torstai 28. helmikuuta 2019

Pieniä parempia valintoja.


Jyväskylän helmien jälkeen olen vähän kaivannut blogiin kuukauden vegen rinnalle jotain muutakin säännöllistä postaussarjaa, jota kirjoitella. Kuukauden helmien tekeminen oli ihan superhauskaa ja ennen kaikkea inspiroivaa, mutta sen lisäksi, että pääsin juttelemaan oman juttunsa takana syystäkin ylpeinä seisovien ihmisten kanssa, oli minulla aina jotain, mistä kirjoittaa myös niinä viikkoina, joina writer’s block koetteli kaikkein ankarimmin. Viime viikkoina se on vaivannut ihan erityisen paljon ja olen kaivannut jotain kertomaan minulle, mistä kirjoittaa.

Joten siitä se ajatus sitten lähti, jopa vähän vahingossa: Pieniä parempia valintoja -postaussarja.

Tänä keväänä pääsettekin blogissa kurkistamaan, mitä ilmastolle ja samalla koko maapallolle parempia valintoja arjessa voi tehdä suhteellisen helposti ja mitä me olemme havainneet hyviksi. Se voi olla aurinkosähköön siirtyminen, suihkugeelin vaihtaminen palasaippuaan, hävikkiruokaidea, hyväntekeväisyystempaus tai vaikka kotimaanmatkavinkki, mutta kuitenkin jotain sellaista, mihin on helppo tarttua ilman sen isompia uhrauksia.

Yksi mahdollisuus vaikuttaa ilmastonmuutokseen on muuten myös allekirjoittaa Ilmastoveivi 2019. Kaikilla vähääkään mediaa seuraavilta tuskin on jäänyt huomaamatta IPCC:n viime vuoden ilmastoraportti, joka kertoo, että jotain pitää tehdä nyt heti, ei vasta maanantaina. Vaikka yksittäisten ihmisten pienet valinnat ovatkin tärkeitä, on muutoksia tehtävä myös ja ennen kaikkea kansallisen ja kansainvälisen politiikan tasolla. Yksi tärkeimpiä toimia on rajata ilmaston lämpeneminen 1,5 asteeseen. Se on edellytys sille, että planeettamme ylipäätään pysyy elinkelpoisena.

Suomi on EU:n puheenjohtajamaa heinäkuusta joulukuuhun 2019. EU:n puheenjohtajamaana Suomi on nyt avainasemassa: sillä on mahdollisuus ottaa vetovastuu koko EU:n ilmastopolitiikasta. Allekirjoittamalla Ilmastoveivin näytämme päättäjillemme, että me haluamme Suomen tekevän aloitteen EU:n ilmastotavoitteiden nostamiseksi tuon elintärkeän 1,5 asteen tielle. 

Vaikka tarvitaan isoja ja vaikeita tekoja, ei kaikkien ilmastotekojen onneksi tarvitse olla niitä: Ilmastoveivin allekirjoitus onnistuu tässä parissa minuutissa.

Olkoon tämä alku, sekä postaussarjan että isomman muutoksen.


Mitä pieniä parempia valintoja sinä olet tehnyt ja millaiset valinnat tässä postaussarjassa pitäisi ehdottomasti nostaa esiin?

tiistai 26. helmikuuta 2019

Multaa kynsien alla.


Oli helmikuun kuudestoista päivä, plusasteita viisi mutta kadut yhä lunta täynnä, kun minua vastaan käveli keskustassa mies jäätelöä syöden. Tuli hyvä mieli, sillä ihan kohta se on tosiaan täällä ihan oikeasti: kevät.

Pitäisi suunnitella kesälomareissuja, pohtii talvilomaviikkoaan viettävä sisko. Vaatekaapista valitsen useammin sen raikkaanvalkoisen neuleen kuin mustan sifonkipaidan tai viininpunaisen neuletakin ja kysyttäessä selitystä koululaisen repusta löytäneelle keppikasalle ekaluokkalainen vastaa tarvitsevansa taikasauvoja, koska aikoo taikoa kesän. Katuvalot sammuvat aamuisin ensin bussista ulos hypätessäni, sitten jo kotoa lähtiessäni, ja niinä kaikkein pisimpinä kokouspäivinäkään ei enää ole pimeä, kun vihdoin saavun papereineni ja pädeineni kotiin. Bussissa huomaan haaveilevani nahkatakkikeleistä sekä siitä, että taas saisin lempifarkkuni, ne revityt, käyttöön.

Siksi yksi asia tehdään aina helmikuun viimeisellä viikolla: jossain vaiheessa talvilomaa kannan kaikki kodin viherkasvit keittiöön, suihkutan ja pyyhin lehdet, vaihdan isommat ruukut niitä tarvitseville ja istutan aina jonkun uuden kasvin. Kukkien multien vaihtaminen kun on nimittäin minulle varma merkki keväästä ja siitä, että niitä päiviä, joina jäätelöä oikeasti tarkenee syödä ulkona, ei enää tarvitse odottaa ihan kovin kauaa.

(Tosin erityisesti tänä vuonna multia vaihtaessani muistin, että tämä jos mikä on niitä puuhia, jotka olivat melko paljon rentouttavampia ja vähemmän sotkuisia ennen lapsia.)

lauantai 23. helmikuuta 2019

Asioita, joista olen itsestäni ylpeä.


Minut paremmin tuntevat tietävät, että olen maailman huonoin kehumaan itseäni - noin niin kuin mistään. Siksi listasin asioita, joista olen itsessäni ylpeä; enemmän ehkä jopa itselleni kuin teille.


KIRJOITIN YLIOPPILAAKSI LAUDATURIN-PAPEREILLA
Vaikka minulle oppiminen on aina ollut suhteellisen helppoa, olen silti tehnyt koulun ja opiskelujen eteen hurjasti töitä ihan ensimmäisiltä luokilla alkaen. Abivuonna vietin lukuloman ihan konkreettisesti nenä kiinni kirjassa ja ”lukio läpi lukematta” -tyyppisen mentaliteetin sijaan opettelin ulkoa Erik H. Erikssonin psykososiaalisen kehityksen teorian, tärkeimmät ranskan epäsäännölliset verbit sekä ne matematiikan kaavat, joita ei MAOLin taulukoista löytynyt. Siksi on jotenkin surullista, että vielä tuolloin en osannut antaa arvoa sillä, minkälaisen duunin oikeasti tein ja miten hyvin sen ansiosta menestyin: oikeastaan vasta joitain vuosia sitten opin olemaan häpeämättä laudaturin papereitani ja puhumaan niistä sen sijaan pientä mutta ihan aitoa ylpeyttä äänessäni.


SÄÄSTIN ITSE RAHAT UNELMIENI HÄIHINI SEKÄ ASUNTOMME KÄSIRAHAAN
Keitin lounaaksi makaronia ketsupin kaveriksi, kuivasin käytetyt teepussit tiskikaapissa uusiokäyttöä varten ja opiskelujen ohella tein opettajan sijaisuuksia ja siivosin hotellihuoneita viikonloput ja kesät niin, että kun kaksi vuotta valmistumiseni jälkeen menimme naimisiin, sain valita hintaa katsomatta juuri sen hääpuvun, minkä halusinkin ja tarjota ruuat, juomat ja juhlat sadalle hengelle. Kun joitain kuukausia häiden jälkeen ostimme nykyisen kotimme, emme tarvinneet lainalle takaajia, sillä olimme säästäneet tarvittavat rahat jo itse. Sen makuuhuoneen revenneen ja tummuneet tapetinkin saimme lopulta raaputettua pois ja remontoitua kuntoon - kunhan taas hetken olimme säästäneet.


PYRIN OLEMAAN HYVÄ JA REILU TYYPPI
Tämä on oikeasti vähän kaksipiippuinen juttu, sillä samalla kuitenkin koen, että haluaisin olla paljon nykyistä parempi ystävä ja entistä oikeudenmukaisempi, sellainen ihminen, joka ei enää tuntisi edes kateudenpistoa, kun joku toinen saa näennäisen helposti jotain sellaista, mitä kohti itse on pyrkinyt vuosikausia hampaat irvessä. Juuri siksi minulla on Facebookin taustakuvana Skamista lainattu ”Anyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.”; jotta muistaisin sen joka päivä ja pystyisin siihen entistä paremmin.


TEIN GRADUNI KAHDESSA KUUKAUDESSA TÖIDEN OHESSA
Näin on. (Ja lisäksi kirjoitin aiheesta kieltosanan paikka sekä sen oppiminen suomalaisilla ruotsinopiskelijoilla).


OLEN PITÄNYT KIINNI JUOKSUTREENEISTÄNI
Yleensä innostun kyllä urheilusta aina täysillä, mutta juoksemiseen olen kyllästynyt aina vähintään muutaman viikon tai kuukauden kuluttua - tai jos en kyllästynyt, niin jättänyt muuten vaan. Nyt kesällä aloittamani treeniin on tullut tauko ainoastaan joulukuun alussa sairastaessani, ja muuten olen käynyt juoksemassa vähintään kerran viikossa seitsemän kuukauden ajan.


MOLEMMAT POIKANI
Ne aloittavat kiistelyn heti aamulla siitä, kumpi ehtii ensimmäisenä keittiöön ja kuka voittaa puuron syönnin, ja viimeistään aamukymmeneltä olen jo ollut hermoromahduksen partaalla useamman kerran. Mutta sitten tulee se perjantai, jona harmittelen ääneen, kuinka olisin oikeasti halunnut ostaa itselleni sushia palkinnoksi rankasta työviikosta mutten sitten raaskinutkaan, ja ihan kohta seitsemänvuotias ilmestyy huoneestaan mukanaan Ville Viking -lompakkonsa ja siellä kummitädiltään saamansa ja säästämänsä kympit ja kysyy, kuinka paljon se sushi oikein maksaa. Silloin muistan taas, miten mahtavia tyyppejä ne oikeasti ovat ja että ne ovat puoliksi minun ansiotani.


Lisäksi olen viime aikoina ollut erityisen ylpeä tekemistäni kirppislöydöistä kuten tästä kolmen euron valkoisesta neulepaidasta, josta tuli heti minun kevään turvavaatteeni.


Mistä sinä olet itsestäsi ylpeä?

torstai 21. helmikuuta 2019

Mitä tehdä Jyväskylässä talvilomaviikolla: 40 vinkkiä.


MITÄ TEHDÄ JYVÄSKYLÄSSÄ TALVILOMAVIIKOLLA:


LASTEN KANSSA:

Mäki-Matin perhepuisto on auki arkena joka päivä. Maanantaina keittolounas pikkurahalla, keskiviikkona Young Living -tuote-esittely sekä illalla perhejooga ja perjantaina grilli kuumana. Aamupäivisin lisäksi ohjattua toimintaa kuten maalailua ja kuvasuunnistusta ja puiston sisätila käytössä aukioloaikoina. Omat tarpeettomat lastenvaatteet ja urheiluvälineet voi myös kätevästi kierrättää puistossa talvilomaviikolla, sillä vaihtopiste toimii kahvilan tiloissa koko viikon.

Gaggatygit Hippoksen telinesalissa aamupäivisin ma-to. Tarkemmat aikataulut voit tarkistaa täältä.

Räntäsateelta lapset voi viedä myös joko Leos Leikkimaahan tai HopLopiin.

Tehkää patjoista siskonpeti olohuoneeseen ja pitäkää leffamaraton (toimii myös ilman lapsia).

Pulkkamäkeen pääsee ainakin Halssilan Hiihtomaassa, Harjulla ja Viitaniemessä.

Luistelemaan pääsee keskustan lähialueilla ainakin Mäki-Matin perhepuistossa, Yliopiston kentällä sekä Puistokoulun tekojäällä. Mäki-Matin perhepuistossa voi luistelun jälkeen myös grillata makkaraa, kunhan vain muistaa pakata mukaan tulitikut ja sytykkeitä.

Vesilinnasta löytyvä Luontomuseo on auki maanantaita lukuun ottamatta joka päivä ja sisäänpääsy museoon on ilmainen. Samalla voi kiivetä näkötorniin katselemaan kaupunkia ja syödä vaikka välipalavohvelit Vesilinnan ravintolassa.

Vanhan Kunnon Kahvilan laskiaisrieha Mäki-Matin perhepuistossa sunnuntaina 3.3. aamukymmenestä alkaen.

Koko perheen ilmainen talvitapahtuma Könkkölässä keskiviikkona 27.2. klo 12-14. Pilkkimistä, kasvomaalausta, pulkkamäki ja iglu. 

Vesilinnassa vietetään laskiaista lauantaina 2.3. klo 11 alkaen. Tällöin Luonnonmuseoon pääsee opastetulle kierrokselle ja Vesilinnan terassilta voi ostaa makkaraa, hernekeittoa, räiskäleitä tai kuumaa kaakaota.

Lasten Lystikäs Mäkirieha Halssilan Hiihtomaassa sunnuntaina 3.3. klo 11-12.30: mäenlaskua, makkaraa ja lämmintä mehua.

Minikino-elokuvanäytös Kaupunginkirjastolla torstaina 28.2. klo 17.30. Kesto noin puoli tuntia, ilmainen sisäänpääsy ja sopii myös perheen pienimmille.


LASTENKIN KANSSA:

Jyväsjärven jäällä voi sekä hiihtää että luistella. Myös pulkkailu onnistuu.

(Tai jos kaikki lumi on jo sulanut, voi hyvin kaivaa esiin pyörän, huoltaa sen ja lähteä kevään ensimmäiselle pyörälenkille...)

Kirppiskierrokselta voi tehdä huippulöytöjä. Kokeile ainakin Silinteriä, Keskustan kirppistä ja Kirpparillaa.

Kokeilemisen arvoisia lounaspaikkoja ovat ainakin vietnamilainen ravintola Fit, thaimaalainen Muang Thai sekä Green Egg, Revolution, Thai Jyväskylä, Hanko sushi, Haiku sushi, Shalimar ja Chalupa. Kaikkiin näistä voi suunnata sekä lasten kanssa että ilman lapsia.

Huonommalla kelillä voi pulahtaa uimaan joko Laajavuoren kylpylässä tai Aalto Alvarissa.

Jyväskeskuksen Fantasiassa pääsee leffaan joka päivä.

Joko olet käynyt Trampolinparkissa? 

Käy katsomassa liigakiekkoa: JYP- Lukko tiistaina 26.2. klo 18.30 ja JYP-Tappara perjantaina 1.3. klo 18.30.

Superparkista löytyy tekemistä isompien lasten lisäksi myös aikuisille.

Välipalalle voi suunnata vaikka Teeleidiin tai Localiin. Ensin mainitussa nautitaan Afternoonteetä tiistaisin ja torstaisin klo 14 alkaen ja jälkimmäisessä voi syödä myös aamiaisen joka päivä alle yhdeksällä eurolla.

Kaivele kaappeja ja järjestä lautapeli-ilta. Jos kotoa ei löydy kiinnostavia pelejä, voi lautapeliturnauksen järjestää myös kirjastossa: ainakin kaupungin pääkirjastosta löytyy iso kasa erilaisia pelejä.

Laajavuoren laskettelukeskuksessa voi muun muassa lumilautailla ja lasketella.

TubeTour Kauppakeskus Sepässä torstaina 28.2. 

Perjantaisin ilmainen sisäänpääsy kaikkiin kaupungin museoihin. Taidemuseo Holvissa pääsee perjantaisin klo 14-17 myös osallistumaan ilmaiseksi avoimeen pajaan, joka on suunnattu ihan kaikille kuvan tekemisestä kiinnostuneille.

Milloin viimeksi kävit kirjastossa? Hae joku klassikko ja uppoudu siihen.

Megazoneen tai Prison Islandiin voi mennä seikkailemaan myös koko perheen kesken.

Keilaamaan pääsee ympäri kaupunkia. Jos suuntaa Hutunkiin, voi samalla kokeilla vaikka seinäkiipeilyä.

Jyväskylän Sirkuskoukun ja Parkour Akatemian Tanner-salilla pääsee talvilomaviikolla kokeilemaan sekä parkouria että akrobatiaa ihan ilmaiseksi. Tunteja on sekä aikuisille että lapsille eikä osallistuminen edellytä aiempaa laji- tai liikuntataustaa. Lisätietoja löydät Facebookista.

Harju Open -tapahtuma Harjulla lauantaina 23.2.: lumilautaparkki avoimessa käytössä yleisölle klo 13-17, minkä jälkeen suomalaisen lumilautailun kärkinimet ottelevat Harjun herruudesta ja musiikista vastaa DJ Joniveli. Mukaan kannattaa pakata oma kypärä, sillä Suomen lumilautaliitto tuo kokeiltavaksi snowsurffeja ja lautoja ja ensikertalaisille tarjolla on opastusta.



ILMAN LAPSIA:

Hemmottele itseäsi ja käy kasvohoidossa tai hieronnassa.

Hyödynnä aurinkoiset kelit ja lenkkeile Jyväsjärven ympäri. 

Kokeile livekaraokea: Helmessä pääset laulamaan bravuurisi live-esityksenä torstaina 28.2. klo 21 alkaen.

Pakohuonepelejä löytyy sekä Mysteeristä että Way Outilla.

Kaupunginteatterissa pyörii tällä hetkellä esimerkiksi Erlend Loen kirjaan perustuva Supernaiivi.

Pyörähdä viinilasillisella Vennissä tai Sohwilla.

Breakin Jamit Localissa tiistaina 26.2. klo 17-20.

Vaihda kukkiin mullat - ehkä varmin kevään merkki!

Lutakossa pääsee kuuntelemaan Michael Monroeta perjantaina 1.3. Ruuhka taas soittaa Pub Juomassa keskiviikkona 27.2. klo 20 alkaen.


Lisää talvilomavinkkejä voi jakaa kommenttiboksissa. Mekin nimittäin vietämme muutamaa mummolavisiittiä lukuun ottamatta lomaviikon ihan vain Jyväskylässä.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina.

”Minusta tuntui kuin pitkään kestänyt tuskallinen kireys sisälläni olisi hellittänyt. Liikutuin hänen kostuneista silmistään ja arasta hymystään. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Lila hipaisi otsaansa tyypillisellä eleellään ja jatkoi alakuloisena: ’Minun pitää aina näyttää olevani parempi kuin muut. Kun avasimme tämän paikan, Stefano kertoi minulle, kuinka huijata puntarilla, ja alussa huusin hänelle: olet varas, tuolla tavalla sinä siis tienaat rahasi, mutta sitten en malttanut vastustaa kiusausta vaan näytin, kuinka hyvin minäkin osasin tehdä vilppiä, ja keksin vielä lisää keinoja ja opetin ne hänelle, mieleeni tuli yhä uusia ideoita: minä sahaan teitä kaikkia silmään, Lenù, petkutan punnitsemisessa ja sadassa muussa asiassa, petkutan koko korttelia, älä luota minuun, älä luota mitä sanon tai teen.’”


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012. suom. Helinä Kangas)
WSOY, 508 sivua.


Olen katsonut Kauniita ja rohkeita reilusti yli kaksikymmentäviisi vuotta. Nykyään en heittäydy Forresterien sotkuiseen ihmissuhdesoppaan läheskään joka päivä tai edes joka viikko enkä ole pitänyt sarjaa varsinaisesti hyvänä enää vuosikausiin. Silti jokin - uteliaisuus, tapa tai ihan vain tottumus - ajaa minut takaisin sarjan pariin jokaisen välillä pitkänkin tauon jälkeen. Ferranten Napoli-sarjan toista osaa kirjastosta kotiin kantaessani tajusin, että tämän sarjan kanssa on ihan samoin.

Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina jatkaa siitä, mihin Loistava ystäväni jäi: Lilan mahtipontisista häistä ja siitä hetkestä, jona Marcello Solara astui juhlasaliin Lilan tekemät kengät jalassaan ja Lila tiesi, että hänen vain muutama tunti aiemmin solmimansa avioliitto oli jo ohi. Neljä päivää myöhemmin Lila, luonnonvoima, korttelin Jackie Kennedy, palaa häämatkalta hiljaisena, oikea silmä mustana ja turvonneena, alahuuli haljenneena ja käsivarret mustelmilla. Kun Lila kertoo kaikille kevyesti vain kaatuneensa kalliolla mennessään miehensä kanssa veneretkelle, ovat kaikki, etenkin suvun naiset, yhtä kevyesti uskovinaan tarinan.

Uuden nimen tarina kertoo Lilan ja Lenùn nuoruudesta, jonka aikana tyttöjen tiet kulkevat koko ajan kauemmas toisistaan. Lila, joka lapsena kietoi koko Napolin pikkusormensa ympärille, päätyy naimisiin ja perheyrityksen palvelukseen, kun taas ystävänsä varjossa, aina askeleen perässä, kulkenut Lenù kouluttautuu koko ajan pidemmälle ja pidemmälle ja matkaa samalla yhä kauemmaksi Napolista, sen nuhjuisilta kaduilta ja vaatimattomasta lapsuudenkodistaan. Vuosien aikana tyttöjen ystävyyteen tulee mukaan mustasukkaisuutta ja yhä enemmän kateutta mutta myös tiettyä yhteenkuuluvuutta sekä kilvoittelua, joka saa heidät molemmat yrittämään saavuttaa jotain vielä enemmän.

”Lähdin pois hyvin levottomana. Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää, mutta en enää kestänyt sitä kauheaa eläinrasvan löyhkää. Otin ripeästi muutaman askeleen, mutta sitten en pystynyt vastustamaan kiusausta vaan käännyin vielä heilauttamaan hänelle kättäni. Näin, että hän seisoi kokon vieressä kaikki naiselliset muodot peittävissä tamineissaan ja selaili Sinistä haltiatarta. Yhtäkkiä hän otti ja viskasi sen tuleen.”

Ihan kuten Loistava ystävänikin myös Uuden nimen tarina loppuu cliffhangeriin ja ihan niin kuin Loistavan ystävänikin kanssa, myös sarjan toinen osa tuntuu siinä vaiheessa vasta alkaneen. Suoraan sanottuna olo tuntuu jo aika huijatulta: tarina, jonka alkamista odottelin jo koko kirjasarjan ensimmäisen osan, ei sitten todella alkanut vielä tässä toisessakaan. Pitäisi hakea vielä se seuraava ja sen jälkeen se sarjan päättävä neljäs, mutten vielä tämän toisenkaan osan jälkeen osaa sanoa, onko se pelkästään minun aikani haaskaamista. 

Koska kirjan henkilöhahmot ovat jo ensimmäisestä osasta tuttuja, on Uuden nimen tarina sivumääräänsä nähden melko nopealukuinen ja suurimmalta osin melko viihdyttäväkin. Silti vieläkään en löydä Ferrantesta sitä jotain, mikä on saanut useamman ystäväni hehkuttamaan kirjaa maasta taivaaseen ja hotkimaan sivuja pikkutunneille asti - enkä usko, että koskaan sitä löydänkään. Silti voi olla, että jossain vaiheessa luen kuitenkin sarjan loppuun. Vähän niin kuin niiden Kauniiden ja rohkeidenkin kanssa haluan kuitenkin jossain määrin tietää, miten tarina jatkuu, vaikkei kulttuurikokemus olekaan se kaikkein suurin.

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Ihania asioita, joihin törmää vain Linkissä.


Kuljen vihreällä paikallisbussilla, meidän Linkillä, joka arkipäivä vähintään kerran, yleensä kaksi. Vaikka useammin kuin kerran olen kironnut myöhässä olevaa bussia tai sitä asiakasta, joka vasta kuskin kohdalle tultuaan alkaa etsiä linkkikorttiaan repun pohjalta ja pitäisi jo olla töissä, niin viimeistään tammikuun superpakkasilla ja sen jälkeen lumikaaoksessa osasin kyllä taas arvostaa autoa, joka noutaa minut melkein kotiovelta ja jonka joku muu on lämmittänyt ja rapsuttanut lumesta. Tämän lisäksi on muutamia muita ihania asioita, joihin törmää pelkästään linkissä.


IHANIA ASIOITA, JOIHIN TÖRMÄÄ VAIN LINKISSÄ


Maalitahraiseen työhaalariin pukeutunut raksamies, jolla oli aamupalana mukanaan itse tehty smoothie. Sydän melkein suli.


Makeat kangaskassit, joissa ihmiset kuljettavat tavaroitaan. Erityisen hauskaa on bongata uusia sloganeita.


Tuntemattomat, jotka aloittavat keskustelun bussipysäkillä. Niin epäsuomalaista ja ihanaa.


Parikymppinen nainen, joka lähes aina meikkaa aamubussissa. Pakko aina salaa ihailla, miten joku voi saada ripsivärin levitettyä tasaisesti liikkuvassa ja pysähtelevässä autossa, joka kulkee aina vielä sitä kaikkein mutkaisinta tietä.


Ihmiset, jotka puhelimensa selailun sijaan lukevat bussissa kirjaa.


Se, että samaan bussiin sattuu ihan yllättäen vanha opiskelukaveri, naapuri tai entinen kollega ja voi vaihtaa kuulumiset ihmisen kanssa, jota ei ole nähnyt aikoihin.


Bussipysäkeille tehdyt maalaukset ja etenkin ne kaupungin pohjoispuolella löytyvät, joihin on kirjoitettu sitaatteja Muumi-kirjoista.


Maailmanpelastajafiilis, jonka aika ajoin julkisissa kulkuneuvoista saan. (Tällöin toki ignooraan ajatuksen, että kymmenen kilometrin työmatkan voisi periaatteessa kulkea vieläkin ympäristöystävällisemmin pyörällä.)


Lukiolaistyttö, jonka kanssa menemme samalla bussilla aina iltapäivisin ja jonka tyyliä ihailen. On jotenkin ihan älyttömän siistiä nähdä ihminen, joka kantaa itseään niin tyytyväisenä ja joka vielä leikittelee vaatteilla, hiuksilla ja silmälaseilla päivän fiiliksen mukaan.


Se, että toisin kuin pääkaupunkiseudulla, täällä käytännössä jokainen kiittää pois jäädessään bussikuskia kyydistä - myös silloin, kun bussi on myöhässä ja ärsyttää.


Minun kanssani samalla bussilla kulkeva mies, jolla aina maanantaiaamuisin on repussaan sulkapallomaila. Siitä tulee jotenkin aina niin kotoisa olo: taas on kulunut yksi viikko, mutta jotkut asiat eivät silti ole muuttuneet.


Kuva Pixabay.

torstai 14. helmikuuta 2019

Ystävänpäivästä, väsymyksestä sekä kotiin jumiutumisesta.


”Ette kai te nyt oikeasti palkkaa muuttofirmaa tai muuttoautoa, kun me voidaan kantaa tavarat ihan hyvin porukalla tuosta pari kadunpätkää vanhalta asunnolta uudelle”, totesi ystäväni, kun pohdin ääneen tulevaa muuttoa. Jos jostain olen onnellinen, niin juuri tuosta: meillä on ympärillä iso joukko ihmisiä, jotka - ihan kirjaimellisestikin - tarttuisivat sohvan toiseen päähän ja kantaisivat sen meidän apuna sen puolen kilometrin muuttomatkan, jos vain pyytäisimme.

Viimeiset kolmisen kuukautta olen ollut uupuneempi kuin pitkään aikaan. Olen tehnyt työt, suunnitellut tunnit, korjannut kokeet, huolehtinut esikoisen ajossa kuvataidekouluun ja varahanskat reppuun, juossut sen perinteisen juoksulenkkini vähintään kahdesti viikossa ja liikkunut tukka putkella paikasta a paikkaan b niinä päivinä, joina mies on ollut työmatkalla. Olen tehnyt ruokalistan, kauppalistan ja kalakeiton maanantai-illaksi ja herännyt joka aamuyö, todellakin tahtomattani, täsmällisesti neljältä, vaikka kuinka vielä väsyttäisi. On ollut huolia, isoja ja pieniä, ja liikaa tekemistä siitäkin huolimatta, että kalenterissa on merkintöjä korkeintaan silloin tällöin.

Mutta ystäviin en ole jaksanut ottaa yhteyttä. Monesti olen ajatellut, kuinka pitäisi soittaa ja pyytää kahville, järjestää taas pitkästä aikaa brunssi, sovittaa aikataulut tyttöjen viikonloppua varten tai edes kysyä kuulumisia - mutta sitten en olekaan vain jaksanut. Olen ollut väsynyt, stressaantunut, alakuloinen ja välillä myös aika yksinäinenkin ja monesti ihan omaa syytäni: niinäkin iltoina ja viikonloppuina, kuin olisin eniten kaivannut seuraa, olen viestin laittamisen sijaan liian usein tarttunut kesken olevaan kirjaani ja kaivautunut peiton alle. On olliut liian helppo jäädä kotiin, vaikka oikeasti olisi pitänyt lähteä.

Siksi juuri tänä vuonna olen jokaisesta ystävästäni ihan erityisen kiitollinen, sillä ne ovat tuolla jossain vielä nytkin, kun en niitä edes ansaitsisi.

Että voi olla, ettemme ehkä sittenkään vuokraa muuta kuin ne muuttolaatikot - ja ehkä jonkun vähän isomman auton. Ja se brunssikin pitää taas joskus jaksaa järjestää.

maanantai 11. helmikuuta 2019

#opettajanääni


Joku vuosi sitten jouduin yhtenä työpäivänä selvittelemään erästä vilppiä. Kävi ilmi, että opettamani seiskaluokkalainen oli yllyttänyt luokkakaverinsa, yleensä ihan äärettömän kiltin ja tunnollisen tytön, rikkomaan koulun sääntöjä vähän enemmänkin. Koska meillä oli kaksoistunti kesken, aloitimme asian selvittelyn jo välitunnilla ja jatkoimme toisen tunnin alussa käytävän puolella sillä aikaa, kun muu luokka jatkoi ohjeideni mukaan hommia luokassa. Sen sitä päivää varten laatimani hienon pedagogisen tuntisuunnitelman heitin suosiolla roskakoriin.

Kun asia oli jo saatu selvitettyä ja sovittua, tapahtui jotain: jonkinlainen lukko tuon seiskaluokkalaisen tytön sisällä aukesi. Koko lopputunnin ravasinkin sitten luokan ja käytävän väliä, toisaalta ohjeistamalla opiskelua, toisaalta kuuntelemassa minua luokan ulkopuolella tarvinnutta tyttöä. Sen iltapäivän aikana kävimme läpi useammankin huolen ja surun, puhuimme kodista, koulusta, yksinäisyydestä ja vanhemmista, paineista ja odotuksista, vähän itkimmekin. En tiedä, kuinka paljon uutta kukakin lopulta sen tunnin aikana oppi ja kuinka monta opetussuunnitelmassa listatuista sisällöistä ehdimme siinä rytäkässä käsitellä, mutta sillä hetkellä tunsin siitäkin huolimatta - tai juuri siksi - tekeväni merkityksellistä työtä.

Tämä työ ei ole enää sama kuin kymmenen vuotta sitten, totesi kollega viimeksi viime viikolla. Tuosta kaksoistunnistakin on kulunut melkein sen verran. Sen toki olisi voinut jo ihan arvatakin: nykytyössä kun ei vain olisi aikaa kiireettömästi pyyhkiä tunnin ohjelma tyhjäksi ja keskittyä yhteen yksilöön.

Näitä hetkiä ja tunteja on tullut senkin jälkeen, tietenkin. On selvitelty yhtä ja toista, juteltu, pohdittu maailmaa, soviteltu ja pyydetty anteeksi. Opittukin paljon ihan äärimmäisen tärkeitä juttuja, niitä joita ei ehkä ole kirjattu kaupungin sivuille tai peda.netiin ja kiirehditty sen jälkeen harppien niitä, jotka siellä lukevat.

Silti välillä toivon, että joinain päivänä saisin olla ihan vain opettaja ja käydä keskeytyksettä läpi niitä monia ihan supertärkeitä kohtia, joita sinne opetussuunnitelmaankin on syystäkin kirjattu. Useimmiten olen kuitenkin kaikkea muuta siinä ohessa: psykologi, terveydenhoitaja, sosiaalityöntekijä, rauhanneuvottelija, vanhempi, vartija, poliisi, siivooja sekä joku, joka juoksee tunnilta välituntivalvontaan ja sieltä taas takaisin tunnille toivoen, että ehtisi muutakin kuin vain moikata lyhyesti sitä kasiluokkalaista, joka taas silläkin välitunnilla seisoo yksin seinän vieressä. Monesti olen  kaikkea tuota ihan mielellänikin, sillä se nyt vaan kuuluu tähän työhön. Mutta yhdellä kertaa en voi olla kuin yksi: vaikka koenkin työni erityisen merkitykselliseksi niinä hetkinä, joina jotain aukeaa, en silloin yleensä pysty samalla täyttämään opetussuunnitelman vaatimuksia.

Ja mitä enemmän sitä ylimääräistä - palavereita, keskusteluja, lomakkeiden täyttämistä, taksonimiataulukoiden mukaista yksilöllistä arviointia - meidän ylitunnollisten opettajien tehtävälistaan ympätään, sitä vähemmän ehdimme sen olennaisimman: opettaa ja samalla kohdata ilman kiirettä.

Eduskuntavaaleihin on aikaa enää joitain viikkoja. Siksi OAJ:n #opettajanääni kannustaa kaikkia jäseniään puhumaan työstään, sen haasteista sekä merkityksestä ääneen kahvipöytien ja sohvannurkkien lisäksi myös somessa. Pidetään ääntä, ei hyväksytä ainakaan mukisematta jokaista palkatonta lisätyötä ja äänestetään vaaleissa niitä ehdokkaita, jotka eivät enää leikkaa koulutuksesta. Muistuttamalla opettajien työn merkityksestä pyritään siihen, että suomalainen koulutus olisi tulevaisuudessakin maailman parasta ja että meillä kouluissa olisi sellaiset resurssit, että sitä on realistista edes toivoa.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Viime aikojen parhaat second hand -löytöni lapsille.


Viime vuoden maaliskuussa kirjoitin parhaista kirppis- ja second hand -löydöistäni sekä siitä, kuinka olen yhdessä asiassa ihan hävettävän huono: minulla ei kerta kaikkiaan ole minkäänlaista kirppissilmää. Viime aikoina olen kuitenkin kehittynyt ainakin jonkin verran; en edelleenkään välttämättä osaa löytää itselleni niitä helmiä, joita ystäväni kantavat kotiin kirpputoreilta tai huutavat itselleen nettikirppiksiltä, mutta poikien vaatekaappeja olen viime aikoina täydentänyt lähinnä pelkästään käytetyillä vaatteilla. Viime kuukausina olen hankkinut muun muassa nämä:


Pilkullinen kauluspaita Pikkuveljelle, 3 euroa
Pomp de Luxin vaarinpaita esikoiselle, 3,5 euroa
Farkut esikoiselle, 3,5 euroa
Billebeinon collegepaita esikoiselle, 14 euroa
Ruudullinen kauluspaita Pikkuveljelle, 1,5 euroa
Adidaksen viininpunainen huppari esikoiselle, 15 euroa


Seuraavien viikkojen suunnitelmissa olisi myös kaivaa häkkivarastosta esiin ne meille pieneksi käyneet lastenvaatteet ja kaksi edellisestä kirppisprojektista jäljelle jäänyttä kassillista sitäsuntätä, lajitella ja hinnoitella ne ja organisoida taas yksi kirppisprojekti. Tulevaa muuttoa nimittäin helpottaisi kummasti, jos vanhasta asunnosta uuteen tarvitsisi siirtää vaan ne meille vielä tarpeelliset tavarat.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kuukauden vege: Shakshuka.


Helmikuun vegenä kokkaillaan shakshukaa, jonka ohjeen kokosin useamman löytämäni ohjeen pohjalta. Oikeastaan ruuasta voi hyvin tehdä omannäköisensä, sillä ainoat pakolliset ainekset ovat tomaatit tai tomaattimurska, mausteet sekä kananmunat; linssit voi halutessaan korvata esimerkiksi kikherneillä ja fetan sijaan kananmunien päälle voi murentaa vaikka vuohenjuustoa.


SHAKSHUKA

1 sipuli
1 pieni punainen paprika
2 valkosipulinkynttä
oliiviöljyä
1 tl kuminaa
1 tl paprikajauhetta
ripaus cayennepippuria
1 dl punaisia linssejä
pala chiliä
1 tlk tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia
fetajuustoa
3 kananmunaa
suolaa
mustapippuria
korianteria 


Paloittele sipulit, chili ja paprikat ja kuullota niitä paistinpannulla tai valurautapannussa oliiviöljyssä muutaman minuutin ajan. Lisää mausteet ja pyöräytä niitäkin hetki öljyssä

Kaada joukkoon tomaattimurska sekä huuhdellut linssit. Lisää vettä tarpeen mukaan. Anna seoksen porista miedolla lämmöllä viitisentoista minuuttia, kunnes linssit ovat pehmenneet kokonaan. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Lämmitä uuni grillivastuksella 200-asteiseksi. Kun kastike on muhinut lähes valmiiksi, riko pinnalle kananmunat ja murenna feta ja paista shakshukaa vielä uunissa kymmenisen minuuttia niin, että kananmunien valkuaiset ovat hyytyneet mutta keltuaiset eivät. Jos olet tehnyt kastikkeen tavallisella paistinpannulla, voit siirtää sen ennen kananmunien ja fetan lisäämistä uunivuokaan - toinen mahdollisuus on tehdä shakshuka alusta alkaen valurautapannulla. 

Ripottele vielä pinnalle suolaa ja mustapippuria sekä tuoretta korianteria. Tarjoa rapeakuorisen leivän kanssa. 


Jotain muuta vegeä helmikuun pakkasiin?
Kokeile vaikka
tai

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Ihan tavallinen lauantai.


Herään taas ihan liian aikaisin, sillä viime kuukausina en juuri ole nukkunut. Tarkoitus on tehdä rauhallinen jooga ennen poikien heräämistä niin kuin yleensä lauantaisin, mutta niin vain Pikkuveli vaistoaa suunnitelmani ja herää hänkin jo kuuden jälkeen. Teen kolmevuotiaalle sekä sylilliselle pehmoleluja pesän olohuoneen sohvalle, ja Pikkuveli katsoo piirrettyjä sen aikaa, kun teen Yogaialta puolen tunnin flown. Kun muukin perhe herää, syömme aamupalaksi puuroa, leipää ja tomaatti-juustomunakasta.

Aamupalan jälkeen mies lähtee kuntosalille. Pojat katselevat edelleen lastenohjelmia ja minä siivoan keittiön, pesen koneellisen pyykkiä ja lueskelen dekkaria. Välillä jatkamme esikoisen kanssa Harry Potteria ja liekehtivää pikaria ja napsin pikaisesti kuvia ensi viikon postausta varten, minkä jälkeen pojat ryhtyvät omiin hommiinsa. Lounaaksi teen kaveriltani nappaamalla ohjeella maissichowderia. Keitosta tulee superhyvää, mutta pojille se ei luonnollisestikaan juuri maistu. Sen sijaan ne täyttävät vatsansa lauantaikarkeilla.

Lounaan jälkeen suuntaamme ulos. Olen varannut yhdeksi kosmetologin ripsien ja kulmien värjäykseen ja sen jälkeen tapaan ystävän keskustassa. Istuskelemme reilun tunnin Espresso Housessa ja päivitämme kuulumisia. Kahvittelun jälkeen pyörähdän vielä keskustan kirppiksellä, josta ostan itselleni uuden neuleen kolmella eurolla. Teen todella harvoin hyviä kirppislöytöjä itselleni, joten olen uudesta neuleesta ihan fiiliksissä.

Mies on käynyt poikien kanssa kirjastossa ja sen jälkeen pulkkamäessä, ja porukka pelailee kotona Super Mariota, kun palaan kotiin. Iltaruuaksi teen perinteisen lasagnen, jota syömme kreikkalaisen salaatin kanssa. Sen jälkeen keräämme porukalla kasaan olohuoneen vallanneet lelut, viikkaan aamulla pesemäni vaatteet kaappeihin ja lueskelemme omia kirjojamme, Pikkuveli leikkii dinosauruksillaan ja esikoinen piirtelee.

Seitsemältä meillä on jokalauantainen saunavuoromme, joten pakkaamme pyyhkeet, aamutakit, saunatuoksun ja kosmetiikan ja suuntaamme alakertaan. Saunan jälkeen pojat ovat iltapalaa ja viimeisiä leikkejä vaille valmiit unille. Poikien mentyä nukkumaan kaivamme miehen kanssa esille loput lauantaikarkit ja jatkamme Areenalta Babylon Berliniä, joka meillä juuri nyt on kesken.


Elokuun lopussa meidän ihan tavallinen lauantaimme näytti tältä. Ainakin lauantaikarkit ja kirjojen lueskelu pitkin päivää näyttävät pysyvänm viikosta toiseen.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut.

”Lukas asettui takapihan puoleiselle terassille. Ilman kirjaa, istuutumatta lepotuoliin. Tunne siitä, että häntä tarkkailtiin, kasvoi varmuudeksi. 
    Jossain tuolla oli joku, joka piti häntä jatkuvasti silmällä.
    Valvoi hänen jokaista askeltaan.
    Lukas värähti. Hän ei tiennyt, kumpi olisi pahempaa.
    Se että joku seurasi häntä aikomuksenaan vahingoittaa häntä.
    Vai se että joku seurasi häntä koska tiesi, millaisiin tekoihin hän kykeni.”


Kristina Ohlsson: Sairaat sielut. (Sjuka själar, 2016. suom. Outi Menna)
WSOY, 395 sivua.


Vähän ennen ylioppilaskirjoituksia, yhtenä ihan tavallisena koulupäivänä, Lukas astuu ulos koulun pääovista, kävelee portaat alas ja huikkaa ystävilleen tulevansa kahvilaan ihan kohta, kunhan on ensin hoitanut yhden jutun. Kolmen viikon kuluttua tästä Lukas löydetään paikallisesta leikkipuistosta, rajusti pahoinpideltynä, juuri ja juuri hengissä.

Pihalla palava puu sekä talon eteen piirretty risti - samat symbolit yhdistävät Lukaksen katoamisen kahteen muuhun katoamiseen Kristianstadin pikkukaupungissa. Lukas on kuitenkin kolmesta kadonneesta ainoa, joka palasi, ja rikoksen ratkaisu löytyy hänen mielestään.

Kymmenen vuoden jälkeen Lukas palaa takaisin kotikaupunkiinsa, jossa tuntee kaupunkilaisten, entisten ystäviensä, katseiden porautuvaa selkäänsä. Onko Lukaksen muistinmenetys pelkkää teatteria ja onko hän enemmin syyllinen kuin uhri, heidän silmänsä kysyvät. Samaan aikaan Lukaksen kanssa kaupunkiin palaa myös Lukaksen vanha ystävä David puolisonsa Annan kanssa. He ovat ostaneet kaupungin vanhan pappilan ajatuksenaan remontoida siitä itselleen koti, mutta uutta alkua varjostavat talossa tapahtuvat oudot asiat. Ihan kuin joku liikkuisi talossa, siirtelisi tavaroita, hihittäisi vaimeasti pimeydessä.

Ja sitten myös yksi pappilan pihan puista syttyy palamaan.

”Hämärä muistikuva yritti pyrkiä Annan mieleen. Kaaos, se oli kaikki mitä hän muisti. Käsi, joka -hakkasi suljettua ovea, ja ääni, joka huusi anovasti.
    - Heidi, lopeta. Ole kiltti ja lopeta.
    Anna kömpi peiton alle.
    Heidi en ole minä, hän ajatteli.”

Niin kuin jo Syntitaakka-kirjasta kirjoittaessani totesin, Kristina Ohlssonin kirjoissa kiteytyy kaikki se, miksi rakastan jännityskirjallisuutta ja ajaudun suosikkikirjailijoideni uutuuksia odotellessani lukemaan myös niitä keskinkertaisia tusinadekkareita; kirja ikään kuin imaisee mukaansa. Ihan niin kuin Ohlssonin Fredrika Bergman  -kirjat myös Sairaat sielut on taitavasti kirjoitettu laatujännäri, joka osaa väistellä kaikki yleisimmät dekkarikliseet ja toisaalta osaa olla koukuttava ja yllättävä ilman, että varsinaisesti kuitenkaan keksii mitään täysin uutta. Lopulta luin koko neljäsataasivuisen kirjan kolmessa illassa - ihan vain koska tekstiä ei voinut laskea käsistä.

Ennen Sairaita sieluja Kristina Ohlsson on kirjoittanut kuusi Fredrika Bergman -jännäriä sekä kaksiosaisen Martin Benner -dekkarisarjan. Vaikka Fredrikaa yhä vähän kaipaankin, toimii Ohlssonin tyyli silti jopa paremmin nyt, kun poliisien ja tukijoiden yksityiselämien tai menneisyyden haamujen sijaan voi keskittyä ihan pelkästään siihen, mikä lopulta rakentaa hyvän, hyytävän jännitystarinan.

”Asia sai jäädä sikseen, kunnes koitti päivä jolloin hän näki taivaalla levottomana lentelevän mustan lintuparven. Silloin hän tiesi olleensa väärässä.
    Työtoverit olivat olleet oikeassa - mitään ei ollut tapahtunut.
    Vielä.
    Mutta tulisi tapahtumaan.
    Pian.”