"Mä en sillä kertaa alkanut jankutta vastaan, vaikka mutsi oli tyhjempi kuin koskaan ennen. Välillä mäkin halusin, mun tarvitsi, vain teeskennellä että me ollaan normaaleja ihmisiä, jotka käy päivällisen jälkeen uimassa koska sellainen on mukavaa, eikä siksi, että on myös äitejä, jotka katuu kaikkea mutta yrittää olla tappamatta itseään. Mä kävelin vuorostani veteen, heittäydyin leikkimään ja pärskimään, vaikka oikeasti mä olisin halunnut kotiin. Mutsi katseli mua rannalta. Sen ilme tuntui sanovan mä haluan kuolla, mutta mä en voi, koska äitiys poissulkee kuoleman, ja mä tein kuperkeikkoja vedessä ja sanoin kato tää äiti, kato tää."
Otava, 208 sivua.
Bechi on kolmekymppinen opiskelija, joka viimeistelee graduaan ja on väsynyt elämäänsä kuuluisan kirjailijan tyttärenä. Välit äitiin ovat olleet vaikeat jo vuosia, ja väkinäiset tapaamiset kahviloissa muuttuvat yleensä riidoiksi melko nopeasti. Kunpa se olisi edes kerran ollut rehellinen ja kertonut katuvansa häntä, koko äitiyttä, toivoo Bechi. Ennen kaikkea Bechi on vihainen, äidilleen ja itselleen, välillä koko maailmalle.
Lapsuutensa kibbutsilla elänyttä jemeninjuutalaista Shoshana-äitiä ohjasi sen sijaan Suuri Suunnitelma, hänen pelastureittinsä ja pakosuunnitelmansa: hänen elämänsä odottaisi Pariisissa, jonka hän oli nähnyt kerran elokuvateatterissa ja toistamiseen mustavalkoisessa postikortissa. Pariisin sijaan Shoshana päätyy kuitenkin Suomeen, jossa ihmisten pipoja koristivat pankin logot ja jossa englantia taitamattomatkin osaavat kysyä, ratsastiko Shoshana kotimaassaan kamelilla töihin. Ehkä Pariisi voisi olla paikan sijaan ennemminkin mielentila ja ajan
myötä hän oppisi olemaan myös maassa, joka ei ikinä ottanut häntä
omakseen. Shoshana Ayin. kävi täällä oli hänen esikoisteoksensa, aikoinaan valtava kohu.
Vuosien puhumattomuus on repinyt Bechin ja Soshanan välille kuilun, jonka ylittäminen tuntuu mahdottomalta, sillä mukana kulkee aina myös Rivka, Soshanan äiti ja Bechin isoäiti, joka hänkään ei koskaan ole osannut rakastaa.
"Hän haluaisi lopettaa heti, mutta sitten hän muistaa: Bechikin on vain ihminen, ja ihmiset kuolevat, ihmisten lapsetkin, jonakin päivänä, vaikka sitten vasta vanhoina. Mitään ei saa mukanaan hautaan, mutta kaikki ei ole silti toivotonta. Äidit voivat nimittäin aina ryhtyä kirjailijoiksi ja kirjoittaa lapsilleen kirjoja. Ja jos lapset sattuvat selviämään hengissä isoiksi saakka, lukutaitoisiksi, he voivat lukea äitiensä kirjat ja ymmärtää näitä, ja tulla sitä kautta kuolemattomiksi. Lukemisen kautta, keskustelun kautta, riitojen kautta, anteeksipyynnön ja anteeksiannon kautta, kieltämisen ja rupattelun kautta, yhteydenpidon kautta."
Bechi on Koko Hubaran esikoisromaani. Sen teemoja ovat rasismi ja toiseus, halu kuulua johonkin ja toisaalta sen vaikeus, suostumus ja itsemääräämisoikeus, itsenäistyminen, puhumattomuus ja ylisukupolviset traumat sekä mielenterveyden ongelmat kuten masennus ja syömishäiriöt. Silti Näitä kaikkea se käsittelee ikään kuin siinä sivussa - ennen kaikkea kirja puhuu äideistä ja tyttäristä.
Bechi on tarina äideistä. Äideistä, jotka hakevat koulusta joka päivä tismalleen kello viisitoista ja ovat aina läsnä, koska niin vain tulee tehdä vaikkei haluaisikaan. Äideistä, joille rakkaus tulee liian myöhään ja joille se kahden kuolleen lapsen jälkeen on yksinkertaisesti liian monimutkaista. Äideistä, jotka pakkaavat laukun ja lentävät Pariisiin sanomatta hyvästejä päästäkseen itse siihen postikorttiin, jossa kuvattua maisemaa on ensin vuosikausia tuijottanut. Äideistä, jotka eivät ole ajatelleet tulevansa äideiksi alkuunkaan mutta jotka eivät saaneet lähdetyksi kotiin silloin kun olisi pitänyt, sillä eivät ole halunneet olla epäkohteliaita. Äideistä, jotka eivät halua jäädä kaksin tyttäriensä kanssa, sillä silloin olisi pakko puhua asioista, joista ei ikinä puhuttu.
Lisäksi Bechi on tarina äideistä ja tyttäristä, suhteista, jotka eivät parhaimmillaankaan ole helppoja. Suhteista, jotka kantavat mukanaan toiveita ja odotuksia, menneitä suruja, asioita joita tehtiin tai jätettiin tekemättä. Suhteista, joissa huudetaan joskus niin, että jälkeenpäin kurkku on kipeä vielä pitkään, ja syytetään toista kaikista tekemistään virheistä. Suhteista, jotka ovat maailman tärkeimpiä mutta jotka silti on hajotettava, jotta voi tulla siksi miksi haluaa, itsekseen. Kaiken tämän Bechi kertoo kolmen naisen ja kolmen sukupolven kautta. Silti kuvaus on kumman universaalia.
Tällaisia kai me kaikki olemme: kannamme traumamme sukupolvelta toiselle, paiskomme ovemme ja lähdemme hyvästejä sanomatta vain lopulta (toivottavasti!) tajutaksemme, että kaikkea ohjasi kuitenkin rakkaus.
"Sillä kertaa synnytin hiljaa. En huutanut, en itkenyt, en hymyillyt. Vasta ihan lopussa kun kipu oli sietämätöntä, mylvähdin hiljaa, ja siinä hän oli. Onneksi sain hänet. Rakastin Sha'amea niin paljon alusta asti. Hän pyyhki kaiken kuoleman pois. Onni. Siunaus. Ilo. Mutta oli liian myöhäistä rakastaa, liian monimutkaista. Rakkaus, se ei kantanut. Mikseivät ihmiset ole kuin Labbat Shabek -kaulakorut, kyllä, monimutkaisia, mutta silti taottavissa ja pujoteltavissa kasaan aina samoin periaattein ja kannettavissa suorassa muttei liian kireästi kaulalla, sydämen yläpuolella?"
Kirjan kerronta vaihtelee kertojaäänen mukaan ja on välillä rujon puhekielistä, välillä kauniin runollista. Bechin ja Shoshanan lisäksi ääneen pääsee kirjan lopussa myös isoäiti Rivka. Kahdessasadassa sivussa kerrotaan paljon muttei siltikään tarpeeksi, sillä yhden päivän tapahtumiin keskittyvä romaani jättää monia asioita myös pelkästään lukijan avattavaksi. Vahva esikoinen, joka kannattaa lukea tarkasti, jokaista lausetta maistellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti