokkaita kuvia. Ehkä paras tekemäni second hand -löytö ikinä.


MIKSI?
Koska on yksinkertaisesti mahtavaa, että maailmassa, jossa kirjahyllyt ovat alkaneet kadota ihmisten kodeista ja yhä useampi lukee enää pädiltä tai kuulokkeilla jonkun toisen ääntä kuunnellen, löytyy laatuun ja erikoisuuksiin panostava antikvariaatti, jolla on myös uskallusta laajentaa toimintaansa.



Aiempiin Jyväskylän helmiin pääset kurkistamaan tästä:

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Margaret Atwood: Orjattaresi.

"Me opimme kuiskuttelemaan melkein äänettömästi. Me kurottelimme käsillä toisiamme puolipimeässä, kun tädit eivät katsoneet, ja kosketimme toistemme sormia tyhjän tilan poikki. Me opimme huuliltalukua ja makasimme pää sivuttain tyynyllä ja tuijotimme toistemme suita. Sillä tavoin me sanoimme nimemme sängystä sänkyyn.
    Alma. Janine. Dolores. Moira. June."


Margaret Atwood: Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985. suom. Matti Kannisto)
Arena, 395 sivua.


Ikkuna, jonka saa vain raolleen ja jonka lasia ei voi rikkoa. Tuoli, pöytä, lamppu, kaksi valkeaa verhoa ja räsymatto. Kapea sänky ja seinällä taulu, jossa on kukkia, mutta ei lasia, jonka voisi lyödä sirpaleiksi. Ovi, jota ei voi lukita ja kattovalaisimen paikalla pelkkä sileä paikka, sillä kaikki, mihin voisi kiinnittää köyden, on poistettu. Tällaisessa huoneessa Junen on tarkoitus viettää seuraavat kaksi vuotta.

Orjattaresi on dystopia aivan lähitulevaisuuden Yhdysvalloista, ympäristökatastrofin seurauksena syntyneestä nykyisestä Gileadista. Vanhoilliskristillistä tasavaltaa johtaa miehistä koostuva eliitti, ja jokaisella on hierarkiassa oma, tarkka roolinsa - miehillä komentajina tai palvelijoina, naisilla vaimoina, marttoina, säästövaimoina, orjattarina tai prostituoituina. Naisten ihmisoikeudet on Gileadissa poistettu kokonaan: he eivät saa lukea, omistaa mitään, asua yksin, solmia ystävyyssuhteita, edes päättää omasta kehostaan. Vanhan Testamentin oppeja vastaan kapinoivat hirtetään kylmästi ja jätetään Muurille roikkumaan, merkiksi kaikille muille.

Saasteet ja myrkyt ovat laskeneet Gileadin syntyvyyden ennätysmäisen alhaalle. Siksi naiset, jotka vielä pystyvät tulemaan raskaiksi ja synnyttämään terveitä lapsia, on viety punakeskuksiin, jossa heistä koulutetaan orjattaria, synnytyskoneita, joiden tarkoitus on saada lapsia vallassa oleville komentajamiehille. 

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja June on orjatar, jolla on kahden vuoden komennuksellaan yksi ainoa tehtävä: tulla raskaaksi ja synnyttää terve lapsi yläluokkaiselle lapsettomalle pariskunnalle, komentajalle ja tämän vaimolle. Nimeä hänellä ei enää ole eikä hän sitä tarvitsekaan, sillä komennuksensa ajan hän on Frediläinen, Fred-nimisen komentajan orjatar ja omaisuutta, eräänlainen kävelevä kohtu, jossa pariskunnan tulevan lapsen on tarkoitus viettää elämänsä ensimmäiset yhdeksän kuukautta. Sen mihin kertoja seuraavaksi päätyy ja millaiseksi hänen elämänsä jatkossa muodostuu, riippuu ainoastaan siitä, onnistuuko hän saamaan komentajansa lapsen.

Tee niin kuin käsketään, ole sellainen niin kuin pitääkin. Silti jossain, piilossa kaapujen ja ilmeettömien kasvojen takana on "me", salaperäinen Mayday-liike, joka hautoo kapinaa.

"Te olette välisukupolvi, sanoi Lydia-täti. Teidän osanne on kaikkein tuskallisin. Me tiedämme kyllä millaisia uhrauksia teiltä vaaditaan. Teillä tulee olemaan vaikeaa miesten solvatessa teitä. Mutta niillä jotka seuraavat jälkeenne on jo helpompaa. He hyväksyvät auliisti velvollisuutensa.
     Hän ei sanonut: Koska heillä ei ole muistoja mistään muusta.
     Sen sijaan hän sanoi: Koska he eivät halua sellaista mitä he eivät voi saada."

Atwoodin kirjasta on turha etsiä huipputeknologiaa, lentäviä autoja ja asioita, joiden tapahtuminen voisi olla realistista vasta vuosikausien päästä: Orjattaresi on dystopia lähitulevaisuudesta. Aivan. Kulman. Takaa. Päähenkilön elämää seurataankin kirjassa  kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja siinä muutaman vuoden takaisessa, jossa hän yhä oli tavallinen työssäkäyvä nainen, vaimo ja pienen tytön äiti.

"Rakkaus, sanoi Lydia-täti inhon ilmein. Katsokaakin etten saa teitä kiinni mistään sellaisesta. Täällä ei suvaita haaveilua eikä haikailua, tytöt. Hän heristi meille sormeaan. Ei ole kysymys mistään rakkaudesta
    Historiallisesti ottaen ne vuodet olivat poikkeusaikaa, sanoi komentaja. Me emme ole tehneet mitään muuta kuin palauttaneet kaiken luonnon omiin uomiin."

Pitkin kevättä ja kesää useampi ystäväni on suositellut minulle The Handmaid's Tale -tv-sarjaa, hehkuttanut sitä somessa ja kasvotusten, ihmetellyt, että moinen tv-tapaus on minulta tosiaan edelleen näkemättä. Sen sijaan, että olisin aloittanut sarjan, päätin tarttua ensin kirjaan. Onneksi näin, sillä luultavasti sarjan katsottuani kirja ei olisi varmasti vavahduttanut niin paljon. Orjattaresi on synkkä ja ahdistava - aivan kuten ilmeisesti tv-sarjakin - mutta paikoin kerronta on silti vähän liiankin laahaavaa, jotenkin kliinistä, eikä teksti tunnu menevän niin totaalisesti ihon alle kuin mitä hehkutettu sarja tuntuu tekevän. Ehkä se on jossain määrin tarkoituskin - sen verran raskasta kirjan sisältö paikoitellen on.

Orjattaresi on alun perin julkaistu yli kolmekymmentä vuotta sitten, mutta hitiksi nousseen The Handmaid's Tale -tv-sarjan ansiosta se on palannut viime aikoina taas kirjakauppojen hyllyille uusintapainoksina ja kirjastojen varattujen kirjojen listoille. Eikä ihmekään, sillä Trumpin Yhdysvalloissa Atwoodin ajatukset kun ovat muutenkin alkaneet tuntua pelottavan ajankohtaisilta.

torstai 6. syyskuuta 2018

Viisitoista hetkeä viidentoista vuoden ajalta.



Tänään olemme olleet miehen kanssa yhdessä tasan viisitoista vuotta. Siis viisitoista vuotta. Vaikka moneen ystäväpariskuntaan verrattuna olemme edelleen ihan vastatavanneet, tuntuu tuo aika kyllä tosi pitkältä. Sen kunniaksi tänään viisitoista hetkeä viidentoista yhteisen vuoden ajalta.

1. Kun ratsastimme häämatkalla kamelilla.


2. Kun aloimme kommunikoida GIF-animaatioiden avulla. Nykyään ei mene päivääkään, ettemmekö laittaisi toisillemme viestejä töistä tai matkoilta, mutta tekstin sijaan lähettelemme kuvia ja kommentoimme niitä GIFeillä ja vähintään joka toiselle GIFille nauran ääneen - se on nimittäin superhauskaa. Jos ette usko, niin kokeilkaa itse.


3. Kun opiskeluaikoina - sen jälkeen, kun olin syönyt useamman päivän lähinnä tonnikalaa ja makaronia - meillä oli tapana hakea iltapalaksi yksi yhteinen pepperoni-ananas-kinkku-herkkusienipizza Kauppakadun Kebab Housesta, lainata Makuunista joku Frendien tuotantokausista ja katsella yhdessä jaksotolkulla Frendejä samalla pizzaa syöden. Kanta-asiakaskortilla joka yhdestoista pizza oli ilmainen, elämä pääasiallisesti ihanan kevyttä eikä kukaan tullut keskeyttämään, vaikka katsoi kymmenen jaksoa putkeen.


4. Kun tulin kotiin ylimääräisestä alkuraskauden ultrasta. Ympärillä pyörivän neljävuotiaan takia ei vielä voinut sanoa mitään, mutta ymmärsit, että sanomani "joo" tarkoitti, että "kyllä se oli ihan oikeasti siellä, ihan oikeasti, elossa, sydämensyke näkyi ja keväällä meitä on vihdoin neljä!"


5. Kun menimme kihloihin Lontoossa uudenvuodenaattona 2009 ja Big Benin lyödessä kahtatoista kaikki tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ympärillä - ja me myös - alkoivat laulaa Auld Lang Syneä.


6. Kun yksivuotias esikoinen toi päiväkodista noroviruksen, johon sairastuimme molemmat samaan aikaan puolitoista vuorokautta esikoisen jälkeen ja kokonaisen vuorokauden makasimme patjalla eteisen lattialla ja lapsikin olisi pitänyt hoitaa. Never forget.


7. Kun olimme appivanhempien Hiacella matkalla Ikeaan ja ajoimme niin pahasti penkkaan Jyväskylän ja Tampereen välisellä valtatiellä, että jouduimme soittamaan Operaatio Lumihiutaleen hinaamaan meidät sieltä pois. Lopulta pääsimme kyllä myös perille, ostimme pinnasängyn ja hoitopöydän esikoille, ja ajoimme erityisen varovasti takaisin.


8. Kun kaikki ystävämme luulivat meidän vitsailevan, kun kerroimme sen samaisen sinisen Hiacen olevan meidän hääautomme, mutta niin vain seremoniamestarimme ajoi sillä Kaupunginkirkon eteen samalla polleasti tyyttäillen.


9. Kun olimme molemmat ihan järkyttävässä flunssassa ja päätimme mennä yhdeksältä nukkumaan sen sijaan, että olisimme katsoneet telkkarista Euroviisuja ja aamulla herättyämme tajusimme olevamme varmaan ainoat suomalaiset, jotka olivat missanneet Lordin euroviisuvoiton ihan täysin.


10. Kun nuorempi poikamme kastettiin Keski-Suomen Keskussairaalassa.


11. Kun muutimme ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme Löylykadulle. Kävelimme kotiin aina Mäki-Matin perhepuiston ohi, näimme perheet pelaamassa jalkapalloa, lapset laskemassa vaijerikeinulla ja kaveriporukat kerääntyneinä grillipaikan ympärille ja sovimme, että juuri tuolla meidänkin lapsemme tulevat kasvamaan.


12. Kun asuimme perheenä kuukauden Berliinissä ja olimme onnellisia.


13. Kun vähät välitimme yhdestä superhellejaksosta ja vietimme kaksiossamme 48 tuntia katsoen niin monta Lost-jaksoa putkeen kuin vain sekoamatta pystyimme.


14. Kun olimme katsomassa Kentiä Helsingissä kesäkuussa 2005. Yöpaikoista sovittaessa oli tullut jonkinlaista sekaannusta ja lopulta meitä nukkui minikokoisen pasilalaisyksiön lattialla yhteensä viis henkilöä. Vielä pitkään kannoin kukkarossani mustaa konfettia, joka leijaili päälle Mannen i den vita hattenin soidessa.


15. Kun tilasimme Kyproksella pöytään aivan uskomattoman kahdenkymmenenviiden ruokalajin meze-illallisen viineineen, istuimme pöydässä tuntikausia samalla jutellen ja nauraen (koska viini) emmekä ikinä sitä ennen tai sen jälkeenkään ole olleet niin täynnä,.


Ja nämähän tosiaan olivat vasta ensimmäiset viisitoista vuotta.


 Kuvat 2, 6 ja 12 Caro K.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Kuukauden vege: Paahdettu paprika-linssikeitto.


Viime aikoina parhaat ruokainspiraatiot olen saanut kavereiltani: syyskuun kuukauden vegenä kokataankin linssikeittoa tomaateista ja paahdetuista paprikoista. Ohje löytyy alun perin Chocochililltä, mutta minulle se tuli vähän muokattuna esikoisen kaverin äidin kautta, joka suositteli myös lisäämään keittoon reilusti tuoretta korianteria.


PAAHDETTU PAPRIKA-LINSSIKEITTO

 
3 keskikokoista paprikaa
4 suurta tomaattia
1 punasipuli
2 valkosipulinkynttä
2 dl punaisia linssejä
1 kasvisliemikuutio
8 dl vettä
oliiviöljyä
1 rkl tomaattipyreetä
1 tl timjamia
1 tl paprikajauhetta
suolaa
sokeria
mustapippuria
tuoretta korianteria


Pese paprikat, poista kannat ja siemenet ja leikkaa lohkoiksi. Paahda tämän jälkeen paprikoita 250-asteisen uunin ylätasolla nahkapuoli ylöspäin 15-20 minuuttia, kunnes paprikoiden kuori on mustunut. Kääri kuumat paprikalohkot folioon ja anna muhia siellä sen aikaa, että paprikat jäähtyvät käsittelyvalmiiksi. Poista tämän jälkeen paprikoista kuori ja paloitte.

Kalttaa ja pilko tomaatit, huuhtele linssit ja silppua sipuli.

Kuullota sipuleita hetki oliiviöljyssä kattilan pohjalla ja lisää sitten paprikat ja tomaatit sekä hetken päästä linssit, kasvisliemikuutio, tomaattipyree, mausteet ja puolet vedestä. 

Anna kiehua hiljalleen kannen alla välillä sekoitellen, kunnes linssit ovat kunnolla pehmenneet. Vettä voit lisätä oman maun mukaan vähitellen, niin että keitosta tulee sopivan paksuista. Soseuta lopuksi keitto sauvasekoittimella ja mausta vielä tuoreella korianterilla.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
granaattiomena-halloumisalaattia

lauantai 1. syyskuuta 2018

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia.

"Minäkin inhoan tätä, kaikkea tätä, olisin halunnut sanoa hänelle, kysyä miten me oikein tulimme tähän ja miksi tämän täytyy olla tällaista, mitä meille on tapahtunut, mutta niin ei sovi sanoa katuvalle miehelle, koska inho on niin paljon pahempaa kuin viha. Vihalle voi antaa periksi; siitä voi päästä yli tai sille voi antaa elämänsä, mutta inho toimii toisella tavalla. Se kaivautuu kynsien alle eikä lähde, vaikka purisi sormensa irti. Mutta minä en sanonut hänelle mitään, koska miesten kesken ei ole kysymyksiä, ei pahoinpitelyjä, ei perusteluita."


 
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)
Otava, 286 sivua. 


On kirjoja, jotka pureskelee heti viimeisen sivun suljettuaan ja kirjoja, jotka eivät juuri pureskelua edes tarvitse. Ja sitten on sellaisia kirjoja, kuten vaikkapa Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, joita varten pitäisi ehdottomasti perustaa lukupiiri - ihan vaan jotta kirjaa, sen teemoja ja rivien väliin piilotettuja merkityksiä pääsisi puimaan jonkun kanssa. Siispä kaikki kaverini: hakekaa tämä kirjastosta tai kirjakaupasta, lukekaa niin pian kuin mahdollista ja soittakaa sitten minulle: tästä me nimittäin haluamme jutella yhdessä.

Kyllä rakkaus sieltä tulee, ajallaan, vakuutti Eminen isä tyttärelleen tämän mennessä naimisiin 17-vuotiaana. Ei ole mitään kauniimpaa kuin vakavailmeinen valkoinen morsian, sanoi puolestaan Eminen äiti, ja tytär vältteli sekä aurinkoa että hymyilemistä. Eminen ja Bajramin monipäiväinen hääseremonia keskeytyy uutiseen Titon kuolemasta - eikä mikään enää ole kuin ennen.

Eletään yhdeksänkymmentäluvun alkua, kun Emine ja Bajram jättävät hajoavan Jugoslavian ja saapuvat Suomeen viiden lapsensa kanssa toiveenaan löytää paikkansa ja parempi elämä. Suomessa ihmiset asuvat isoissa omakotitaloissa uima-altaineen ja valtavine keittiöineen, on Bajram kertonut vaimolleen, mutta vastaanottokeskuksessa heitä odottaa huone, jonka toisella seinällä on rivissä kolme natisevaa kerrossänkyä. Suomen kieli kuulostaa tunteettomalta ja värittömältä, sanat katkeilevat kuin hauraat luut ja suomalaiset katsovat heitä kuin häkkiin teljettyjä elämiä.

"Olen eri mieltä, vastasin. Kaikkea voi pelätä. Kävelemistä tuulisella kadulla. Sitä, että liikennemerkki kaatuu päälle, esimerkiksi, että sen reuna viiltää kaulavaltimon. Silloin vuotaa kuiviin ja kuolee. Sitä, että ohi ajavien autojen renkaat puhkeavat juuri omalla kohdalla ja että niistä lentävät kuminpalaset osuvat kasvoihin, jotka eivät iskusta toivukaan. Talvella ja keväällä jäälohkareet voivat pudota katolta suoraan päähän ja halkaista kallon. Tai voi kompastua katukiveykseen, liukkaalle jäälle tai portaisiin, katkaista kätensä ja jalkansa tai mielensä. Ja joka päivä vuodenajasta riippumatta liikkeellä on vaarallisia ihmisiä, tuntemattomia ja arvaamattomia ihmisiä, jotka voivat tehdä ja sanoa mitä tahansa minä hetkenä hyvänsä. Eivät he kysy. Ei katukaan kysy, eikä jää."

Toisaalla, tulevaisuudessa, Eminen ja Bajramin nuorin poika, herkkä homoseksuaali Bekim kipuilee omaa toiseuttaan ja ajelehtii päämäärättömästi päivästä toiseen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän hankkii itselleen lemmikiksi kuningasboan ja törmää baarissa itsekeskeiseen ja itsetietoiseen kissaan. Muutan sinne, kirjoittaa kissa tekstiviestiinsä ja astuu Bekimin asuntoon ja elämään. Vähitellen Bekimin on pakko uskaltautua ulos kuorestaan ja katsottava niin menneeseen kuin tulevaankin.

"Joten minä sanoin hymyillen lähikaupan myyjälle, että tänä iltana minä aion valmistaa rakkaalleni yllätysaterian munakoisosta ja kesäkurpitsasta, ja kun tulin kotiin, heitin munakoisot ja kesäkurpitsat roskiin ja itkin. Kaaduin uupuneena sängylleni, ja kun seuraavana aamuna nousin taas ylös, katsoin ikkunasta ulos ja sanoin ääneen: tänään.
   Tänään on valtavan kaunis päivä."

Kissani Jugoslavia on vuonna 1990 syntyneen Pajtim Statovcin esikoisteos, joka keräsi ilmesttyttyään paljon huomiota ja suitsutusta - eikä ihmekään. Maahanmuuton lisäksi kirja käsittelee toiseutta, erilaisuutta ja juurettomuutta mutta toisaalta myös rakkautta, pelkoa ja itsensä etsimistä. Kissani Jugoslavia on pysäyttävä ja koskettava ja sen kieli niin kaunista, että siteerattavaa tuntuisi löytyvän joka toiselta sivulta ja välillä kirjan lauseita tekee mieli maistella useampaan kertaan. Samalla kirja on kuitenkin myös julma ja ravisutteleva, hämmentävä, jopa outo, sillä monesti ja lopulta on vaikea sanoa, mikä kirjan tapahtumista on totta ja mikä enemmän metaforaa. Ja juuri siihen tarvitsisin yhden lukupiirillisen mielipiteitä.

Vaikka Kissani Jugoslavia oli ajankohtainen ilmestyessäänkin, on se sitä vielä enemmän nyt, neljä vuotta myöhemmin, jolloin on entistä tärkeämpi nähdä ihminen myös sen vieraan huivin tai erimallisen nenän sijaan:

"Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai paloistani, niin minä kerron".