torstai 10. kesäkuuta 2021

Joonatan Tola: Punainen planeetta.

"Onneksi vanhempi isosiskoni oli jo nipin napin kuusivuotias ja maksoi laskut, kävi kaupassa, imuroi, tyhjensi potat, pyykkäsi ja pyyhki WC-taitoja opettelevien pyllyt. Sisko pyöritti yksin koko huushollin, isä mukaan lukien. Isä tarvitsikin entistä enemmän apua. Krapulassa hän tarvitsi tukihenkilön vierelleen valvomaan, ettei tukehdu oksennukseensa, joka sisälsi verihyhmää, ruuantähteitä ja surematonta surua. Hänelle piti antaa tietyssä tahdissa omenamehuun lantrattua suolasokerilientä ja tasoittavia alkoholijuomia ja antipsykoottista kriisitukea. Hän pelkäsi olla hetkeäkään yksin. Natsiupseerin ääni isäni päässä vaati isää ampumaan aivot pellolle, ja hiljenteekseen äänet isä joi. Toki muitakin selityksiä kuultiin: säteilevä hermokipu selässä, luovuuspulmat, pettymys ihmiskuntaan, rahahuolet, tyhjyydentunne ja mitä milloinkin. Jos Baba Jaga -eukko romuluu olisi taikonut isän selitykset perunoiksi, niillä perunoilla olisi ruokkinut kaikki maapallon lapset."

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta (2021)

Otava, 344 sivua.

 

Vihreä planeetta on vehmas saariplaneetta, rauhallisten mietiskelijöiden koti, josta tulevat lämpimät ja empaattiset ihmiset. Mutta siinä missä äiti oli kotoisin vihreältä planeetalta, oli Joonatanin isän kotiplaneetta punainen. Punaiselta planeetalta tulevat impulsiiviset taitelijaluonteet. Luova nero, se isä omasta mielestään on, tai ehkä militaristinen puolijumala, jolla on jaloissaan taistelusaappaat ja päässään sotakypärä, jonka korvaan näkymätön natsiupseeri kuiskii käskyjään ja joka hyökkää vääryyksien kimppuun aseenaan milloin maalisuti, milloin lyijykynä. Tajunnanräjäyttävä kokemus, kuvasi ystävä Joonatanin isää.

Isän epävakaa luonne, jo nuorena diagnoosiksi saatu paranoidinen skitsofrenia, itsemurhayritykset ja alkoholismi tekevät Joonatanin ja tämän sisarusten lapsuudesta loputtoman kaaoksen. Lapsia syntyy lopulta neljä, sillä isä haluaa suuren perheen, oman armeijansa, jonka avulla taistella lapsuudenperhettään vastaan. Äiti ompelee lasten vaatteet tilkuista ja kantaa välillä harteillaan koko planeettaa, isä avaa olutpullon toisen maailmansodan aikaisella kiväärin pistimellä ja soittaa sanomalehteen, että taitelija on muuttanut paikkakunnalle. Kun rahat ovat täysin loppu, tehdään ruuaksi räiskäleitä jauhoista ja vedestä ja hämätään nälkää tekemällä metsäretkiä. Elämää eletään boheemisti ja impulsiivisesti korkeintaan päivä kerrallaan: minkäänlainen suunnitelmallisuus tai sellaiset asiat kuten työssä käyminen tai tavallinen perhearki eivät tunnu koskettavan Tolan perhettä.

Kun kuviot alkavat käydä liian ahtaiksi, viranomaiset turhan kiinnostuneiksi tai kaupungin ilmapiiri muuten vain jotenkin kulttuurivihamieliseksi, pakataan koti laatikoihin ja muutetaan, Järvenpäästä Ruotsinpyhtäälle, Haukivuoresta Lieksan kautta Joensuuhun. Lopulta jäljellä on vain tietty juurettomuus, tunne siitä, ettei elämässä mihinkään kannata kiintyä.

 

"Varmistettuamme, että isä hengitti, livahdimme lähimetsään leikkimään, ja piipahdimme kotona kun oli nälkä ja palasimme vasta iltahämärässä. Nakertelimme korppuja ja ruuantähteitä kaapeista. Toisinaan kävimme talonmiehen vaimon luona syömässä oikeaa ruokaa. Näkijäsiskoni osasi myös keittää makaronia ja riisiä, niin että pysyimme hengissä ilman äitiäkin. Luiden kasvattamiseen tarvittavia aminohappoja saimme kalapuikonjämistä joita siskoni salakuljetti esikoulusta, kunnes kyläkoulunkin kynttilät sammuivat. Alkoi vuoden synkin aika. Joulu."

 

Ei puhuta ikävistä asioista, pyytää isoäiti, kun aikuistunut Joonatan pyytää tätä kertomaan isästä ja tämän sairastumisesta - yhä edelleen jo vuosia sitten itsemurhan tehnyt isä on suvulle tabu. Mutta Joonatan on päättänyt kaivaa esiin isän kirjeet, muistot, lehtileikkeet ja jo unohtuneet keskustelut ja kirjoittaa näkyväksi niin isänsä kuin itsensäkin. Lopputuoksena on autofiktiivinen teos Joonatan Tolan lapsuudesta sekä isästä, Mikko J. Tolasta.

Rankasta aiheestaan huolimatta Punainen planeetta ei siltikään onnistu olemana pelkkää synkkyyttä. Ja itse asiassa: nostalgia vyöryy ylitse sitä mukaan, mitä pidemmälle kahdeksankymmentälukua tarina etenee. En ehkä tunnista sotakypärää tai alkoholinhuuruisia iltoja ja öitä, mutta sen joensuulaisen kerrostalolähiön pihassa ja lähimetsissä juoksevan takkutukkaisen lapsilauman, joka soittelee talon mummojen ovikelloja herkkujen toivossa, kyllä muistan. Punaisesta planeetasta välittyy musta huumori, sarkasmi ja oudolla tavalla myös tietynlainen ymmärrys; vaikka isän sekoilu onkin raskasta, on hänkin omalla tavallaan uhri. Saaduilla korteilla on vain elettävä eikä siinä sen enempää.

Punainen planeetta on traagisen hauska ja toisaalta ihan vain traaginen, yllättävä, vaihdikas, raju, surullinen ja toisaalta anteeksi antava. Vaikka elämä kotona on täyttä ja usein aivan makaaberia sirkusta, onnistuu Tola kertomaan tarinansa jollain tavalla niin, ettei sitä lukiessa vaivu täyteen epätoivoon vaan suurimman osan ajasta jopa viihtyy. Ehkä se on tietty lapsen mieli, joka tarinaan välittyy ja jonka läpi asioita peilataan. Sen jälkeen, kun isä on kannettu kouristelevana ambulanssiin, voi hyvin jatkaa kesken jäänyttä leikkiä automaton päällä. 


"Isä aloitti vastarinnan. Hän hankki postimyynnistä laittoman Walther PPK (Polizeipistole Kriminal) -pistoolin, Hitlerin itsemurha-aseen. Hän hankki toisen maailmansodan aikaisen sotakypärän (johon hän kirjoitti intiaanipäällikön mukaan Geromino) ja keskitysleirivangin kaavusta saksitun daavidintähden ja ompeli sen nahkatakkinsa käsivarteen.

     Isässä oli herännyt anarkistin liekki. Hänestä oli tullut punkkari. Ja sotahullu. Ja inkkari. Ja juutalainen. Ja taisi hän ihan rehellinen hullukin olla."

perjantai 4. kesäkuuta 2021

Kuukauden vege: meksikolainen papu-tomaattikeitto.


Kesäkuun vegenä kokataan tex mex -henkistä papu-tomaattikeittoa, jonka ohjeen nappasin Sita Salmisen Instagramista ja josta muokkasin mieleiseni.


MEKSIKOLAINEN PAPU-TOMAATTIKEITTO

1 tlk tomaattimurskaa

3 porkkanaa

2 tomaattia

2 valkosipulinkynttä

oliiviöljyä

1 tlk mustapapuja

1 tlk maissia

nachoja

lime

korianteria

chili

valkoviinietikkaa

kaurafraichea

mustapippuria, sokeria, oreganoa


Kuori ja huuhtele porkkanat ja paloittele tomaatit ja valkosipulinkynnet. Pyöräytä kasvisten päälle oliiviöljyä ja paahda niitä 200-asteisessa uunissa 15 minuuttia.

Lisää kattilaan tomaattimurska, tomaattimurskatölkillinen vettä sekä paahdetut kasvikset. Soseuta tasaiseksi sauvasekoittimella. Mausta oreganolla, valkoviinietikalla, sokerilla ja mustapippurilla.

Kiehauta tomaattikeitto ja lisää sen jälkeen valutetut ja huuhdellut pavut ja maissi.

Tarjoile tuoreen korianterin, kaurafraichen ja nachojen kanssa ja lisää maun mukaan chiliä.


Jotain muuta keittoa?

Kokeile vaikka

maissichowderia

tai

maailman parasta tomaattikeittoa

maanantai 31. toukokuuta 2021

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana.

”Katselen ympärilleni huoneessa, joka on ollut kotini nyt puoli vuotta. Nähtävää ei ole paljon: sänky, kalteri-ikkuna ja toinen ovi. Se takaa ainoan yhteyteni huoneen ulkopuoliseen maailmaan eli pieneen kylpyhuoneeseen, jossa on suihku, pesuallas ja vessanpönttö. Pikkuruinen saippuapala ja pyyhe ovat sen ainoat koristeet. 

     Osaan ulkoa jokaisen neliösenttimetrin näistä kahdesta tilasta, mutta katseeni hakeutuu vähän väliä tutkimaan niitä siinä toivossa, että minulta olisi jäänyt huomaamatta jotain sellaista, jonka ansiosta elämäni voisi olla edes hitusen siedettävämpää: vaikka naula, jolla voisin raaputtaa tuskaani sängynlaitaan tai edes jonkinlaisen jäljen itsestäni siltä varalta että sattuisin kuolemaan. Mitään sellaista ei ole.”

 

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana (Behind closed doors, 2016. suom. Marja Luoma)

Gummerus, 271 sivua.


Kolmekymmentäkaksivuotiaana Grace ehtii jo pelätä, että joutuu hautaamaan kokonaan haaveensa perheestä ja miehestä, jonka kanssa jakaa elämänsä: hän on juuri jäänyt sinkuksi ja eikä usko koskaan löytävänsä miestä, joka hyväksyy koko paketin, Gracen ohella myös tämän kehitysvammaisen pikkusiskon Millien. Mutta sitten yhtenä tavallisena sunnuntai-iltapäivänä Regent’s Parkissa heidän elämäänsä kirjaimellisesti tanssahtelee Jack, joka kääntää kaiken ylösalaisin. Se on rakkautta ensisilmäyksellä.

Jack Angelista on kerrassaan mahdotonta keksiä mitään puutteita, edes pieniä säröjä, jos liiallista kukkien osteltua ei lasketa mukaan. Hän on hauska, älykäs ja charmikas, tietää aina täsmälleen mitä sanoa ja miten toimia ja on luonut menestyksekkään uran asianajajana puolustaessaan parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Huolimatta kaikista häneen luoduista ihailevista katseista Jack ei ole koskaan ollut valmis asettumaan aloilleen - ennen kuin näki lempeän ja rohkean Gracen ja tämän pikkusiskon. Jackin ja Gracen tarina on sekin kuin suoraan elokuvasta, jossa poika tapaa tytön ja jossa edetään onnellisina elämänsä loppuun asti.

Jackin ja Gracen elämä on melkein liian täydellistä ollakseen totta. Melkein.

Kun Angelien kotona katetaan pöytä illalliskutsuja varten, kantaa Grace tarjolle juuri oikeanlaisia, sopivan kypsiä kohokkaita eikä Jackin vaimoonsa luomista katseista voi lukea muuta kuin hellyyttä ja palvontaa. Mutta miksi Gracella ei ole omaa kännykkää tai edes sähköpostiosoitetta, miksi hän on jättänyt työnsä ja unohtanut omat ystävänsä ja miksei hän poistu kotoaan yksin edes lenkille tai lääkäriin? Ja miksi yhden makuuhuoneen ikkunassa on kalterit?

 

”Mielenterveyteni turvaamiseksi minun oli keksittävä jokin keino, joka auttaisi kestämään niin kuvottavan aiheen maalaamisesta syntyvän pahan olon. Ratkaisin asian niin, että aloin antaa peräkkäin maalaamieni taulujen naisille nimet ja kuvittelin, millaisia he olivat olleet ennen kuin heitä vahingoitettiin. Se auttoi minua selviämään. Sekin auttoi, ettei Jack ollut koskaan hävinnyt yhtään juttua. Kuvien naiset - kaikki Jackin entisiä asiakkaita - olivat siis päässeet eroon väkivaltaisista kumppaneistaan, ja tieto kannusti minuakin suunnittelemaan entistä päättäväisemmin, miten pääsisin pois Jackin luota. Kun kerran nämä naiset olivat onnistuneet, minäkin onnistuisin.”

 

Nämä, jos mitkä, ovat uutuuskirjojen odottajien painajaisia: joulun jälkeen varaamani uutuustrilleri saapuu puolen vuoden jonotuksen jälkeen kahden viikon pikalainana keskelle kaikista kiireisintä kokeidenkorjaus- ja arviointiruuhkaa. Saapumisilmoituksen kilahtaessa puhelimeen pohdin, kannattaako kirjaa ylipäätään hakea, sillä kirjapinossa oli jo kesälomaa varten useampi luettava kirja ja koepinossa korjattava koe. Kävi kuitenkin ilmi, että Suljettujen ovien takana jos mikä oli täydellinen pikalaina, jota en edes olisi tarvinnut pidemmäksi aikaa. Lopulta luin kirjan kahdessa päivässä, ihan vain koska oli pakko.

Suljettujen ovien takana on B. A. Parisin esikoisromaani ja aivan huikea psykologinen trilleri. Toisin kuin viimeksi lukemani Salattu nainen, Suljettujen ovien takana ei pelaa raakuuksilla tai levittele verta ja suolenpätkiä lukijan silmien eteen. Sen sijaan Paris punoo tarinan, jossa jännitys rakentuu vähitellen, mutta joka jo ensisivuilla pakottaa mukaansa. Lopussa kirja on pakko lukea hotkien tarinan lisätessä kierroksia. Suljettujen ovien takana on samalla ahdistava ja koukuttava, vastenmielinen ja mielenkiintoinen, ja se maalaa rankan kuvan henkisestä vakivallasta, vääristyneistä valtasuhteista sekä päästää lukijan kurkistamaan synkkääkin synkempään ihmismieleen.

Kaikilta osilta kirja ei ole - onneksi - täysin uskottava, mutta tarinan vetovoimaa se ei laimenna ollenkaan. Lisäksi en voi olla rakastamatta kirjan naishahmoja, eloisaa ja neuvokasta Millietä, Gracea, jota elämä lukkojen takanakaan ei ole lopulta saanut murrettua sekä etenkin Estheriä, uutta perhetuttua, jolle täydellisyys ei ikinä ole ollut kiinnostavaa.

Ja miksi olisikaan? Kaikkihan tietävät, että täydelliset kulissit näyttävät erilaisilta riippuen siitä, katsooko niitä sisältä vai ulkoa.


”Jouduin taistelemaan kaikin voimin, etten antaisi periksi epätoivolle, kun laulan muiden mukana ’Paljon onnea vaan’ ja taputan, kun Millie puhaltaa kynttilät sammuksiin. Katson ympärilläni vitsailevia ja nauravia ihmisiä ja yritän ymmärtää, miksi elämästäni tuli maanpäällinen helvetti, josta yhdelläkään läsnäolijoista ei ole harmainta aavistusta.”

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Kirje kymmenvuotiaalleni.

Sinä toukokuisena päivänä tuntui, että oli päästävä ulos syömään aikuisten kesken ihan heti, vielä viimeisen kerran. Koska en valtavan vatsani kanssa enää siinä vaiheessa pystynyt kävelemään, otin alleni pyörän, sen jota en koskaan muulloin ajanut ja joka oli päätynyt meille isäsi isotädin jäämistöstä, ja ajoin keskustaan Hesburgeriin.  Isäsi tuli töistä seuraksi. Laskettu aika oli jo mennyt, ja jotenkin tuntui, ettemme enää kauan olisi vain me kaksi.

Sairaalaan lähdimme seuraavana yönä. Silti meni vielä melkein vuorokausi ennen, kuin sain sinut ensimmäistä kertaa syliini. Kun kätilö vihdoin sai sinut ulos sillä toisella, ensimmäistä järeämmällä imukupilla, olit ensin ihan hiljaa. ”Onhan se hengissä?” oli ensimmäinen, mitä halusin tietää. Ja olithan sinä: yli nelikiloinen, vaaleatukkainen, täydellinen poika, joka kohta jo karjuitkin niin, ettei moisia enää tarvinnut edes pohtia.

Ja sitten, ihan yhtäkkiä, oletkin kymmenen.

Olet rakentunut puumajan ja aikakoneen, käynyt Berliinin muurilla ja Colosseumilla ja osaat heti sanoa, mitä on seitsemän kertaa kahdeksan ja mitä alkukertomuksista pitää uskonnon kokeessa muistaa. Joka ikinen päivä väännämme oman huoneen siivoamisesta, likaisten vaatteiden viemisestä suoraan pyykkikoneeseen ja siitä, ettei märkiä hanskoja voi jättää eteisen lattialle homehtumaan, mutta jos haluat, voit lukea yhtä ja samaa kiinnostavaa kirjaa tuntitolkulla, tehdä mummolan puutyöt ja toimia viisivuotissynttäreillä leikittäjänä ja tatuoijana. Olet taitava piirtäjä, kekseliäs ja ketterä, avoin, utelias ja empaattinen ja sinulla on ehkä mahtavin mielikuvitus. Lisäksi ja ennen kaikkea olet ihan huikean hyvä ystävä ja pidetty kaveri. Juoksevan lapsijoukon etunenässä olet hyvin todennäköisesti sinä, joka olet juuri huutanut ”päämajaan!” ja jonka ideasta koko leikki on saanut alkunsa.

”Todennäköisesti tuleva Putous-tähti”, totesi lastentarhanopettaja aikoinaan. Muistan sen, kun juttelemme, kuinka koulussa pitäisi muistaa myös istua paikallaan eikä hauskuuttaa luokkakavereita dokumenttikameran välityksellä.

Monesti näen sinussa itseni. Sinulla on ehkä isäsi piirteet ja vaalea tukka, joka todennäköisesti vanhemmiten tummuu niin kuin isälläsi ja papallasi, mutta helposti innostuva, räiskähtelevä ja impulsiivinen luonteesi on kyllä minulta peritty. Pidämme molemmat sushista, kauhukertomuksista ja jännittävistä tarinoista sekä paksuista kirjoista. Toisaalta siinä missä minä olen ylipedantti järjestyksen ihminen, olet sinä se, jonka huone on kotoisa kaaos ja partiohuivi liehuu viittana selkäpuolella samalla, kun juokset eteenpäin.

Ikinä, ikinä, et mene sieltä, missä aita on matalin tai portti auki, vaan sieltä, mistä sen yli on hauskinta kiivetä. Älä ikinä anna sen muuttua.

Ihanaa kymmenvuotispäivää.

maanantai 24. toukokuuta 2021

Saara Turunen: Sivuhenkilö.

”Minä jään patjalleni makaamaan. Yöllä on alkanut sataa lunta. Nythän piti olla kevät, mutta hetkessä maisemaan on tullut marraskuinen harmaus. Katselen, miten katulamppu loistaa yhä aamun hämäryydessä ja lumihiutaleet leijailevat lampun valossa. Ne muodostavat varjokuvan rullaverhon kankaaseen, lentelevät ja poukkoilevat sen vaalealla pinnalla. Olen yhä lapsi, minä mietin. Olen sama ihminen, joka makasi kotitaloni huoneessa, vihreällä patjalla ja joka toivoi, että vuodet kuluisivat. Ja niin ne kuluivatkin, mutta jokin ei silti muuttunut. Minusta ei koskaan tullut aikuista sillä tavalla kuin joistain ihmisistä tuli.”


Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)

Tammi, 236 sivua.


Asunnon kaapeissa on vanhanaikaiset paperit, ilmassa leijui koiperhosen haju ja toisen huoneen katossa on koukku, josta riippuvaan köyteen saattoi tarttua, jos ei muuten päässyt ylös sängystä. Omistaja oli kuollut, ja isä oli matkustanut Helsinkiin heti asunnon myynti-ilmoituksen nähtyään. Ehkä isä halusi tyttären olevan aikuinen edes jollain tavalla.

Milloin olet ajatellut hakea virkaa, kyselee isä aina toisinaan. Mutta tyttärellä on vasta ilmestynyt ja nuivan arvostelun saanut kirja, vanha vihreä patja olohuoneen lattialla siinä kohdassa, jossa olisi voinut olla laadukas sohva, vähän särkynyt sydän ja kaapissa kassillinen nuudelipakkauksia, joita syödessä voi katsella maisemaa ikkunan takana ja tarkkailla variksia. Elämä ei sitten kuitenkaan mennyt niin kuin Vihervaaran Annalla, vaan yhtäkkiä aika vain ajoi ohitse ja jotain oli jäänyt puoliväliin matkalla lapsuudesta siihen aikaan, jossa on miehiä ja lapsia ja kesken viinilasillisen tai lauseen pitääkin jo mennä. Ja sitten harmaatukkainen kriitikko arvioi ne sanat, joihin puki sielunsa ja joista teki kirjan, tylsiksi ja puuduttaviksi, pelkäksi nuoren tytön kasvutarinaksi. Hiljaisuus hiipii elämään ja asuntoon: päähenkilön sijaan kertojasta tulee oman elämänsä sivuhenkilö, osin omasta halustaan, osin yhteiskunnan lukitsemana. 

 

”Niin kauan kuin muistan olen yrittänyt vältellä yksinäisen naisen kohtaloa, mutta mitä enemmän olen vältellyt, sitä enemmän minusta on tuntunut, että kohtalo on valinnut minut, se on lipunut kintereilläni kaikkialle kuin haamu. Tähdet ovat asettuneet taivaalla pahaenteiseen asentoon, kissa on syönyt kerman ja maito hapantunut kannussaan.”

 

Jostain syystä olen välillä vähän skeptinen niitä kirjoja kohtaan, joita kaikki tuntuvat hehkuttavan, suosittelevan, lukevan tai vähintään jonottavan kirjastosta. Ehkä juuri siksi Saara Turunen Sivuhenkilö jäi aikoinaan minulta lukematta: kun koko lukeva maa tuntui haluavan puhua juuri tästä, halusin minä vaihteeksi jotain ihan muuta. Kun nyt keväällä halusin sitten lukea Järjettömiä asioita, ei luonnollisesti saanutkaan sitä käsiini, sillä siinä kuuluisassa kirjaston varausjonossa oli kaksisataa muutakin kiinnostunutta ennen minua. Ehkä juuri tästä syystä tartunkin moneen hypetettyyn kirjaan vasta suurimman innon laannuttua: Sivuhenkilön sain kirjastosta mukaani samantien. 

Saara Turusen  Sivuhenkilö on vahvasti omaelämänkerrallinen, ja nimettömäksi jäävä päähenkilö yhdistyy kirjailijaan ihan pakostikin. Vaikka lapsettoman helsinkiläiskirjailijan elämä ei ajatuksena tuntuisikaan kovin läheiseltä, onnistuu Turunen koskettamaan jotain kaikille tuttua kuvatessaan yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta, odotuksia ja toiveita, pettymystä ja ajelehtimista, oman paikan etsimistä sekä yksinäisiä iltoja tyhjän asunnon ikkunan ääressä. Samalla se rakentaa kuvaa näennäisen tasa-arvoisesta ja modernista yhteiskunnasta, jossa naiselta odotetaan silti edelleen eri asioita kuin mieheltä ja jossa eri tavalla etenevää polkua joutuu selittämään kerta toisensa jälkeen. Monessa kohtaa tulee mieleen alkuvuodesta lukemani Karu planeetta - asunto, jonka huoneen katosta roikkuu koukku, tuntuu sekin välillä olevan ihan oma planeettansa.

Sivuhenkilössä tapahtuu varsin vähän, välillä ei juuri mitään. Silti se onnistuu olemaan samalla melankolinen, syvällinen, pohdiskeleva, välillä hauskakin. Ihastun kirjaan heti sen alussa, mutta jossain vaiheessa hidas tempo alkaa toki myös puuduttaa. Tässäkö tämä hype nyt sitten oli, tekee mieli kysyä.

Sitten toisaalta lopussa Sivuhenkilö tuo mielen Erlend Loen Naisen talloman. Siitäkin pidin aluksi, kunnes turhauduin päähenkilöön. Olisi tehnyt mieli päästä sivujen väliin ja sanojen sisälle ja ravistella vähän, käskeä tekemään nyt sen minkä on aina siirtänyt huomiseksi, tekemään edes jotain. Päähenkilön ohella turhautti myös itse teksti, joka tuntui sekin junnaavaan paikallaan - kunnes viimeisessä kappaleessa tajusin koko kirjan idean. Juuri näinhän sen pitikin mennä, sekä kirjan että turhautumisen kanssa.

Sivuhenkilöön ihastuin uudelleen vähän aiemmin, sitä mukaan kun punainen läikkä käsivarressa leviää mutta viimeistään Eino Leinoa lausuvan terveyskeskuslääkärin kohdalla. Lopulta kevät voittaa talven, ilmassa tuoksuu multa ja maa ja sora rapisee jälleen tennarien alla, kerrostalon asukkaat vaihtuvat ja saniainen amppelissaan löytää paikkansa katosta roikkuvasta koukusta. Ehkä, ehkä tämäkään ei suinkaan ole loppu vaan ennemminkin alku.

 

”Tämän takiako käytin kaikki ne vuodet? minä mietin. Muistan sen tunteen, kun kirjani kirjoittaminen oli työn alla. Pelkäsin lentokoneissa ja jopa automatkoilla. Mitä jos nyt kuolisin? Kaikki se millä oli merkitystä, jäisi kesken. Rukoilin vain yhtä asiaa. Minun olisi saatava kirjani valmiiksi. Vasta kun viimeinen piste olisi paikallaan, saattaisin hengähtää. Olin kai kuvitellut, että kaikella sillä olisi paljon enemmän väliä. Mutta nyt hymähdän. Parempi, etten tiennyt mitä oli tuleva.”

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Anna Ekberg: Salattu nainen.

”Joachim kaivaa puhelimensa nopeasti esiin ja vilkaisee ympärilleen. Hän tietää jo, miltä tilanne näyttää. Mies soittaa prostituoidulle mutta on liian pihi ostaakseen lehden. Säälittävää. Hän lisää Miss Daisyn kontakteihin, sulkee lehden ja kiirehtii ulos. Häntä huimaa, eikä hän osaa sanoa, johtuuko se päähän osuneesta iskusta vai pikemminkin kiihtymyksestä, kun kunnollinen johtolanka on vihdoin löytynyt. Tarina. Hän tietää, että tässä piilee tarina. Ja se on vain kaivettava esiin.”


Anna Ekberg: Salattu nainen (Den hemmelige kvinde, 2016. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 421 sivua.



Louise herää joka aamu samaan näkymään, jota ilman ei usko enää voivansa elää: pyöreästä ikkunasta näkyy meri. Silti on vasta kolme vuotta siitä, kun Louise näki työpaikkailmoituksen Ronnen satamassa, ja päätti hakea paikkaa kahvilan kesätyöntekijänä, koska ajatteli sen olevan sopivan väliaikaista työtä ilman sitoumuksia, jotain uutta. Kun hänelle kesän jälkeen tarjottiin vakituista työtä ja asuntoa, ei Louise osannut enää kieltäytyä. Kolme vuotta myöhemmin hän omistaa kahvilan pienellä Christiansön saarella, jonne on rakentanut koko elämänsä kirjailijana työskentelevän Joachimin kanssa.

Louisen ja Joachimin tanskalaissaarelle rakentama idylli kuitenkin romahtaa yhtenä tavallisena aamuna: Louisen kahvilaan ilmestyy kalliiseen mittatilauspukuun pukeutunut mies, joka väittää Louisen olevan Helene Söderberg, hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa. Dna-testit vahvistavat väitteen todeksi: Louise ei olekaan se, joka on uskonut olevansa, vaan kolme vuotta sitten ratsastusonnettomuuden jälkeen kadonnut Helene Söderberg, upporikas yritysimperiumin perijätär, kahden pienen lapsen äiti ja Edmundin vaimo. Jossain vaiheessa hän on myös saanut päähänsä kovan iskun, joka mahdollisesti selittää muistinmenetyksen sekä sen, että kaikki kolme vuotta vanhemmat muistot ovat pyyhkiytyneet täysin hänen mielestään.

Hämmentynyt Louise joutuu hyvästelemään Joachimin ja palaamaan entiseen elämäänsä, joka on hänelle täysin vieras. Sekä hän että toisaalla myös Joachim ovat kuitenkin päättäneet selvittää, kuka oikea on Louise Andersen, mikä hänen kohtalonsa on ja mitä tapahtui sinä iltana, jona Helene Söderberg ei koskaan palannut ratsastamasta.

Mikään ei koskaan ole sitä, miltä aluksi näyttää ja jokainen tarina on aina kertojansa luomus. Siksi pitää olla varuillaan, ettei tuli vedetyksi mukaan toisten kertomiin tarinoihin.


”Helene tuntee yhä kuoleman kehossaan. Se seuraa häntä kuin varjo, kun hän kävelee taloa kohti. Kaikki mitä hänen isänsä oli tavoitellut. Rikkaus ja valta. Hän katsoo valkoista kartanoa. Siellä on totuus. Hän tietää sen, ja nyt on tullut aika kaivaa se esiin. Hän katsoi suihkulähdettä, taidokkaasti kivestä veistettyjä delfiinejä, todisteita hänen isänsä maailmanvalloituksesta. Auringonsäteet osuvat valkoiseen muuriin, ruusut kukkivat punaisina ja valkoisina, oransseina ja vaaleanpunaisina, mahtavan rehevinä pensaina. Hän hengittää sisäänsä makeaa tuoksua ja vetää sitä syvälle keuhkoihinsa. Hän haluaa yhdistää sen ikuisesti tähän taloon. Kuvottava, sairas, epäilyttävä.”


Salattu nainen on Anna Ekberg -pseudonymin takaa löytyvän kirjailijakaksikon luoman dekkarisarjan ensimmäinen osa. Vaikka kyseessä onkin kirjasarja, ovat kaikki kaksikon kirjat omia erillisiä kokonaisuuksia eri henkilöineen ja tarinoineen. Yhteistä kaikille ovat kuitenkin naiset, jotka tavalla tai todistella ajautuvat tilanteeseen, jossa valta on pakko ottaa omiin käsiin. Salattu nainen on sekoitus dekkaria, trilleriä ja rakkaustarinaa. Älä luota muihin kuin itseesi, se sanoo. 

Ja sitten ei kannata luottaa edes omiin ennakko-oletuksiin: yhtäkkiä Salattu nainen nimittäin muuttuu täysin toiseksi kirjaksi.

Noin puolivälissä kirjaa melko perinteisenä psykologisena trillerinä alkanut tarina saa entistä enemmän sadistisia piirteitä ja kirja sävy muuttuu synkemmäksi, raaemmaksi ja ahdistavammaksi. Osansa tarinassa saavat myös antisemitismi, naisviha ja naisiin kohdistuva väkivalta, ja käy selväksi että sekä Helenen että Louisen menneisyyteen liittyy paljon sellaista, jota on haluttu salata. Ja sitten on vielä salattu nainen, joka ei kestä päivänvaloa ollenkaan.

Aiemmin sarjasta lukemani Kadonneen naisen tasolle Salattu nainen ei aivan pääse - ehkä se on tietty raakuus, jota kirjassa on aavistuksen verran liikaa ja jota olisi riittänyt vähemmänkin. Kesken kirjaa ei silti voinut jättää: tätäkin oli pakko lukea vielä yksi luku ja seurata makaan Christiansöltä aina Roomaan ja Syrakysaan tietääkseen, mikä on salattava keinolla millä hyvänsä.

 

”Louise. Helene. Hän istuu tuolissa. Tuntee jalkansa lattiaa vasten, reisiensä takaosan tuolin istuinosaa vasten, selkänsä selkänojaa vasten, kätensä Joachimin kädessä. Silti hänestä tuntuu kuin hän katoaisi. Nousisi ilmaan. Hajoaisi palasiksi. Helene. Louise. Se tarkoittaa, että hän ei tiedä mitään. Hän ei liiku. Ei sano sanaakaan. Hänen kätensä ei irrota otettaan Joachimin kädestä, mutta siinä istuessaan hän katoaa. Lakkaa olemasta. Louise. Helene. Joachim. Edmund. Joachim ja Louise. Helene ja Edmund. Sofie ja Christian. Lapset. Hänen lapsensa. Hän ei ole yksin maailmassa. Mikään ei ole niin kuin hän luuli. Hän ei ole irrallinen. Hän ei ole lastenkotilapsi. Joku on kaivannut häntä. Tarvinnut häntä. Hän on vain unohtanut heidät. Unohtanut. Mutta he eivät ole unohtaneet häntä.”

perjantai 14. toukokuuta 2021

Ne rehelliset kuulumiset.


 

Mitä oikeasti kuuluu?

Vihaan sitä, että tähän vastataan "kiirettä", mutta tällä hetkellä kuuluu käytännössä juuri sitä. Töissä on menossa vuoden kiireisin jakso, kun pitäisi ehtiä tuntien lisäksi korjata kaikki loput arvioitavat työt ja antaa sitten kaikille lukuvuosi- ja päättönumerot. Lisäksi hoidettavia asioita on tällä hetkellä kerääntynyt muutenkin paljon ja kalenterin sivut alkavat olla aika täynnä sitä sun tätä. Näin toukokuun lopulla työllistävät aina myös yhdistystoiminta ja ihan loppukuusta esikoisen syntymäpäivät.


Mitä tapahtuu työrintamalla?

No itse asiassa aika paljonkin: kolmentoista vuoden pätkätöiden jälkeen sain vihdoin ja ehkä vähän yllättäenkin englannin ja ruotsin lehtorin vakituisen viran. Nyt Suvivirren jälkeen joudun toki edelleen hyvästelemään yhdet oppilaat, yhden oman valvontaluokan sekä yhden työyhteisön, johon olen kolmen vuoden aikana ehtinyt jo kasvaa kiinni, mutta toivon mukaan nämä ovatkin sitten minun viimeiset hyvästini. Syksyllä siirryn siis uuteen kouluun, tällä hetkellä ihan konkreettisestikin, sillä tulevalla työpaikalla vasta viimeistellään luokkia ja muita tiloja. Haikeaa, jännää, pelottavaa ja toisaalta ihan mieletöntä, että vihdoinkin on paikka, josta minun ei tarvitse itse lähteä. Toki tiedän myös, että uusien kirjojen, koulun, käytäntöjen ja ihmisten ansiosta syksystä tulee kyllä kiireiden ja työläs.

Toisaalta viran saaminen on tuntunut ennen kaikkea oudolta: sen sijaan, että olisin heti poksauttanut auki kuoharin, olen oikeasti joutunut työstämään paljon (työ)minääni, joka on aina rakentunut ajatukselle siitä, että minä olen se, joka tekee pelkästään pätkiä. Ajatus siitä, että minä olisin yhtäkkiä viranhaltija, en se sijainen, ei ole ihan vielä sisäistynyt, mutta ehkä sitten myöhemmin.


Parisuhde/perhe/ystävät?

Meillä pojat ovat saaneet nähdä kavereita ja harrastaa normaalisti, mutta me miehen kanssa olemme noudattaneet aina voimassa olevia koronarajoituksia. Tiedän, että moni tuttu ja kaveri on jatkanut elämää niin kuin ennenkin, pitänyt juhlia ja kattanut pöydän isolle ystäväjoukolle, ja näin jälkikäteen oma kuuliaisuus vähän harmittaakin. Koko kevään olen ollut todella yksinäinen ja ystäviä kaipaan ehkä enemmän kuin koskaan. Toisaalta tuntuu, että jo pelkkä lenkkitreffien tai grilli-illan sopiminen on ihan supervaikeaa, kun yhtälöön lasketaan mukaan työt, lasten jalkapallotreenit ja yökylään tulleet kaverit, vanhempainillat Teamsissa tai ylipäätään joku, jonka nenä taas vuotaa. Toivottavasti tämä, ja sitä myötä oma olo, helpottaisi vähän kesällä. Nyt keväällä nimittäin olen välillä ollut myös aika syvissä vesissä ja kaivannut ihan hirveästi sitä, että voisin parantaa edes pienen palan maailmaa jonkun ystävän kanssa jutellen.

Parisuhteelle ei juuri ole näin korona-aikana saatu aikaa. Pojat olivat kaksi yötä mummolassa hiihtolomalla, mutta siitä, kun meillä on kotona ollut joku vahtimassa lapsia, on jo puolitoista vuotta. Tämänkin takia odotan kesää aika kovasti: olisipa aika ihana päästä vaikka kahdestaan istumaan iltaa.

 

Matkat?

Kesäloman osalta meillä on tällä hetkellä ainoastaan yksi varma suunnitelma, kun saimme lopulta varattua liput Serlachius-museon Banksy-näyttelyyn heinäkuun lopulle. Täältä tullaan, Mänttä-Vilppula! Miehen olisi tarkoitus lomailla heinäkuu, mikä toki käytännössä tarkoittaa sitä, että vähintään viikko tuosta ajasta menee rehun tekoon, paalaamiseen ja muihin maatilan töihin. Toiveissa olisi kuitenkin tehdä ainakin joku reissu kotimaassa. Pojat haaveilevat Helsingistä ja Korkeasaaresta, joiden lisäksi on puhuttu ainakin Hangosta ja Porvoosta ja toisaalta Kolista ja Kuhmosta. Lisäksi Ahvenanmaa voisi kiinnostaa. Hyviä kotimaanmatkavinkkejä otetaan mielellään vastaan.


Harrastukset/ hyvinvointi?

Juoksuinspiraatio on viime aikoina ollut vähän kadoksissa eikä kroppa ole toiminut niin, kun toivoisin. Olen hoitanut selkääni ensin hierojalla ja sen jälkeen kiropraktikolla ja nyt pitäisi yrittää löytää joku urheilulaji, joka treenaisi myös käsiä ja ylävartaloa eikä toisaalta olisi niin hakkaavaa kuin juoksu etenkin asfaltilla. Nyt olen käynyt juoksemisen sijaan kävelemässä ja joogannut ja venytellyt kotona ja poikien ja miehen kanssa olemme käyneet muutamina iltoina pelaamassa jalkapalloa.

 

Inspiroi eniten/ vähiten?

Eniten inspiroi kesä ja aurinko, lämpimät illat ja yöt, hyvät kirjat ja parvekkeen uudessa keinussa lukeminen, kirppistely, terassit sekä kuoharin korkkaminen työkavereiden kanssa, sushi, saunominen sekä ihanat teinini, joita tulee kyllä ihan kauhea ikävä. Vähiten inspiroi ikkunoiden peseminen, paperiasioiden hoitaminen, loputon pyykkirumba ja kotityöt sekä keittiön välitilasta löytynyt asbesti.

 

Tällä hetkellä syön/ katson/ luen?

Ollaan nyt menty pitkään sillä tyylillä, että syödään lihaa pari kertaa viikossa ja muuten tehdään joko kasvis- tai kalaruokaa. Arkiruokainspiraatio on kyllä kieltämättä ollut viime aikoina vähän hukassa ja ruokalista-ahdistusta helpottaaksemme olemme nyt muutaman kerran tilanneet Vegeboksin. Eniten tulee edelleen kokattua erilaisia pastoja, wokkeja ja salaatteja.

Aloitimme miehen kanssa joku viikko sitten The Sinnerin kolmannen kauden, jonka saamme loppuun varmaan tällä viikolla. Haikeudella kyllä muistelen niitä aikoja, joina johonkin oikein koukuttavaan sarjaan saattoi uppoutua ihan kunnolla ja katsoa vaikka kaikki jaksot putkeen - näin lasten kanssa kun se ei ainakaan näillä yhdessä seurattavilla sarjoilla onnistu. Itse katsoin viimeksi Viaplayltä Älska mig -sarjan, josta tykkäsin, ja sitä ennen Aika on meidän -sarjan, johon rakastuin ihan täysin ja poikien kanssa olemme nyt koukuttuneet Selviytyjät Suomeen.

Lainasin jo valmiiksi kirjastosta ison pinon kirjoja odottamaan kesälomaa. Tällä hetkellä luen niistä Saara Turusen Sivuhenkilöä.


Mitä odotan?

Kesälomaa.

lauantai 8. toukokuuta 2021

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville.

”Pian on kevät. Minulla on melkein lämmin auringonläikässäni. Ja kadun varressa - nyt en siirrä katsettani pois - muuan mies maalaa parsitussa villapaidassaan oveaan taivaansiniseksi. Kaksi pikkupoikaa, jotka ovat piesseet toisiaan kepeillä, pyytävät päästä auttamaan. Mies antaa kummallekin pikkuisen pensselin. Eli ehkä tämä sota sittenkin loppuu.”

 

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008. suom. Jaana Kapari-Jatta.)

Otava, 301 sivua.


Oikeastaan kaikki alkoi salapossusta, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan muu kuin rouva Maugery, Amelia. Koska Guernseyn Kanaalisaaren miehittäneet saksalaiset olivat vieneet kaikki porsaat ruokkiakseen sotilaitaan mantereella, oli porsaanpaisti jotain ennenkuulumatonta, joka käytännössä vaati päivälliskutsuja. Ulkonaliikkumiskielto muistui pöydän ympärille kokoontuneen seurueen mieliin vasta Amelian kuullessa kellon lyövän yhdeksää. Jo pelkän ulkonaliikkumiskiellon rikkominen olisi voinut viedä heidät kaikki vankilaan, pahimmillaan vankileirille mantereelle, mutta porsaan kasvattaminen oli vieläkin pahempi rikos. Oli keksittävä jokin selitys myöhäiselle kokoontumiselle, jotain sellaista, jonka taiteeseen ja kulttuuriin kannustavat saksalaismiehittäjät saattoivat hyväksyä.

Sinä iltana syntyi Guernseyn kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville.


”Itse en tietenkään sillä hetkellä tiennyt mitään vieraitten ahdingosta. Olin heti heidän lähdettyään kiiruhtanut kellariin hautaamaan todisteet ateriastamme. Kuulin kirjallisesta piiristämme seitsemältä seuraavana aamuna, kun Elizabeth ilmaantui keittiöni kysymään: ’Montako kirjaa sinulla on?’

     Oli minulla aika monta, mutta Elizabeth katsoi hyllyjäni ja pudisti päätään. ’Tarvitsemme lisää. Täällä on liikaa puutarhanhoitoa.’ Oikeassahan hän tietysti oli, minä kun pidän hyvistä puutarhakirjoista. ’Minäpä tiedän, mitä teemme’, hän sanoi. ’Kun pääsen komendantin toimistosta, menemme Foxin kirjakauppaan ja ostamme sen tyhjäksi. Jos aiomme olla kirjallinen piiri, meidän täytyy näyttää kirjallisilta.”


Toisaalta kaikki alkaa myös kirjasta, tarkemmin sanottuna Charles Lambin Elian valituista esseistä. Guernseyn saarella asuva Dawsey Adams on sattumalta saanut käsiinsä juuri sen version, joka on kuulunut Juliet Ashtonille, lontoolaiselle kirjailijalle, joka juuri yrittää päättää, mistä kirjoittaisi seuraavaksi. Dawsey kirjoittaa Julietille pyytääkseen palvelusta: hän haluaisi saada luettavakseen lisää Charles Lambia, joka onnistui saamaan hänet nauramaan saksalaisten miehityksen aikana. Juliet vastaa ja alkaa kirjeenvaihto, joka tutustuttaa Julietin Guernseyn kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville, tuimaan nelivuotiaaseen orpotyttöön, joka seilaa saarelaisten luota toiselle pientä narulla kiinni sidottua laatikkoa mukanaan kanniskellen, sodan jättämiin arpiin sekä kirjallisuuden yhdistävään voimaan.

Ja lopulta Julietin on yksinkertaisesti matkustettava Guerseyn saarelle.

Ennen kuin tartuin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjaan, en tiennyt kirjasta oikeastaan mitään: en ollut katsonut elokuvaa tai tiennyt, että kirja on kirjoitettu kokokaan kirjemuotoon. Jostain syystä olin sijoittanut kirjan mielessäni jonkinlaiseen chick-lit-lokeroon JoJo Moeysin ja Cecilia Ahernin kirjojen kanssa ja ajatellut, että vaikka saattaisin pitää elokuvasta, ei tämä ehkä kuitenkaan olisi tarina, johon jaksaisin upota kolmensadan sivun ajaksi. Ajoittain kirja onkin juuri sitä - soma, mutta siirappinen, hiukan ilmeinen ja ennalta arvattava, aavistuksen verran liian kepeä käsitelläkseen saksalaismiehitystä sekä sotaa ja sen jälkiä -, mutta toisaalta se onnistuu silti vangitsemaan mukaansa.

Vuoteen 1946 sijoittuva Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ei ole varsinainen sotakirja, vaikka sota siinä edelleen vaikuttaakin ja elää vahvasti saarelaisten kirjeissä: Guerseyn saari on vastikään vapautunut viisi vuotta kestäneestä saksalaismiehityksestä ja saarelaiset ovat vasta alkaneet paikkailla kotejaan ja sydämiään. Sodan sijaan kirjan keskiössä ovat kuitenkin kekseliäisyys, menetyksistä toipuminen, rakkaus, oikeudenmukaisuus ja lopulta myös toivo - sodasta huolimatta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on sananmukaisesti hyvän mielen kirja. Silti jotain jää vielä puuttumaan: rakastuin kirjan kepeän kutkuttavaan nimeen, mutta itse tarina olisi saanut mennä vielä aavistuksen syvemmälle.

 

”Remy katseli meren hengitystä. Sitten hän sanoi: ’Olisi ollut parempi hänen kannaltaan jos hänellä ei olisi ollut sellaista sydäntä.’

     Niin, mutta pahempi meidän muiden kannalta.

     Silloin aalto nousi: iloista huutoa ja kirkunaa ja linna oli poissa.”

keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Kuukauden vege: delikaura-sienipasta.

 

Toukokuun vegenä blogissa laitetaan tryffelillä maustettua kermaista delikaura-sienipastaa, jonka ohje tuli meille Vegeboksin mukana ja jäi vakioreseptiksi.


DELIKAURA-SIENIPASTA

punasipuli

2 valkosipulinkynttä

puolikas chili

1 rs herkkusieniä

1 rs rucolaa

oliiviöljyä

2 ps sieni-tryffeli-delikauraa

suolaa

mustapippuria

kuivattua timjamia

1 rkl valkoviinietikkaa

1 prk kaurakermaa

2 dl vettä

puolikkaan sitruunan mehu

puolikas ruukku korianteria

400 g pastaa


Kuori ja hienonna punasipuli ja valkosipulinkynnet ja suikaloi chili. Huuhtele ja viipaloi herkkusienet.

Kuumenna öljy paistinpannulla ja lisää pannulle sipulit, chili ja sienet. Paista käännellen muutama minuutti.

Lisää pannulle delikaura ja kääntele vielä hetken aikaa. Mausta seos suolalla, mustapippurilla, timjamilla ja valkoviinietikalla. Lisää pannulle kaurakerma ja vesi ja anna kastikkeen hautua pastan kypsymisen ajan.

Keitä pasta al denteksi.

Sekoita pasta ja kastike ja lisää joukkoon korianteri ja rucola. Mausta sitruunan mehulla.


Jotain muuta pastaa?

Kokeile vaikka

paprika-avokadopastaa

tai

basilika-alfredopastaa


lauantai 1. toukokuuta 2021

Anna Ekberg: Kadotettu nainen.

”Hän avaa silmänsä. Kyllä, on parempi, että hän näkee jotain tanskalaista: hänet nostetaan ambulanssista, lasiovet aukeavat hänelle, toivottavat hänet tervetulleeksi takaisin kivuliaaseen elämään, Kampalaan, hienhajuun, aivan liian monen ihmisen, Afrikan ja sairauden hajuun. Hän ei pystynyt puhumaan. Hän oli purrut kielensä puoliksi irti, niin hänelle kerrottiin myöhemmin, hänen leukansa olivat lukkiutuneet sen ympärille kuin Valkoisen Niilin krokotiilit. Hän on nähnyt ne yhden ainoan kerran, miten niiden muinaiset kidat odottivat antilooppia, eläinparkaa, kunnes sen jano voittaisi joen pelon. Eläimen ei olisi pitänyt mennä juomaan, omia pelkojaan on kuunneltava, ei pidä ajaa autoa Afrikassa, ei saa mennä rakastumaan väärään ihmiseen, ei pidä syntyä, sillä kaikki, mitä rakastat, otetaan sinulta kuitenkin pois.”

 


Anna Ekberg: Kadotettu nainen (Havets born, 2018. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 389 sivua.

 

Sellaista elämä on Afrikassa, aina joko toivottoman hidasta tai liian nopeaa. Sinä päivänä se on niistä jälkimmäistä: teini-ikäinen Rebekka, tanskalaisen Ugandan-suurlähettilään tytär, kiitää autonkuljettajansa viemänä kohti synnytyssairaala, kun he joutuvat hirvittävään auto-onnettomuuteen. Rebekka menettää äitinsä ja syntymättömän lapsensa, mutta selviää itse hengissä. Ambulanssilento tuo Rebekan takaisin Tanskaan, mutta menetyksen jälkeen elämä ei enää koskaan ala kunnolla alusta.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Rebekka kiidätetään jälleen sairaalaan. Tutkimuksissa selviää, että Rebekka sairastaa akuuttia lymfaattista leukemiaa, joka on yleinen lapsilla mutta harvinainen aikuisilla ja johon Rebekan tapauksessa ainoa hoitokeino on löytää luuytimen luovuttajaksi joku lähisukulaisista. Kun Rebekan isä todetaan sopimattomaksi luovuttajaksi, tuntuu tilanne täysin toivottomalta. Pelko tyttären menettämisestä saa isän vihdoin paljastamaan salaisuuden, jota hän on pitänyt seitsemäntoista vuoden ajan: Rebekan lapsi ei kuollutkaan auto-onnettomuudessa, vaan tämä annettiin adoptoitavaksi. 

Samaan aikaan Kööpenhaminan poliisi saa tutkittavakseen eteläsudanilaisen Emmanuellen murhan: nainen löydetään asunnostaan puukotettuna ja jalka irti leikattuna. Vähitellen käy selväksi, että tapaus liittyy Rebekkaan, siihen, mitä Afrikassa tapahtui sekä nuoreen Angeliin, lapsisotilaaseen, joka pakenee viidakkoon toiveenaan nähdä äitinsä edes kerran elämässään - ja kostaa.


”Sitä tottuu moneen asiaan, yksinoloon ja siihen, että viikon kohokohta on sunnuntaireissu Hobron aukealle jalkapallostadionille kahdenkymmenenviiden eronneen aarhusilaisen kanssa, AGF:n kannatuslauluihin ja lämpimiin tölkkioluihin bussissa. Sitä tottuu tanskalaiseen talveen ja huonoon ruokaan. Mutta avattuun ruumiiseen ei totu koskaan. Siinä hän makaa, Emanuelle Baba, himmeästä ikkunasta kalastavan heikon talvisen valon ja katosta lankeavan kovan keinovaloa sekoituksessa, jalka katkaistuna ja kaula ja rintakehä halkaistuna. Tunnistin hänet. Niin Emmanuelle oli huutanut tätinsä puhelinvastaajaan. Peloissaan, epätoivoisena, seurattuna.”


Kadotettu nainen on toisaalta dekkari, toisaalta taas ei. Se on kuvaus lapsisotilaiden Afrikasta, henkiinjäämistaistelusta viidakosta, halusta korjata virheet, epäoikeudenmukaisuudesta ja hyvistä ihmisistä, joista vuosien saatossa tulee hirviöitä. Lisäksi se on tarina rakkaudesta, joka luottaa sokeasti eikä suostu uskomaan sitä, minkä ihmisten säälivistä katseista lukee: ettei Afrikassa ole onnellisia loppuja, että onnellinen loppu asuu ainoastaan omakotitaloalueella Pohjois-Euroopassa. Vaikka osa kirjan juonikuvioista onkin suhteellisen helppo arvata, ei se vähennä tarinan imua yhtään. Kadotettu nainen on kirja, joka on pakko lukea ahmimalla, aina vielä yksi luku senkin jälkeen, kun jo oikeasti olisi pitänyt lopettaa.

Jännityksen ja koukuttavan juonen ohella Kadotettu nainen lumoaa kummasti myös Afrikka-kuvauksillaan. Punaista maata, smaragdinvihreitä lehtiä, naisten värikkäitä hameita ja aina jonnekin matkalla olevaa ihmismerta, perinteitä, jotka yhä sallivat vaimon ostamisen kolmella vuohella ja kapinallisia, jotka saattavat kidnapata koulubussillisen lapsia keskellä kirkasta päivää. Ekbergin Afrikka on tyly mutta samalla oudon kiehtova. Jännärille se tarjoaa eksoottisen, toimivan miljöön.

Anna Ekberg on pseudonymi, jonka takaa löytyvät tanskalaiset dekkaristit Anders Rennow ja Jacob Weinreich. Kadotettu nainen on sarjan kolmas osa, ja ne kaksi aiempaa hain kirjastosta heti Kadotetun naisen luettuani.


”Rebekka sulkee silmänsä, hänen on pakko, kipu on niin voimakas, että hänen täytyy olla yksin sen kanssa, hän ei saata jakaa sitä kaikkien myyjien ja ympäriinsä kävelevien paikallisten kanssa, afrikkalaiset ovat aina menossa jonnekin ja melkein aina jalkaisin. Värien ja alati liikkuvien afrikkalaisten tulva, hän ei tahdo milloinkaan unohtaa sitä. Niin kuin ei kipuakaan, koskaan.”

keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Remonttipäivitys ja keittiösuunnitelmia.

 

Kun kaksi vuotta sitten kannoimme muuttolaatikot, huonekalut ja viherkasvit uuteen kotiimme, harmitti yksi asia asunnossa kaikista eniten: se jo vuosia sitten parhaat päivänsä nähnyt männynvärinen keittiö, joka ei millään tasolla vastannut seitä keittiötä, josta olin haaveillut ja joka oli niin nuhjuinen ja likainen, ettei sinne aluksi huvittanut edes järjestellä astioita. Mutta niin vain oli pakko luopua siitä rakentamastani keittiöunelmasta, hinkattava pahimmat pölyt pois ja purettava laatikot. Koska emme lopulta saaneet myytyä edellistä asuntoamme, piti se täydellinen pintaremontti, jota uuteen kotiimme olimme kaavailleet, myös siirtää jonnekin hamaan tulevaisuuteen. 

Siihen männynväriseen keittiöön tottui nopeasti, tietenkin. Ehkä isoin asia kun kuitenkin oli ollut päästää irti siitä uuden asunnon ja täydellisen remontin illuusiosta, jota olin vuosia mieleeni rakentanut ja jossa ruskea keittiö edusti sitä, ettei kauan odotettu asunnonvaihto mennytkään niin kuin olisimme toivoneet.

Ensimmäisenä kesänä revimme tapetteja ja maalasimme seiniä itse, seuraavana vuonna siirryimme puolipaneelien repimiseen, tasoitetapettiin ja sen maalaamiseen. Makuuhuoneet valmistuivat yksi kerrallaan muun arjen ohella, samoin olohuone, käytävä ja ruokailailutila. Keittiölle emme kuitenkaan tehneet mitään. Vaikka koko asunnon yleisilme olisikin varmasti raikastunut jo pelkkien keittiönkaappien maalaamiselle, tuntui se sekä ajan että rahan haaskaukselta: parikymmentä vuotta vanha keittiö oli jo sen verran huonossa kunnossa, että se kaipasi päivitystä jo ihan muutenkin kuin pelkän muuttuneen maun vuoksi.

Siihen vanhaan, jo hetkeksi unohtuneeseen keittiöunelmaan palasimme vasta alkuvuodesta, kun säästötilin saldo kahden vuoden jälkeen näytti keittiöremonttibudjetiltamme. Kysyimme muutamaa tarjousta, mutta lopulta istahdimme IKEAn suunnittelustudioon, piirsimme uuden keittiömme siellä yhdessä ja löimme aikataulun ja suunnitelmat loppuun. Toukokuun lopulla saan taas pakata astiat niihin samoihin muuttolaatikoihin, mutta tällä kertaa uuden keittiön tieltä, ja kesäkuun puolessa välissä täällä pitäisi näyttää jo aika erilaiselta.

Ja jotenkin ihan varkain muukin asunnon to do -lista on alkanut näyttää taas vähän lyhyemmältä, vaikka tuntuukin, ettei täällä syksyn jälkeen ole tehty muuta kuin tyhjennetty vihdoin parveke kaikesta asunnosta puretusta materiaalista kuten puolipaneeleista ja verhotangoista, kärrätty ne vihdoin pakettiautolla kaatopaikalle ja saatu parveke käytännössä ensimmäistä kertaa ihan oikeasti käyttöön.

Ehkä sitten, uudessa keittiössä, uskallamme vihdoin poksauttaa auki myös sen kuohuviinin, joka asunnon ostaessamme ja entisen asunnon myyntiä murehtiessamme jäi aikoinaan kokonaan hankkimatta.


MITÄ ON JO TEHTY:
  • Esikoisen huoneesta on poistettu tapetit, maalattu katto, hiottu ja maalattu seinät, vaihdettu verhotanko, naputeltu muutamia tauluja seinään ja vaihdettu kaappeihin uudet vetimet.
  • Käytävien seinät ja katto on maalattu ja taulut porattu paikoilleen.
  • Meidän makuuhuoneemme seinistä on poistettu tapetit, verhotanko on vaihdettu, hyllyt porattu paikoilleen, kaappien vetimet uusittu ja seinät ja katto hiottu ja maalattu.
  • Vierashuoneessa on poistettu verhotangon lisäksi viisi kerrosta tapettia viideltä eri vuosikymmeneltä ja irrotettu kahdelta seinältä puolipaneelit. Lisäksi seinät ja katto on hiottu ja maalattu useampaan kertaan ja sisustettu uudestaan.
  • Olohuoneen seinistä on poistettu kaksi kerrosta tapettia. Olohuoneen seinät on hiottu ja maalattu, samoin katto. TV-tasoa päädyimme jatkamaan leveyssuunnassa ja seinälle ostimme yhden String-hyllyn kirjoille, mutta takan jätimme entiselleen.
  • Pikkuveljen huoneesta on revitty irti puolipaneelit sekä vanhat seinään poratut hyllyt. Seinät on hiottu, tapetoitu tasoitetapetilla ja sen jälkeen vielä maalattu kahteen kertaan. Myös katto on maalattu.
  • Kohta kaksi vuotta remonttiromuvarastona toiminut koko asunnon levyinen parveke on tyhjennetty puretuista puolipaneeleista, vanhoista verhotangoista ja tyhjistä maalipurkeista. Kaatopaikalle vietyjen tavaroiden tilalla on nyt kolme mattoa, kasa tyynyjä ja korikeinu lukupaikaksi.
  • Parketti on öljytty koko asunnosta. (Tämä teetettiin ulkopuolisella.)
  • Sekä kylpyhuone että WC on remontoitu alkuvuodesta kokonaan putkiremontin yhteydessä. (Tämäkin teetettiin ulkopuolisella.)

MITÄ ON VIELÄ TEKEMÄTTÄ:
  • Männynvärinen keittiö kaipaa täyttä päivitystä. Uuteen keittiöön on tulossa paljon valkoista sekä taso samaa tammea, mitä keittiön pöytäkin. Keittiön muotoa emme juuri muuta, sillä sitä rajoittaa pitkälti myös seinien koteloinnit, yksi kiinteä hormi ja yksi kantava seinä, jonka purkaminen ei ole mahdollista. Koko remontti purkamisesta asennukseen ja kasaamiseen asti teetetään ulkopuolisella.
  • Männynvärinen eteinen kaipaa täyttä päivitystä.
  • Pikkuveljen huone odottelee vielä liukuoven tilalle uutta tavallista ovea ja molempien poikien huoneiden vaatekaapit olisi uusittava jossain vaiheessa. 

Kunhan uusi keittiö on kesäkuussa maksettu, siirrytään säästämään eteistä varten. Siinä muutos on onneksi sen verran pieni, ettei remonttia varmasti tarvitse odottaa ihan kahta vuotta.

 

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja.

”Koko pitkän, vaitonaisen paluumatkan ajan Pariisiin Jess pyöritteli mielessään kolmea asiaa. Yhdysvaltain armeijan sotilasta, joka oli sanonut kukaan ei estä minua ottamasta tuota tyttöä. Dania sanomassa minä rakastan sinua. Ja sitä, mitä hirveää noista sanoista vielä koituisikaan yhdelle heistä.

     Pommi oli näköjään juuri räjähtänyt.”


Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja (The French Photographer, 2019. suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)


Gummerus, 473 sivua.


New York, syyskuu 1942. Valokuvamalli Jessica Mayn nousujohtoisen uran loputtua skandaaliin päättää Jess ottaa urallaan uuden askeleen: hän, joka on aina myös kirjoittanut lehtiartikkeleita ja reportaaseja ja valokuvannut itsekin, lähtee Voguen kirjeenvaihtajaksi sodan runtelemaan Eurooppaan, ensin Lontooseen ja sieltä Italian kautta Pariisiin. Todellisuus iskee vasten kasvoja välittömästi Jessin päädyttyä kenttäsairaalan sijaan juoksuhaudan keskelle taistelukenttää. Jess on tottunut siihen, että häntä jumaloidaan ja että jokaisissa juhlissa kymmenien ihmisten katseet seuraavat hänen liikkeitään. Yhtäkkiä hänen on opittava raivaamaan tiensä läpi taisteluiden ja todistamaan samalla, että hän pystyy naisena samaan kuin miehet.

Euroopassa Jessin elämään astuu kaksi ihmistä, laskuvarjojääkäri Dan Hallworth sekä pieni orpotyttö Victorine, jota amerikkalaissotilaat ovat alkaneet pitää maskottinaan, omana onnettarenaan. Danin ja Victorinen ohella Jess ikuistaa kamerallaan kuoleman, sodan sellaisena miltä se lähietäisyydeltä näyttää.

Sota ja lehtiala ovat miesten maailmaa, sen Jess tietää. Silti välillä Jess tuntee ajautuneensa mahdottomaan paikkaan. Kuinka ansaita kunnioitusta naisena, jonka kaikki näkevät vain kevytkenkäisenä ja tyhjäpäisenä valokuvamallina? Mistä löytää oikeat sanat kertomaan niistä hirveyksistä, joita tapahtuu aseiden vaiettua, suljettujen ovien takana, silloin kun pitäisi jo olla turvallista? Entä millaisen hinnan rohkeudesta ja omien rajojen puolustamisesta lopulta joutuu maksamaan?

 

”Jess etsi lehdistä oikeat aukeamat ja näytti Victorinelle valokuvan pikkutytöstä Danin sylissä. Victorinen hymy oli tallentunut Jessin kameralle mustavalkoiseen kuvaan, josta huokuvaa mittaamatonta rakkautta ei mikään koskaan tuhoaisi. Tunne välittyi väkevästi myös Danin profiilista, ja Jess oli joutunut laittamaan lehden pois nähtyään kuvan ensimmäisen kerran, sillä se oli saanut hänet tajuamaan, että myös Dan oli haavoittuvainen ja että ilman tätä Victorinella ei olisi ketään. Jessin oli tehnyt mieli huutaa: Varokin kuolemasta, saamari soikoon!”

 

Ranska, kesäkuu 2004. Taidekuriiri D’arcy Hallworth saapuu ranskalaiseen kartanoon pakkaamaan kuuluisan valokuvaajan teoksia Australiassa järjestettävää valokuvanäyttelyä varten tietämättä, ettei ole sattumaa, että juuri hänen on käytävä läpi juuri nämä valokuvat.

Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja perustuu kuvajournalisti Lee Millerin elämään ja se on voittanut RNA:n vuoden historiallisen romaanin palkinnon.

Paperilla Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja on minun kirjani: on sodan hajottama Eurooppa, Pariisi ja vintage-muotia, feminismiä, miesten keskellä omaa tietään raivaava, itsenäinen ja moderni naispäähenkilö sekä rakkaustarina, josta tietää jo sen alkaessa: tämä ei voi päättyä muuten kuin kyyneliin. Ehkä juuri siksi kirja oli jonkintasoinen pettymys. Siinä missä odotin elämää suurempaa sotatarinaa Kaikki se valo jota emme näe -kirjan tai Koodinimi Alicen tavoin, sain ennemminkin tarinan, joka monin paikoin tuntui vähän naiivilta, ehdottomasti liian ennalta arvattavalta ja usein vähän kliseiseltä. 

Ranskalainen valokuvaaja on perushyvää viihdekirjallisuutta, missä toki sinänsä ei ole mitään huonoa. Mutta kun kirjaan tarttuessaan odottaa pääsevänsä uppoutumaan isoon lukuromaaniin, jää lukukokemus pakostakin hieman vaisuksi.

 

”Kun Jess vetäytyi, hän väläytti Danille hymyn, jonka tämä muisti nimenomaan ja aivan erityisesti Jessica Mayn tavaramerkkinä. ’Jonakin päivänä, kun sydämesi on eheytynyt ja ajattelet minua, ole kiltti ja nosta malja minulle’, Jess sanoi. ’Meidän muistomme on sen arvoinen.’”

tiistai 20. huhtikuuta 2021

Minä suojelen sinua kaikelta.

 

Kun siskoni oli seitsemän, koulumatkan varrella ollut vanha puinen omakotitalo paloi. Palossa ei kuollut kukaan, ainakaan meidän kahden alle kymmenvuotiaiden todellisuuksissa, mutta päästäkseen kouluun ja myöhemmin kotiin siskon täytyi ohittaa hiiltynyt raunio, se mitä talosta palon jälkeen oli jäljellä. Savun tuoksu tuntui kauas ja mieleen tuli, olisko kotikin voinut talon tavoin palaa koulupäivän aikana. Meni pitkään, ennen kuin koulumatka tuntui siskostani samalta kuin ennen.

Minä, yhdeksänvuotias, kuljin tismalleen samaa koulumatkaa, mutta minun muistoissani ei ole taloa, tulipaloa eikä pelkoa. Sillä siitä kummallinen on ihmismieli.

Kun kymmenen vuotta sitten tulin äidiksi, päätin: minä suojelen sinua kaikelta ja sinun lapsuudestasi minä teen täydellisen. Siihen valitsen leikkejä, ystäviä ja mummolan pihaton takana olevaan metsään rakennettavia puumajoja, päiviä rannalla, iltoja perhepuiston grillin ääressä kaveriporukalla ja viikonloppuja mummolassa, harrastuksia ja Narniaa iltasaduksi. Tötteröä pitkin sormille valuvaa mansikkajäätelöä, Kirkonrottaa isolla porukalla ja lauantai-iltoja, joina saunan jälkeen tehdään poppareita ja käperrytään sohvalle katsomaan Selviytyjiä koko perhe. Uimahallireissuja, Korkeasaari kummitädin kanssa ja yökyläilyjä.  Ne kaikki olen siihen saanut valitakin, onneksi.

Mutta sitten on ne, mitkä tulivat, vaikken niitä valinnutkaan: riidat ja itkupotkuraivarit, illat joina huoneen lattialle jääneet likaiset sukat katkaisivat kamelin selän ja englannin läksyt, jotka päättyivät vuosisadan riitaan.  Oma vajavaisuuteni äitinä, vaikka muuta päätinkin, ja sana kasvain, jonka jouduin sinulle selittämään.

Ja sitten on se kotimatka, jona kävelet koulusta kotiin kuten aina ennenkin suunnitellen sitä, kuinka kohta heität selästäsi repun ja lennätät lennokkia, ja sitten sillä, sinun maailman turvallisimmalla matkallasi löydät viereisen talon naapurin, joka juuri sinä tavallisena arkipäivänä, kello yhden jälkeen, on päättänyt hirttäytyä parvekkeellaan.

Tätä en koskaan, koskaan sinulle valinnut, ja jos mitenkään olisin voinut, olisin ottanut sen sinulta itselleni kannettavaksi. 

Yöllä hiivin huoneeseesi niin kuin aina ja ajattelen: voi kunpa tämä ei olisi sinun lapsuutesi loppu, kohta jossa lakkaat katsomasta maailmaa niin kuin ennen, vaan että vielä tänäkin jälkeen on kevyitä, toisiinsa lomittuvia päiviä, mielikuvitusleikkejä ja koulumatkoja, joina jännittävintä on pensas, jonka voi ajatella näyttävän lohikäärmeeltä.   

perjantai 16. huhtikuuta 2021

Sulkapallopäiviä, kilometrejä bussin kyydissä ja se kuukausista julmin.

 

Tiistai on sulkapallopäivä. Ei minulla, tietenkään, mutta sillä miehellä, jota en oikeasti ollenkaan tunne mutta jonka kanssa olen jakanut saman työmatkan viimeiset kolme vuotta. Emme moikkaa, tietenkään, mutta tunnistamme toki molemmat toisemme myös muualla kuin siinä samassa aamubussissa, jolla molemmat kuljemme töihin. Viimeisen vuoden olen nähnyt maskin takaa miehestä vain silmät, ja se repussa aina tiistaisin mukana kulkenut sulkapallomailakin katosi jossain vaiheessa koronavuotta. Työmatka pysyi silti samana: kaksikymmentä minuuttia, joka aamu.

Huhtikuussa istumme jälleen siinä samassa bussissa ja yhtäkkiä nostalgia vyöryy yli. Enää syksyllä en näe enää sinunkaan, ajattelen, ehkä vähän oudosti, ja kun jonkun vuoden kuluttua ohitamme toisemme kadulla, olen itsekin jo unohtanut aamubussin ja tiistaisen sulkapallopäivän. Jäämme taas samalla pysäkillä ja jatkamme omiin suuntiimme, ihan niin kuin tähänkin asti. 

Töissä työkaveri kertoo laskeneensa aamut. Niitä on jo alle neljäkymmentä.

Kevät on hyvästien aikaa. Kun lumen alta nousevat vuoden ensimmäiset leskenlehdet, tennarit ja lippikset ilmestyvät kauppoihin ja koulun naulakoihin ja ystävät tekevät kesälomasuunnitelmia, käyn minä taas kerran läpi monistepinot, irrotan julisteet luokan seinältä ja sanon hyvästit. Ensin sille aamubussin sulkapallomiehelle, sillä niin on helpointa, sen jälkeen tutulle työmatkalle, bussikuskille, luokkahuoneelle, jota on koulussa alettu kutsua Lauran luokaksi ja lopulta työkavereille ja oppilaille. Kaikkein vaikeinta on hyvästellä oma luokka, seiskaluokkalaiset, jotka olisin halunnut luotsata läpi yläkoulun ja päästää maailmalle vasta ysiluokkalaisina, parikymmentä senttiä pidempinä ja vähän itsevarmempina, vielä valmiimpina.

Näinä keväinä toinen toisiaan seuraavat työpätkät tuntuvat erityisen raskailta. Jälleen kerran olen kiintynyt, vaikkei pitänyt, tehnyt töitä koko sydämellä, kuunnellut salaisuuksia, valanut uskoa, tukenut, moittinut ja kasvattanut ja monena päivänä saapunut kotiin täysin tyhjänä. Koronan suljettua ravintolat, kahvilat, uimahallin ja ystävien ovet, olen ollut ennen kaikkea opettaja ja vain pienen osan sisko, ystävä, opiskelukaveri tai naapuri. Ehkä juuri siksi tämänkeväiset hyvästit tuntuvat niin isoilta.

Ryven urahäpeässä, jäätävässä itsesäälissä ja harmituksessa kaksi viikkoa ja unohdan kaiken sen hyveellisen höpinän, jonka mukaan en enää muka arvota itseäni työn kautta. Kolmentoista vuoden pätkätyöuran jälkeen se ei ole ihmekään.

Huhtikuu on kuukausista julmin, tulee mieleen yhtenä iltapäivänä, kun istun taas bussissa matkalla töistä kotiin. (Se kun on päivän ainoa hetki, jolloin edes näennäisesti olen hetken yksin ajatusteni kanssa ilman, että kukaan juuri silloin haluaa minua yhtään mihinkään). Mutta sitten törmään Instagramissa ystävän jakamiin fiiliksiin viimeisestä työpäivästä. En sano hyvästi, vaan heippa ja nähdään taas, kirjoittaa ystäväni.

Vaikka minun tämänkertainenkaan uusi alku ei ollut se, minkä valitsin itse, niin ehkä sen alle neljänkymmenen päivän kuluttua voin yrittää samaa: sanoa heippa, sillä kyllä me taas, edes joskus ja jossain, vähintään törmätään.

tiistai 13. huhtikuuta 2021

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta.

”Kaikista mahdollisista aluista päätän antaa sinulle sen, joka levittäytyy pehmeänä, kylmänä ja valkoisena. Haikeana siitä, ettet ehkä tule kokemaan sellaisia talvia, jotka vielä minun lapsuudessani olivat itsestäänselvyys, haluan tuoda sinut sisään tarinaan, kun kaikki tuoksuu lumelta.”



Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta (2021)

Tammi, 323 sivua.

Arvostelukappale.

 

Yksi kauneimmista kirjoista, jonka olen vähään aikaan lukenut, kirjoitin vuosi sitten Saara Cantellin esikoisteoksesta Kesken jääneet hetket. Kirja jätti silloin jäljen, mutta tuon kirjoittamani lauseen olin jo ehtinyt unohtaa. Mutta siinä se oli yhtäkkiä taas, tällä kertaa printattuna Saara Cantellin tämän kevään uutuuskirjan, Kaikki tuoksuu lumelta, kansilehtisessä. Jos jo muutenkin tuntuu erityiseltä saada luettavakseen kirja, joka ei vielä siinä vaiheessa ole ehtinyt edes kauppojen hyllylle, tuntui se tällä kertaa vielä hienommalta.

Tulevaisuus aukenee Kertun edessä kuin tyhjä kanvaasi, johon hän saa itse maalata polkunsa: hän on juuri valmistunut Taideakatemiasta kurssinsa lahjakkaimpana ja syksyllä hän ei enää ole Helsingissä, vaan maalaa itsensä taiteen historiaan pienessä ullakkoateljeessaan Pariisin kattojen yllä. Eletään 50-lukua eikä naisia ole juuri totuttu näkemään taiteen huipulla, mutta Kerttu tietää, että hän voi päästä juuri sinne, minne haluaa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Kertun tytär Tuija näkee itsensä äitinsä maalauksessa ja ymmärtää: sen takana avautuvan maiseman sijaan äidin erityinen luonnostelukatse oli suunnattu häneen, pieneen tyttöön, joka leikki rannalla sinisessä uimapuvussaan ja ruudullinen huivi päässään, omaan maailmaansa uppoutuneena. Ehkä siinä, maalattuna kankaalle, on se jokin, mitä hän olisi kaivannut niinä vuosina, joina etsi itseään ensin yliopistosta ja sitten kommuunista maalla, jokin mikä olisi kuiskannut metsässä puiden huminana sinä riität.

Nämä asiat Olivia, Tuijan tytär ja Kertun tyttärentytär, on nyt päättänyt kertoa omalle vastasyntyneelle tyttärelleen. Sillä osatakseen suunnistaa pimeässä, on tiedettävä, mistä ja miten on siihen hetkeen tullut.


”Sillä jossain, ei edes kauhean syvällä sisimmässä vaan heti pinnan alla esiin pyrkimässä, kuplii tieto siitä, että hän on ansainnut tämän. Kaikki ne kerrat, jolloin on luullut kuuluvansa johonkin - lahjakkaiden opiskelijoiden valittuun sisäpiiriin yliopistolla, yhteisöön maatilalla, omaan lapsuudenperheeseensä - ovat osoittautuneet harhaksi. Lopulta hän jää aina kiinni, ja oikea olemus paljastuu esille olkapäiltä valahtavan liian ison naamiaisviitan alta. Tarpeeton, turha. Tyttö, jonka ei olisi pitänyt edes syntyä. Eikä jäljellä ole enää muuta kuin mehun taikinaiseksi mössäämän keksin äitelä maku suussa ja auringossa lämmenneen hiekan pistely iholla.”


Kaikki tuoksuu lumelta on kolmen naisen, Kertun, Tuijan ja Olivian, tarina, jossa miehet saavat lähinnä statistin roolin. Cantellin hahmot ovat samaistuttavia ja elämänmakuisia, kukin omalla tavallaan. Ehkä kaikista kiehtovammiksi nousevat Tuijan velipuoli Juha ja Kertun sisko Irja, joihin molempiin olisi tutustunut mielellään paremminkin. Sen sijaan Kertun kanssa Cantell sortuu paikoin kliseisyyteen, vaikka hahmo itsessään onkin rakennettu taidokkaasti. 

Ja sitten on lumi, joka sitoo yhteen näennäisen erilliset hetket.

Sinä yönä, jona Kerttu ja Toivo ensimmäistä kertaa kävelevät yhdessä kaupungin läpi Kaivopuistosta Töölöön, sataa lunta, suuria pehmeitä hiutaleita, jotka tarttuvat hetkeksi lapasten pinnalle kaikessa monimutkaisuudesta ennen, kun sulavat pois. Matemaattinen mahdottomuus, sellainen ovat kaksi samanlaista lumihiutaletta, mutta ehkä juuri samanlainen kiteiden rykelmä laskeutui siitäkin huolimatta Tuijan ikkunalle eräänä iltana vuosia myöhemmin - ja kuvitti sitä hetken. Sillä siellä missä on todennäköisyyksiä, on aina myös poikkeuksia. Ja vähän niin kuin lumihiutaleet, myös ihmiset ja kohtalot ovat kaikki ainutlaatuisia, ja ihan samoin lumihiutaleetkin ovat olemassa omina itsenään vain silmänräpäyksen ennen sulautumistaan osaksi lumikinosta tai sulamistaan pois. 

 

”Mistä tämä epämukavasti pettymystä muistuttava tunne oikein kumpuaa? Ehkä se johtuu siitä, että tilanne on niin tuttu. Asioiden sivuuttaminen puhumatta niistä, yhteisesti hiljaisuudessa sovittu leikki jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut... Jostain syystä hän oli kuvitellut, että sellainen kuului vain lapsuudenkotiin. Oksasenkadun isoon asuntoon, johon mahtui toistasataa kuutiometriä painostavaa hiljaisuutta ja tunkkaista teeskentelyä. Huone toisensa jälkeen täynnä sameaksi vaiettuja tapahtumia, ihmisiä ja toiveita. Kaapit pullollaan piilotettuja muistoja.”

 

Saara Cantellin esikoista, Kesken jääneitä hetkiä, rakastin ehdoitta. Kaikki tuoksuu lumelta jatkaa pitkälti samoja teemoja maalaten pala palalta esiin yhden suvun tarinaa lähinnä naisten näkökulmasta ja asioita, jotka vuosien aikana on totuttu vaikenemaan. Tarina kolmesta naisesta eri aikakausina kietoo mukaansa, muttei mene samalla tavalla ihon alle kuin edeltäjänsä. Ehkä kyse on viime kuukausina lukemistani Satu Vasantoloista ja Tommi Kinnusista, mutta jostain syystä Kaikki tuoksuu lumelta tuntuu liiankin tutulta. Vaikka rakastankin juuri tällaista kotimaista proosaa, toisiinsa kietoutuvia kohtaloita, joista ei ole puhuttu, eri kertojaäänien kautta rakentuvaa tarinaa ja eri aikojen kuvausta, ei Kaikki tuoksuu lumelta jostain syystä onnistu löytämään sitä viimeistä silausta, vaikka resepti toimiva onkin. 

Kritiikistä huolimatta Kaikki tuoksuu lumelta ei siltikään petä: Cantellin toinen teos on esikoisen tapaan toimivaa perusproosaa ja tarina pitää otteessaan. Vasta lopussa selviää, miten maatuskanuket asetellaan oikeille paikoilleen.


”Päivä on poutainen, lämpötila nollan tuntumassa, mutta tuuli saa ilman tuntumaan kylmemmältä. Oksasenkadulta kävelee Talvipuutarhaan Hesperianpuiston kautta, Töölönlahden rantaa pitkin, vähän alle puolessa tunnissa. Kaksituhattaneljäsataaneljäkymmentäkahdeksan askelta. Joinakin päivinä niitä on ollut enemmän, joskus vähemmän. Monesti hän on väsynyt tai seonnut laskuissa. Mutta niinä päivinä, kuten tänään, kun jaksaa laskea jokaisen askeleen, on helpompi keskittyä. Silloin auringon ivaava, maiseman raa’asti eteen avaava valo ei loukkaa yhtä paljon. Harmaiden päivien suojaan ehti tottua. Turruttautua pilvien tarjoaman värittömyyden valheelliseen turvaan.

     Niin kuin hän ei olisi tiennyt, että kaikki lohtu on valhetta, tarjolla vain jotta se voitaisiin nykäistä pois.”

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Ashley Audrain: Lapsi rakas.


”Pohdin päässäni erilaisia keinoja päästä pois. Siellä, pimeässä, maidon heruessa, tuolin keinuessa. Harkitsin laskevani hänet pinnasänkyyn ja lähteväni keskellä yötä. Mietin, missä passini on. Mietin satoja lähteviä lentoja lentoaseman valotaulussa. Mietin, miten paljon rahaa pankkiautomaatista sai nostettua kerralla. Että jättäisin puhelimeni yöpöydälle. Mietin, miten pitkään kestäisi, että maito ehtyisi, että rinnoistani ei enää näkisi, että hän oli syntynyt.

     Käsivarteni tärisivät miettiessäni, että voisin oikeasti tehdä niin.

     Nämä ovat sellaisia ajatuksia, joita en koskaan lausunut ääneen. Nämä ovat sellaisia ajatuksia, joita useimmat äidit eivät ajattele.”


Ashley Audrain: Lapsi rakas (The Push, 2021. suom. Oona Nyström)

Otava, 317 sivua.

Arvostelukappale.

 

Sinä kesänä pikkuruiset lastenvaatteet kauppojen ikkunoissa ja käsi kädessä kadulla kävelevät sisarukset alkoivat yhtäkkiä näyttää erilaisilta ja ensimmäistä kertaa Blythe näkee itsensä muuna kuin äitinsä tyttärenä. Ehkä hänkin pystyisi siihen, mihin kaikki muutkin, olemaan äiti. Fox piirtää kalenteriin merkityn O-kirjaimen viereen pieniä hymynaamoja eikä aikaakaan kun raskaustestiin ilmestyy kaksi viivaa.  Blythe ilmoittautuu odottavien äitien jumppatunnille ja lukee lainaamansa raskausoppaat. Tyttö, hän tietää jo ennen, kun se edes on mahdollista. Enemmän kuin mitään Blythe haluaa olla hyvä, välittävä äiti, jollaista hänellä itsellään ei koskaan ollut.

Mutta jo parin päivän päästä synnytyksestä Blythe tuijottaa vastasyntynyttä tytärtään ja ajattelee: voi kunpa katoaisit. Kaikki äitiydessä tuntuu olevan hänelle vierasta, jotain minkä hän tekee väärin, eikä hän tunnu saavan tyttäreensä sellaista yhteyttä, kuin olisi toivonut. Lisäksi tytössä, Violetissa, on tuntuu olevan jotain vialla: aivan kuin tytöstä huokuisi jokin terävyys, josta Blythen oli vaikea saada kiinni. Siinä missä muut lapset ovat iloisia ja tyytyväisiä, ei Violet juuri osoita kiintymystä tai vastaa hellyydenosoituksiin. Ja sitten tapahtuu jotain, mitä edes Blythe ei saata uskoa.

Vai onko kaikki sittenkin vain Blythen mielikuvista?

Meidän suvun naisia ei ole tarkoitettu äidiksi, tietää Blythe, jonka oman vaikean äitisuhteen juuret ovat jo edellisen sukupolven kokemuksissa. Mutta kuinka pitkälle edellisten sukupolvien traumat voivat siirtyä ja mitä sitten, jos oma lapsi on oikeasti paha?

 

”Vielä vuosien päästä, kauan sen jälkeen kun hän alkoi nukkua kokonaisia öitä, heräsin joskus hänen itkuunsa. Tarrasin rintaani ja muistin, mitä olin tehnyt. Muistin musertavan syyllisyyden ja mielihyvän, joka peitti syyllisyyden alleen; mielihyvän, jota sain siitä, että jätin hänet huomiotta. Muistin kiihkon, jonka vallassa kirjoitin musiikin ja kyynelten sekoittuessa taustalla toisiinsa. Sen, miten nopeasti sivut täyttyivät. Miten lujaa sydämeni hakkasi. Miten syvästi häpesin, kun jäin kiinni.”

 

Rakas lapsi on Ashley Audrainin esikoinen, joka sukeltaa häpeilemättä äitiyden pimeällä puolelle, maailmaan josta ei oikeasti ole lupa edes puhua. Kirjassa on paljon samaa kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinissä, mutta jollain tapaa helpommassa muodossa: Audrainin kirjassa pahuus on vasta epäilys, jotain mitä luulee sivusilmällään nähneensä. Äitiysteeman ohella Adrain nostaa esille perhesuhteet ylipäätään, kokemukset, joita kannamme yli sukupolvien, lapsen kuolemaan liittyvän trauman sekä henkisen ja fyysisen väkivallan vaikutukset. Mikään kovin kevyt kirja ei siis ole kyseessä - mutta sitäkin puhuttelevampi.

 

”Minulla on eläviä muistoja lapsuudestani kahdeksanvuotiaasta alkaen. Olisi mukavaa, jos minulla olisi näiden muistojen lisäksi muutakin, mihin tukeutua, mutta ei minulla ole. Jotkut ihmiset perustavat näkemyksensä menneisyydestä kuluneisiin valokuviin tai tarinoihin, jotka joku läheinen on kertonut heille ties miten monta kertaa. Minulla ei ollut mitään tällaista. Äidillänikään ei ollut, ja ehkä se oli osa ongelmaa. Meillä oli vain yksi versio totuudesta.”

 

Toinen toisensa perään ilmestyvien psykologisten trillerien joukossa Lapsi rakas on virkistävä yllätys. Kirja imaisee otteeseensa välittömästi, pitää yllä jännitystä ja siinä vaiheessa, kun jo ehdin vähän pettyä loppuun, vetää vielä maton jalkojen alta. Lopulta hotkin tämän muutamassa päivässä, sillä on yksinkertaisesti pakko. Lapsi rakas onnistuu olemaan samalla sekä hyytävä että samaistuttava, mikä tekee kirjasta entistä häiritsevämmän: sukukartanoiden sijaan Audrainin pahuus vaanii leikkipuistossa, aivan siinä kiipeilytelineen vieressä ja odottaa, että käännät katseesi vain hetkeksi.

 

”Äitien ei kuulu saada lapsia, jotka kärsivät. Kenenkään ei kuulu saada lapsia, jotka kuolevat.

     Eikä kenenkään kuulu kasvattaa pahoja ihmisiä. 

     Seistessäni siinä oven takana toivoin ohikiitävän hetken ajan, että Violet olisi ollut se, joka työnnettiin alas leikkitelineeltä.

     Istuin autossa sairaalan parkkipaikalla ja kävin tilanteen jälleen läpi mielessäni, mutta tällä kertaa eri tavalla kuin aiemmin. Minun oli pakko lakata vatvomasta asiaa; minun oli pakko uskoa, että tyttäreni ei ollut kampannut sitä poikaa.”