Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua

”Ja siellä se oli.

  Juuri siellä missä Gerry oli sanonut sen olevan. Majakka jökötti korkealla kalliolla. Se oli kirkkaanvalkoinen, aivan kuin taivaaseen osoittava soihtu. Holly kipusi varovasti kallion yli ja kiersi pieneen poukamaan. Nyt hän oli yksin. Poukamassa ei ollut ketään muita. Silloin hän kuuli äänet. Delfiinit vingahtelivat leikkiessään lähellä rantaa, piilossa turisten katseilta. Holly istahti katselemaan niiden kisailua ja kuuntelemaan, kun ne juttelivat toisilleen. 

  Gerry istui hänen vieressään. 

  Ja saattoi pitää häntä kädessä.”

Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua (P.S. I love you, 2004. Suom. Pirjo Lintuniemi)

Gummerus, 510 sivua.

Kun ystäväni muutti viime keväänä uuteen kotiin, hankkiutuivat he eroon isosta osasta vanhoja tavaroitaan. Isosta kirpputorille matkanneesta kirjakasasta nappasin itselleni Cecilia Ahernin P.S. Rakastan sinua, vähän niin kuin kesälukemiseksi. Sitten tuli kesä ja syksy ja sitten vielä talvi, ja Cecilia Ahern odotti kirjahyllyssä kärsivällisesti, lukemattomana: aina oli joku toinen kirja, joka kiilasi jonossa edelle. Toisaalta vähän pelkäsinkin kirjaan tarttumista. Leffan kun olin katsonut jo aiemmin, ja tykännyt, jolloin kirja yleensä on aina jonkintasoinen pettymys.

Vähän niin kuin nytkin.

Heidän piti elää onnellisina elämänsä loppuun asti, Gerryn ja Hollyn, ja Gerryn päänsäryn piti johtua joko stressistä tai väsymyksestä, pahimmassa tapauksessa Gerry joutuisi ehkä hankkimaan silmälasit. Tutkimuksissa kävi kuitenkin ilmi, että päänsärkykohtaukset johtuivat silmien sijaan aivokasvaimesta.

Kolme kuukautta Gerry kuoleman jälkeen, juuri kun elämä tuntuu kaikkein painavimmalta, Holly saa Gerryltä listan: ennen kuolemaansa mies on kirjoittanut Hollylle kymmenen kirjettä, yhden vuoden jokaiselle jäljellä olevalle kuukaudelle, joissa jokaisessa on Hollylle tehtävä sen kuukauden ajaksi. Oikeastaan kaikki on alkanut pelkästä vitsistä: mitä Holly ikinä tekisi, jos Gerry ei olisi paikalla muistuttamassa häntä joka asiasta - hänhän unohti jo sammuttaja kattovalon joka kerta sänkyyn tullessaan ja myöhemmin hapuillessaan pimeässä tietä sänkyyn kolhi itsensä huonekaluihin. Surussaan Holly takertuu epätoivoisesti Gerryn listaan ja juoneen, jonka aviomies on hänen elämälleen kirjoittanut. 

”Holly murtui, kun suru pyyhkäisi hänen ylitseen. Silti hän oli myös helpottunut: Gerry kuuluisi jollain tavalla hänen elämäänsä vielä vähän aikaa. Hän lehteili pieniä valkoisia kirjekuoria ja seilasi kuukausia. Nyt oli huhtikuu. Maaliskuu oli jäänyt väliin, joten hän poimi varovasti edelliskuukauden kuoren. Hän avasi sen hitaasti, sillä hän halusi nauttia joka hetkestä. Sisällä oli pieni kortti, johon oli kirjoitettu Gerryn käsialalla:

Älä enää kolhi itseäsi. Osta lamppu yöpöydällesi.

P.S. Rakastan sinua...”

Toisaalta P.S. Rakastan sinua on juuri sitä, mitä odotinkin: sopivan höttöistä hattaraa hetkiin, jolloin ei jaksaisikaan kantaa hartioillaan koko maailman painoa, nopealukuinen, viihdyttävä ja toisaalta hyvänmielenkirja, jonka voi yhtä hyvin hotkaista yhdellä kertaa tai lukea luku kerrallaan useiden viikkojen aikana. Lisäksi kirja on niin ennalta arvattava, että ihan nolottaa, etten siltikään osannut odottaa juuri tuota loppua. Sillä juuri niinhän sen pitikin mennä ja kaikki muu olisi ollut jonkun sortin pettymys.

Olisi pitänyt tarttua Cecilia Aherniin heti silloin kesällä: tämä jos mikä on nimittäin ennen kaikkea kevyttä kesälukemista niihin hetkiin, joihin kuuluu myös laiturinnokka, uimaranta tai kesämökin terassi. Juuri tähän samaan tarkoitukseen ystävänikin tämän kirjan alun perin hankki, matkalukemiseksi rantalomalle, jolloin elämä on sopivan kevyttä juuri tällaiselle kirjalle.

Ja silti kirjallisuudessa parasta on juuri se, että joka hetkeen on mahdollista löytää se kaikkein sopivin teksti: pääsiäislomalle tämä oli juuri sopivan kevyttä, mutta toisaalta tämän jälkeen oli kiva hypätä toiseen ääripäähän ja tarttua Eeva Rohaksen Raivoon.

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

"Hiroko menee verannalle. Kaulasta alaspäin hänen vartalonsa on valkoinen silkkipilari, jonka selkäpuolella liihottaa kolme mustaa kurkea. Hän tähyilee vuorille, ja nyt kaikki näyttää kauniimmalta kuin aamulla. Hänen silmissään Nagasaki on kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän kääntää päänsä ja näkee Urakamin katedraalin tornit - samat, joita Konrad juuri katselee ja huomaa, että pilvien keskelle repeää aukko. Siitä virtaa auringonvaloa, joka puskee pilviä erilleen.

Hiroko.

Ja sitten maailma on pelkkää valkoista."

Kamila Shamsie: Poltetut varjot (Burnt Shadows, 2009; suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov)

Gummerus, 461 sivua.

Alussa on rakkaus, se ihan vasta syttynyt, vielä varovaisen hapuileva, lähinnä lupaus. On elokuun yhdeksäs vuonna 1945 Nagasakissa. Jälkeenpäin se heistä, joka jää eloon, muistaa päivän harmauden, ei taivaan sineä, jonka rikkoivat ainoastaan valkoista savua sylkevät ammustehtaiden piiput. Heti kun sota loppuu, maailmassa on vain me kaksi, Hiroko ajattelee juostessaan yläkerran ikkunaan nähdäkseen lähtevästä Konradista vielä viimeisen vilauksen. Hän vetää päälleen valkoisen silkkikimonon ja astuu verannalle. Ja sitten maailma on pelkkää valkoista.

Yhdessä valonväläyksessä Hiroko on menettänyt kaiken. Ilmassa tuntuu kuolleen lihan kitkerän haju, ja kun Hiroko koskee selkäänsä, tuntevat sormet selän, mutta selkä ei tunne sormia. Hänen lihastaan on tullut Urakamin laakso, ja siitä päivästä lähtien hänen selkäänsä peittävät mustat, linnunmuotoiset arvet, joissa ei ole tuntoa.

Japanilainen Hiroko menettää atomipommissa sekä isänsä että kihlattunsa Konradin. Sodan loputtua Hiroko jättää Nagasakin ja koko Japanin ja matkustaa Delhiin Konradin yläluokkaisen perheen luokse etsimään uutta alkua. Yllättäen Hiroko löytää sielunsiskonsa Konradin isosiskosta Ilsestä sekä rakkauden perheen palvelijasta Sajjadista. Mutta sitten myös Intia alkaa natista liitoksissaan, ja Hiroko menettää jo toisen kotimaansa.

"Lätäkön reunalla kuplivat sateenkaaret. Sajjad toivoi että olisi voinut siivilöidä ne kämmenelleen ja viedä ne tuliaisiksi Hirokolle. Hän menisi sisäpihalle ja viskaisi sateenkaaret ilmaan, niin että ne tarttuisivat neempuun oksiin, ja sitten hän kutsuisi Hirokon istumaan kirjavan värikatoksen alle ja kertoisi, kuinka oli löytänyt poikansa miehen avulla, jolla oli repaleinen korvanlehti."

Shamsie kuljettaa lukijansa 40-luvun Nagasakin kautta Delhiin ja sieltä Pakistanin ja Afganistanin kautta 2000-luvun New Yorkiin, jonka turvallisuudentunne on juuri romahtanut kaksoistornien mukana. Kirjan sivuilla esittäytyy maailma, jossa uskonnot, kulttuurit ja ideologiat törmäävät toisiinsa ja järisyttävät niin kokonaisia valtioita kuin ihan pieniä, arkisia elämiäkin. Oli hämähäkki ja sen varjo sekä kaksi sukua, joiden kohtalot kietoutuivat toisiinsa ja maailmanhistoriaan siinä samalla. Oli pommi, kuollut kihlattu, selkään palaneet mustat linnut, kadotettu kotimaa sekä luotiliivit, joita ei sinä yhtenä iltapäivänä vedettykään päälle. Ja sitten oli ihmisiä, ihan tavallisia, haavoittuvia, erehtyviä ja anteeksiantavia - sillä sellainen on myös maailma.

Poltetut varjot hurmaa heti alkusivuilla, kadottaa otteensa noin puolivälissä mutta koukuttaa uudestaan taas kirjan loppupuolella. Tasapaksun keskiosan takia kirjaa voi kuitenkin suositella ainoastaan kolmen ja puolen tähden lukukokemuksena. Silti on jotenkin erityisen kiva, että tänä vuonna olen lukenut jo useamman ison tarinan minulle vieraista kulttuureista, sukupolvista, historiasta ja sodasta - ja oppinut siinä samalla uutta; viime aikoina kun olen syystä tai toisesta jämähtänyt ihan liiaksi lukemaan pääasiassa kotimaista draamaa ja bestsellerdekkareita.

"Suruvirttä ei tule, Sajjad ajatteli ja kietoi kätensä Hirokon harteille. Hurmio on niin ylenpalttinen. Suurikaan suru ei voi voittaa tätä iloa."

Kuukauden vege: myskikurpitsa-bataattikeitto.

Joku viikko sitten olimme ystävien kanssa lounaalla Kahvila Muistossa ja söin siellä elämäni parasta valkosipuli-myskikurpitsakeittoa. Jälkeenpäin piti kysyä tarjoilijalta, mitä siinä oikein oli. Ihan samanlaista tästä ei kyllä tullut, mutta hyvää kuitenkin. Ja ensi kerralla lisää valkosipulia vielä muutaman kynnen, sillä Muistossakin valkosipulin tuoksu leijaili ympärillä koko lounaan ajan.

MYSKIKURPITSA-BATAATTIKEITTO

yksi myskikurpitsa

kolme valkosipulinkynttä

kaksi sipulia

oliiviöljyä

yksi bataatti

neljä keskikokoista perunaa

neljä porkkanaa

1,3 l vettä

2dl kermaa

kasvisfondyä

kurkumaa

kuminaa

chiliä

mustapippuria

Leikkaa myskikurpitsa neljään lohkoon, huuhtele ja poista siemenet. Kuori ja viipaloi sipulit ja valkosipulinkynnet. Levitä myskikurpitsalohkot ja sipuliviipaleet uunipellille leivinpaperin päälle ja valuta kasvisten päälle öljyä ja mausteet. Paahda sipuleita ja myskikurpitsoja 225-asteisessa uunissa noin puolen tunnin ajan. Halutessasi voit paahtaa uunissa myös loput kasvikset, jolloin keitosta tulee vielä maukkaampi.

Kumoa paahdetut sipulit kattilaan ja kaiverra mukaan myskikurpitsan liha. Lisää vesi, kasvisfondy sekä kuoritut ja paloitellut porkkanat, bataatti ja perunat. Kiehauta ja keitä, kunnes kasvikset ovat kypsiä. 

Kaada ylimääräinen vesi pois, soseuta, lisää kerma ja tarkista maku. Anna keiton vielä kiehahtaa ja tarjoile pähkinöiden tai siemenien kanssa.