keskiviikko 28. lokakuuta 2020

S. K. Tremayne: Äänet.

”Hätkähdän ja katson kulmat kurtussa mattamustaa purkkia ja sitä kruunaavaa sähköisen sinivihreän rinkiä. Elektra puhuu taas. ’Minä tiedän sinun salaisuutesi. Minä tiedän mitä sinä teit sille pojalle. Miten hänen silmänsä muljahtivat kokonaan valkoisiksi. Minä tiedän kaiken.’

     Ja sitten tulee hiljaista. Tuijotan virtuaaliavustajaa, joka on mykkä eikä reagoi. Sehän on pelkkä muovipurkki hyllyllä.”


S. K. Tremayne: Äänet (The Assistant, 2019. suom. Ilkka Rekiaro)

Otava, 398 sivua.



Kun Jon paras ystävä, pääasiassa ulkomailla asuva Tabitha, tarjoaa Jolle väliaikaisasunnoksi taloaan Camdenin paremmasta päästä, ei Jo yksinkertaisesti voi kieltäytyä: avioeronsa jälkeen Jo on ajautunut taloudelliseen ahdinkoon, jossa puoli-ilmainen asunto tuntuu todelliselta lottovoitolta. Niinpä Jo kantaa vähät tavaransa huipputeknologialla varustettuun luksusasuntoon, jossa kaikkia toimintoja valoista lämmitykseen ja kodinkoneista asunnon lukitukseen pyörittää virtuaalinen kotiapulainen Elektra. Melko pian Elektra alkaa kuitenkin käyttäytyä kummallisesti. Minä tiedän mitä sinä teit, Elektra toteaa ja soittaa Jolle laulua, jota hän ei ole kuullut vuosiin mutta jonka hän tunnistaa välittömästi. Vähitellen, tavallisten arkisten toimintojensa ohessa Elektra tiputtelee Jon eteen kaiken tietämänsä: onnettomuuden, jonka Jo ja Tabitha vannoivat pitävänsä salaisuutena, yön Glastonburyssä, Jamie Trewinin ympäri kääntyneet silmät, isän joka muuttui Kutikutihirviöstä pelkäksi hirviöksi. Minä tiedän mitä iän teit. Minä tiedän sinun salaisuutesi ja tuhoan sinut, tavalla tai toisella.


”Mutta käsky tulee liian myöhään. Kun nousen ja kävelen olohuoneeseen ja katson ikkunoiden sulavaa huurretta, muistot viimein purkautuvat esiin kuin raju joulumyräkkä, kuin talviset aallot, jotka hukuttavat alleen pienet satamat. Jamie Trewin. Poloinen Jamie Trewin. Kaikki palautuu häneen.”


Jo tuntee tulleensa suljetuksi kultaiseen häkkiin, jossa ajoittain välkähtävä sininen valo kertoo, että joku katselee. Mutta onko kaikki kuitenkin vain Jon pään sisällä? Avustajan äänen kuullessaan Jo muistaa nimittäin myös skitsofreniaa sairastaneen isänsä, jolle televisio lähetti salaisia viestejä ja joka lopulta lukittautui autotalliin, käynnisti moottorin ja tukki pakoputken. Ehkä kaikki onkin vain alkanut uudestaan, ja mustuus löytyykin pelkästään Jon sisältä. Virtuaaliavustajahan on lopulta vain musta muovipurkki hyllyllä.


”Avustajat tuntevat minut. Totta kai tuntevat. Ne ovat minun mielessäni. Ne ovat yhtä kuin minun mieleni. Minä puhun parhaillaan minulle, ja minä tunnen itseni. Kun olen järjissäni. Pelkään liikaa hankkiutuakseni eroon avustajista, vaikka ne ovat teoriassa menettäneet keinonsa kiristää minua. Ne ovat sulautuneet minuun liian syvälle. Ne ovat sikiöitä minun kohdussani. Kiinnittyneet siihen. Ne ovat minä. Enkä voi keskeyttää raskautta.”


Periaatteessa Äänet on idealtaan melko klassinen psykologinen trilleri suljetusta tilasta, jossa joku tarkkailee ja tietää kaikkein synkimmätkin salaisuudet - ainut vain, että S. K. Tremayne on tuonut juonen 2020-luvulle ja asettanut tarkkailijaksi virtuaaliavustajan. Oikeastaan juuri tämä on se, mikä lopulta ei toimi minulle kovinkaan hyvin: siinä missä minä edelleen luen niitä vanhanaikaisia, paperisia kirjoja sen sijaan, että kuuntelisin äänikirjaa samalla jotain muuta puuhaten, kaipaan myös kirjaani ihan niitä perintesimpiä jännityselementtejä narisevia nurkista vaiettuihin perhesalaisuuksiin ja ikkunoita piiskaavasta sateesta syrjäiseen taloon, joka on kaikkien nettiyhteyksien saavuttamattomissa.

Äänet on S.K. Tremaynen neljäs suomennettu psykologinen trilleri, joka noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin kirjailijan kolme edellistäkin. Toisaalta kuten edellistenkin kanssa, en voi siltikään sanoa olleeni kirjaan ollenkaan pettynyt, oikeastaan päinvastoin: vajaan viikon ajan todellakin viihdyin Äänien parissa niinä hetkinä, jolloin en olisi jaksanut syventyä mihinkään haastavampaan, enkä voi edes sanoa arvanneeni kirjan loppuratkaisua. Äänet sopii enemmän kuin hyvin syksyn pimeneviin iltoihin ja pysähtyneisiin viikonloppuihin, joina sen voi hotkaista muutamassa päivässä. Eikä sekään lopulta haittaa, ettei kirjaa ehkä muista enää jonkun viikon päästä: lukuajakseen se tarjoaa kuitenkin onnistuneen todellisuuspaon.


”Rääkäisy on eläimellinen ja inhimillinen ja koneellinen ja helvetillinen, sitten Apua Apua Apua, Miksi Jo Miksi, sitten lisää kirkumista ja minä näen Jamie Trewinin sairaalassa ja hänen kuolleiden silmiensä valkoisuuden, ja hänen isänsä itkusta tulee minun isäni itku ja hädissään haukkuva hengitys siinä autossa. Ja sitten kuuluu taas tuo karmea ääni, minä tunnistan sen, naisen rääkäisyn, olen varma että naisen rääkäisy se on tai ehkä se on tuskanhuuto, vikisevä kuin eläimellä juuri ennen teurastusta.”

lauantai 24. lokakuuta 2020

My week: tältä näyttää opettajan työviikko.


Maanantai 19.10.

7.05 Unohdan puhelimen kotiin ja joudun juoksemaan vielä portaat ylös sitä hakemaan. Minuuttiaikatauluni romahtaa saman tien: ehdin ainoastaan nähdä, kuinka bussi vilahtaa ohi. Tänään työmatkaan kuluukin melkein kolme varttia.

7.49 Saavun töihin ja hyppään heti hitaasta lomamoodista totaaliseen oravanpyörään: minulla on kuusi oppituntia yhteen menoon kahdeksasta kahteen, kolmea eri oppiainetta, neljää eri luokkatasoa ja jokainen tunti eri luokassa niin, että jokaisen tunnin jälkeen ehdin ainoastaan sammuttaa laitteet, kerätä tavarani ja rynnätä seuraavaan luokkatilaan. Opettajanhuoneen oveen on ilmestynyt lappu, jossa toivotaan, että opettajanhuoneessa oleilua vältettäisiin. Tänään en ehdikään kuin napata yhden kupillisen kahvia ohikulkumatkalla.

14.45 Tuntien jälkeen jään vielä hetkeksi vastailemaan Wilma-viesteihin ja kirjaamaan tuntipäiväkirjoja.

17.50 Pikkuveli lähtee kaverilleen ja esikoinen saa kaksi luokkakaveriaan kylään. Käytän oman aikani korjaamalla kaksi rästikoetta, päivittämällä tehtäviä Classroomiin ja katsomalla seuraavan päivän tunnit.


Tiistai 20.10.

7.47 Epäonni bussien kanssa jatkuu: tällä kertaa olen itse ajoissa pysäkillä, mutta myöhässä oleva bussi painelee ohi ollenkaan pysähtymättä, vaikka juoksen perään maskini takaa kiroillen. Tänä aamuna käytän työmatkaani melkein tunnin.

8.45 Saavun vihdoin koululle. Tänään lukujärjestyksessä on neljä oppituntia ja muun muassa elokuvasanastoa ruotsiksi ja englannin sanajärjestyssääntöjen treenausta. Kahden hyppytunnin aikana suunnittelin katsovani eteenpäin nelosluokan englantia, mutta aika valuu työkaverin kanssa oppilaan tilanteesta palaveeratessa sekä yhtä lukujärjestyksen sekaannusta selvitellessä. Lopulta en ehdi muuta kuin kopioida kahdet kokeet seuraavaksi viikoksi. 

15.10 Lähden kotiin.

17.00 Esikoinen on treeneissä ja Pikkuveljellä puolestaan kaveri kylässä, joten päädyn korjaamaan yhdet verbikokeet ja tekemään muutamia muita päivältä rästiin jääneitä töitä.


Keskiviikko 21.10.

7.46 Juoksen jälleen bussin perässä, mutta tällä kertaa kuski odottaa ja pääsen kyytiin. Ennen oppitunteja ideoin päivän äidinkielen kaksoistunnille Classroomiin tehtävän henkilöhahmoista ja varaan luokalle Cromebookit. Ohjelmassa on kaksi tuntia ruotsia ja kaksi tuntia äidinkieltä, omistuspronomineja, Pohjoismaiden saaria ja kerronnan keinoja proosassa. Ruokatunnilla selvitellen kahden oppilaan kanssa välituntitilannetta, jonka parissa jatkamme vielä tuntien jälkeenkin. Lisäksi teen seiskaluokkalaisille äidinkielen kokeen proosasta ja sen käsitteistä, korjaan muutaman rästikokeen ja luen sitten seiskaluokkalaisten Classroomiin tekemiä henkilögallerioita.

14.37 Lähden bussille ja siitä hakemaan Pikkuveljeä päiväkodista.

17.35 Muu perhe lähtee harrastamaan ja minä jatkan tiistaina kesken jääneitä nelosluokkalaisten englannin tuntisuunnitelmia. Samalla katson seuraavan päivän tunnit ja päivitän oppilaille muutaman sanalistan Quizletiin. Aikaa kuluu yllättäen yli tunti.


Torstai 22.10.

6.56 Lähden bussille. Keskustassa vaihdan toiseen linjaan ja katson Wilma-viestit. Edellispäivän välituntitilanteen selvittely jatkuu matkalla.

7.41 Saavun koululle. Torstaisin minulla on tunteja vain aamupäivällä ja teen iltapäivän kotoa etänä, mutta tänään jään vielä koululle oman valvontaluokkani koulukuvaan sekä hoitamaan muutamia juoksevia asioita ja soittamaan yhden puhelun.

11.14 Lähden bussilla keskustaan ja käyn sushilla ystävän kanssa. Viikon paras hetki tähän mennessä.

13.38 Saavun kotiin ja jatkan töitä. Suunnittelen eteenpäin kutosluokan ruotsia, vastaan muutamiin Wilma-viesteihin, hoidan muita oman luokkani asioita ja katson seuraavaksi päiväksi lisämateriaalia.

15.36 Lopetan varsinaisesti tältä päivältä ja lähden hakemaan Pikkuveljeä hoidosta.

20.33 Katson vielä läpi seuraavan päivän tunnit.

 

Perjantai 23.10.

7.36 Lähden kotoa ja saavun koululle reilun puoli tuntia myöhemmin. Ennen tunteja ehdin korjata muutaman rästikokeen, ottaa joitain kopioita ja vastata Wilma-viesteihin. Ohjelmassa on tänään kaksi tuntia ruotsia ja kaksi englantia sekä yksi tunti tukiopetusta ruotsista yhdelle oppilaalle. Opettelemme nelosluokkalaisten kanssa artikkelin käyttöä ja treenaamme kasien kanssa ensi viikon kokeeseen. Yhdellä tunnilla jakaudumme osittain käytävän puolelle, jotta useammalla on tila, jossa keskittyä edes jotenkin. Perjantain viimeisellä tunnilla saapuu tuttu riittämättömyyden tunne: en taaskaan pysty monistautumaan useammaksi, tarpeeksi moneksi, tai edes ehdi tehdä niitä asioita, jotka olen edellisenä sunnuntaina kirjoittanut kalenterin päälle liimaamalleni to do -listalle.

