tiistai 27. marraskuuta 2018

Helsingistä ja tyttöjen viikonlopusta.


Jos jotain olen viime vuosina ymmärtänyt, että silloin kun ei oikeastaan jaksaisi lähteä mihinkään, on lopulta kaikkein eniten pienen irtioton tai maisemanvaihdoksen tarpeessa. Niinpä perjantaina ainoastaan pyörähdän töiden jälkeen kotona vaihtamassa työlaukkuni viikonloppulaukkuun ja hyppään kolmen jälkeen junaan. Oikeastaan en jaksaisi ja tuntisuunnitelmiakin olisi tehtävänä, mutta toisaalta tiedän, että nimenomaan näin marraskuun jälkeen olen tyttöjen viikonlopun tarpeessa. Tulevan viikonlopun vietänkin juuri siksi siskoni luona Järvenpäässä.

Mitään sen suurempia suunnitelmia meillä ei viikonlopulle ole - ja hyvä niin. Lauantaina luvassa on kuitenkin perinteinen Helsinki-päivä: luultavasti piipahdamme jouluostoksilla joissain keskustan kaupoissa sekä Senaatintorilla, kahvittelemme siinä välissä ja istahdamme sitten alkuillasta syömään Lönnrotinkadun KungFu Kitcheniin. Ja perjantaina, kunhan olen päässyt perille, saunomme, vedämme jalkaan villasukat, avaamme viinipullon ja testaamme, onko Järvenpään maine Suomen sushipääkaupunkina liioiteltua vai ei.

Lisäksi odotan aika innoissani niitä kahta reilun kolmen tunnin junamatkaa, joina minulla on aikaa ihan vain itselleni: mukana siinä viikonloppukassissa on niitä varten työjuttujen sijaan Samuel Björkin Poika pimeästä sekä Netflixin The Haunting of  Hill House.

Mitäs teidän marraskuun loppuun ja joulukuun alkuun kuuluu? Ja jos jollain on jotain hyviä Helsinki-vinkkejä, niin niitäkin saa mielellään laittaa kommenttiboksiin; huvittaisi nimittäin ehkä katsastaa myös joku erityisen hyvä näyttely tai museo.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Kohti hyvän mielen vaatekaappia: mitä ostin tänä syksynä.


Elokuussa kirjoitin löytämästäni täydellisestä harmaasta t-paidasta - siitä, jonka kuljetin tyytyväisenä kotiin siitä yhdestä ruotsalaisesta ketjuliikkeestä ihan vain huomatakseni, että se ihan sama paita löytyi jo minulta vaatekaapista, muodottomaksi venähtäneenä vain. Silloin kirjoitin myös projektistani pyrkiä ihan tietoisesti kohti hyvän mielen vaatekaappia ja järkevää kuluttamista, jossa sekä ostan vain tarpeeseen että yritän myös pitää huolta, että ostamani vaatteet on hankittu pitkäaikaiseen käyttöön, ei yhtä juhlaa tai sesonkia varten. Vaikken ehkä nykyisellä nettopalkallani voi luvata ostavani pelkästään eettisesti Suomessa valmistettuja vaatteita, tarkoitus oli kuitenkin, etten olisi enää myöskään tukemassa sitä pikamuotikierrettä, jossa vaatteet on tehty tarkoituksella kertakäyttöisiksi ja se on kaikista ihan fine. Enää koskaan en halua kiikuttaa kaupasta kotiin mitään ihan kivaa vain siksi, että illalla on pikkujoulut, tai hankkia paitaa, jolle en oikeastaan sillä hetkellä edes tiedä tarkkaa käyttötarkoitusta.

Kuluneen neljän kuukauden aikana olen täydentänyt vaatekaappiani seuraavasti:


MITÄ OSTIN: ELOKUUN ALUSTA MARRASKUUN LOPPUUN


Musta perustoppi, Vero Moda, 9 euroa.
Käytän samanmallista mustaa perustoppia ihan joka päivä, joten toppi tuli tarpeeseen ja käyttöön. Mikään laadukas ostos tämä ei silti ollut, sillä edellinen toppi oli menettänyt pahasti muotonsa kovassa käytössä; edellistä toppia tutkaillessa kävi ilmi, että se muodottomaksi venähtänyt oli juuri tämä sama Vero Modan malli, kun taas Gina Tricotista ostamaan vastaavaa olen käyttänyt juoksutoppina jo monta vuotta eikä paita ole mennyt käytössä ja pesussa miksikään. Toki päivittäin käytettynä laadukaskin vaate kyllä kuluu, vaikka niitä olisikin kaapissa useampi samanmallinen. Silti jonkintasoinen HUTI - Vero Modan malli ei selvästi ole tehty pitkäaikaiseksi vaatteeksi.


Pitkä neuletakki, Vila, 29 euroa
Koska omistin jo samaisen viininpunaisen neuletakin vaaleanharmaana, tiesin jo ostohetkellä, että tulisin pitämään tätäkin ihan yhtä paljon. Syksyn aikana neuletakki on ollut käytössä sekä töissä että kotona ja siitä on tullut jo jonkinlainen luottovaate, jossa on hyvä olla. Ehdottomasti HITTI.


Mustat pillifarkut, Vero Moda, 59 euroa. 
Keväällä puhki kuluneiden mustien lempifarkkujeni tilalle piti hankkia uudet, kun ne toiset lempifarkkuni, ne revityt, alkoivat syyskuun loppupuolella tuntua liian kylmiltä. Sen sijaan, että olisin ostanut parinkympin henkkamaukkafarkut, päätin panostaa - toivon mukaan - laatuun, sillä kaksinkertaisella langalla ommeltujen farkkujen pitäisi myyjän mukaan myös säilyttää muotonsa entistä paremmin ja pysyä samalla pitkään hyvinä. Vuosikausiin en ole maksanut farkuista kuuttakymppiä, mutta toivon, että nämä menevät käytössä vielä kauan. Varovainen HITTI.


Yksi iltapäivä bussissa viereen istahti nainen, jonka kangaskassi julisti, että Let me shop and no one gets hurt. Oli astetta pahempi maailmantuskapäivä ja pitkä työpäivä muutenkin, enkä juuri silloin osannut ottaa slogania sinä, mihin se ehkä oli ajateltu, vitsinä, sillä vuonna 2018 tuon iskulauseen pitäisi olla ennemminkin Let me shop and everybody gets hurt. Pitkin syksyä olen seurannut somessa useampaa vuoden ostolakkoprojektia ja fiilistellyt sitä, miten monipuolisista asukokonaisuuksia voikaan löytyä vaatekaapeista, joissa ei ole yhtään mitään päällepantavaa. Ihan tuohon en vielä tänä syksynä pystynyt, mutta toisaalta uusien kenkien ostamisen sijaan vein vanhat suutarille, taas kerran, ja selvisin syksystä ilman yhtään uutta kauden neuletta; kuluneen neljän kuukauden aikana olen käyttänyt vaateostoksiini keskimäärin kaksikymmentäviisi euroa kuussa. Jos se on jotain, niin alku.

Sitä täydellisesti istuvaa harmaata t-paitaa en myöskään vielä ole löytänyt, mutten lopulta jaksanut sitä kovin aktiivisesti etsiäkään. Syksyn aikana kävi nimittäin ilmi, että kykenen melko täysipainoiseen elämään ilman sitäkin.


Mitä sinä ostit tänä syksynä? Minkä verran käytät rahaa vaatteisiin?

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Kate Quinn: Koodinimi Alice.

”’Lili’, Eve kysyi hetken mielijohteesta. ’Pelottaako sinua koskaan?’
   Lili kääntyi, ja sateenvarjon reunasta valuva sade muodosti hopeisen verhon hänen ja Even välille. ’Kyllä, ihan kuten kaikkia muitakin. Mutta vasta sitten, kun vaara on selätetty - ennen sitä pelko on ylellisyyttä.’ Lili työnsi kätensä Even käsikynkkään. ’Tervetuloa Alicen verkostoon.’”


Kate Quinn: Koodinimi Alice (The Alice Network, 2017; suom Päivi Paju)
Harper Collins, 573 sivua.


Tammikuussa kannoin kirjastosta kotiin parhaan tänä vuonna lukemani kirjan: ystävieni laatimalta kirjavinkkilistalta poimimani Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli tarina kahden sodan runtelemasta Euroopasta, perhosvaikutuksesta sekä pienistä ja vähän isommistakin valinnoista - ja rakastuin kirjaan heti ensisivuilta. Toukokuun lopulla toin kotiin sen vuoden toiseksi parhaan, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirjan, tarinan radioaalloista ja rakkaudesta, ihmisten julmuudesta, asioista, joita ei silmillä näe, sekä sodasta.

Kate Quinnin Koodinimi Alice on kolmas tänä vuonna lukemani tarina toisesta maailmansodasta - ja se vuoden kolmanneksi paras kirja ihan muutenkin.

On vuosi 1915. Saksalaiset lähestyvät Englantia sekä maitse että meritse, ja kapteeni Cameron on saanut tehtäväkseen etsiä ihmiset estämään tulevat hyökkäykset. Eve on kaksikymmentäkaksi ja Cameronille täydellinen löytö: hänellä on kyky puhua täydellisesti sekä ranskaa että saksaa, kyky valehdella, kyky vaikuttaa ulospäin viattomalta mutta olla sisäisesti rohkea. Eve lähetetään saksalaisten miehittämään Ranskaan, jossa hän saa kouluttajakseen Lilin, vakoojien kuningattaren. Mutta Ranskassa häntä odottaa myös René Bordelon, joka pakottaa Even päättämään, kuinka pitkälle hän on maansa vuoksi valmis menemään.

Toisaalta on myös vuosi 1947, jolloin Eurooppa on vasta toipumassa muutamaa vuotta aiemmin loppuneesta sodasta. Charlie St. Clair matkustaa Englantiin äitinsä kanssa tarkoituksenaan hankkiutua sveitsiläisellä klinikalla eroon sisällään kasvavasta Pikku Ongelmasta. Samaan aikaan Charlie elättelee kuitenkin toivoa, että hänen natsimiehityksessä kadonnut serkkunsa Rose on vielä elossa ja mahdollista löytää, kunhan hän vain itsekin on Euroopassa. Viimeinen kirje Roselta on vuodelta 1943, eikä Charlie ole sen jälkeen kuullut mitään parhaasta ystävästään.

Charlien ja Even tiet kohtaavat Lontoossa, kun Charlie ilmestyy Even rapistuneen asunnon ovelle mukanaan ryppyinen muistilappu sekä nimi, joka saa jonkin heräämään Even sisällä. Yhdessä he lähtevät takaisin Ranskaa selvittämään, mitä tapahtui Roselle ja koko Alicen vakoojaverkostolle.

Mutta yhtälön voi rakentaa monella tavalla. Rose plus Lili jaettuna Evellä plus Charliella oli yhtä kuin René Bordelon. Jenkki mustassa mekossa plus skotti pikkutakissa kerrottuna kesäillalla ja voileipäpaketilla jaettuna kiusallisella hiljaisuudella on yhtä kuin jotain ihan uutta. Kaksi tyttöä kertaa yksitoista kesää jaettuna yhdellä valtamerellä ja yhdellä sodalla johtaa Even ovelle. Ja oli todennäköisyys mikä tahansa, aina kannattaa valita toivo.

”’Marguerite, Lili ja Violette.’ Cameron hymyili, ja hänen katseestaan näkyvä huoli oli lähes tuskainen. ’Minun kukkani.’
    ’Fleurs du mal’, Eve kuuli sanovansa ja värisi.
    ’Mitä?’
    ’Baudelairea. Emme me ole kukkia, joita voi poimia tai suojella, kapteeni. Me olemme kukkia, jotka kukoistavat pahuudessa.’”

Koodinimi Alice on tarina kahdesta sodasta ja sen seurauksista, hiuspinneihin piilotetuista koodatuista viesteistä, uskollisuudesta, ystävyydestä, yhtälöistä ja toivosta, Baudelairesta, murskatuista sorminivelistä, vahvoista naisista ja siitä yhdestä vihreäseinäisestä työhuoneesta. Joka toinen luku kirjassa johdattaa mukanaan Even ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan, jossa yksi sormuksen sisään kätketty viesti voi johtaa sodan loppuun - tai ihmisen -, joka toinen luku taas matkaa Charlien mukana toisen maailmansodan seurausten perässä. Tunnelma tihenee tarinan edetessä niin, että kirja tekisi mieli lukea loppuun yhdeltä istumalta; tämä jos mikä vaatii seurakseen villasukat, paksun peiton, kupin teetä ja tuntikaupalla aikaa.

"Kun hän kääntyi katsomaan vihollistaan, aika sekoittui. Oli sekä vuosi 1915 että 1947; Eve oli kaksikymmentäkaksivuotias, verinen ja murtunut, ja hän oli viisikymmentäneljävuotias, tärisevä ja edelleen murtunut; René Bordelon oli sulava, tummahiuksinen bon vivant, ja hän oli tuo jäykkäharteinen vanha mies, jolla oli hopeanharmaat hiukset ja taidokkaasti leikattu puku. Sillä hetkellä, kun aika törmäsi yhteen, molemmat versiot olivat totta."

Ole joskus joidenkin kirjojen kohdalla sanonut, että jos lukee vain yhden kirjan vuodessa, kannattaa tarttua juuri siihen. Koodinimi Alice on juuri tällainen kirja, se sellainen, joka sopii täydellisesti joululoman pysähtyneisiin päiviin, jolloin on aikaa rentoutua hyvän tarinan parissa, sinne glögin ja vihreiden kuulien kaveriksi.


Hei, jos teillä on muuten vinkata jotain superhyvä kirjaa joululomalukemiseksi, 
niin vinkatkaa ihmeessä! 
Tällä hetkellä luettavien listalla on ainakin Elena Ferranten 
Napoli-kirjat, joita joku teistä minulle muutama viikko sitten suosittelisin ja josta ystäväni Eija kirjoitteli viime viikolla.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Sokerista, marraskuusta sekä kaapinoven takana salassa syödyistä Tivoli-kekseistä.


Se alkaa aina viimeistään marraskuussa: Ensin herään neljältä, ihan vain yhtenä yönä ja ikään kuin sattumalta, enkä ihan heti saakaan uudestaan unta. Sitten huomaan hapuilevani kännykän kellon käteen samaan aikaan seuraavanakin yönä - ja sitä seuraavana. On kausia, joina neljä ei olekaan neljä vaan kaksi ja jona seuraavien tuntien ajan kuuntelen pimeässä makuuhuoneessa vieressä nukkuvan miehen tasaista kuorsausta ja mietin tulevan viikon ruokalistaa ja sitä, ottaisinko nyt lopulta substantiivini monikon taivutuksen mukaan seiskojen ruotsin kokeeseen vai en. Varmaa on, että tämä jakso tulee aina marraskuussa, ihan joka vuosi.

Ihan yhtä varmaa on myös, että viimeistään marraskuussa olen taas jäänyt siihen samaan sokerikoukkuun, josta kesän ja alkusyksyn aikana olen aina pyristellyt irti. En ehkä syö sokeria suuria määriä kerralla, mutta kuitenkin ihan joka päivä: kourallinen lakritseja opehuoneen pöydälle ilmestyneestä kulhosta heti aamuyhdeksältä, muutama kaapinoven takana salassa hotkaistu Tivoli-keksi iltaruokaa laittaessa, vielä yksi kourallinen karkkeja tv:n ääressä iltapalan jälkeen - jos Pippa Laukka tekisi niistä kasan pöydälle, olisi viikon saldo varmasti komea. Silti määrää enemmän harmittaa se, miksi karkkia syön; usein kun tuntuu, että jotain makeaa on yksinkertaisesti pakko saada. Siinä missä joku muu karkaa marraskuun harmautta Etelä-Euroopan tai Aasian aurinkoon, haen minä lähikaupasta pussillisen Malacon TV-mix salmiakkeja.

Tämän vuoden marraskuun on tarkoitus olla kuitenkin poikkeus: tänä vuonna pyristelen sokerikoukusta irti jo ennen sitä yleensä aina tammikuussa alkavaa uutta elämää - ja toivon mukaan pidemmäksi aikaa kuin muutamaksi viikoksi. Suurin syy tähän on se väsymys, jota en päiviin enää halua - tämän vuoden marraskuussa olen jo nähnyt oloissani se, etten enää syö lihaa kuin muutamana päivänä viikossa ja että käyn juoksemassa kolme vähintään viiden kilometrin lenkkiä siinä samassa ajassa.

Mihinkään ehdottomaan sokerittomuuteen en edes halua pyrkiä, vaan ennemmin siihen, etten rapistelisi karkkipussiani enää joka ilta pelkästä tottumuksesta tai tyhjentäisi poikien keksipakettia verensokerin huidellessa työpäivän jälkeen liian matalalla. Ja kuten kaikki muutokset, myös tämä alkaa maanantaina - ensi kuussa pääsette kuulemaan, miten kävi.


Miten te olette päässeet eroon sokerikoukusta? 
Ja jos jollain on helppoja ja nopeita välipalavinkkejä, joiden avulla iltapäivänapostelusta pääsee eroon, niin kertokaa ihmeessä.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Kaksivuotiaana olemisen sietämätön keveys.


Olen viime viikkoina saanut ihan erityistä vertaistukea Juliaihmisen blogista. Kun Julia yhdessä alkuviikon postauksessa sivulauseessa kertoi pohdiskelleensa, kuinka voi ylipäätään varmasti erottaa, onko lapseen mennyt demoni vai onko kyseessä ihan vain perus uhmakohtaus, oli pakko nyökkäillä mukana. Isäinpäiväpostauksesta piti lukea otteita ääneen myös miehelle: molemmat löysimme paljonkin tuttua siinä, kuinka ulos lähteminen kohta kolmevuotiaan kanssa tuntuu usein samanlaiselta urakalla kuin Frodosta sormuksen kuljettaminen ylös vuoristoon.

Näissä kohta kolmevuotiaissa on selvästi yksi yhteinen piirre: välillä ihan holtittomat mittasuhteet saava uhma.

Meillä se alkaa jo aamulla, jos herätys tapahtuu väärällä tavalla. Sen jälkeen kiistelemme siitä, mitkä vaatteet kolmevuotiaalle voi pukea, kuka ne pukee ja missä järjestyksessä ja kuka voittaakaan kisan keittiöön pääsystä. On ulkovaatekiista, suukopu siitä, lähdetäänkö päiväkotiin vai ei ja lopulta taistelu siitä, ettei mukaan voi pakata sitä puolitoistametristä pehmolohikäärmettä, jolla kaksivuotias leikkii kotona tuskin koskaan mutta joka silti on saatava mukaan päiväkotiin juuri sinä päivänä. Puoli kahdeksalta suljen ulko-oven ja huokaan helpotuksesta, että aamujen vientirumba on siitä eteenpäin miehen vastuulla - siitäkin huolimatta, että se seuraava kiista odottaa minua kolmelta päiväkodin ulko-ovella, kun kaksivuotias ei juuri silloin - tai ollenkaan - haluaisi lähteä kotiin ja ilmoittaa, että äiti on tuhma kaveri.

Mutta sitten iltapalan ja hampaidenpesun jälkeen se suostuu pienen taivuttelun jälkeen pukemaan ylleen palomiespyjamansa ja juoksemme kilpaa kerrossängylle (ja todellakin annan sen voittaa). Peittelen sen, asettelen pehmolelut niin kuin kuuluu ja silitän sen vaaleaa tukkaa. ”Vieläkö äiti on tuhma kaveri?” kysyn siltä ja se vastaa, että ”Ei, vaan rakas.”

Vaalin sitä kuvaa mielessäni seuraavana aamuna, kun se taas herää, juoksee keittiöön ja romahtaa lattialle huomatessaan, että isoveljen aamupuurossa on juuri se lusikka, jonka se olisi halunnut.

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

15 kirjavinkkiä joulupakettiin.


Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän osaan enää odottaa joululahjoja. Silti kahta lahjaa toivon joka vuosi: yhtä hyvää kirjaa sekä äidin ostamaa sukkapakettia (ihan koska en jostain syystä saa itse ostettua itselleni sukkia edes niiden rikkinäisten tilalle). Se listan ensimmäinen voisi hyvin olla joku näistä:


15 KIRJAVINKKIÄ JOULUPAKETTIIN


1. Dekkarifanille:
Samuel Björk: Poika pimeästä


2. Äidille, joka rakastaa suuria tarinoita:
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

3. Kummipojalle, ekaluokkalaiselle:
Ben Brooks: Rohkeiden poikien kirja


4. Hänelle, joka ei ehkä lue kovin paljon, mutta joka lukiessaan haluaa tarinan, joka jää mieleen:
Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää


5. Perheen teinille:
Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea


6. Hänelle, joka näki Handmaid's Talen ja vaikuttui:
Margaret Atwood: Orjattaresi


7. Yhteisiin iltasatuhetkiin:
J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja salaisuuksien kammio, kuvitettu painos


8. Hänelle, joka potee ilmastoahdistusta ja haluaa elää ekommin:
Otso Sillanaukee: Zero Waste - jäähyväiset jätteille


9. Siskolle, joka uskoo kohtaloon:
Kate Atkinson: Elämä elämältä


10. Kummitytölle, kolmasluokkalaiselle:
Erin Hunter: Soturikissat-sarja


11. Hänelle, johon sopii sanonta "tili tuli, tili meni":
Julia Thúren: Kaikki rahasta


 12. Kotimaisen kirjallisuuden ystävälle:
Tommi Kinnunen: Pintti


13. Perheen pohdiskelijalle:
Jostein Gaarder: Maya


14. Supernaiselle:
Minna Rytisalo: Rouva C.


15. Lapsuudenystävälle, jonka kanssa yhdessä pelättiin sivun sataviisi veristä, ilmassa leijuvaa irtopäätä:
Noidan käsikirja


Edellisvuosien kirjavinkkilistat löydät tästä, tästä ja tästä.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Asioita, joita en ymmärrä.


ASIOITA, JOITA EN YMMÄRRÄ.


1. Miten Rosan ja Eetun hyvin alkaneesta tarinasta tulikin niin piinallista katseltavaa.


2. Että läppäri hajosi samaan aikaan, kun olin haaveillut ostavani itselleni veronpalautuksilla uuden kameran.


3. Makuuhuoneen nojatuolille sinnikkäästi ja päivästä toiseen kerääntyvä vaatekasa, vaikka vaatehuone on metrin päässä.


4. Kosmetiikkajoulukalenterit. Oikeasti, kuka tarvitsee 24 eriväristä kynsilakkaa, 24 eriväristä huulipunaa tai 24 pientä muovipakkausta aineita, jotka eivät välttämättä edes sovi omalle ihotyypille yhtään ja jäävät lopulta kaapinpohjalle pölyttymään? Puhumattakaan siitä, että vuonna 2018 turhan muovitavaran hankkiminen on muutenkin aika vastuutonta.


5. Joka-aamuinen riita siitä, onko pakko nousta seitsemältä ja pukea päivävaatteet ja jokailtainen kiista sen saman henkilön kanssa oman huoneen siivoamisesta. En ymmärrä.


6. Ysärimuodin paluu. Teineillä vielä ymmärrän, mutta itse ysärin eläneenä haluan vain jättää samettiset hiusdonitsit, napapaidat, lahkeesta avattavan nappiverkkarit ja pikkureput valokuva-albumien sivuille.


7. Naapuri, joka heittää palautustölkit metallinkeräykseen (no onneksi sentään sinne!), vaikka kauppaan on vain pari sataa metriä. (Me toki palautamme ne sitten kauppaan.)


8. Että prosessoitua lihaa ja lentolippuja saa edelleen ihan naurettavan halvalla.


9. Asioiden jättäminen viimetinkaan. En ymmärrä. Olen itse lähes neuroottinen suunnittelija ja ennakoija ja stressaan enemmän tekemättömistä hommista kuin töiden tekemisestä itsestään. ”Sulla on varmaan jo joululahjatkin hankittuna!” totesi ysiluokkalainen, kun kerroin tehneeni ja monistaneeni ryhmän ruotsinkokeen jo pari viikkoa aiemmin. No niin onkin, pari ainakin.


Mitä asioita sinä et ymmärrä?


keskiviikko 7. marraskuuta 2018

S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani.

"Jossain päin jylhien graniittikukkuloiden halkomaa maisemaa on hiipinyt esiin pahuus. Se on ilmestynyt keskuuteemme yhtä yllättäen kuin mädäntyneen heinikon uumenissa roihahtava maastopalo."


S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani (Just before I died, 2018; suom. Antti Autio)
Otava, 431 sivua.


On kulunut kaksi viikkoa siitä vaarallisen liukkaasta joulukuun lopun illasta, jona Kath Redway menetti autonsa hallinnan Burratorin tekojärveä reunustavalla pimeällä tienpätkällä ja syöksyi autoineen suoraan hyiseen veteen. Kuin ihmeen kaupalla Kathin onnistui kuitenkin päästä ulos autosta, pois vedestä ja pelastautua. Lääkärin kehotuksesta Kath yrittää palailla pikku hiljaa takasin arkeen ja entiseen elämäänsä, vaikka onnettomuus ja sitä edeltävien viikkojen tapahtumat ovat häneltä täysin pimeän peitossa.

Samaan aikaan jokin synkkä, pahaenteinen tuntuu lähestyvän perheen tilaa nummilta päin ja saavan heidät kaikki päivä päivältä enemmän otteeseensa. Kathin mies Adam vaikuttaa etäiseltä, jopa vihamieliseltä, ja perheen tyttären Lylan asperger-piirteet ovat koko ajan voimakkaampia ja saavat tytön käyttäytymään yhä oudommin. "Isi on taas nummella ja tarkkailee meitä", sanoo Lyla ja järjestelee jäätyneestä maasta löytämänsä kuolleet linnut siisteihin riveihin, yhä uusiksi kuvioiksi.

Kun Kath lähtee tutkimaan tarkemmin onnettomuusiltaa, käy ilmi, ettei kyse suinkaan ole ollut onnettomuudesta: todisteiden ja silminnäkijähavaintojen mukaan hän ajoi järveen ihan itse, täysin tarkoituksella. Joku tai jokin, mitä hän ei enää muista, on saanut hänet niin epätoivoiseksi, että itsemurha ja Lylan hylkääminen ovat tuntuneet ainoalta oikealta ratkaisulta.

Päivien kuluessa ja palasten loksahdellessa kohdalleen Kathille kuitenkin selviää, ettei se ole koko totuus.

Kuulostaako pelottavalta? Uskottavalta nyt ei ainakaan. Ja ilman sen suurempia spoilereita voin paljastaa, että mitä pidemmälle tarina etenee, sitä epäuskottavammaksi juoni muuttuu ja että loppuratkaisu on jo ihan omaa luokkaansa.

"Adam tunsi järjenvastaisen pelon hyökyvän mieleensä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pelkäsi jotakin sellaista, mitä ei kyennyt ymmärtämään, aivan kuin hän olisi kuullut jonkin isoäitinsä kertoman kummitusjutun ja oikeasti uskonut siihen. Ensin Lyla oli löytänyt jostain akankiven, ja nyt vielä tämä. 
     Lyla toisi äskeisen kohdan uudestaan:

     Oi kajastus sininen helmassa varjojen
     Pysy kaukana luotani mun."

Silti en voi sanoa olleeni Tremaynen uusimpaan varsinaisesti kovin pettynytkään. Olin lukenut molemmat kirjailijan aiemmista kirjoista - Jääkaksoset ja Tulilapsen -, hymähdellyt niidenkin kanssa epäuskottavuuksille ja kauhukliseille mutta silti viihtynyt ne illat, joina en työpäivän jälkeen tai uimarannalla olisi jaksanutkaan tarttua mihinkään maailmankirjallisuuden klassikkoon. Hakiessani Ennen kuolemaani kirjastosta tiesin jo täsmälleen, mitä saisin: sen kaikista perinteisimmän psykologisen trillerin seuraavaksi puoleksitoista viikoksi. Tremaynen kolmesta trilleristä tämä uusin on kuitenkin selvästi heikoin, joka etenkin lopussa lipsahtaa turhankin paljon saippuaoopperan puolelle. Voi S.K., kunpa olisit muistanut, että aika usein vähemmän on enemmän.

"Vaara hiipii minua kohti kotitaloamme ympäröivän sumun seasta. Se huokui vastaansanomattoman voimakkaana Black Torin hylätystä ladosta ja vanhan kirjan väliin työnnetystä valokuvasta, josta kasvoni oli mustattu pois. Totuus on viimein paljastumassa, ja pelkään että se on kertakaikkisen hirvittävä, sillä kun ensimmäistä kertaa tulin siitä tietoiseksi, ajoin autoni Burratorin syvyyksiin."

Lokakuiseen, väsähtäneeseen, syyslomaa odottavaan tunnelmaan ja pimeisiin sadeiltoihin Ennen kuolemaani sopi toki enemmän kuin hyvin. Silti kirjan loputtua piti laittaa kirjastosta varaukseen sekä Koodinimi Alice että Naiset joita ajattelen öisin - ihan vain koska tällaisen kirjan vastapainoksi on taas saatava jotain vähän painavampaa.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Naamareita, mustia viittoja ja hämähäkkikeksejä.


Kun neljä vuotta sitten järjestimme ensimmäiset lasten Halloween-juhlat, oli ensimmäinen ajatus juhlien jälkeen, että nämä tällaiset olisi pitänyt saada järjestettyä jo aikasemminkin. Olisi pitänyt kehitellä teema, liimata viinipulloihin uudenlaiset etiketit, keksiä puku ja kutsua koti täyteen ystäviä. Joka vuosi oli kuitenkin jotain muuta, vaikka ajatusta toki pyörittelimmekin useampaan otteeseen: liian kiire, liian pieni opintotuki, liikaa työjuttuja hoidettavana. Ja sitten oli yhtäkkiä taas pikkujouluaika ja ajatus Halloween-juhlista hautautui kaiken muun alle.

Kunnes jostain syystä neljä vuotta sitten päätimme, että Halloweenista tulee meidän perheen perinne ja että niitä vietetään joka vuosi, oli kiire tai ei, ja että edes kerran vuodessa myös aikuiset saavat vetää päällensä naamarit ja viitat.

Siksi miehen kysyessä, pitäisimmekö Halloweenit tänä vuonna vain lastenkutsuina, olin välittömästi ideaa vastaan. Niin kauan kuin mahdollista haluan itsekin tupeerata hiukset, vetää päälleni sen vaatekaappiin jemmaamani lepakkopaidan, jota käytän vain Halloweenina, ja tarjota mehun lisäksi myös kahvia naamiaisasuihin pukeutuneille ystävillenikin. Se olisi pitänyt tehdä jo useampana vuonna ennen lapsia, joten tarvitsen vielä ainakin muutamat Halloween-juhlat, jotta saan tasattua tilit.

Joten koko perheen Halloween, ensi vuonna uudestaan!


(Tuo miehen Trump-naamari puettiin tosin ainoastaan näihin kuviin, sillä Piklkuveli säikähti sitä niin kauheasti. Mutta sitten juhliin saapui kummipoikani Kim Jong-Un-naamarissaan...)

torstai 1. marraskuuta 2018

Kuukauden vege: suklaamoussekakku Halloweeniksi.


Marraskuun vegenä vegaaninen ja gluteeniton suklaamoussekakku, joka taipuu koristelemalla vaikka Halloween-kakuksi. Ohje alun perin Kinuskikissalta.


SUKLAAMOUSSEKAKKU
vegaaninen, maidoton, munaton, gluteeniton


Pohja:
150 g gluteenittomia ja maidottomia Digestive-keksejä
75 g maidotonta margariinia
1/4 dl ruokosokeria


Täyte:
6 dl soijavispiä
350 g maidotonta tummaa suklaata
1/2 dl ruokosokeria


Vuoraa irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla.

Murskaa keksit ja lisää joukkoon sulatettu margariini sekä sokeri. Sekoita tasaiseksi, painele irtopohjavuoan pohjalle ja siirrä pohja hetkeksi jääkaappiin kovettumaan.

Vatkaa soijavispi vaahdoksi. Lisää joukkoon sulatettu suklaa sekä ruokosokeri ja sekoita tasaiseksi. Levitä täyte vuokaan keksipohjan päälle. 

Anna kakun hyytyä jääkaapissa vähintään kolme tuntia, mieluitenkin yön yli. Irrota kakku vuoasta, tasoita reunat veitsellä ja koristele haluamallasi tavalla. Halloweeniin sopivat veriroiskeet syntyvät punaisesta elintarvikeväristä sekä vaaleasta siirapista. 


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka