tiistai 19. helmikuuta 2019

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina.

”Minusta tuntui kuin pitkään kestänyt tuskallinen kireys sisälläni olisi hellittänyt. Liikutuin hänen kostuneista silmistään ja arasta hymystään. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Lila hipaisi otsaansa tyypillisellä eleellään ja jatkoi alakuloisena: ’Minun pitää aina näyttää olevani parempi kuin muut. Kun avasimme tämän paikan, Stefano kertoi minulle, kuinka huijata puntarilla, ja alussa huusin hänelle: olet varas, tuolla tavalla sinä siis tienaat rahasi, mutta sitten en malttanut vastustaa kiusausta vaan näytin, kuinka hyvin minäkin osasin tehdä vilppiä, ja keksin vielä lisää keinoja ja opetin ne hänelle, mieleeni tuli yhä uusia ideoita: minä sahaan teitä kaikkia silmään, Lenù, petkutan punnitsemisessa ja sadassa muussa asiassa, petkutan koko korttelia, älä luota minuun, älä luota mitä sanon tai teen.’”


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012. suom. Helinä Kangas)
WSOY, 508 sivua.


Olen katsonut Kauniita ja rohkeita reilusti yli kaksikymmentäviisi vuotta. Nykyään en heittäydy Forresterien sotkuiseen ihmissuhdesoppaan läheskään joka päivä tai edes joka viikko enkä ole pitänyt sarjaa varsinaisesti hyvänä enää vuosikausiin. Silti jokin - uteliaisuus, tapa tai ihan vain tottumus - ajaa minut takaisin sarjan pariin jokaisen välillä pitkänkin tauon jälkeen. Ferranten Napoli-sarjan toista osaa kirjastosta kotiin kantaessani tajusin, että tämän sarjan kanssa on ihan samoin.

Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina jatkaa siitä, mihin Loistava ystäväni jäi: Lilan mahtipontisista häistä ja siitä hetkestä, jona Marcello Solara astui juhlasaliin Lilan tekemät kengät jalassaan ja Lila tiesi, että hänen vain muutama tunti aiemmin solmimansa avioliitto oli jo ohi. Neljä päivää myöhemmin Lila, luonnonvoima, korttelin Jackie Kennedy, palaa häämatkalta hiljaisena, oikea silmä mustana ja turvonneena, alahuuli haljenneena ja käsivarret mustelmilla. Kun Lila kertoo kaikille kevyesti vain kaatuneensa kalliolla mennessään miehensä kanssa veneretkelle, ovat kaikki, etenkin suvun naiset, yhtä kevyesti uskovinaan tarinan.

Uuden nimen tarina kertoo Lilan ja Lenùn nuoruudesta, jonka aikana tyttöjen tiet kulkevat koko ajan kauemmas toisistaan. Lila, joka lapsena kietoi koko Napolin pikkusormensa ympärille, päätyy naimisiin ja perheyrityksen palvelukseen, kun taas ystävänsä varjossa, aina askeleen perässä, kulkenut Lenù kouluttautuu koko ajan pidemmälle ja pidemmälle ja matkaa samalla yhä kauemmaksi Napolista, sen nuhjuisilta kaduilta ja vaatimattomasta lapsuudenkodistaan. Vuosien aikana tyttöjen ystävyyteen tulee mukaan mustasukkaisuutta ja yhä enemmän kateutta mutta myös tiettyä yhteenkuuluvuutta sekä kilvoittelua, joka saa heidät molemmat yrittämään saavuttaa jotain vielä enemmän.

”Lähdin pois hyvin levottomana. Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää, mutta en enää kestänyt sitä kauheaa eläinrasvan löyhkää. Otin ripeästi muutaman askeleen, mutta sitten en pystynyt vastustamaan kiusausta vaan käännyin vielä heilauttamaan hänelle kättäni. Näin, että hän seisoi kokon vieressä kaikki naiselliset muodot peittävissä tamineissaan ja selaili Sinistä haltiatarta. Yhtäkkiä hän otti ja viskasi sen tuleen.”

Ihan kuten Loistava ystävänikin myös Uuden nimen tarina loppuu cliffhangeriin ja ihan niin kuin Loistavan ystävänikin kanssa, myös sarjan toinen osa tuntuu siinä vaiheessa vasta alkaneen. Suoraan sanottuna olo tuntuu jo aika huijatulta: tarina, jonka alkamista odottelin jo koko kirjasarjan ensimmäisen osan, ei sitten todella alkanut vielä tässä toisessakaan. Pitäisi hakea vielä se seuraava ja sen jälkeen se sarjan päättävä neljäs, mutten vielä tämän toisenkaan osan jälkeen osaa sanoa, onko se pelkästään minun aikani haaskaamista. 

Koska kirjan henkilöhahmot ovat jo ensimmäisestä osasta tuttuja, on Uuden nimen tarina sivumääräänsä nähden melko nopealukuinen ja suurimmalta osin melko viihdyttäväkin. Silti vieläkään en löydä Ferrantesta sitä jotain, mikä on saanut useamman ystäväni hehkuttamaan kirjaa maasta taivaaseen ja hotkimaan sivuja pikkutunneille asti - enkä usko, että koskaan sitä löydänkään. Silti voi olla, että jossain vaiheessa luen kuitenkin sarjan loppuun. Vähän niin kuin niiden Kauniiden ja rohkeidenkin kanssa haluan kuitenkin jossain määrin tietää, miten tarina jatkuu, vaikkei kulttuurikokemus olekaan se kaikkein suurin.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kuukauden vege: Shakshuka.


Helmikuun vegenä kokkaillaan shakshukaa, jonka ohjeen kokosin useamman löytämäni ohjeen pohjalta. Oikeastaan ruuasta voi hyvin tehdä omannäköisensä, sillä ainoat pakolliset ainekset ovat tomaatit tai tomaattimurska, mausteet sekä kananmunat; linssit voi halutessaan korvata esimerkiksi kikherneillä ja fetan sijaan kananmunien päälle voi murentaa vaikka vuohenjuustoa.


SHAKSHUKA

1 sipuli
1 pieni punainen paprika
2 valkosipulinkynttä
oliiviöljyä
1 tl kuminaa
1 tl paprikajauhetta
ripaus cayennepippuria
1 dl punaisia linssejä
pala chiliä
1 tlk tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia
fetajuustoa
3 kananmunaa
suolaa
mustapippuria
korianteria 


Paloittele sipulit, chili ja paprikat ja kuullota niitä paistinpannulla tai valurautapannussa oliiviöljyssä muutaman minuutin ajan. Lisää mausteet ja pyöräytä niitäkin hetki öljyssä

Kaada joukkoon tomaattimurska sekä huuhdellut linssit. Lisää vettä tarpeen mukaan. Anna seoksen porista miedolla lämmöllä viitisentoista minuuttia, kunnes linssit ovat pehmenneet kokonaan. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Lämmitä uuni grillivastuksella 200-asteiseksi. Kun kastike on muhinut lähes valmiiksi, riko pinnalle kananmunat ja murenna feta ja paista shakshukaa vielä uunissa kymmenisen minuuttia niin, että kananmunien valkuaiset ovat hyytyneet mutta keltuaiset eivät. Jos olet tehnyt kastikkeen tavallisella paistinpannulla, voit siirtää sen ennen kananmunien ja fetan lisäämistä uunivuokaan - toinen mahdollisuus on tehdä shakshuka alusta alkaen valurautapannulla. 

Ripottele vielä pinnalle suolaa ja mustapippuria sekä tuoretta korianteria. Tarjoa rapeakuorisen leivän kanssa. 


Jotain muuta vegeä helmikuun pakkasiin?
Kokeile vaikka
tai

perjantai 1. helmikuuta 2019

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut.

”Lukas asettui takapihan puoleiselle terassille. Ilman kirjaa, istuutumatta lepotuoliin. Tunne siitä, että häntä tarkkailtiin, kasvoi varmuudeksi. 
    Jossain tuolla oli joku, joka piti häntä jatkuvasti silmällä.
    Valvoi hänen jokaista askeltaan.
    Lukas värähti. Hän ei tiennyt, kumpi olisi pahempaa.
    Se että joku seurasi häntä aikomuksenaan vahingoittaa häntä.
    Vai se että joku seurasi häntä koska tiesi, millaisiin tekoihin hän kykeni.”


Kristina Ohlsson: Sairaat sielut. (Sjuka själar, 2016. suom. Outi Menna)
WSOY, 395 sivua.


Vähän ennen ylioppilaskirjoituksia, yhtenä ihan tavallisena koulupäivänä, Lukas astuu ulos koulun pääovista, kävelee portaat alas ja huikkaa ystävilleen tulevansa kahvilaan ihan kohta, kunhan on ensin hoitanut yhden jutun. Kolmen viikon kuluttua tästä Lukas löydetään paikallisesta leikkipuistosta, rajusti pahoinpideltynä, juuri ja juuri hengissä.

Pihalla palava puu sekä talon eteen piirretty risti - samat symbolit yhdistävät Lukaksen katoamisen kahteen muuhun katoamiseen Kristianstadin pikkukaupungissa. Lukas on kuitenkin kolmesta kadonneesta ainoa, joka palasi, ja rikoksen ratkaisu löytyy hänen mielestään.

Kymmenen vuoden jälkeen Lukas palaa takaisin kotikaupunkiinsa, jossa tuntee kaupunkilaisten, entisten ystäviensä, katseiden porautuvaa selkäänsä. Onko Lukaksen muistinmenetys pelkkää teatteria ja onko hän enemmin syyllinen kuin uhri, heidän silmänsä kysyvät. Samaan aikaan Lukaksen kanssa kaupunkiin palaa myös Lukaksen vanha ystävä David puolisonsa Annan kanssa. He ovat ostaneet kaupungin vanhan pappilan ajatuksenaan remontoida siitä itselleen koti, mutta uutta alkua varjostavat talossa tapahtuvat oudot asiat. Ihan kuin joku liikkuisi talossa, siirtelisi tavaroita, hihittäisi vaimeasti pimeydessä.

Ja sitten myös yksi pappilan pihan puista syttyy palamaan.

”Hämärä muistikuva yritti pyrkiä Annan mieleen. Kaaos, se oli kaikki mitä hän muisti. Käsi, joka -hakkasi suljettua ovea, ja ääni, joka huusi anovasti.
    - Heidi, lopeta. Ole kiltti ja lopeta.
    Anna kömpi peiton alle.
    Heidi en ole minä, hän ajatteli.”

Niin kuin jo Syntitaakka-kirjasta kirjoittaessani totesin, Kristina Ohlssonin kirjoissa kiteytyy kaikki se, miksi rakastan jännityskirjallisuutta ja ajaudun suosikkikirjailijoideni uutuuksia odotellessani lukemaan myös niitä keskinkertaisia tusinadekkareita; kirja ikään kuin imaisee mukaansa. Ihan niin kuin Ohlssonin Fredrika Bergman  -kirjat myös Sairaat sielut on taitavasti kirjoitettu laatujännäri, joka osaa väistellä kaikki yleisimmät dekkarikliseet ja toisaalta osaa olla koukuttava ja yllättävä ilman, että varsinaisesti kuitenkaan keksii mitään täysin uutta. Lopulta luin koko neljäsataasivuisen kirjan kolmessa illassa - ihan vain koska tekstiä ei voinut laskea käsistä.

Ennen Sairaita sieluja Kristina Ohlsson on kirjoittanut kuusi Fredrika Bergman -jännäriä sekä kaksiosaisen Martin Benner -dekkarisarjan. Vaikka Fredrikaa yhä vähän kaipaankin, toimii Ohlssonin tyyli silti jopa paremmin nyt, kun poliisien ja tukijoiden yksityiselämien tai menneisyyden haamujen sijaan voi keskittyä ihan pelkästään siihen, mikä lopulta rakentaa hyvän, hyytävän jännitystarinan.

”Asia sai jäädä sikseen, kunnes koitti päivä jolloin hän näki taivaalla levottomana lentelevän mustan lintuparven. Silloin hän tiesi olleensa väärässä.
    Työtoverit olivat olleet oikeassa - mitään ei ollut tapahtunut.
    Vielä.
    Mutta tulisi tapahtumaan.
    Pian.”