”Mistä tapahtumaketju alkoi? Äideistä ja isistä kuten kaikki muukin. Lydian äidistä ja isästä ja heidän äideistään ja isistään. Siitä, että kauan sitten Marilyn katosi ja James haki hänet kotiin. Siitä, että Marilyn yritti ennen kaikkea erottua joukosta, ja siitä, että James yritti ennen kaikkea sulautua joukkoon. Siitä, ettei kummallakaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta onnistua.”
Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa (Everything I never told you, 2014. suom. Sari Karhulahti)
Gummerus, 285 sivua.
Arvostelukappale.
On toukokuun kolmas vuonna 1977 eikä Lydia ole tullut ajoissa aamiaiselle. ”Lydia myöhästyy tänään tosi paljon”, toteaa pikkusisko Hannah, mutta oikeastaan kukaan ei vielä osaa olla sen kummemmin huolissaan. Avatessaan tyttärensä huoneen oven Marilyn huomaa, ettei Lydia ole nukkunut sängyssään. Menee kuitenkin vielä kaksi päivää ennen kuin poliisi saa vihjeen järvellä ajelehtivasta tyhjästä soutuveneestä, ja järveä naaraavien poliisien harva osuu Lydian ruumiiseen.
Lydian kuolema sysää koko Leen kolmilapsisen perheen elämän pois raiteiltaan. Eihän Lydia voi olla poissa, vasta kuusitoistavuotiaana - juuri hänenhän piti saavuttaa kaikki se, mistä hänen vanhempansa vain haaveilivat. Lydialla oli äitinsä siniset silmät ja isänsä mustat hiukset, juuri häntä äiti ajatteli jopa lukiessaan taittaessaan Lydiaa kiinnostavien artikkelien sivut hiirenkorville ja juuri hänelle isä antoi suukon ensimmäiseksi joka ilta töistä palattuaan. Juuri häntä odottivat iso ystäväjoukko, päätöstanssiaiset, yliopisto-opinnot ja lopulta ura lääketieteen parissa. Hautajaisten jälkeen poliisi päättää lopettaa Lydian kuoleman tutkinnan. Kaikki viittaa siihen, että todennäköisin selitys Lydian kuolemalle on itsemurha.
Kun Lydia on poissa, ajautuu jokainen hänen perheenjäsenistään omaan henkilökohtaiseen kriisiinsä. Lopulta näyttää siltä, että vain pikkusisko Hannah, joka on tottunut tarkkailemaan muuta perhettä näkymättömistä olohuoneen nurkasta ja jonka olemassaoloon havahtuu välillä vain silloin, kun unohtaa kattaa pöytään viidennen lautasen, todella tietää, mitä Lydialle tapahtui.
”Jäätyään yksin Marilyn ottaa kaapista mukin. Hänen kätensä vapisevat, vaikka hän yrittää pysyä rauhallisena. Kauan sitten Lydian ollessa pieni Marilyn jätti kerran hänet leikkimään tilkkutäkin päälle olohuoneeseen ja lähti keittiöön laittamaan teetä. Lydian yksivuotispäivään oli silloin vielä kuukausi. Kun Marilyn otti vesipannun liedeltä ja kääntyi, hän näki Lydian seisovan ovella. Hän hätkähti ja laski toisen kätensä liedelle. Hänen kämmeneensä paloi punainen spiraali, ja hän kohotti sen hetkeksi suulleen ja tuijotti tytärtään vedet silmiin kihoten. Lydia seisoi paikoillaan oudon tarkkaavaisena kuin katselisi keittiötä ensi kerran. Marilyn ei ajatellut sitä, ettei ollut nähnyt Lydian ensi askeleita, eikä myöskään sitä, että Lydiasta oli tullut iso tyttö. Hänen mielessään ei välähtänyt: Miksen minä nähnyt, miten sinä opit kävelemään? Sen sijaan hän ajatteli: Mitä muuta sinä olet salannut?”
Olisi jotain kerrottavaa on kirja perheistä, lapsista ja odotuksista. Se on kirja unelmista, jotka eivät ole ihan omia eikä niistä siksi voi sellaisia ikinä tullakaan. Siitä, kuinka raskasta on pitää maailmaa koossa ihan yksin, lukea algebraa, pukeutua leninkiin, ilmoittautua collegen biologiankurssille ja vastata aina kyllä, kyllä, kyllä. Kuinka joskus voi olla parempi saada liian vähän rakkautta kuin liian paljon. Ja kuinka omia unelmiaan ei voi sulloa laventelilla hajustettuun liinavaatekaappiin, säilöä jotain toista varten.
Toisin kuin silmien värin tai antiikkiset piirongin, unelmia ei voi periä.
”Keittokirjan teksti sumeni ja Lydia päätti, että jos äiti tulisi joskus kotiin ja kehottaisi häntä juomaan maitolasin tyhjäksi, hän tottelisi. Hän harjaisi hampaansa oma-aloitteisesti eikä enää itkisi, kun lääkäri antaisi hänelle rokotuksia. Hän rupeaisi nukkumaan heti kun äiti sammuttaisi valot. Hän ei tulisi enää ikinä sairaaksi. Hän tekisi kaiken, mitä äiti käskisi. Kaiken, mitä äiti tahtoisi hänen tekevän.”
Olisi jotain kerrottavaa on yhdysvaltalaisen Celeste Ngin esikoisteos, kansainvälinen bestseller, joka suomennettiin kuitenkin vasta Ngin toisen teoksen Tulenarkoja asioita jälkeen. Unelmien ja odotusten lisäksi sen teemoja on erilaisuus. Vaikka ihminen on astunut kuun kamaralle jo melkein kymmenen vuotta aiemmin, tuntuvat erirotuisten väliset avioliitot silti edelleen täysin käsittämättömiltä, ja naapurustonsa ainoana kiinalaisamerikkalaisena perheenä Leet ovat omaksuneet osansa ulkopuolisina. Olisi jotain kerrottavaa on tarkka kuvaus elämästä kahden kulttuurin välissä ja rasismista, jonka näkee sen ilmeisimmän lisäksi pienistä, tahattomista ilmeistä ja eleistä.
Samalla kevyt ja painava, kuvailin vuoden alussa lukemaani Tulenarkoja asioita, ja Olisi jotain kerrottavaa on siinä mielessä ihan samanlainen: Celeste Ngilla on taito pukea ne suurimmat ja raskaimmatkin asiat höyhenenkevyisiin sanoihin. Kirjassa ei ole mitään liikaa eikä toisaalta liian vähän, mutta silti viimeisellä sivulla on pakko huokaista - tämäkin kun oli tarina, jota en olisi hennonut ihan vielä päästää menemään.
”Sivu oli täynnä pieniä kupruja kuin se olisi kastunut sateessa, ja Lydia siveli niitä sormenpäällä kuin pistekirjoitusta. Hän ei ymmärtänyt, miten ne olivat syntyneet, ennen kuin paperille tipahti kyynel. Kun hän kuivasi pisaran, sen kohdalle jäi pikkuruinen kohouma.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti