maanantai 29. lokakuuta 2018

Sinä teet suojatien.


Tiistaiaamuna aloitin työpäiväni kolarilla. Olimme työkaverini kanssa juuri päässeet autolla ulos liikenneympyrästä, kaksisuuntaisesta sellaisesta. Koska näimme, että meistä katsottuna vasemmalta lähestyi pyörällä teini-ikäinen tyttö, pysähdyimme suojatien kohdalle päästämään tytön tien yli. Toisin kuin me, vieressä olevaa kaistaa ajanut nainen ei kuitenkaan pysähtynyt: heti ohitettuaan meidän automme tyttö pyörineen jäi suojatiellä meistä katsottuna oikeanpuoleista kaistaa ajaneen auton alle.

Mitään pikkuruhjeita pahempaa ei käynyt, onneksi. Silti ihan yhtä hyvin olisi voinut. Pitkin viikkoa, aina kun pysähdyin, mieleen palasi kuva ensin viereisen auton tuulilasiin ja siitä katuun paiskautuvasta tytöstä. Ilmassa lentävä lapsi oli kuin räsynukke, josta ehdin nähdä vain tummansinisen toppatakin. Lopullinen järkytys tuli vasta perjantaina, kun täysi työviikko opetuksineen, muistettavine uimakamppeineen ja valokuvauslappuineen, vienteineen, hakuineen ja miehen työmatkoineen oli melkein ohi. Kahdeksan aikaan jätin ekaluokkalaisen viimeiseen risteykseen, sillä se halusi kävellä kouluun ihan itse. Katselin koulua kohti katoavaa keltaista pipoa ja Vansin reppua ja toivoin, että se olisi koulumatkallaan turvassa.

Itku tuli vihdoin työmatkalla bussissa.

Törmäyksen jälkeen ensimmäinen ajatus - sitten, kun olimme onneksi nähneet tytön nousevan pystyyn ihan itse - oli, eikö tyttöön törmännyt kuski aikonut ollenkaan nousta autosta. Ensin nimittäin näytti siltä, ettei. Koska istuin itse pelkääjänpaikalla, hyppäsin ulos autosta ja olin tytön luona ensimmäisenä - työkaverini vei auton tien sivuun ja seurasi perässä. Siinä yhtenä mylläkkänä paikalle tulivat myös kolariauton kuljettaja, paikalle hälytetty tytön äiti ja melko pian myös ambulanssi ja poliisit. En kyllä katsonut yhtään, osasi kuski vain sanoa.

Oikeastaan vasta poliisien tultua paikalle kävi ilmi, kuinka pahasti olisi voinut käydä. "Selvittiinkö oikeasti näin vähällä?" olivat poliisit ihmetelleet useampaan otteeseen tutkiessaan tyttöön törmännyttä autoa, jonka tuulilasi oli törmäyksen seurauksena täysin säröillä. Keskiviikkona tytön äiti soitti koululle kiitelläkseen meitä vielä uudestaan - kun siinä tilanteessa ei ollut ollenkaan tajunnut. Shokki oli tullut heillekin vasta jälkikäteen.

Se pyöräilijöiden ja muiden kävelijöiden sekaan loitonnut pieni keltapipoinen hahmo pyöri erityisen vahvasti mielessä koko perjantain. Että pääsihän se kuitenkin turvallisesti kouluun ja istuuhan se nyt siellä, omassa pulpetissaan. Siksi oli jotenkin erityisen helpottavaa löytää se iltapäivällä koulun pihalta keinumasta jälkkärikavereidensa kanssa. Se kävelee jo itse kaverille ja puistoon ja osan koulumatkasta, unohtuu välillä ihmettelemään vesilätäköitä ja poimii joka kerta mukaansa uuden kepin, jos sattuu sellaiseen törmäämään. Sille autot ovat dinosauruksia tai villieläimiä silloin, kun ne eivät ole lohikäärmeitä, ja kun se katsoo suojatien kohdalla ympärilleen, voin toivoa, ettei kukaan aja kohti ja myöhemmin sano: En kyllä katsonut yhtään.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Pajtim Statovci: Tiranan sydän.

"Onnistun saamaan kourallisen happea ja jatkamaan matkaani, silmistäni putoaa pisaroita kuin tippaletkusta ja hetken luulen että sataa mutta sitten tajuan että päivähän on pilvetön, ja tulen Ponte Umberto I:n sillalle, josta katselen hetken oikealle ja vasemmalle, pilaantuvan appelsiinin näköistä Sant'Angelon linnaa, ihmisiä jotka ottavat taukoamatta valokuvia, vihreitä puita joita on istutettu kauttaaltaan joen viertä kulkevien kävelyteiden varteen, alapuolellani virtaavaa, lähes usvaista Tiber-jokea, sitten ylitän Piazza dei Tribunalille johtavan suojatien ja kävelen vähän matkaa eteenpäin valtavan palatsin portaiden muodostamaa kieltä pitkin - kohtaan, jossa suojateitä ei ole lähettyvillä ja jossa kuskit uskaltavat ajaa kovempaa.
     Vilkuilen hetken ajan taakseni ja ajattelen, ettei minun tarvitse odottaa kauan, mutta joitakin minuutteja ehtii kulua ennen kuin riittävän ison auton renkaat vapisevat korvanlehdissäni ja juoksen sen eteen."


Pajtim Statovci: Tiranan sydän (2016)
Otava, 271 sivua.


On vuosi 1991 ja Albaniassa kuohuu. Nuori Bujar on kasvanut isänsä kertomien mahtavien kansantarinoiden keskellä, kaksipäisen kotkan maassa. Isän kuoltua Bujarin sisko kuitenkin katoaa ja äiti masentuu ja sulkeutuu tunkkaiseen huoneeseensa. Paremman elämän toivossa Bujar matkustaa parhaan ystävänsä ja rakastettunsa Agimin kanssa ensin maaseudulta pääkaupunki Tiranaan ja sieltä edelleen pakolaisina meren yli Italiaan. Roomassa poikien tiet kuitenkin yllättäen eroavat - ja siitä Statovcin tarina oikeastaan vasta alkaa.

Bujarista ja Agimista tulee yksi rikkinäinen albanialaispoika, ja myös lukijan on välillä vaikeaa hahmottaa, kumpi pojista on kulloinkin äänessä, kertoo tarinaa omalla suullaan. Sekä Agim että Bujar etsivät itseään ikivanhoista albanialaisista kansantarinoista, aina uudesta maasta, jonne saapuvat, kohtaamistaan ihmisistä, joiden kohtalot voi kertoa ominaan. Jos haluaa, voi itsensä koota uudelleen ja uudelleen kuin palapelin: kenenkään ei tarvitse olla se, miksi on syntynyt.

"Olen elänyt hänen sanansa valheeksi, sillä koko lapsuuteni ajan inhosin itseäni koko sydämelläni ja mielelläni, enkä rakastanut ketään. Vihasin sitä, miten pakonomaisesti opiskelin ja miten kävelin ja ääneni sävyä, miltä hikeni haisi ja virtsani väriä, miten näännytin itseni näyttääkseni hoikemmalta ja millaisia ahmimiskohtauksia nääntymykseni sai aikaan, ja miten kohtalokkaasti ahmimiseni jälkeen sitten itkin, sillä saatoin nähdä miten syömäni ruoka liikkui kehossani ja muuttui ihraksi. Halusin olla niin kuin televisiossa näkemän ihmiset, näyttää samalta kuin lännessä näytettiin, puhdas iho ja siistit vaatteet, joissa ei ole nukkaa eikä kulumisen jälkiä."

Tiranan sydän on äärimmäisen synkkä kirja. Se liikkuu ajasta ja paikasta toiseen, matkustaa Berliinissä, New Yorkissa, Italiassa, Espanjassa ja lopulta Helsingissä, välillä sujuvammin ja välillä liiankin hektisesti, on päähenkilönsä tavoin joskus lintu ja joskus kala. Ystävyyden ja rakkauden lisäksi kirjan teemoja ovat itsensä ja oman identiteetin etsiminen ja rakentaminen, transsukupuolisuus, toiseuden tunne ja rasismi.

Tiranan sydän on tarina toiveesta olla jotain, tulla nähdyksi, kelvata sekä valheista, joista tulee totta, kun ne kertoo tarpeeksi monta kertaa ja kyyneleet silmissä kimallellen.

"Kävelemme joka aamu yhdessä kouluun ja iltapäivällä takaisin kotiin, ja pimeinä iltoina matka hirvittää meitä niin, että kävelemme käsi kädessä tai sitten juoksemme, sillä meille puhutaan kotona ja koulussa jatkuvasti siitä, miten vaarallista Tiranassa nykyään on. Lapsia viedään vanhempiensa sylistä ja heille annetaan lääkettä joka saa heidät tokkuraisiksi ja vaivuttaa sikeään uneen, ja seuraavan kerran kun he heräävät, jos heiltä ei ole viety elimiä, he ovat jossakin kaukana jo, ylittäneet meren, pimeässä huoneessa yksin ja kylmissään. Toisinaan ulkomaailman vaarat ja ihmisten omistamat aseet kirvoittavat meidät ajattelemaan tietämiämme ihmiskohtaloita. Sitä, mitä voi tapahtua, jos ei ole riittävän varovainen, jos ei pidä silmällä omaa varjoaan."

Kissani Jugoslavian tavoin Tiranan sydän on kirja, jota pitää lukea tarkasti maistellen, välillä lauseissa takaisin palaten. Siitäkään huolimatta en voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, vaikka se sisälsi oikeastaan kaiken, mitä minä kirjalta toivon: mukaansatempaavan, tulkintaa vaativan juonen, kaunista kieltä, rivien väliin ladattuja merkityksiä ja jotain vähän haurasta, rikkinäistäkin. Noin puolivälissä kirjaa tajusin, mistä oma nihkeyteni johtui. Sen sijaan, että olisin pitänyt kirjan päähenkilöistä - tai edes säälinyt - aloin lopulta, tarinan edetessä, halveksia Bujaria ja Agimia ihan tosissani. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä kovemmin toivoin, että loppu olisi onnellinen jollekin muulle kuin kirjan pojille. Vaikka on itse kuinka rikki, ei ympäriltään voi ihan tarkoituksella ja kaikista julmimmalla tavalla hajottaa kaikkia muitakin.

"Olen yrittänyt työntää häntä loitommas, ulos ikkunasta niin kuin aaveen, sillä pelkään häntä vaikka hän ei ole täällä enää, ei ole ollut kohta vuosikymmeneen, pelkään sitä miten pidän häntä elossa."

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Syksy Instagram-kuvissa.


Ensimmäisen työviikon jälkeen perjantaina hain itselleni kaksi annosta Sushia, ihan vaan koska olin ne todellakin ansainnut. // Elokuun kahdeskymmenesneljäs, puisto ja t-paita-keli. // Liekehtivän pikarin kuvitettua painosta odotellessamme päätimme lukea Viisasten kiven vielä toiseen kertaan. // Treffi-ilta miehen kanssa: ensin Venn, sitten Blackkklansman.



Perjantaina syyskuun neljäntenätoista ex tempore kyhätyt jätskibileet eli kaurajäätelöä, strösseleitä, ystäviä ja stereoissa Abbaa. // Mies lähti työmatkalle Ateenaan, me bussilla mummolaan. Ensimmäisen evästauon pidimme Matkakeskuksessa. // Metsäretkellä mummun kanssa. // Ensimmäinen kesäsuunnitelma tehty: hankimme siskon kanssa liput Ed Sheeranin Suomen-keikalle.



Vesopäivän lohturuoka: itse tehty couscous-halloumi-soijasuikalesalaatti. Niin hyvää. // Päällystyshommia ja koululaisen arkea. // Lokakuun seitsemäs ja aamun juoksulenkkimaisemat. // Syysloma Kuopiossa: matkalla sushipaikkaan bongasimme tämän ja taidesähkökaappifanina en voinut kulkea ohi ottamatta kuvaa.



Aamun juoksulenkkimaisemat syyslomaviikolta Kuopiosta. // ” Kuumeisesti odotettu uusintapainos 1980-luvun lapsia ja herkkiä aikuisia kauhistuttaneesta kulttiklassikoista.” Arvatkaa vaan, olinko tehnyt itselleni ennakkotilauksen? // Mies täytti kolmekymmentäviisi ja saimme sen kunniaksi asiakasomistajan kuponkitarjouksen johonkin S-ryhmän ravintolaan. Ilmainen jälkiruoka maistui niin hyvältä. // Sunnuntai elokuun kahdeskymmeneskuudes Laajavuoren seikkailupuistossa.



Syysloman loppu ja sunnuntaiangst. // Kesän viimeinen viikonloppu maalla näytti tältä. Lasten mentyä nukkumaan sytytettiin vielä nuotio, paistettiin makkaraa ja käytiin iltauinnilla. // Syyskuussa järjestettiin puistossa Syystulkoot. Superpienellä vapaaehtoisporukalla tekemistä oli taas vähän liikaakin, mutta olipa toisaalta sitä mahtavampi fiilis saada niin iso porukka ihmisiä liikkeelle. // Mistä tietää, että seitsemänvuotias oli syyslomareissulla mummolassa? No ainakin siitä, että oli motivaatiota tehdä ruuaksi itämaista nuudelisalaattia. Ohje täältä, suosittelen.


Ainakin tältä on näyttänyt meidän syksy.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Ajatuksia työssä jaksamisesta ja kahdeksan juttua työstä.


”Syyslomalta töihin entistä väsyneempänä”, päivitin Facebookiin aika tarkalleen vuosi sitten. Olin silloin palannut elokuussa töihin puolentoista vuoden kotiäitielämän jälkeen: oli täysi lukujärjestys, uusi työ, uudet tavat, uusi opetussuunnitelma taksonomiataulukoineen sekä uusi päiväkotiarki puolitoistavuotiaan ja eskariarki kuusivuotiaan kanssa. Lomalla päätimme pysyä ihan vaan kotona, koska jo pelkkä ajatus pienenkin reissun suunnittelemisesta tuntui liialta säädöltä. Koko viikon kokkailin, siivoilin, pyykkäisin, sovin treffit kaikkien niiden kavereiden kanssa, joita en muuten ollut ehtinyt nähdä, ja siinä ohessa ulkoilin ja harrastin poikien kanssa - niin ja korjasin niitä rästiin jääneitä kokeita ja pesin ikkunat.

Sen viimevuotisen päivityksen jälkeen yksi ystävistäni, entinen työkaverini melkein kymmenen vuoden takaa, laittoi viestin, josta tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa. Ja ennen kaikkea päätin: en enää koskaan halua olla tuo Laura.

Niinpä sen jälkeen olen opetellut uutta suhtautumistapaa työhön - ja siihen arkeen sen ympärillä - ja onnistunutkin melko hyvin. Aikataulutan työni niin, etten kaiva englannin kirjoja ja opetussuunnitelmaa esille enää neljän jälkeen kuin poikkeustapauksissa, mutta toisaalta käytän hyödyksi sen ajan, jonka työlle olen varannut. Hyödynnämme vanhaa, ideoin uutta sen pohjalta ja opettelen hyväksymään, ettei kaikkea tarvitse tehdä yhdellä kertaa, samana päivänä. Ehkä tärkeintä on ollut opetella sietämään epätäydellisyyttä ja sitä, että lopulta tarkasti strukturoitua arviointitaulukkoa tärkeämpää on läsnäolo ja kiireettömyys - niin töissä kuin kotonakin. Koerumba siirsin tänä vuonna suosiolla vasta loman jälkeen, jottei lomalla tarvitsisi korjata tai stressata korvaamattomista kokeista, ja harrastuksien haalimiseen sijaan olen tyhjentänyt kalenterini käytännössä täysin. Kun nykyään seuraan kieltenopettajien Facebook-ryhmiä sekä kollegoiden sinne jakamia ideoita, olen aina varustautunut ajatuksella, että minun ei tarvitse pystyä samaan - tai edes haluta pystyä. Ja kolmesti viikossa vedän jalkaani lenkkarit ja lähden juoksemaan.

Lisää ajatuksia työstä, urasta, jaksamisesta ja kokemuksista niin yläkoulun opettajana kuin taidenäyttelyn valvojanakin löydät täältä:


KAHDEKSAN JUTTUA TYÖSTÄ


1. #sevenfirstjobs eli ne seitsemän ekaa eli kokemukseni hotellisiivoojana, taidenäyttelyn valvojana sekä mainosten jakajana
3. #onkopakkojaksaa sekä ajatuksia työuupumuksesta
5. Mikä minusta piti tulla isona eli ajatuksia haaveammatista
8. Kun on ammatiltaan yläkoulun ope eli oppilaiden parhaimmat heitot sekä varmimmat kyynelkanavien avaajat.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Makuuhuoneen päivitys ja mitä se maksoi.



Lähtötilanne:

Noin kymmenen neliön makuuhuone, joka muuttui kumman tyhjäksi Pikkuveljen muutettua lastenhuoneeseen ja pinnasängyn lähdettyä uuteen kotiin.


Missio: 

Päivittää, raikastaa ja ennen kaikkea selkeyttää makuuhuoneen yleisilmettä mutta niin, että uutta tulisi hankittua mahdollisimman vähän. Pitää makuuhuoneen sisustus sellaisena, että mahdollisen muuton yhteydessä sitä ei tarvitsisi taas päivittää uudestaan.


Toiveena:

Vähemmän tavaraa mutta enemmän persoonaa ja jonkinlaista särmää. Houkutteleva lukunurkkaus, johon köllähtää hyvän kirjan kanssa.


Mikä muuttui ja millä hinnalla:

Pikkuveljen pinnasängyn myynti Torissa: + 20 euroa 
Pikkuveljen pinnasängyn patjan myynti Facebook-kirppiksellä: + 5 euroa
Uusi kattolamppu Clas Ohlsonilta: - 27 euroa
Tauluhylly Ikeasta: - 10 euroa
Kaksi tyynynpäällistä sekä kaksi sisätyynyä Ikeasta vanhojen rikki menneiden tilalle: - 18 euroa
Kaksi uutta kehystä Ikeasta: - 4 euroa
Härmälehti ja pieni ruukku Plantagenista: - 6 euroa
Banksyn kortti ostettu kesällä Barcelonasta eurolla ja Be kind -printti sekä Banksyn Rage, the flower thrower -printti tulostettu itse


Muutoksen hinta yhteensä:

41 euroa


Viime vuoden heinäkuussa päivitimme lastenhuoneen yhden viisivuotiaan huoneesta eskarilaisen huoneeksi, jossa tilaa piti löytyä myös Pikkuveljelle. 266 euron muutoksen pääset katsomaan tästä.


(Ja kyllä, olen konmrittanut liinavaatekappimme sen verran tehokkaasti, että meiltä tosiaan löytyy enää vain muutama pussilakanasetti, jota parisängyssä käytämme.)

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Kuukauden säästövinkki.


Viime vuonna entinen työkaverini kertoi tarinan siitä, kuinka hänen elämänsä paras säästövinkki on hiustenleikkuukone. Työkaverini oli ostanut koneen armeijaan mennessään ja leikannut hiuksensa sillä siitä lähtien, kerran kuussa, kymmenen vuoden ajan. Parturikuluista säästämänsä rahat työkaverini oli sijoittanut kuukausittain Nordnetin kautta eri rahastoihin ja osakkeisiin, seurannut sijoituksiaan, hajauttanut ja tehnyt välillä uusia ostoja. Kymmenen vuoden aikana työkaverini oli tienannut hiustenleikkuukoneellaan jo hyvän summan, mikä sekin oli oikeastaan vasta pesämuna tuleville tuotoille.

Kerroin tarinan kotona, ja mies innostui, tietenkin. Elokuussa hän bongasi Lidlin mainoslehdessä hiustenleikkuukonetarjouksen ja osti koneen kahdeksallatoista eurolla. Nyt olen leikannut poikien hiukset sillä kaksi kertaa ja säästyneet rahat, yhteensä kahdeksankymmentä euroa, mies on tallettanut pojille Nordnetiin avaamilleen arvo-osuustileille. Ihan vielä emme kotiparturoinnilla ole rikastuneet, mutta tarkoitus on kartuttaa pikku hiljaa molemmille pojille jonkinlaista opiskelurahastoa jo siksi, ettei opiskelukaan varmasti viidentoista vuoden kuluttua enää ole ilmaista.


Mitkä ovat teidän parhaat arjen säästövinkkinne?

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa.

"'Mikä teitä vaivaa?'
Toisinaan yksi ainoa kysymys riittää.
Niinpä aloin kertoa. Ylimitoitetusta rakkaudesta ja sen kaipauksesta. Elämättömistä elämistä. Perhosista, jotka saattoi tunnistaa siivenlyöntien perusteella. Yksinäisyyden kirjasta ja sen monista luvuista. Petoksen mahtavista siivistä, jotka tummensivat koko taivaan aivan mustaksi. Surun lukuisista väreistä. Ja pelon. Äänestä ja sen esittämistä kysymyksistä. Omista kysymyksistäni. Siitä, kuinka pelkäsin häntä. Ja itseäni."


Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Herzenstimmen, 2012. suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)
Gummerus, 389 sivua.


Julia Win on työlleen omistautunut kolmekymppinen newoyrkilaisjuristi, jonka elämä etenee juuri niin kuin pitääkin - ainakin paperilla. Eräänä tavallisena aamuna työpaikalle saapuessaan Julia löytää kuitenkin työpöydältään kirjeen burmalaiselta veljeltään U Balta, rypistyneen vaaleansinisen lentopostikuoren, jonka päälle veli on piirtänyt jokaisen kirjaimen ja viivan kuin olisi ollut luomassa mestariteosta. Koska Julian on riennettävä kokoukseen, ehtii hän ainoastaan silmäillä kirjeen ensimmäiset rivit. Kesken pitämänsä tärkeän alustuksen Julian kuitenkin hiljentää hento kuiskaus, joka tuntuu kuuluvan hänen sisältään. Kuka sinä olet?

Julia jättää kokouksen ja työpaikkansa, mutta naisääni hänen sisällään ei luovuta. Kuka sinä olet? Mitä sinä teet? Miksi sinä olet yksin? Ääni ja U Ban kirje saavat Julian lopulta matkustamaan takaisin Burmaan, isänsä kotimaahan, jossa hän ei ole käynyt kymmeneen vuoteen. 

Selvittäessään sisällään kuulemaansa ääntä Julia saa kuulla tarinan naisesta, joka joutui tekemään mahdottoman valinnan kahden poikansa välillä. Olipa kerran äiti, jonka sydän ei ollut tarpeeksi suuri. Mutta se oli ainoa, joka hänellä oli

"Myöhemmin Nu Nu muisteli usein tätä aamua ja kyseli itseltään, oliko todellakin itkenyt ilosta. Vai oliko hänellä sydämessään jo aavistus siitä, kuinka lopulta kävisi? Tieto siitä, että jokaista suurta onnea seurasi yhtä suuri suru. Että jokainen alku piti sisällään myös lopun, ettei ollut olemassa rakkautta vailla eron tuottamaa tuskaa ja että jokainen käsi kylmenisi joskus."

Jos pidit Eat, Pray, Love -elokuvasta, pidät varmasti myös Sydämen ääntä ei voi unohtaa -kirjasta: leffan tapaan kun tämäkin on tarina itsensä ja rakkauden etsimisestä sekä tarpeesta oppia elämään hetkessä. Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjan jälkeen Sydämen ääntä ei voi unohtaa oli kuitenkin aikamoinen pettymys. Jos Sendkerin edellistä bestselleriä lukiessani ajoittain mietin, oliko kirja lopulta enemmän laatudraamaa vai turhan kevyttä chic litiä, ei jatko-osan kohdalla asiaa tarvinnut juuri pohtia. Lumoava ja mystinen Burma tapahtumien taustalla sekä tarina äidistä, jonka sydän oli liian pieni kahdelle lapselle, pelastaa kyllä jonkin verran, mutta kliseisen lopun takia jopa vähän harmitti, että ylipäätään tartuin jatko-osaan. 

Sydämen ääntä ei voi unohtaa on itsenäinen jatko-osa Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjalle. Suosittelen kuitenkin, että luet vain ensimmäisen osan ja jäät leijumaan sen tunnelmiin. Sydämen ääntä ei voi unohtaa on kyllä ihan kiva kirja, mutta todistaa toisaalta myös sen, miksi suhtaudun usein vähän epäillen jatko-osiin: saman tarinan uudelleenlämmittely kun lopulta onnistuu aika harvoin.

"Kuinka ohut on seinä terveen mielen ja hulluuden välillä? Kukaan ei tiedä, mistä se on tehty. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon painetta se kestää. Ennen kuin se antaa myöten.
     Me kaikki elämme reunalla.
     Vaaditaan vain yksi askel. Aivan lyhyt. Jotkut meistä aistivat tämän, toiset eivät." 

perjantai 12. lokakuuta 2018

Syyslomasuunnitelmia.


Suomi-loma on lepoa keholle, kirjoitin elokuun lopulla. Silloin olin joitain viikkoja aiemmin lomaillut neljä päivää Barcelonassa ja sitä ennen kesäkuussa kolme päivää Prahassa ja ollut molempien reissujen jälkeen kyllä virkistynyt mutta samalla ihan älyttömän väsynyt. Se perinteinen, tiedättehän: aina löytyi vielä yksi kiinnostava nähtävyys, jossa poiketa ja kadunkulma, jonka takana saattaisi hyvinkin olla se matkaoppaan suosittelema kaupungin paras kahvila ja yhtäkkiä kännykän askelmittari näyttikin kahtakymmentätuhatta, vaikka jaloissa oli sandaalit ja tarkoituksena kävellä vain ihan vähän. Vaikka kuinka rakastankin kaupunkilomailua, uusia maita, ravintolaillallisia, näköalapaikkoja ja hetken mielijohteesta keskellä päivää tilattuja viinilasillisia, kaipaan ulkomaanmatkojen jälkeen aina myös pyykinpesua, villasukat jalassa kuljeskelua ja niitä päiviä, joina voi vastata ystävän viestiin, että meillä ei ole mitään menoja.

Onneksi, siitä seuraavasta ulkomaanmatkasta haaveillessa, on aina Suomi-loma, se keholle lempeä - työsyksyn, aika monen huonosti nukutun yön ja uuden työn uusien rutiinien jälkeen kaipaan juuri sitä. Lisäksi huomaan kaipaavani erityisen paljon myös ystäviä, joiden kanssa vielä joitain vuosia sitten istuttiin yliopiston kahvilassa ja jaettiin sekä tenttiahdistus että viikonloppusuunnitelmat ja joita nykyään tulee nähtyä ihan liian harvoin ja ihan liian pikaisesti.

Siksi meidän syyslomasuunnitelmanamme onkin suunnata minilomalle Kuopioon.

Oikeastaan suunnitelmissa on lähinnä rentoa oleilua: aamusauna ja aamu-uinti, pitkän kaavan mukaan syöty hotelliaamupala, pakollinen visiitti Ikeaan, ystävien tapaamista, kuulumisten vaihtoa, ulkoilua ja toivon mukaan myös yhden ihan kesän lopuksi syntyneen pikkuprinsessan ihastelua, iltasauna ja iltauinti sekä hotellilakanoiden väliin kellahtaminen hyvän dekkarin kanssa. Jotta sen pikaisen tapaamisen sijaan ehtisi ihan oikeasti istahtaa pöydän ääreen, ihan jopa useampana päivänä, olemme varanneet hotellihuoneen kahdeksi yöksi. Ja onneksi siitä koko lomaviikko ilman yhtään mitään aikataulutettua menoa vasta alkaa.

Kaikkein eniten taidan odottaa nimenomaan niitä valkoisia, kahisevia hotellilakanoita ja sitä, että niistä ei tarvitsekaan nousta ylös, kun kello soi - tai edes heti silloin, kun perheen nuorimmainen päättää, että aamu on alkanut.


Viimeiseen kahdeksaan viikkoon verrattuna se on aika mukavaa vaihtelua sekin.


Mitä teidän muiden syksyyn kuuluu?

tiistai 9. lokakuuta 2018

Vaaleanpunainen kukkakimppu ja elämäni rankin kevät.


Ensin se oli vain varjostama mammografiaseulonnassa. Poikkeama.

Sitten se oli vaaraton kalkkikertymä ultraäänessä, josta ei ollut syytä huolestua sen kummemmin.

Jatkotutkimuksissa selvisi, että se oli meidän elämämme rankin kevät. 

Pojille kerromme vain välttämättömimmän. Että mummu tulee nyt meille yöksi, koska on ollut leikkauksessa. Että mummun rinnasta on poistettu paha ja sairas kohta, mutta muuten mummu on ihan kunnossa. Että juuri nyt pitää muistaa, ettei mummun syliin voi yllättäen hypätä liian rajusti, niin kuin erityisesti seitsemänvuotiaalla oli tapana.

Itkin vasta iltaisin, kun lastenhuone oli jo hiljentynyt, ja aamuisin lähdin normaalisti töihin, ihan niin kuin äitikin. Eniten surin Prahan-reissua, jonka olimme siskon kanssa jo tammikuussa varanneet äidille kuusikymmentävuotislahjaksi. Vasta myöhemmin tajusin, ettei se johtunut siitä, että olisin ollut se maailman paskin ihminen, joksi itseni tunsin, vaan siitä, että vain sillä tavalla edes selviydyin: mitään pahempaa kuin reissun peruuntuminen en edes uskaltanut ajatella.

Ystävistä kerroin vain niille, joille pystyin. Monesti yritän puhua, mutta tuli jotain muuta. Keinussa vauhtia huutanut lapsi, huono hetki, paikalle ilmaantunut puolituttu, kurkkuun noussut pala.

Olisi pitänyt puhua enemmän.

Toukokuun alussa lääkäri selaili kalenteriaan, sumpli aikataulujaan ja sanoi, että kyllä te sinne matkalle lähdette. Viimeinen sädehoitoannos annettiin siitä vajaan neljän viikon päästä, ja kaksi päivää myöhemmin istuimme Prahan-koneessa, me kaikki kolme. Sädehoito oli ohi ja huhtikuinen leikkauskin onnistunut niin kuin pitikin.

Jotain silti jäi. Pelko nimittäin. Että entä jos.

Tämän viikon perjantaina 12.10. vietetään valtakunnallista Roosa nauha -päivää, ja lokakuussa rintasyöpätietoisuutta pyritään muutenkin lisäämään ympäri maailmaa. Postatkaa niitä sydämiänne, jos tahdotte, mutta ennen kaikkea tutkikaa rintanne, käykää säännöllisesti gynekologilla ja ottakaa seulonnat tosissanne. Ja ennen kaikkea puhukaa, puhukaa ja puhukaa, niin ettei mistään sairaudesta tulisi sellaista tabua, että se milloinkaan estäisi hoitoon hakeutumisen ja ettei nimen pelko lisäisi asian pelkoa yhä entisestään.

lauantai 6. lokakuuta 2018

Kuukauden vege: Munakoiso-pastasalaatti.



Lokakuun vegenä kokataan ruokaisaa munakoiso-pastasalaattia, jonka ohjeen löysin alun perin Chocochililtä ja josta muokkasin mieleiseni.



MUNAKOISO-PASTASALAATTI

1 pieni munakoiso
2 isoa porkkanaa
1 tlk kikherneitä
3 rkl vihreää pestoa
2 rkl oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
4 dl täysjyväfusillia
1 iso avokado
80 g tuoretta pinaattia
cashew-pähkinöitä


Pese porkkanat juuresharjalla ja paloittele pituussuunnassa. Pese ja paloittele munakoiso kuutioiksi. Sekoita porkkanoiden ja munakoisojen joukkoon 2 rkl pestoa, oliiviöljyä, suola ja mustapippuri ja levitä seos uunipellille leivinpaperin päälle. Paista kasvisseosta 225-asteisessa uunissa parisenkymmentä minuuttia, niin että kasvikset pehmenevät ja saavat vähän väriä.

Valuta ja huuhtele kikherneet ja lisää ne munakoisojen ja porkkanoiden joukkoon. Paista vielä muutama minuutti.

Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä. Valuta ja sekoita pastan joukkoon 1 rkl pestoa.

Paloittele avokado ja pese pinaatti.

Sekoita kaikki aineet yhteen ja tarjoile tuoreen leivän kanssa.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
tai

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Aamiaisella The Localissa.


Jos sattuisi kurkistamaan meidän keittiöön jonain arkiaamuna, ei voisi ikinä arvata, että oikeasti olen todellinen aamupalaihminen: joka arkipäivä kun laitan itselleni sen saman iänikuisen aamupalan - ruispalan juustolla ja kurkulla, puolikkaan kupin kahvia ja puolikkaan lasillisen tuoremehua -, johon olen oikeasti kyllästynyt jo vuosia sitten. Viikonloppuisin kokkaamme sen sijaan yleensä vähän pidemmän kaavan mukaan: paistamme aamupalaksi tuoreita sämpylöitä, teemme munakkaan kananmunista, tomaateista, sipulista ja juustosta tai pyöräytämme hedelmäkoriin unohtuneista banaaneista ja jäisistä marjoista smoothien. Arkiaamujen vastapainona nautin siitä, että voin edes viikonloppuisin istua aamupalapöydässä ilman minkäänlaista kiirettä ja lukea aamutakki päällä kirjaa sen toisen kahvikupilliseni seurana.

Ja sitten olen viime aikoina löytänyt myös kahviloiden aamupalapöydät ja ihastunut niihin.

Toissa viikolla hyödynsimme ystävän kanssa minun myöhäisen työaamuni ja sovimme aamiaistreffit Wilhelmiinaan ja viime lauantaina hieroimme unihiekat silmistä, vaihdoimme yökkärit pois ja suuntasimme perheen kanssa heti puoli yhdeksäksi Localin aamiaispöytään. Sijaintinsa, ilmapiirinsä, miljöönsä ja valikoimansa ansiosta Localistahan on tullut viime kuukausina ihan meidän vakiokahvilamme, mutta aamiaista testasimme nyt ensimmäistä kertaa. Kuten Jyväskylän helmissä alkuvuodessa pääsitte kurkistamaan, löytyy Local yläkaupungilta aivan yliopiston vierestä ja kahvila palvelee aamusta iltaan; joku aika sitten upgreidatun aamiasbuffetin lisäksi kahvilasta saa nyt myös vegaanisia luomuviinejä. Meille Localissa parasta on kiireetön, rento fiilis ja laaja peli- ja kirjavalikoima  - niin ja nyt myös monipuolinen aamiaispöytä sekä superhyvä tuorepuuro, jota yleensä aika puuroepäluuloinen minäkin söin kaksi lautasellista. Aamupalan jälkeen pelasimme seitsemänvuotiaa kanssa vielä muutaman erän Arvaa kukaa, niin kuin joka kerta Localissa pyörähtäessämme - siitäkin huolimatta, että meiltä löytyy saman pelin uudempi versio kyllä kotoakin.

Ja hei, täällä voi valita kananmunalleen mieleisensä ilmeen!


LOCALIN AAMIAISBUFFET
Seminaarinkatu 32
ma-pe klo 730-10
la-su klo 8-12


Vaihtuva valikoima, josta löytyy ainakin
Puuro ja lisukkeet kuten mehukeitto, hillo ja siemenet
Tuorepuuro, smoothie
Jugurtti, murot ja granola
Leipävalikoima
Levitteet, kasvikset, vegaaninen juusto sekä leikkeleet
Pieni makea
Tuoremehut
Kahvi ja tee

8,90/ hlö