”Elise mietti tuona yönä rakkautta, ja Connien kirja lepäsi avonaisena hänen rinnallaan selkämys hieman halkeilleena päällystysmuovin alla. Rakkaus. Miltähän se tuntui? Elise uskoi, että hän oli koko ikänsä hiipinyt tuliperäisen kraatterin reunalla osaamatta arvioida sen syvyyttä mutta tietäen, että se oli täynnä jotakin mahtavaa, jotakin mitä hän ei ollut vielä koskaan saanut nähdä. Alhaalla pimeydessä oli paljon onnellisia sieluja mutta myös paljon ruumiita.”
Otava, 476 sivua.
Oikeastaan sinä alkutalven lauantai-iltapäivänä Elise oli odottanut Hampstead Heathin puistossa jotain ihan toista, mutta jokin - ehkä sattuma - toi hänen tielleen Connien, menestyskirjailijan, jolla on taito lumota kenet tahansa. Puiston kanelinväristen puiden katveessa Elise kohtaa katseen, jonka seurauksena hän tuntee ensimmäistä kertaa ikinä itsensä näkyväksi. Connie on Eliseä selvästi vanhempi, itsevarma, tottunut saamaan, mitä tahtoo. Kuin yhteisestä sopimuksesta Connie lähtee seuraamaan Eliseä ja puoli vuotta myöhemmin Elise kantaa elämänsä kahdessa putkikassissa Connien kynnyksen yli.
Kun Connien menestyskirjasta Vahasydän päätetään kuvata elokuva, on Elisen vuoro jälleem seurata: hän pakkaa jälleen kaiken omistamansa, repii juurensa irti maasta ja lentää Connien mukana Los Angelesiin. Kaiken kimalluksen, uima-altaiden, hulppeiden juhlien ja elokuvamaailman glamourin keskellä on kuitenkin entistä vaikeampi nähdä, mikä on kaikkein tärkeintä. Lopulta yksi vahingossa kuultu keskustelunpätkä suistaa herkän Elisen elämän kokonaan raiteiltaan.
”Mutta rakkaus, jota hän tunsi, kasvoi edelleen ja painoi häntä alas. Se oli puskemassa juuriaan maaperään. Hän tiesi ettei ollut saanut aikaiseksi paljoakaan sinä aikana, kun oli ollut Connien kanssa. Hän oli kaksikymmentäkaksivuotias, ja kaikki oli edelleen hänen sisällään. Hölmö liejukana, sellaisen Connie oli hänestä tehnyt. Väreitä vedessä, pienipäinen lintu, jonka intohimo pelkisti mustavalkoiseksi. Hän tunsi olonsa tavattoman avuttomaksi, ja tavattoman onnelliseksi.”
Kolme vuosikymmentä myöhemmin Rose ajelehtii elämässään pelkkänä sivuosan esittäjänä aivan kuin äitinsä aikoinaan. Saadakseen elämälleen jonkinlaisen suunnan, Rose päättää vihdoin selvittää taustansa sekä sen, miksi hänen äitinsä oikein katosi hänen ollessaan vasta vauva. Isältään Rose saa nimen Constance Holden, Connie, sekä kaksi pokkaria, Vahasydän ja Vihreä jänis. Mutta kuinka Rose voi näin pitkän ajan päästä saada vastauksia kirjailijalta, joka tuntuu erakoituneen kokonaan eikä ole julkaissut mitään kolmeenkymmeneen vuoteen, ja onko todellisuus lopulta yhtään sen helpompaa kantaa kuin ne tarinat, joita hän on vuosien aikana oppinut äitinsä kohtalosta kehittelemään?
”Äiti tuskin antoi isälleni kaikkia palapelinsä paloja - vaikka kukapa niitä rakastajalleen antaisi? Mutta hän antoi kenties jopa harvinaisen vähän. Nimen joka oli kuin henkilöhahmojen luettelosta napattu. Hän antoi isälle vain pieniä murusia, ja isä antoi ne edelleen minulle, enkä minä oikein keksinyt, mitä olisin niillä tehnyt.”
Tunnustus on kirja itsensä etsimisestä ja lopulta löytämisestä, juurista, perheistä, epävarmuuksista, rakastamisen vaikeudesta, äitiydestä ja äidittömyydestä, valinnoista sekä huudoista, joista tuleekin pelkkiä kuiskauksia. Kirja jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin Jessie Burtonin kaksi edellistä ollen selvästi vahvempi lukukokemus ja ehjempi kokonaisuus kuin esikoinen Nukkekaappi muttei silti ihan yhtä koukuttava kuin sitä seurannut Muusa. Muusan tavoin myös Tunnustus liikkuu kahdessa eri ajassa seuraten toisaalta Eliseä 80-luvun Los Angelesissa, toisaalta Rosea tämänpäivän Lontoossa. Lopulta kaikkien kohdattava myös ne hetket ja henkilöt, joille on päättänyt kääntää selkänsä.
Burtonin uusin on edelleen onnistunut lukuromaani, mutta lopussa se pakottaa kuitenkin selailemaan kirjaa eteenpäin vielä muutaman lisäsivun toivossa: se jokin, viimeinen tunnustus, kun tuntuu jotenkin jääneen yhden askeleen päähän.
”Niin me teimme. Hiljaisia kyyneleitä, salaisuus edelleen sisälläni tuona läpimärkänä tammikuun päivänä. Se oli surun alku. Pienet jäähyväiset.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti