Talvilomasuunnitelmista, Tallinnasta ja uudesta normaalista.

Viime vuoden hiihtolomalla olimme Tallinnassa. Oikeastaan meidän oli tarkoitus lähteä jo uudeksi vuodeksi, mutta silloin päiväkodista lomatuliaisiksi saamamme norovirus kaatoi sängyn pohjalle koko perheen, emmekä missään nimessä olisi jaksaneet reissata mihinkään, vaikka olimmekin jo kieritelleet matot takaisin lattioille, haudanneet oksennusämpärit takaisin kaappeihin ja siivonneet kodin useampaan otteeseen. Siispä muutimme hotellivarauksia ja siirsimme matkan hiihtolomalle. Joululomapettymyksen jälkeen tuntui kivalta, että oli jotain, mitä odottaa. Elimme koko alkuvuoden sen saman loma-ajatuksen voimalla, joka oli kannatellut meitä jo raskaan marraskuun läpi joululomaan.

Menimme Helsinkiin junalla, pyörähdimme Kampissa, Mannerheimintien Lushilla ja Itsudemossa lounaalla ja jatkoimme Tallinnaan laivalla. Tallinnassa vietimme kaksi vuorokautta kierrellen Telliskiven vintage-liikkeitä ja nappaamalla kiinni niiden ympärillä liikkuneita Pokemoneja, lounastimme F hooneessa ja ihastuimme Fotografiskaan, joka ihan vasta oli avannut ovensa, ja ostimme Kalevin suklaapuodista ison kasan tuliaisia. Jokaisen lomapäivämme aloitimme ja lopetimme hotellin kylpyläosastolta. Kokeilimme jokaisen saunan ja porealtaan, uimme ulkoaltaassa lumihiutaleiden sataessa hiuksiin ja nelivuotias tilasi ensimmäisen illan jälkeen tottuneesti itse itselleen juotavaa allasbaarista. Hotelliaamiaisella oli ihan tavallista jonottaa tiiviissä porukassa, napata vielä muutama tomaattisiivu parin muun asiakkaan välistä ja istahtaa samaan pöytään tuntemattomien kanssa.

Koronaa emme pelänneet ollenkaan, vaan olimme lähinnä helpottuneita, ettei kukaan ollut tälle lomalle ehtinyt napata norovirustartuntaa, joka taas tuntui kiertävän kaverilta toiselle.

Tallinnassa bikineitä laukusta etsiessäni löysin vaatteiden alta kolme hengityssuojainta, jotka olivat jääneet kaappiin remontin jäljiltä ja jotka kansainvälisiä uutisia tarkemmin seurannut mies oli pakannut mukaan. Kaikille neljälle suojaimia ei ollut, mutta mies oli järkeillyt, että voisi itse hätätapauksessa olla ilman. 

Vinoilin miehelle hengityssuojaimista useampaan otteeseen. Reilua viikkoa myöhemmin Suomen rajat menivät kiinni.

Nyt vuotta myöhemmin ajatus kylpylälomasta Tallinnassa tuntuu olevan kuin jostain toisesta maailmasta. Tänä vuonna aloitamme loman omaehtoisella karanteenilla: luemme kirjoja, syömme noutoruokaa, katsomme Netflixiä ja käymme hiihtämässä ja ulkoilemassa. Kun alkulomasta emme näe ketään sisätiloissa tai kutsu kylään enää edes poikien koulu- tai päiväkotikavereita, voimme loppulomasta pakata laukut ja lähteä muutamaksi päiväksi mummolaan. Uusi normaali on alkanut tuntua vanhalta normaalilta: myös joululoman aloitimme karanteenilla, jotta pystyimme matkustamaan mummolaan vähän kevyemmällä omallatunnolla. 

Sitä lomafiilistä on tänä vuonna joutunut etsimään ihan tosissaan etenkin, kun kaupungin päätös siirtää yläkoulut jälleen etöopetukseen loman jälkeen tarkoittaa sitä, että loppulomasta joudun taas tekemään töitä, jotta opetus on lomanjälkeisenä maanantaina siirtynyt luokkahuoneesta meettiin. Mutta varmasti se sieltä tulee, tänäkin vuonna, viimeistään silloin, kun levitämme patjat päiväksi olohuoneen lattialle ja viritämme leffamaratonin käyntiin.

Hei, olethan jo huomannut, että blogi löytyy nykyään myös Instagramista? Sinne on tarkoitus päivittää silloinkin, kun writer's block estää pidempien tekstien kirjoittamisen. Tulethan mukaan tästä.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö.

”Isabelle pudisti päätään ja tuijotti Amyn ohi ikkunaan, jossa pullisteli valkoinen verho. Tässä on käynyt kuin liikenneonnettomuudessa, hän ajatteli. Sitä sanoo onnettomuuden jälkeen itselleen: jos se rekka vain olisi ehtinyt mennä risteyksestä ennen kuin minä tulin siihen. Jos se Robertson vain olisi lähtenyt kaupungista ennen kuin Amy meni yläasteelle. Mutta sitä nousee autoon, ajattelee muita asioita, ja rekka jyristelee koko ajan pois ulosajotietä ja suuntaa kaupunkia kohti, ja itsekin sitä suuntaa kaupunkia kohti. Ja sitten se on ohi, eikä elämä ole enää koskaan samanlaista.”

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle, 1998. suom. Marja Haapio)

Tammi, 461 sivua.

Yhtenä tammikuun päivänä Shirley Fallsin pikkukaupungin matematiikan opettaja neiti Dayble oli pudonnut kellarinportaita ja murtanut kallonsa. Siksi luokassa odottaakin lyhyt mies, opettaja Robertson, jolla on kihara tukka, pitkä parta ja ruskeasankaiset silmälasit. Ehkä ensimmäistä kertaa joku todella näkee Amyn, joka siihen asti on sulautunut tapettiin ja koulun seiniin, kulkenut aina askeleen muiden perässä, ihan hiljaa, piiloutunut hiustensa taakse. Halu saada huomiota - opettajan, kenen tahansa - kasvaa jokaisesta kommentista, hyväksyvästä katseesta, tunnin jälkeen annetusta runosta. Kuin huomaamattaan Amy päätyy koulupäivien jälkeen ensin Robertsonin luokkaan, sitten autoon ja lopulta kiellettyyn suhteeseen.

Tyttärensä Amyn lailla myös Isabelle on oppinut olemaan näkymätön. Vielä vuosienkaan jälkeen Isabelleä ei tunne juuri kukaan: kaupunkilaisille hän on vain hiljainen, omissa oloissaan viihtyvä tehtaan sihteeri, joka aikoinaan saapui kaupunkiin mukanaan harvat tavaransa, vakavannäköinen tytär ja sormessaan vihkisormus ja joka ei koskaan oikein päässyt mukaan muiden seurakunnan naisten joukkoon, vaikka hän toi kuuliaisesti kakun myyjäisiin ja istui sunnuntaisin kirkon penkissä niin kuin kuuluikin. Iltaisin Isabelle kuulee huoneeseensa ohuen seinän läpi Amyn hengityksen ja Amyn hänen, mutta silti he ovat kauempana toisistaan kuin koskaan.

Kun Isabelle saa selville Amyn salaisuuden, jonkun on maksettava. Mutta samalla on myös kaivettava esille ne muutkin asiat, joista ei aiemmin ole puhuttu.

”Yrittämättä jättämisestä tuli tapa, ja yläasteella, kun paras palkinto oli tietysti olla oikeiden kaverien suosiossa, Amy huomasi että häneltä taas kerran puuttui rohkeutta mennä mukaan ja toimia. Kun hän lopulta tunsi olevansa melkein näkymätön, hän tajusi, että hänen yksinäisyytensä taisi jotenkin olla itse aiheutettua.

     Mutta tuossa oli Robertson, eikä Amy ollut enää näkymätön. Ei hän voinut olla, jos kerran Robertson katsoi häntä noin. (Tosin aamua halutti paeta ja hän tunsi, kuinka epäusko nosti taas päätään.) Mutta Robertson kosketti häntä kyynärpäähän ja sanoi: ’Minulla on sinulle jotain.’ Sitten hän nyökkäsi kohti tuolia, joka oli hänen työpöytänsä takana.”

 

Sinä hirveänä kesänä loputtoman helteiset päivät seurasivat toisiaan ja jopa pikkuruisen Shirley Fallsin keskustan halki virtaava joki näytti elottomalta kuin kuollut, ruskea käärme. Sen sijaan, että olisi istunut työpöytänsä ääressä niin kuin tavallisesti, Dottie Brown makasi kotona toipumassa kohdunpoistoleikkauksesta, tehtaan naiset yrittivät turhaan viilentää oloaan tuulettimella, Stacy huomasi olevansa seitsemännellä kuulla raskaana ja Amy täytti kuusitoista vuotta. Hennecockissa, kahden kaupungin päässä Shirley Fallsisa, kadonnut kaksitoistavuotias Debby Kay Thorne ei ollut vieläkään löytynyt, ja kun hänen suloiset kasvonsa vilahtivat uutislähetyksessä, käänsivät kaikki äänenvoimakkuutta kovemmalle. Tapahtui pieniä ja isoja asioita, sellaisia, jotka unohtuivat jo seuraavassa hetkessä ja sitten sellaisia, jotka muisti lopun elämäänsä. Asioita, joista myöhemmin saattoi sanoa: siitä katseesta, kosketuksesta, kaupan lattialle pudonneesta muropaketista kaikki alkoi. 

”Mutta tänä kesänä ei siihen palapeliin, joksi Isabellen muistot olivat nyt järjestäytyneet, tietenkään sisältynyt mitään nautintoa. Isabelle tunsi vain tukehtuvansa. Nuo yhteiset päivällisetkin keittiössä päivien pidennyttyä - ’No, mitä uutta sinulle kuuluu?’ hän oli sanonut hymyillen tyttärelleen ja avannut lautasliinan sylissään.

      ’Ei paljon mitään. Jotkut jäi koulun jälkeen ylimääräiselle matikan tunnille.’ Olankohautus. ’Se Robertson opettaa meille uusia asioita.’ Suloiset kasvot, kirkkaat silmät.

     Voi hyvä luoja. Isabelleä itketti.”

Stroutin maailma on samalla surullinen ja lohdullinen, kaunis ja ruma, outo ja uskomattoman todentuntuinen. Amyn ja Isabellen tarinoiden lomaan kudotaan koko pikkukaupungin, lähinnä naisten, elämä pettymyksineen ja petoksineen, ystävällisine kohtaamisineen ja toiveineen, jotka haudataan, koska joskus on vain pakko. Vaikka kirjan teemoja ovat häpeä, epävarmuus, puhumattomuus, naiseksi kasvaminen ja toive tulla todella nähdyksi, kirjoittaa Strout ennen kaikkea lempeästi ja rakentaa hahmonsa sellaisiksi, ettei niihin voi olla samaistumatta ja kiintymättä. Itselleni kaikista läheisimmäksi nousi lopulta Isabelle, jonka näennäisen harmaa hahmo kasvoi lopussa ihan toiseksi, kuin olisi odottanut, ja jonka surullisen yksipuolisen ihastumisen pomoonsa tuntee melkein omanaan.

Jos pidin aiemmin lukemistani Olive Kitteridgestä ja Nimeni on Lucy Bartonista, niin Pikkukaupungin tyttöä rakastin. Juuri tällaisia kirjoja haluan lukea enemmän: tekstiä, joka ei aina päästä ihan helpolla, mutta joka lopulta osoittaa, että juuri näiden lauseiden takia kannatti hetkeksi pysäyttää kaikki.

Sillä senkin helteisen kesän jälkeen tulee syksy ja sen kirpeät, kullankeltaiset päivät. 

 

”Mutta mitä ihminen voi tehdä? Hän voi vain jatkaa elämäänsä. Niin ihmiset tekivät ja olivat tehneet jo tuhansia vuosia. Ihminen otti tarjotun ystävällisyyden vastaan, antoi sen suodattua nin pitkälle kuin se suodattui ja kantoi jäljelle jääneitä syviä haavoja mukanaan, koska tiesi, että ne saattaisivat ajan myötä muuttua melkein siedettäviksi.”

Claudie Gallay: Tyrskyt.

”Illalla levitin lopun hopperinvihreäni huoneen oveen. Jätin ikkunan auki, jotta haju haihtuisi.

     Menin ulos.

     Tiellä ei ollut ketään. Vain vartijalintu tarkkailemassa nummea.

     Istuin odottamaan, että aukeus nielaisisi minut. Tekisi minusta kivikuntaan kuuluvan olennon, joka tarkkailisi hiljaisuudessa maailmaa.”

 

Claudie Gallay: Tyrskyt (Les Deferlantes, 2008. suom. Titia Schuurman)

WSOY, 479 sivua. 

La Haguen kylä Normandian uloimmassa nimenkärjessä elää ja hengittää merta. Myrskypäivinä tuulet huutavat kuin kadotetut sielut, aallot lyövät rantapadon yli, merilinnut syöksyvät parvina kohti majakan valoa, jysähtävät lasiin valon houkuttelemina. Välillä tuulee niin kovaa, että tuuli repii perhosiltakin siivet, sanovat kyläläiset, ja päivinä, joina meri vie ihmisiä, on se väriltään siniharmaa. Silloin on kerättävä sisään terassin tuolit, suljettava ikkunat ja jäätävä odottamaan, mitä meri on päättänyt.

Juuri La Hagueen Tyrskyjen kertoja, lukijoille nimettömäksi jäävä lintujen tutkija, saapuu kokoamaan itseään pienistä palasista ja parsimaan särkynyttä sydäntään. Syksyllä saapuessaan hän laskee villihanhet, talvikuukausina pitää kirjaa merimetsojen käyttäytymisestä, keväällä kirjaa muuttolinnut, pesät ja poikaset. Kevään ensimmäisen rajumyrskyn puhjetessa lintujen tutkija tapaa satamaravintolassa Lambertin, joka unohtamisen sijaan haluaa muistaa, tietää totuuden. Vähän vahingossakin lintujen tutkija, joka on saapunut La Hagueen ollakseen yksin, jopa hukkuakseen kaikennielevään suruunsa, ajautuu selvittämään neljäkymmentä vuotta vanhaa haaksirikkoa, joka edelleen painaa kyläläisten mieliä. Paloiko majakassa tosiaan valo sinä myrsky-yönä, jona pieni purjevene särkyi kiviä vasten ja meri vei mukanaan Lambertin koko perheen, vanhemmat ja kaksivuotiaan pikkuveljen?

Vaikka Tyrskyjen pääosassa on meri, on Claudie Gallay rakentanut kirjaansa myös mielenkiintoisen henkilökokoelman. Lintujen tutkijan ja tragediaa mukanaan kantavan Lambertin ohella vahvimmiksi hahmoiksi nousevat vanhuudenhöperö Nan, joka edelleen odottaa meren antavan hänelle perheensä takaisin, sekä entinen majakanvartija Theo, joka rakastaa lintuja sekä väärää naista. Vähitellen kylän ihmissuhteiden sotkuinen verkko alkaa aueta, ja salaisuudet, jotka on painettu piiloon vuosia sitten, on pakko kohdata. Mutta merelle on helpompi antaa anteeksi kuin ihmisille. 

”Ensimmäinen valokiila liukui majakasta vedenpinnalle, se valaisi sataman, veneiden ankkuripaikat. Kyntevänkin se valaisi, ja sitten kaikki hukkui jälleen pimeään.

     Vastaani tuli hahmoja, varjoiksi muuttuneita olentoja, jotkut niin yksinäisiä että koputtivat mille tahansa ovelle päästäkseen katseen tai tulen piiriin. Ne joiden luona ei kukaan käynyt laahautuivat baariin. Keskustelut venyivät. Verhoja raotettiin. Vielä silloinkin kun ulkona ei enää kulkenut ketään, silloin riitti pelkkä varjokin. Ja kun itsestä ei enää jaksettu puhua, voitiin vielä puhua muista. Elävistä ja kuolleista.” 

 

Tyrskyt on lähes täydellinen kirja niihin yksinäisiin iltoihin, joina sade ropisee ikkunaa vasten, tai Suomen marraskuuhun, jossa valo leikkii kuurupiiloa. Kerronta etenee sinisen kaikissa eri sävyissä viipyillen, muuttuu paikoin runomaiseksi ihan vain iskeäkseen seuraavalla sivulla niin kuin aalto vasten majakan ikkunoita. Vaikka kirja nostaa esille isoja teemoja toipumisesta kaipuun kautta rakkauteen ja valheista ja kostosta kykyyn antaa anteeksi, on sen ydin kuitenkin tunnelmassa. Jos kuuntelee oikein tarkasti, voi sivuja kääntäessään melkein, melkein, kuulla lokit, sumutorven huudon sekä kallioon iskeytyvät aallot. Aikana, jona ei voi matkustaa, vie Tyrskyt kuitenkin Ranskaan, pieneen luonnon hallitsemaan merenrantakylään, ja jättää sinne.

Ja siinä missä muuttolinnut palaavat aina lopulta takaisin, myös ikävä vähitellen helpottaa.

Mikään helppo kirja Tyrskyt ei ole, vaan sen vaatii: ota aikaa, keskity, uppoa tarinaan niin kuin mitään muuta ei olisikaan. Juuri siksi, sen kaiken muun takia, minun lukukokemukseni jäi kolmeen tähteen: saadakseen tästä irti kaiken mahdollisen, tälle olisi pitänyt varata kokonainen viikonloppu sen sijaan, että kuin kirjaa iltaisin vähän kerrallaan.

"Se viiltävä kipu niskassani.

Kun lähdin hänen luotaan, sumu oli revennyt. Sää oli kääntynyt valoisaksi. Ja sitten valo häipyi. Ehkä juuri se tekikin ihmisen hulluksi täällä, se valon puute. Pimeys jo kauan ennen yötä ja kauan sen jälkeen. 

     Ja meren rajaton avaruus."

Kuukauden vege: maailman paras tomaattikeitto.

Helmikuun vegenä kokataan maailman parasta tomaattikeittoa, joka sopii niin kesään kuin pakkaspäiviinkin. Tämä on yksi meidän perheen vakioresepteistä ja minun lohturuokaani. Alun perin vastaavaa tomaattikeitto tuli meidän ruokalistallemme Kasviskaiffarien ruokakassin kautta, ja tästä ohjeesta muokkasin sitten sen meidän näköisemmän.

MAAILMAN PARAS TOMAATTIKEITTO

1 l tomaattimehua

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä

1 paprika

pala chiliä

kevätsipulia

150 g herkkusieniä

oliiviöljyä

kasvisliemikuutio

mustapippuria

timjamia

1 prk kaurakermaa

tuoretta basilikaa

Kuumenna öljy kattilassa. Lisää pilkotut sipuli, paprika, valkosipuli ja chili ja kuullota niitä hetki öljyssä. Pese ja pilko herkkusienet ja lisää nekin hetkeksi kuullottumaan, kunnes sienet hieman pehmenevät.

Lisää kasvisten joukkoon mausteet, kevätsipulisilppu ja murskattu kasvisliemikuutio sekä tomaattimehu. Kiehauta ja anna keiton sen jälkeen porista puolisen tuntia keskilämmöllä välillä sekoitellen. 

Lisää kaurakerma ja kuumenna. Mausta tuoreella basilikalla.

 

Jotain muuta keittoa?

Kokeile vaikka

hariraa

tai  

thaimaalaista tofu-nuudelikeittoa

Korona-aika teki minusta hurahtajan.

 

Joululomalla kaivoin vanhempieni häkkivarastosta itselleni sukset. Sieltä ne löytyivät, aseteltuina siististi nukkekodin, viherkasvihyllykön ja matkalaukkujen viereen, ne samat violetit Karhut, jotka ostettiin minulle sinä vuonna, jona minut valittiin 5C-luokan ahkerimmaksi ladullakävijätytöksi. Hiihtokilometrit merkittiin aamuisin tarkasti luokan ovessa olleeseen listaan oman nimen perään, eikä voitosta tarvinnut edes haaveilla, ellei oma lukema ollut kolminumeroinen. Noina viikkoina kannoimme usein ystäväni kanssa suksemme liikuntapuistoon ja vietimme illan kilometrejä keräten. Suksien alla narskui lumi ja poskilta tuoksui mintunvihreä Vitalis.

Mutta sitten kävi se perinteinen: ala-asteen jälkeen hiihtoinnostus laantui ja sukset hautautuivat häkkivarastoon. Pakollisten liikuntatuntien ulkopuolella minua ei juuri ladulla nähty, ja ystäväni, joka vielä joitain vuosia aiemmin valittiin kaupungin maakuntaviestijoukkueeseen, hylkäsi hänkin sukset ja osti sen sijaan paidan, joka julisti, kuinka Rock and roll pelasti minut urheilulta.

Kunnes tuli korona.

En käynyt keväällä läpi kaikkia kodin kaappeja Kon Marin oppien mukaan, innostunut kotitekoisesta pataleivästä tai koristellut jouluksi kotia kuivatetuilla appelsiininlohkoilla, mutta jotain korona-aika minullekin teki: yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen innostuin vähän yllättäen ja ihan täysin hiihtämisestä. Ne häkkivarastosta löytämäni vanhat sukset matkasivat kotiin Jyväskylään ja liityin Facebookin Jyväskylän latutilanne -ryhmään. Ja kun ryhmään pitkän odotuksen jälkeen ensimmäistä kertaa päivitettiin, että Ladun majan perinteisen ladut oli ajettu, pakkasimme koko perhe hiihtokamppeet autoon ja ajoimme paikalle. Kymmenen kilometrin, punaisten poskien ja kahdenkymmenen vuoden edestä kivistävien lihasten ansiosta olin pian yhtä onnenhykkyrää.

Tänä vuonna, ensimmäistä kertaa sitten niiden ladullakävijätyttövuosien, on jääkaapin oveen taas kiinnitetty hiihtokilometrilista, jossa minun lukemani on jo melkein kolminumeroinen.

On ollut outo vuosi. Jopa niinkin outo, että siitä selvitäkseen on ollut pakko hurahtaa. Kun ei ole voinut suunnitella matkaa, haaveilla varpaita hyväilevistä Välimeren aalloista tai edes keventää sydäntä ystävän kanssa viinilasillisella, joka venähtääkin yllättäen pikkutunneille, on ollut pakko uppoutua johonkin muuhun. Ennen kun keksin kaivaa esille ne vuosien takaiset Karhut, olin jo ehtinyt hurahtaa lukemiseen, vielä tavallistakin enemmän. Tänä vuonna on tuntunut erityisen hyvältä, välillä jopa elintärkeältä, uppoutua hyvään tarinaan ja matkata sen avulla jonnekin ihan muualle. Viime vuonna kannoin kirjastosta kotiin kirjakasan toisensa perään ja luin enemmän kirjoja kuin vuosikausiin.

Pikkuhiljaa mielessä on kuitenkin hiihtolatujen sijaan alkanut pyöriä ikkunalaudat valtaavat viherkasvit, lannoitteet ja terrakottaruukut. Seuraava korona-ajan hurahdus on jo ihan nurkan takana.

Vanessa Springora: Suostumus.

”Jo ennen kuin osaisin lukea ja kirjoittaa, rakensin kirjoja kaikesta mitä sain käsiini: sanoma- ja aikakauslehdistä, pahvista, teipistä ja narusta. Tein kirjoistani mahdollisimman kestäviä. Tärkeintä oli esine. Sisällöstä kiinnostuin vasta myöhemmin.

     Nykyään suhtaudun kirjoihin epäluuloisesti. Niiden ja minun väliin on noussut lasiseinä. Tiedän, että kirjat voivat olla myrkkyä. Tiedän, miten tuhoisa lataus kansien välissä voi olla.

     Vuosikausia kiersin kehää häkissäni, ja uneni olivat yhtä kostoa ja murhaamista, kunnes ratkaisu tuli silmieni eteen itsestään selvänä: aja saalistaja omaan nurkkaansa, sulje hänet kirjaan.”

Vanessa Springora: Suostumus (Le Consentement, 2020. suom. Lotta Toivanen)

WSOY, 175 sivua.

Arvostelukappale.

Kaikki edellytykset ovat koossa: On väkivaltainen isä, joka lähti Vanessan ollessa vielä pieni, ja jätti jälkeensä vain jonkinlaisen selittämättömän kaipuun. On halu upota kirjoihin, kirjoittaa. On tietty seksuaalinen varhaiskypsyys, haavoittuvuus ja ennen kaikkea valtava toive tulla nähdyksi, saada vihdoinkin huomiota joltain.

Juuri tähän iskee G, kuuluisa kirjailija, jonka kanssa kolmetoistavuotias Vanessa päätyy eräässä tilaisuudessa istumaan samaan päivällispöytään. G:n hymy on isällinen, ja vaikka hänen sutkautuksensa saavat koko seurueen nauramaan, on se tietty veitikkamainen hymy suunnattu vain ja ainoastaan Vanessalle. Myöhemmin taksin takapenkillä G:n käsivarsi nojaa vasten Vanessan käsivartta eikä sanoja edes tarvita. G:n ensimmäinen kirje saapuu muutaman päivän kuluttua, ja siitä alkaa heidän suhteensa.

Vanessa on juuri täyttänyt neljätoista, G on viidenkymmenen. Kadulla hän kävelee vastaan muka sattumalta, järjestää yllätyskohtaamisia, lopulta salaisen tapaamisen. Ensimmäisenä iltapäivänä sekasortoisessa, kirjojen täyttämässä yksiössään G on vielä hienovarainen suudellessaan eikä edes ehdota sen enempää. Sen jälkeen kirjeet muuttuvat entistä intohimoisimmiksi, ja pian Vanessa löytää itsensä G:n vuoteesta ja hänen heille vuodeksi vuokraamasta hotellihuoneesta.

Vanessa on korviaan myöten rakastunut, eikä edes hänen äitinsä tai heitä ympäröivä kulttuuriyhteisökään juuri tuomitse suhdetta - teinitytön ja ennenkin vastaaviin suhteisiin syyllistyneen kirjailijan seurustelu on käytännössä julkinen salaisuus. Siksi menee aikaa, vuosia, ennen kuin Vanessa todella ymmärtää, että vuosisadan rakkaustarinan sijaan hänen kokemuksensa on pelkkää hyväksikäyttöä, kaikin puolin sairas valtasuhde. Vielä silloinkin, kun suhteen jättämät haavat ovat auki, Vanessa törmää G:hen lehtien otsikoissa sekä tämän kirjoissa, joissa koko heidän historiansa kerrotaan täysin väärin ja riepotellaan kaikkien nähtäville. Vähitellen trauma hajottaa Vanessan kokonaan. Vasta kolmenkymmenen vuoden jälkeen Vanessa uskaltaa olla muutakin kuin uhri: kirjoittamalla tarinansa kirjaksi hänestä tulee vihdoinkin oman tarinansa subjekti - vihdoinkin hän ottaa menneisyytensä takaisin itselleen. 

”Ensin nimettömät ilmiantokirjeet, sitten pelko siitä, että molemmilla on aids: nuo perättäiset uhkat kiteyttävät hyvin meidän rakkautemme. Piileksiä, kadota, vältellä silminnäkijöitä ja kateellisten katsetta, huutaa oikeussalissa, että rakastan häntä palavasti, kun rakkaani samaan aikaan pannaan käsirautoihin... Kuolla sylikkäin, riutuneena ja langanlaihana, mutta sydän toiselle sykkien... Elämäni G:n rinnalla muistuttaa yhä enemmän romaania. Onko siinä traaginen loppu?”

Suostumuksen voi helposti lukea käytännössä yhdeltä istumalta: toisaalta siksi, että alle parisataasivuinen kirja on tosiaan todella nopealukuinen, toisaalta siksi, että tarina imaisee mukaansa niin, ettei sitä edes malttaisi laskea käsistään. Kenen on vastuu vinksahtaneesta suhteesta, kuka on kykenevä antamaan suostumuksen ja miten pitkälle toista voi manipuloida, kysyy omista kokemuksistaan kirjoittava Springora. Ranskassa Suostumus aiheutti ilmestymisvuonnaan valtavan kohun - eikä ihmekään. Mitään peittelemättä tai yhtään kaunistelematta se kertoo tarinan rakkaudesta, joka ei ollut rakkautta lainkaan, sekä yhteiskunnasta, joka sulki silmänsä siltä, mitä sen edessä tapahtui, jopa antoi sille hyväksyntänsä. Miten mies, joka oli täysin avoimesti rikollinen, saattoi silti nousta yhteiskunnassa arvostettuun asemaan ja noutaa kirjallisuuspalkinnon toisensa perään?

Springoran kirjoitustyyli on jollain tapaa kliininen ja toteava, mikä sopii aiheeseen hyvin; kirja ei mene ihan niin syvälle ihon alle kuin vaikka pitkälti samaa aihepiiriä käsittelevä Kate Elizabeth Russelin Vanessa eikä siksi ole lukukokemuksena niin rankka. Silti Suostumusta ei voi juuri kuvailla muilla sanoilla kuin iljettävä tai pöyristyttävä. Toisaalta se on myös kirja, joka on tärkeä lukea. 

G jäljentää palkittuihin kirjoihinsa Vanessan ja muiden valloitustensa rakkauskirjeet, heidän suostumuksensa. Samalla hän kirjoittaa heidän tarinansa: vasta vuosien päästä Vanessa tajusi olleensa Tukholma-syndrooman uhri.

”Miten hän voisi olla paha, hänhän on mies, jota rakastan? Hänen ansiostaan minä en ole enää se tytöntyllerö, joka istuu yksin ravintolassa ja odottaa isäänsä. Hänen ansiostaan minä olen vihdoin olemassa.

     Puute, rakkauden puute on kuin kaiken imevä jano, narkkarin jano, se ei katso toimitetun aineen laatua vaan pistää kuolettavan annoksen siinä uskossa, että se tekee hyvää. Huojentuneena, kiitollisena ja onnellisena.”

Viisivuotisjuhlista, ystävistä ja Bon Jovista.

 

Sinä tammikuisena päivänä olin suunnitellut leipovani porkkanakakun, samanlaisen jonka kaksi päivää sitten olin leiponut opettajanhuoneeseen viimeisen työpäivän kunniaksi. Nelivuotias esikoinen oli viety aamulla normaalisti päiväkotiin, mutta olin luvannut tulla hakemaan ennen päiväuniaikaa, jotta voisimme leipoa yhdessä. Jääkaapissa odottivat jo valmiina porkkanat ja tuorejuusto.

Mutta niin vain Pikkuveli päätti alkaa syntyä juuri sinä päivänä, viisi viikkoa ennen aikojaan. Kun kuusi päivää myöhemmin kotiuduimme vauvan kanssa, tuntui ajatus porkkanakakun leipomisesta olevan kuin jostain toisesta elämästä.

Pikkuveljen syntymäpäivä on tulppaanien aikaa, pakkasen ja talvikenkien alla narskuvan lumen aikaa, luistelukelien, pulkkamäen ja punaisten poskien aikaa. Niin tänäkin vuonna. Kun synttärisankari aamulla heti kuuden jälkeen kömpi väliin, näytti mittari miinus seitsemää ja ikkunalaudalla ja auton katolla oli taas uusi kerros pakkaslunta.

Sen sijaan niitä perinteisiä isoja syntymäpäiviä, joina kotiin pakkautuvat yhteen kummit, mummit, naapurit ja ystäväperheet, eteinen täyttyy erikokoisista kengistä ja suklaakakkua leivotaan niin paljon, että viimeiset viedään juhlien jälkeen maanantaina päiväkodin aikuisille, emme tänä vuonna tietenkään saaneet järjestää. Kun Jyväskylän koronatartunnat keskiviikkona ryöpsähtivät ihan käsistä, aloimme varovasti puhua syntymäpäiväsankarille, ettei tänä vuonna juhliin välttämättä tulekaan edes niitä muutamia, jotka olimme edellisviikolla kutsuneet. Ostin kuitenkin pienet ongintapalkinnot, puhalsin ilmapallot, leivoin kakun ja toivoin parasta. Tietenkin, sillä olihan se yksi laskenut öitä syntymäpäivänsä marraskuusta asti. Ja ikinä ennen en ole ollut niin onnellinen niistä viidestä pienestä pojasta, jotka kokoontumisrajoitusten puitteissa saimme juhliin kutsua ja jotka vanhemmat maskit naamalla jättivät eteiseen kutsuun kirjoitettuna aikana. Seuraavan kahden tunnin aikana ne täyttivät kodin pitkästä aikaa huudolla, juoksuaskeleilla, lattian valtaavilla popcorneilla ja Bon Jovin suurimmilla kasarihiteillä niin, että vieraiden lähtiessä olo oli ryytynyt ja onnellinen. Illalla saimme vielä kylään Pikkuveljen kummitädin ja sunnuntaina isovanhemmat, jotka viimeksi kävivät meillä Pikkuveljen nelivuotissyntymäpäivillä silloin, kun maailma oli vielä täysin eri. Yhden viikonlopun ajan elämässä oli taas kahvipöydän ympärillä käytyjä keskusteluja sekä ihmisiä, joita kuluneen vuoden aikana olen lähinnä vain kaivannut. Kun kaupungin uusia rajoituksia alkoi sunnuntaina tippua ja päivä muuttui illalla työpäiväksi tuntui, että tuo yksi normaali viikonloppu tuli aika hyvään aikaan.

Ja sen porkkanakakun leivoin muuten tarjolle niin kuin aina poikien syntymäpäiville.