”Hätkähdän ja katson kulmat kurtussa mattamustaa purkkia ja sitä kruunaavaa sähköisen sinivihreän rinkiä. Elektra puhuu taas. ’Minä tiedän sinun salaisuutesi. Minä tiedän mitä sinä teit sille pojalle. Miten hänen silmänsä muljahtivat kokonaan valkoisiksi. Minä tiedän kaiken.’
Ja sitten tulee hiljaista. Tuijotan virtuaaliavustajaa, joka on mykkä eikä reagoi. Sehän on pelkkä muovipurkki hyllyllä.”
Otava, 398 sivua.
Kun Jon paras ystävä, pääasiassa ulkomailla asuva Tabitha, tarjoaa Jolle väliaikaisasunnoksi taloaan Camdenin paremmasta päästä, ei Jo yksinkertaisesti voi kieltäytyä: avioeronsa jälkeen Jo on ajautunut taloudelliseen ahdinkoon, jossa puoli-ilmainen asunto tuntuu todelliselta lottovoitolta. Niinpä Jo kantaa vähät tavaransa huipputeknologialla varustettuun luksusasuntoon, jossa kaikkia toimintoja valoista lämmitykseen ja kodinkoneista asunnon lukitukseen pyörittää virtuaalinen kotiapulainen Elektra. Melko pian Elektra alkaa kuitenkin käyttäytyä kummallisesti. Minä tiedän mitä sinä teit, Elektra toteaa ja soittaa Jolle laulua, jota hän ei ole kuullut vuosiin mutta jonka hän tunnistaa välittömästi. Vähitellen, tavallisten arkisten toimintojensa ohessa Elektra tiputtelee Jon eteen kaiken tietämänsä: onnettomuuden, jonka Jo ja Tabitha vannoivat pitävänsä salaisuutena, yön Glastonburyssä, Jamie Trewinin ympäri kääntyneet silmät, isän joka muuttui Kutikutihirviöstä pelkäksi hirviöksi. Minä tiedän mitä iän teit. Minä tiedän sinun salaisuutesi ja tuhoan sinut, tavalla tai toisella.
”Mutta käsky tulee liian myöhään. Kun nousen ja kävelen olohuoneeseen ja katson ikkunoiden sulavaa huurretta, muistot viimein purkautuvat esiin kuin raju joulumyräkkä, kuin talviset aallot, jotka hukuttavat alleen pienet satamat. Jamie Trewin. Poloinen Jamie Trewin. Kaikki palautuu häneen.”
Jo tuntee tulleensa suljetuksi kultaiseen häkkiin, jossa ajoittain välkähtävä sininen valo kertoo, että joku katselee. Mutta onko kaikki kuitenkin vain Jon pään sisällä? Avustajan äänen kuullessaan Jo muistaa nimittäin myös skitsofreniaa sairastaneen isänsä, jolle televisio lähetti salaisia viestejä ja joka lopulta lukittautui autotalliin, käynnisti moottorin ja tukki pakoputken. Ehkä kaikki onkin vain alkanut uudestaan, ja mustuus löytyykin pelkästään Jon sisältä. Virtuaaliavustajahan on lopulta vain musta muovipurkki hyllyllä.
”Avustajat tuntevat minut. Totta kai tuntevat. Ne ovat minun mielessäni. Ne ovat yhtä kuin minun mieleni. Minä puhun parhaillaan minulle, ja minä tunnen itseni. Kun olen järjissäni. Pelkään liikaa hankkiutuakseni eroon avustajista, vaikka ne ovat teoriassa menettäneet keinonsa kiristää minua. Ne ovat sulautuneet minuun liian syvälle. Ne ovat sikiöitä minun kohdussani. Kiinnittyneet siihen. Ne ovat minä. Enkä voi keskeyttää raskautta.”
Periaatteessa Äänet on idealtaan melko klassinen psykologinen trilleri suljetusta tilasta, jossa joku tarkkailee ja tietää kaikkein synkimmätkin salaisuudet - ainut vain, että S. K. Tremayne on tuonut juonen 2020-luvulle ja asettanut tarkkailijaksi virtuaaliavustajan. Oikeastaan juuri tämä on se, mikä lopulta ei toimi minulle kovinkaan hyvin: siinä missä minä edelleen luen niitä vanhanaikaisia, paperisia kirjoja sen sijaan, että kuuntelisin äänikirjaa samalla jotain muuta puuhaten, kaipaan myös kirjaani ihan niitä perintesimpiä jännityselementtejä narisevia nurkista vaiettuihin perhesalaisuuksiin ja ikkunoita piiskaavasta sateesta syrjäiseen taloon, joka on kaikkien nettiyhteyksien saavuttamattomissa.
Äänet on S.K. Tremaynen neljäs suomennettu psykologinen trilleri, joka noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin kirjailijan kolme edellistäkin. Toisaalta kuten edellistenkin kanssa, en voi siltikään sanoa olleeni kirjaan ollenkaan pettynyt, oikeastaan päinvastoin: vajaan viikon ajan todellakin viihdyin Äänien parissa niinä hetkinä, jolloin en olisi jaksanut syventyä mihinkään haastavampaan, enkä voi edes sanoa arvanneeni kirjan loppuratkaisua. Äänet sopii enemmän kuin hyvin syksyn pimeneviin iltoihin ja pysähtyneisiin viikonloppuihin, joina sen voi hotkaista muutamassa päivässä. Eikä sekään lopulta haittaa, ettei kirjaa ehkä muista enää jonkun viikon päästä: lukuajakseen se tarjoaa kuitenkin onnistuneen todellisuuspaon.
”Rääkäisy on eläimellinen ja inhimillinen ja koneellinen ja helvetillinen, sitten Apua Apua Apua, Miksi Jo Miksi, sitten lisää kirkumista ja minä näen Jamie Trewinin sairaalassa ja hänen kuolleiden silmiensä valkoisuuden, ja hänen isänsä itkusta tulee minun isäni itku ja hädissään haukkuva hengitys siinä autossa. Ja sitten kuuluu taas tuo karmea ääni, minä tunnistan sen, naisen rääkäisyn, olen varma että naisen rääkäisy se on tai ehkä se on tuskanhuuto, vikisevä kuin eläimellä juuri ennen teurastusta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti