keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Kate Quinn: Koodinimi Alice.

”’Lili’, Eve kysyi hetken mielijohteesta. ’Pelottaako sinua koskaan?’
   Lili kääntyi, ja sateenvarjon reunasta valuva sade muodosti hopeisen verhon hänen ja Even välille. ’Kyllä, ihan kuten kaikkia muitakin. Mutta vasta sitten, kun vaara on selätetty - ennen sitä pelko on ylellisyyttä.’ Lili työnsi kätensä Even käsikynkkään. ’Tervetuloa Alicen verkostoon.’”


Kate Quinn: Koodinimi Alice (The Alice Network, 2017; suom Päivi Paju)
Harper Collins, 573 sivua.


Tammikuussa kannoin kirjastosta kotiin parhaan tänä vuonna lukemani kirjan: ystävieni laatimalta kirjavinkkilistalta poimimani Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli tarina kahden sodan runtelemasta Euroopasta, perhosvaikutuksesta sekä pienistä ja vähän isommistakin valinnoista - ja rakastuin kirjaan heti ensisivuilta. Toukokuun lopulla toin kotiin sen vuoden toiseksi parhaan, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirjan, tarinan radioaalloista ja rakkaudesta, ihmisten julmuudesta, asioista, joita ei silmillä näe, sekä sodasta.

Kate Quinnin Koodinimi Alice on kolmas tänä vuonna lukemani tarina toisesta maailmansodasta - ja se vuoden kolmanneksi paras kirja ihan muutenkin.

On vuosi 1915. Saksalaiset lähestyvät Englantia sekä maitse että meritse, ja kapteeni Cameron on saanut tehtäväkseen etsiä ihmiset estämään tulevat hyökkäykset. Eve on kaksikymmentäkaksi ja Cameronille täydellinen löytö: hänellä on kyky puhua täydellisesti sekä ranskaa että saksaa, kyky valehdella, kyky vaikuttaa ulospäin viattomalta mutta olla sisäisesti rohkea. Eve lähetetään saksalaisten miehittämään Ranskaan, jossa hän saa kouluttajakseen Lilin, vakoojien kuningattaren. Mutta Ranskassa häntä odottaa myös René Bordelon, joka pakottaa Even päättämään, kuinka pitkälle hän on maansa vuoksi valmis menemään.

Toisaalta on myös vuosi 1947, jolloin Eurooppa on vasta toipumassa muutamaa vuotta aiemmin loppuneesta sodasta. Charlie St. Clair matkustaa Englantiin äitinsä kanssa tarkoituksenaan hankkiutua sveitsiläisellä klinikalla eroon sisällään kasvavasta Pikku Ongelmasta. Samaan aikaan Charlie elättelee kuitenkin toivoa, että hänen natsimiehityksessä kadonnut serkkunsa Rose on vielä elossa ja mahdollista löytää, kunhan hän vain itsekin on Euroopassa. Viimeinen kirje Roselta on vuodelta 1943, eikä Charlie ole sen jälkeen kuullut mitään parhaasta ystävästään.

Charlien ja Even tiet kohtaavat Lontoossa, kun Charlie ilmestyy Even rapistuneen asunnon ovelle mukanaan ryppyinen muistilappu sekä nimi, joka saa jonkin heräämään Even sisällä. Yhdessä he lähtevät takaisin Ranskaa selvittämään, mitä tapahtui Roselle ja koko Alicen vakoojaverkostolle.

Mutta yhtälön voi rakentaa monella tavalla. Rose plus Lili jaettuna Evellä plus Charliella oli yhtä kuin René Bordelon. Jenkki mustassa mekossa plus skotti pikkutakissa kerrottuna kesäillalla ja voileipäpaketilla jaettuna kiusallisella hiljaisuudella on yhtä kuin jotain ihan uutta. Kaksi tyttöä kertaa yksitoista kesää jaettuna yhdellä valtamerellä ja yhdellä sodalla johtaa Even ovelle. Ja oli todennäköisyys mikä tahansa, aina kannattaa valita toivo.

”’Marguerite, Lili ja Violette.’ Cameron hymyili, ja hänen katseestaan näkyvä huoli oli lähes tuskainen. ’Minun kukkani.’
    ’Fleurs du mal’, Eve kuuli sanovansa ja värisi.
    ’Mitä?’
    ’Baudelairea. Emme me ole kukkia, joita voi poimia tai suojella, kapteeni. Me olemme kukkia, jotka kukoistavat pahuudessa.’”

Koodinimi Alice on tarina kahdesta sodasta ja sen seurauksista, hiuspinneihin piilotetuista koodatuista viesteistä, uskollisuudesta, ystävyydestä, yhtälöistä ja toivosta, Baudelairesta, murskatuista sorminivelistä, vahvoista naisista ja siitä yhdestä vihreäseinäisestä työhuoneesta. Joka toinen luku kirjassa johdattaa mukanaan Even ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan, jossa yksi sormuksen sisään kätketty viesti voi johtaa sodan loppuun - tai ihmisen -, joka toinen luku taas matkaa Charlien mukana toisen maailmansodan seurausten perässä. Tunnelma tihenee tarinan edetessä niin, että kirja tekisi mieli lukea loppuun yhdeltä istumalta; tämä jos mikä vaatii seurakseen villasukat, paksun peiton, kupin teetä ja tuntikaupalla aikaa.

"Kun hän kääntyi katsomaan vihollistaan, aika sekoittui. Oli sekä vuosi 1915 että 1947; Eve oli kaksikymmentäkaksivuotias, verinen ja murtunut, ja hän oli viisikymmentäneljävuotias, tärisevä ja edelleen murtunut; René Bordelon oli sulava, tummahiuksinen bon vivant, ja hän oli tuo jäykkäharteinen vanha mies, jolla oli hopeanharmaat hiukset ja taidokkaasti leikattu puku. Sillä hetkellä, kun aika törmäsi yhteen, molemmat versiot olivat totta."

Ole joskus joidenkin kirjojen kohdalla sanonut, että jos lukee vain yhden kirjan vuodessa, kannattaa tarttua juuri siihen. Koodinimi Alice on juuri tällainen kirja, se sellainen, joka sopii täydellisesti joululoman pysähtyneisiin päiviin, jolloin on aikaa rentoutua hyvän tarinan parissa, sinne glögin ja vihreiden kuulien kaveriksi.


Hei, jos teillä on muuten vinkata jotain superhyvä kirjaa joululomalukemiseksi, 
niin vinkatkaa ihmeessä! 
Tällä hetkellä luettavien listalla on ainakin Elena Ferranten 
Napoli-kirjat, joita joku teistä minulle muutama viikko sitten suosittelisin ja josta ystäväni Eija kirjoitteli viime viikolla.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani.

"Jossain päin jylhien graniittikukkuloiden halkomaa maisemaa on hiipinyt esiin pahuus. Se on ilmestynyt keskuuteemme yhtä yllättäen kuin mädäntyneen heinikon uumenissa roihahtava maastopalo."


S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani (Just before I died, 2018; suom. Antti Autio)
Otava, 431 sivua.


On kulunut kaksi viikkoa siitä vaarallisen liukkaasta joulukuun lopun illasta, jona Kath Redway menetti autonsa hallinnan Burratorin tekojärveä reunustavalla pimeällä tienpätkällä ja syöksyi autoineen suoraan hyiseen veteen. Kuin ihmeen kaupalla Kathin onnistui kuitenkin päästä ulos autosta, pois vedestä ja pelastautua. Lääkärin kehotuksesta Kath yrittää palailla pikku hiljaa takasin arkeen ja entiseen elämäänsä, vaikka onnettomuus ja sitä edeltävien viikkojen tapahtumat ovat häneltä täysin pimeän peitossa.

Samaan aikaan jokin synkkä, pahaenteinen tuntuu lähestyvän perheen tilaa nummilta päin ja saavan heidät kaikki päivä päivältä enemmän otteeseensa. Kathin mies Adam vaikuttaa etäiseltä, jopa vihamieliseltä, ja perheen tyttären Lylan asperger-piirteet ovat koko ajan voimakkaampia ja saavat tytön käyttäytymään yhä oudommin. "Isi on taas nummella ja tarkkailee meitä", sanoo Lyla ja järjestelee jäätyneestä maasta löytämänsä kuolleet linnut siisteihin riveihin, yhä uusiksi kuvioiksi.

Kun Kath lähtee tutkimaan tarkemmin onnettomuusiltaa, käy ilmi, ettei kyse suinkaan ole ollut onnettomuudesta: todisteiden ja silminnäkijähavaintojen mukaan hän ajoi järveen ihan itse, täysin tarkoituksella. Joku tai jokin, mitä hän ei enää muista, on saanut hänet niin epätoivoiseksi, että itsemurha ja Lylan hylkääminen ovat tuntuneet ainoalta oikealta ratkaisulta.

Päivien kuluessa ja palasten loksahdellessa kohdalleen Kathille kuitenkin selviää, ettei se ole koko totuus.

Kuulostaako pelottavalta? Uskottavalta nyt ei ainakaan. Ja ilman sen suurempia spoilereita voin paljastaa, että mitä pidemmälle tarina etenee, sitä epäuskottavammaksi juoni muuttuu ja että loppuratkaisu on jo ihan omaa luokkaansa.

"Adam tunsi järjenvastaisen pelon hyökyvän mieleensä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pelkäsi jotakin sellaista, mitä ei kyennyt ymmärtämään, aivan kuin hän olisi kuullut jonkin isoäitinsä kertoman kummitusjutun ja oikeasti uskonut siihen. Ensin Lyla oli löytänyt jostain akankiven, ja nyt vielä tämä. 
     Lyla toisi äskeisen kohdan uudestaan:

     Oi kajastus sininen helmassa varjojen
     Pysy kaukana luotani mun."

Silti en voi sanoa olleeni Tremaynen uusimpaan varsinaisesti kovin pettynytkään. Olin lukenut molemmat kirjailijan aiemmista kirjoista - Jääkaksoset ja Tulilapsen -, hymähdellyt niidenkin kanssa epäuskottavuuksille ja kauhukliseille mutta silti viihtynyt ne illat, joina en työpäivän jälkeen tai uimarannalla olisi jaksanutkaan tarttua mihinkään maailmankirjallisuuden klassikkoon. Hakiessani Ennen kuolemaani kirjastosta tiesin jo täsmälleen, mitä saisin: sen kaikista perinteisimmän psykologisen trillerin seuraavaksi puoleksitoista viikoksi. Tremaynen kolmesta trilleristä tämä uusin on kuitenkin selvästi heikoin, joka etenkin lopussa lipsahtaa turhankin paljon saippuaoopperan puolelle. Voi S.K., kunpa olisit muistanut, että aika usein vähemmän on enemmän.

"Vaara hiipii minua kohti kotitaloamme ympäröivän sumun seasta. Se huokui vastaansanomattoman voimakkaana Black Torin hylätystä ladosta ja vanhan kirjan väliin työnnetystä valokuvasta, josta kasvoni oli mustattu pois. Totuus on viimein paljastumassa, ja pelkään että se on kertakaikkisen hirvittävä, sillä kun ensimmäistä kertaa tulin siitä tietoiseksi, ajoin autoni Burratorin syvyyksiin."

Lokakuiseen, väsähtäneeseen, syyslomaa odottavaan tunnelmaan ja pimeisiin sadeiltoihin Ennen kuolemaani sopi toki enemmän kuin hyvin. Silti kirjan loputtua piti laittaa kirjastosta varaukseen sekä Koodinimi Alice että Naiset joita ajattelen öisin - ihan vain koska tällaisen kirjan vastapainoksi on taas saatava jotain vähän painavampaa.