sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista.

"Pitkän hiljaisuuden jälkeen Karen-Lucie sanoi: 'Olen kamalan pahoillani ettet sinä saanut lapsia, Yvie, tiedän että olisit halunnut kovasti.'
     'Niinpä', Yvonne sanoi. 'Tiedäthän sinä.'
     'Sinusta olisi tullut hyvä äiti. Tiedän sen.'
     Yvonne katsoi ystäväänsä. 'Elämää se vain on. Tätä hemmetin elämää.'
     'Sitähän se', Karen-Lucie sanoi. 'Sitähän se on.'"


Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything is possible, 2017. suom. Kristiina Rikman)
Tammi, 261 sivua.
Arvostelukappale.


Täällä kaikki tietävät toisensa, mutta harva tuntee edes itseään: Kaikki on mahdollista on  yhdeksästä novelleista koostuva kirja eri tavoilla rikkinäisistä ihmisistä, joita yhdistää illinoisilainen pikkukaupunki Amgash. Jo kirjan aloittaessani päätän lukea sitä yhden tarinan illassa - korkeintaan. Jo heti toisen novellin kohdalla käy ilmi, ettei Elizabeth Stroutia kannatakaan lukea mitenkään muuten: osa tarinoista ja kohtaloista menee rujoudessaan ja melankoliassaan niin syvälle ihon alle, että ne on pakko lukea vähitellen, pikku hiljaa.

Nää on näitä novelleja, jotka haluaisi lukea heti uudelleen - ihan vaan, jotta varmasti ymmärsi jokaisen tason, kirjoitin joku vuosi sitten luettuani Alice Munron novellikokoelman Liian paljon onnea. Elizabeth Stroutista voisin sanoa ihan samaa.

”Mutta Patty piti hänestä, ja konferenssin lopulla hän oli saanut miehen sähköpostiosoitteen eikä hän unohtaisi ikinä heidän kirjeenvaihtoaan. Muutaman viikon päästä hän oli kirjoittanut: Patty, sinun pitää tietää minusta jotakin jos meistä tulee ystäviä. Ja sitten muutamaa päivää myöhemmin: Minä olen kokenut kaikenlaista, mies kirjoitti. Kaikenlaista kamalaa. Se on muokannut minusta erilaisen kuin muut. Hän asui Missourissa ja kun Patty kirjoitti ja pyysi häntä tulemaan Carlisleen, Illinoisiin, hän yllättyi, kun mies suostui.”

Tavallaan Kaikki on mahdollista on jatkoa Elizabeth Stroutin pari vuotta aiemmin ilmestyneelle menestyskirjalle Nimeni on Lucy Barton: novellikokoelma rakentaa pala palata Lucy Bartonin Amgashin päästäen ääneen sen edellisessä kirjassa sivu- ja taustahenkilöiden rooleihin jääneet asukkaat. On koko omaisuutensa maitotilalla tulipalossa menettänyt Tommy sekä opinto-ohjaaja Patty, joka vielä kouluaikoina tunnettiin yhtenä Näteistä Nicelyn tytöistä mutta jota lapset nyt selän takana kutsuvat Läski Pattyksi. On Mississippin Mary, joka seitsemänkymmentäkahdeksanvuotiaana pukee ylleen keltaiset bikinit ja päättää vihdoin elää ihan vain itselleen ja Linda, joka lasisessa talossaan toivoo vain, että hänen miehensä ottaisi ja katoaisi. Novellissa Sisko kaupunkiin palaa myös itse Lucy: seitsemäntoista vuoden jälkeen hän saapuu tapaamaan veljeään Peteä taloon, jossa edelleen roikkuu hiljaisuus ja kipeät lapsuusmuistot ja jonka tien varren kyltti lupaa yhä ompelua ja korjaustöitä, vaikka ompelijana työskennellyt äiti on kuollut jo vuosia sitten. Köyhyyden jäljet näkyvät yhä, vuosienkin jälkeen, eikä menneisyyttä ei voi paeta se kaikkein menestyneinkään, se joka pääsi pois.

Kaikki on mahdollista toimii toki ilman, että on lukenut Stroutin esikoisen, ja näennäisen erilliset yhdeksän novellia rakentavat yhdessä oman, yhtenäisen tarinansa ja kuvan surullisesta pikkukaupungista, jonka teitä reunustavat maissipellot ja rapistuneet tienviitat. Joskus kauneus sekoittuu rumuuteen, joskus kaikesta rumuudesta on vaikea löytää mitään kaunista mutta silti jokainen tarina on yhtä arvokas, jokainen elämä, se pieninkin. Kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin pahassakin ja vaikka aiemmin olisi tapahtunut mitä - mutta silti elämästä ei voi tietää yhtään mitään ja niitä, jotka kuvittelivat tietävänsä jotain, odottaa iso yllätys.

Elä itsellesi. Elä mulle. Älä elä ollenkaan. Elä liikaa. Niin tai näin, elämä on joka tapauksessa yhtä sotkua.

Ja loppujen lopuksi ainoita onnellisia tarinoita ovat ne kaikkein murheellisimmat.

"Hän olisi sanonut sen ääneen, jos olisi voinut, hän olisi sanonut sen, mutta se ei ollut enää tarpeen: suloisen Lumipalloaan rakastavan Sophian lailla Abelillakin oli ystävä. Ja jos hän oli saanut tuollaisen lahjan tuollaisella hetkellä, silloin mikä tahansa - tyttökulta Rockfordista, joka oli pukeutunut parhaimpiinsa kokoukseen, kiiruhtaa ssa Rock Riverinyli - Abel avasi silmänsä ja kyllä, siinä se oli, täydellinen totuus: kaikki on mahdollista kaikille.” 

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Vinkit juoksuharrastuksen aloittamiseen - näin onnistuin.


Viime kesänä kaivoin vanhat lenkkarini kaapin pohjalta ja päätin aloittaa lenkkeilyn. Siinä toki ei ollut mitään uutta: viimeisen kymmenen vuoden ajan olin aloittanut lenkkeilyn varmasti tusinan kertaa, innostunut, käynyt juoksemassa joistain viikoista muutamaan kuukauteen ja lopettanut sitten taas aina jostain syystä, joka juuri silloin oli tuntunut ihan ylitsepääsemättömältä esteeltä juoksemiselle. Oli flunssa, kiire, lihasjumi, toiselle puolelle kaupunkia muuttanut lenkkikaveri, kaksi raskautta ja sitten synnytystä sekä yksi jalasta löytynyt kasvain ja myöhemmin leikkaus, joka kokonaisuutenaan esti liikkumisen melkein vuoden ajaksi. Joka kerta lenkkeilyn aloittaessani aloitin sen myös ihan alusta, lähinnä pienillä pyrähdyksillä kävelylenkin keskellä. Jos kunto nousi nopeasti, se myös rapistui ihan samaa vauhtia.

Ehkä juuri siksi olen niin fiiliksissä siitä, että ensi viikolla olen jatkanut viime kesänä aloittamaani juoksuharrastusta täyden vuoden, lenkkeilen sitä joulukuista superflunssaa lukuun ottamatta joka viikko vähintään kaksi, yleensä kolme kertaa. Näillä keinoilla onnistuin.


VINKIT JUOKSUHARRASTUKSEN ALOITTAMISEEN

  • Tee treenaamisesta hauskaa. Koosta itsellesi oma soittolista juoksulenkkejä varten tai kuuntele vaikka lempipodiasi silloin, kun juokseminen alkaa lenkin loppuosasta tuntua raskaalta.
  • Aseta tavoite. Treeneistä tulee pidettyä paremmin kiinni, kun on jotain, mitä kohti pyrkiä. Puolimaratonin, kympin tai jonkun tietyn juoksutapahtuman sijaan tavoitteena voi olla myös tiettyyn kuntoon pyrkiminen tai ihan vain säännöllisen lenkkeilyn saaminen osaksi arkea, mitkä ainakin minulla toimivat kaikkein parhaina motivaattoreina.
  • Lähde liikkeelle pikku hiljaa. Jos juoksukunto on matala, kannattaa lähteä liikkeelle kävelylenkeistä ja lisätä kävelyn lomaan pikaisia muutaman minuutin juoksupyrähdyksiä. Lisää juostavaa matkaa vähitellen kunnon kohotessa.
  • Huolehdi nesteytyksestä ennen ja jälkeen lenkin. Erityisen tärkeää näin kesällä lämpimällä, jolloin mikään ei sammuta juoksuintoa yhtä helposti kuin lenkin jälkeinen heikotus.
  • Muista myös lepopäivät - silloinkin kun juoksuinto on kaikkein kovimmillaan.
  • Jos mahdollista, mene juoksukouluun. Sieltä saat treenikavereiden lisäksi hyviä vinkkejä erityisesti juoksuasentoosi ja juuri sinulle sopivaan treenirytmiin.
  • Tee juoksemisesta matalan kynnyksen harrastus: lenkille ehtii, jos aikaa on puolikin tuntia (joka varmasti kuluu päivässä reilusti jo pelkästään suomea selaillen) eikä sitä varten tarvitse hankkia kallista kuntokeskusjäsenyyttä tai hankkia sen kummempia välineitä.
  • Vaihtele treenejä. Kun juoksukunto on päässyt tiettyyn pisteeseen, jämähtää helposti juoksemaan samaa samanpituista ja samantehoista lenkkiä kerrasta toiseen. Jos haluaa ehdottomasti kiertää aina saman lenkin, saa treeniin variaatiota juoksemalla välillä nopeampaa kovemmalla sykkeellä, välillä hitaampaa, välillä intervallityylisesti tehoa vaihdellen. Välillä kannattaa myös haastaa kroppa kokeilemalla pidempää lenkkiä tai toisaalta tehdä lyhyemmän ja kevyemmän palauttavan treenin. Myös porrasjuoksua kannattaa kokeilla.
  • Hanki treenikaveri tai merkitse lenkit kalenteriin. Ennalta sovituista lenkeistä on vaikeampi luistaa. Minulle itselleni on toiminut parhaiten se, että viikon pitkän lenkin olen tehnyt aina tiistaisin esikoisen urheilukoulun aikaan, jolloin sisätiloissa juostessa en ole voinut edes vedota huonoon säähän. Viikonloppuisin olen lisäksi juossut vähintään yhtenä päivänä, jolloin viikon treenikerroiksi tulee aina se kahdesta kolmeen.
  • Muista kehonhuolto - erityisesti ihan juoksuharrastuksen alussa on tärkeää venytellä treenin jälkeen kunnolla.
  • Pidä kiinni treenaamisesta. Tahdin ei tarvitse - eikä kannatakaan - olla missään määrin tappava, mutta ensimmäisen lintsaaminen jälkeen on helpompi lintsata seuraavankin kerran.
  • Juoksemisen ei tarvitse olla kallista välineurheilua. Monesti jo ennen juoksutreenien aloittamista suositellaan hankittavaksi uudet juoksukengät sekä hengittävät treenivaatteet eri keleille, mikä toki sekin tekee juoksemisesta monesti aika kivaa. Mutta koska meiltä löytyy häkkivarastosta nopeasti inspiraation iskiessä hankitut ja joidenkin viikkojen käytön jälkeen varastoon haudatut nyrkkeilyhanskat, gymstick, sulkapallomailat ja tasapainolauta, päätin satsata treenivaatteisiin vasta sitten, kun juoksusta oikeasti oli tullut jo osa arkea: lopulta juoksuharrastuksessa pääsee hyvin alkuun jo siellä, että omistaa hyvät juoksukengät ja tukevat urheiluliivit. Kun olin treenannut juoksua säännöllisesti vuoden, palkitsi itseni uusilla Niken juoksukengillä.
  • Juoksemisen ei tarvitse olla aina ja koko ajan hauskaa: vähintään kerran viikossa minullakin on treenejä, jolloin jalka ei tunnu nousevan ollenkaan ja juoksu tuntuu kaikin puolin tahmealta. Silti niidenkin treenien jälkeen olo on aina hyvä ja jaloissa se ihana, vähän vaipunut fiilis, jonka vain juoksulenkki saa aikaan - minulle juoksemisessa parasta on juuri se.

Kuva: Pixabay

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Tällaisena kesäyönä.


Että sellainen juhannus: oli mummola, grilli, puusauna, aattona pystytetty pihakeinu, poikien veispyssysota, kesädekkari ja kokko, joka jäi metsäpalovaroituksen takia polttamatta.

Saunan jälkeen luettiin Harry Potteria ja Feeniksin kiltaa mummolan hämärässä, hiostavassa kamarissa, kunnes pojat menivät nukkumaan kukkakimput tyynyjen alla. Sitten pakattiin mukaan pyyhkeet ja uikkarit ja suunnattiin lammelle. Oli parvikaupalla hyttysiä, tie piti raivata polvenkorkuisen lupiininiityn läpi ja fiilis sellainen kevyen kupliva, jollaisen saa vain juotuaan saunan jälkeen lasillisen mummolan jääkaapista löytynyttä roseeta vähän liian nopeasti, koska illalla oli tullut syötyä silliä. Ympäriltä kuului vain lokkien kirkuna ja muutama käki, ja vuorotellen uitiin ja istuttiin laiturilla, kunnes aurinko painui kokonaan metsän taakse.

Ja vaikka kuinka olenkin kaupunkilaistyttö, niin kesällä kaipaan juuri noita hetkiä. Jos niitä saisi pullotettuna, ostaisin niitä kellarikomeron hyllyt täyteen.

Kesäöissä on jotain outoa melankoliaa. Kun aurinko on jo laskenut, mutta silti jollain tavalla näkyvissä tuntuu, että kaikki on jo ohi, mutta samalla ihan vasta alussa.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Fiona Barton: Lapsi.

"Vaikeus on siinä, että ajan mittaan salaisuus alkaa  elää omaa elämäänsä. Ennen luulin, että ellen ajattelisi sitä, mikä oli tapahtunut, se kutistuisi ja kuolisi. Mutta ei. Se istuu keskellä yhä kasvavaa valheiden ja sepitelmien ryteikköä kuin hämähäkinverkkoon takertunut lihava kärpänen. Jos kerron jotakin nyt, kaikki repeää hajalle. Joten en saa kertoa mitään. Minun täytyy varjella sitä. Siis salaisuutta. Kuten olen varjellut niin kauan kuin muistan. Pitänyt sen turvassa."

 

Fiona Barton: Lapsi (The Child, 2017. suom. Pirkko Biström)
Bazar, 428 sivua.


Jos joku kuuluu ehdottomasti kesään, niin dekkarit: sekä niihin laiskoihin, lämpimän uneliaisiin mummolapäiviin maalla että heinäkuisiin rantareissuihin lasten kanssa haluan ratkaistavakseni kylmäverisen murhan. Oikeastaan tärkein vaatimus hyvälle (kesä)dekkarille on, että sen avulla saan itse hypätä hetkeksi salapoliisiksi ja että juoni on tarpeeksi jännittävä, teksti koukuttava ja ratkaisu sekä yllättävä että uskottava. Ja jos teksti on muuten viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua, luen mielelläni myös - taas kerran - yhdestä hovimestarin myrkyttämällä tekemästä henkirikoksesta tai hylättyyn kartanoon sijoittuvan tarinan, joka alkaa sanoilla oli synkkä ja myrskyinen yö.

Mutta sitten on toki ihan mahtavaa törmätä täysin sattumalta erityisen hyvään dekkariin ja huomata, että samalta kirjailijalta on ilmestynyt useampikin dekkari. Tänä kesänä tulen ehdottomasti ratkomaan vielä lisää Fiona Bartonin punomia arvoituksia.

Kaikki alkaa pienestä, muutaman rivin mittaisesta uutisesta, joka suurimmalta osalta Evening Standardin lukijoista voisi jäädä kokonaan huomaamatta. Kolmen naisen elämän pikku-uutinen muuttaa kuitenkin täysin. Työmaalla lapsen ruumis kirkuu teksti Emman korvaan, puristaa ilman pois keuhkoista, tekee hengittämisen vaikeaksi. Daily Postin toimittajalle Kate Watersille sama uutinen kuiskii juttua, jota ei ole vielä kaiveltu loppuun asti. Miten kukaan voisi tappaa pikkuvauvan? hän haluaa selvittää.

Toisella puolella Lontoota myös Angela törmää samaan pikku-uutiseen, pysähtyy sanaan vauva. Ehkä se tällä kertaa on Alice, ei Angela voi olla toivomatta, se jonka pikkuruiset luut kaivettiin ylös kukkapenkistä purkutyömaalla Woolwichin Howard Streetillä. Ehkä Alice, hänen yli kolmekymmentä vuotta sitten synnytyssairaalan pikkuisessa vauvasängystä kadonnut tyttärensä, on vihdoinkin löytynyt.

''Lapsi on valvottanut minua melkein koko yön. Repäisin uutisen lehdestä ja lähdin viemään sitä roskiin, mutta lopulta työnsinkin sen villatakin taskuun. En tiedä miksi. Olin päättänyt, etten tekisi asialle mitään. Toivoin että se katoaisi.
     Sisälläni kuiskasi pieni ääni: Siis toisin kuin viime kerralla. Ja tänään lapsi on vieläkin täällä. Se vaatii. Tahtoo tulla huomatuksi."

Fiona Bartonin Lapsi kerrotaan neljän eri naisäänen kautta, ja Emman, Katen ja Angelan lisäksi ääneen pääsee myös Emman kylmäkiskoinen ja katkeroitunut äiti Jude. Luvut ovat lyhyitä ja pitävät hyvin yllä myös tarinan intensiteettiä; jokaisen luvun jälkeen tekee mieli lukea vielä yksi, selvittää vielä vähän lisää.

Vaikka rakastankin dekkareita, olen yhdessä mielessä välillä vähän valikoiva: kun rikoksen uhrina on lapsi, ei kirja saa mennä liian raa’aksi. Lapsi kuitenkin onnistuu punomaan jännittävän juonen ilman, että menee liiaksi ihon alle tai repii vereslihalle kuten vaikkapa Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogia ja jopa osa Kristina Ohlssonin ja Samuel Björkin dekkareista. Fiona Barton ei mässäile väkivallalla tai raakuuksilla vaan keskittyy vähitellen tiivistyvään tunnelmaan sekä salaisuuksien verkkoon, kota punotaan auki vähitellen. Ja onneksi, onneksi, Bartonilta on ilmestynyt toinenkin kirja, jonka jo nappasin juhannuksen mummolareissulle mukaan.

"Kate luki uutisen kolmekymmentä sanaa uudestaan ja mietti kertomuksen puuttuvaa henkilöä. Lapsen äitiä. Kantaessaan kahvikuppeja toimitukseen hän luetteli kysymyksensä: Kuka se lapsi on? Mihin hän kuoli? Kuka voisi haudata pikkuvauvan?"

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Remonttipäivitys vol. 1: tokaluokkalaisen oma huone.


*Kaupallinen yhteistyö RUOKO design.
*SK8-penkistä saatu alennusta blogin kautta


Kesäloman ensimmäisenä päivänä ihan vaan kokeilimme, kuinka helposti esikoisen huoneen vanha tapetti oikein irtoaakaan, ja kävi ilmi, että helposti. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Ensimmäisen lomaviikon revin tapetteja, pesin liisteriä ja hioin esikoisen huoneen seiniä vähän kerrallaan poikien kanssa ja viikonloppuna ryhdyimme miehen kanssa maalaamaan. Kun sunnuntai-iltana irrottelimme maalarinteipit ja lattiasuojukset, paistoi ilta-aurinko Laajavuoren hyppyrimäen takaa ihan uuteen, paljon raikkaampaan huoneeseen.

Vaikka tapetti irtosikin ilman sen suurempia ongelmia, tasoituksen ja hionnan kanssa jouduttiinkin hikoilemaan sitten odotettua enemmän. Tapetin revittyämme huomasimme nimittäin, että tässäkin huoneessa oli jossain vaiheessa ollut puinen puolipaneeli seinän alaosassa ja jonkinlainen boordi katon rajassa, ja molemmat pitkät seinät olivat näin ollen jokseenkin eri paria. Seinien ohella oli pakko maalata luonnollisesti myös ajan tummentama katto. Vasta kolmen maalikerroksen jälkeen se alkoi vihdoin näyttää taas valkoiselta.

Kaapiston kanssa päätimme mennä siitä, mistä aita on matalin (ja humanistin mukavin ylittää) ja päädyimme maalaamisen sijaan ainoastaan vaihtamaan ruskeat vetimet valkoisiin. Alun perin vihreät, kuusikymmentäluvulta peräisin olevat kaapit oli maalattu vuosien saatossa valkoisiksi jo parikin kertaa, mutta niiden päivittäminen niin, ettei uusi maali olisi rapissut heti irti, olisi vaatinut täyden hionnan sekä pinnan käsittelyn ennen varsinaista maalausta. Ja toisaalta alkoi tuntua, ettei ihan kaikkea vanhaa edes kannata piilottaa uuden maalikerroksen taakse vaan että juuri nuo vähän lohkeilleet ikkunalaudat ja puoliretrot kaapitkin ovat jotenkin aika meidännäköisiä. Kaapiston yleisilme raikastui onneksi myös uusilla valkoisilla vetimillä, jotka ostimme Clas Ohlssonilta. 

Tokaluokkalaisen oma huone sisustettiin pääasiassa vanhoja, jo olemassa olevia tavaroita käyttäen: sänky, työpöytä, kirjahylly, matto ja työtuoli ovat poikien entisestä yhteisestä huoneesta ja lamppu keittiöstä. Yhden pitkäaikaisen sisustushaaveen päätin kuitenkin koululaisen huoneen osalta toteuttaa, ja sängyn viereen, tauluseinän alle asettelin remontin jälkeen RUOKO designin mentolinvärisen SK8-penkin. RUOKO design on vuodesta 2017 alkaen toiminut yritys, joka valmistaa puusta mittatilauskalusteita asiakkaan toiveiden ja suunnitelmien pohjalta sekä myy omaa designtuotemallistoaan.  Näiden kotimaisesta koivusta ja koivuvanerista valmistettujen SK8-penkkien lisäksi RUOKO designin mallistoon kuuluu tällä hetkellä puisten tarjoiluvadin, leikkuulaudan, juustotarjottimen, lasinalusten sekä suodatinpussitelineen lisäksi printtipaitoja, tyynynpäällisiä, laukkuja ja koteloita. Näin jyväskyläläisenä RUOKO designin tuotteet ovat todellista lähituotantoa: yrityksen puutuotteet valmistetaan perheyrityksen puusepänverstaassa Kuhmoisissa ja käsinpainetut tekstiilit suunnitellaan ja painetaan työhuoneella täällä Jyväskylässä. Näitä skeittilautapenkkejä on tällä hetkellä saatavana viidessä eri värissä, mutta jos haluaa kotiinsa täysin uniikin ja ihan omanlaisensa penkin, voi RUOKO designilta tilata muuten myös pelkän jalustan, jonka avulla penkin voi koota omasta skeittilaudasta. Alun perin kaikki RUOKO designin SK8-penkit itse asiassa valmistettiin aidoista skeittilaudoista, mutta kysynnän kasvaessa ja vanhojen skeittilautojen etsinnän sen myötä vaikeutuessa penkkien valmistuksessa siirryttiin nykyiseen vaneripuristeiseen malliin.

On jotenkin erityisen kiva tukea paikallista pienyrittäjyyttä ja hankkia jotain, mikä on tehty alusta alkaen käsin ihan vain muutaman kymmenen kilometrin päässä. RUOKO design on itse asiassa yhden naisen yritys, jonka takaa löytyy 27-vuotias puu- ja tekstiilialan artesaani ja puusepän tytär Sanna Ruokola. Kaikki yrityksen tuotteet ovat Sannan käsialaa aina suunnittelusta valmistukseen ja viimeistelyyn asti, ja niiden inspiraationa toimii pohjoisen luonto ja sen materiaalit.

Että siinä ne ovat nyt sulassa sovussa päällekkäin, RUOKO designin skeittipenkki ja esikoisen kaksi vuotta sitten piirtämä Jyväskylä-juliste, jonka voi edelleen bongata myös keskustasta Yliopistonkadulta.

Remontti- ja sisustuspostauksia on luvassa muuten myös myöhemmin kesällä, sillä vaikka haaveilemani keittiöremontti onkin saatu toistaiseksi unohtaa, on meillä silti tarkoitus päivittää vähitellen pintoja pikkubudjetilla ja itse tehden. Ne tokaluokkalaisen huoneesta yli jääneet maalit siirrettiinkin parin oven päähän meidän makuuhuoneeseen, jonka tapetin repimisen aloitin jo ennen, kuin esikoisen huoneen maali oli edes ehtinyt kokonaan kuivua.

Se ei sitten irronnutkaan ihan niin helposti, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.


Ja hei, jos innostuit SK8-penkistä, niin vielä tämän kuun loppuun asti niistä saa lasten kesäloman kunniaksi verkkokaupasta 20 prosentin alennuksen.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden.

"Loppusi on kuollut sininen lintu.
    'Näitkö, Slim?'
    'Mitä?'
    'Ei mitään.'
    Loppusi on kuollut sininen lintu. Siitä ei ole epäilystäkään. Sinun. Loppusi. Siitä ei ole epäilystäkään. On. kuollut. Sininen. Lintu." 


Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden (Boy swallows universe, 2018. suom. Kira Poutanen)
HarperCollins, 466 sivua.
Arvostelukappale.


Eli Bellin, kolmetoista vuotta,  äiti on vankilassa, isä kadonnut, isäpuoli huumediileri ja lastenvahti maankuulu vankikarkuri Slim, "Taksikuskitappaja", joka vuonna 1953 tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Lisäksi Elillä on onnenpisama oikean etusormen keskimmäisessä rystysessä. Kun on oikein peloissaan, helpottuu olo aina sitä katsomalla.

Isoveli August, joka on tasan vuoden vanhempi kuin Eli ja tasan vuoden vanhempi kuin maailmankaikkeus, lopetti puhumisen kuusivuotiaana, silloin, kun poikien isä ajoi pojat kyydissään tekoaltaaseen ja äiti pakeni isän luota. Maailmankaikkeus varasti Augustin sanat, sanoi äiti. Sen sijaan että puhuisi, August kirjoittaa ilmaan edestakaisin liikkuvalla oikealla etusormellaan, kastaen sitä välillä näkymätöntä mustetta täynnä olevaan lasilähteeseen. Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Loppusi on kuollut sininen lintu. Ja Caitlyn Spies. Voi olla vaarallista puhua, kun haluaa sanoa asioita, jotka ihmiset ymmärtäisivät väärin, jos ne sanoisi ääneen.

Ja jos tässä ei vielä ollut tarpeeksi, astuu Elin elämään pian myös keinoraajojen myyjäksi naamioitunut huumekauppias Tytus Broz sekä isä, joka on kyllä selvin päin ihan mukava mies. Trent Daltonin Poika nielaisee maailmankaikkeuden on kasvutarina, muttei se ihan perinteisin sellainen. Osin omaelämäkerrallinen kirja kertoo lisäksi veljeydestä, ystävyydestä ja perheestä, joka rikkinäisyydestään huolimatta on maailman tärkein.

"Mutta poika ei sanonut mitään. Hän ei puhunut. Hän ei voinut puhua, koska hänen suunsa oli täynnä likaisia hedelmiä. Vanhemmat lapset vaativat poikaa lopettamaan, mutta poika vain jatkoi syömistä. Niinpä lapset juoksivat hakemaan pojan äitiä. 'Poikasi syö mutaa!' vanhemmat lapset huusivat. Pojan äiti oli raivoissaan ja pyysi poikaansa avaamaan suunsa, jotta näkisi todisteen pojan huolimattomuudesta, ahneudesta ja hulluudesta. 'Avaa suu!' äiti huusi. Poika avasi suunsa, ja äiti katsoi sisään. Hän näki puita ja lumihuippuisia vuoria, hän näki sinisen taivaan ja kaikki maailmankaikkeuden tähdet, kuut, planeetat ja auringot. Ja äiti halasi poikaansa. 'Kuka sinä olet?' hän kuiskasi. 'Kuka sinä olet? Kuka sinä olet?'
    'Kuka se oli?' minä kysyin Slimiltä.
    'Poika, jolla oli vastaukset', Slim vastasi."

Poika nielaisee maailmankaikkeuden on kirja, jota ei oikein voi kuvailla selittämällä sen juonta - poukkoilevien juonikuvioiden selvittäminen kun antaa kirjasta ihan väärän kuvan. Kirja on toki täynnä yhä absurdimmaksi muuttuvia käänteitä, vauhtia ja ennen kaikkea niitä vaarallisia tilanteita, mutta niiden lisäksi Daltonilla on joku mystinen syvätaso, joka on siroteltu kaiken kohelluksen väliin ja jonka löytääkseen pitää olla valppaana. Jos etsii kevyttä kesälukemista, jota voi lehteillä eteenpäin puolihuolimattomasti muutama lyhyt luku kerrallaan, Poika nielaisee maailmankaikkeuden -kirjaan ei kannata tarttua. Trent Daltonin esikoinen haastaa, pakottaa selailemaan niitä kaikkein huolellisimminkin luettuja sivuja takaisin päin uusien vihjeiden toivossa ja laittaa välillä kyseenalaistamaan, mikä lopulta edes on totta ja mikä mielikuvitusta, johon on joskus parempi paeta.

Poika nielaisee maailmankaikkeuden on niitä ärsyttäviä kirjoita, jotka luettuaan tietää, että kirja avautuisi lopulta vasta sillä seuraavalla lukukerralla, kun tietäisi, mitä etsiä,

Kirjan loputtua olo on jollain tavalla ontto - siitäkin huolimatta, että olen varma, etten ymmärtänyt tekstiä ihan kokonaan. Mutta sitten selailen joitain sivuja taaksepäin ja törmään lainaukseen, joka ainakin minulle on Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Ehkä se haluaa sanoa, vähän niin kuin huumediileri Tytus Broz vähän ennen loppuaan: Älkää koskaan luovuttako, oli päämäärä sitten mikä tahansa. Jatkakaa taistelua. Koskaan, koskaan, ei pidä hukata tilaisuutta muuttaa hurjia unelmia upeiksi muistoiksi.

"Puhelin soi taas, ja Caitlyn painautuu minuun kiinni, puhelin soi, kun hän sulkee silmänsä ja painaa huulensa huulilleni. Minä muistan tämän hetken salaisen huoneen katossa olevista tähdistä, pyörivistä planeetoista, joita tähdet ympäröivät sekä miljoonien galaksien tähtipölystä, jota Caitlynin huulille on siroteltu. Muistan tämän suudelman alkuräjähdyksestä. Muistan tarinan lopun sen alusta.
    Puhelin ei enää soi."

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Kesäloma ilman bucket listia.


Ensimmäistä kertaa esikoisen vauvavuoden jälkeen jäimme toissa viikolla kesälomalle niin, ettei tiedossa ollut yhtään ulkomaanreissua. Viisi vuotta sitten aloitimme loman Roomassa, sitä seuraavana vuonna olimme koko kesäkuun Berliinissä ja viime vuonna kävin sekä tyttöjen reissulla Prahassa että koko perheen lomalla Barcelonassa. Niinäkin vuosina, kun pojat ovat olleet ihan pieniä tai kesän ansioisidonnaisia on saanut odottaa erityisen kauan, olemme kuitenkin tehneet vähintään jonkin laivamatkan Tukholmaan tai pyörähtäneet päivän tai parin reissulla Tallinnassa. Oikeastaan kesä on tuntunut kesältä vasta sitten, kun keväällä on saatu varattua joku reissu, mitä odottaa.

Siksi tämä kesä on vaatinut ihan uudenlaista asennoitumista. Ehkä juuri sen takia en tänä vuonna laatinut yhden yhtä kesäloman bucket listia tai tehnyt muitakaan suunnitelmia.

Mutta sitten se kesäloma tuli, kuitenkin.

Ollaan vietetty aamulla aikatauluttomiksi suunniteltuja päiviä, joina kuitenkin päädymme olemaan liikkeellä aamusta iltaan. Nähty ystäviä, grillattu puistossa jo useamman kerran, syöty jäätelöä pihakeinussa ja otettu matkaan myös naapurin poika. Neljänä iltana olen pyörittänyt puistossa kesän jalkapallokoulua ja kotona pessyt liisteriä esikoisen huoneen seinistä vähän kerrallaan ja siirtynyt sen jälkeen repimään tapettia makuuhuoneesta. Ne joka-aamuiset riidatkin ovat unohtuneet, kun pojat ovat saaneet syödä aamupalansa rauhassa ilman hoputusta ja loikoilla vielä senkin jälkeen sohvalla piirrettyjä katsellen, ja viime torstaina kaikkien kolmen talviturkit jäivät Tuomiojärveen. Viime viikolla aloitimme myös kotikaupunkimatkailun pakkaamalla reppuun eväspatongit ja pillimehut ja hyppäämällä ystävien kanssa bussiin. Tourujoen luontopolulla meni lopulta melkein pari tuntia.

Että hyvä tästäkin tulee. Vähän erilainen, takuulla täynnä ohjelmaa ja toivon mukaan mahdollismman lämmin niin, ettei elokuussa töiden alkaessa edes muista, ettemme tänä kesänä kastaneet varpaita Välimereen tai levittäneet aurinkovoidetta iholle Berliinissä.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Chernobylistä, vuoden 1986 vapusta ja hiekkalaatikoista.


Vapunpäivänä kävelimme Kajaanin torille. Minulla oli punaiset kumpparini, punaiset rukkaset, sininen toppapuku sekä valkoinen leuan alta solmittava lakkini, äidillä pitkä vaaleansininen takki ja samanvärinen baskeri päässä. Vapun kunniaksi olin saanut sekä häkkyrän että oranssi-valkoisen vappuhuiskan, ensimmäinen ja siinä vaiheessa vielä ainut lapsi kun olin. Rattaisiin sidottiin myös keltainen Kansallis-Osake-Pankin mainospallo, joita torilla jaettiin. Oli simaa, munkkeja ja vappupuheita eikä mikään viitannut siihen, että se vappu olisi ollut jotenkin tavallisuudesta poikkeava.

Maanantaina 28.4., neljä päivää aiemmin, STT:n iltapäivän radiouutisissa oli ensimmäisen kerran kerrottu poikkeustilanteesta: ilmassa oli havaittu radioaktiivisuutta, joka oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta. Yksi Suomen ensimmäisistä havainnoista säteilytason noususta oli tehty edellisenä päivänä nimenomaan puolustusvoimien mittausasemalla Kajaanissa. 28. päivän iltana Neuvostoliitto myönsi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden, joka oli tapahtunut melkein kaksi vuorokautta aiemmin.

Tietoa tapahtumista ja uhreista tihkui vähitellen. Ehkä juuri siksi vappu tuntui niin tavalliselta eikä oikeastaan yhtään pelottavalta: monesti isojenkin asioiden suuruuden tajuaa vasta paljon  myöhemmin.

Kesäkuussa pakkasimme kerrostaloasuntomme pahvilaatikoihin ja muutimme Äänekoskelle. Pari viikkoa myöhemmin pikkusiskoni syntyi Keski-Suomen keskussairaalassa. Laskeumasta alettiin puhua vasta vähän ennen sitä. Vasta siinä vaiheessa äitini kunnolla kauhistui tajuttuaan, kuinka paljon hiekkaa olin senkin kevään ja alkukesän aikana kajaanilaisen kerrostalon hiekkalaatikolla syönyt.

Tuskin kukaan lehtiä tai mediaa vähääkään viime viikkoina seurannut on onnistunut olemaan huomaamatta, että HBO:n ansiosta loppukevät 1986 on yhtäkkiä taas ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan: viisiosainen minisarja Chernobyl on noussut hetkessä IMDB:n parhaiden TV-sarjojen listan kärkeen. Miehen kanssa hotkimme sarjan muutamassa illassa, ja olimme molemmat vaikuttuneita.

Itse aiheen ja sarjan tunnelman lisäksi fiilistelin Chernobylissä myös tarkkaa ajankuvaa: Ladojen, pyöritettävien lankapuhelinten, kerrostalorivien ja ruskeiden samettihousujen ansiosta tuntui välillä, kuin olisin sukeltanut yhteen niistä auringon haalistamista valokuva-albumeista, joita vanhempieni kirjahyllyssä on riveittäin.


Mitä hyviä TV-sarjoja te olette viime aikoina katsoneet?


*HBO saatu blogin kautta

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Sunshine blogger award eli ajatuksia bloggaamisesta.


Sain viime viikolla Minnean muruja -blogista Sunshine blogger award -haasteen, joka ei olisi voinut tulla parempaan aikaan: writer's blockin kanssa painiessa tällaiset kysymyspostaukset ovat ihan parhaita.


Mikä on blogisi tarina ja kuinka se alkoi?
Aloitin blogini reilut seitsemän vuotta sitten ollessani äitiyslomalla esikoiseni kanssa. Tuntui, että kaipasin kotipäiviini jotain omaa, joka ei millään tavalla liittynyt vauvaan tai vauvakuplaan, ja niinpä blogini oli alussa pääasiassa kirjallisuusblogi. Pikkuhiljaa aloin kirja-arvioiden lisäksi kirjoitella myös entistä enemmän ihan arkisia kuulumisia ja lopulta harkitumpia ja jäsennellympiä blogitekstejä. Vuosien kuluessa tästä on tullut jonkinlainen elämäntapa, jota ilman ei osaa olla silloinkaan, kun kirjoittaminen ei inspiroi sitten yhtään.


Mitä intohimo tarkoittaa sinulle?
Inspiraatiota, innostusta ja sellaista paloa, jonka ansiosta ajantaju katoaa ihan kokonaan.


Mitä teet rentoutuaksesi?
Yleensä en mitään. Puuhaan töiden, blogin, järjestötoiminnan, lasten, kotitöiden ja oman liikunnan parissa sen verran paljon, että rentoudun parhaiten silloin (harvoin), kun pystyn ihan vain olemaan. Hyviä rentoutumistapoja ovat myös hyvä kirja, leffa tai sarja sekä lasi viiniä ja sushia, sauna, päiväunet sekä ihan vaan puistossa hengailu.


Viimeisin matkasi?
Jos mummolareissuja ei lasketa, olin viimeksi reissussa joulukuussa, kun vietimme siskon kanssa tyttöjen viikonloppua Helsingissä. Matkustelu painottuu meillä aika selkeästi kesälomalle, sillä työaikaan viikonloput menevät aika pitkälti lepäillessä ja palautuessa emmekä kovinkaan usein jaksa reissata mummoloita kauemmaksi. Ulkomailla olin viimeksi viime kesänä, jolloin teimme tyttöjen reissun Prahaan ja perhematkan Barcelonaan. Tänä vuonna matkustelemaan varmasti lähinnä kotimaassa, vaikka matkakuume olisi kyllä melkoinen.


Matkustanko yleensä yksin vai ryhmässä?
En oikeastaan koskaan matkusta yksin. Pitäisi kyllä. Toisaalta olen maailman huonoin tekemään muutenkaan mitään yksin ja jätän esimerkiksi mieluummin kokonaan menemättä lounaalle kuin että menisin sinne yksin. Ihan samoin en osaisi kuvitellakaan meneväni yksin vaikka terassille tai leffaan - mikä toki tarkoittaa sitä, että käyn ihan älyttömän harvoin sekä terassilla että leffassa. Tässä pitäisi ehdottomasti petrata.

Yleensä siis matkustetaan porukassa, perheen kanssa. Miehen kanssa olemme reissanneet kahdestaan viimeksi häämatkalle ennen poikien syntymää, yhdeksän vuotta sitten.


Unelmakohde, jonne olet aina halunnut matkustaa?
Ehdottomasti matka Amerikan halki New Yorkista autolla San Franciscoon.


Mikä on viimeisin kirja, jonka olet lukenut?
Trent Daltonin Poika nielaisee maailmankaikkeuden.


Mikä on lempikirjallisuudenlajisi?
Luen lähinnä proosaa eli draamaa ja jännityskirjallisuutta. 


Mitä tykkäät jakaa sosiaalisessa mediassa?
Olen aina ajatellut, että kaikki, mitä jaan somessa, pitää olla sellaista, että ne voisi läväyttää eteen myös työhaastattelussa ja kertoa pomolle, ja tästä olen mielestäni pitänyt myös kiinni. Myös työni yläkoulun maikkana vaikuttaa niin, että blogia kirjoittaessani joudun aina ottamaan huomioon sen, että tekstejäni saattavat päätyä lukemaan oppilaani tai heidän vanhempansa. Jaan somessa pääasiassa oikeaa elämää, toki hieman karsien mutta yhtään kiillottelematta. Toisaalta olen kirjoittanut blogiin esimerkiksi kasvaimestani, läheisen syövästä, synnytyksestäni ja peloistani, joista varmasti moni ei julkisesti puhuisi - ihan jo pelkästään murtaakseni tabuja ja puhumattomuutta noiden asioiden ympäriltä.


Mikä on suhteesi asuinpaikkaasi?
Opiskelujen jälkeen sekä ensimmäisinä pätkätyövuosina pohdimme miehen kanssa useampaan otteeseen, olisiko meidän kuitenkin työllistymisen kannalta kaikkein järkevintä muuttaa esimerkiksi pääkaupunkiseudulle. Lopulta emme kuitenkaan raaskineet muuttaa, ja viime vuosina asiasta ei ole enää edes puhuttu. Oikeastaan Jyväskylässä on kaikki, mitä me kaipaamme, etunenässä iso joukko tärkeitä ystäviä ja inhimillinen ajomatka molempiin mummoloihin. Kaupunkina tämä on meille juuri oikean kokoinen: halutessani saan annoksen sushia tai vietnamilaista puolessa tunnissa mutta toisaalta lapset kasvavat vihreässä ympäristössä, jossa voi huoletta juosta kaverille tai kiivetä katsomaan kaupunkia Harjulle. Meille se rakkain Jyväskylä on yhtä kuin Mäki-Matti, emmekä oikein osaisi kuvitella, että asuisimme jossain muussa kaupunginosassa. Kun iltasoitto kahdeksalta kajahtaa, tietää, että on kotona.


Mitä haluaisit edistää maailmassa?
Myötätuntoa, reiluutta ja ekologisuutta.


Haaste lähtee tällä kertaa Eijalle, jonka blogissa puhutaan muutenkin niin matkoista, kirjoista ja vähän (uusista) asuinpaikoistakin.