keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Outi Mäkinen: Karu planeetta.

”Hotellisiivooja-ajoiltani mieleeni on jäänyt eräs huone, jossa oli majoittunut pariskunta. Jostain syystä he eivät olleet saaneet parisänkyä vaan erilliset sängyt, jotka olivat eri puolilla huonetta. Kun menin siivoamaan huoneen, näin että toinen sängyistä oli täysin koskematon: pariskunta oli viettänyt yönsä ahtautuneena yhdelle kapealle sängylle. Tämä hetkellinen, hellyttävä näkymä minulle vieraiden ihmisten intimiteettiin jäi mieleeni varmaankin siksi, että se on täydellinen vastakohta yksinäiselle matkustajalle, joka saadakseen kaiken irti väitetystä yhden hengen huoneestaan nukkuu molemmissa sängyissä vuorotellen ja kokee kummassakin olevansa jotenkin väärässä paikassa.

     Vaihdoin lakanat, petasin sängyn. Eteeni levittäytyi kaipuuni koko kuva. Halusin kahden hengen huoneen. Ihan oikean, sellaisen, jossa asuu kaksi henkeä.”



Outi Mäkinen: Karu planeetta (2021)

Otava, 222 sivua.


Kaksikymmentäyksivuotiaana lähdin kesäksi töihin Göteborgiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun matkustin mihinkään yksin ja ensimmäinen kerta, kun matkustin ylipäätään - koskaan aiemmin en ollut ollut edes lentokoneessa. Tuona kesänä astuin myös ensimmäistä kertaa elämässäni hotelliin: en koskaan ollut itse yöpynyt hotellissa, mutta nyt olin viettämässä kesän hotellihuoneita siivoten. Kahden kuukauden kuluttua palasin kotiin. En juurikaan ollut oppinut lisää ruotsia, mutta olin viettänyt yhden elämäni huolettomimmista kesistä ja saanut ison joukon hyviä ystäviä. Yksi niistä oli Outi, jonka esikoiskirjan hain kirjakaupasta pari viikkoa sitten heti sen ilmestyttyä.

Tunne on samalla sekä kihelmöivän odottava että vähän syyllinen: tuntuu kuin kurkistaisin salaa ystävän päiväkirjaan, jonka olen löytänyt patjan alle piilotettuna. Tunne sen kun vahvistuu heti kirjan alussa, Ei niin vakavaa -luvussa, joka lyö ilmat pihalle aivan täysin ja ihan yllättäen. Sen jälkeen en enää voi muuta kuin ahmia tekstiä eteenpäin.

Karu planeetta on paikka, johon Outi ei olisi ikinä halunnut joutua: 36-vuotiaana hän ei ole muutamaa epämääräistä suhdetta lukuun ottamatta koskaan ollut parisuhteessa. Rakkauden Outi kuvittelee eräänlaiseksi kotiin pääsyksi, jonka eteen on tehtävä töitä. On käytettävä järkeään, lähdettävä juhliin tai ulos ylipäätään, tiedettävä, ettei lomaa yksinkertaisesti kannata viettää vanhempien kanssa mökkeillen, tehtävä profiili nettideittipalstalle ja epäonnistumisen kohdalla päätettävä, että ehkä sitten ensi kerralla, ihan varmasti. Ihastumisen tunne vatsanpohjassa on kuin mahdollisuus kurkistaa kaukoputkella kotiplaneetalle. Tuolla se jossain vielä on, paikka, jossa ei enää ole yksiötä, yksinäisiä iltoja ja kirjaa kaipuusta.


”Mielikuvani romanttisesta rakkaudesta eivät tietenkään perustu vain tähän yhteen popkappaleeseen, vaan myös Rossin ja Rachelin ensisuudelmaan pimeän kahvilan ovella, siihen miten Jack katsoo laivan juhlasalin portaikkoa laskeutuvaa Rosea, siihen miten Ariel katsoo laivan kannella koiraansa halailevaa Erikiä ja lukemattomiin muihin näennäisen kepeisiin mutta vaikutukseltaan kohtalokkaisiin tarinoihin. Sellaisiin kohtauksiin, joissa on kihelmöivää, kaiken tavanomaisen ylittävää taikaa, ja epäröivään aavistuksen siitä, että itsekin voisi tuntea jotain senkaltaista - että voisi kohdata ihmisen, jonka katsoessa silmiin pikkulinnut puhkeavat lauluun, aurinko tulee esiin pilven takaa, eksoottiset kukkaset avautuvat pikakelauksella ja niin edelleen.” 


Karu planeetta tuo heti mieleen Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua -kirjan, mutta siitä poiketen Outin kirja yhdistää omat kokemuksensa ympäröivään yhteisöön, populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen ja nojaa yksittäisen kokemuksen useisiin aihetta käsitteleviin (lehti)artikkeleihin. Kirjan keskivaiheilla viittaukset ympäröivään yhteiskuntaan vievät fokusta ehkä vähän liian kauas siitä yksiöstä, jossa kotiplaneetalle katsellaan, mutta lopussa teemat nivoutuvat taas yhteen ja pirstaloituminen helpottaa. 

Karun planeetan sinkkuus ei ole villejä bileitä ja nolonhauskoja tinder-treffejä eikä myöskään sitä toista puolta, jona yksinäisyys on mediassa totuttu esittämään - maaseudun pikkukylien yksinäisiä miehiä, jotka ovat jääneet silloin, kun kaikki samanikäiset naiset ovat lähteet. Samalla kirja on katse kohti häpeää ja sen sanoittamista joksikin muuksi: kukaan ei halua joutua karulle planeetalle, jossa ilmakin on tavallista ohuempaa eikä mikään kasva, mutta paluulennolle pääsemiseen ei voi vaikuttaa itse. Outi kirjoittaa uskomattoman kauniisti ja käy oman polkunsa ohella läpi naiseutta ylipäätään, sinkun asemaa yhteiskunnassa, seksuaalisuutta ja seksuaalista väkivaltaa, kosketuksen kaipuuta sekä haavetta äitiydestä. Teksti on samalla toteavaa ja kuvailevaa, lempeää ja lohdutonta, eikä sorru disclaimereihin, koska tällaista elämä nyt vain on.

Vaikka meidän eteisen täyttävät neljänkokoiset kengät eikä kotona ole hiljaista juuri koskaan, löydän Karusta planeetasta silti myös itseni: myös minä olen kuunnellut yksiössäni rappukäytävän ääniä, lähtenyt vielä niihin yksiin juhliin silloinkin kuin en jaksaisi, koska Hänkin on voinut olla siellä, ja toisaalta kaivautunut kotona viltin alle suruineni. Vaikka Outi keskittyy omaan tarinaansa, onnistuu hän koskettamaan myös jotain universaalia, nähdyksi tulemisen toivetta. Ulkonaliikkumisrajoitusten alkaessa tämä kirja ei voisi ilmestyä parempaan aikaan.


”Illalla istuin hänen sohvallaan ja kuuntelin ja katselin, kun hän soitti minulle kitaraa. Halusin ihan hirveästi rakastua.”


Ja sitten samaistun myös siihen toiseen puoleen: varmasti minäkin olen, hyväntahtoisena hölmönä, ajautunut latelemaan tyhjänpäiväisyyksiä, turhia neuvoja ja fraaseja, jotka rikkovat enemmän kuin korjaavat. Sen oikean tapaa silloin, kun sitä vähiten odottaa, olen saattanut sanoa lohdutukseksi, uskomatta siihen oikeasti itsekään. Mutta sitten taas toinen ystäväni tapasi vuosi sitten miehen ruokakaupassa ja meni syksyllä naimisiin enkä voi olla ajattelematta: mikään ei ole mahdotonta. 

(Olkoonkin se jonkun mielestä se pakollinen disclaimer.)

 

Matkustaja-kappaleessa lauletaan:

     on olemassa asioita

     niin kipeitä ja vaikeita

     ettei niistä puhumalla selviä

     Ehkä ei, mutta ehkä sittenkin. Puhumalla, kuuntelemalla. Katsomalla silmiin, tulemalla nähdyksi. Juhlimalla, tanssimalla. Matkustamalla niin kauas kuin pääsee, palaamalla. Suremalla niin, että on hukkua. Olemalla ihan hiljaa kaiken sen äärellä, kaiken. Osallistumalla vallankumoukseen. Rakastamalla niin lujaa kuin pystyy ja uskaltaa.

     Lukemalla, kirjoittamalla.”

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Palmusunnuntaista, punaisista nenistä ja Kinder-munista.


Pupun nenä on auttamatta liian punainen. Pikkuveli katselee itseään peilistä tyytymättömänä. Olemme maalanneet nenän jo kahteen kertaan, mutta vieläkään lopputulos ei ole mieleinen. Valokuvia otettaessa viisivuotiaan ilme alkaa vähitellen synketä ja synketä ja isin nauratusyritykset ovat viimeinen niitti. 

Käymme taas läpi kiukun peruskaavan: romahduksen ja lopulta leppymisen. Näinä hetkinä kutsumme viisivuotiasta Räyhä-Larssoniksi. Oven taakse virpomaan ilmestyvää päiväkotikaveria viisivuotias ei kuitenkaan suostu tulemaan tervehtimään ja myös mummo saa puhelimessa kuulla kunniansa. Olimme suunnitelleet, josko pojat lähtisivät tänä vuonna virpomiskierrokselleen kahdestaan, mutta alkaa näyttää siltä, että minun on parasta lähteä mukaan. Jos kuppi menee nurin uudestaan, jaksan minä yhdeksänvuotiasta paremmin kantaa pääsiäispupun kotiin.

Taas kerran pohdin ääneen, oliko esikoinenkin todella tällainen viisivuotiaana. Oli, muistaa mies, jonka muistot siltä ajalta eivät ole raskaus- ja myöhemmin imetyshormonien huurustamat.

Mutta niin vain olemme vartin kuluttua ulkona, yksi Harry Potteriksi pukeutuneena ja toinen pupuna, jonka punainen nenä on lopulta pyyhitty pois. Heti pihalla törmäämme naapuriin, joka poikien asut nähdessään intoutuu muistelemaan oman teininsä lapsuusaikoja ja virpomisreissuja. Muista vaalia noita hetkiä, huutaa naapuri vielä perään.

Muistankin. Yleensä ja vähintään jälkikäteen.

Mutta sitten kävelemme ystävien kotikadulle ja virvomme ensimmäiset tutut. Kinder-munat pudotetaan kassiin ja talon takaa ilmestyy kaksi muutakin tuttua noitaa. Kun vielä juttelen edellisellä pihalla, ovat pojat jo juosseet seuraavalle. Mitä pidemmälle reissu etenee, sitä taaemmaksi jään tai jättäydyn.

Jos en ensi vuonna enää kelpaa mukaan, niin onneksi vielä nyt.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo.

"Ulkona on kylmä. Autot ja pyörät ajavat Dearbornia pitkin, ja pariskunnat kävelevät jalkakäytävällä. Siinä me olemme heidän joukossaan aamupäivän auringossa ja käsi kädessä, lopultakin yhdessä kaikkien nähden. Vatsassani vihlaisee hieman aivan kuin olisin kadottanut salaisuuden, mutta sitä seuraa riemun ryöpsähdys: nyt kaikki alkaa."

 

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo (The Time Traveler's Wife, 2003. suom. Paula Korhonen)

Gummerus, 648 sivua.

 

Olipa kerran, kauan sitten, nyt ja tulevaisuudessa, kaikkina yhtä aikaa, Henry, seikkailunhaluinen kirjastonhoitaja - tämä on hänen tarinansa. Henry voisi olla täysin tavallinen keskivertomies, joka haluaisi vain nauttia sellaisista yksinkertaisista arjen iloista kuten mukavasta nojatuolista ja jännitysromaani lukemisesta sängyssä, jos ei otettaisi huomioon yhtä pikkuseikkaa: hän kärsii aikasiirtymähäiriöstä. Joskus se tuntuu siltä, kuin huomio vain herpaantuisi hetkeksi, joskus siltä kuin olisi noussut seisomaan liian nopeasti, aika ajoin pelkästään euforiselta. Silti aina jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtuu: kaikki Henryn ympäriltä katoaa ja hän siirtyy toiseen aikaan ja muuttuu toiseksi, ajoittain hieman epätoivoiseksi, joko nuoremmaksi tai vanhemmaksi versioksi itsestään.

Yhdellä tällaisella retkellä Henry tapaa Claren. Sillä tämä on myös hänen tarinansa.

Olipa kerran myös Clare, punatukkainen pikkutyttö, taideopiskelija ja myöhemmin taitelija, joka jo kuusivuotiaana tietää: tuon oudon, tasaisin väliajoin keskelle peltoa alasti ilmestyvän miehen kanssa minä menen naimisiin ja tuota miestä minä tulen rakastamaan.  


"Kauan sitten miehet lähtivät merille ja naiset jäivät odottamaan heitä. He seisoivat vesirajassa tähyilemässä taivaanrantaa siinä toivossa, että laiva ilmestyisi näkyviin. Nyt minä odotan Henryä. Hän katoaa tahtomattaan ja varoittamatta. Minä odotan odottamistani. Jokainen hetki tuntuu loputtomalta. Jokainen hetki on edessäni kristallinkirkkaana, ja lisää odotuksen hetkiä on niiden takana. Miksi hän on mennyt jonnekin, minne en voi häntä seurata?"

 

Aikamatkustajan vaimo on Henryn ja Claren tarina. Se on pienessä yksiössä kokattuja aterioita, vauvakuumetta, hetkiä kirjaston kirjahyllyjen välissä, unen tuoksua toisen hiuksissa, ostoskassien rivejä keittiönpöydällä silloin, kun niitä ei ole vielä ehditty purkaa. Samalla se on myös kvanttimekaniikkaa, fotoneita ja valonnopeutta, valheita, varastelua ja asioita, joita pitäisi tietää vasta vuosien päästä, ei vielä silloin, kun on päätettävä, juostako perään vai ei. Surua, jonka kantaminen on välillä maailman raskainta.

Aikamatkustajan vaimo on se perinteinen rakkaustarina, jossa poika tapaa tytön. Tai oikeastaan ei: Aikamatkustajan vaimossa kaikki tapahtuu monesti ja monessa eri ajassa. Siinä missä Clare tapaa Henryn ensimmäisen kerran jo kuusivuotiaana ja jakaa lapsuutensa hänen kanssaan, tutustuu Henry Clareen vasta parikymppisenä. Ei ole helppoa lähteä silloin, kun pitäisi jäädä. Mutta yhtä vaikeaa on myös olla se, joka odottaa.


"Ja Clare, aina Clare. Clare aamulla, unisena ja kasvot ryppyisinä. Clare uppoamassa käsivarsiaan paperimassasaaviin, vetämässä kehikkoa esiin ja ravistamassa sitä näin ja näin tasoittaakseen kuidut. Claren hiukset tuolin selkämyksellä, kun hän istuu lukemassa. Clare hieromassa voidetta punaisiin ja halkeileviin käsiinsä ennen nukkumaan menoa. Claren matala ääni kehrää usein korvissani.

     Vihaan joutumista sinne, missä hän ei ole, kun hän ei ole. Silti olen aina menossa, eikä hän voi tulla mukaani." 

 

Aikamatkustajan vaimo tempaa mukaansa heti alusta, muttei päästä lukijaansa ihan helpolla: juuri kun ehtinyt asettua yhteen aikaan, hyppää kirja taas Henryn tavoin täysin holtittomasti jonnekin ihan muualle. Lukijan tehtäväksi jää tarinan punominen niistä hetkistä, joihin hän pääsee kurkistamaan, ja täydentää loput. Kirja on toisaalta aavistuksen liian siirappinen aikuisten satu, toisaalta maagisen realistinen rakkaustarina, joka voisi tapahtua kenelle vain (jolla nyt sattuisi olemaan aikamatkustus geeneissään). Se on haikeankaunis ja kauniin haikea, välillä pirskahteleva ja heti seuraavassa hetkessä täysin musta, kumman kevyt kaikista yli kuudestasadasta sivustaan huolimatta. 

Kirjan loppua rakastin, kaikesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi). Viimeiset sivut tekee mieli lukea luku kerrallaan, sen verran haikealta hahmoista irti päästäminen tuntuu. Onneksi ihan täysin ei tarvitsekaan: heti kirjan luettuani klikkasin kirjastosta varaukseen myös Aikamatkustajan vaimon leffaversion.


"Hän astuu minua kohti epäröiden. Kiedon käteni hänen ympärilleen ja katselen häntä. Hänen silmänsä ovat punaiset, hänen nenänsä on turvoksissa ja hänellä on todellakin paha nuha. Painan kämmeneni hänen korvilleen, taivutan kevyesti hänen päätään taaksepäin ja suutelen häntä. Yritän ujuttaa sydämeni hänen sydämeensä siltä varalta, että kadotan omani vielä kerran."

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Koronavuosi kuvina.


Kirjastojen sulkeutumisesta ilmoitettiin maaliskuussa päivän varoitusajalla. Vaikka koko maailma tuntui yhtäkkiä seonneen, tuntui lohdulliselta huomat, kuinka moni oli silti lähtenyt kirjastoon hamstraamaan luettavaa. Tältä näytti meidän alkukevään kirjapinomme.

 

Etäkoulu, etäpäiväkoti ja etäelämä.

 

Vapunaaton tunnit meetissä: ruotsin kielioppia sekä yhden henkilön etänaamiaiset. // Woltin kotiovelle toimittamat sushit. // Lenkki Jyväsjärven ympäri tuulettamaan päätä. // Jälleen yksi Soturikissa.

 

 

Etä(isyys)virpominen: kontaktin sijaan jätimme naapureiden oville virpovitsoja ja pieniä pääsiäiskortteja.



Kuukauden samoja seiniä tuojotettuamme päätimme jatkaa taas remonttia. Keväällä remontoimme olohuoneen ja kesällä Pikkuveljen huoneen.

 


Alkukesän ihana sukellus takaisin jonkinlaiseen normaaliin: kesäloman aloitus työkavereiden kanssa satamassa sekä naapurien kanssa pihalla jäätelöllä ja mansikoilla. // Ensimmäinen vieras koronasulun jälkeen ja paluu ravintoloihin. Istuimme ystävän kanssa ainoina asiakkaina Vihreän haltijattaren pöytään yksille ja se tuntui villeimmältä ikinä. // Esikoisen syntymäpäiväjuhlat pihalla sitten, kun oli taas luvallista kokoontua isommalla porukalla.

 


Hengähdystauko.

 

 

Helsinki-loma melkein kuin ennen. (Poissulkien sen, ettemme sitten kuitenkaan uskaltaneet koronariskin takia mennä Linnanmäelle ja Luonnonhistrorialliseen museoon otettiin sisälle vain rajallinen määrä porukkaa kerrallaan.)

 

Puolen viikon ruuat ja reseptit kotiin toimitettuna. Kun nykyään kerran viikossa kaupassa käyvä mies tuo ostokset sisään, ei pöytä enää edes riitä. Maitopurkkeja, kurkkuja ja salaattipusseja jääkaappiin ahtaessani muistelen joka kerta edellistä kotiamme, jossa jääkaappi oli puolet pienempi.

 

Syksyn paluu uuteen normaaliin: Pikkuveljen treenien ajan odotan Hippoksella maski päässä Sanna Marinin kanssa. // Pikainen reissu kirjastoon hakemaan koko perheen varaukset. // Donitsilähetys ystävän ovelle silloin, kun siellä joudutaan katselemaan samoja seiniä korona-altistumisen takia. // Viesti Linkissä.


Isojen Halloween-juhlien sijaan vedimme naamiaisasut päälle ihan vain neljästään ja katoimme pöytään amerikkalaisen brunssin.

 

 

Reissu Kuopion Ikeaan jatkamaan sisustusprojektia. Katselimme keittiöitä ja tilasimme uuden sängyn. Ikean jälkeen ajoimme Kuopion keskustaan ystävien luokse ja tajusimme, että se oli meille ensimmäinen kyläily missään muualla kuin mummoloissa sitten kesän. // Bussipysäkki yhtenä arkiaamuna. // Ensimmäinen joulu Jyväskylässä, sillä uskaltauduimme mummoloihin vasta viikon omaehtoisen karanteenin jälkeen. // Lenkkimaisemat Äänekoskella.


Alkuvuoden viikonloput (ne kaikki) kuvina: lukemista ja hiihtämistä.


 

Keväällä taas yksi viikko etäkoulua sopivasti juuri silloin, kun luimme seiskaluokkalaisten kanssa Agatha Christien ”Eikä yksikään pelastunutta”. // Treffit mallia 2021: hiihtolenkki kahdestaan miehen kanssa etätyöpäivän päätteeksi. // Talven ja kevään kohokohtia: saunavuoro kolmesti viikossa ja naapuri, joka kirjoitti saunalla olevaan vihkoon uuden runon joka viikko, kunnes muutti pois. // Noutolounasta kotitoimistolle minulle ja miehelle Itsudemosta sitten, kun ravintolat oli laitettu taas kiinni.


keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija.

”Lalen on käytettävä kaikki voimansa. Hänen lihaksiaan särkee, mutta hänen mielensä pysyy vahvana. Kerran hän on perillä toiseksi viimeisenä. Kun päivä päättyy, eloon jääneet kokoavat surmattujen ruumiit ja kantavat ne takaisin leiriin. Lale saa vapautuksen tehtävästä, mutta hänelle sanotaan, että hänellä on vain päivä armonaikaa. Huomenna hänen on tehtävä osuutensa, jos hän on yhä elossa.”


Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (The Tattooist of Auschwitz, 2018. suom. Pekka Tuomisto)

Aula & co, 286 sivua.


Huhtikuu 1942. Lalen juna kolistelee pitkin maaseutua: karjan kuljetukseen tarkoitetut vaunut on sullottu täyteen nuoria miehiä. Koska Lalelle itselleen ei ole annettu mitään vihjettä siitä, mihin he ovat matkalla, on hän pukenut ylleen saman prässätyn puvun, solmion ja puhtaan valkoisen paidan kuin yleensäkin. Ehkä tarjolla on työ, jossa voi käyttää kielitaitoa, pohtii kuutta kieltä puhuva Lale, kun vessan virkaa toimittavat ämpärit kaatuvat vaunun lattialle ja levittävät sisältönsä heidän jalkoihinsa. Ainut, mitä vaunuun ahtautuneet miehet tietävät, on se, mitä he ovat lukeneet saamastaan ilmoituksesta jo kotona Slovakiassa: jokaisen juutalaisperheen on luovutettava kahdeksantoista vuotta täyttänyt lapsensa työskentelemään Saksan hallinnolle. 

Arbeit macht frei, lukee metallisessa kyltissä, kun juna vihdoin saapuu määränpäähänsä ja Lale kävelee jonon mukana Auschwitz-Birkenaun portista sisään. Siinä vaiheessa Lale ei enää haaveile pääsevänsä toimimaan tulkkina tai usko, että työ lopulta vapauttaisi hänet. Vastineeksi henkilötiedoistaan Lalelle annetaan paperinpala, jossa on numero 32407.

 

”Lale yrittää olla nostamatta katsettaan. Hän tarttuu ojennettuun paperilappuun, josta hänen on tatuoitava viisi numeroa lappua pitelevän tytön iholle. Siinä on jo numero, mutta se on haalistunut. Lale painaa neulan tytön vasempaan käsivarteen ja tekee numeron 3 niin varovasti kuin osaa. Verta tihkuu, mutta neula ei ole painunut tarpeeksi syvälle, joten hänen on piikitettävä numero uudestaan. Tyttö ei värähdäkään kivusta, jota Lale tietää tuottavansa. Heitä on varoitettu - älkää sanoko mitään, älkää tehkö mitään. Lale pyyhkäisee veren pois ja hieroo haavaan vihreää mustetta.”

 

Hieman sattumaltakin Lale Sokolov saa kuitenkin Auschwitzissä erityistehtävän: muutaman mutkan kautta hänestä tulee tatuoija, tätowierer, jonka neulasta syntyvät numerot toisten vankien käsivarsiin. Työ tatuoijana tuo Lalelle myös oman erityisaseman, jota hän päättää käyttää auttaakseen muita vankeja selviämään siitä, mistä ei oikeastaan edes pysty selviämään. Mutta vaikka Lale itse on turvassa, elää hän silti mukana leirin kauhuissa: selvitessään hengissä pidempään kuin moni muu, on Lalen myös nähtävä enemmän kuin muiden. On todistettava järjettömyyttä, nähtävä pihalle ammutut romanilapset, kuorma-autoihin pakatut ruumiit ja hirmuteot, joita kutsutaan lääketieteeksi, tunnettava, kuinka sateen sijaan olkapäille putoilee tuhkaa.

Ja sitten yhtenä päivänä tatuointijonossa seisoo Gita, ja Lale tietää: heidän molempien on selvittävä tästä vaikka mikä olisi, käveltävä vaikka kaasukammiosta ulos elävinä, jotta he voivat elää yhdessä ja mennä naimisiin.

 

”Sinä iltana Lale yrittää pestä kuivunutta verta paidastaan lätäkön vedellä. Hän onnistuu osittain, mutta päättää sitten, että tahra on sopiva muistutus päivästä, jolloin hän tapasi Mengelen. Hän on sellainen lääkäri, Lale arvelee, joka aiheuttaa enemmän kipua kuin helpottaa, ja jonka pelkkä olemassaolo on sellainen uhka, ettei sitä halua ajatella. Kyllä, tahran täytyy jäädä muistuttamaan Lalea uudesta vaarasta, joka on tullut hänen elämäänsä. Hänen on aina varottava tätä miestä, jonka sielu on kylmempi kuin hänen skalpellinsa.”

 

Kesäkuu 2015. Hyppään junaan Berliinissä, josta matka Oranienburgin pikkukaupunkiin kestää vajaan tunnin. Tavallisen omakotitaloalueen läpi käveltyäni löydän lopulta portin, jota olin lähtenyt etsimään. Arbeit macht frei lukee siinäkin portissa.

Auschwitzin tatuoija on kuin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan rakennettu Hollywood-elokuva, joka etenee hengästyttävän nopeasti ja joka on myös hotkaistava parissa päivässä. Ajoittain liika elokuvamaisuus vähän häiritsee: paikoin olisin kaivannut vielä jotain syvempää, karumpaakin. Toisaalta ehkä juuri tällaisessa paketissa tarina keskitysleirikohtalosta on ylipäätään mahdollista pukea tarinaksi, jonka tärkein sanoma on toivo. Jopa siitä, mistä kauan sitten on kaikonnut kaikki inhimillisyys, on mahdollista selvitä. 

 

”Lale ajattelee päivämäärää, huhtikuun neljäs 1944. Kun hän näki sen työlistoissaan sillä viikolla, sana huhtikuu oli pistänyt hänen silmäänsä. Huhtikuu, mitä erityistä on huhtikuussa? Sitten hän tajusi. Kolmen viikon kuluttua hän on ollut täällä kaksi vuotta. Kaksi vuotta. Miten hän on onnistunut siinä? Miten hän on yhä hengissä, kun niin monet eivät? Hän muistelee valaa, jonka hän vannoi alussa. Selviytyä ja nähdä vastuussa olevien maksavan teoistaan. Ehkä, vain ehkä, koneessa olijat ymmärsivät, mitä tapahtui, ja pelastus on matkalla. Se olisi liian myöhäistä niille, jotka kuolivat tänään, mutta ehkä heidän kuolemansa ei ollut täysin turha. Pidä kiinni siitä ajatuksesta. Käytä sitä päästäksesi ylös sängystä huomisaamuna ja seuraavana aamuna, ja sitä seuraavana.”

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Kuluneen vuoden parhaat kirppis- ja second hand -löydöt.


Tuote ja hinta: farkkupaita, 2,5 euroa

Ostopaikka: Keskustan kirppis 

Hitti vai huti? Ehdottomasti hitti. Vanhan luottofarkkupaitani nepparien alettua irtoilla olin kierrellyt kirpputoreilla enemmän ja vähemmän aktiivisesti etsimässä sitä uutta täydellistä farkkupaitaa. Useampaa sovitinkin, mutta aina jokin puuttui: joskus paita ei ihan istunut, joskus hinta tuntui laatuun nähden liian isolta. Syksyllä löytyi tämä, joka on siitä asti ollut yksi vaatekappiini perusvaatteita.


Tuote ja hinta: luottoneule kolmessa eri värissä, 0,5-3 euroa/ kpl 

Ostopaikka: Keskustan kirppis

Hitti vai huti? Hitti. Löysin vaaleanpunaisen luottoneuleeni reilu vuosi sitten Keskustan kirppikseltä ja ihastuin tähän Hennesin malliin täysin: se on sopivan rento kotiin mutta toisaalta taas tarpeeksi siisti töihin ja tykkään siitä erityisen paljon mustien revittyjen farkkujen kanssa. Vaaleanpunaisen neuleen löydettyäni olen bongaillut samaa mallia myös eri väreissä. Keväällä löysin saman päivän kirpparilta vaaleansinisenä ja loppuvuodesta myös mustana. Kaikki ovat olleet käytössä viikoittain.


Tuote ja hinta: Vilan vaaleanpunainen sifonkipaita, 12 euroa

Ostopaikka: Herttala

Hitti vai huti? Hitti. Tämän paidan ostin elokuussa työporukan illanistujaisiin. Toiveena oli löytää jotain kivaa juhliin tai muihin tilaisuuksiin, mutta juhlien ja muiden tilaisuuksien puutteessa tästä on tullut ihan arkivaate töihin. Väri tuntui ensin vähän kummalta, mutta nykyään se on yksi luottoväreistäni.


Tuote ja hinta: talvikengät, 10 euroa

Ostopaikka: UFF

Hitti vai huti? Periaatteessa hitti. Vanhoista talvikengistä irtosi pohja, ja tarvitsin väliaikaiset kengät siksi aikaan, että saisin edelliset korjautettua suutarilla. UFFilta löytyi onneksi juuri oikeankokoiset ja -tyyliset. Nyt olen palannut taas käyttämään korjauttamiani Filan kenkiä, mutta näillekin varmasti löytyy käyttöä vielä jatkossakin.


Tuote ja hinta: Support your local -college, 15 euroa

Ostopaikka: Herttala

Hitti vai huti? Hitti. Support your localin collarista oli haaveillut jo pitkään, mutta uuden paidan hinta tuntui vähän suolaiselta. Tätä Herttalasta löytämääni paitaa olen pitänyt paljon.

 

Tuote ja hinta: harmaa Hennesin villapaita, 2 euroa

Ostopaikka: Keskustan kirppis

Hitti vai huti? Hitti. Tämän neuleen löysin helmikuun lopussa juuri silloin, kun lämpömittari näytti miinus kahtakymmentä. Paitaa on tullut käytettyä sekä töissä että kotona ja etenkin kylmällä se on ollt supermukava.

 

Ja hei, jos et enää muista,  niin toissavuonna ystäväni jakoivat vinkkejä Jyväskylän parhaisiin kirpputoreihin täällä.


perjantai 12. maaliskuuta 2021

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua.

”Luulen että se puhuisi sairastumisesta ja parantumisesta, voimasta ja kasvusta. Luulen että se puhuisi menetyksestä ja surusta. Seisomisesta omilla ajoilla ja yhdessä pysymisestä. Muuttumattomuudesta ja muutoksesta. Tyydytyksestä. Onnesta. Ilosta.

     Luulen että se kuulostaisi vahvalta. Luulen että se kuulostaisi kovaääniseltä. Luulen että se kuulostaisi ylpeältä. 

     Ja minä kuuntelen.

     Ja tältä, tältä näyttää, kun nainen vuotaa kirjan sivuille verta.”



Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua (Notes to self, 2018. suom. Karoliina Timonen)

Atena, 207 sivua.


Siinä vaiheessa, kun Emilie siskoineen saapuu Korfun keskussairaalaan, on isä maannut omassa ulosteessaan jo tunteja. Terveyden lisäksi isältä puuttui ihmisarvo: sairaalassa on henkilökuntaa niin vähän, että kaikki hoito verenluovutuksesta alkaen on sukulaisten ja omaisten vastuulla. Neljäkymmentä vuotta jatkunut alkoholismi on vihdoin vaatinut veronsa, ja isän maksa on lakannut toimimasta. Addiktin rakastaminen on vaikeaa, sen Emilie tietää. Mutta niin vain hän lentää Dublinista Korfulle vaihtaakseen isänsä lakanat puhtaisiin ja maanittelemaan tätä syömään sairaalan tarjoamaan ruokaa.

Tästä alkaa Tästä on vaikea puhua, Emilie Pinen esseekokoelma, joka valittiin Irlannissa vuoden kirjaksi vuonna 2018. Kirja koostuu kuudesta erillisestä tekstistä, joissa alkoholisoituneen isän sairastumisen ohella käsitellään lapsettomuutta, naiseutta, puhumattomuutta, vanhempien myrskyisää avioliittoa ja myöhemmin eroa, seksuaalista väkivaltaa, itsensä etsimistä ja lopulta lohtua. Kaikki, mitä Pine kirjoittaa, on sellaista, mistä on ollut vaikea puhua. Samalla nimenomaan niistä on puhuttava.


”Lapsi lähtee äitinsä luota ja näkee minut, ja sitten hän ottaa minua kädestä. Hän vie minut keinulle, ja minä nostan hänet keinuun ja annan hänelle vauhtia, ja hän nauraa ja hymyilee säikähdyksensä unohtaneena. Ja siinä se taas on, rakkaus. Rakkaus peittoaa minut ja kaikki vaatimukseni rauhasta ja hiljaisuudesta ja levollisuudesta. Haluan tällaista rakkautta.”  


Koska luen käytännössä pelkästään romaaneja, tuntui ajatus esseekokoelmasta jollain tavalla tylsältä, ehkä liian koulukirjamaiselta. Tästä on vaikea puhua imaisee kuitenkin mukaansa ihan heti. Henkilökohtaisuudestaan huolimatta Pinen kirja on samaistuttavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Juuri näistä minunkin on ollut vaikea puhua - eikö pelkästään minun vaan myös äitien, siskojen, anoppien ja ystävien. Kaikista koskettavin kirjan esseistä on Vauvavuosista, kuvaus toiveesta saada lapsi, lapsettomuuden raskaudesta, ovulaatiotesteistä, pelosta, verestä ja akupunktiohoidoista ja lopulta siitä rakkaudesta, jonka voi oman lapsen lisäksi löytää myös siskon pojasta. Tekstin jälkeen vereslihalla, rikki ja sydän palasina on kirjoittajan lisäksi myös lukija. Mutta sellaista on joskus rakkaus.


”Jo pitkän aikaa olen toistuvasti ja tunteillen toivonut, että voisin palata 1990-luvun alkuun ja vain halata nuorempaa itseäni tiukasti, siten kuin häntä olisi pitänyt halata, välittämättä hänen vastusteluistaan, joiden mukaan hänellä oli kaikki hyvin. Minä nimittäin tiedän, mitä sanoisin hänelle. Minä paijaisin häntä ja sanoisin, että tiedän hänen olevan yksinäinen, tiedän hänen olevan hukassa, tiedän hänen tuntevan olonsa arvottomaksi. Ja sitten, koska hän ei ole minä ja koska hän on minä, vakuuttaisin hänelle, että hänessä on jotain erityistä, jotakin ihmeellistä, jotakin rakastettavaa, jotakin kaunista, jotakin haurasta, jotakin väkevää, jotakin minkä puolesta kannattaa taistella.” 


Emilie Pinen kirja on rehellinen, kaunistelematon, raju, aito, feministinen, samaistuttava ja koskettava. Toisaalta se on vähän sääli: sääli, että naiseudesta rehellisesti kirjoittaminen koetaan edelleen näin. Tästä on vaikea puhua päättävä Tämä ei tule kokeeseen nostaa esille myös työnarkomanian, kiltteyden sekä sen, kuinka helppoa suorittamiseen on hukkua. Tämä on meidän kilttien tyttöjen kirja, meidät jotka olemme tehneet hymyillen vielä yhden ylimääräisen työhomman, oppineet jo lapsina enemmän näkymään kuin kuulumaan sen sijaan, että vaatisimme sen, mikä meille kuuluu. 

tiistai 9. maaliskuuta 2021

Poikani elämästä viidesosa on nyt ollut uutta normaalia.

Vuosi sitten tammikuussa esikoinen kertoi tokaluokkalaisten keksineen uuden välituntileikin. Leikkiin osallistui välituntisin koko luokka, sen verran iso hitti siitä oli tullut. Oikeastaan leikki ei juuri poikennut tavallisesta hipasta, mutta erityisen jännittävän siitä teki Gomora, joka hipan sijaan otti toisia kiinni. Jos Gomora onnistui koskemaan, oli itsekin saanut tartunnan.

Koronasta puhuttiin tuolloin vasta sivulauseissa eikä meillä juuri katsottu uutisia, mutta jostain tuo sana oli jo salakavalasti luikerrellut tokaluokkalaisen elämään ja alakoulun pihalle ja tullut lopulta jäädäkseen.

Korona, osaa viisivuotiaanikin jo huutaa heti, kun joku perheestä aivastaa useamman kerran peräkkäin. Se oli juuri täyttänyt neljä, kun päiväkoti vuosi sitten vaihtui kotihoidoksi, jossa kenelläkään ei oikein ollut kotikoulun ja etätöiden ohella sille aikaa: se teki hamahelmitöitä, piirteli ja katsoi ihan liikaa ruutua muiden kolmen tuskaillessa omien kiireidensä kanssa. Se tietää, mitä tarkoittaa sana riskiryhmä ja että ennen mummolareissua kaverikyläilyt ovat hetken kiellettyjä. Sen viisivuotissyntymäpäiville ei enää voitukaan kutsua kaikkia ystäviä, vaan pelkästään päiväkotikavereita, ja niitäkin vain sen verran, mitä senhetkiset kokoontumisrajoitukset antoivat myöten. Vuoteen en ole päässyt viemään sitä teatteriin, elokuviin, uimahalliin tai edes sisäleikkipuistoon. Hamahelmitöihin se kyllästyi jo viime keväänä.

Viisivuotiaani elämästä tämä aika on kestänyt viidesosan. Se on sama, kuin minä olisin elänyt uutta normaalia yli seitsemän vuotta. Kohta sen muistot vanhasta normaalista ovat paljon vähäisempiä kuin muistot ajasta, jona mummon halaamisesta on tullut riskialtista ja jona olohuoneen nurkan on vallannut pyykinkuivaustelineellinen keitettyjä kertakäyttömaskeja. Kuusivuotissyntymäpäivänään vuoden päästä se tuskin enää edes muistaa, että joskus kakkuun asetettiin kynttilät ja ne puhallettiin, tuosta noin vain.

Päivisin töissä näen nuorten pahoinvoinnin, ahdistuksen, yksinäisyyden ja stressin, ja kannan niitä harteillani vielä luokkahuoneen oven jo sulkeuduttua. Kotona en sitä onneksi vielä näe, mutten voi olla ajattelematta: tämä on minun poikieni lapsuus, se jonka halusin olevan täynnä isoja lastenjuhlia ja mummolareissuja, kiireettömiä sunnuntai-iltapäiviä uimahallissa ja uinnin jälkeen kahviossa juotuja pillimehua, viikonloppureissuja tädin luokse Järvenpäähän, sokerista nuoltuja sormia. Ja vasta vuosien päästä voin oikeasti nähdä, millaisen jäljen tämä aika minun poikiini jättää.

Mutta sitten ovat onneksi ne pienet hetket, joita vasta nyt olen oppinut arvostamaan. Talvilomalla se oli reissu mummolaan: kun ensin emme viiteen päivään nähneet ketään muualla kuin ulkona, saatoimme pakata autoon sukset ja luistimet ja kaartaa tuntia myöhemmin mummolan pihaan. Pojat jäivät lopulta meidän palattua kotiin vielä kahdeksi yöksi, joivat ukin marjamehua, tekivät reissuja lähipuistoon, viettivät saunailtaa ja söivät päiväkahvilla puolukkapiirakkaa. Riitelivätkin toki ja painivat ihan liikaa, mutta olivat muuten melkein kuin ennenkin.

Jospa se viisivuotiaskin muistaisi kaiken muun ohella myös nuo hetket.


Kuva: Pixabay

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet.

”Kun siniset palaavat, on vihreiden korentojen vuoro. Ne sirottelevat siipiensä kärjistä smaragdin väriä sinisen ylle ja antavat sillalle rajat. Viimeisenä liikkeelle lähtevät neidonkorennoista kauneimmat, ne joilla on kultaa kehossaan. Ne antavat kuunsillalle sen värin, jonka me siinä näemme, ne vahvistavat reitin enkeleitä varten.

     Sillä, niin sinä minulle kerroit, kuunsiltaa kulkevat ne joista tulee enkeleitä varhain. Jotka ovat liian hyviä tähän maailmaan, jotka eivät tunne kipua eivätkä kaipaa ketään, jotka enkelintekijä päästää suruista jo ennen syntymää. Ne kaikki kulkevat iltaisin joen pintaa kuuta kohti.

     Palelin koko tarinan ajan mutta olin hiljaa ja kuuntelin.”

 

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet (2020)

Tammi, 272 sivua.

 

Seikkailupäiviä on luvassa monta. Iltaisin Annu pääsee isän mukaan, saa kiivetä auton hattuhyllylle ja nähdä kaupunkien valot, jotka ovat kuin helminauhoja teiden yllä. Seikkailulaukun pakkaamisessakin hän on saanut auttaa, asetella pohjalle sakset, saippuat, hakaneulat ja sukkapuikot, veitset ja pyyhkeet. Lapset Annu osaa pitää hiljaisina, ja jos makuuhuoneesta kuuluva itku on saatava peitettyä, voi kaikista pienimmät aina houkutella hippasille, tömistellä niin, että varmasti tulee meteliä. Myöhemmin kotona kaivetaan kaapista kattila, keitetään ja kuivataan letkut, pakataan huolellisesti takaisin laukun pohjalle. Keitetään kahvit ja syödään leivokset, puhutaan Torremolinoksesta, jonne vielä varmasti päästään, ehkä jo jouluna. Seikkailupäiviä on luvassa monta, sen Annu tietää. Kunhan vain muistaa pitää suunsa kiinni. 

Mutta sitten kaikki menee pieleen ja yhden kaaokseen päättyneen seikkailun jälkeen Annu isä joutuu vankilaan. Jo aiemmin ovat kadonneet äiti ja pikkusisko Maaru, ja vaikka Annu edelleen muistaa veren, papiljotit ja kettupehmolelun, tietää hän, että myös niistä on oltava ihan hiljaa. Lauran äiti on kiireessä kerännyt laukkuun vaatteita, pakannut reppuun koulukirjat ja penaalin, patja levitetään Lauran huoneen lattialle. Annu päätyy ystävänsä Lauran vanhempien kasvatettavaksi eikä isästä enää puhuta.


"Salaisuuspäiviä on koko ajan enemmän, melkein joka lauantai koulun jälkeen ja joskus muinakin iltoina, eikä etukäteen koskaan tiedä, pitääkö pysyä poissa jaloista vai saako auttaa. Illalla Annu laittaa joskus kädet ristiin peiton alla ja rukoilee, ettei huomenna tarvitsisi keittää vettä suuressa kattilassa. Sen tarkemmin hän ei Jumalalle sano, hän on luvannut ettei kerro salaisuuksista kenellekään. Hän pyytää vain, että saisi olla pitkään ulkona. Pimeään asti ja ylikin."


Aikuisena Annu, joka pikkutyttönä kiersi enkelintekijänä toimineen, laittomia abortteja tehneen isänsä mukana, opiskelee naistentautien ja synnytysten erikoislääkäriksi. Jotain kuitenkin puuttuu: ennen kuin Annu on selvittänyt, mitä äidille ja siskolle oikein tapahtui ja miksi isä päätyi pakkaamaan seikkailulaukkunsa ilta illan perään, ei hän voi päästä eteenpäin. Ja sitten Annun vastaanotolle saapuu Ella, jolla on mukanaan vastaukset Ammun kysymyksiin.

Satu Vasantolan Kaikki kadonneet etenee kahdessa aikatasossa: toisaalta seurataan aikuista Annua, toisaalta lasta. Vasantola kirjoittaa lempeästi mutta samalla mitään kaunistelematta: sudenkorennot tanssivat niinäkin iltoina - tai juuri niinä - joina sukkapuikkoja on taas tarvittu.


"Palelsi. Vilu kiiri käsivarsista kohti niskaa ja olkapäitä. Käännyin pois ja juoksin alas, vaikka vauhti nirhaisi polven syrjästä. Vaikka olin päättänyt koluta kaapit ja kaivaa esiin kaiken, tuomiot ja niiden päivämäärät, salaisen laukkusi, jota joskus ylpeänä kannoin.

     Kai ne sinulla jossain täällä olivat, naisten muistot. Mielessäsi edes."


Kaikki kadonneet on naisten kirja: se antaa äänen kadonneille perheenjäsenille, tuo vastaanotolle naisia, jotka eivät ole saaneet päättää omasta kehostaan, naisia, joiden keho on häväisty, rikottu, poltettu, syövän kalvama, liian monen raskauden rikki repimä. Jo ennen kirjaan tarttumista joku oli varoitellut, että verta ja suolenpätkiä kammoavalle teksti saattaisi olla paikoin liiankin realistista. Kävi päinvastoin: Annun vastaanotolle päätyvistä naisista ja heidän haavoistaan haluaisi lukea enemmänkin, jokaisen tarinaan, menneeseen ja tulevaan, haluaisi syventyä vielä lisää.

Vasantolan esikoinen, En palaa takaisin koskaan, luulen, oli minun kirjani. Siksi odotin Kaikki kadonneet -kirjalta niin paljon ja siksi se ei ihan täyttänyt niitä odotuksia, vaikka neljän tähden kirja olikin. Siinä missä En palaa takaisin koskaan, luulen esittelee kokonaisen suvun iloineen ja arpineen, keskittyy Kaikki kadonneet paljon pienempään joukkoon henkilöitä. Monesta naisesta olisi halunnut tietää enemmänkin, kurkistaa vielä pään sisälle, nähdä toiveet ja kuulla pelot. Mitä ajatteli se nuori lestadiolaisäiti, joka ei oikeasti olisi jaksanut enää yhtään raskautta tai uutta vauvaa? Mitä äiti, jonka mekon tytär leikkasi riekaleiksi äidin lähdön jälkeen? Entä kuinka se menneisyyttään kipuileva teinityttö päätyi kirjasta kadonneiden vuosien kautta lääkäriksi ja ottamaan vastaan niitä kaikista rikkinäisimpiä?

Kirjan lopussa salaisuudet purkautuvat yksi toisena jälkeen ja irrallisista muistoista muodostuu yhtenäinen kuva. Silti olo on jotenkin tyhjä, mutta ehkä nimenomaan siksi, etten olisi halunnut vielä päästää irti tarinasta, johon vasta ehdin rakastua.

 

”Hän hyppää vauhdista pyörän selkään, polkee hetken niin kovaa kuin pystyy, antaa sitten vauhdin viedä, irrottaa jalat polkimilta ja nostaa ne suoriksi pyörän sivuille, tuntee tuulen hiuksissa ja lahkeissa. Laura laskettelee takana, renkaista kuuluu vaimea suhina, pikkukivet kimpoilevat niiden alta ja kaikki, aivan kaikki on hyvin taas."

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Kuukauden vege: romesco-pasta.


Maaliskuun vegenä blogissa kokataan romesco-pastaa paprikasta, kirsikkatomaateista, härkismurusta ja mozzarellasta. Alkuperäinen ohje löytyi Viimeistä murua myöten -blogista.


ROMESCO-PASTA

 

tagliatellea

 

3 punaista paprikaa

1/2 chili

2 valkosipulinkynttä

3 rkl oliiviöljyä

1 rkl sokeria

2 rkl valkoviinietikkaa

suolaa

mustapippuria


1 pkt Beanit-härkäpapumuruja

vihreitä oliiveja

mozzarellaa

kirsikkatomaatteja

tuoretta basilikaa


Valmista paprikakastike. Halkaise paprikat ja poista kannat ja siemenet. Asettele paprikat pellille leivinpaperin päälle leikkuupinta alaspäin ja paahda 225-asteisessa uunissa puolisen tuntia, kunnes paprikat pehmenevät. Poista kuoret ja laita paprikat kulhoon pilkotun chilin sekä muiden kastikeaineiden kanssa. Surauta tasaiseksi sauvasekoittimella.

Keitä pasta. Sekoita pastan joukkoon paprikakastike ja anna vielä kuumentua miedolla lämmöllä. Lisää oliivit, härkäpapumurut ja halkaistut kirsikkatomaatit ja hämmentele sekaisin. Lisää lopuksi mozzarella ja basilika ja rouhi päälle mustapippuria.


Jotain muuta pastaa?

Kokeile vaikka

monakoiso-mozzarellalasagnea

tai 

basilika-alfredopastaa