14.07 Oppituntien jälkeen palaveeraamme erityisopettajan kanssa ja päivitämme valvontaluokkani oppilaiden tukilomakkeet kuntoon. Kolmen oppilaan tukiasioiden kirjaamiseen menee puolitoista tuntia ja hommaa jää vielä seuraavallekin viikolle. Puoli neljältä on kuitenkin pakko sammuttaa kone.

15.51 Otan vielä muutamia kopioita ja lähden sitten bussille. Maanantain kuutta opetustuntia ehdin ainoastaan vilkaista. Työviikko jatkuu siis sunnuntaina varmasti vähintään tunnin verran. Lomasta on viisi päivää enkä uskalla edes miettiä, että seuraavina viikkoina perustöiden päälle tulevat jälleen seuraavien kokeiden korjaamiset sekä parisenkymmentä vähintään puolen tunnin arviointikeskustelua. Koko viikon olen jatkanut töitä myös öisin unissani.

16.32 Ruokatunnilla juttelimme muutaman työkaverin kanssa, kuinka juuri tänä syksynä alan vaihto on käynyt meillä kaikilla vähintään mielessä. Vasta myöhemmin bussissa tajuan, mistä se minulla johtuu: koronan takia työstä riisuttu kaikki se yhteisöllisyys, mikä kannatteli silloin, kun oli ollut vähän raskaampi tunti tai huoltaja tuli päälle linjoja pitkin, ja jäljellä on enää pelkkä melko yksinäinen puurtaminen kevään aukkoja samalla epätoivoisesti paikaten. Emme enää suunnittele opettajien tyhy-iltaa, lähde laulamaan karaokea, varaa teatterilippuja tai edes istu isolla porukalla opettajanhuoneen sohvaryhmälle juomaan jo vähän kitkeräksi muuttunutta, termospullon pohjalle jäänyttä kahvia ja parantamaan maailmaa. Ilman sitä minun omaa porukkaani ja välillä aika mustaakin huumoria opettajan työ on tuntunut nyt syksyllä aika raskaalta.

Käyn kotimatkalla nappaamasta lähikaupasta pussin karkkia ja dipin jo valmiiksi hankkimilleni sipseille. Perjantai-illan suunnitelmat sentään ovat selvillä.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Joyce Carol Oates: Blondi.

Monroe oli täydellinen. Todellinen ammattilainen. Kun hän oli opetellut ulkoa jokaisen sanan, jokaisen tavun, jokaisen nuotin ja jokaisen tahdin, hän toiminkin kuin kello. Hän ei ollut ”tyyppi” eikä ”roolihahmo”. Hänellä oli varmaan kyky nähdä itsensä valmiiksi filmillä, kuin liikkuvana kuvana. Tätä kuvaa hän kykeni ohjailemaan omasta sisimmästään. Hän hallitsi tapaa, jolla muut sen näkisivät pimeässä elokuvateatterissa. 

     Siinä oli kaikki, mitä Marilyn Monroe filmillä oli: liikkuva kuva, jonka ventovieraat jonain päivänä näkisivät ja jota he ihailisivat.

     Kerran kun minut lähetettiin häntä hakemaan, minä koputin ja painoin korvani oveen, ja vannon että kuulin kuinka vauva parkaisi sisällä. Ei kovaa, ei niin että huoneessa olisi mitään vauvaa ollut, mutta minä varmasti kuulin kuinka vauva parkaisi. Vain kerran.” 

 

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000. suom. Kristiina Drews)

Otava, 943 sivua.


Jo kuusivuotiaana Norma Jeane tietää: joskus onni koskee niin kipeästi, että tuntuu, kuin suussa olisi lasinsiruja. Hänen äitinsä Gladysin kaksi aiempaa lasta ovat jo kadonneet jonnekin, mutta Norma Jeanin hän ottaa luokseen isovanhempien kuoltua aina siihen kohtalokkaaseen iltaan asti, jona äiti sytyttää tuleen vuodevaatteet, pakottaa Norma Jeanin tulikuuman kylpyyn ja polttaisi myös itsensä, jos tytär ei  viekkaudella pettäisi äitiään ja hakisi apua. Jos minä olisin tarpeeksi kaunis, minun isäni hakisi minut pois, ajattelee Norma Jeane Los Angelesin piirikunnan orpokodista neljä vuotta, yhdeksän kuukautta ja yksitoista päivää, mutta katsoessaan muita orpokodin lapsia osaa kuitenkin olla onnellinen, että sikäli kun hän muistaa, ei kukaan ole sentään tehnyt hänelle pahaa. Orpokodin katolta Norma Jeane näkee, miten Hollywoodin valot välkkyvät.

Orpokodista Norma Jeane päätyy sijaiskodin kautta kuusitoistavuotiaana naimisiin. Hän pesee pyykkiä, täyttää eväsleipiin edellisen päivän paistin tähteet ja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa oikeasti rakastettu. Vähän vahingossa Norma Jeane päätyy poseeraamaan Stars and Stripes -lehteen ja siitä  vähitellen yhä vahvemmin sisälle Hollywoodin viihdeteollisuuteen. Hänestä tulee ensin Miss Alumiinituote, sitten Angela, sitten Rose, Cherie, Sugar Kane. Koska Norma kuulostaa niin kovin maalaiselta, tulee Norma Jeanesta kuitenkin ensin Marilyn Monroe, joka jo ääneen lausuttaessa kuulostaa mumisevat seksikkäältä. Syyskuussa 1947 hän on vihdoin päässyt sinne, mikä orpokodin katolta katsottuna näytti olevan niin kovin kaukana. 


”Ihme kyllä nyt, kun hän uskoi saaneensa elämänsä roolin, ensimmäisen roolin uudella vakavasti otettavan elokuvanäyttelijän urallaan, hän joutui epäilysten valtaan. Hän oli ahdistunut, hän pelkäsi kuollakseen. Raahautui ylös sängystä vasta kun ovelle koputettiin käskevästi vasta kun hän oli myöhässä aamun kuvauksista. Tuijotti itseään peilistä: siellä oli Norma Jeane, ei ”Marilyn”. Samea iho ja verestävät silmät ja suun vaiheilla kohtalokasta, alkavaa pöhötystä. Miksi sinä olet täällä? Kuka sinä olet? Hän kuuli matalaa, tukahtunutta naurua. Ivallista miehistä naurua. Senkin surkea, sairas lehmä.”


Norma Jeane on synnynnäinen näyttelijä: kun ei tiedä, kuka oikeasti on, saattoi olla ihan mikä tahansa. Vaikka sitten Marilyn, joka nauroi käheällä äänellä ja yritti pää takakenossa saada kiinni vaalean hellemekkonsa helmoista, jotka maanalaisen ilmanvaihtoaukosta tuleva tuuli on lennättää ylös, ylös. Vaikka sitten blondi mallinukke, jonka sisälle hän itse oli jäänyt satimeen. Sisältäpäin nähtynä myös Hollywood paljastaa todelliset kasvonsa. Orpokodin katolta nähtynä valot loistivat ehkä kirkkaasti, mutta kimaltavien kulissien takana Hollywood on pelkkä julkinen bordelli, joka teki itselleen rahaa luomuksillaan ja jossa lampaillakin oli hyeenan hymy.


 ”Joten hän vain joi samppanjaa ja nauroi. Oli viisaampaa nauraa kuin itkeä. Viisaampaa nauraa kuin ajatella. Viisaampaa nauraa kuin olla nauramatta. Miehet rakastivat häntä kun hän nauroi, jopa Cass ja Eddy G, jotka näkivät hänet ihan läheltä ilman meikkiä. 
Samppanja oli hänen suosikkijuomansa. Viinistä hän sai päänsärkyä, mutta samppanja sai aivot poreilemaan ja kevensi sydäntä.”


Joyce Carol Oatesin Blondi on lähes tuhatsivuinen fiktiivinen kertomus Norma Jeane Barkerista, joka jäi historiaan nimellä Marilyn Monroe. Hän oli tyhmä blondi, Vaalea näyttelijätär joka pienestä asti haaveili olevansa Kaunis prinsessa, miesten päiväuni, jota saattoi käyttää hyväkseen ja heittää sitten pois kuin roskan. Hän oli skitsofreenikkoäidin orpokodissa ja sijaisperheessä kasvanut tytär, joka jo lapsena oppi rakastamaan elokuvaa, nainen josta tuli vaimo useampaankin kertaan muttei koskaan äitiä, näyttelijä, jonka arvo saattoi hyvin olla viisikymmentä dollaria, jos joku niin väitti. On abortteja, samppanjalla alas huuhdottuja pillereitä, rooleja, jotka pitää elää, jotta ne voi näytellä, sekä Presidentti, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa ja meri, johon voisi kävellä. Kirjasta löytyvät kaikki Marilyn Monroen elämän kuuluisimmat käänteet, mutta elämäkerran kirjoittamisen sijaan Joyce Carol Oates on herättänyt kaiken henkiin ja sukeltanut Marilyn sijaan nimenomaan Norma Jeanen pään sisälle. Samalla Oates on väritellyt tarinaa sieltä täältä haluamillaan sävyillä, mutta niin, ettei voi ikinä olla varma, olisiko kaikki kuitenkin mennyt juuri täsmälleen niin kuin kirjassa.

Kirjan sydän on Norma Jeanen henkilöhahmoissa, jonka Oates maalaa riipaisevan traagiseksi. Herkkää ja itsetunnoltaan haurasta Norma Jeanea käytetään viihdeteollisuudessa ja ihmissuhteissa häikäilemättömästi hyväksi, mutta halu tulla hyväksytyksi, olla edes kerran elämässään rakastettu, saa Norma Jeanen kääntämään aina vielä toisenkin posken. Lopulta kaiken on pakko romahtaa. Sen tietää jo heti kirjan alusta, vaikein todellista tarinaa tuntisikaan: Kuolema kaartelee jo Brentwoodin yllä.

Ihan oma lukunsa on edelleen myös Joyce Carol Oatesin kirjoitustyyli, joka tuo kirjaansa oman sävynsä. Edellisen luvun perinteinen kertova tyyli voi seuraavassa luvussa, sivulla tai jo lauseessa olla yhtäkkiä luettelo, ajatuksenvirtaa, kirje tai vaikkapa laulu. I wanna be loved by you nobody else but you I wanna be loved by you alone buup buupi duu. Loppua kohti tahti kiihtyy - aivan kuin Norma Jeane itsekin tietäisi, ettei aikaa enää ole paljon jäljellä.

Jos kirjassa on melkein tuhat sivua, en tartu siihen kovin helposti saati lue loppuun: silloin siinä pitää olla jokin juttu, joka oikeuttaa sivumäärän, jokin mitä ei olisi voinut sanoa pienemmässä paketissa. Blondin kanssa en silti oikein osaa päättää, löytyykö kirjasta sitä jotakin, mikä vaatii näin massiivisen paketin. Joyce Carol Oatesin kirja on toki merkkiteos ja lukukokemuksena ihan omaa luokkaansa, mutta ainakin minulle se olisi toiminut paremmin vähän tiiviimmässä muodossa.


”Kyllä, minä olen ylpeä! Myönnetään. Olen tehnyt lujasti töitä, ja teen vastaisuudessa entistä lujemmin.

     Tuo mainoskuvan nainen en ole minä. Se on minun luomani roolihahmo. Minä ansaitsen onneni. 

     Minä ansaisen lapseni. Nyt on minun aikani.”

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Kun olisi pitänyt avata suu.

 

Reilut kymmenen vuotta sitten löysin itselleni sen täydellisen hääpuvun. Sovittelin siskoni valvovan silmän alla useampaa vaihtoehtoa, vaikka oikeastaan tiesin heti, minkä tulisin valitsemaan: sen norsunluunvärisen ja merenneitomallisen Lilyn morsiusunelman, jossa oli korsettimainen, olkaimeton yläosa. Jotta puku istuisi hääpäivänä niin kuin pitää, lupasi morsiusliikkeen myyjä lähettää sen vielä ompelijalle. Viimeisen sovituksen sovimme hääviikon alkuun.

Kun sitten muutama päivä ennen häitä saavuin kokeilemaan unelmieni hääpukua, ei se enää mahtunutkaan päälle. Morsiuspukuliikkeen myyjä nyki selän nyöritystä tiukemmalle ja oli sitä mieltä, että kun puvun alta jättää rintaliivit pois, menee se kyllä kiinni. Että olin ehkä kuitenkin lihonut, mutta kun nykäisee vähän tästä eikä syö aamupalaa ennen vihkimistä, niin kyllä se siitä. Pukua tutkittaessa kävi kuitenkin ilmi, että leventämisen sijaan ompelija olikin kaventanut pukua sivusta juuri sen muutaman sentin, jotka olisin siihen kaivannut lisää.

Tietenkään en sanonut mitään. Maksoin puvusta reilut kahdeksansataa ja korjausompeluista vielä satasen siihen päälle ja kipitin kotiin valtavaa pukupussia kantaen. Hääpäivänä puku ei luonnollisestikaan mennyt kunnolla kiinni, sillä se oli auttamatta liian kapea. Yhä edelleen, kymmenen vuoden jälkeenkin, näen jokaisessa hääkuvassamme, kuinka olen siihenastisen elämäni tärkeimpänä päivänä yrittänyt tunkeutua ihan liian pieneen hääpukuun ja tietenkin huonolla menestyksellä.

Eikä hääpukutapaus toki ole ainoa laatuaan, sillä monta muutakin kertaa olen jättänyt mainitsematta huonosta tai väärästä palvelusta ihan vain säilyttääkseni jonkun toisen kasvot. Opiskeluaikoina silloinen kampaajani värjäsi kerran minulle vaaleiden raitojen sijaan tummat raidat. Vaikka ihmettelin värien sekoitusta jo laittovaiheessa, en hennonut sanoa mitään edes silloin, kun uusi tumma väri paljastui foliokääreiden alta. Silläkin kerralla maksoin kiltisti, itkin vasta kotona ja istahdin parin kuukauden kuluttua samaan tuoliin, koska niin vain kuului tehdä. Ravintolassa olen syönyt useampaan kertaan annoksen, joka ei ollut alkuunkaan sitä, mitä tilasin, ja tarjoilijan kysellessä vastannut, että hyvältä maistuu ihan vain, jotten pilaisi kenenkään iltaa tai aiheuttaisi kenellekään pahaa mieltä.

Siksi oli enemmän kuin terapeuttista törmätä uusimmassa Trendissä (8/2020) Laura Frimanin kolumniin Olisi pitänyt avata suu!: en todellakaan ole ongelmani kanssa yksin. Minun tapaani myös Lily Allen on astellut alttarille tietäen, ettei hääpuku ole ollenkaan sitä mitä piti, ja Laura itse taas päätyi ottamaan reiteensä mielestään ihan liian ison tatuoinnin, sillä ei halunnut pahoittaa kuvan visioineen tatuoijan mieltä. Se olisin voinut olla minä, tekisi mieli huudahtaa, sillä niin vain itsekin jouduin kolmisen vuotta sitten kokoamaan rohkeutta sanoakseni tatuoijalle, että se minun hänelle lähettämäni kuva, joka oli tarkoitus piirtää ranteeseeni, oli tulostettu liian isoksi. Yhä edelleen muistan, kuinka nolotti olla sillä tavalla vaivaksi. Minä, maksava asiakas.

Alkuvuodesta ennen kuin korona sulki kahvilat ja teatterit ja kutisti koko elämän kotiin kirjoitin, kuinka edelleen vasta opettelen sanomaan kyllä. Mutta ehkä tänä aikana, jona ei voi sanoa kyllää teatteri-illoille, elokuvatreffeille tai edes karaokeillan spontaaneille aamyön jatkoille ystävän kotona, voisikin opetella sanomaan taas ei.

lauantai 10. lokakuuta 2020

Lapsiperheen vegaanikeittokirja, vinkkejä keittiöön sekä yksi toimiva ohje.


 

*kirja saatu kustantajalta

Elina Innanen ja Suvi Auvinen: Lapsiperheen vegaanikeittokirja (2020)

Kosmos, 214 sivua.


Useamman kerran minulta on kysytty, kuinka meidän sekasyöjäperheemme lapset on saatu syömään pääasiassa kasvisruokaa, ja yhtä usein olen jäänyt pohtimaan, miten vastata. Pikkuveljen kanssa olemme nimittäin päässeet melko helpolla: kuopuksen siirtyessä syömään samoja ruokia muun perheen kanssa on meillä syöty jo enimmäkseen kasvisruokaa, eikä lehtikaalia, linssejä tai härkäpapusuikaleita ole tarvinnut sen kummemmin esitellä tai piilottaa puolihuolimattomasti muusin alle. Esikoisen verrattuna kuopus onkin todella ennakkoluuloton maistelija, joka napsii lautaselta tyytyväisenä tofut, halloumit, avokadonigirit tai vaikka suolakurkun, joiden syömisestä esikoisen kanssa on aikoinaan jouduttu keskustelemaan. Sen sijaan esikoisen kanssa olemme tapelleet tofuista, uhkailleet ja kiristäneet sekä menettäneet kaikki heimomme senkin edestä. Molemmat pojat ovat kuitenkin tottuneet siihen, että arkena meillä syödään kasvisruokaa eikä tarjolla ole mitään vaihtoehtoa, mihin tofuwokin voisi vaihtaa. Kasvisruuan lisäksi meillä on tarjolla aina myös leipää ja salaattia, joten jos päivän ruoka ei olekaan se lemppari, ei pöydästä tarvitse ikinä lähteä nälkäisenä. Lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi, mutta kaikkea on silti maistettava.

Onneksi on kuitenkin asiasta enemmän tietäviä, jotka osaavat vastata tähänkin kysymykseen minua paremmin ja juuri siksi olin aika innoissani, kun postiluukusta kolahti Elina Innasen ja Suvi Auvisen ihan uusi Lapsiperheen vegaanikeittokirja. Chocochili-blogista tutun Elinan reseptejä meillä on toki kokattu jo aiemminkin, mutta tähän kirjaan on valittu nyt nimenomaan ne reseptit, jotka toimivat parhaiten lapsiperheille. Reseptien ohella kirjasta löytyy myös kattava tietopaketti vegaaniruuasta ylipäätään sekä vinkkejä siihen, kuinka ruokahuolto lapsiperheissä saadaan toimimaan mahdollisimman kivuttomasti.

Mutta kuinka ne jo lihamakaronilaatikkoon ja nauraviin nakkeihin tottuneet lapset sitten saa syömään kasvisruokaa? Elina Innasen ja Suvi Auvisen kirjan mukaan kaikista tärkeintä on totuttaa lapsi monipuoliseen ruokaan ylipäätään, ja mitä aiemmin sen tekee, sitä helpompaa se on - ei siis ihmekään, ettei meillä perheen nelivuotiaan kanssa ole tarvinnut taistella ruuasta läheskään niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan. Lisäksi kirja neuvoo olemaan armollinen, mutta toisaalta pitämään kiinni sovituista rajoista: lasta ei voi pakottaa syömään, mutta jos ennen ruokaa on sovittu, että maistetaan, ei sitä sopimusta voi myöskään ruuan aikana muuttaa. Ruokailuun ei myöskään pidä ikinä liittää uhkailua, lahjontaa tai edes lohduttamista vaan ennemminkin kannattaa keskittyä positiiviseen vahvistamiseen sekä siihen, millaisen esimerkin itse lapselle antaa. Monesti lapset vastustavat kaikkea uutta ihan periaatteesta, joten etenkin toteuttaessa vanhempaa lasta kasvisruokavalioon kannattaa lähteä liikkeelle tutuista resepteistä ja korvata ennemmin spagetti bolognesen jauheliha soijalla ennen kuin työntää lapsen eteen tofua tai edes linssejä. Lapsi kannattaa myös ottaa mukaan ruoanlaittoon aina kuin mahdollista, sillä monesti uusiin makuihin tutustuminen on helpompaa, kun lapsi on itse pilkkonut porkkanat tai maistanut kaurapalat.

Silti ainakin itselleni ehkä tärkein idea oli tajuta jotenkin entistä konkreettisemmin, että ruoka on ihan samanlainen osa kasvatusta kuin vaikka ne meidän jokailtaiset lukutuokiomme tai tärkeimmät arvot, jotka haluan siirtää pojilleni. Jos haluan opettaa lapseni arvostamaan luontoa ja ympäristöä, on minun opetettava lapseni myös syömään ilmastokestävää ruokaa.

Jotta ihan joka päivä ei edes tarvitsisi miettiä, mitä syötäisiin, on Lapsiperheen vegaanikeittokirjaan koottu valmiiksi kuuden viikon kiertävä päivällislista, jolla arjen suunnittelu on tehty entistä helpommaksi. Toisaalta kirjasta voi valmiin viikkolistan käyttämisen sijaan napata kokeiltavaksi myös yksittäisiä reseptejä arkeen, viikonloppuun, välipalaksi tai vaikka lastenjuhliin tekemättä varsinaisesta vegaaniuudesta sen isompaa numeroa. Vaikka kirjan reseptit ovatkin kaikki vegaanisia, on teos suunniteltu kaikenlaisille perheille, joissa toiveena on syödä enemmän kasviksia ja oppia valmistamaan sekä herkullista että terveellistä kasvisruokaa. Lisäksi kirjasta löytyy aukeamallinen ohjeita, kuinka lapsiperheissä usein syntyvää ruokahävikkiä voi helposti vähentää ja mitä ylijääneistä perunoista, keitetyistä vihanneksista, riisistä, banaaneista tai vaikkapa tortillalätyistä oikein voi tehdä.

Yksi kiinnostavista faktoista Lapsiperheen vegaanikeittokirjassa oli muuten, että vaikka maailmassa onkin yli 20 000 syötäväksi kelpaavaa kasvia, muodostuu yli 90% ruuastamme alle 20  kasvista. Uusia makuja löytyy siis aika helposti! Meillä testattiin ensimmäisellä viikolla välipalana vihersmoothieta (joka osoittautui hieman yllättäen erityisesti esikoisen herkuksi) ja sunnuntailounaana sticky beanitia. Kokeiltavien listalla ovat tämän lisäksi ensimmäisinä ainakin paprika-paputahna, jolla välipalaleivistä saa heti ruokaisampia, sekä uuniriisi, butter tofu sekä nyhtökaura-gnocchivuoka.


STICKY BEANIT

4 annosta

30 minuuttia

 

 200 g pitkiä vihreitä papuja (pakaste)

200 g kiinankaalia

1 iso punainen paprika

250 g Beanit-härkäpapusuikaleita

1 tl rypsiöljyä

1 tl seesamiöljyä

riisiä


kastike:

2 rkl soijakastiketta

2 rkl vaaleaa siirappia

1 rkl raastettua inkivääriä

2 valkosipulinkynttä

1 limen mehu


Keitä riisi ohjeen mukaan.

Kiehauta pavut, valuta ja siirrä sivuun odottamaan. Pilko kiinankaali ja paprika.

Sekoita kastikkeen ainekset yhteen.

Kuumenna öljyseos paistinpannulla ja ruskista Beanit-suikaleet. Lisää paprika sekä kiinankaalin valkoiset osat ja kuullota hetki. Kaada pannulle kastike ja loput kiinankaalista sekä pavut. Kuumenna pari minuuttia, kunnes neste on haihtunut.

Tarjoa riisin kanssa.


keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä.

”Connel on taas hiljaa. Hän kumartuu suukottamaan Mariannea otsaan. Mä en ikinä satuttaisi sua, onko selvä? hän sanoo. En koskaan. Marianne nyökkää vaiti. Sä teet mut tosi onnelliseksi, Connel sanoo. Hänen kätensä liikkuu Mariannen hiuksissa ja hän lisää: Mä rakastan sua. Mä en pelkästään sano niin, mä oikeasti rakastan. Kyynelet kihoavat taas Mariannen silmiin ja hän ummistaa ne. Tästä hetkestä tulee muistonakin sietämättömän kiihkeä, hän tietää sen jo nyt, kun se vasta tapahtuu. Hän ei ole koskaan uskonut, että kelpaisi kenenkään rakkaaksi. Mutta nyt hänellä on uusi elämä, jonka ensimmäistä hetkeä hän juuri elää, ja vielä monen vuoden kuluttuakin hän yhä ajattelee: Niin se oli, siitä minun elämäni alkoi.” 


Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (Normal people, 2018. suom. Kaijamari Sivill)

Otava,

263 sivua.


Jos pitäisi keksiä kaikkein epätodennäköisin pari, olisi se ehdottomasti Connel ja Marianne: Connel on kaikkien rakastama lukion jalkapallojoukkueen tähti, Marianne taas hiljainen älykkö, jonka perään ei koulun käytävillä juuri katsella ja jos katsellaankin, niin lähinnä ivallisesti. Connelin yksinhuoltajaäiti elättää itsensä ja poikansa siivoamalla, Mariannen ei ole koskaan tarvinnut tehdä töitä rahan eteen. Jokin selittämätön vetovoima kuitenkin vetää Connelin ja Mariannea yhteen, ja he päätyvät suhteeseen, joka kuitenkin Connelin tahdosta salataan muilta.

Yliopistossa osat vaihtuvat. Yhtäkkiä lukion outolintu Marianne huomaa päätyneensä keskelle isoa kaveriporukkaa, joka istuu iltamyöhään juttelemassa politiikasta ja järjestää juhlia, joista kaikki yliopistolla puhuvat. Samalla Connel ei tunnu löytävän uudessa kaupungissa paikkaansa tai edes itseään saati sitten sellaista ystäväjoukkoa, jota hän lukioaikoina piti itsestäänselvänä. Kouluaikoina Connelin ehdoilla toiminut suhde kääntyy sekin toimimaan yhtäkkiä Mariannen ehdoilla, mutta yksi ei muutu - vaikka he tapaavatkin ja tapailevatkin muita ihmisiä, eivät he silti voi hylätä toisiaankaan.

 

”Syntyi pitkä hiljaisuus. 

Niin, en mä tiedä, Connel sanoi. Sä varmaan haluat tapailla muita sillä aikaa, vai mitä?

Viimein Marianne sanoi Connelin mielestä todella kylmän kuuloisella äänellä: Totta kai joo.

Silloin Connel nousi ja kaatoi kahvinsa tiskialtaaseen juomatta kuppia tyhjäksi. Talosta lähtiessään hän itki, itki pieleen menneitä säälittäviä haaveitaan Mariannen luona asumisesta yhtä paljon kuin heidän pieleen mennyttä suhdettaan, millainen se sitten olikin.”

 

Normaaleja ihmisiä on valtavan kaunis kirja 2010-luvun nuorista aikuisista, mutta mitään muuta en toisaalta olisi kesällä katsomani samannimisen sarjan perusteella odottanutkaan. Connelin ja Mariannen tarina on kipuilua siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä mutta kuinka mahdotonta on toisaalta olla myöskään erossa. Sekä kirjan että sarjan toteutus on ihan omaa luokkaansa.

 

”Marianne nojaa oveen koko painollaan, kädet lujasti kahvalla, silmät tiukasti kiinni. Hänen elämänsä on ollut epänormaalia pienestä asti, hän tietää sen. Ajan mittaan paljon on hautautunut samalla tavalla kuin lehdet putoavat ja peittävät maapalon alleen ja sekoittuvat lopulta multaan. Hänelle joskus tapahtuneet asiat ovat hautautuneet hänen ruumiinsa maaperään. Hän yrittää olla hyvä ihminen. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin tietää, että on paha, turmeltunut, kieroutunut, ja kaikki hänen yrityksensä toimia oikein, hankkia oikeanlaisia mielipiteitä, sanoa oikeita asioita, kaikki yritykset vain naamioivat sitä, mitä hänen sisällään on, hänen pahuuttaan.”

 

Jos joskus ajaudun haaveilemaan siitä, että olisin vielä yliopistossa, jolloin elämä oli (muka) niin kevyen huoletonta, on Normaaleja ihmisiä parasta mahdollista lääkettä sellaisille haaveille. Useamman kerran tekisi mieli tarttua joko Conneliin tai Marianneen - yleensä molempiin - ja käskeä peruuttamaan. Mutta sitten vilkaisen peiliin, ja tajuan, että olen itse samanlainen, edelleen, yli kolmikymppisenä: yhtä keskeneräinen, epävarma, vähän rikki, usein askeleen myöhässä, jollain tavalla liian usein oikeassa paikassa väärään aikaan. En sano, mitä ajattelen, koska en uskalla, käännyn pois vaikka pitäisi jäädä, laitan kädet puuhkaan silloin kuin olisi pitänyt silittää, rakennan sekä muureja että vallihautoja. Ehkä siksi sekä Connel että Marianne ovat niin raadollisen samaistuttavia. Sillä tällaisia me olemme, me silti ihan normaalit ihmiset.

Normaaleja ihmisiä ei ole mikään perinteinen poika tapaa tytön -tarina onnellisine loppuineen; itse asiassa lukija saa rakentaa lopun itse, päättää itse, mihin kaikki lopulta päättyy. Kirja ei kuvaa vain nuoruutta vaan koko elämää yleensä, sen uskomatonta keveyttä ja toisaalta käsittämätöntä raskautta. Samalla se on tarkka yhteiskuntaluokkakuvaus yhteisöstä, jossa sosiaalisesti hyväksyttäviä ovat vain samanarvoisten suhteet ja joissa ihmisen asema näkymättömässä arvohierarkiassa määritellään jo lukiossa. Connelin ja Mariannen kautta Sally Rooney kuvaa myös, kuinka tärkeää on kuulua joukkoon ja tulla sosiaalisesti hyväksytyksi, olla toisten silmissä normaali ja oppia piilottamaan itsestään ne hävettävän puolet - jopa niin tärkeää, että sen tähden on valmis pettämään kenen tahansa luottamuksen.

Sally Rooneyn hahmot ovat samanlaisia kuin me kaikki ja jokainen, joka on joskus rakentanut suhdetta toiseen ihmiseen, löytää kirjasta itsensä. Kirjan teemoja ovat masennus, väkivalta, vallankäyttö ihmissuhteissa, alistuminen, komminikoinnin tärkeys ja itsensä etsiminen - noin niin kuin muun muassa - mutta silti yleissävy on jollain oudolla tavalla lohdullinen. Ilman kaikkia tielle osuneita sattumanvaraisia kohtaamisia ja tapaamiamme ihmisiä, olisimme muotoutuneet joksikin muuksi, toiseksi ihmiseksi. Onnellisiksi ehkä, mutta toisella tavalla.

 

”Onko maailma niin paha paikka, että rakkautta ei voi erottaa kaikkein alhaisimmasta ja loukkaavimmista väkivallan muodoista? Ulkona hänen hengityksensä huuruaa hienona usvana ja lumihiutaleita putoilee niin kuin sama häviävän pieni virhe toistuisi kerran toisensa perään.”

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Blogihiljaisuudesta.

 

Syyskuun lopussa pidin kahden viikon blogitauon. Oikeastaan se lähti muutamasta päivästä, joina en saanutkaan postausta ulos, ja kasvoi lopulta kahdeksi viikoksi. Tuli tyhjän paperin kammo, writer’s block ja sitten ei oikein ollut edes aikaa, inspiraatiosta puhumattakaan - minulla, joka aikoinani ja salaa yhä vieläkin haaveilin kirjoittavani työkseni. Mitä kauemmin olin kirjoittamatta, sitä vaikeammaksi aloittaminen muuttui.

Eikä tämä ole edes mikään uusi ilmiö: viime kuukaudet, nekin joina blogi on päivittynyt melko normaalisti, on tuntunut, etten oikein enää tiedä, mistä kirjoittaa. Kun on kirjoittanut yli yhdeksän vuotta, on jo ehtinyt kirjoittaa aika monesta: jakaa ne parhaat reseptit, vinkata kirjoja, ihmetellä äitiyttä, kuluttamista ja Berliinin kiinnostavimpia paikkoja ja osallistua useampiin blogihaasteisiin. Aloittaessani blogia en ikinä olisi voinut kuvitella kirjoittavani tai edes puhuvan ääneen esimerkiksi läheisten itsemurhista tai äitini rintasyövästä, mutta niin vain kirjoitin. Monesti on tuntunut tärkeältä nostaa esille - vaikka sitten sen tuhatpäisen lukijakunnan sijaan muutamalle sadalle - juuri niitä minulle tärkeitä asioista ja puhua ääneen esimerkiksi väsymyksestä, pätkätöistä, lapsiperheköyhyydestä, yksinäisyydestä sekä siitä, kuinka FOBO esti minua juhlimasta syntymäpäivääni jo paljon ennen koronaa. 

Alkusyksystä lähtien on kuitenkin tuntunut, että olen ehkä jo sanonut sen, mitä olen halunnut. Tällainen minä nimittäin olen, edelleen sama, ja ne blogiini jakamani ajatukset, mielipiteet ja pääasiassa kotikin ovat edelleen ne samat. Kun ei muuta, muutu tai edes stailaa kotia, meikkiä ja tyyliä syksyyn, on tuntunut, ettei ole mitään, mistä kirjoittaa. Niistä asioista, joita pidän kaikista tärkeimpinä, olen niistäkin jo kuuluttanut moneen kertaan, välillä ihan väsymykseen asti. Usein tuntuu, etten enää yksinkertaisesti jaksa räntätä ylikuluttamisesta tai opettajan työn raskaudesta sanojen kadotessa muutaman tykkäyksen jälkeen jonnekin bittiavaruuteen.

Ja sitten on tämä aika, joka on kutistanut koko elämän työpaikan ja kodin välille. Kokeilen yhä edelleen uusia reseptejä, luen, juoksen Behmin uutta albumia kuunnellen, kannan työasioita harteillani vielä iltaisinkin vaikkei pitäisi, autan kolmosluokkalaista matematiikan läksyistä, sovin taas yhdet leikkitreffit nelivuotiaalle, nukahdan Netflixin ääreen enkä ole loppukesän jälkeen nähnyt yhtään ystävää - mutta ette te niistä jaksa lukea saati minä kirjoittaa. 

Siksi vähän vahingossa tuli kokeiltua, miltä tuntuisi olla kokonaan ilman blogia.

Ja se tuntui oikeastaan aika hyvältä.

Ja uskokaa tai älkää, kahden viikon postaustauon aikana blogissa oli lukijoita päivittäin aina enemmän kuin niinä päivinä, jolloin olen julkaissut uuden kirjapostauksen ja jakanut sen somessa. Selkeästikään en vielä yhdeksänkään vuoden jälkeen ole ihan täysin osannut brändätä itseäni oikealle yleisölle tai päättää, mitä lopulta haluan olla ja kenelle.

Siksipä jatkossa blogi päivittyy silloin, kun siltä tuntuu muttei enää siksi, etten ole saanut julkaistua mitään kolmeen päivään. Lähiaikoina haluan kertoa vielä ainakin yhdestä kirjasta ja jakaa vinkkejä siihen, miten lapsiperheen ruokavalioon saa lisättyä enemmän kasviksia, mutta sen jälkeen - ensimmäistä kertaa ikinä - en enää tiedäkään, mistä seuraavaksi postaan. Ehkä löydän taas kirjoittamisen ilon ja jonkun ihan uuden näkökulman ja blogi alkaa taas päivittyä tavalliseen tahtiin. Tai sitten hiljenen jossain vaiheessa kokonaan.

Sillä sekin vaihtoehto on alkanut tuntua jonkinlaisen luopumisen tuskan sijaan varovaisen vapauttavalta.


torstai 1. lokakuuta 2020

Kuukauden vege: pastaa ja lehtikaalipestoa.

 

Lokakuun kuukauden vegenä tehdään sadon viimeisistä lehtikaaleista pestoa ja tarjotaan sitä mozzarellan, parmesaanin ja kirsikkatomaattien kanssa. Peston ohje löyty alun perin Ruokalasta.

 

PASTAA JA LEHTIKAALIPESTOA

 

lehtikaalipesto:

6 lehteä lehtikaalia

2 dl saksanpähkinöitä

tuoretta basilikaa

1 valkosipulinkynsi

1 dl oliiviöljyä

1 sitruunan mehu sekä kuori raastettuna

suolaa

mustapippuria

50 g parmesaaniraastetta

 

lisäksi:

pastaa

kirsikkatomaatteja

mozzarellaa

 

Revi lehtikaali irti kannoistaan ja höyrytä paloja hetken aikaa mikrossa kannellisessa astiassa pienen vesitilkan kanssa. Valuta ja kuivaa lehdet. 

Paahda saksanpähkinöitä kuumalla pannulla niin, että ne saavat vähän väriä

Laita kaikki peston ainekset tehosekoittimeen ja sekoita tasaiseksi. Halutessasi voit lisätä joukkoon hiukan pastan keitinvettä.

Keitä pasta al denteksi ja sekoita peston joukkoon. Puolita kirsikkatomaatit ja paloittele mozzarella ja lisää sekaan. Tarjoile parmesaanin ja tuoreen basilikan kanssa.

 

Jotain muuta lehtikaalista?

Kokeile vaikka

lehtikaalipizzaa

tai  

beanit-nuudeliwokkia