perjantai 26. lokakuuta 2018

Pajtim Statovci: Tiranan sydän.

"Onnistun saamaan kourallisen happea ja jatkamaan matkaani, silmistäni putoaa pisaroita kuin tippaletkusta ja hetken luulen että sataa mutta sitten tajuan että päivähän on pilvetön, ja tulen Ponte Umberto I:n sillalle, josta katselen hetken oikealle ja vasemmalle, pilaantuvan appelsiinin näköistä Sant'Angelon linnaa, ihmisiä jotka ottavat taukoamatta valokuvia, vihreitä puita joita on istutettu kauttaaltaan joen viertä kulkevien kävelyteiden varteen, alapuolellani virtaavaa, lähes usvaista Tiber-jokea, sitten ylitän Piazza dei Tribunalille johtavan suojatien ja kävelen vähän matkaa eteenpäin valtavan palatsin portaiden muodostamaa kieltä pitkin - kohtaan, jossa suojateitä ei ole lähettyvillä ja jossa kuskit uskaltavat ajaa kovempaa.
     Vilkuilen hetken ajan taakseni ja ajattelen, ettei minun tarvitse odottaa kauan, mutta joitakin minuutteja ehtii kulua ennen kuin riittävän ison auton renkaat vapisevat korvanlehdissäni ja juoksen sen eteen."


Pajtim Statovci: Tiranan sydän (2016)
Otava, 271 sivua.


On vuosi 1991 ja Albaniassa kuohuu. Nuori Bujar on kasvanut isänsä kertomien mahtavien kansantarinoiden keskellä, kaksipäisen kotkan maassa. Isän kuoltua Bujarin sisko kuitenkin katoaa ja äiti masentuu ja sulkeutuu tunkkaiseen huoneeseensa. Paremman elämän toivossa Bujar matkustaa parhaan ystävänsä ja rakastettunsa Agimin kanssa ensin maaseudulta pääkaupunki Tiranaan ja sieltä edelleen pakolaisina meren yli Italiaan. Roomassa poikien tiet kuitenkin yllättäen eroavat - ja siitä Statovcin tarina oikeastaan vasta alkaa.

Bujarista ja Agimista tulee yksi rikkinäinen albanialaispoika, ja myös lukijan on välillä vaikeaa hahmottaa, kumpi pojista on kulloinkin äänessä, kertoo tarinaa omalla suullaan. Sekä Agim että Bujar etsivät itseään ikivanhoista albanialaisista kansantarinoista, aina uudesta maasta, jonne saapuvat, kohtaamistaan ihmisistä, joiden kohtalot voi kertoa ominaan. Jos haluaa, voi itsensä koota uudelleen ja uudelleen kuin palapelin: kenenkään ei tarvitse olla se, miksi on syntynyt.

"Olen elänyt hänen sanansa valheeksi, sillä koko lapsuuteni ajan inhosin itseäni koko sydämelläni ja mielelläni, enkä rakastanut ketään. Vihasin sitä, miten pakonomaisesti opiskelin ja miten kävelin ja ääneni sävyä, miltä hikeni haisi ja virtsani väriä, miten näännytin itseni näyttääkseni hoikemmalta ja millaisia ahmimiskohtauksia nääntymykseni sai aikaan, ja miten kohtalokkaasti ahmimiseni jälkeen sitten itkin, sillä saatoin nähdä miten syömäni ruoka liikkui kehossani ja muuttui ihraksi. Halusin olla niin kuin televisiossa näkemän ihmiset, näyttää samalta kuin lännessä näytettiin, puhdas iho ja siistit vaatteet, joissa ei ole nukkaa eikä kulumisen jälkiä."

Tiranan sydän on äärimmäisen synkkä kirja. Se liikkuu ajasta ja paikasta toiseen, matkustaa Berliinissä, New Yorkissa, Italiassa, Espanjassa ja lopulta Helsingissä, välillä sujuvammin ja välillä liiankin hektisesti, on päähenkilönsä tavoin joskus lintu ja joskus kala. Ystävyyden ja rakkauden lisäksi kirjan teemoja ovat itsensä ja oman identiteetin etsiminen ja rakentaminen, transsukupuolisuus, toiseuden tunne ja rasismi.

Tiranan sydän on tarina toiveesta olla jotain, tulla nähdyksi, kelvata sekä valheista, joista tulee totta, kun ne kertoo tarpeeksi monta kertaa ja kyyneleet silmissä kimallellen.

"Kävelemme joka aamu yhdessä kouluun ja iltapäivällä takaisin kotiin, ja pimeinä iltoina matka hirvittää meitä niin, että kävelemme käsi kädessä tai sitten juoksemme, sillä meille puhutaan kotona ja koulussa jatkuvasti siitä, miten vaarallista Tiranassa nykyään on. Lapsia viedään vanhempiensa sylistä ja heille annetaan lääkettä joka saa heidät tokkuraisiksi ja vaivuttaa sikeään uneen, ja seuraavan kerran kun he heräävät, jos heiltä ei ole viety elimiä, he ovat jossakin kaukana jo, ylittäneet meren, pimeässä huoneessa yksin ja kylmissään. Toisinaan ulkomaailman vaarat ja ihmisten omistamat aseet kirvoittavat meidät ajattelemaan tietämiämme ihmiskohtaloita. Sitä, mitä voi tapahtua, jos ei ole riittävän varovainen, jos ei pidä silmällä omaa varjoaan."

Kissani Jugoslavian tavoin Tiranan sydän on kirja, jota pitää lukea tarkasti maistellen, välillä lauseissa takaisin palaten. Siitäkään huolimatta en voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, vaikka se sisälsi oikeastaan kaiken, mitä minä kirjalta toivon: mukaansatempaavan, tulkintaa vaativan juonen, kaunista kieltä, rivien väliin ladattuja merkityksiä ja jotain vähän haurasta, rikkinäistäkin. Noin puolivälissä kirjaa tajusin, mistä oma nihkeyteni johtui. Sen sijaan, että olisin pitänyt kirjan päähenkilöistä - tai edes säälinyt - aloin lopulta, tarinan edetessä, halveksia Bujaria ja Agimia ihan tosissani. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä kovemmin toivoin, että loppu olisi onnellinen jollekin muulle kuin kirjan pojille. Vaikka on itse kuinka rikki, ei ympäriltään voi ihan tarkoituksella ja kaikista julmimmalla tavalla hajottaa kaikkia muitakin.

"Olen yrittänyt työntää häntä loitommas, ulos ikkunasta niin kuin aaveen, sillä pelkään häntä vaikka hän ei ole täällä enää, ei ole ollut kohta vuosikymmeneen, pelkään sitä miten pidän häntä elossa."

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa.

"'Mikä teitä vaivaa?'
Toisinaan yksi ainoa kysymys riittää.
Niinpä aloin kertoa. Ylimitoitetusta rakkaudesta ja sen kaipauksesta. Elämättömistä elämistä. Perhosista, jotka saattoi tunnistaa siivenlyöntien perusteella. Yksinäisyyden kirjasta ja sen monista luvuista. Petoksen mahtavista siivistä, jotka tummensivat koko taivaan aivan mustaksi. Surun lukuisista väreistä. Ja pelon. Äänestä ja sen esittämistä kysymyksistä. Omista kysymyksistäni. Siitä, kuinka pelkäsin häntä. Ja itseäni."


Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Herzenstimmen, 2012. suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)
Gummerus, 389 sivua.


Julia Win on työlleen omistautunut kolmekymppinen newoyrkilaisjuristi, jonka elämä etenee juuri niin kuin pitääkin - ainakin paperilla. Eräänä tavallisena aamuna työpaikalle saapuessaan Julia löytää kuitenkin työpöydältään kirjeen burmalaiselta veljeltään U Balta, rypistyneen vaaleansinisen lentopostikuoren, jonka päälle veli on piirtänyt jokaisen kirjaimen ja viivan kuin olisi ollut luomassa mestariteosta. Koska Julian on riennettävä kokoukseen, ehtii hän ainoastaan silmäillä kirjeen ensimmäiset rivit. Kesken pitämänsä tärkeän alustuksen Julian kuitenkin hiljentää hento kuiskaus, joka tuntuu kuuluvan hänen sisältään. Kuka sinä olet?

Julia jättää kokouksen ja työpaikkansa, mutta naisääni hänen sisällään ei luovuta. Kuka sinä olet? Mitä sinä teet? Miksi sinä olet yksin? Ääni ja U Ban kirje saavat Julian lopulta matkustamaan takaisin Burmaan, isänsä kotimaahan, jossa hän ei ole käynyt kymmeneen vuoteen. 

Selvittäessään sisällään kuulemaansa ääntä Julia saa kuulla tarinan naisesta, joka joutui tekemään mahdottoman valinnan kahden poikansa välillä. Olipa kerran äiti, jonka sydän ei ollut tarpeeksi suuri. Mutta se oli ainoa, joka hänellä oli

"Myöhemmin Nu Nu muisteli usein tätä aamua ja kyseli itseltään, oliko todellakin itkenyt ilosta. Vai oliko hänellä sydämessään jo aavistus siitä, kuinka lopulta kävisi? Tieto siitä, että jokaista suurta onnea seurasi yhtä suuri suru. Että jokainen alku piti sisällään myös lopun, ettei ollut olemassa rakkautta vailla eron tuottamaa tuskaa ja että jokainen käsi kylmenisi joskus."

Jos pidit Eat, Pray, Love -elokuvasta, pidät varmasti myös Sydämen ääntä ei voi unohtaa -kirjasta: leffan tapaan kun tämäkin on tarina itsensä ja rakkauden etsimisestä sekä tarpeesta oppia elämään hetkessä. Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjan jälkeen Sydämen ääntä ei voi unohtaa oli kuitenkin aikamoinen pettymys. Jos Sendkerin edellistä bestselleriä lukiessani ajoittain mietin, oliko kirja lopulta enemmän laatudraamaa vai turhan kevyttä chic litiä, ei jatko-osan kohdalla asiaa tarvinnut juuri pohtia. Lumoava ja mystinen Burma tapahtumien taustalla sekä tarina äidistä, jonka sydän oli liian pieni kahdelle lapselle, pelastaa kyllä jonkin verran, mutta kliseisen lopun takia jopa vähän harmitti, että ylipäätään tartuin jatko-osaan. 

Sydämen ääntä ei voi unohtaa on itsenäinen jatko-osa Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjalle. Suosittelen kuitenkin, että luet vain ensimmäisen osan ja jäät leijumaan sen tunnelmiin. Sydämen ääntä ei voi unohtaa on kyllä ihan kiva kirja, mutta todistaa toisaalta myös sen, miksi suhtaudun usein vähän epäillen jatko-osiin: saman tarinan uudelleenlämmittely kun lopulta onnistuu aika harvoin.

"Kuinka ohut on seinä terveen mielen ja hulluuden välillä? Kukaan ei tiedä, mistä se on tehty. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon painetta se kestää. Ennen kuin se antaa myöten.
     Me kaikki elämme reunalla.
     Vaaditaan vain yksi askel. Aivan lyhyt. Jotkut meistä aistivat tämän, toiset eivät." 

lauantai 6. lokakuuta 2018

Kuukauden vege: Munakoiso-pastasalaatti.



Lokakuun vegenä kokataan ruokaisaa munakoiso-pastasalaattia, jonka ohjeen löysin alun perin Chocochililtä ja josta muokkasin mieleiseni.



MUNAKOISO-PASTASALAATTI

1 pieni munakoiso
2 isoa porkkanaa
1 tlk kikherneitä
3 rkl vihreää pestoa
2 rkl oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
4 dl täysjyväfusillia
1 iso avokado
80 g tuoretta pinaattia
cashew-pähkinöitä


Pese porkkanat juuresharjalla ja paloittele pituussuunnassa. Pese ja paloittele munakoiso kuutioiksi. Sekoita porkkanoiden ja munakoisojen joukkoon 2 rkl pestoa, oliiviöljyä, suola ja mustapippuri ja levitä seos uunipellille leivinpaperin päälle. Paista kasvisseosta 225-asteisessa uunissa parisenkymmentä minuuttia, niin että kasvikset pehmenevät ja saavat vähän väriä.

Valuta ja huuhtele kikherneet ja lisää ne munakoisojen ja porkkanoiden joukkoon. Paista vielä muutama minuutti.

Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä. Valuta ja sekoita pastan joukkoon 1 rkl pestoa.

Paloittele avokado ja pese pinaatti.

Sekoita kaikki aineet yhteen ja tarjoile tuoreen leivän kanssa.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
tai