"Jossain päin jylhien graniittikukkuloiden halkomaa maisemaa on hiipinyt esiin pahuus. Se on ilmestynyt keskuuteemme yhtä yllättäen kuin mädäntyneen heinikon uumenissa roihahtava maastopalo."
S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani (Just before I died, 2018; suom. Antti Autio)
Otava, 431 sivua.
On kulunut kaksi viikkoa siitä vaarallisen liukkaasta joulukuun lopun illasta, jona Kath Redway menetti autonsa hallinnan Burratorin tekojärveä reunustavalla pimeällä tienpätkällä ja syöksyi autoineen suoraan hyiseen veteen. Kuin ihmeen kaupalla Kathin onnistui kuitenkin päästä ulos autosta, pois vedestä ja pelastautua. Lääkärin kehotuksesta Kath yrittää palailla pikku hiljaa takasin arkeen ja entiseen elämäänsä, vaikka onnettomuus ja sitä edeltävien viikkojen tapahtumat ovat häneltä täysin pimeän peitossa.
Samaan aikaan jokin synkkä, pahaenteinen tuntuu lähestyvän perheen tilaa nummilta päin ja saavan heidät kaikki päivä päivältä enemmän otteeseensa. Kathin mies Adam vaikuttaa etäiseltä, jopa vihamieliseltä, ja perheen tyttären Lylan asperger-piirteet ovat koko ajan voimakkaampia ja saavat tytön käyttäytymään yhä oudommin. "Isi on taas nummella ja tarkkailee meitä", sanoo Lyla ja järjestelee jäätyneestä maasta löytämänsä kuolleet linnut siisteihin riveihin, yhä uusiksi kuvioiksi.
Kun Kath lähtee tutkimaan tarkemmin onnettomuusiltaa, käy ilmi, ettei kyse suinkaan ole ollut onnettomuudesta: todisteiden ja silminnäkijähavaintojen mukaan hän ajoi järveen ihan itse, täysin tarkoituksella. Joku tai jokin, mitä hän ei enää muista, on saanut hänet niin epätoivoiseksi, että itsemurha ja Lylan hylkääminen ovat tuntuneet ainoalta oikealta ratkaisulta.
Päivien kuluessa ja palasten loksahdellessa kohdalleen Kathille kuitenkin selviää, ettei se ole koko totuus.
Kuulostaako pelottavalta? Uskottavalta nyt ei ainakaan. Ja ilman sen suurempia spoilereita voin paljastaa, että mitä pidemmälle tarina etenee, sitä epäuskottavammaksi juoni muuttuu ja että loppuratkaisu on jo ihan omaa luokkaansa.
Samaan aikaan jokin synkkä, pahaenteinen tuntuu lähestyvän perheen tilaa nummilta päin ja saavan heidät kaikki päivä päivältä enemmän otteeseensa. Kathin mies Adam vaikuttaa etäiseltä, jopa vihamieliseltä, ja perheen tyttären Lylan asperger-piirteet ovat koko ajan voimakkaampia ja saavat tytön käyttäytymään yhä oudommin. "Isi on taas nummella ja tarkkailee meitä", sanoo Lyla ja järjestelee jäätyneestä maasta löytämänsä kuolleet linnut siisteihin riveihin, yhä uusiksi kuvioiksi.
Kun Kath lähtee tutkimaan tarkemmin onnettomuusiltaa, käy ilmi, ettei kyse suinkaan ole ollut onnettomuudesta: todisteiden ja silminnäkijähavaintojen mukaan hän ajoi järveen ihan itse, täysin tarkoituksella. Joku tai jokin, mitä hän ei enää muista, on saanut hänet niin epätoivoiseksi, että itsemurha ja Lylan hylkääminen ovat tuntuneet ainoalta oikealta ratkaisulta.
Päivien kuluessa ja palasten loksahdellessa kohdalleen Kathille kuitenkin selviää, ettei se ole koko totuus.
Kuulostaako pelottavalta? Uskottavalta nyt ei ainakaan. Ja ilman sen suurempia spoilereita voin paljastaa, että mitä pidemmälle tarina etenee, sitä epäuskottavammaksi juoni muuttuu ja että loppuratkaisu on jo ihan omaa luokkaansa.
"Adam tunsi järjenvastaisen pelon hyökyvän mieleensä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pelkäsi jotakin sellaista, mitä ei kyennyt ymmärtämään, aivan kuin hän olisi kuullut jonkin isoäitinsä kertoman kummitusjutun ja oikeasti uskonut siihen. Ensin Lyla oli löytänyt jostain akankiven, ja nyt vielä tämä.Lyla toisi äskeisen kohdan uudestaan:Oi kajastus sininen helmassa varjojenPysy kaukana luotani mun."
Silti en voi sanoa olleeni Tremaynen uusimpaan varsinaisesti kovin pettynytkään. Olin lukenut molemmat kirjailijan aiemmista kirjoista - Jääkaksoset ja Tulilapsen -, hymähdellyt niidenkin kanssa epäuskottavuuksille ja kauhukliseille mutta silti viihtynyt ne illat, joina en työpäivän jälkeen tai uimarannalla olisi jaksanutkaan tarttua mihinkään maailmankirjallisuuden klassikkoon. Hakiessani Ennen kuolemaani kirjastosta tiesin jo täsmälleen, mitä saisin: sen kaikista perinteisimmän psykologisen trillerin seuraavaksi puoleksitoista viikoksi. Tremaynen kolmesta trilleristä tämä uusin on kuitenkin selvästi heikoin, joka etenkin lopussa lipsahtaa turhankin paljon saippuaoopperan puolelle. Voi S.K., kunpa olisit muistanut, että aika usein vähemmän on enemmän.
"Vaara hiipii minua kohti kotitaloamme ympäröivän sumun seasta. Se huokui vastaansanomattoman voimakkaana Black Torin hylätystä ladosta ja vanhan kirjan väliin työnnetystä valokuvasta, josta kasvoni oli mustattu pois. Totuus on viimein paljastumassa, ja pelkään että se on kertakaikkisen hirvittävä, sillä kun ensimmäistä kertaa tulin siitä tietoiseksi, ajoin autoni Burratorin syvyyksiin."
Lokakuiseen, väsähtäneeseen, syyslomaa odottavaan tunnelmaan ja pimeisiin sadeiltoihin Ennen kuolemaani sopi toki enemmän kuin hyvin. Silti kirjan loputtua piti laittaa kirjastosta varaukseen sekä Koodinimi Alice että Naiset joita ajattelen öisin - ihan vain koska tällaisen kirjan vastapainoksi on taas saatava jotain vähän painavampaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti