perjantai 28. helmikuuta 2020

Éduard Louis: Ei enää Eddy.

”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.”


Éduard Louis: Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Belleguelle, 2014. suom. Lotta Toivanen)
Tammi, 184 sivua.


Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa, aloittaa vuonna 1992 syntynyt Éduard Louis omaelämäkerrallisen esikoisteoksensa Ei enää Eddy.

Kaikki Eddy Bellegueulessa kimeästä äänestä lanteita keinuttelevaan kävelytyyliin sotii pienen Hallencourtin teollisuuskaupungin ajatusmaailmaa vastaan, tuntuu pitävän pilkkanaan niitä miehisiä arvoja, joita on totuttu pitämään kaikkein korkeimpina ja jotka ovat muovanneet kaupungin muut pojat. Isän silmissä Eddy on hirviö, joka osoittaa poikkeavuutensa päivä päivältä selvemmin, äiti luovuttaa jo hyvin varhain, koulun käytävillä hänen iholtaan loistavat polttomerkkien tavoin ne sanat, joilla häntä on totuttu kutsumaan. Edes jalkapallotreeneihin painostaminen, matalammalla äänellä puhuminen, alistaminen ja nöyryyttäminen eivät tee Eddystä sitä, mitä kaikki muut hänestä ovat odottaneet.

Kotikaupungissa kaikki ovat oppineet, kuinka olla ja miten sulautua joukkoon. Väkivalta on niin arkista, ettei se edes kuulu kaupungin miesten sanavarastoon: jollekin niin itsestään selvälle ei tarvitse nimeä. Kun pää osuu tiiliseinään, korvissa vinkuu. Juuri siksi kasvoille syljettyä paksua, keltaista räkää ei saa pyyhkiä pois. Kirjastoon johtavalta autiolta käytävältä Eddy on helppo löytää eikä kukaan saa tietää.

Jotta voi edes haaveilla muusta, pitää olla joku muu, ei enää Eddy.

”He näyttivät poikkeuksellisen hermostuneilta. Olin oppinut lukemaan heidän ilmeitään. Tunsin heidät paremmin kuin kukaan muu, koska olin tavannut heidät käytävässä päivittäin kahden vuoden ajan. Tunnistin päivät jolloin he olivat väsyneitä ja päivät jolloin he olivat vähemmän väsyneitä. Kun toinen heistä joskus näytti surulliselta, tunsin ihan aidosti myötätuntoa häntä kohtaan, olin huolissani. Mietin asiaa koko päivän ja arvailin surun syitä. Kun he sylkivät kasvoilleni, olisin kyennyt sanomaan, mitä he olivat syöneet. Tässä vaiheessa tunsin heidät hyvin.”

Ei enää Eddy on toisaalta kasvutarina sekä kertomus erilaisuudesta, toisaalta kuvaus alemman yhteiskuntaluokan äärimmäisestä köyhyydestä, joka ei ole sadassa vuodessa muuttunut miksikään. Louisin kirjan köyhyys on ruokajonosta haettuja ruokapaketteja ja rikkoutuneen ikkunan peitteenä vettyneitä pahvinpaloja; jos myöhästyy, saa peseytyä sisaruksilta jääneellä, jo ruskealla kylpyvedellä ja jossain pauhaa joku perheen neljästä televisiosta. Ensimmäinen kustantaja hylkäsi Louisin kirjan pitäen nimenomaan sen köyhyyskuvausta liioiteltuna, mikä sekin jo kertoo siitä, kuinka vahvasti yhteiskuntaluokat ovat käpertyneet omiin kupliinsa. Tämä on jonkun todellisuutta myös täällä, ihan varmasti, en voi olla ajattelematta.

Ei enää Eddy on Ranskan viime vuosien kohutuin ja puhutuin romaani, myyntimenestys, jota on Suomessakin saanut jonottaa kuukausitolkulla: alkusyksystä kirjastosta varaamani kirja kotiutui lopulta helmikuun lopussa. Kerronnaltaan teos tuo mieleen Knausgårdin ja Elizabeth Stroutin: pitkien kuvailujen sijaan se pyrkii kertomaan asiat mitään kaunistelematta, ilman yhtään korulausetta. Alle kaksisataasivuisen kirjan lukee muutamassa illassa.

Silti, jostain syystä, kirja jättää minut jollain tavalla kylmäksi. Mutta enhän ikinä ymmärtänyt Knausgårdiakaan.

Louisin romaani ottaa ryöpyteltäväkseen ahtaat sukupuoliroolit, suvaitsemattomuuden, erilaisuuden, homofobian ja maskuliinisuuden, eriarvoisuuden sekä yhteiskunnan jakautumisen kahteen eri ryhmään, joille maailma on täysin eri. Näistä asioista kirja tarjoaa sivumääräänsä enemmän ajattelemisen aihetta.

”Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut.”

tiistai 25. helmikuuta 2020

Aikuisten ystäväkirja.


Viimeviikkoisen Me Naisten -jutun jälkeen teitä on ollut täällä blogissa tavallista enemmän. Ehkä siksi onkin paikallaan esittäytyä vielä uudelleen.


Siviilisäätyni
Naimisissa.

Asumismuotoni
105 neliön sekä viiden huoneen ja keittiön kerrostaloasunto Jyväskylässä.

Ammatti
Ruotsin, englannin ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.

Työpaikka
Tällä hetkellä opetan kieliä sekä yläkouluissa että alakoulun puolella.

Kiinalainen horoskooppini
Ei mitään tietoa. Joskus luin ja seurasin horoskooppeja enemmänkin, mutta viime vuosina olen unohtanut koko jutun. Esikoisen kanssa olemme molemmat kaksosia, mutta Pikkuveljen horoskooppia en ole ikinä edes selvittänyt.

Harrastukset
Käyn juoksemassa kahdesta kolmeen kertaan viikossa ja yritän löytää aikaa joogalle yhtä usein. Monesti en onnistu tuossa jälkimmäisessä, mikä tuntuu heti niskan ja selän jumeina. Luen paljon, kirjoitan blogia ja tykkään valokuvata ja käydä kirpputoreilla ja kirjastossa. Suurimman osan ajasta nielaisee kuitenkin tällä hetkellä poikien harrastukset ja kaverit sekä niihin ja niille kuljettaminen.

Periaatteeni
Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.


Maailmankatsomukseni:
Pohdin
Monesti vähän liikaakin kaikkea alkaen muiden mielipiteistä siihen, mitä voisi tapahtua.

Vihaan
Epäreiluutta, saamattomuutta, virallisten asioiden hoitamista puhelimessa, keskeneräisiä töitä ja jonottamista.

Halveksun
Heikompien kaltoinkohtelua.

Pyrin
Tekemään asiat yleensä niin pian kuin mahdollista (katso kohta ”vihaan”).

Rakastan
Perhettäni, paksuja kirjoja, sushia, viiniä, thaimaalaista ruokaa, matkustelua ja suurkaupunkeja, Kentiä, keikkoja ja koti-iltoja, irtokarkkeja, saunaa, ystäviäni, joutilaisuutta ja puiston penkillä istuskelua, Banksyn teoksia, Harjun portaita, kesää sekä kuumaa asfalttia paljaiden varpaiden alla.

Haaveilen
Tällä hetkellä kesälomasta, vakituisesta työpaikasta, matkasta Yhdysvaltojen ympäri sekä keittiöremontista.

Tarvitsen
Aamuisin kupin kahvia sekä tasaisin väliajoin hetken hiljaisuutta.

Pelkään
Läheisteni menettämistä.

Kaipaan
Usein ystäviäni, joiden näkemisestä on tullut lasten, harrastusten, pitkien työpäivien ja kilometrien takia ihan liian hankalaa ja harvinaista,

Murehdin
Yleensä aamuöisin asioita, joille en kuitenkaan voi yhtään mitään.

Kerään
Lempikirjojani: tarkoitus on pikku hiljaa kasata jättimäinen kirjahylly, josta löytyvät kaikki suosikkini ja aina jotain lainattavaa ystäville.

Lempi...
Värini
Musta

Vuodenaika
Kesä

Eläin
Laiskiainen.

Kirja
Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän.

Elokuva
Forrest Gump.

Musiikkilaji
Rock.

Numero
10.

Asia minussa
Tehokkuus, toimeliaisuus sekä empaattisuus.

Ruoka
Sushi, thaimaalainen, artesaanipizzat, halloumi ja mozzarella, salaatit sekä nuudelikulhot.

Juoma
Hyvä viini ja sitruunalla maustettu jäävesi.

Lomakohde
Berliini.

Tuoksu
Savu, kesä, valkosipuli, sauna, vastaleikattu nurmikko, grilli ja tuoreet mansikat.

Kasvi
Tulppaani.

Säätila
Helle.

Tapa viettää vapaailta
Pitkän juoksulenkin jälkeen sauna sekä sen jälkeen sohvalla viltin alla lasi valkoviiniä, sushilajitelma ja muutama jakso hyvää TV-sarjaa.

Treffit
Kiireetön yhteinen päivä, joka alkaisi hotellilakanoiden välistä hyvien yöunien jälkeen ja jatkuisi hyvän ruuan, hemmottelun, urheilun ja ehkä elokuvan merkeissä.

Onko sinulla salaisuuksia?
On.

Onko sinulla valkolakkia?
On.

Millainen oli ensimmäinen tatuointisi tai lävistys?
Minulla ei ole yhtään lävistystä, ei edes korvakoruja. Tatuointeja löytyy yksi, vasempaan ranteeseen kirjoitettu sana kärlek, jonka otin kolme vuotta sitten. Sen tarina löytyy tarkemmin täältä.

Mitä tilaat baarissa?
Yleensä lasin viiniä.

Onko sinulla parasta ystävää?
Läheisin ystäväni on pikkusiskoni.

Mitä muuttaisit itsessäsi?
Jos voisin, jättäisin pois turhan huolehtimiseni sekä tietyn vakavuuden ja varautuneisuuden sekä itsekriittisyyden. Ilman niitä elämä olisi varmasti usein paljon kevyempää.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Kate Quinn: Metsästäjätär.

”Anneliese hymyili ja meni Jordanin ohi kohti autoa. Jordan katsoi hänen peräänsä, eikä hänellä ollut enää epäilystäkään. Hän ei tiennyt, mitä se kaikki tarkoitti - kamppailu alppijärvellä, viulut ja veden henget ja rautaristit. Jordan tunsi kuitenkin yhtäkkistä halua työntää isänsä autoon ja ajaa vimmatusti, eikä päästää Annelieseä kyytiin.
     Kuka sinä olet? hän ajatteli tuhannetta kertaa. Sielunsa silmin hän näki Ruthin kavahtavan äitinsä veren tahrimaa kättä, ja vastaus tuli kuiskauksena, täysin vakuuttuneena.
     Joku vaarallinen.”


Kate Quinn: Metsästäjätär (The Huntress, 2019. suom. Päivi Paju)
HarperCollins, 668 sivua.
Arvostelukappale.


Sodan synkimpinä vuosina Puolassa Rusalkajärven rannalla suuressa okrankeltaisesaa talossa asui tummatukkainen nainen, jonka silmät olivat jäänsiniset ja jota kutsuttiin Metsästäjättäreksi. Hän oli erään SS-upseerin nuori rakastajatar ja taitava ampuja, ja hänen järjestämistään juhlista puhuivat kaikki. Muutama vuosi sodan päättymisen jälkeen uutiset Nürnbergistä kertovat kuitenkin, että köysi hänen kaulansa ympärillä käy päivä päivältä kireämmäksi - miehet, joiden kanssa hän muutama vuosi sitten kilisteli samppanjalaseja ystävyyden merkiksi,ovat yksi toisensa perään saaneet tuomionsa. Pakene, piiloudu tai kuole, kuiskii ääni hänen olkansa takana, taas kerran. Jossain meren toisella puolella siintää Amerikka, jossa hänen on helppo sulautua joukkoon, olla taas joku muu, jonka käsissä ei ole kuuden juutalaislapsen verta.

Kuka jahtaisi pienempiä rikollisia, kun koko vanha manner on sodan jäljiltä sekaisin ja kateissa on myös niitä, joiden omallatunnolla on miljoonien ihmisten henki, kysyy Ian Graham, englantilainen sotakirjeenvaihtaja. Ian, joka on juossut kirjoituskoneen ja muistilehtiönsä kanssa kahden sodan perässä puolen maapallon halki, on kuitenkin päättänyt saada oikeuden eteen nimenomaan Metsästäjättären eikä ketään muuta. Mukaansa jahtiin Ian saa nuoren tulkin Tonyn sekä Ninan, neuvostoliittolaisen yöpommittajan, ainoan joka on kohdannut Metsästäjättären silmästä silmään ja selvinnyt hengissä.

”Rauhaa ja teetä ja auringonpaistetta. Nina yritti kuvitella ne mielessään, asunnon leveän, harmaan joen rannalla, nauravat lapset ja kirsikkahillolla makeutetun teen, mutta hän näki mielessään vain, kuinka lentokoneet putosivat yössä kuin palavat kukkaset. Minä haluan tappaa natseja, Nina ajatteli. Loppuupa tämä sota huomenna tai sadan vuoden päästä, en usko, että haluan koskaan lakata tappamista natseja.”

Bostonissa seitsemäntoistavuotias Jordan McBride haaveilee urasta valokuvaajana ja opinnoista yliopistossa eikä haluaisi tyytyä tulevaisuuteen, jonka hänen antiikkikauppiasisänsä ja lukioaikainen poikaystävänsä ovat tuntuneet jo kirjoittaneen hänelle valmiiksi. Jordan ja hänen mielikuvitukselliset tarinansa, tapaa isä sanoa, silloinkin, kun Jordan tietää vanginneensa kamerallaan jotain, häivähdyksen, jota ei silmillä ole ehtinyt nähdä. Nyt hän uskoo nähneensä jotain uudessa äitipuolessaan, herttaisessa ja hillityssä Anneliese Weberissä, nuoresta leskestä, joka on saapunut Yhdysvaltoihin sodan murjomasta Itävalasta pienen tyttärensä kanssa. Mutta kuinka paljon menneisyyttä voi kaivella altistamatta samalla itseään ja rakkailtaan hengenvaaraan?

Jahti tuo Ianin, Tonyn ja Ninan Bostoniin ja McBriden antiikkikauppaan, mutta ennen sitä jokaisen on katsottava menneeseen ja kohdattava arvet, jotka on tähän mennessä piilottanut.

”Kyse oli itävaltalaisnaisen ilmeestä. Jordan oli istunut katsellen niitä kasvoja koko illan, eikä hän ollut nähnyt kasvoilla muuta kuin miellyttävää kiinnostusta ja tyyntä arvokkuutta, mutta valokuvasta nousi esiin aivan eri nainen. Huulilla oli hymy, mutta se ei ollut miellyttävä. Silmät olivat kavenneet, ja hänen astiapyyhettä pitelevät kätensä olivat puristuneet yhtäkkiä hyvin tiukasti sen ympärille. Koko illan Anneliese oli näyttänyt lempeältä ja hauraalta ja naiselliselta, mutta kuvassa hän ei näyttänyt siltä.”

Metsästäjätär on toinen Kate Quinnin suomennetuista teoksista, ja toissavuonna lukemani Koodinimi Alicen jälkeen odotin sen ilmestymistä kieltämättä kuin kuuta nousevaa: olinhan rakastunut heti ensi sivuilta siihen edelliseen suomennettuun tarinaan toisesta maailmansodasta, rohkeista naisista ja hiuspinneihin piilotetuista koodatuista viesteistä. Tematiikaltaan Metsästäjätär jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin edeltäjänsäkin, sillä jälleen kirjan keskiössä ovat sota ja sen arvet, vahvat, pelottomat naiset, totuuden etsiminen ja halu kostaa. Siinä missä Koodinimi Alice onnistui kuitenkin hiipimään jonnekin syvemmälle, iho alle, on Metsästäjätär kuitenkin enemmän perinteinen lukuromaani, toki taidokas sellainen, mutta ei sen enempää.

Jos lukee vuodessa vain yhden kirjan, voisi se hyvin olla Kate Quinnin Koodinimi Alice, kirjoitin toissavuonna. Metsästäjätär ei ehkä ihan yllä tuohon kuvaukseen, mutta enemmän lukevalle kirjaa voi silti ehdoitta suositella.

”Hänen hengityksensä rohisi hänen kurkustaan. Taksikuski vilkaisi olkansa yli, mutta Jordan käänsi kasvonsa ikkunaan päin. Ulkona oli kaunis kesäaamu, paljon ihmisiä oli kävelyllä - pariskuntia käsi kädessä, kikattavia tyttöporukoita, ruutupaitaisia miehiä kinastelemassa Red Soxista; kukaan heistä ei osannut aavistaakaan, että tässä amerikkalaisessa paratiisissa, josta he olivat kovin ylpeitä, piileskeli hirviöitä.”

tiistai 18. helmikuuta 2020

Opettelen vasta sanomaan kyllä.


Huhtikuussa 2005 sähköpostiini kilahti viesti otsikolla ”Arbetserbjudande i Göteborg”. Tiesin heti, mikä se oli, sillä olin aiemmin keväällä naputellut hakemuksen Nordjobbiin ja toivonut parasta. Mutta vaikka olin panostanut hakemukseni tosissani ja käyttänyt siihen useamman tunnin, ei ensimmäinen ajatukseni sähköpostin nähtyäni todellakaan ollut ilo, riemu tai edes varovainen innostus: otsikon nähtyäni ajattelin välittömästi, että voisin vielä poistaa viesti, teeskennellä, etten ikinä ollut saanut sitä ja viettää senkin kesän turvallisesti Suomessa ihan niin kuin ne kaksikymmentäyksi edellistäkin.

Vasta hetken asiaa sulateltuani uskalsin vastata kyllä. Kesästä Göteborgissa tuli lopulta yksi elämäni parhaista, ja elokuun lopussa palasin takaisin Suomeen mukanani muistojen lisäksi myös joukko uusia ystäviä.

Vasta viime vuosina olen opetellut sanomaan ei. Ei, tämän yhdistysasian saa tällä kertaa hoitaa joku muu. Ei, otin kopin niistä viidestä edellisestä työjutusta mutta tätä kyllä nyt väistän. Ei, tämän enempää en nyt tee. En edelleenkään ole siinä kovin hyvä, sillä meni vuosia, jolloin ei ei yksinkertaisesti edes kuulunut siihen sanavarastoon, jota uskalsin käyttää ja jolloin palveluksesta tai ylimääräisestä työstä kieltäytyminen sai aikaan päiväkausien valtavan morkkiksen. Silti huomaan, että ihan yhtä vaikeaa minulle on - edelleen, vielä yli kolmekymppisenä - myös vastata kyllä.

Kymmenen vuotta sen sähköpostista löytyneen työtarjouksen jälkeen miehelle tarjottiin työkeikkaa Berliinistä. Mies, joka on aina ollut minua rohkeampi hyppäämään, selaili jo samana iltana Berliinin asuntotarjontaa rankaten pois ne, joista olisi rattaiden kanssa liian pitkä kävelymatka kiinnostavimmille nähtävyyksille minun vielä kerätessä uskallustani. En osannut saksaa kolmea lausetta enempää, seuraavan syksyn työkuviot olivat vielä täysin auki ja matkaan pitäisi lähteä reilun vuorokauden jälkeen siitä, kun olisin hyvästellyt valvontaluokkani, pakannut julisteet ja arvosanataulukot laatikoihin ja jättänyt taakseni maailman parhaan työyhteisön, johon olin viimeiset kolme vuotta saanut kuulua. Mutta niin me vain lähdimme, silläkin kertaa, enkä katunut hetkeäkään.

Useammin kuin kerran olen toivonut olevani rohkeampi, spontaanimpi. Silti harvemmin olen. En päädy yksiltä aamuyön jatkoille ystävän kotiin vaan ihan vaan kotiin niin kuin suunniteltu oli enkä varaa matkaa ex tempore toiselle puolelle maapalloa niin kuin jotkut ystävistäni, tuskin edes lipsuin puoli viiden päivällisajasta. Onneksi olen kuitenkin oppinut, että mitä enemmän pelottaa, sitä parempia juttuja on tulossa - niin kuin esimerkiksi nuo yhteensä kolme kuukautta ulkomailla, yhdet häät ja kaksi ostettua asuntoa.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa.

”Mistä tapahtumaketju alkoi? Äideistä ja isistä kuten kaikki muukin. Lydian äidistä ja isästä ja heidän äideistään ja isistään. Siitä, että kauan sitten Marilyn katosi ja James haki hänet kotiin. Siitä, että Marilyn yritti ennen kaikkea erottua joukosta, ja siitä, että James yritti ennen kaikkea sulautua joukkoon. Siitä, ettei kummallakaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta onnistua.”


Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa (Everything I never told you, 2014. suom. Sari Karhulahti)
Gummerus, 285 sivua.
Arvostelukappale.


On toukokuun kolmas vuonna 1977 eikä Lydia ole tullut ajoissa aamiaiselle. ”Lydia myöhästyy tänään tosi paljon”, toteaa pikkusisko Hannah, mutta oikeastaan kukaan ei vielä osaa olla sen kummemmin huolissaan. Avatessaan tyttärensä huoneen oven Marilyn huomaa, ettei Lydia ole nukkunut sängyssään. Menee kuitenkin vielä kaksi päivää ennen kuin poliisi saa vihjeen järvellä ajelehtivasta tyhjästä soutuveneestä, ja järveä naaraavien poliisien harva osuu Lydian ruumiiseen.

Lydian kuolema sysää koko Leen kolmilapsisen perheen elämän pois raiteiltaan. Eihän Lydia voi olla poissa, vasta kuusitoistavuotiaana - juuri hänenhän piti saavuttaa kaikki se, mistä hänen vanhempansa vain haaveilivat. Lydialla oli äitinsä siniset silmät ja isänsä mustat hiukset, juuri häntä äiti ajatteli jopa lukiessaan taittaessaan Lydiaa kiinnostavien artikkelien sivut hiirenkorville ja juuri hänelle isä antoi suukon ensimmäiseksi joka ilta töistä palattuaan. Juuri häntä odottivat iso ystäväjoukko, päätöstanssiaiset, yliopisto-opinnot ja lopulta ura lääketieteen parissa. Hautajaisten jälkeen poliisi päättää lopettaa Lydian kuoleman tutkinnan. Kaikki viittaa siihen, että todennäköisin selitys Lydian kuolemalle on itsemurha.

Kun Lydia on poissa, ajautuu jokainen hänen perheenjäsenistään omaan henkilökohtaiseen kriisiinsä. Lopulta näyttää siltä, että vain pikkusisko Hannah, joka on tottunut tarkkailemaan muuta perhettä näkymättömistä olohuoneen nurkasta ja jonka olemassaoloon havahtuu välillä vain silloin, kun unohtaa kattaa pöytään viidennen lautasen, todella tietää, mitä Lydialle tapahtui.

”Jäätyään yksin Marilyn ottaa kaapista mukin. Hänen kätensä vapisevat, vaikka hän yrittää pysyä rauhallisena. Kauan sitten Lydian ollessa pieni Marilyn jätti kerran hänet leikkimään tilkkutäkin päälle olohuoneeseen ja lähti keittiöön laittamaan teetä. Lydian yksivuotispäivään oli silloin vielä kuukausi. Kun Marilyn otti vesipannun liedeltä ja kääntyi, hän näki Lydian seisovan ovella. Hän hätkähti ja laski toisen kätensä liedelle. Hänen kämmeneensä paloi punainen spiraali, ja hän kohotti sen hetkeksi suulleen ja tuijotti tytärtään vedet silmiin kihoten. Lydia seisoi paikoillaan oudon tarkkaavaisena kuin katselisi keittiötä ensi kerran. Marilyn ei ajatellut sitä, ettei ollut nähnyt Lydian ensi askeleita, eikä myöskään sitä, että Lydiasta oli tullut iso tyttö. Hänen mielessään ei välähtänyt: Miksen minä nähnyt, miten sinä opit kävelemään? Sen sijaan hän ajatteli: Mitä muuta sinä olet salannut?”

Olisi jotain kerrottavaa on kirja perheistä, lapsista ja odotuksista. Se on kirja unelmista, jotka eivät ole ihan omia eikä niistä siksi voi sellaisia ikinä tullakaan. Siitä, kuinka raskasta on pitää maailmaa koossa ihan yksin, lukea algebraa, pukeutua leninkiin, ilmoittautua collegen biologiankurssille ja vastata aina kyllä, kyllä, kyllä. Kuinka joskus voi olla parempi saada liian vähän rakkautta kuin liian paljon. Ja kuinka omia unelmiaan ei voi sulloa laventelilla hajustettuun liinavaatekaappiin, säilöä jotain toista varten.

Toisin kuin silmien värin tai antiikkiset piirongin, unelmia ei voi periä.

”Keittokirjan teksti sumeni ja Lydia päätti, että jos äiti tulisi joskus kotiin ja kehottaisi häntä juomaan maitolasin tyhjäksi, hän tottelisi. Hän harjaisi hampaansa oma-aloitteisesti eikä enää itkisi, kun lääkäri antaisi hänelle rokotuksia. Hän rupeaisi nukkumaan heti kun äiti sammuttaisi valot. Hän ei tulisi enää ikinä sairaaksi. Hän tekisi kaiken, mitä äiti käskisi. Kaiken, mitä äiti tahtoisi hänen tekevän.”

Olisi jotain kerrottavaa on yhdysvaltalaisen Celeste Ngin esikoisteos, kansainvälinen bestseller, joka suomennettiin kuitenkin vasta Ngin toisen teoksen Tulenarkoja asioita jälkeen. Unelmien ja odotusten lisäksi sen teemoja on erilaisuus. Vaikka ihminen on astunut kuun kamaralle jo melkein kymmenen vuotta aiemmin, tuntuvat erirotuisten väliset avioliitot silti edelleen täysin käsittämättömiltä, ja naapurustonsa ainoana kiinalaisamerikkalaisena perheenä Leet ovat omaksuneet osansa ulkopuolisina. Olisi jotain kerrottavaa on tarkka kuvaus elämästä kahden kulttuurin välissä ja rasismista, jonka näkee sen ilmeisimmän lisäksi pienistä, tahattomista ilmeistä ja eleistä.

Samalla kevyt ja painava, kuvailin vuoden alussa lukemaani Tulenarkoja asioita, ja Olisi jotain kerrottavaa on siinä mielessä ihan samanlainen: Celeste Ngilla on taito pukea ne suurimmat ja raskaimmatkin asiat höyhenenkevyisiin sanoihin. Kirjassa ei ole mitään liikaa eikä toisaalta liian vähän, mutta silti viimeisellä sivulla on pakko huokaista - tämäkin kun oli tarina, jota en olisi hennonut ihan vielä päästää menemään.

”Sivu oli täynnä pieniä kupruja kuin se olisi kastunut sateessa, ja Lydia siveli niitä sormenpäällä kuin pistekirjoitusta. Hän ei ymmärtänyt, miten ne olivat syntyneet, ennen kuin paperille tipahti kyynel. Kun hän kuivasi pisaran, sen kohdalle jäi pikkuruinen kohouma.”

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Viikko kanssani: tiistai.


7.00: Herätyskello soi, mutta pääsen ylös vasta kymmenen yli. Miehellä ja pojilla on myöhäisempi aamu, itse olin suunnitellut meneväni töihin kahdeksaksi. Ihan siihen en nyt ehdi: vasta tiistai ja jo nyt olen aivan poikki. Juon kupin kahvia ja vitamiinijuoman ja syön aamupalaksi juustosämpylän.

7.56: Näen kadun toiselta puolelta, kun bussi vilahtaa ohi. Niin maanantaita. 

8.07: Otan keskustassa juoksuspurtin ja ehdin kuin ehdinkin siellä aikaisempaan bussiin. Niin tiistaita.

8.22: Saavun töihin. Ennen tunteja vastaan viesteihin, käyn läpi rästihommia ja otan muutaman kopion. Kutosten ruotsissa opettelemme tänään adjektiivien taivutusta kolmen eri ryhmän kanssa ja englannin tunneilla teemme suullisia töitä pädeillä ja treenaamme epäsuoraa kysymyslausetta. Lounaaksi syön koululla kasvissosekeittoa, leipää ja mandariinin. Tuntien jälkeen kirjaan vielä ylös tuntityöt ja luen sähköpostin.

14.15: Lähden töistä bussille ja siitä hakemaan Pikkuveljeä päiväkodista.

15.15: Tulemme kotiin Pikkuveljen kanssa, tokaluokkalainen soittaa ovikelloa vähän myöhemmin. Esikoinen on lähdössä illalla kaveriporukalla elokuviin, joten olen ottanut loput töistä mukaan kotiin, jotta ehdimme syödä yhdessä ennen leffaan lähtöä. Laitan päivälliseksi riisiä, salaattia ja beanit-sataykastiketta, viikkaan pyykit kaappeihin ja korjaan keittiöstä aamuiset astiat, esikoinen tekee matematiikan läksyt ja Pikkuveli kokoaa palapelejä.

16.00: Mies tulee töistä kotiin ja syömme päivällistä.

16.30: Mies lähtee esikoisen kanssa keskustaan elokuviin. Lämmitän itselleni aamuiset kahvipannun loput ja lueskelemme Pikkuveljen kanssa Barbapapaa.

17.00: Pikkuveli katselee Ryhmä Hauta ja käyn itse samaan aikaan läpi seuraavan päivän työjuttuja. Sen jälkeen pelaamme yhdessä lautapelejä ja Pikkuveli askartelee samalla, kun itse selailen blogeja ja lueskelen sohvalla.

18.45: Lähdemme Pikkuveljen kanssa alakertaan saunaan. Saamme aikaan pienen kriisin, kun vasta saunassa huomaamme pillimehun jääneen eteiseen peilipöydälle. Sovimme matkalla takaisin ylös.

19.30: Laitan Pikkuveljelle iltapalaa ja myös loput perheestä saapuu kotiin. Henkien kätkemä on ollut hyvä. Pojat syövät jogurttia ja voileivät.

20.15: Mies lähtee saunaan esikoisen kanssa ja Pikkuveli menee iltasadun kautta nukkumaan. Kaivan esiin pädin ja alan kuunnella ja arvioida päivän englannin tuotoksia.

21.10: Lopetan työt tältä päivältä ja teen puolen tunnin joogan. Sen jälkeen teen itselleni iltapalaleivät ja luen hetken Kate Quinnin Metsästäjätärtä.

23.05: Nukkumaan (taas liian myöhään ja hyvänä aikomuksena herätä tavallista aikaisemmin jatkamaan töitä).


VIIKKO KANSSANI KOKONAISUUDESSAAN:

maanantai 10. helmikuuta 2020

Kolme lempivaatetta.


Sunnuntaina törmäsin Minnean muruja -blogissa Kolme lempivaatettani -haasteeseen, jonka nappasin myös omaan blogiini. Idea on valita omasta vaatekaapista ne kaikista tärkeimmät kulmakivet ja luottovaatteet, joista ei ihan hevillä luovu. Tiedättehän? Ne vaatteet, joihin päätyy niinä päivinä, joina kaapissa ei (muka) ole mitään päällepantavaa ja jotka pelastavat parhaimmillaan myös huonon hiuspäivän.

Oikeastaan valinta oli kohtalaisen helppo. Kuluneiden kuukausien ja vuosien aikana olen kuin olenkin lopulta onnistunut rakentamaan itselleni sellaisen vaatekaapin, jossa on käytännössä pelkästään lempivaatteita ja jonne hankin uutta ainoastaan tarkkaan harkiten - mitään ihankivaa palkkapäivän piristykseksi tai pikkumustaa pelkästään yksiä juhlia varten en enää edes hanki. Pukeutujana olen ehkä kohtuullisen tylsä mutta toisaalta olen oppinut tuntemaan, mistä juuri minä pidän ja mihin tykkään pukeutua: enää en myöskään osta sitä kirkkaanväristä paitaa piristämään tyyliä siksi, että se on kevään must-hankinta, sillä tiedän, että muutaman käyttökerran jälkeen se hautautuu kuitenkin jonnekin vaatekaapin pohjalle niiden mustien ja harmaiden vaatteiden alle.

Tämän hetken luottovaatteeni on ehdottomasti Zaran mustat ja revityt pillifarkut, joista minulla on itse asiassa tällä hetkellä käytössä toinen versio. Ensimmäiset farkkuni ostin Tukholmasta kolme vuotta sitten, ja niiden kuluttua puhki hankin viime kesänä itselleni tismalleen samanlaiset Helsingistä. Tämä Zaran malli on ehkä vähiten farkkumainen kaikista farkuistani ja jalassa nämä ovat ihan supermukavat - puhumattakaan siitä, että vähän korkeampi vyötärö piilottaa mukavasti vyötärön ongelmakohdat. Näin talvella nämä tietenkin ovat ihan liian kylmät, joten siksi pillifarkkujen kaivamiseen kaapin pohjalta sisältyy aina myös lupaus keväästä ja kesästä. Blogissa farkut ovat näkyneet ainakin täällä, täällä, täällä ja täällä .

Toinen lempivaatteeni on luottoneuleeni, jonka voin vetää päälle niin töihin kuin leikkipuistoonkin. Löysin neuleen itse asiassa kirpparilta viime kesänä ja maksoin siitä kolme euroa. Neule on Hennesin, mutta laadultaan hyvä, sillä näin second handinakaan siinä ei ole mitään vikaa tai sen suurempia käytön jälkiä. Tykkään erityisesti rennosta ja löysästä mallista, jonka kanssa ei tarvitse pingottaa ja jonka voi yhdistää niin farkkuihin kuin treenitrikoisiinkin. Lisäksi tämä on luultavasti ainoa vaaleanpunainen vaate, josta on tullut minulle ihan oikea turvavaate ja vaatekaapin peruspilari. Blogissa neule on näkynyt täällä ja täällä.

Kolmas lempivaatteeni on kesällä Zarasta ostamani sinivalkoraidallinen paitapusero. Pohdin paidan ostamista useamman päivän, sillä en oikeastaan juuri silloin edes tarvinnut uutta paitapuseroa. Onneksi kuitenkn päädyin lopulta kiikuttamaan paidan kassalle, sillä siitä tuli syksyn aikana yksi lemppareistani, jota olen pitänyt sekä töissä että ystävien kanssa yksillä. Blogissa Zaran paitapusero on näkynyt täällä.

Joku ehkä saattaa muistaa Marja-Liisan ja Austinin. Vaikka näistä vaatteista millään ei ole mitään omaa nimeä, olen edelleen samaa mieltä kuin lukiossa: lempivaatteistaan täytyy pitää niin paljon, että niille voisi antaa oman nimen.

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Ann-Marie MacDonald: Armon yö.

”Olin aave ennen kuin kosketin sinua. En ollut maistanut kuolevaisten ruokaa ennen kuin maistoin sinut, en ollut ymmärtänyt ihmispuhetta ennen kuin löysin sinun kielesi. Olen ollut surullinen unissakävelijä, kuljin horteessa, kädet ojossa, odottaen että luja törmäys herättäisi minut viimein eloon. En ole muuta koskaan tehnytkään kuin seissyt tämän lampun alla sinun vartaloasi varten, sinua olen kaivannut koko ikäni.”


Ann-Marie MacDonald: Armon yö (Fall on your knees, 1996. suom. Kaijamari Sivill)
Tammi, 608 sivua.


New Waterford, pikkukaupunki itäisimmässä Kanadassa Kate Bretonin saarella, jossa kaikkea reunustaa hiilikaivoksen siluetti ja hiilikasojen ympärille levittäytyvät kaivosyhtiön harjakattoiset talot. Viisitoistavuotiaana James Piper käyttää puoli vuotta kootakseen jälleen äitinsä pianon, jonka hänen isänsä oli rikkonut palasiksi. Niin Jamesista tulee pianonvirittäjä.

Uudenvuodenaattona vuonna 1898 James Piper kutsutaan virittämään rikkaan libanonilaislähtöisen Mahmoudin perheen flyygeliä. Pianon takaa hän näkee ensimmäisen kerran Materian, perheen esikoistyttären, jonka kesäiho on väriltään kuin vuoroveden huuhtoma hiekka ja silmät tummimmat, jotka James on ikinä nähnyt. Materia on pian kolmetoista, James kahdeksantoista, ja vaikka Materia on kihlattu libanonilaiselle hammaslääkärille jo nelivuotiaana, päättää Materia karata naimisiin rutiköyhän pianonvirittäjän kanssa.

Vuosien saatossa unelmat muuttavat muotoaa, haalenevat, lopulta katoavat kokonaan. Perhettään Materia ei häpeän takia näe enää koskaan, mutta jos työntää päänsä ullakolle piilottamaansa tyhjään kapiokirstuun, voi edelleen tuntea auringon polttaman maan, kastellut oliivilehdot ja äidin kanelilla tuoksuvat kädet.

”Sota muuttaa ihmisiä monella tavalla. Sievoisen pelkistää ihmisen omimmaksi itsekseen tai laukaista muutoksen, jota ennen ihminen olisi yhtä hyvin voinut olla pimeään, kosteaan loukkoon ja tiukkoihin jalkarätteihin koteloitunut toukka. Ja jos khakikotelo ei satu räjähtämään kranaattitulessa taivaan tuuliin, siitä sodan jälkeen kuoriutuva olento on kokenut niin täydellisen muodonmuutoksen, että hän kotiin palattuaan pelkää tulleensa hulluksi, sillä häntä kohdellaan kuin väärää ihmistä. Kuin sellaista, jolla sattumoisin on sama nimi, osoite ja verisiteet, mutta joka on varmasti kaatunut sodassa. Sitten ei auta muu kuin elää huijarina, kun ei kuitenkaan muista kuka oli ennen sotaa. Siihen on yksinkertainen mutta kammottava selitys: on syntynyt sodassa. Luiskahtanut märkänä, verisenä ja täysin muodostuneena juoksuhaudasta.
     Suuri sota muutti enemmän kuin mikään muu.”

Piperin perheeseen syntyy kolme tytärtä. Esikoinen Kathleen, joka laulaa niin kauniisti, että itse Jumala haluaa hänet takaisin taivaaseen laulamaan omaan enkelikuoroonsa. Keskimmäinen Mercedes, vakava ja tunnollinen pikkuäiti, joka pitää huolta kaikista muista paitsi itsestään. Kuopus Francis, luonnonvoima, jonka tielle mikään tai kukaan ei voi tulla ja jota mitkään säännöt eivät pidättele. Viidenkymmenen vuoden aikana heidän sukupuuhunsa piirretään uusia oksia, kirjoitetaan unelmia, soitetaan musiikkia ja piilotetaan perhesalaisuuksia kaikkien silmien alle. Etkö ymmärrä, etkö näe, sokeako olet?

Armon yö on Ann-Marie MacDonaldin esikoisromaani, todellinen tiiliskivi, josta löytyy kaikki sukusaagasta ampumatragediaan sekä melodramaattisista käänteistä mielenvikaisuuteen, pedofiliaan, perheväkivaltaan sekä puolen vuosisadan maailmanhistoriaan. Ei liene vaikeaa päätellä, että MacDonald on haukannut esikoisellaan jättimäisen palan ja vähän liikaakin, ja kuuteensataan sivuun kaikkea on ihan liikaa. Tarina poukkoilee sinne tänne ikään kuin ei itsekään tietäisi, ollako lintu vai kala, ja juoni, joka tempaisi mukaansa kirjan alussa, ei onnistu pitämään mielenkiintoa yllä loppuun asti. Armon yössä on paljon hyvää mutta toisaalta myös liikaa jotain, mikä ei jollain tavalla toimi, ja vaikka juonenkäänteitä ja teemoja on valtavasti, tuntuu kirja välillä myös sisältönsä nähden ylipitkältä.

Olisinko sitten pitänyt kirjasta enemmän, jos en olisi odottanut niin paljon luettuani henkeäsalpaavan Linnuntietä? Ehkä - tosin ilman Linnuntietä en olisi luultavasti ikinä edes napannut Armon yötä kirjaston hyllystä ja tuonut sitä mukanani kotiin. Takakannen ylistävien arvioiden jälkeen olen kuitenkin vähän pettynyt - luulin todella, että tämä olisi ollut minun kirjani.

”Miten onnettomia ovatkaan ne joiden lahja jätetään itämään pimeään. Kalvakka kasvi kasvattaa näkymättömät juuret ja elää kituuttaa niiden mehulla.”

perjantai 7. helmikuuta 2020

Viikon huippuhetkiä.



Mies, joka katsoo bussissa puhelimellaan Frendejä ja tunnistan selän takaa heti jakson.

Juoksulenkki ja sen jälkeinen core-treeni.

Miehen keskiviikkona mukanaan tuomat Runebergin tortut.

Lumi ja aurinko.

Celeste Ngin aivan ihana Olisi jotain kerrottavaa.

Mies, joka lukee bussissa paksua kirjaa - tulen joka kerta niin iloiseksi siitä, etteivät ihan kaikki tuijota puhelimiaan.

Ruotsin opettaminen kuudesluokkalaisille (tällä hetkellä töissä ihan parasta).

Yöpöydän jättimäinen pino toinen toistaan mielenkiintoisempia kirjoja, joista riittää luettavaa moneksi kuukaudeksi.

Nomin lounas.

Se, että molempien poikien tämänviikkoisista kuhmuista selvittiin ilman aivotärähdyksiä.

Penkkareiden fiilistely kadun varressa sekä karkkien syönti myöhemmin kotona.

Täysin tyhjä viikonloppu (joka tulee yhden synttäriviikonlopun jälkeen tarpeeseen).

Uuden ruokailuryhmän suunnittelu.

Netflixin Youn toinen tuotantokausi.

Keskiviikkoiltana kaksi tuntia ihan yksin kotona perheen miesten ollessa harrastamassa (siitäkin huolimatta, että tein myös töitä).

Torstain spontaani vapaapäivä, jolloin etätöiden tekemisen sijaan päätin pitää kotona myös Pikkuveljen (jota en aamun väsymyksessä miehen ollessa Helsingissä yksinkertaisesti jaksanut lähteä viemään päiväkotiin). Katsoimme kaikki aamun lastenohjelmat, tein vähän rästitöitä, kävimme kahdestaan keskustassa sushilla ja esikoisen koulupäivän jälkeen lähdimme porukalla luistelemaan.

Nelivuotiaan vilpitön ilo siitä, että pääsi ajamaan paikallisbussilla sekä siitä, että näki elämänsä ensimmäiset penkkariajelut.


Huhtikuun huippuhetkiä löydät tästä.

tiistai 4. helmikuuta 2020

Suklaakakussa on neljä kynttilää.


Suklaakakussa on neljä kynttilää ja päällä suolapähkinöitä, aivan niin kuin se pyysi. 

Kun katson sitä, näen yhä harvemmin sen linnunluisen vauvan, joka syntyi viisi viikkoa ennen aikojaan ja jonka olisin halunnut kääriä pumpuliin ja suojata kaikelta, minkä tunsin uhkaavan sitä ja meidän onneamme. Nyt se laulaa sujuvasti useamman JVG:n biiseistä, syö tottuneesti sushia ja kevätkääryleitä ja tietää jo, miten paikallisbussissa ja elokuvateatterissa tulee käyttäytyä. Saamansa kissapehmolelun se nimesi Manala Kiroukseksi ja pehmopupun Taikavuoreksi, ja tiistaisin sille pakataan mukaan lenkkarit yleisurheilukoulua varten. Sen jälkeen, kun se oppi puhumaan, se ei ole malttanut olla hiljaa edes silloin, kun iltaisin kääriydymme peittojen alle kaikki kolme ja hyppäämme hetkeksi Astrid Lindgrenin mukaan. 

Se on sekä maailman parhaassa että maailman pahimmassa iässä. Kun se raivostuu saatuaan väärän kulhon aamupuurolleen, vaihdamme esikoisen kanssa merkitseviä katseita ja nauramme salassa (ennen kuin menetän itse hermoni). Tuommoinen olit sinäkin, sanon esikoiselle, eikä se usko, ja tiedän, että neljän vuoden päästä se pienempikään ei enää muista hetkiä, jolloin Hosulin kuva kulhossa saattoi olla maailmanloppu. Sen paidan kokolapussa lukee satakuusitoista ja jos se niin päättää, pitää se samaa pilkullista kauluspaitaa neljänä päivänä peräkkäin, vaikka kuinka maanittelen sitä vaihtamaan välillä. Isona se aikoo muuttaa mummun ja ukin vierashuoneeseen ja ryhtyä poliisiksi.

Sen puheesta on viime aikoina karisseet viimeisetkin merkit sitä, että se on pieni: karhu ei enää ole rallu eikä takaisin kasile. Kun täytän neljä, en ole koskaan enää pieni, sanoo se ja sydän heittää kärrynpyörän. Mutta sitten se nappaa joululahjaksi saamansa sähkökitaran ja esittää sillä VilleGallen Kissavideoita.

Suklaakakussa on neljä kynttilää ja päällä suolapähkinöitä, aivan niin kuin se pyysi. Sietääkin, sillä on neljä vuotta siitä, kun se teki meistä kokonaisen perheen.

lauantai 1. helmikuuta 2020

Kuukauden vege: vegaaniset maapähkönävoi-suklaaneliöt.


Helmikuun vegenä leivotaan vegaanisia maapähkinövoi-suklaaneliöitä, joiden ohje löytyi Viimeistä murua myöten -blogista.


MAAPÄHKINÄVOI-SUKLAANELIÖT

1 1/2 dl maapähkinävoita
1 dl kauramaitoa
1 1/4 dl tummaa sokeria
2 1/4 dl vehnäjauhoja
1 tl vaniljasokeria
1/2 tl ruokasoodaa
100 g tummaa suklaata
merisuolaa
suolapähkinöitä


Paloittele suklaa pieniksi paloiksi. Sekoita kulhossa maapähkinävoi ja kauramaito ja lisää sitten sooda, vaniljasokeri, sokeri ja vehnäjauhot sekä lopulta suklaapalat. Sekoita tasaiseksi. 

Painele taikina leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan ja ripottele pinnalle merisuolaa ja suolapähkinöitä. 

Paista suklaaneliöitä 175-asteisessa uunissa parisenkymmentä minuuttia. Jos haluat neliöistä vähän kiinteämpiä, kannattaa vuoka laittaa hetkeksi jääkaappiin jähmettymään. Jos taas haluat sormista nuoltavan suklaisen version, voi neliöt paloitella vaikka saman tien.


Jotain muuta makean nälkään?
Kokeile vaikka 
tai