Chernobylistä, vuoden 1986 vapusta ja hiekkalaatikoista.

Vapunpäivänä kävelimme Kajaanin torille. Minulla oli punaiset kumpparini, punaiset rukkaset, sininen toppapuku sekä valkoinen leuan alta solmittava lakkini, äidillä pitkä vaaleansininen takki ja samanvärinen baskeri päässä. Vapun kunniaksi olin saanut sekä häkkyrän että oranssi-valkoisen vappuhuiskan, ensimmäinen ja siinä vaiheessa vielä ainut lapsi kun olin. Rattaisiin sidottiin myös keltainen Kansallis-Osake-Pankin mainospallo, joita torilla jaettiin. Oli simaa, munkkeja ja vappupuheita eikä mikään viitannut siihen, että se vappu olisi ollut jotenkin tavallisuudesta poikkeava.

Maanantaina 28.4., neljä päivää aiemmin, STT:n iltapäivän radiouutisissa oli ensimmäisen kerran kerrottu poikkeustilanteesta: ilmassa oli havaittu radioaktiivisuutta, joka oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta. Yksi Suomen ensimmäisistä havainnoista säteilytason noususta oli tehty edellisenä päivänä nimenomaan puolustusvoimien mittausasemalla Kajaanissa. 28. päivän iltana Neuvostoliitto myönsi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden, joka oli tapahtunut melkein kaksi vuorokautta aiemmin.

Tietoa tapahtumista ja uhreista tihkui vähitellen. Ehkä juuri siksi vappu tuntui niin tavalliselta eikä oikeastaan yhtään pelottavalta: monesti isojenkin asioiden suuruuden tajuaa vasta paljon  myöhemmin.

Kesäkuussa pakkasimme kerrostaloasuntomme pahvilaatikoihin ja muutimme Äänekoskelle. Pari viikkoa myöhemmin pikkusiskoni syntyi Keski-Suomen keskussairaalassa. Laskeumasta alettiin puhua vasta vähän ennen sitä. Vasta siinä vaiheessa äitini kunnolla kauhistui tajuttuaan, kuinka paljon hiekkaa olin senkin kevään ja alkukesän aikana kajaanilaisen kerrostalon hiekkalaatikolla syönyt.

Tuskin kukaan lehtiä tai mediaa vähääkään viime viikkoina seurannut on onnistunut olemaan huomaamatta, että HBO:n ansiosta loppukevät 1986 on yhtäkkiä taas ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan: viisiosainen minisarja Chernobyl on noussut hetkessä IMDB:n parhaiden TV-sarjojen listan kärkeen. Miehen kanssa hotkimme sarjan muutamassa illassa, ja olimme molemmat vaikuttuneita.

Itse aiheen ja sarjan tunnelman lisäksi fiilistelin Chernobylissä myös tarkkaa ajankuvaa: Ladojen, pyöritettävien lankapuhelinten, kerrostalorivien ja ruskeiden samettihousujen ansiosta tuntui välillä, kuin olisin sukeltanut yhteen niistä auringon haalistamista valokuva-albumeista, joita vanhempieni kirjahyllyssä on riveittäin.

Mitä hyviä TV-sarjoja te olette viime aikoina katsoneet?

*HBO saatu blogin kautta

Se hiipii öisin laittamaan peiton paremmin päälle ja ottaa tikun pois sormesta vaikka väkisin.

Se järjestää bileet, jolloin patjat, peitot ja tyynyt levitetään olohuoneen lattialle ja Disney-leffoja katsotaan yöhön asti, muttei se siltikään jaksaisi rakentaa sohvasta majaa ihan tavallisena torstai-iltana, kun muutenkin pitäisi siivota. Se imuroi joka toinen päivä, pesee pyykit, paikkaa farkun polveen tulleen reiän ja ottaa tikun pois sormesta vaikka väkisin. Iltaisin se laulaa Nyt kerron mä sulle lapseni -laulun ja hiipii öisin laittamaan peiton paremmin päälle. Joskus se hermostuu, ihan liiankin usein, ja tuntee siitä pitkään huonoa omaatuntoa. Lauantaisin se laiskottelee ja koska se laittaa ruokaa joka päivä, ei se juuri koskaan leivo. Se ei jaksa innostua legoleikeistä mutta lukee Harry Potteria ääneen vaikka kuinka pitkään. Se joogaa harvemmin kuin pitäisi, lenkkeilee vähintään kahdesti viikossa ja unohtaa valitettavan usein omat tarpeensa silloin, kun pitää ostaa uudet kurahousut ja hanskat rikki menneiden tilalle. Sillä ei ole juurikaan kärsivällisyyttä mutta sitäkin enemmän hulluja ideoita ja syli aina auki. Työkseen se opettaa teinejä, mutta kesäisin se jaksaa istua puistossa vaikka koko päivän.

Hohjei, hehjei, se sanoo, kun joku asia on saatu tehtyä, ihan niin kuin oma äitinsä aikoinaan. Kun se aloittaa pikaisen jutun, kestää se aina vähintään viisi minuuttia, ja tietokoneen kanssa se tarvitsee usein apua. Se ohjaa joogaa, lenkkeilee ja neuloo villasukat joululahjaksi. Kun niitä farkun polvia pitää taas paikata, se lainaa ompelukonetta ja parantelee käsin kohdat, jotka kaipaavat parantelua. Lauantaisin se siivoaa, pyyhkii virkatulla pölyrätillä pölyt kaikista kirjahyllyn koriste-esineistä ja leipoo korvapuusteja. Ruokaa se ei laita juuri koskaan. Aikoinaan, ennen Harry Potterien ilmestymistä, se on lukenut ääneen kaikki Anni Swanin klassikot, Narniat, L. M. Montgomeryt ja Astrid Lindgrenit ja myös se on usein unohtanut omat tarpeensa etenkin silloin, kun oli lama ja vaatteet haettiin vaatteidenvaihtopäiviltä. Koskaan se ei hermostu ja se soittaa joka kolmas päivä, aina iltaseitsemän aikaan, onneksi. Sillä on permanentti, loputtomasti kärsivällisyyttä ja syli aina auki. Työkseen se opettaa teinejä, mutta kesäisin se pitää kansalaisopiston kesäjoogaa.

Äiti.

Kuvassa ne molemmat Kajaanin torilla vappuna 1986.

21 elämäni onnellista hetkeä.

Jäin tiistaina sairaslomalle kovan flunssan takia: kun numerot oli annettu ja esikoisen synttärit juhlittu, purkautui koko kevään stressi ja ihan uskomaton paine niin, etten aamulla oikein päässyt enää sängystä ylös. Sinne sitten jäinkin, ihan koko päiväksi. Koko kevään ajan on ollut kannettavana pienten huolten lisäksi myös muutama ihan todella iso, joista ei oikein osaa, tai voikaan, edes kirjoittaa, ja samalla olen hoitanut työt, työnhaut, kodin ja yhdistystyön puistossa ja kokenut niissä kaikissa ihan uskomattoman suurta riittämättömyyttä. Siksi vaikka sairastaminen kurjaa onkin, tuntui hyvältä maata ihan vain peiton alla, niin että muutaman tunnin ajan minulta ei vaatinut mitään kukaan muu kuin minä itse.

Juuri siihen mielentilaan sopi erityisen hyvin Tyhjä ajatus -blogista nappaamani 21 x elämäni onnellisinta hetkeä. Kun täältä taas tokenen, haluan näitä lisää.

21 ELÄMÄNI ONNELLISTA HETKEÄ

1. Kun pääsin kuudennen luokan luokkaretkellä karkkitehtaalle.

2. Kun ylioppilaskirjoitusten viralliset tulokset tulivat ja selvisi, että sain todellakin kolme laudaturia ja kolme eximiaa.

3. Kesäkuu 2015 Berliinissä, ihan kokonaisuudessaan.

4. Kun minua kosittiin Lontoossa uudenvuodenaattona 2009 - and I said yes!

5. Kun luemme esikoisen kanssa iltasaduksi Narniaa tai Astrid Lindgreniä ja tarina tempaa mukaansa meidät molemmat.

6. Kun Kent soitti jäähyväiskeikallaan Helsingissä lokakuussa 2016 Stoppa mig junin, minun biisini. Tuli itku.

7. Kun olimme juuri menneet naimisiin ja odottelimme kirkon portailla, että seremoniamestarimme ajaisi paikalle meidän hääautomme, appivanhempien ikivanhan sinisen Hiacen.

8. Kun poikamme syntyivät.

9. Kun voitin Keskisuomalaisen Syke-nuortenliitteen kilpailussa Pandoran cd:n - nimmarilla!

10. Kun vietimme opiskelukavereiden kanssa tyttöjeniltaa Kuopiossa terassilla ja karaokea laulaen ja elämä oli vielä jotenkin ihan älyttömän kevyttä.

11. Kun sain ensimmäisen ruotsin ja enkun opettajan paikkani ihan superkivasta koulusta, jonne jäin lopulta kolmeksi vuodeksi.

12. Kun ennen joulua keräämässäni kurssipalautteessa oppilas kertoi oppineensa uutta ja olleensa ensimmäistä kertaa itseensä tyytyväinen.

13. Sueden keikka Ilosaarirockissa heinäkuussa 2002.

14. Kun leikimme serkkujen kanssa hippaa ja piilosta mummolan navetan ylisillä heinien seassa, kesät olivat aina pitkiä ja kuumia ja Viertolan mummon kotitekoinen mansikkamehu niin sokerista, että jos siihen olisi tökännyt lusikan, olisi se jäänyt pystyyn.

15. Kun ensimmäisenä koulupäivänä edessä olevassa pulpetissa istuva tyttö kääntyi juttelemaan ja meistä tuli parhaat ystävät koko ala-asteajaksi.

16. Kun esikoisen päiväkotikaveri tuli ensimmäistä kertaa meille kylään ja tiesin, että pojista tulisi hyvät ystävät vielä vuosikausiksi.

17. Kun tanssimme uunituoreen poikaystäväni kanssa Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt -kappaletta Freetimessa syksyllä 2003 ja myöhemmin häätanssina häissämme kesällä 2010.

18. Kun pääsin yliopistoon.

19. Kun ystäväni laittoi tekstiviestin, että oli saanut esikoisensa ja kun myöhemmin pääsin sen samaisen huipputyypin kummiksi.

20. Kun olin juuri kuullut, etten saanutkaan haaveilemaani työpaikkaa, jota pidin ihan minun paikkanani, ja mies toi minulle lohdutukseksi annoksen sushia.

21. Kun haistan Nivean aurinkovoiteen tuoksun, ihan joka kerta.

Kaikki elämäni kappaleet.

Kun ruotsalaisbändi Kent keväällä 2000 esitti Emma-gaalassa kappaleensa Musik non stop, oli se heti menoa. Laulajan nahkahousut, 747 sekä seuraavan kesän Ankkarock-keikka olivat kovinta ikinä. Olin yläasteella ja käänsin Hagnesta Hillin tekstejä peruskouluruotsillani. Kymmenen vuotta myöhemmin valmistuin ruotsinopettajaksi.

Lukiossa löysin itseni kappaleesta Stoppa mig juni ja kuullessani kappaleen Chans muistan aina lukion kakkosvuoden talven.

Kesäkuussa 2005 vein tulevan mieheni hänen ensimmäiselle Kentin-keikalleen. Viimeisenä kappaleeni soi Mannen i den vita hatten, ja päälle satoi mustaa paperisilppua. Myöhemmin parinkymmenen neliön yksiö Pasilassa täytettiin makuupusseilla ja patjoilla, sillä meitä yöpyi siellä viisi.

Polttareissa yksi tulevan vaimon tehtävistäni oli esittää karaokessa Kärleken väntar. Mitään virallista meidän biisiä siitä ei ikinä tullut, sillä nykyään muistan siitä nimenomaan sen lauantaisen iltapäivän, jona olin lähiöpubissa pukeutuneena siskoni vanhaan uimapukuun sekä äitini kukalliseen tuulitakkiin.

Ensimmäisinä kuukausinani äitinä tapasin tuuditella poikaani uneen Utan dina andetagia hyräillen. Samaa laulua lauloin myös vajaat viisi vuotta myöhemmin Pikkuveljelle, jota nukkui sylissäni vastasyntyneiden osaston nojatuolissa.

Viime kevään kappaleeni oli La belle epoque. Muutaman astetta raskaampana aamuna kokosin itseni töihin mennessä kuuntelemalla bussissa sen ensimmäistä säkeistöä.

Viime torstaina kuuntelin kuulokkeistani Egoistia samalla, kun odottelimme Pikkuveljen kanssa bussia. Myöhemmin, rs-virusdiagnoosin ja osastolle siirtymisen jälkeen kuuntelin samaa kappaletta vartioidessani pikkuruisen poikani unta sekä pohtiessani, että enpä sitten saanutkaan sitä hartaasti kaipaamaani lattemamman ja puistomutsin huoletonta alkua tämänkään pikkuisen kanssa. Niinhän se on, vi ska leva leva livet, ihan vaikka se meillä on liian usein viime aikoina tarkoittanut ihan uskomattoman suurta huolta.

Menneen, täällä blogissa hiljaisen viikon muistan vielä vuosienkin päästä Pikkuveljen sairastumisesta, peruuntuneista, kauan odotetuista ristiäisistä ja toisaalta sairaalassa suoritetusta kauniista kasteesta, Kentin lopettamisuutisesta sekä viidennelle ja viimeiselle Kentin-keikalleni tyttöporukalla hankkimistamme lipuista. Kaikkien näiden muistojen taustalla tulee aina soimaan Egoist.

(Blogihiljaisuus jatkuu varmasti vielä tovin, sillä olemme edelleen sairaalassa. Nyt pienessä metallisängyssä monitoreiden alla nukkuu kuitenkin Pikkuveli R, joka sai nimen ja kasteen Keski-Suomen keskussairaalassa kansainvälisenä onnellisuuden päivänä.)

Kuva täältä.