sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys.

”Sä et sano siihen mitään, pelkkä veden polkeminen ja hengittäminen vie kaikki voimasi. Hiljalleen kylmä vesi alkaa tuntua melkein trooppisen lämpimältä ihoa vasten. Ulvonta korvissasi vaimenee, ja sä voit taas hengittää. Sä katselet ympärillesi ja häkellyt vesimassojen myyttistä kauneutta. Kaukainen hinaaja kumihuulet törröllä. Vapaudenpatsas. Renkaiden jylinä Brooklyn Bridgen kumoon kaadetulla valtavalla harpulla. Kirkonkellot soivat verkkaan ja epävireisesti kuin äidin kuistille ripustama tuulikello.”


Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (A Visit from The Goon Squad, 2010. suom. Heikki Karjalainen)
Tammi, 412 sivua.


Viidet avaimet, neljättoista aurinkolasit, kaksikymmentäkahdeksan palaa saippuaa, lapsen raidallinen huivi  ja juustoraastin - muun muassa ne kaikki Sasha on viimeisen vuoden aikana näpistänyt. Terapeuttinsa Cozin kanssa Sasha on nimennyt ongelmansa henkilökohtaiseksi haasteeksi, josta on tarkoitus parantua. Sasha on kolmekymmentäviisi - huolimatta siitä, että kaikissa nettideittiprofiileissaan hän kertoo iäkseen kaksikymmentäkahdeksan - ja asuu edelleen asunnossa, joka jo kuusi vuotta aiemmin oli tuntunut vain välietapilta matkalla johonkin parempaan paikkaan. Mutta sellainen on New York.

Jennifer Eganin Pulizer-voittaja Aika suuri hämäys on Sashan tarina. Tai sitten Bennien, Sashan pomon, joka kaipaa kadonnutta nuoruuttaan ja sirottelee kahvinsa kultahippuja hoitaakseen impotenssiaan. Tai oikeastaan ennemminkin tarina Napolin nuhjuisesta alamaailmasta, San Franciscon punk-piireistä, musiikkibisneksestä, pojasta jonka East Riverin virtaus vei mukanaan, kysymyksestä, joka esitettiin vuosia sitten Afrikassa illalla savanniretken jälkeen huoneessa numero 3. Tai toisaalta ei sittenkään: Aika suuri hämäys onkin oikeastaan vain Allisonin powerpoint-päiväkirja Rock and rollin suurista tauoista. Siinä missä Semisonicin Closing timen tauko humisee, on Four Topsin Bernadetten tauko enemmän rahinaa.

Aika suuressa hämäyksessä jokainen luku on oma tarinansa, muttei kirjaa voi silti lukea novellikokoelmanakaan. Kerronta muuttuu siinä missä aika, paikka ja kertojakin - jokainen kertoo tarinansa omalla kielellään. Tarkkuutta teksti silti vaatii: aina ei ole ihan helppo nähdä, mitkä ja miten sattumat liittyvät toisiinsa. Silti kaikkia tarinoita ja tapahtumia tuntuu yhdistävän jonkinlainen sama suru. Lopulta elämästä jää käteen hyvin vähän.

”Hän ja Coz tekivät yhteistyötä, he kirjoittivat tarinaa, jonka loppu oli sovittu jo etukäteen: hän paranisi. Hän lopettaisi varastamisen ja alkaisi taas välittää kaikesta siitä, mikä oli aiemmin ollut hänelle tärkeää: musiikista, ystävistä joita oli saanut tullessaan New Yorkiin, tavoitteistaan jotka oli aina ennen muuttaessaan uuteen kämppään kirjoittanut isolle paperiarkille ja kiinnittänyt seinälle: 
     Ryhdy bändin manageriksi
     Seuraa uutisia
     Opettele japania
     Harjoittele harpunsoitto.”

Joillekin, useimmille, kirjoille on se jokin oikea aika ja paikka, jolloin ne on luettava, jotta ne tuntuvat oikealta. Siksi en ole uskaltanut enää palata teiniaikojen suosikkeihini kuten Anne Riceen; en vain yksinkertaisesti halua riskeerata, että kirjat eivät enää nostaisi niitä tunteita mitä joskus vuosia sitten, ja kadottaisin muiston, joka minulla lukukokemuksesta on. On aikoja, jolloin Juha Itkonen toimii ja aikoja, joina ei, enkä voisi kuvitellakaan tarttuvani Anna Gavaldaan, jos kaipaisin jotain kevyttä ja nopeaa, johon ei juuri tarvitse upota.

Aika suureen hämäykseen tarttuessani olin stressaantuneempi kuin pitkiin aikoihin: yhtäkkiä piti muuttaa koko työnkuva ihan täysin, järjestää oppilaille etäopetus, vastata päivittäin lähes sataan hätääntyneeseen ja epätietoisena viestiin, opetella käyttämään uusia alustoja ja opettaa ne lennosta myös sadalleviidellekymmenelle muulle, organisoida myös oman tokaluokkalaisen kotikoulua nelivuotiaan pyöriessä mukana menossa ja pelätä samalla, palautuuko elämä koskaan enää tavalliseksi. Iltaisin, kun hälinä hetkeksi hiljeni, yritin selvittää kirjaa, josta osa olisi pitänyt lukea rivien välistä ja ilman, että samalla olisin pohtinut, kuinka selvitä huomisen töistä. Tarinan luettuani selailin sivuja taaksepäin, luin uudelleen kohdan sieltä, toisen täältä ja keräsin talteen niitä palasia, joita en lukiessani ollut tajunnut poimia. Harmitti, sillä käsissäni oli jotain, mitä en ihan ollut osannut tavoittaa. Kirja oli oikea, mutta minä ihan väärä.

Aika suuri hämäys on kirja ajasta - siitä hämäyksistä suurimmasta -, toisiinsa lomittuvista elämistä ja ihmisistä. Kirjan näennäisesti erilliset tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, mutta osa langoista jää lukijan solmittaviksi. Mutta jos jollekin pitäisi selittää kirjan juoni lyhyesti muutamalla lauseella, olisi se aivan mahdotonta. Oli kymmeniä ihmisiä, tapahtumia, joista muodostui elämä ja kohtaamisia, joista tuli merkityksellisiä vasta paljon myöhemmin, sanoisin.

Ja niinhän se on ihan oikeastikin.

”Kaikki on ennallaan, uima-allas Portugalista tuotuine sinisine ja keltaisine kaakeleineen, mustaa kiviseinää alas soliseva vesi. Talo oli samanlainen kuin ennenkin, paitsi hiljainen. Hiljaisuus tuntuu luonnottomalta. Hermokaasu? Yliannostus? Ratsia? Mietin erilaisia selityksiä kulkiessamme kokolattiamatolla sisäkön perässä läpi kaarevan talon, jonka jokaisesta ikkunasta näkyy kimaltelevalle uima-altaalle. Mikä on voinut lopettaa päättymättömät juhlat?
     Mutta mistään sellaisesta ei tietenkään ole kyse. On vain kulunut kaksikymmentä vuotta.”

torstai 26. maaliskuuta 2020

Alkukevät Instagram-kuvissa.


Jos jotain kaipaan ajalta ennen koronaa niin ainakin näitä lastenjuhlalauantaita, joiden jälkeen sai kotiin kuljettaa tyytyväisiä, sokerihumalaisia lapsia, jotka puristivat nyrkeissään juhlista saamiansa eriväripillejä. // Yksi lempikohtiani Jyväskylän keskustassa. // Helmikuun alussa juhlittiin nelivuotiasta Pikkuveljeä, ja juhlan kunniaksi tein elämäni ensimmäisen täytekakun. Fazerin sivuilta löytämälläni ohjeella tekemästäni suklaakakusta tuli niin hyvä, että tätä tehdään varmasti toistekin. // Alkuvuodesta minulla oli torstaisin opetukseton etäpäivää, mikä oli ehkä parasta ikinä. Kävimme muutaman kerran lounaalla miehen kanssa kahdestaan, välillä istuin sushilla ihan yksin, sain tehtyä työhommia ja arviointeja rauhassa kotona ja pari kertaa pidettiin myös yhteinen vapaapäivä Pikkuveljen kanssa. Helmikuussa käytiin katsomassa kahdestaan penkkareita, mistä nelivuotias puhui sen jälkeen pitkään. Arjen pieniä, suuria iloja.



Maaliskuun aamuaurinko ja sunnuntain aamupala omassa keittiössä. // Kuukauden kirppislöytö: Keskustan kirppikseltä vaaleanpunainen lempineuleeni vaaleansinisenä yhdellä eurolla ja juuri oikeassa koossa. // Pulkkamäki, mummola, aurinko, ulkoilusta punaiset posket ja hiihtoloman aikatauluttomuus. // Hiihtoloman lopuksi pääsimme joulukala peruuntuneelle Tallinnan-lomallemme ja kävimme muun muassa uudessa Fotografiskassa.



Yksi niistä harvoista kerroista, joina tänä vuonna pääsimme luistelemaan luonnonjäälle. Parin päivän päästä nämäkin sulivat pois. // Maaliskuussa saimme vihdoin valmiiksi seuraavan remonttiprojektimme. Ruokailutilasta revittiin irti vanhat puolipaneelit, seinä tapetoitiin tasoitetapetilla ja koko tila maalattiin kattoa myöten. Pöydän teimme itse massiivipuisesta tammityötasosta ja vanhat kuluneet tuolit vaihdoimme mustiin pinnatuoleihin. Seinälle ripustin muiston Ultra Bran paluukeikalla kahden vuoden takaa. // Lomanaloituslounas siskon kanssa Nomissa. // Kohti hotellin kylpylää Tallinnassa.



Helmikuun alussa juhlittiin yhtenä lauantaina työkaverin syntymäpäiviä vaatekutsuillen ja skumppaillen. Bussia odotellessa alkoi yllättäen sataa lunta ja kohta kahlattiinkin taas hangessa. // Ystävänpäivä lähimarketissa, niin söppänää. // Lehtimyyjä onnistui soittamaan heikolla hetkellä joululomalla, kun makasin patjalla olohuoneen lattialla norovituksen kourissa ja olisin vastannut kyllä ihan mihin vaan. Niinpä tänä keväänä minulle tulee taas pitkästä aikaa Trendi, mikä on oikeastaan ollut aika kivaa. Kuppi kahvia ja aikakauslehti on minun omaa aikaani. // Alkuvuodesta löydettiin koko perhe Ladun Maja ja hiihtämisen ilo.



Lenkkimaisemat maaliskuun lopulta, jolloin tämä oli useampien päivien ainoa kosketus ulkomaailmaan. // Muutama tunti Helsingissä ennen laivan lähtöä kohti Tallinnaa: lounas Itsudemossa, pyörähdys Aleksanterinkadun Zarassa ja poikien energioiden purku Amos Rexin edustalla. // Tammikuussa katsomassa uusin Frozen poikien kanssa. // Se hetki maanantaiaamuna kahdeksan jälkeen, kun luokka on vielä järjestyksessä ja hiljainen ja vain odottaa, että lauma kahdeksasluokkalaisia kolistelee sisään viikonloppukuulumisineen ja nujuamisineen.

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Kun tämä on joskus ohi.



Kun tämä on joskus ohi, toivon, että muistan...

...soittaa edelleen useammin videopuheluita.
...tarjota ja ottaa vastaan apua vieläkin matalammalla kynnyksellä.
...miettiä tarkasti, mitä ostan ja keneltä, mutta toisaalta kannattaa niitä toimijoita, joiden arvoja ja tuotteita oikeasti haluan tukea.
...etten enää ikinä pidä itseäni niin korvaamattomana, että minun pitää mennä töihin flunssassa opettamaan substantiivien taivutusta tai edes verbien konjugaatioita.
...että etenkin näiden yläkoululaisten kanssa on sisältöjen ohella tärkeää myös pitää yllä hyvää (opiskelu)fiilistä ja ryhmähenkeä.


...sanoa ystäville entistä useammin kyllä, jos vain mitenkään voin - joskus kun ei välttämättä ihan oikeasti voi.
...kutsua kahville, viinille, iltateelle, lenkille ja puistoon, vaikka olisi muka kuinka kiire.
...että aika harvoin lopulta edes on mihinkään kovin kiire.
...arvostaa vieläkin enemmän ehkä maailman mahtavinta ja kannustavista työyhteisöä sekä pomoa, joka rauhoittelee ja korostaa empatiaa, yhteisöllisyyttä ja armollisuutta.
...kuinka tärkeää on pitää huolta kunnosta ja samalla terveydestä.
...olla itselleni armollisempi.
...pyrkiä edelleen suunnittelemaan ruokalistat niin, että ruokakaupassa käynti kerran viikossa riittää.


...arvostaa entistä enemmän työtä, joka ei ole riippuvainen ihmisten kulutuksesta ja jota voi tehdä kriisinkin iskiessä, vaikkakin minun tapauksessani vain pätkissä, sekä puskuria, jonka olen säästänyt tilille hätätapauksia varten.
...muistaa, että olen tarpeen vaatiessa innovatiivisempi ja teknisesti taitavampi kuin mitä tiesinkään.
...käpertyä edelleen usein sohvan nurkkaan rakkaan kainaloon katsomaan elokuvaa.
...edelleen tämän innon päästä ulos luontoon.
...hyödyntää Google meetiä vaikka opiskelukaveriporukan viini-illoissa.
...kutsua ison porukan ystäviä puistoon grillaamaan ja istumaan iltaa auringossa.

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Fiona Barton: Epäilty.

”Punavalkoinen nauha, joka eilen esti pääsyn kujalle Mama’s Paradisen luo, on revitty alas ja jätetty lojumaan tomuun. Poliisitkin olivat lähteneet. Kävelen hostellin jäljelle jäänyttä rankaa kohti, ja noen haju kutittaa kurkkua ja saa silmät vuotamaan vettä, kun tulen palaneen ulko-oven kohdalle. Mainoskilpi on jostain syystä kestänyt liekit, vaikka retkottaa viimeisen ruuvinsa varassa, mutta teksti on kadonnut, puupinta kärventynyt, maali kupruilla ja hilseilemässä irti.
     Kurkistan sisään ja tähyilen sitten ympärilleni. Ketään ei ole pysäyttämässä minua.
     ”Haloo”, huudan pimeyteen, kaiken varalta, ja hiivin sitten sisään. En tiedä, mitä kuvittelen sieltä löytäväni, mutta kun päädyn jossakin jutussa umpikujaan, haluan vaistomaisesti aina palata alkuun katsomaan, mikä minulta jäi huomaamatta. Ja tämä on alku.”


Fiona Barton: Epäilty (The Suspect, 2019. suom. Pirkko Biström)
Bazar, 462 sivua.
Arvostelukappale.


Lesleyn ja Malcolmin ei ollut avioliittonsa aikana tarvinnut soittaa poliisille vielä kertaakaan; sellainen kuului joidenkin toisten elämään, ei heidän elämäänsä, johon oli kuulunut työt, päivälliskutsut, kaksi lasta, kuulumisten vaihtaminen naapurien kanssa ja oma talo hyvällä asuinalueella. Nyt Malcolm kuitenkin tarttuu puhelimeen ja valitsee numeron, jota ei olisi koskaan uskonut joutuvansa valitsemaan. On viikko siitä, kun heidän Thaimaahan ystävänsä Rosien kanssa reppumatkalle lähtenyt kahdeksantoistavuotias tyttärensä Alex on viimeksi ottanut yhteyttä kotiin eikä hän ole soittanut sovitusti edes kuullakseen päättökokeiden tuloksia. Lähtiessään Alex oli vannonut ottavansa yhteyttä, mitä tahansa, joka toinen päivä. Jotain pahaa on varmasti tapahtunut.

Poliisin lisäksi tapauksesta kiinnostuu myös Daily Postin toimittaja Kate Waters. Loistavien lööppien ohella Kate näkee jutussa myös mahdollisuuden päästä samalla edes jollain tavalla lähemmäs poikaansa Jakea, josta Kate ei ole kuullut kuukausiin ja jonka jäljet johtavat myös Thaimaahan. Minunkin lapseni on kadonnut, ajattelee Kate matkustaessaan kohti Thaimaata. Jos löydän Alexin ja Rosien, voin ehkä löytää myös Jaken.

Kaksi tyttöä, välivuosi, ensimmäistä kertaa ulkomailla ja värikkäitä drinkkejä - vanhempia lukuun ottamatta kaikki poliisista suurlähetystöön tuntuvat odottavan tyttöjen kömpivän esiin viimeistään muutaman päivän kuluttua, häpeissään kaikesta hälystä, mitä heidän pitkäksi venähtäneet juhlansa ovat aiheuttaneet. Oikeastaan tutkimukset käynnistyvät kunnolla vasta, kun Alexin ja Rosien ruumiit löytyvät  rähjäisen bangkokilaisen hostellin tulipalon raunioista.

”Kaksi kuollutta tyttöä.
  Kumpikin kuollut ennen tulipaloa, joka oli ehkä sytytetty hävittämään todisteet rikoksesta.
  Toinen kuristettu, toinen ehkä raiskattu.
  Brittiläinen epäilty tai todistaja, nyt karkuteillä kotimaassa.
  Brittiläinen todistaja, Jamie Lawrence, pidätettynä Bangkokissa.
  Bangkokissa tehty epäilyttävä poliisitutkinta, jossa jäänyt huomaamatta lähes kaikki edellä mainittu.”

Kun Kate alkaa penkoa kunnolla Thaimaan tapahtumia, käy ilmi, että tyttöjen unelmaloma on ollut jotain muuta kuin mitä Alexin sosiaaliseen mediaa jakamista auringonlaskukuvista ja statuspäivityksistä olisi voinut päätellä: reissu, josta piti alun perin tulla Alexin ja tämän parhaan ystävän Magsin matka Thaimaan luontoon ja kulttuuriin, on Rosien kanssa päätynyt likaisen Bangkokin epämääräisiin baareihin sekä nuhjuiseen hostelliin, jonka heppoisen ikkunaverhon takana joku tuntuu seisovan tuijottamassa sisään. Ja sitten tutkimuksissa tulee esiin nimi, joka saa Katen kyseenalaistamaan ammattietiikkaansa. Mitä jos syyllinen onkin joku jonka tunnet, joku jota rakastat? Ja kumpi hän lopulta ensisijaisesti on, toimittaja vai äiti?

Epäilty on Fiona Bartonin kolmas psykologinen trilleri sekä Kate Waters -sarjan dekkari kaksi vuotta sitten ilmestyneen Lesken ja vuoden myöhemmin ilmestyneen Lapsen jälkeen. Kirjan rakenne toimii hyvin jännityksen rakentajana, ja lukija pääsee seuraamaan tarinaa niin Alexin, Alexin äidin Leslien, komisario Bob Sparkesin sekä Katen näkökulmista. Loppuratkaisun kanssa Epäilty ei sorru siihen helpoimpaan, vaikkei kirja kuitenkaan myöskään keksi pyörää uudestaan. Pientä tiivistämistä reilu nelisatasivuinen kirja olisi ehkä kaivannut, mutta tarina onnistuu kuitenkin yllättämään ja pitämään jännitystä yllä loppuun asti. Epäilty on klassinen kolmen ja puolen tähden dekkari, jonka lukee mielellään ja jota suosittelee sen jälkeen myös ystävälle.

”Totuudelle ei ollut sopivaa emojia. Hän oli onneton ja ikävöi kotiin. Matkasta oli tullut toisenlainen kuin hän oli luullut. Ja hän alkoi vihdoinkin myöntää itselleen, ettei olisi pitänyt ottaa mukaan Rosieta.
     Alex ei puhunut siitä kenellekään muulle kuin Magsille. Luojalle kiitos Magsista...
    Hän ei voinut kertoa äidilleen ja isälleen totuutta: Rosie on päissään ja makaa hostellin kaikkien poikien kanssa. En minä tämän vuoksi Thaimaahan tullut. Hän pilaa kaiken. Voisin tappaa hänet.

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Remonttipäivitys vol 6: ruokailutila.


Iso ruokapöytä, jonka ympärille mahtuu istumaan teekupillisten tai viinilasien ääreen useampikin ystävä, sekä joukko eriparituoleja. Oikeastaan tuosta haaveesta lähdimme liikkeelle, kun joitain vuosia sitten aloimme ihan tosissamme etsiä uutta, isompaa asuntoa. Toiveena oli saada yksi ylimääräinen makuuhuone niin, että kiivaimman painiotteluun yllättäessä pojat voisi tarpeen mukaan erottaa omiin hommiinsa omiin huoneisiinsa, ja saada sellainen keittiö, jossa olisi aina tilaa vielä muutamalle ystävälle ja ylimääräisille lautasille ja joka avautuisi samaksi tilaksi olohuoneen kanssa niin, ettei keittiössä puuhaillessakaan joutuisi ikinä olemaan ihan yksin. Samalla haaveilin erivärisistä ja erityylisistä tuoleista, joilla jokaisella olisi joku tarina ja jotka olisi kerätty yksi kerrallaan joku kierrätyskeskuksesta, toinen kirpputorilta, kolmas miehen vanhempien aitan nurkasta.

Ajan kuluessa haave eriparituoleista muuttui haaveeksi pinnatuoleista, joita pöydän ympärille mahtuisi kahdeksan, ja viime viikolla ne vihdoinkin aseteltiin uuden keittiönpöydän ympärille.

Sitä ennen toki piti jälleen repiä irti seinällinen vanhaa puolipaneelia, repiä irti paneelin alta löytyneet liimat, hioa, tasoittaa ja taas hioa, tapetoida yksi seinä tasoitetapetilla ja maalata lopulta koko ruokailutila sekä keittiön katto useampaan kertaan valkoisella maalilla. Ruokailutilan ja olohuoneen välisen välioven kohtaloa emme sen sijaan osanneet päättää: vielä vuodenkaan jälkeen emme oikein tiedä, onko se kiva ja persoonallinen retrolisä vai pelkästään ihan hirveä. Siispä jätimme sen ainakin vielä toistaiseksi paikoilleen.

Itse keittiö kaipaa sekin edelleen vielä kipeästi remonttia, mutta ainakin vielä tämän vuoden tyydymme vain haaveilemaan. Onneksi isompia remontteja varten säästäessä voi samalla toteuttaa näitä pienempiä päivityksiä, jotka ehkä näin lasten pyöriessä ympärillä vievät useamman illan ja viikonlopun mutta jotka voi itse tehden saada valmiiksi joillain satasilla.

Ruokapöydästä halusimme juuri omanlaisemme, joten päädyimme tekemään sen itse. Haimme siis Kodin Terrasta pöydänjalat sekä massiivipuisen tammityötason, joka sahattiin valmiiksi meidän toivomiimme mittoihin. Pinta tummeni vahatessa enemmän kuin mitä oltiin toivottu, mutta muuten pöydästä tuli juuri sellainen, kuin oltiin suunniteltukin. Ympärille hankittiin Ellokselta ne mustat pinnatuolit, joista haaveilin jo silloin, kun keittiöön ei mahtunut kuin neljä henkilöä, ja vanha valkoinen jo parhaat päivänsä nähnyt ruokailuryhmä löysi uuden kodin Torin kautta.

Ylijääneet maalit kannoimme häkkivarastoon odottamaan seuraavaa projektia. Kun jonkun viikon olemme huokaisseet, kieritämme taas matot rullalle ja ryhdymme purkamaan Pikkuveljen huoneen puolipaneeleja ja maalaamaan olohuoneen kattoa.


Remonttipäivitykset tähän mennessä:

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Emma Cline: Tytöt.

”Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin ”auringonlasku” ja ”Pariisi”. Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa.”


Emma Cline: Tytöt (The Girls, 2016. suom. Kaijamari Sivill)
Otava, 304 sivua.


Olohuoneen seinässä oli sydänkuvio, joka oli piirretty yhden uhrin, nuoren äidin, vereen kastetun pyyhkeen kulmalla. Huhut saatananpalvonnasta, mystisistä merkityksistä, mustista messuista sekä tuomiopäivän symboleista lähtivät heti liikkeelle. Se oli helpompaa kuin uskoa itse totuus: seinässä oli pelkkä sydän, jollaisia rakastuneet tytöt piirtelevät päiväkirjoihinsa. Ja tyttöjään he kaikki olivat vasta olleet.

Kesällä 1969 neljätoistavuotias kiltti perhetyttö Evie kaipaa elämäänsä jotain uutta, jotain jännittävää - kesä ennen sisäoppilaitokseen lähtemistä tuntuu ikään kuin välitilalta, pelkältä odotukselta. Ehkä juuri siksi Evie ajautuu karismaattisen Russelin johtaman hippikultin jäseneksi, yhdeksi Russelin tytöistä ja asumaan lahkon kommuuniin rapistuvalle maatilalle. Evie kipuilee omaa kasvuaan, vanhempiensa eroa, äitinsä epätoivoista rakkauden kaipuuta sekä ystävyyttä, josta tuntuu kasvaneen yli, ja pääsy Suzannen ja muiden Russelin tyttöjen joukkoon tuntuu avaavan oven täysin uuteen maailmaan.

Vaikka varoitusmerkit olivat näkyvissä heti ensimmäisenä iltana, saa Suzannea ympäröivä mystinen aura Evien unohtamaan kaiken oppimansa, katsomaan tuttua kotikatua bussin ikkunasta tuntematta enää mitään. Huumeet sekä suitsuke, jota toisinaan poltettiin, teki kaikki uneliaiksi, auringonpolttamat lapset likaisissa vaatteissaan olivat kaikkien eivätkä kenenkään, pitkät hameenhelmat hulmusivat tuulessa niin kuin hiuksetkin eikä rakkaudessa ollut kyse omistamisesta, sillä sydän ei omista mitään. Ensimmäisenä iltana poltettiin juhlan kunniaksi auto, oli kesäpäivänseisaus vaikkei ollutkaan, ja tuntuu, kuin Russel olisi odottanut juuri häntä. Silti kaiken tarkoitus Evielle tuntuu olevan Suzanne, jonka pelkkä olemus saa Evien seuraamaan, tekemään mitä tahansa.

Vielä aikuisenakaan Evie ei lopulta osaa selittää, mitä oikein tapahtui.

”En sanonut toivovani, etten olisi koskaan tavannut Suzannea. Toivovani että olisin pysynyt turvallisesti Petaluman kuivilla kukkuloilla omassa huoneessani, jonka kirjahylly oli täpötäynnä kultaselkäisiä lapsuuden suosikkikirjoja. Sillä sitä minä toivoin. Mutta joinain iltoina, kun en saanut unta, kuorin omenaa hitaasti tiskialtaan ääressä ja annoin kuorensuikaleen venyä kiiltävän veitsenterällä alla. Ympärillä pimeä talo. Toisinaan tunne ei ollut katumusta. Se oli ikävöintiä.”

Vaikka Tytöt on puhtaasti fiktiivinen kirja, on sen tarinasta luettavissa selkeästi Charles Mansonin ja hänen perheensä tarina. Sen sijaan, että keskittyisi lahkon toiminnalla, Russelin hahmolla ja etenkin murhalla mässäilyyn, Clinen kirjan varsinainen aihe on kuitenkin ennen kaikkea tyttöys, sen ihana viattomuus, uskomaton vaikeus ja lopulta naiseksi kasvaminen. Oikeastaan jo heti alussa muistaa: juuri tätä se oli, juuri tätä. Vaikka aika ja paikka ovatkin toisenlaiset, on tyttöydessä jotain universaalia, jotain höyhenenkevyttä ja samalla raskasta, vaikeaa ja uskomattoman epävarmaa ja silti eteerisen kaunista - ja kaiken tämän Emma Cline on onnistunut vangitsemaan kieleensä ja sanavalintoihinsa. Useamman kerran käännän myös esille kirjan kannen ja jään katselemaan sitä. Siitäkin - auringon valottamasta kulmasta, pois päin käännetystä katseesta, selän taakse ristityistä käsistä - tunnen löytäväni jotain tuttua, unohdettua.

Niitä, jotka haluavat rakkautta kaikkein eniten, on myös helpointa satuttaa pahiten.

”Tietenkään tytöt eivät lähteneet ranchilta: ihminen kykenee kestämään kaikenlaista. Minulta murtui ranne yhdeksänvuotiaana kun putosin keinusta. Järkyttävä rasahdus, silmissä musteni kivusta. Mutta silloinkin, vaikka ranteeseen turposi rengas pakkautunutta verta, väitin, ettei minulla ollut mitään hätää, ettei minuun sattunut, ja äiti ja isä uskoivat kunnes lääkäri nätti heille röntgenkuvan, jossa luut olivat poikki.”

Tytöt on Emma Clinen esikoisteos, jonka jokainen sivu hohkaa Kalifornian auringonpaistetta. Jos kirjaa pitäisi jotenkin kuvailla, voisi sitä sanoa hauraan kauniiksi. Tytöt on kuin kansien väliin sujautettuna se loputtomalta ja loppuelämän ensimmäiseltä tuntunut kesä, jona aurinko paahtoi asfalttiin, unelmat tuntuivat pakahduttavan koko sydämen ja päiväkirjan sivuille kirjoitettiin öisin se, minkä niin kovasti toivoi tapahtuvaksi.

”Ei heidän paljon tarvinnut vajota - minä tiesin, että tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä. Tunteisiin ei ollut mitään luottamista, ne olivat ouija-laudalta noukittua valheellista pötyä.”

torstai 12. maaliskuuta 2020

Viikko kanssani: keskiviikko.


6.15: Herätyskello ei tänään soi: olen herännyt itsekseni jo aamuyöstä työunien jälkeen miettimään työasioita enkä ole sen jälkeen saanut enää unta. Opetus alkaisi tänään vasta kymmeneltä, mutta olen sopinut kuunteluttavani aamulla yhden oppilaan, joka oli poissa englannin kuullun ja luetun ymmärtämisen kokeesta. Hitaamman aamun sijaan herään siis vielä hämärän aikaan, syön aamupalaksi leivän ja juon kupin kahvia ja vastailen samalla muutamiin illan aikana tulleisiin Wilma-viesteihin.

7.02: Pojat ja mies vasta heräilevät, kun lähden bussille. Olen muutaman minuutin myöhässä, mutta juoksen bussin kiinni juuri ennen pysäkkiä. Perus.

7.42: Saavun töihin. Pidän yhden kuuntelukokeen ja ehdin vielä ennen oppitunteja ottaa kopiota, suunnitella nelosluokan englantia ja konsultoida erityisopettajaa. Tänään ohjelmassa on yksi sanakoe sekä luontosanastoa ysiluokkalaisille, englannin kysymyslauseita nelosluokkalaisille, ett-sanojen monikkoa sekä sukulaissanoja kuudesluokkalaisille ja yksi välituntivalvonta. Yhdellä välitunnilla hotkaisen hätäisesti lounaaksi pakkasesta mukaan nappaamaani tofu-nuudeliwokin (joka tuntuu nykyään olevan vakiolounasevääni) ja banaanin.

14.17: Lähden töistä bussille ja sen jälkeen hakemaan Pikkuveljeä päiväkodista. Pikkuveli ei ole nukkunut päiväunia ja intoilee sitäkin terhakkaammin päiväkodissa leikitystä merirosvoleikistä. Ulos mennessä kipuan päiväkodin eteisessä Pikkuveljen päiväkotikaverin yli, joka harjaa huolellisesti kakkaavan yksisarvisensa moniväristä harjaa. Erehdyn luulemaan lelua nukeksi ja saan palautteeksi paljon silmien pyörittelyä ja ihmettelyä.

15.15: Saavumme Pikkuveljen kanssa kotiin. Siivoan keittiön, tyhjennän astianpesukoneen ja aloitan ruuanlaiton. Tokaluokkalainen saapuu akrobatiakerhosta kotiin varttia vaille neljä, ilmoittaa, ettei tullut läksyjä ja ryntää pelaamaan Minecraftia.

16.20: Mieskin on kotona ja syömme päivälliseksi salaattia, spagettia sekä falafel-tomaattikastiketta.

16.52: Koti hiljenee, sillä esikoinen lähtee kavereidensa kanssa partioon ja mies Pikkuveljen kanssa liikuntaleikkikouluun. Lämmitän kahvinkeittimeen aamulla jääneet kahvit, kaivan kaapista rivin suklaata ja alan korjata päivän sanakokeita, päivittää Wilmaa ja hoitaa muita rästiin jääneitä työasioita.

18.07: Saan työhommat kutakuinkin tehtyä ja katson Areenasta yhden jakson Verta, hikeä ja t-paitoja -dokumenttisarjaa. Mies saapuu kotiin Pikkuveljen kanssa ja pojat lukevat kahdestaan eläinkirjaa.

18.50: Esikoinen on jäänyt vielä partion jälkeen kavereidensa kanssa ulkoilemaan ja tulee kotiin vähän ennen seitsemää. Teen pojille iltapalaksi smoothien banaanista, marjoista ja kauramaidosta sekä voileivät. Mies lähtee lenkille ja me hoidamme poikien kanssa iltatoimet ja luemme yhdessä iltasaduksi Liisa ihmemaassa sekä kummitusperhe Kaamosia, jota esikoinen lukee puolestaan meille ääneen.

20.53: Mies tulee lenkiltä kotiin ja esikoinenkin menee nukkumaan. Lueskelen sohvalla Fiona Bartonin Epäiltyä.

21.45: Mies herättää minut iltapalalle: olin suunnitellut joogaavani tai katsovani jotain sarjaa, mutta olen taas nukahtanut sohvalle. Syön iltapalaksi voileipää ja loput smoothiesta, katselemme miehen kansaa yhdessä telkkaria ja lueskelemme sitten omia kirjojamme.

23.02: Nukkumaan (uudestaan).


VIIKKO KANSSANI KOKONAISUUDESSAAN:

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Supernaisia.



Herännyt aamuneljältä leipomaan karjalanpiirakoita ennen aamulypsylle menoa.

Uskaltanut rakastua, vaikka sydän on ollut vielä edellisistä kolhuista vereslihalla.

Ollut mukana Lotta Svärdissä.

Kiivennyt Norjan ja koko Pohjois-Euroopan korkeimmalle vuorelle.

Tarttunut vasaraan, rattiin, sirkkeliin ja sahaan.

Lukenut ääneen Anni Swanit, L. M. Montgomeryt ja Narnia-sarjan ja sytyttänyt rakkauden kirjoihin ja kirjoittamiseen.

Antanut ensiapua sairaskohtauksen saaneelle tuntemattomalle.

Tarjoutunut tuomaan ruokaa kaupasta, kun olemme olleet koko perhe kipeinä.

Kouluttautunut joogaopettajaksi.

 Auttanut ystävää uralla.

Osallistunut kadunvaltaukseen ja mielenosoitukseen.

Nostanut sisarenpojan kainaloon kuin omansa.

Jaksanut aina sanoittaa, selittää, silittää ja sylitellä.

Opiskellut kirurgiksi ja väitellyt tekniikan tohtoriksi.

Hankkinut lapsen yksin.

Jaksanut tukea silloin, kun itse on odottanut pääsyä rintasyöpäleikkaukseen.

Ostanut talon ja lähtenyt purkamaan sitä sisältä käsin ihan itse.

Joussut puolimaratonin.

Matkustanut yksin lomalle Vietnamiin - koska miksikäs ei.

Lähtenyt huonosta suhteesta, vaikka pelottikin.

Vaihtanut alaa ja palannut kuitenkin sen jälkeen entisiin töihin, jotka tunsi omikseen.

Tullut muuttoavuksi ja iltakahville ja kysynyt kuulumisia.

Uskaltanut olla heikko.

Uskaltanut uupua ja puhua siitä ääneen.

Saanut rahat jollain ihmeen konstilla aina riittämään.

Ajanut rallia.

Etsinyt nurmikolta kaikille lapsenlapsille neliapiloita ja aina löytänyt.

Synnyttänyt.

Perustanut yrityksen.

Osannut olla aina empaattinen ja ystävällinen olematta ikinä kynnysmatto.

Laittanut otsalle kylmän kääreen ottamaan kipua pois.

Lähtenyt vuodeksi ulkomaille.

Osannut suhtautua isoihinkin asioihin hötkyilemättä (anoppini, toteemieläimeni).

Pyörittänyt yksinhuoltajan arkea kolmen pojan kanssa tekemättä siitä minkäänlaista numeroa ja saaden sen näyttämään jopa helpolta.

Tiennyt juuri oikean hetken laittaa viestiä, soittaa tai sujauttaa suklaalevyn postilaatikosta.

Uskaltanut rakentaa omannäköistä elämää.



Viis naistenpäivän ruusukimpuista tai suklaista, sillä kaikista hienointa on, että tuo edellämainittu joukko upeita, erilaisia naisia on osa minun elämääni.

Kuva: Pixabay


perjantai 6. maaliskuuta 2020

Ruth Ware: Lukitut ovet.

”Lisäksi ullakolla löyhäksi kuolema.
     Mutta siinä ei ollut kaikki. Siinä ei ollut edes pahin. Omituisinta olivat seinät - tai tarkkaan ottaen se, mitä niihin oli kirjoitettu.
     Jokaiseen seinään oli raapustettu sanoja lapsellisilla tikkukirjaimilla. Osa oli pieniä, osa jättimäisiä ja koukeroisia. En pystynyt lukemaan niitä heti, koska kirjaimet olivat vaikeaselkoisia ja sanoissa oli paljon virheitä - mutta suoraan nenäni edessä olevassa lauseessa, joka oli kirjoitettu huoneen keskellä olevan takan ylle, ei ollut mitään epäselvää. ME VIHATAAN SINUA.”


Ruth Ware: Lukitut ovet (The turn of the key, 2019. suom. Antti Saarilahti)
Otava, 349 sivua.


Suuri perhe etsii kokenutta lastenhoitajaa kotiinsa, luki ilmoituksessa, jonka Rowan muistaa edelleen lähes sanasta sanaan. Paikka varakkaan nelilapsisen perheen viimeisen päälle varustellussa älytalossa keskellä Skotlannin Ylämaita tuntuu lähes liiankin täydelliseltä, mutta niin vain Rowan saa kuin saakin paikan ja jättää pian taakseen Lontoon ja ikävystyttävän työnsä Tenavatarhan lastenhoitajana.

Askeleita ullakolla, jonne kenenkään ei pitäisi päästä sekä yhtäkkiä viilenevä lämpötila. Suljettu myrkkypuutarha pihan perällä, kylässä kiertävät kummitustarinat sekä talon historia, jota paikkakunnalla edelleen kerrotaan: olipa kerran tyttö joka kuoli. Ei ihme, että viimeisen neljäntoista kuukauden aikana neljä edellistä lastenhoitajaa on ottanut lopputilin. Rowan on kuitenkin päättänyt onnistua edeltäjiään paremmin - eikä vähiten työnantajiensa lupaaman avokätisen bonuksen takia. Painajaiseksi Rowanin unelmatyö muuttuu kuitenkin lopullisesti vasta sitten, kun yksi perheen lapsista kuolee.

”Hän retkotti mahallaan huoneeni ikkunan alla olevalla mukulakiveyksellä. Valkoinen puuvillapyjama oli verestä märkä niin läpikotaisin, etten olisi voinut kuvitellakaan hänen pienessä ruumiissaan olleen niin paljon verta. Sitä valui mukulakivillä kuin paksua ja tahmeaa siirappia, ja jalkani ja sormeni tahriintuivat siihen, kun polvistuin hänen viereensä. 
     Nostin hänet syliini hellävaroen. Kuinka lintumaisen haurailta hänen pienet luunsa tuntuivatkaan. Anelin ja rukoilin, että hän olisi kunnossa.
     Mutta se oli tietysti mahdotonta.
     Hän ei olisi koskaan kunnossa. Mikään ei olisi.”

Yhtäkkiä Rowanin nimen ja kasvot tuntevat kaikki: hänen tarinansa on painettuna jokaisessa sanomalehdessä jokaisella etusivulla ja nimensä jokaisessa otsikossa. Nyt tarinan minäkertoja Rowan odottaa lapsenmurhasta syytettynä vankilassa murhaoikeudenkäyntiä, jonka on määrä sinetöidä hänen loppuelämänsä.

Ihan viaton ei ole Rowankaan: myös hänellä on salaisuus. Mutta hän vannoo, ettei ole murhaaja, ja että se joku on edelleen vapaana jossain.

"Joku oli sytyttänyt käytävän valon kerrosta alempana. Olin varma, etten ollut jättänyt sitä päälle mennessäni nukkumaan.
     Toisen asian tajusin, kun aloin hipsiä portaita alas, ja se sai sykkeeni lähes pysähtymään - ja sitten kohoamaan niin, että sydämeni oli vähällä hypätä kurkkuun.
     Se oli askelten ääni puulattialla, hidas ja hätäilemätön, juuri niin kuin edellisenä yönä.
     Nirin. Narin. Nirin."

Syrjäinen kummitustalo, jolla on traaginen historia, askeleet ullakolla, huone, josta kukaan ei tiedä ja lapsi, jonka silmissä on jotain pelottavaa - jo heti kirjan alussa tuntuu, että olen lukenut tämän joskus aiemminkin. Ja niin toki olenkin: noin puolenkymmenessä muussa viime vuosina ilmestyneessä uutuusdekkarissa tai psykologisessa trillerissä. Oikeastaan ainoa uusi elementti, jonka Ware kirjaansa tuo, on vanhaan kartanoon yhdistetty älytalomiljöö, jonka tarkoitus on luoda ahdistavaa Isoveli valvoo -tunnelmaa: koskaan kun ei voi tietää, kuka katselee tai toisaalta ohjailee talon toimintoja.

Tasoltaan Ruth Ware on kuitenkin harmittavan epätasainen: siinä missä Rouva Westaway on kuollut onnistuu sekoittamaan perinteiset dekkarikliseet toimivaksi jännäriksi, on Nainen hytissä 10 ennemminkin naiivi ja epäuskottava. Lukitut ovet sijoittuu johonkin näiden kahden väliin, tosin vähän lähemmäs Rouva Westawaytä. Myös tämän teoksen kanssa Ruth Ware onnistuu viihdyttämään sen aikaa, mitä tarina kestää, mutta sen syvempää muistijälkeä kirja ei onnistu jättämään.

”Yövalon hehku oli hyvin pehmeä ja liian lähellä lattiaa, jotta sängyistä olisi voinut nähdä paljon muuta kuin ääriviivat, mutta hetken ajan olin varma, että näin pimeyden keskellä kahden pikku silmän kiiluvan ja tuijottavan minua vihaisesti.
     Sitten ne painuvat taas kiinni, ja minä suljin oven perässäni.”

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Kaksi päivää Tallinnassa.


Loppusyksystä, silloin kun marraskuu tuntui kestäneen jo kuukausia, varasimme uudeksivuodeksi kylpyläloman Tallinnaan. Vaikka lasten kanssa matkustelua ei aina voi kutsua sanalla rentouttava, elimme loma-ajatuksen voimalla loppusyksyn, viimeiset kokeiden korjaukset sekä työkiireet. Että kun vielä tämän kasvissosekeiton, miehen työmatkaviikon ja poikien harrastuskuljetukset selviämme, niin sitten pääsemme lomalle.

Ja sitten joululoman toisena päivänä Pikkuveli alkoi oksentaa. Kieritimme matot rullalle, kaivoimme kaapista oksennusämpärit ja toivoimme ihmettä. Sitä ei tietenkään tullut: seuraavaksi sairastui esikoinen, joka otti vielä uusintakierroksen parin päivän päästä, ja lopulta välipäivinä yhtäaikaa sekä minä että mies. Koko ensimmäisen lomaviikon kuurasimme lattioita, jotka olimme juuri pesseet ensimmäistä kertaa viikkoihin edellisviikon joulusiivouksessa, ripustimme pyykkiä kuivumaan ovien päälle ja sen yhden valheellisen terveen päivän aikana kävimme tartuttamassa myös poikien mummun ja tädin.  Kun olisi pitänyt lähteä kohti Helsinkiä ja Tallinnaa olimme kaikki jo kutakuinkin jaloillamme muttemme missään nimessä siinä kunnossa, että kukaan olisi jaksanut istua autossa neljää tuntia, matkustaa yhtään mihinkään tai nauttia matkasta millään tavalla - puhumattakaan siitä, ettemme haluneet myöskään tartuttaa tautia enää yhtään enempää.

Siksi koko kevään olemme eläneet samalla loma-ajatuksella: saimme kuin saimmekin siirrettyä joululoman varauksemme hiihtolomalle.

Koko helmikuun olin tosin varma, ettemme pääse lähtemään tälläkään kertaa. Seuraava oksennustauti tuntui kiertävän taas kaverilta kaverille ja vatsaa väänsi joka kerta, kun joku ystävistä päivitti Instagramiin kuvan olohuoneen sisustusta koristavasta ämpäristä. Päiväkodissa kiersi influenssa, korvatulehdus ja flunssakuume. Bikinien ja uimalasien lisäksi pakkasin matkalaukkuun myös muutaman tyhjän muovipussin, ihan vaan kaiken varalta.

Mutta niin vaan kaikki meni lopulta hyvin, ja vietimme lomaviikon kaksi viimeistä vuorokautta Tallinnassa. Söimme lounasta F hooneessa ja päivällistä Vapianossa, kiersimme Telliskivessä vintage-liikkeitä ja ostimme tuliaisia Kalevin suklaakaupasta Rottermannista. Yksi kaatoi smoothiet yöpaidalleen, yksi tilasi kylpylän allasbaarista omin päin suomeksi huutamalla Mulle mehu ja toinen törmäsi lyhtypylvääseen jäätyään katsomaan liian tarkkaan näkemäänsä Harry Potter -mainosta. Kävimme katsomassa ensimmäistä kertaa uuden Fotografiskan ja vaikutuimme, kokeilimme hotellin kylpyläosaston kaikki saunat useampaan kertaan ja uimme ulkoaltaassa lumihiutaleiden sataessa hiuksille. Yksi kysyi miljoonatta kertaa, joko nyt päästään uimaan ja toinen heräsi kuudelta kertomaan, että haluaa seuraavien synttäriensä teemaksi Matti Nykäsen. Aamupalalla olimme molempina aamuina heti alkamisaikaan, tietenkin, ja tax freestä ostettujen karkkien syömisen ajankohdasta kiisteltiin useampaan otteeseen. Iltaisin olimme koko porukka niin hyytyneitä kaikesta kävelystä, ruuasta, uinnista ja poikien remuamisesta, että se yksi jakso Sharp Objectseja, jonka reissun aikana miehen kanssa yhdessä katsoimme, riitti kahdeksi illaksi.

Kotimatkalla suunniteltiin taas vähän jo seuraavaa reissua. Ehkä ne kevään viimeiset kiireviikot, arvioinnit, ensi syksyn työnhaun sekä miehen tulevat työmatkaviikot tuntuvat taas vähän kevyemmillä, kun on jotain mitä odottaa.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Kuukauden vege: beanit-nuudeliwokki



Maaliskuun vegenä kokeillaan nuudeliwokkia, jonka ohjeen löysin Vegeviettelys-blogista ja josta tuli heti yksi meidän perheen (aikuisten) suosikeista.


BEANIT-NUUDELIWOKKI

1 rs Beanit-suikaleita
200 g täysjyvänuudeleita
  1 parsakaali
100 g lehtikaalia
seesamiöljyä
seesaminsiemeniä

Kastike:
3 rkl soijakastiketta
3 rkl Hoisin-kastiketta
1 rkl tummaa siirappia
1 rkl Sriracha-kastiketta
1 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna


Raasta inkivääri ja sekoita kastikkeen aineet yhteen. Siirrä kastike syrjään odottamaan.

Paloittele parsakaali ja revi lehtikaalia lehdet pienemmiksi. Kypsennä nuudelit ohjeen mukaan, valuta ja siirrä syrjään odottamaan.

Paahda seesaminsiemenet kuivalla pannulla niin, että ne saavat vähän väriä ja siirrä sen jälkeen hetkeksi syrjään pannulta. Ruskista seuraavaksi Beanit-suikaleet seesamiöljyssä ja siirrä nekin syrjään.

Lisää pannulle parsakaalit ja lehtikaalit ja kääntele niitä öljyssä muutama minuutti. Lisää sen jälkeen nuudelit, Beanit-suikaleet ja kastike ja sekoita. Viimeistele seesaminsiemenillä.


Jotain muuta itämaista?
Kokeile vaikka
ramen-kulhoa
tai
tofu curry hot potia.