Joyce Carol Oates: Blondi.

”Monroe oli täydellinen. Todellinen ammattilainen. Kun hän oli opetellut ulkoa jokaisen sanan, jokaisen tavun, jokaisen nuotin ja jokaisen tahdin, hän toiminkin kuin kello. Hän ei ollut ”tyyppi” eikä ”roolihahmo”. Hänellä oli varmaan kyky nähdä itsensä valmiiksi filmillä, kuin liikkuvana kuvana. Tätä kuvaa hän kykeni ohjailemaan omasta sisimmästään. Hän hallitsi tapaa, jolla muut sen näkisivät pimeässä elokuvateatterissa. 

     Siinä oli kaikki, mitä Marilyn Monroe filmillä oli: liikkuva kuva, jonka ventovieraat jonain päivänä näkisivät ja jota he ihailisivat.

     Kerran kun minut lähetettiin häntä hakemaan, minä koputin ja painoin korvani oveen, ja vannon että kuulin kuinka vauva parkaisi sisällä. Ei kovaa, ei niin että huoneessa olisi mitään vauvaa ollut, mutta minä varmasti kuulin kuinka vauva parkaisi. Vain kerran.” 

 

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000. suom. Kristiina Drews)

Otava, 943 sivua.

Jo kuusivuotiaana Norma Jeane tietää: joskus onni koskee niin kipeästi, että tuntuu, kuin suussa olisi lasinsiruja. Hänen äitinsä Gladysin kaksi aiempaa lasta ovat jo kadonneet jonnekin, mutta Norma Jeanin hän ottaa luokseen isovanhempien kuoltua aina siihen kohtalokkaaseen iltaan asti, jona äiti sytyttää tuleen vuodevaatteet, pakottaa Norma Jeanin tulikuuman kylpyyn ja polttaisi myös itsensä, jos tytär ei  viekkaudella pettäisi äitiään ja hakisi apua. Jos minä olisin tarpeeksi kaunis, minun isäni hakisi minut pois, ajattelee Norma Jeane Los Angelesin piirikunnan orpokodista neljä vuotta, yhdeksän kuukautta ja yksitoista päivää, mutta katsoessaan muita orpokodin lapsia osaa kuitenkin olla onnellinen, että sikäli kun hän muistaa, ei kukaan ole sentään tehnyt hänelle pahaa. Orpokodin katolta Norma Jeane näkee, miten Hollywoodin valot välkkyvät.

Orpokodista Norma Jeane päätyy sijaiskodin kautta kuusitoistavuotiaana naimisiin. Hän pesee pyykkiä, täyttää eväsleipiin edellisen päivän paistin tähteet ja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa oikeasti rakastettu. Vähän vahingossa Norma Jeane päätyy poseeraamaan Stars and Stripes -lehteen ja siitä  vähitellen yhä vahvemmin sisälle Hollywoodin viihdeteollisuuteen. Hänestä tulee ensin Miss Alumiinituote, sitten Angela, sitten Rose, Cherie, Sugar Kane. Koska Norma kuulostaa niin kovin maalaiselta, tulee Norma Jeanesta kuitenkin ensin Marilyn Monroe, joka jo ääneen lausuttaessa kuulostaa mumisevat seksikkäältä. Syyskuussa 1947 hän on vihdoin päässyt sinne, mikä orpokodin katolta katsottuna näytti olevan niin kovin kaukana. 

”Ihme kyllä nyt, kun hän uskoi saaneensa elämänsä roolin, ensimmäisen roolin uudella vakavasti otettavan elokuvanäyttelijän urallaan, hän joutui epäilysten valtaan. Hän oli ahdistunut, hän pelkäsi kuollakseen. Raahautui ylös sängystä vasta kun ovelle koputettiin käskevästi vasta kun hän oli myöhässä aamun kuvauksista. Tuijotti itseään peilistä: siellä oli Norma Jeane, ei ”Marilyn”. Samea iho ja verestävät silmät ja suun vaiheilla kohtalokasta, alkavaa pöhötystä. Miksi sinä olet täällä? Kuka sinä olet? Hän kuuli matalaa, tukahtunutta naurua. Ivallista miehistä naurua. Senkin surkea, sairas lehmä.”

Norma Jeane on synnynnäinen näyttelijä: kun ei tiedä, kuka oikeasti on, saattoi olla ihan mikä tahansa. Vaikka sitten Marilyn, joka nauroi käheällä äänellä ja yritti pää takakenossa saada kiinni vaalean hellemekkonsa helmoista, jotka maanalaisen ilmanvaihtoaukosta tuleva tuuli on lennättää ylös, ylös. Vaikka sitten blondi mallinukke, jonka sisälle hän itse oli jäänyt satimeen. Sisältäpäin nähtynä myös Hollywood paljastaa todelliset kasvonsa. Orpokodin katolta nähtynä valot loistivat ehkä kirkkaasti, mutta kimaltavien kulissien takana Hollywood on pelkkä julkinen bordelli, joka teki itselleen rahaa luomuksillaan ja jossa lampaillakin oli hyeenan hymy.

 ”Joten hän vain joi samppanjaa ja nauroi. Oli viisaampaa nauraa kuin itkeä. Viisaampaa nauraa kuin ajatella. Viisaampaa nauraa kuin olla nauramatta. Miehet rakastivat häntä kun hän nauroi, jopa Cass ja Eddy G, jotka näkivät hänet ihan läheltä ilman meikkiä. 

Samppanja oli hänen suosikkijuomansa. Viinistä hän sai päänsärkyä, mutta samppanja sai aivot poreilemaan ja kevensi sydäntä.”

Joyce Carol Oatesin Blondi on lähes tuhatsivuinen fiktiivinen kertomus Norma Jeane Barkerista, joka jäi historiaan nimellä Marilyn Monroe. Hän oli tyhmä blondi, Vaalea näyttelijätär joka pienestä asti haaveili olevansa Kaunis prinsessa, miesten päiväuni, jota saattoi käyttää hyväkseen ja heittää sitten pois kuin roskan. Hän oli skitsofreenikkoäidin orpokodissa ja sijaisperheessä kasvanut tytär, joka jo lapsena oppi rakastamaan elokuvaa, nainen josta tuli vaimo useampaankin kertaan muttei koskaan äitiä, näyttelijä, jonka arvo saattoi hyvin olla viisikymmentä dollaria, jos joku niin väitti. On abortteja, samppanjalla alas huuhdottuja pillereitä, rooleja, jotka pitää elää, jotta ne voi näytellä, sekä Presidentti, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa ja meri, johon voisi kävellä. Kirjasta löytyvät kaikki Marilyn Monroen elämän kuuluisimmat käänteet, mutta elämäkerran kirjoittamisen sijaan Joyce Carol Oates on herättänyt kaiken henkiin ja sukeltanut Marilyn sijaan nimenomaan Norma Jeanen pään sisälle. Samalla Oates on väritellyt tarinaa sieltä täältä haluamillaan sävyillä, mutta niin, ettei voi ikinä olla varma, olisiko kaikki kuitenkin mennyt juuri täsmälleen niin kuin kirjassa.

Kirjan sydän on Norma Jeanen henkilöhahmoissa, jonka Oates maalaa riipaisevan traagiseksi. Herkkää ja itsetunnoltaan haurasta Norma Jeanea käytetään viihdeteollisuudessa ja ihmissuhteissa häikäilemättömästi hyväksi, mutta halu tulla hyväksytyksi, olla edes kerran elämässään rakastettu, saa Norma Jeanen kääntämään aina vielä toisenkin posken. Lopulta kaiken on pakko romahtaa. Sen tietää jo heti kirjan alusta, vaikein todellista tarinaa tuntisikaan: Kuolema kaartelee jo Brentwoodin yllä.

Ihan oma lukunsa on edelleen myös Joyce Carol Oatesin kirjoitustyyli, joka tuo kirjaansa oman sävynsä. Edellisen luvun perinteinen kertova tyyli voi seuraavassa luvussa, sivulla tai jo lauseessa olla yhtäkkiä luettelo, ajatuksenvirtaa, kirje tai vaikkapa laulu. I wanna be loved by you nobody else but you I wanna be loved by you alone buup buupi duu. Loppua kohti tahti kiihtyy - aivan kuin Norma Jeane itsekin tietäisi, ettei aikaa enää ole paljon jäljellä.

Jos kirjassa on melkein tuhat sivua, en tartu siihen kovin helposti saati lue loppuun: silloin siinä pitää olla jokin juttu, joka oikeuttaa sivumäärän, jokin mitä ei olisi voinut sanoa pienemmässä paketissa. Blondin kanssa en silti oikein osaa päättää, löytyykö kirjasta sitä jotakin, mikä vaatii näin massiivisen paketin. Joyce Carol Oatesin kirja on toki merkkiteos ja lukukokemuksena ihan omaa luokkaansa, mutta ainakin minulle se olisi toiminut paremmin vähän tiiviimmässä muodossa.

”Kyllä, minä olen ylpeä! Myönnetään. Olen tehnyt lujasti töitä, ja teen vastaisuudessa entistä lujemmin.

     Tuo mainoskuvan nainen en ole minä. Se on minun luomani roolihahmo. Minä ansaitsen onneni. 

     Minä ansaisen lapseni. Nyt on minun aikani.”