keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Fiona Barton: Leski.

”Mutta muutaman päivän kuluttua, kun minä en suostu sanomaan mitään, tiedotusvälineet lähettävät isokenkäisiä. Isoja kaljamahaisia miehiä, ja naisia joilla on terävät kasvot ja tyylikäs takki. He ajavat tänne kalliilla, kiiltävillä autoillaan ja astuvat ulos kuin kuninkaalliset. Muutamien tullessa jopa valokuvaajat lakkaavat hölmöilemästä. Yksi mies, sen näköinen kuin tulisi suoraan näyteikkunasta, tunkeutuu väkijoukon läpi ja kävelee pihatietä ovelle. Hän jyskyttää ovea ja huutaa: ’Rouva Taylor, miltä tuntuu olla lapsenmurhaajan vaimo?’ Minä istun sängyllä häpeästä punaisena. Tuntuu kuin kaikki näkisivät minut, vaikka eivät näekään. Minut on paljastettu.”


Fiona Barton: Leski (The Widow, 2016. suom. Pirkko Biström)
Bazar, 367 sivua.


Kuluneen neljän vuoden aikana Jean Taylor on jo ehtinyt tottua siihen: hänen elämästä on julkista omaisuutta. Toimittajat päivystävät etuoven takana kuin hyeenalauma, kamerat jo valmiiksi tähdättyinä ikkunoita kohden, tiputtavat kirjeitä postiluukusta. Ihmiset, täysin tuntemattomat, repäisevät lehdestä hänen miehestään Glenistä kertovan artikkelin, kirjoittavat hirviö valtavin kirjaimin sen päälle, lähettävät vihapostia, huutelevat kaupassa perään. Missä hän on, he tivaavat häneltä kerta toisensa jälkeen, sekä poliisi että ohikulkijat. Missä Bella on?

Soitto hätänumeroon oli tullut maanantaina lokakuun toisena päivänä kello 15.38 neljä vuotta sitten: nainen, jonka ääni oli ahdistuksesta hengästynyt, kertoi pienen tyttärensä kadonneen. Kuva kaksivuotiaasta Bella Elliottista koristaa pian niin sanomalehtiä kuin TV-uutislähetyksiäkin, mutta tyttö tuntuu kadonneen lähes jälkiä jättämättä, kunnes poliisi löytää epäillyn. Mitä te teitte hänelle, herra Taylor? komisario Bob Sparkes kysyy kerta toisensa jälkeen. Tutkittuaan Glenin tietokoneen ja löydettyään sieltä rankkaa lapsipornoa poliisi on asiastaan entistä varmempi. Mutta kuinka saada syyllinen satimeen, kun viimeinen ratkaiseva todiste - ja pieni Bella - ovat edelleen löytämättä?

Nyt Glen on kuitenkin kuollut, jäänyt bussin alle aivan Sainsburyn edessä, ja Bellan kohtalo uhkaa jäädä lopullisesti mysteeriksi - kunnes sekä poliisi että lehdistö kohdistavat katseensa Jeaniin, nuoreen leskeen. Mihin totuuteen kaikkein lähimpää Gleniä seurannut ihminen itse uskoo?

”Hän on ventovieras, mutta me olemme tiukemmin yhteen sidotut kuin ikinä ennen. Hän tuntee minut. Hän tietää heikkouteni.
     Hän tietää, että olisin halunnut hänen sieppaavan pikkutytön ja tuovan hänet kotiin.
     Minä tiedän, että olen aiheuttanut kaikki nämä vaikeudet pakkomielteelläni.”

Vuoden lööppiä metsästävä Daily Postin Kate Waters kävelee muitta mutkitta sisään Jeanin taloon portailta nappaamassa maitopullo kädessään, laittaa teeveden kiehumaan ja kaivaa kaapeista esille kupit ja sokerin. Tuntuu kuin juttelisi vanhan tutun kanssa, Jean ajattelee, hieman hämmentyneenä, ja huomaa kertovansa vähitellen enemmän kuin kenellekään muulle, enemmän kuin koskaan aiemmin.

Leski on Fiona Bartonin esikoisromaani, joka noudattaa pitkälti samaa rakennetta ja kaavaa kuin alkukesästä lukemani Lapsikin. Jännäri ei mässäile väkivallalla tai raakuuksilla, vaikka aihe lapsen katoamisineen ja hyväksikäyttöineen rankka onkin, ja juoni punoutuu ja lopulta selviää lukijalle vähitellen. Ihan se kaikkein tavanomaisin psykologinen trilleri Leski ei ole, muttei se ehkä juuri hidastempoisuutensa takia toisaalta yllä myöskään Bartonin uusimman tasolle. Perinteisen jännärin ohella Leski rakentaa vanhoja henkilökuvia erityisesti miehensä varjossa hiipineestä, vuosien saatossa värittömäksi muuttuneesta vaimosta ja miehestä, joka ei lopulta ollutkaan sitä, miltä alun perin näytti. Mutta kuka lopulta onkaan syyllinen ja kuka syytön?

”Kaksi vuotta siitä kun hänet siepattiin. Ei häntä enää löydetä - ne ihmiset, jotka veivät hänet, ovat varmasti jo saaneet uskotelluksi kaikille, että hän on heidän, ja hän varmasti uskoo, että he ovat hänen äitinsä ja isänsä. Hän on pieni eikä luultavasti muista oikeasta äidistään mitään. Toivottavasti hän on onnellinen ja he rakastavat häntä yhtä paljon kuin minä rakastaisin, jos hän olisi täällä minun luonani.
     Hetken näen hänet mielessäni meidän kotimme portaikossa, hän pomppii istuallaan alemmaksi ja nauraa. Huutaa minua katsomaan.”

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

#EDsinki ja viisi päivää Helsinki-lomailua.


Jos emme tänä kesänä matkustaneetkaan ulkomaille, vietimme kuitenkin tämän viikon pääasiassa Helsingissä.

Maanantaina hypättiin junaan heti aamuseitsemän jälkeen - ihan jotta saataisiin siitäkin täysi lomapäivä Helsingissä. Oltiinkin kaupungissa heti yhdeltätoista ja hotellilla pyörähtämisen jälkeen aloitettiin lomailu lounaalla Kampin Itsudemossa siskon ja siskon miehen kanssa. Koska tarkoitus ei ollut ympätä päiviä liian täyteen, ei loppupäiväksi ollut muuta ohjelmaa kuin Linnanmäki. Lintsin jälkeen haettiin hotellille iltapalaa Fafa’silta ja Subwaylta ja vietettiin sen jälkeen loppuilta hotellin saunassa ja uima-altaalla.

Tiistaina ohjelmassa oli perinteinen Korkeasaari-päivä, ja ennen lautalle menoa piipahdettiin vielä pikaisesti muutamissa kaupoissa. Siskon ja siskon miehen lisäksi saatiin seuraksi myös ystäväperhe, joka sattui olemaan Helsingissä samaan aikaan. ja oli ihana nähdä ystäviä pitkästä aikaa edes näin pikaisesti etenkin, kun tälle kesälle ei saatu sovittua mitään pidempää tyttöjen viikonloppua. Korkeasaaren jälkeen tavattiin vielä miehen sisko Vapinossa ja suunnattiin loppuillaksi jälleen saunaan ja uimaan. 

Keskiviikkona pistäydyimme poikien kanssa pikaisesti Kaupunginmuseon Lasten kaupungissa sekä lounaalla ennen kuin mies suuntasi poikien kanssa Jyväskylän-junaan ja me siskon kanssa Järvenpään kautta Malmille ja #EDsinkiin. Aurinko paahtoi täysin pilvettömältä taivaalta ja jonottaesssa meni koko illan aikana yhteensä useampi tunti, mutta siitäkin huolimatta - tai juuri siksi - keikka ja koko ilta oli jokaisen euron ja jonon arvoinen. Eniten odottamani Photographin sijaan illan hienoin hetki taisi lopulta olla Perfect, jonka aikana kaikki 60 000 ihmistä kuuntelevat ihan hiljaa - ihan vain koska juuri niin tuo kappale kuulostaa kaikkein parhaimmalta.

Torstaina pakattiin siskon kanssa mukaan bikinit, uikkarit, pyyhkeet, dekkari ja lounassalaatit ja suunnattiin lautalla päiväksi Suomenlinnaan. Mittari näytti kahtakymmentäkuutta ja merivesi oli vain joitain asteita kylmempää. Myöhemmin käveltiin vielä syömässä Kalevankadun Putte’s pizza & barissa sekä lasillisilla Loisteen kattoterassilla. Perjantaina kierrettiin puolestaan Helsingissä muutamia kirpputoreja ja second hand -liikkeitä, käytiin ihan superhyvällä lounaalla Töölön vietnamilaisessa Lie Missä ja käveltiin lopulta takaisin keskustaan Töölönlahtea pitkin.

Kun joitain vuosia sitten kipuilin pätkätyöttömyyttäni erityisen paljon, pohdimme miehen kassa puolivakavissamme myös Helsinkiin muuttoa. Useampana keväänä selailin työpaikkoja ja leikittelin ajatuksella ihan uudesta koulusta ja ihan uudesta kaupungista, mutta sitten en kuitenkaan osannut kuvitella hakevani yhtään auki olleista työpaikoista tai tosissani nähdä itseäni asumassa missään muualla kuin Jyväskylässä. Ja oikeasti rakastan Helsinkiä juuri tällaisena: kaupunkina, jossa aina fiilistelen mukulakivikatuja, merta ja Tuomiokirkkoa, raitiovaunujen kolinaa, museoita, lokkien kirkunaa ja uusia, pieniä ravintoloita terasseineen. Minun Helsinkini on ulkona syötyjä lounaita ja lauttamatkoja, päiviä, joina ei tarvitse miettiä tuntisuunnitelmia, siivota tai hikoilla kaupassa koko viikon ostoslistan kanssa, kaupungin kattojen taakse laskevaa kesäaurinkoa ja Linnanmäellä syötyä popcornia - ja vaikka kuinka siellä viihdynkin, en osaisi kuvitella sinne arkeani.

Loman toki voin kuvitella Helsinkiin uudelleenkin, taas kerran. Viiden Helsinki-päivän jälkeen bucket listille jäi nimittäin vielä Heureka dinosauruksineen sekä Luonnontieteellinen museo.

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Viime aikojen parhaat second hand - löytöni.


Jos johonkin olen erityisen tyytyväinen niin siihen, että olen viime kuukausina saanut kirppistelyn osaksi arkea. Kesän aikana olemme pyörähtäneet poikien kanssa Mäki-Matin perhepuiston perjantaikirppiksellä käytännössä joka viikko, ja ihan samalla tavalla olen ottanut tavaksi käydä aina ohikulkumatkalla vähintäänkin vilkaisemassa, mitä Keskustan kirppiksellä milloinkin on tarjolla: alkukesästä sieltä tarttui mukaan Hennesin vaaleanpunainen neule, josta tuli heti uusi luottovaatteeni. Viime viikolla löysin Facebook-kirppikseltä tokaluokkalaiselle nipullisen kouluvaatteita syksyksi ja maksoin farkkupaidasta, collegesta, kahdesta t-paidasta, legginseistä ja kaksista farkuista yhteensä kaksikymppiä.

Joku aika sitten kaverini jakoi Facebookissa kuvan kierrätyskeskuksesta löytämästään Artekista, josta oli maksanut kympin. Oikeastaan vasta kaverin superlöytöä ihastellessani tajusin, että siinä missä ennen näin kirpputorien rekeillä pelkkää tasaista vaatemassaa, osaan minäkin jo melko hyvin bongata sieltä ne helmet, hyväkuntoiset farkkupaidat ja kolmen euron neuleet, joita tulen käyttämään vielä pitkään. Jos en ihan vielä osu ihan vastaaviin kultasuoniin kuin kauemmin kirppistelleet kaverini, ovat vaatekaapit kuitenkin viime kuukausina täydentyneet ainoastaan kierrätystavaroilla. Kesän aikana olen hankkinut muun muassa nämä:


Zaran kuviollinen hame, 2 euroa.
Papun legginsit esikoiselle, 6 euroa.
Hennesin vaaleanpunainen neulepaita, 3 euroa.
Hennesin farkkupaita esikoiselle, 3 euroa.
Pompin t-paita esikoiselle, 3 euroa.
Beau Hudsonin college esikoiselle, 3 euroa.
Leviksen t-paita esikoiselle, 2 euroa.
Kahdet farkut esikoiselle kaupan päälle.


Näiden lisäksi joku viikko sitten Pikkuveli iski Mäki-Matin perhepuiston perjantaikirppiksellä silmänsä Turles-naamiaspukuun ja naamioon. Ostimme sen eurolla itsellemme ja se onkin sen jälkeen ollut kolmevuotiaan loppukesän käytetyin vaate.


keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin.

”Totta kai minä jälkeenpäin ajatellessani näin pieniä viitteitä siitä mitä oli tekeillä - hyvin vähäisiä, täytyy heidän kunniakseen sanoa - kun he joskus katosivat salaperäisesti ja sitten monen tunnin päästä puhuivat hyvin epämääräisesti siitä missä olivat olleet, tai heittelivät toisilleen kreikaksi tai jopa latinaksi yksityisiä vitsejä jotka selvästi oli tarkoitettu menemään minun pääni yli. Totta kai minä inhosin sitä, mutta ei siinä tuntunut olevan mitään huolestuttavaa tai epätavallista, vaikka jotkut noista ohimennen esitetyistä huomautuksista saivatkin kammottavan merkityksen paljon myöhemmin. Lukukauden lopulla Bunnylla esimerkiksi oli raivostuttava tapa puhjeta yhtäkkiä laulamaan Piippolan vaarin kertosäettä; minusta se vain oli ärsyttävää enkä käsittänyt sitä valtaisaa kiihtymystä jota se muissa herätti, enhän minä silloin, toisin kuin nyt, tiennyt että se jähmetti heidät luita ja ytimiä myöten.”


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992. suom. Eva Siikarla)
WSOY, 745 sivua.


Richard Papen on kasvanut Planossa, pienessä pohjoisen piikylässä, jossa isä hoiti bensa-asemaa ja äiti vastasi työkseen puhelimeen mikrosirutehtaan konttorissa. Richardin lapsuus oli valintamyymälästä ostettuja värityskirjoja, hiljaisia, yksinäisiä päiviä, laakeutta, pölyä sekä toivotonta odotusta, että jotain - mitä tahansa - joskus tapahtuisi.

Jättäessään Planon ja Kalifornian taakseen Richard päättää samalla laatia uuden, paljon kiinnostavamman elämäntarinan sekä lapsuuden uima-altaineen ja öljystä rikastuneine vanhempineen. Richard on rahaton, mutta apurahan turvin hän pääsee itärannikolle Vermontin maineikkaaseen Hampden Collegeen, rikkaiden ja lahjakkaiden nuorten paratiisiin. Vaatimaton tausta jää Planoon ja Richard sulautuu elitististen opiskelukavereidensa joukkoon tarinoineen.

”Jotkut asiat ovat liian hirvittäviä tajuttavaksi heti. Toiset - alastomat, kiihkeät, kauheudessaan häviämättömät - ovat liian hirvittäviä koskaan todella tajuttaviksi. Vasta myöhemmin, yksinäisyydessä, muistoissa asia valkenee; kun tuhka on kylmää, kun surijat ovat poistuneet, kun katsoo ympärilleen ja huomaa - yllätyksekseen - olevansa aivan eri maailmassa.”

Vastoin kaikkia odotuksia Richard onnistuu pääsemään viiden kreikan opiskelijan - Francisin, Henryn, Bunnyn sekä kaksosten Camillan ja Charlesin - ja heidän opettajansa ryhmään ja lopulta sisäpiiriin. Syyslukukausi täyttyy viinin ja kevyiden huumeiden huuruisista illanistujaisista, kreikankielisistä käännöksistä, paksuista kirjoista ja yhdessä kirjastossa tehdyistä läksyistä sekä yltäkylläisistä lounaista hienoissa ravintoloissa tai viikonlopuista Francisin kartanolla. Pienet viitteet, ristiriitaisuudet ja kummallisuudet Richard näkee vasta paljon myöhemmin, jälkeenpäin. Sen kuinka muut viisi aika ajoin katosivat salaperäisesti ja ilmestyivät sitten taas kädet raapimajälkiä täynnä, se kuinka hänen ympärillään heiteltiin kreikan- ja latinankielisiä lainauksia kuin salaisia koodeja, joita Richardin ei ollut tarkoituskaan murtaa, se kuinka Richard joskus heräsi tietoisena vaimeista äänistä, supinasta, hiipivistä askelista.

Päivien kuluessa ja tunnelman kiristyessä entisestään Richard saa kuulla ystäviensä syyllistyneen kammottavaan, silmittömään rikokseen ja että heidän suojakseen rakentamansa täydellinen kulissi on nyt vaarassa sortua. Kiinnijäämisen pelko sekä solidaarisuus uusia ystäviään kohtaan tempaa mukaansa myös Richardin ja saa hänet osallistumaan tekoon, joka muuttaa kaikkien kuuden elämät lopullisesti.

”Pimeys riippui pienen valopiirimme ympärillä raskaana ja käsin kosketeltavana kuin verho. Melkein matkapahoinvointia tuntien koin yhtä aikaa sekä klaustrofobisen tunteen kuinka seinät lähestyivät meitä että huimaavan tunteen kuinka ne vetäytyivät äärettömän kauas ja jättivät meidät roikkumaan rajattomaan pimeyteen. Nielaisin ja katsoin Henryyn. ’Kuka se oli?’ minä kysyin.
     Hän kohautti harteitaan. ’Ihan vähäpätöinen juttu itse asiassa. Onnettomuus.’”

Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin on todellinen kulttikirja, kansainvälinen bestseller sekä klassikko, jota en - ehkä sen yli seitsemänsadan sivun takia - ollut ennen lukenut. Samalla Tarttin kirja tuntuu olevan myös teos, joka jakaa rajusti mielipiteitä: kirjaa joko rakastaa ehdoitta tai sitten sen kulttimainetta ja saamaa suitsutusta ei ymmärrä alkuunkaan. Kirjan ensimmäinen puolisko pohjustaa heti ensimmäisillä sivuilla tapahtuvan murhan taustoja jälkimmäisen osan keskittyessä syyllisyyden ja oikeutuksen pohdintaan. Vaikka juonikuvio on jo alusta asti lukijalle melko selvä, onnistuu Tartt kuljettamaan tarinaa eteenpäin niin, että tunnelma tiivistyy sivu sivulta ja tempaa mukaansa aivan täysin - melkein kirjan loppupuolelle asti, jolloin tekstiä olisi hyvin voinut tiivistää, jopa karsia. Teoksen tapahtumat ovat rumia, paikoin jopa kuvottavia, mutta silti kerronta onnistuu olevan välillä jopa unenomaisen kaunista.

Perustrillerin ohella Tarttin teoksessa kulkee mukana myös tietty yhteiskuntakriittinen taso, jossa suhteellisen köyhistä oloista lähtöisin oleva Richard yrittää viimeiseen asti salata tavallisen taustansa ja sulautua elitististen ystäviensä joukkoon, välillä jopa henkensä uhalla. Omalta osaltaan kaikki kuusihenkisen kreikanryhmän opiskelijoista ovat eräänlaisia traagisia mytologian hahmoja, osa heti alusta alkaen, osa vasta tragedian, syyllisyyden tai olosuhteiden heidät siihen pakottaessa.

Saako tappaa, Tartt kysyy. Onko murha koskaan oikeutettu, voiko sen tekijä päästä siitä ikinä yli? Entä keneen voi lopulta luottaa, voiko edes itseensä?

Rakastuinko Tarttiin palavasti, lankesinko se edessä polvilleni? No en. Silti Jumalat juhlivat öisin oli yksi vuoden tiivistunnelmaisimpia kirjoja ja intensiivisimpiä lukukokemuksia tänä kesänä ja ihan täydellinen kirja pitkiin valkoisiin iltoihin, jotka ihan huomaamatta kääntyvät öiksi.

”Ihminen ajattelee mielellään että siinä vanhassa latteudesta amor vincit omnia on jotain. Mutta jos minä jotain lyhyessä ja surullisessa elämässäni olen oppinut, niin sen että juuri tämä latteus on valetta. Ei rakkaus voita kaikkea. Ja jokainen joka kuvittelee niin on hölmö.”

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Remonttipäivitys vol. 3: makuuhuone.


Kun vajaa vuosi sitten päivitimme makuuhuoneemme sisustuksen, tiesimme jo, että muuttaisimme pian uuteen, isompaan kotiin. Siksi uudesta sisustuksesta oli tarkoitus tehdä sellainen, että sen voisi siirtää mahdollisimman helposti myös uuteen asuntoon eikä uuteen kotiin tarvitsisi sen takia hankkia mitään ylimääräistä. Makuhuoneremontillamme olikin heti selkeä tavoite: saada entisen kotimme makuuhuone siirrettyä tähän uuteen.

Jos esikoisen huoneen tapetti lähti helposti, niin makuuhuoneen tapetin kanssa saatiin urakoida sitten senkin edestä: lopulta vanha hopeanharmaa paperitapetti lähti paikoin kahtena, paikoin kolmena kerroksena, minkä jälkeen seinistä piti pestä vielä reilusti liisteriä. Onneksi seinä itsessään oli suhteellisen siisti, eikä hiomisen ja kittaamisen kanssa tarvinnut urakoida niin pitkään. Varmuuden vuoksi maalattiin kuitenkin sekä seiniin että kattoon useampi kerros myös pohjamaalia, jotta lopputulos olisi mahdollisimman tasainen.

Hetki leikiteltiin myös ajatuksella jonkinvärisestä tehosteseinästä, mutta päädyttiin kuitenkin vielä maalaamaan kaikki seinät Tikkurilan Paperilla. Onneksi tehosteseinä on mielen muuttuessa myöhemminkin melko helppo ja halpa maalta, kun pohjat on tehty hyvin. Kaappien kanssa tehtiin samoin kuin esikoisen huoneessa eli niiden maalaamisen sijaan tyydyttiin taas vain vaihtamaan vetimet uusiin valkoisiin. Vanhojen vetimien alta paljastui kaappien alkuperäinen, tummanoranssi väri.

Makuuhuoneeseen ei hankittu mitään uutta vaan huone sisustettiin pelkästään vanhoilla, jo edelliseen kotiin hankituilla tavaroilla ja huonekaluilla. Koska uusi makuuhuone on kuitenkin reilusti edellistä isompi, siirrettiin sinne myös edellisessä kodissa eteisessä ollut lipasto sekä olohuoneen seinällä olleet pienet kirjahyllyt. Hankintalistalla on ainoastaan verhotanko, jota emme ensin ajatelleet tarvitsevamme mutta joka muutaman kello neljän aamuaurinkoherätyksen jälkeen on alkanut tuntua aika tarpeelliselta.



Remonttipäivitykset tähän mennessä:

torstai 18. heinäkuuta 2019

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa.

”Olisin mielelläni jatkanut elämääni, juossut aamuisin töihin takki juoponnappeihin napitettuna, pahimmassa kiireessä hypännyt ratikkaan, silitellyt tuulen nutturastani irrottamia suortuvia paikoilleen kellon jo soidessa, ihmetellyt kollegoitani, jotka ehtivät juoda toiset aamukahvit opettajainhuoneessa, ilahtunut nuorten raikkaista ajatuksista, uskosta maailmaan ja elämään, syönyt kouluruokaa seuraavan oppitunnin kulkua mielessä tapaillen, herännyt aamuyöllä pissahätään ja intoutunut lisääntyneestä valonmäärästä niin, että olisin herättänyt Turkan rakastelemaan. Olisin odottanut Lauria taidekerhosta iltapalalle, pyytänyt Annaa makutuomariksi takkiostoksille, kävellyt sateisena iltana Marjan luo, soittanut vasta rapun ovelta, pyytänyt äitiä oopperaan ja kysynyt isän mielipidettä kiikarin löytämiseksi, suunnitellut Turkan viisikymmenvuotisjuhlia.”


Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (2019)
Atena, 237 sivua.


Ilona, 46 vuotta, on perheenäiti, vaimo ja äidinkielen opettaja, joka yhtenä päivänä on vain sattunut pääsemään vähän aiemmin töistä. Kotona on vielä hiljaista hänen istuessaan lueskelemassa kirjaa, kiireisen aamun jäljet vielä levällään pitkin keittiötä, olohuoneen pöydällä vähän kuivahtanut kukkakimppu. Elämänsä viimeisen puolituntisen aikana Ilona kerää kokoon tyhjät pullot ja pahviroskat ja päättää lähteä piipahtamaan kaupassa. Läheisen koulun välituntikello ehtii soida juuri ennen kuin auto osuu suojatietä ylittävään Ilonaan, joka lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee. 

Ilona ei kuitenkaan katoa vaan havahtuu jälleen häntä ympäröivään maailmaan ruumishuoneella, nimilappu kumilenksulla varpaassaan. Seuraavien päivien ja kuukausien aikana Ilona seuraa jäljelle jääneiden rakkaidensa elämiä näkymättömissä, istuu tutulle sohvalle selailemaan valokuva-albumia, sujauttaa kätensä tutun neuletakkiin taskuihin. Mitä tekee yllättäen leskeksi jäänyt juristiaviomies, juuri itsenäistynyt tytär Anna ja muutamaa vuotta nuorempi Lauri? Entä vanhemmat sekä aina erityisen läheinen ollut täti Marja? Huoneesta ja asunnosta toiseen vaeltaessaan Ilona ei voi olla miettimättä, onko hän jäänyt jonkinlaiseen välitilaan syystä. Jäikö jotain kesken? Entä kumpi on parempi, nähdä rakkaidensa yhä suojelevan ja kaipaavan häntä vai menevän eteenpäin?

”Äitini seisoo lasteni vieressä suu kapeana viivana. Hän on käynyt kampaajalla ja ostanut mustan pitkän villakangastakin. Tiedän hänen ajatuksensa, voisin melkein lukea ne. Hän on huolissaan isän jaksamisesta: isä on vaatinut saada kantaa arkkua. Sitä en olisi halunnut nähdä. Se liikuttaa minua enemmän kuin Anna, Lauri ja Turkka. Isän ei kuuluisi kantaa minun arkkuani. Hän on saattanut minut kouluun, opetellut letittämään hiukseni ja taluttanut minut alttarille. Hänen ei kuulu nostaa arkkuni kantoliinaa olalleen.”

Kun olen poissa ehti olla lukulistallani jo kuukausia ennen, kuin lopulta tartuin kirjaan: Oli pakko odottaa oikeaa hetkeä kirjalle, joka saattaisi mennä aiheensa kanssa liian ihon alle, tulla liian lähelle. Silti kirjan loputtua yllättäen jopa toivoin, että teksti olisi mennyt syvemmälle. Ylitunteellisuuden ja surussa vellomisen sijaan Eilittä on valinnut teokseensa kevyen ja herkän mutta paikoin myös jopa humoristisen sävyn. Vaikka aihe on rankka, on Kun olen poissa jopa yllättävänkin kevyt kirja ja lukukokemus, jonka luen viltin alla parissa illassa. Miten hyvin lopulta tunnemme läheisemme ja miten pitkälle toista kannattaa omalta totuudeltaan suojella?

Epätoivon ja lopullisuuden sijaan Kun olen poissa -kirjan yleistunnelma on merkillisen tyyni ja seesteinen, jopa lohdullinen. Jos tässä oli kaikki niin olkoon.

”Tässä hetkessä minussa on kaikki. Tyttö, joka joskus olin, nainen, vaimo, äiti, ystävä ja tytär. Minussa on myös vanheneva nainen, joka vain hetkisen ehti sovitella itseään lomaani. Hän vaikuttaa henkilöltä, johon olisin halunnut tutustua paremmin - konstailemattomalta ja huumorintajuiselta, ihmiseltä joka sanoisi: ’Istahdetaan tähän ja jutellaan. Kuuletko tuon laivan sumutorven?’ 
     Aina jokin on kesken ja on yhä.”

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Eroahdistuksesta, symbioosista ja omasta ajasta.


Meillä on taas kerran meneillään vaihe. Se sellainen, jota kutsutaan eroahdistukseksi.

Loman ensimmäiset neljä viikkoa vietimme poikien kanssa enemmän ja vähemmän tiiviisti kolmistaan. Näimme toki kavereita, ulkoilimme ja reissasimme lähialueilla, mutta erityisesti Pikkuveljen kanssa olimme koko ajan yhdessä esikoisen pyöriessä siinä samassa myös omien kavereidensa kanssa. Ensimmäisten lomaviikkojen aikana mies teki yhden työmatkan Helsinkiin, kolme reissua tilalleen Hankasalmelle sekä yhden viiden päivän konferenssimatkan Lissaboniin. Usein iltojen lastenhoitokin jäi aika paljon minun vastuulleni enkä miehen kotona ollessakaan oikein osannut ottaa omaa aikaa.

Ihan muutamassa viikossa kolmevuotias, joka vielä toukokuussa oli sitä mieltä, että päiväkotipäivät olisivat saaneet olla pidempiä ja että äiti tuli hakemaan aina liian aikaisin, on ripustautunut minuun ihan täysin. Lenkille lähtiessäni saan irrottaa sen pienet kädet trikoistani yksi sormi kerrallaan ja pihalla pyykkejä narulle ripustaessani sen itkuinen ja rään tahrima naama painautuu parvekkeen lasiin ja itku kuuluu alas asti. Puistossa en juuri voi kadota kolmivuotiaan näköpiiristä ainakaan ilman suunnatonta säikähdystä ja silloinkin, kun olemme kotona koko perhe, vaatteiden pukijaksi tai käsien pesijäksi kelpaa vain äiti. Olen äidin vauva, se sanoo usein.

Ja niinhän se onkin: kolmevuotias on edelleen tosi pieni. Silti neljän viikon kuluttua sen pitäisi jälleen palata päiväkotiarkeen ja uuteen päiväkotiryhmään ja pärjätä ilman tätä symbioosia, johon olemme taas kesän aikana uponneet.

Mutta sitten katson esikoistani. Sen jalat ovat venähtäneet taas useamman sentin ja kesän puissa kiipeilyjen ja hiekalla kaatumisten jäljiltä mustelmilla ja naarmuilla - ihan niin kuin kuuluukin. Aamulla se ryntää piirrettyjen ja pukemisen jälkeen soittamaan jonkun luokkakaverinsa ovikelloa ja jos en saa jonkun ajan kuluttua viestillä tietoa, mihin se on kavereineen suunnannut, tömistelee se rappukäytävään silloin, kun seuraava ruoka on valmis. Se on täynnä vauhtia, taikaa, ideoita ja leikkejä ja sohvalle se ehtii rauhoittua vasta, kun Iltasoiton jälkeen avaamme Harry Potterin.

Että olkoon sitten vaihe. Nekin kun tuntuvat katoavan ihan hurjaa vauhtia.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Treffit Suomipopeilla.


*Kaupallinen yhteistyö Suomipop-festivaali
*Festariliput saatu


Vaaleansininen sateenvarjo, siitä minun piti se tunnistaa, siitä ja festarirannekkeista. Netissä se siteerasi Sören Kierkegaardia ja Nine Inch Nailsia, kutsui lähintä isoa kaupunkia Jyväskylä rock cityksi ja nyt sekin oli tulossa Ilosaarirockiin, poika johon olin tutustunut netissä. Kun festareiden viimeisenä päivänä, sunnuntaina, vihdoin sitten tapasimme, oli sillä sen vaaleansinisen sateenvarjon lisäksi pitkävartiset tennissukat shortsien ja kenkien kanssa vailla ironian häivääkään. Oli vuosi 2002, festareiden pääesiintyjiä olivat lauantai-illan huikea Suede sekä sunnuntaina iltapäivästä soittanut Muse. Kahdeksan vuoden päästä siitä menimme naimisiin.

Sitä ensimmäistä Ilosaarirockia seuranneina kahtena kesänä menimme Joensuuhun yhdessä. Vasempaan käteen kiinnitetyt festarirannekkeet haalistuivat syksyn ja talven kuluessa, mutta seuraavan rannekkeen sai silti sitoa aina edellisen viereen. Silti jossain opiskelujen, töiden, lasten ja asuntosäästämisten välissä unohdamme, kuinka hauskaa meillä festareilla aina olikaan.

Neljä vuotta sitten pakkasimme ensimmäisille Suomipop-festareillemme mukaan sateenvarjon sijaan sadeviitat. Jo iltapäivällä soittaneen Egotripin Mestaripiirros avasi kyynelhanat. Meni vielä vajaat kaksi viikkoa ennen kuin näin yksityislääkärin alkuraskauden ultrassa ensimmäistä kertaa pienen sydämen, joka sykki vahvasti siellä missä pitikin ja vastasi viikkoja 7+4. Raskaustestiin oli kuitenkin jo piirtynyt hartaasti toivotut kaksi viivaa, ja Knipin laulua kuunnellessani tiesin hänen laulavan juuri meille. Sinäkin vuonna satoi, niin kuin Suomen kesään kuuluukin, ja ennen Haloo Helsingin illan päätöskeikkaa kävimme miehen kanssa pikaisesti kotona vaihtamassa kuivat vaatteet ja kaivamassa talvivarastosta molemmille sormikkaat. Kuussa tuulee avasi kyynelhanat myöhemmin vielä toistamiseen.

Torstaina suuntasimme festareille taas muutaman vuoden tauon jälkeen. Samana päivänä olimme ajaneet mummolasta kotiin, vieneet molemmat pojat Leo’s leikkimaahan, jossa esikoisella on kaverisynttärit, hoitaneet ruokahuollon lennosta ja jättäneet lopulta koko hullunmyllyn purkamattomine kasseineen mummon vastuulle. Koska sääennuste näytti illalle kymmentä astetta, en edes haaveillut kukkaseppeleistä, sifonkipaidastani tai siitä hameesta, jonka joku viikko sitten ostin kirpparilta heinäkuun helteitä varten, vaan vaihdoin nopeasti kahden elämän välissä päälle nahkatakin ja pakkasin mukaan vielä neuleen.

Mutta silti tai juuri siksi festarit ovat aina festarit, tuli taivaalta sitten mitä tahansa.

Artistitarjontaa selattuamme päätimme, että meidän festaripäivä on tänä vuonna se ensimmäinen, torstai, vaikka loppujen lopuksi tiettyjä bändejä tärkeämpää oli musiikki ylipäätään, se tietty kuplivan kesäinen vapauden tunne, jonka vain livemusiikkia saa aikaan, tanssiminen sekä se, että auringonlaskua saa kerrankin katsoa ihan rauhassa ja nimenomaan sen kahdeksantoista vuotta sitten netissä tapaamani pojan kanssa. Siitä huolimatta kumpikin odotimme kuitenkin kaikkein eniten illan päättävää Apulantaa, jonka keikalle erityisesti mies on toivonut taas pääsevänsä jo pidemmän aikaa. Kyynelhanojen aukeaminen tarvitaan tällä kertaa Valot pimeyksien reunoilla. Sen tätä edellisen Suomipop-festarien jälkeisenä tammikuisena lauantaina kuuntelimme sitä kerta toisensa jälkeen synnytyssalissa, kun se kesällä ultraäänessä näkynyt Pikkuveli yllättäen päätti syntyä viisi viikkoa ennen aikojaan.

Aamuyöstä kävelimme kotiin pimeän kaupungin läpi. Mittari näytti kymmenen asteen sijaan kahdeksaa, mutta neulepaita oli edelleen visusti laukussa. Heti kotiin tultuaan mies leikkasi pois rannekkeen, sen jonka viisitoista vuotta sitten olisi pitänyt kädessään sinne seuraavan kesän festareille ja ylikin. Jotkut asiat muuttuvat, mutta onneksi jotkut pysyvät samoinakin - niin kuin se, että juuri nämä keikat, pimenevät kesäillat ja yhdessä jaetut falafelpitahetket kyllä pysyvät mielessä, vaikkei kädessä enää ranneketta olisikaan.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Remonttipäivitys vol. 2: käytävät.


Vuosien aikana useampaa pikku hiljaa valmistuvaa omakotitaloremonttia ja rakennusprojektia läheltä seuranneena päätin joskus, että kun me seuraavan kerran muutamme, kannamme vain tavaramme siihen meille jo valmiiksi laitettuun unelmien kotiimme. Ihailin salaa ystävieni kärsivällisyyttä, ahkeruutta ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä samalla kuitenkin ajatellen, etten minä, maailman kärsimättömin ihminen, koskaan voisi asua keskeneräisessä kodissa, jatkuvan remontin keskellä. Mutta niin vain kaikkeen - huoneesta toiseen siirreltäviin maalipurkkeihin, parvekkeen vallanneisiin kuivuviin pensseleihin ja teloihin, lattialla seiniin nojaileviin ja kiinnitystä odottaviin tauluihin ja hyllyköihin, puuttuviin verhotankoihin ja nojatuolille kahdeksi kuukaudeksi unohtuneisiin ryppyisiin verhoihin - tuntuu tottuvan. Makuuhuoneen seinistä puolella on vielä vanhan tapetin rippeet, puolella jo puhtaaksi pesty seinä, ja lattia valkoisen maalin täplittämän suojapahvin peitossa milloin missäkin. On pitänyt tottua myös ajatukseen, ettemme tälläkään kertaa muuttaneet jo valmiiksi laitettuun asuntoon vaan että tämä koti valmistuu pala palalta, vähitellen, eikä se tule valmiiksi vielä tänä kesänä tai edes tänä vuonna. Ja silti jokaisen pensselinvedon ansiosta se on alkanut tuntua aina vain enemmän kodilta.

Tokaluokkalaisen huoneen ja meidän makuuhuoneen tapettien repimisen välissä laitoimme kuntoon käytävät. Koska revittävää puolipaneelia ja tapettia asunnossa kyllä riittää, päätimme mennä käytävien kanssa helpoimman kautta ja pelkästään maalata jo ennestään valkoiset seinät uudelleen valkoisella. Alkuvalmisteluineen koko hommaan meni kahdelta hengeltä, minulta ja siskoltani, yhden työpäivän verran. Myöhemmin maalasimme miehen kanssa vielä katon, johon piti jälleen telata valkoista kolme kerrosta ennen, kuin vanha tummempi sävy oli kunnolla peittynyt.

Koska meillä käytäviä pitkin juoksee usein vähintään kaksi poikaa ja aina yhtä aikaa, ei huoneiden väliin juuri kannata suunnitella sen ihmeempää sisustusta. Olohuoneen ja keittiön väliin hankin kuitenkin Clas Ohlssonilta metallisen hyllykön, jonka taakse mies kiinnitti ne samat, edellisessä kodissa olohuoneen seinällä olleet, vähän päivitetyt taulut, siihen tuttuun järjestykseen. Niitäkin oli ollut jo ikävä.

Nuo ajan saatossa kellastuneet pistokkeet ja katkaisijat ajattelimme vielä jossain vaiheessa vaihdattaa uusiin - luultavasti. Sillä niin vain asiat, jotka ennen remonttia tuntuivat todella häiritseviltä, eivät jotenkin pistä enää yhtään silmään.


Remonttipäivitykset tähän mennessä: