perjantai 12. maaliskuuta 2021

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua.

”Luulen että se puhuisi sairastumisesta ja parantumisesta, voimasta ja kasvusta. Luulen että se puhuisi menetyksestä ja surusta. Seisomisesta omilla ajoilla ja yhdessä pysymisestä. Muuttumattomuudesta ja muutoksesta. Tyydytyksestä. Onnesta. Ilosta.

     Luulen että se kuulostaisi vahvalta. Luulen että se kuulostaisi kovaääniseltä. Luulen että se kuulostaisi ylpeältä. 

     Ja minä kuuntelen.

     Ja tältä, tältä näyttää, kun nainen vuotaa kirjan sivuille verta.”



Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua (Notes to self, 2018. suom. Karoliina Timonen)

Atena, 207 sivua.


Siinä vaiheessa, kun Emilie siskoineen saapuu Korfun keskussairaalaan, on isä maannut omassa ulosteessaan jo tunteja. Terveyden lisäksi isältä puuttui ihmisarvo: sairaalassa on henkilökuntaa niin vähän, että kaikki hoito verenluovutuksesta alkaen on sukulaisten ja omaisten vastuulla. Neljäkymmentä vuotta jatkunut alkoholismi on vihdoin vaatinut veronsa, ja isän maksa on lakannut toimimasta. Addiktin rakastaminen on vaikeaa, sen Emilie tietää. Mutta niin vain hän lentää Dublinista Korfulle vaihtaakseen isänsä lakanat puhtaisiin ja maanittelemaan tätä syömään sairaalan tarjoamaan ruokaa.

Tästä alkaa Tästä on vaikea puhua, Emilie Pinen esseekokoelma, joka valittiin Irlannissa vuoden kirjaksi vuonna 2018. Kirja koostuu kuudesta erillisestä tekstistä, joissa alkoholisoituneen isän sairastumisen ohella käsitellään lapsettomuutta, naiseutta, puhumattomuutta, vanhempien myrskyisää avioliittoa ja myöhemmin eroa, seksuaalista väkivaltaa, itsensä etsimistä ja lopulta lohtua. Kaikki, mitä Pine kirjoittaa, on sellaista, mistä on ollut vaikea puhua. Samalla nimenomaan niistä on puhuttava.


”Lapsi lähtee äitinsä luota ja näkee minut, ja sitten hän ottaa minua kädestä. Hän vie minut keinulle, ja minä nostan hänet keinuun ja annan hänelle vauhtia, ja hän nauraa ja hymyilee säikähdyksensä unohtaneena. Ja siinä se taas on, rakkaus. Rakkaus peittoaa minut ja kaikki vaatimukseni rauhasta ja hiljaisuudesta ja levollisuudesta. Haluan tällaista rakkautta.”  


Koska luen käytännössä pelkästään romaaneja, tuntui ajatus esseekokoelmasta jollain tavalla tylsältä, ehkä liian koulukirjamaiselta. Tästä on vaikea puhua imaisee kuitenkin mukaansa ihan heti. Henkilökohtaisuudestaan huolimatta Pinen kirja on samaistuttavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Juuri näistä minunkin on ollut vaikea puhua - eikö pelkästään minun vaan myös äitien, siskojen, anoppien ja ystävien. Kaikista koskettavin kirjan esseistä on Vauvavuosista, kuvaus toiveesta saada lapsi, lapsettomuuden raskaudesta, ovulaatiotesteistä, pelosta, verestä ja akupunktiohoidoista ja lopulta siitä rakkaudesta, jonka voi oman lapsen lisäksi löytää myös siskon pojasta. Tekstin jälkeen vereslihalla, rikki ja sydän palasina on kirjoittajan lisäksi myös lukija. Mutta sellaista on joskus rakkaus.


”Jo pitkän aikaa olen toistuvasti ja tunteillen toivonut, että voisin palata 1990-luvun alkuun ja vain halata nuorempaa itseäni tiukasti, siten kuin häntä olisi pitänyt halata, välittämättä hänen vastusteluistaan, joiden mukaan hänellä oli kaikki hyvin. Minä nimittäin tiedän, mitä sanoisin hänelle. Minä paijaisin häntä ja sanoisin, että tiedän hänen olevan yksinäinen, tiedän hänen olevan hukassa, tiedän hänen tuntevan olonsa arvottomaksi. Ja sitten, koska hän ei ole minä ja koska hän on minä, vakuuttaisin hänelle, että hänessä on jotain erityistä, jotakin ihmeellistä, jotakin rakastettavaa, jotakin kaunista, jotakin haurasta, jotakin väkevää, jotakin minkä puolesta kannattaa taistella.” 


Emilie Pinen kirja on rehellinen, kaunistelematon, raju, aito, feministinen, samaistuttava ja koskettava. Toisaalta se on vähän sääli: sääli, että naiseudesta rehellisesti kirjoittaminen koetaan edelleen näin. Tästä on vaikea puhua päättävä Tämä ei tule kokeeseen nostaa esille myös työnarkomanian, kiltteyden sekä sen, kuinka helppoa suorittamiseen on hukkua. Tämä on meidän kilttien tyttöjen kirja, meidät jotka olemme tehneet hymyillen vielä yhden ylimääräisen työhomman, oppineet jo lapsina enemmän näkymään kuin kuulumaan sen sijaan, että vaatisimme sen, mikä meille kuuluu. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti