keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Asunnonvaihdosta, muutosta, nostalgiasta ja lainastressistä.


Toissakesänä, joku kuukausi sen jälkeen, kun suunnittelemamme asuntokauppa oli mennyt puihin, joku kysyi, olimmeko varmasti levittäneet sanaa asuntotarpeestamme niin, että tavoittaisimme myös ne asunnonomistajat, jotka eivät vielä olleet laittaneet kotiaan virallisesti myyntiin. Niinpä laadimme Etsitään asuntoa -ilmoituksen ja monistimme niitä jokusen sata. Sen jälkeen jaoimme esikoisen tulevan kouluunottoalueen mielessämme puoliksi ja useamman illan kiersimme miehen kanssa jokaisen kiinnostavan kadun ja kerrostalon jakaen lentolehtisiä postiluukkuihin ja ilmoitustauluille.

Lopulta kaksi ihmistä soitti. Niistä toiselle maksoimme käsirahan viime joulukuussa.


Tätä siis etsimme:
  • Kerrostaloasunto
  • Sama asuinalue kuin nytkin niin, että lähikauppa, puisto, pikkuveljen päiväkoti, esikoisen koulu sekä ennen kaikkea kaveripiiri pysyisivät samana.
  • 4h+k, niin että molemmille pojille olisi omat huoneet
  • Vähintään 80 neliötä
  • Keittiö ja olohuone yhtä tilaa
  • Hyvä pohjaratkaisu
  • Taloyhtiössä mieluiten kaikki isot remontit mutta vähintään putkiremontti tehty
  • Mahdollisimman muuttovalmis

Tätä saimme:
  • Kerrostaloasunto
  • Uuden ja vanhan kodin etäisyys on linnuntietä joitain satoja metrejä
  • 5h+k, niin että poikien huoneiden lisäksi meillä olisi vielä yksi huone, jonne hankkia se kaipaamamme iso kirjahylly
  • 105 neliötä
  • Keittiö ja olohuone yhtä tilaa, olohuoneessa lisäksi takka
  • Hyvä pohjaratkaisu 
  • Taloyhtiön putkiremontti valmistuu helmikuussa, minkä yhteydessä myös sekä asunnon wc että kylpyhuone on remontoitu kokonaan. Ikkunaremontti on vielä tekemättä.
  • Kaikki pinnat pitää raikastaa, parketti hioa ja keittiö remontoida jossain vaiheessa. 


Silti se muuttoon liittyvä, kutkuttava jännitys on vielä tulematta: se on jäänyt jonnekin sinne lainaneuvotteluiden, asunnonmyyntistressin, rahahuolien ja vähän nostalgiankin jalkoihin. Nykyisen kodin myyntiä helpottaaksemme pakkamme kuitenkin helmikuun lopussa tavarat ja elämän ja muutamme sinne uuteen, aluksi vuokralle. Ja kunhan kaupat saadaan virallisesti tehtyä, tämä nykyinen kolmio on löytänyt uudet omistajat ja raha-asiat vihdoin selviä, voimme aloitella remonttia pikku hiljaa, huone kerrallaan.

Viime viikolla pyörähdimme uudella asunnolla kahdesti. Ensimmäisellä kerralla iski paniikki: puretun kylpyhuoneen romua oli olohuoneessa hujan hajan, tapetti repsotti ja ne valkoiseksi muistamamme seinätkin olivat tammikuun auringossa kovin nuhjuisia. Sillä toisella kerralla paikka tuntui jo paremmalta, ehkä jopa vähän kodilta. Tapetti repsotti edelleen, mutta toisaalta ikkunoista näkyi sekä Harjun torni kelloineen että Laajavuoren laskettelurinne.

Että hyvä tästä tulee, toivon mukaan. Silloin kun yhdeksän vuotta sitten pääsimme ensimmäistä kertaa katsomaan ensimmäistä ihan omaa kotiamme tyhjänä, kävi ilmi, että se makuuhuoneen seinässä ollut vaaleansininen, ällöämäni tapetti oli täysin tummunut ja revennyt siitä kohdin, missä edellisten asukkaiden sänky oli ollut. Koska meillä ei ollut varaa remontoida sitä juuri silloin, ei auttanut muu kuin viedä oma sänky sille samalle kohdalle. Siinä se on edelleenkin, mutta seinä on vaihtanut väriä useampaan kertaan. Että hyvä tästä tulee, lopulta: silloin sitä vanhaa tapettia harmitellessani en ikinä olisi osannut arvata, miten vaikeaa täältä on sitten joskus lähteä pois.

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Se on kolme.


Sen alkuvuoden hitti oli Paula Vesalan Tequila, joka soi synnytyssalissa pauhaavalta Suomipopilta tunnin välein. Oot mun nouseva aurinko ja ainoa kotimaa, kuuntelin ja toivoin, että vauva pysyisi vielä mahassa. Aamuyöllä vuorossa ollut kätitlö oli ollut kuitenkin sitä mieltä, että tänään se syntyy, ja mummo oli rapsuttanut auton ja ajanut lapsenvahdiksi. Oli äitiyslomani toinen päivä ja kertaheitolla oli kalenterista pyyhitty kaikki: sille samalle päivälle sovittu ystävän muutossa auttaminen, seuraavalle viikolle varaamani kampaaja, neuvola-aika ja odotusryhmän tapaaminen. 

Vauva syntyi illalla. Hetki ennen viimeistä ponnistusta saliin hälytetty lastenlääkäri otti pojan vastaan, tarkisti pikaisesti ja nosti sitten rinnalle. Sen jalat olivat linnunluiset ja se oli pienempi kuin olin osannut kuvitella, mutta niin vain se jaksoi heti hamuta rintaa.

Puolivuotiaana se oli samoissa mitoissa kuin yli nelikiloisena syntynyt isoveljensä samanikäisenä.

Ja nyt se on kolme ja nimesi jo itse, ketkä päiväkotikavereista se juhliinsa haluaa. "Olen äidin vauva", se silti sanoo vähintään päivittäin ja kiipeää syliin.

Voi rakas, no niin kyllä oletkin.

torstai 24. tammikuuta 2019

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

"Kun mies tajusi, että kaikki oli käynyt mahdottomaksi ja että toiveista oli tullut valheita, hän kirjoitti viimeisen kirjeen. Se ei henkinytkään rakkautta vaan alakuloa. Tapahtunut oli hyväksyttävä. Vastedes hän vain odottaisi. Odottaisi rakastaan koko elämänsä. Vaikka tiesi hyvin, ettei tämä tulisi enää koskaan. Hän tiesi, ettei näkisi enää rakastettuaan, ei tapaisi enää rakastettuaan, ei kuulisi enää rakastettunsa ääntä. 
    Kun hän tajusi, että kaikki oli käynyt mahdottomaksi, hän kirjoitti viimeisen kirjeen.

    Rakkaani,
    tämä on viimeinen kirjeeni. Nämä ovat viimeiset sanani. 
    Kirjoitan sanoakseni jäähyväiset.
       Tämän jälkeen ei ole enää meitä.
       Rakastavaiset eroavat eivätkä tapaa enää. Näin rakkaustarinat päättyvät."



Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012. suom. Anna-Maija Viitanen)
Tammi, 809 sivua. 


Auroran pikkukaupunki New Hampshiressa oli Amerikkaa amerikkalaisimmillaan. Sen pääkadun varrella sijaitsevan elokuvateatterin ohjelmisto laahasi koko ajan muuta maata jäljessä, ja paikkakunnan perinteisen dinerin, Clark’sin, puupöydät olivat tahmeita rasvasta ja vaahterasiirapista. Aurora oli värikkäitä lautaseiniä, moitteettomasti leikattuja nurmikoita ja ulko-ovia, joita ei ikinä tarvinnut lukita. Kunnes tuli lauantai elokuun 30. päivä vuonna 1975.

Ensimmäisessä hätäpuhelussaan Deborah Cooper, paikallinen leskirouva, kertoo nähneensä metsässä tytön, jota jahtaa mies. Poliisien jo haravoidessa talon takaa alkavaa, valtavaa metsää Deborah Cooper soittaa hätänumeroon uudestaan, tällä kertaa ilmoittaakseen, että hänen vasta näkemänsä tyttö on tullut hänen luokseen turvaan. Lisävoimia hälytetään, mutta liian myöhään: Deborah Cooper löytyy kotoaan ammuttuna.

Side Creekin metsässä järjestetään välittömästi suuretsinnät, mutta Deborah Cooperin kuvailemasta tytöstä ei löydy muuta kuin tukku vaaleita hiuksia, verta ja muutama riekale punaista mekkoa. Melko pian selviää, että kadonnut tyttö on paikallisen pastorin tytär Nola Kellergan, viisitoista vuotta. Hän pursusi elämää ja unelmia, sanoivat kaikki kaupunkilaiset, kun joku pyysi heitä kertomaan Nolasta -  oikeastaan Nola oli maailma itsessään. Kolmen viikon kuluttua suuretsinnät lopetetaan tuloksettomina.

Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin Harry Quebert tilaa puutarhafirman kaivamaan pihaansa hortensiapensasta varten. Nolan jäännökset sekä alkuperäiskäsikirjoitus Harry Quebertin läpimurtoromaanista Pahan juurilla löytyvät Harryn pihasta, siitä mihin hortensiat oli tarkoitus istuttaa.

Yhdessä yössä Harry Quebertista, koko valtakunnan sekä erityisesti Auroran pikkukaupungin rakastamasta menestyskirjailijasta, on tullut alhainen teinitytön surmaaja. Puhdistaakseen entisen opettajansa ja ystävänsä maineen Marcus Goldman, kirjailijantautiin ja tyhjän paperin kammoon sairastunut kirjailija, matkustaa Auroraan selvittämään, mitä todella tapahtui ja kirjoittamaan totuuden Harry Quebertin tapauksesta.

" - Marcus, tiedätkö mikä on ainoa tapa saada selville rakkautensa määrä?
  - En tiedä.
  - Se että menettää rakkaansa." 

Siinä on alku. Tai oikeastaan yksi monista. Totuus Harry Quebertin tapauksesta ei nimittäin ole pelkästään dekkari, vaan myös rakkausromaani, lukuromaani, kirja kirjan sisällä, tarina kirjoittamisesta itsestään sekä kertomus twinpeaksmaisesta amerikkalaiskaupungista, jossa kaikki ei olekaan niin idyllistä, kuin mitä ensisilmäyksellä saattaisi näyttää. Auroran pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa läpikotaisin eikä mikään pysy naapureilta salassa - paitsi yksi teinitytön murha. Dicker johtaa lukijaa taitavasti harhaan, jakelee välillä vihjeitä anteliaasti ja päästään lukijan kehumaan omia salapoliisintaitojaan, ihan vaan vetääkseen seuraavassa luvussa maton jalkojen alta. Onneksi juuri niin hyvän dekkarin pitääkin toimia.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ollut lukulistallani jo vaikka kuinka kauan. Paras lukemani kirja, hehkutti paljon lukeva kaverini somessa jokin aika sitten ja samaa sanoi myös puolituttu, jonka kansaa ajauduin sattumalta puhumaan kirjoista ystävien tupareissa. Parhaaksi lukemakseni kirjaksi en Totuutta Harry Quebertin tapauksesta ehkä uskaltaisi julistaa, mutta varmasti yhdeksi parhaista tänä vuonna - ja ensimmäiseksi kahdeksansataasivuiseksi tiiliskiveksi, jonka käytännössä ahmaisin. 

"Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän."

Hyvä kirja on sellainen, jonka jälkeen ei voikaan heti aloittaa seuraavaa, vaikka niitä on yöpöydällä iso pino odottamassa - ihan koska vielä ei henno jättää hyvästejä. Ja sitten hyvä kirja on sellainen, josta haluaisi heti kirjoittaa jotain, muttei kuitenkaan pysty, sillä tietää, etteivät mitkään sanat kuitenkaan tee oikeutta kokemukselle. Siksi sanon vain: lukekaa tämä. Sivuja on kahdeksansataa ja sanoja moninkertaisesti, mutta niiden yhteisvaikutuksena syntyy jotain sellaista, että se varmasti kannattaa.

maanantai 21. tammikuuta 2019

#lempivaatteeni-kampanja: Austin, Marja-Liisa ja yhdet revityt pillifarkut.



#lempivaatteeni-kampajassa jaetaan tällä viikolla kuvia ja tarinoita niistä vaatekaapin suurimmista suosikeista. Toissavuoden elokuussa kirjoitin omista lempivaatteistani kuten Austinista ja Marja-Liisasta. Ne molemmat olen jo ehtinyt viedä kierrätykseen, mutta jos nyt pitäisi valita suosikkini vaatekaappini valikoimasta, olisi se ehdottomasti nuo kuvissa näkyvät revityt pillifarkut, jotka ostin Tukholmasta kaksi vuotta sitten. Kun blogin kuvia selailee taaksepäin, niihin törmääkin suurimmassa osassa minusta otetuista kuvista.


31.8.2017

Abivuonna lempivaatteeni oli nimeltään Marja-Liisa. Se oli kirkkaansininen tuulitakki, jonka retrokuosiin rakastuin paikallisella kirpparilla ja jonka vedin päälleni niin CMX:n syksyiselle keikalle Lutakkoon kuin myöhemmin keväällä onnentuojaksi pitkän matematiikan kirjoituksiinkin. Takin sininen väri yhdistettynä valkoisiin vetoketjuihin toi heti ensisilmäyksestä alkaen mieleen Suomen kahdeksankymmentäluvun hiihtomaajoukkueasut, eikä takkia siksi voinut ikinä kutsua pelkästään takiksi. Niinpä se oli Marja-Liisa, kaikkien muidenkin perheenjäsenten puheessa. 

Göteborgin-kesänäni olin jo vaihtanut Marja-Liisan Austiniin, viininpunaiseen vakosamettibleiseriin, jonka kaupassa nähdessäni ajattelin heti Mike Myersiä. Sitäkin takkia pidin lopulta useamman kesän.

Siksi olinkin aika fiiliksissä, kun viime viikon keskiviikkona työpäivän jälkeen istahdin selailemaan uusinta Trendiä ja huomasin Mari Karsikkaan pääkirjoitukseen Mihin tarinaan pukeudut?: vihdoinkin, vihdoinkin, joku muukin, jonka vaatekaapista ei löydy pelkkiä farkkupaitoja tai trenssejä vaan Treffitakki, Maltan lintupaita ja Opettajamekko. Karsikkaan mukaan pelkän hauskan jutun ohella vaatteiden nimeäminen on kuitenkin myös hyödyllistä - se kun tekee vaatteista merkityksellisiä. Kun vaatteella on tarina, sitä arvostaakin yleensä enemmän: vaate ostetaan käyttöön ja tarpeeseen, ehkä enemmän harkiten, eikä se niin todennäköisesti unohdu kaapin perälle vain muutaman käyttökerran jälkeen.

Joku ehkä muistaa minun kirjoittaneen aiemmin #äläostamitään-kuukaudesta, shoppailusta ja vaatekaapistani sekä siitä, kuinka entisenä seitsemän euron ja kolmen käyttökerran trikoopaitojen ostelijana olen viime vuosina pyrkinyt vähentämään ja järkevöittämään vaatehankintojani. Kun nyt syksyllä palasin takaisin töihin, olin ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, ettei tehnyt mieli rynnätä vaatekauppaan hankkimaan syksyn uutuusneuleita, uutta nahkatakkia tai muutamia istuvia farkkuja saati täyttää vaatekaappia muretuilla sävyillä tai edes selailla nettiputiikkeja. Omasta kaapista tuntui jo löytyvän kaikki tarvittava: tarpeeksi perustoppeja, ne hyvin istuvat farkut muutamassakin eri mallissa, farkkupaita, sifonkipaita, ruutupaita, nahkatakki ja bomberi sekä muutama peruspaita, joista saatoin hyvin tehdä erilaisia, ajattomia, minunnäköisiäni yhdistelmiä. 

Lopulta hankin vain yhden uuden syysvaatteen, harmaan pitkän neuletakin Vilasta. Jo heti kaupassa tiesin, että tulisin kutsumaan sitä tämän syksyn turvaneuleeksi. Kangas oli niin pehmeää, että tuntui, että sen mukana saisi siirrettyä työpaikalle kodin lämmintä fiilistä.

lauantai 19. tammikuuta 2019

Viikon huippuhetkiä.



Tuntematon mies aloitti keskustelun bussipysäkillä. Niin ihanaa ja epäsuomalaista.

Viesti ystävältä (juuri silloin, kun olo oli kaikkein yksinäisin).

Keskiviikkoillan juoksulenkki.

Ekaluokkalaisen ystävät, jotka valtaavat lastenhuoneen ja joille saan tehdä iltapalaleivät. Joka kerta lastenhuoneen hälinää kuunnellessani ole ihan älyttömän onnellinen, että pojilla on ystäviä, joita kutsua kylään.

Opettamani kolmosluokan tyttö, joka perjantaina ryntäsi koulun käytävän toisesta päästä halaamaan ja toivottomaan hyvää nimipäivää, vaikken ollut kertonut nimipäivästä kenellekään.

Perjantaina nimipäivän kunniaksi hakemani kaksi annosta sushia - ihan vain minulle itselleni.

Ihan superhyvä Totuus Harry Quebertin tapauksesta -kirja.

Oppilas, johon vihdoin sain jonkinlaisen yhteyden.

Korjatut kokeet.

Viikonloppu ilman yhtään sovittua menoa (kuulostipa se miten surullisesta tahansa).

Puhtaat, kahisevat lakanat sängyssä sekä kirjan lukeminen niiden välissä.

Se, ettei mikään päiväkodissa ja koulussa tarjolla olleista kulkutaudeista ole vielä iskenyt meihin - etenkään nyt miehen ollessa taas työmatkalla.

Kaksi entistä työkaveria, joihin törmäsin sattumalta kaupungilla, sekä kaksi ihan mahtavaa työyhteisöä, joita tuli heti ikävä.

Taylorin paluu Kauniisiin ja rohkeisiin.

Kiireettömästi sylikkäin köllöttely.

Miehen hieromat hartiat.

Lauantaiaamun jooga hiljaisessa ja hämärässä kodissa ennen poikien heräämistä.

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

#lempivaatteeni-kampanja: yhdet uudet talvikengät sekä vinkit siihen, miten tehdä laadukkaampia vaatelöytöjä.


Blogia säännöllisesti lukevat varmasti muistavatkin, kuinka olen viime vuosina ja kuukausina pyrkinyt entistä kriittisempää kuluttamiseen ja rakentamaan pikku hiljaa omaa hyvän mielen vaatekaappiani sen sijaan, että yhä edelleen ostaisin uuden topin työpaikan pikkujouluihin tai parinkympin neuleen ihan vain palkkapäivää juhlistaakseni. Joskus olen kulutuskriittinen varmasti ihan ärsyttävyyden asti: syynään materiaalia, sovittelen ja maallaan, lasken tarkasti, mitä muuta missäkin kuussa vielä pitää ostaa ja aika monesti lopulta päädyn siihen, etten ehkä kuitenkaan tarvitse yhtään mitään. Siellä puistonreunallakin värjöttelen yhä edelleen, vuodesta toiseen, ihan vain siitä syystä, etten ole raaskinut ostaa itselleni kunnon toppahousuja.

Mutta sitten toisaalta tuntuu erityisen ihanalta kantaa kotiin ostos, joka on niin minua: nätti ja minun tyylisen, tarkkaan harkittu ja tarpeeseen hankittu ja josta sen syynäämiseen, mallaamisen ja rahojen laskemisen jälkeenkin on tuntunut, että juuri nämä minä ihan tosissani haluan. Ne ennen joulua revenneet, jo varmasti reilusti yli viisi vuotta palvelleet talvikengät oli jo varmaan aikakin kantaa kierrätykseen - ja erityisen kiva ne oli kantaa sinne näiden Filan keltaisten talvikenkien tieltä.

Vaikka ehkä paras neuvo tehdä laadukkaampia vaatehankintoja on nimenomaan jättää ne hetken mielijohteesta käteen tarttuneet trikoopaidat suosiolla kauppaan ja ostaa ihan vain todelliseen tarpeeseen, listasin silti muutamia vinkkejä, joiden avulla voi hyvin testata, kuinka laadukas ja ennen kaikkea kestävä se tarpeeseen tuleva vaate lopulta on. Vaikka monesti hinta korreloi laadun kanssa, voi ketjuliikkeistäkin välillä tehdä hyvä ja kestäviä löytöjä ja toisaalta kalliskin merkkivaatekin voi venähtää muutamassa pesussa. Suurin osa vinkeistä on poimittu Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi -kirjasta, jota suosittelen muuten muutenkin ihan varauksetta,



MITEN TEHDÄ LAADUKKAAMPIA VAATELÖYTÖJÄ:

Tarkista, löytyykö erityisesti vaatteen kainaloista jo kaupassa nukkaa. Jos löytyy, sitä tulee käytössä takuulla lisää.

Trikoota kannattaa venyttää palautumisen tarkastamiseksi. Jos se ei palaudu, ei vaate tule kestämään käytössä. Samalla kannattaa tarkastaa myös saumuroinnin kestävyys: tasainen tikki kestää käyttöä toisin kuin tikki, jonka ympärillä on paljon pieniä reikiä.

Nappien kiinnitystapa kertoo paljon vaatteen muustakin valmistuksesta: kunnolla käsin kiinni ommellut napit kertovat yleensä siitä, että vaate on tehty muutenkin huolella.

Myös myyjältä kannattaa kysyä apua sekä kokemuksia vaatteen kestävyydestä - toki pitäen mielessä sen, ettei vastaus välttämättä ole aina ihan täysin objektiivinen.

Käytetyn vaatteen laadun tunnistaa yleensä uutta vaatetta helpommin: jos kirpputorille päätynyt, selkeästi kuitenkin käytetty vaate on edelleen hyväkuntoinen, tulee se myös oletettavasti pysymään sellaisena jatkossakin.

Trikoota on hyvä tarkastella myös valoa vasten, jolloin alkava nyppyyntyminen voi näkyä pilkullisuutena.

Käy läpi ommel: repaleiset saumanvarat ja epäsiistit ompeleet sekä leveä ja löyhä saumuriommel kielivät usein muutenkin heikosta laadusta. Vaatteet, joiden ommel on selvästi kiero, kannattaa jättää suosiolla kauppaan.

Vaatteen pesulaput kannattaa lukea hyvin sekä pohtia, millaiseen käyttöön mikäkin materiaali on sopivin. Mitä enemmän elastaania, sitä lyhyempi yleensä myös vaatteen käyttöikä, ja akryyli taas nyppääntyy helposti käytössä.


Lähteet: Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi



Viime viikolla käynnistynyt Eettisen kaupan puolesta ry:n #lempivaatteeni-kampanja kannustaa suomalaisia käyttämään vaatteitaan, etenkin niitä lempivaatteitaan, pidempään. Liikkeen tavoitteena on, että yhä useampi heräisi ymmärtämään vaateteollisuuden ympäristövaikutuksia ja kyseenalaistamaan pikamuotiteollisuutta sekä arvostamaan, pitämään huolta ja käyttämään pidempään niitä jo kaapin pohjalle kertyneitä vaatteita. Siksi tulevina viikkoina muun muassa blogeissa sekä somessa puhutaan paljon lempivaatteista, kuluttamisesta ja järkevistä valinnoista.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin.

”He ovat naisia, joita ajattelen öisin. Alun perin ajattelin heitä unettomina öinä etsien voimaa, inspiraatiota ja elämän tarkoitusta - nykyään valvon yöt heidän vuokseen, heidän tähtensä kiihtyneenä. Miksi he ovat ilmestyneet minulle, takertuneet minuun, vieneet minut mukanaan? Miksi olen ympäröinyt työpöytäni heidän kuvillaan, miksi heistä kertovat kirjapinot huojuvat lattiallani yhä korkeampina, miksi kerään yksityiskohtia heistä kuin talismaaneja?
    Nyt aloitan alusta, kuva kerrallaan.
    Mutta ensin pakkaan matkalaukkuni, sillä lentoni lähtee pian.”


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (2018)
Otava, 447 sivua.


Asioita, joita Mia Kankimäen ensimmäinen kirja sai minussa aikaan:
Kaukomatkakuumeen
Pakkomielteen tehdä listoja, ihan kaikesta.
Kroonistuvan sushinhimon.

Asioita, joita Mia Kankimäen toinen kirja sai minussa aikaan:
Kaukomatkakuumeen (ja omantunnon kolkutuksia, sillä eihän sitä tässä maailmassa enää saisi tuntea.)
Halun tehdä taas listoja, joiden ihanuuden olin jo ehtinyt unohtaa.
Pakkomielteen katsoa Minun Afrikkani -elokuvan. 

Ja viime viikolla se sitten oli katsottava, tietenkin.

Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä, pohtii Mia maatessaan Kiotossa jääkylmässä tatamilattiaisessa huoneessaan. Kun ystävät sisustava kotejaan ja mökkeilevät perheineen Keski-Suomessa, on Mia ihan yllättäen palannut takaisin siihen parikymppisen elämään, jossa ei ole aikatauluja, velvollisuuksia tai juuri rahaakaan. Huonoina hetkinä tuntuu, ettei hän kahdessakymmenessä vuodessa ole saavuttanut yhtään mitään, hyvinä hetkinä tuntuu, että kaiken.

Mitä nelikymppinen perheetön nainen sitten voi tehdä? No ainakin matkustaa Karen Blixenin jalanjäljissä Afrikkaan ja Kilimanjarolle, parannella melankoliaansa Japanissa ja matkata samoja reittejä kuin 1800-luvun naistutkimusmatkailijat. Siellä kiotolaisella futonilla maatessaan Mian päässä on nimittäin syntynyt ajatus: mikä häntä estää ottamasta mallia niistä naisista, joita hän unettomina öinään on pohtinut, niistä naisista, jotka ottivat ja lähtivät?

Ja niin hän sitten ottaa käyttöön Karen Blixen -tilinsä, jolle on vuosien ajan kerännyt rahaa matkoihin, joille joko uskaltaisi tai ei uskaltaisi lähteä.

”Itken sitä etten osaa elää tätä elämää, että olen jotenkin sietämättömällä tavalla oman itseni vanki, etten jotenkin saa asioista kaikkea irti. Itken sitä, että tajuan vasta nyt, että tämä on viimeinen ilta savannilla, sivistyksen ulottumattomissa, tässä paikassa josta olen aina unelmoinut. Olisinko voinut käyttää sen paremmin? Ehkä en. Mutta sen tiedän, että kaksi viikkoa irti maailmasta panee ihmisen itsensä kanssa vastakkain, ja toisaalta kiinnittymään siihen ainoaan toiseen ihmiseen, jonka seurassa sattuu olemaan. 
    On viimeinen aamu. Katson sängystäni hyttysverkon läpi, miten aurinko valaisee viistosti Tarangiren vihreän akaasiasavannin. Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.”

Naiset joita ajattelen öisin -kirjassa on paljon samaa kuin Kankimäen esikoisessa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: toisaalta tietokirja, toisaalta matkapäiväkirja, kirjeitä, listoja, rohkeutta hypätä, vaikka pelottaakin, vahvoja naisia, aavaa merta höyrylaivan kannelta katsottuna, kulttuurihistoriaa, elämää suurempia matkoja sekä ennen kaikkea aamuja, joina aurinko värjää savannin tulipunaiseksi. Siksi vähän harmittaakin, että ihan maagisen mukaansatempaavan Karen Blixen -osion jälkeen kirja jotenkin vähän latistuu. Yönaisia on vähän liikaa, maita liian monta, historian käänteitä turhan paljon silloin, kun olisi halunnut vain jäädä Karenin Afrikkaan jäljittämään leijonia. En voi olla ajattelematta, että vaikka kirjasta pidinkin, olisi se toiminut paremmin, jos tekstin kanssa olisi saanut jäädä pelkästään Tansanian savanneille.

”Yönaisteni neuvoja: 
    Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät.
    Pelaa niillä korteilla, jotka saat.
    Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä.
    Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.”

Silti, jos Mia Kankimäen uutuutta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, olisi se inspiroiva. Siksi on erityisen ihanaa, että kirja paljastui (ehkä hieman vinkattuna) yhdestä joulupakettistani ja voin palata siihen aina niinä hetkinä, kun tunnen kaipaavani vähän rohkaisua. Siellä ne nimittäin kuiskivat minullekin, kirjan yönaiset: Jos haluat huikean uran, tee se. Jos kohtaat hirvittäviä menetyksiä, jatka silti. Lähde. Lähde. Lähde. Kuvissa katso suoraan kameraan. Ole vilpitön, tyyni, itsevarma ja ihana. Afrikassa matkustaessasi naura koko ajan.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Silmänräpäyksistä, pääjalkaisista ja näkymättömästä napanuorasta.



Silloin se poika, jonka ihan juuri olimme tuoneet kotiin synnytyslaitokselta, kun kaikki oli vielä uutta ja maidontuoksuista enkä osannut nukkua edes silloin, kun se vihdoin nukkui, oli kadonnut vilkuttaen opettajansa perässä koulun sisään. Pitkin ensimmäistä viikkoa se toi kotiin uusia koulukirjoja, jotka päällystin huolella kontaktimuovilla keittiönpöydän ääressä. Aapisen kanteen se oli kirjoittanut oman nimensä isoin tikkukirjaimin. 

Ja sitten yhtä nopeasti tulee päivä, jona se koulun jälkeen menee jälkkäriin ja sieltä shakkikerhoon. Kerhon jälkeen se pakkaa reppunsa ja lähtee luokkakaverinsa, ihan uuden ystävän, kanssa kahdestaan kävelemään kohti ystävän kotia. Siinä missä ennen olin vaihtanut vähintään kuulumiset päiväkodin eteisessä jokaisen sen kaverin vanhempien kanssa, kahvitellut yhdessä lastenjuhlissa ja istunut puistonpenkillä, en nyt yhtäkkiä tiedä muuta kuin nimen, puhelinnumeron ja osoitteen. Koko päivän töissä venytän näkymätöntä napanuoraani, joka meitä yhä yhdistää, ja mietin, kuinka kadun ylitys sujuu, kuinka matka ihan uudelle asuinalueelle. Neljältä huokaisen helpotuksesta, sillä tiedän, että joku olisi jo soittanut, jos se ei olisi päässyt turvallisesti perille.

Illalla olemme ehtineet Pikkuveljen kanssa jo käydä taloyhtiön lenkkisaunassa ennen, kun ekaluokkalainen lopulta kolistelee lumisena sisälle. Se on ulkoillut, leikkinyt luokkakaverin koiran kanssa, syönyt riisiä ja kanaa ja katsonut vielä leffankin. "Ihan kivaa", se vastaa, kun haluan tietää kaiken sen päivästä. 

Onneksi sinä olet vielä pitkään pieni, tekisi mieli kuiskata Pikkuveljen korvaan. Mutta niin vain sekin piirtää samana iltana isoveljensä koulupöydän ääressä elämänsä ensimmäisen pääjalkaisen.


Kuva Pixabay.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

15 x suosikkiravintolani ja -kahvilani Jyväskylässä.



Revolution // Haiku sushi // Local // Teeleidi

15 x SUOSIKKIRAVINTOLANI JA -KAHVILANI JYVÄSKYLÄSSÄ

Hanko sushi. Keskustan parhaat sushit ja paikka, josta nappaan mukaani lounassetin silloin tällöin perjantaisin, kun työviikon jälkeen kaipaan jotain extraa.


Shalimar. Matkakeskuksessa sijaitseva intialainen, joka on ollut kestosuosikki vuodesta toiseen. Erityisen hyvää naan-leipää, palak paniria ja tikka masalaa.


Muang Thai. Perushyvä thaimaalainen, jonne päädymme yleensä poikien kanssa silloin, kun etsimme keskustassa lounaspaikkaa. Buffetin sushit ovat korkeintaan keskinkertaisia, mutta muuten valikoima on laadukas. Erityisen hyviä Phad thai -nuudeleita.


Taikuri. Street foodia kuten kouruperunoita, taskuja, burgereita ja bataattiranskalaisia.


Haiku sushi. Miljöö Sepässä ei ehkä ole se rauhallisin ja tunnelmallisin mahdollinen, mutta sushivalikoima on varmasti kaupungin paras. Arkisin lounaalla saa syödä sushia reilulla kympillä, mutta buffetiin pääsee myös sekä iltaisin että viikonloppuisin.



Venn // Local // Hanko sushi // Revolution

The Local. Yläkaupungilla yliopiston entiseen rehtoraattiin avattu kulttuurihostelli sekä -kahvila, jonka valikoima koostuu ainoastaan kasvis- ja vegaanivaihtoehdoista. Tarjolla paljon paikallisia herkkuja: Localissa voit valita esimerkiksi Teeleidin teetä, Paahtimo Papun kahvia tai Hiisi-panimon olutta. Erityissuositus supertäyttävälle aamiaisbuffetille, jonka saa alle kympillä.


Sohwi. Jo opiskeluaikojen suosikki: jos tänne tultiin ennen Rock hourin perässä istumaan iltaa, suuntaamme nykyään syömään koko perheen voimin jo aiemmin päivällä. Listalta löytyy kestosuosikkeja kuten kanaleipää, mutta myös erityisen hyviä kasvisruokavaihtoehtoja. Paikka on ykkössuosikkeja silti edelleen myös illan istumista ajatellen,


Teeleidi. Ihan ainutlaatuinen teehuone Kramsunkadulla. Valikoimassa ei ole ollenkaan kahvia: sen sijaan voit valita suolaiselle tai makealla leivonnaisellesi seuraksi jonkun paikan yli 120 teelajista. Kesällä lisää asiakaspaikkoja tunnelmallisessa puutarhassa. Teehuoneen yhteydessä tooimii myös kauppa, joten suosikkiteensä voi hyvin myös ostaa lähtiessään mukaan.


Pizzeria Maria. SE pizzeria Yläkaupungilla, josta haettiin kinkku-herkkusieni-salamipizza aina opiskeluaikoina silloin, kun rahaa sattui olemaan, ja josta nykyään päädymme tilaamaan, kun pizzanhimo yltyy liian suureksi.


Fit. Syksyllä avattu vietnamilainen ravintola Yliopistonkadulla. Sekä lounas että a la carte.



Muang thai // Teeleidi // Thai street food // Revolution

Revolution. Vennin yhteydessä oleva ravintola, jossa lounastetaan arkisin yleensä puoli yhdestätoista eteenpäin ja viikonloppuisin juhlitaan pikkutunneille asti. Lounaspaikkana erityisen hyvä: reilulla kympillä saa salaattipöydän sekä leivät, alkukeiton, lounasannoksen pöytiin tarjoiltuna sekä kahvin tai teen jälkkäriksi. Satunnaisesti myös sunnuntaibrunssi. 


Thai Street Food. Vasta Kävelykadulla avattu thaimaalainen katuruokaravintola, jonka sisustus on nuorekas ja moderni. Sen verran reilut annokset, että täältä ei varmasti jää nälkä.


Venn. Ravintola, kahvila ja olohuone yhdessä paketissa.Tarjolla  perinteisiä kahvilatuotteita, brunssia, viiniä ja drinkkejä, aamupala, lounasta, burgereita ja erityisen hyviä Vennin lautoja, jotka sopivat jaettaviksi yhdessä kaverin kanssa.


Miriam’s. Tunnelmallinen kahvila Asemakadulla vain kivenheiton päässä Kompassilta. Lounassalaatteja sekä -keittoa, kakkuja ja perinteisiä kahvilatuotteita pöytiin tarjoiltuna.


Green Egg. Sympaattinen pikkuravintola Kävelykadulla, jonka ajatus on tarjota barbeque-ruokaa aasialaisella twistillä. Erikoisuutena ainakin bunit, eräänlaiset hodarin ja burgerin risteytykset, joita saa useilla eri täytteillä. Superhyvää kimchiä ja arkisin luonasta reilulla kympillä.


Mikä on sinun suosikkiravintolasi tai -kahvilasi Jyväskylässä?

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Adele Parks: Päästin hänet sisään.

"Abigail tunsi itsensä petetyksi. 
     Rob oli vienyt häneltä kaiken. Omanarvontunnon, nuoruuden, mahdollisuuden, ajan.
    Rob, ja se nainen. Abi ei sulattaisi sitä noin vain. Hän tasaisi puntit. Hänelle oltiin velkaa. Ja hän perisi sen."


Adele Parks: Päästin hänet sisään (I invited her in, 2018. suom. Pirjo Lintuniemi)
Harper Collins, 446 sivua.


On ihan tavallinen maanantaiaamu, se sellainen, jona astinapesukone pursuaa edellisillan likaisia astiota, kun Melanie Harrison löytää sähköpostistaan viestin, joka on otsikoitu Siitä on liian kauan. Abigail Curtiz, lukee lähettäjän kohdalla. Melanie maistelee varovasti nimeä, jonka aikoinaan lausui usein ja mielellään mutta jonka seitsemäntoista vuotta sitten päätti unohtaa. Oli pakko. Hetken epäröityään Melanie naputtelee vastauksensa.

Vain muutama päivä ensimmäisestä sähköpostista Abigail hyökyy takaisin Melanien elämään kuin pyörremyrsky. Abigail on kuuluisa, kaunis, valloittava ja kaiken alleen peittävä, ja yhtäkkiä Melanien oma elämä vähän väsähtäneenä ja vuosien kuluessa sieltä sun täältä pyöristyneenä perheenäitinä, lähiövaimona ja vaatekaupan apulaismyymäläpäällikkönä alkaa tuntua nuhjuiselta ja tylsältä. 

Mutta sitten on taas Abi ja Mel, ihan niin kuin seitsemäntoista vuotta aiemminkin: on pöytään kannettua kuohuvaa, keskellä päivää sekoitettua drinkkejä ja pikkutunneille venyviä keskusteluja, pieniä ylellisyyksiä ja keittiönpöydän ääressä puituja miesjuttuja. Vuosien tauon jälkeen Mel tuntee jälleen heränneensä eloon - sisällä tuntuu taas se sama kupliva tunne, jonka vain Abin ystäväksi pääseminen voi saada aikaan. Mutta kuulumisten vaihtamisen ohella Abilla on myös toinen suunnitelma, ja sen suunnitelman on tarkoitus tuhota Melanien koko elämä.

"Melanie piti kaikkea itsestäänselvyytenä. Hän ei nähnyt sitä kauniina sinfoniana, jonka Abigail havaitsi. Mel huokaisi kärsimättömästi, kun tytöt eivät osanneet päättää, halusivatko he letit vai poninhännän. Joskus, kun tytöt kiipesivät hänen syliinsä, hän valitti, että hänen selkäänsä tai jalkojaan särki, koska hän oli seissyt kaupassa koko päivän. Hän huusi tytöille, jos nämä jättivät lelunsa levälleen. Hän ei ymmärtänyt, millainen etuoikeus oli olla äiti. Toisinaan Abi ajatteli, ettei Mel ansainnut kaikkea, mitä tällä oli, kaikkea, mitä tämä piti itsestäänselvyytenä. 
     Kaikilla perheenjäsenillä oli salaisuuksia. Abigail ei pitänyt salaisuuksista. Päinvastoin hän inhosi niitä. Perheillä ei pitäisi olla salaisuuksia. Ne olivat pieniä säröjä, halkeamia, joista paisui lopulta isoja, ammottavia haavoja."

Päästin hänet sisään -kirjan teemoja ovat mustasukkaisuus ja kateus sekä kosto, joka lopulta peittää alleen kaiken muun.

Päästin hänet sisään on brittiläisen bestseller-kirjailija Adele Parksin kahdeksastoista romaani - ja sen tosiaan huomaa: kirja on viimeisen päälle hiottu, rakennettu ja viimeistelty. Toisaalta se on myös kirjan heikkous, sillä Adele Parks kulkee niin tunnollisesti vanhoja, perinteisiä polkuja, ettei Päästin hänet sisään osaa oikein enää yllättää, edes loppuratkaisunsa kanssa. Kirja on oikeastaan niin klassinen ihanhyväkirja, että siitä on todella vaikea saada kirjoitettua yhtään mitään; periaatteessa kaikki toimii niin kuin pitääkin, mutta silti tai juuri siksi lopputulos on turhan hajuton ja mauton.

Päästin hänet sisään jatkaa silti varmasti Adele Parksin bestseller-sarjaa - juuri näillä kirjoillahan kaupat hyllynsä nykyään täyttävät.

"Abi oli raivoissaan. Hän kihisi silkasta suuttumuksesta. Hän ei voinut kohdistaa sitä mihinkään. Ei lievittää sitä. Rob kieltäytyi kuuntelemasta häntä. Hän ei voinut puhua kenellekään. Ystävilleen, äidilleen, Melille. Se oli liian nöyryyttävää. Niin raivo singahteli ympäriinsä hänen sisällään, kimmahteli sydämestä, ponnahteli tärkeiden elinten ympärillä, virtasi suonia ja valtimoita pitkin aivoihin. Raivo voimistui, moninkertaistui. Se jäyti häntä sisältä, vaikka ulospäin hänen piti hymyillä."

torstai 3. tammikuuta 2019

TBT: Päivä Sachsenhausenin keskitysleirillä.


On Berliinin-kuukautemme kolmanneksi viimeinen päivä, ja mies lähtee esikoisen kanssa viettämään isä-poika-päivää. Minulla on koko päivä aikaa ihan vain itselleni, ja päätän ruksia yli yhden niistä Berliinin to-do-listani kohteista, joita en vielä ole ehtinyt nähdä.

Junamatka Berliinin keskustasta Oranienburgin pikkukaupunkiin kestää vajaan tunnin, mutta kontrasti helteiseen Mitteen on melkoinen. Olen pakannut mukaani sekä Berliinin-matkaoppaan että lukemani kirjan, sillä en ole tottunut ihan vain istumaan yksin hiljaa paikallani. Ikkunan takana keskustan vanhat rakennukset ja metrotunnelit muuttuvat ensin lähiökerrostaloiksi ja lopulta jonkinlaiseksi maaseuduksi. Junavaunu tyhjenee päätepysäkillä Oranienburgissa. Englantia puhuva opas kokoaa mukaansa pienen ryhmän opastetulle kierrokselle ilmoittautuneita parikymppisiä, jotka ovat istuneet kaikki samassa vaunussa, kukin omalla penkillään mitään keskenään kommunikoimatta. Seuraan porukkaa vähän matkan päässä, sillä en oikeastaan edes tiedä, mitä tietä minun kuuluu lähteä kävelemään.

Matka tuntuu pidemmältä kuin mitä olen lähtiessäni kartasta katsonut. Kun olen jonkin aikaa kävellyt hiljaisella omakotitaloalueella, alan uskoa, että olen kuitenkin kääntynyt jossain väärään suuntaan. Mutta niin vain keskitysleiriä kohti osoittavat kyltit kohoavat kauniisti leikattujen nurmikoiden ja omakotitalojen ovien eteen pysäköityjen lastenpyörien keskeltä. 

Arbeit macht frei lukee portissa, josta astun sisään. Paikka on eri, mutta saman tekstin olen nähnyt aiemmin historiankirjoissa ja elokuvissa.

Alun perin Sachsenhausenin keskitysleiri perustettiin keväällä 1933, vain muutama kuukausi natsien valtaantulon jälkeen, ja se oli ensimmäinen natsien Saksan maaperälle rakentama keskitysleiri. Lähestyvien olympialaisten takia leiri kuitenkin suljettiin heti seuraavana vuonna, mutta rakennettiin uudestaan niiden jälkeen, tällä kertaa nykyiselle paikalleen, eräänlaiseksi prototyypiksi muille tuleville keskitysleireille. Sachsenhausenissa pyöritettiin kaikkien Saksan valtakunnan keskitysleirien keskushallintoa, ja keskitysleirin lakkautuksen jälkeen se toimi neuvostoliittolaisten ylläpitämänä vankileirinä. Pääasiassa Sachsenhausen oli työleiri, jossa esimerkiksi väärennettiin sodan aikana seteleitä lähes yhdeksän miljoonaa kappaletta, mutta leirillä sen toiminta-aikana vangittuina olleista yli 200 000 ihmisestä kymmeniä tuhansia myös tapettiin. Vaikka valtavasta alueesta on jäljellä enää muutamia parakkeja, riittää nähtävää silti tuntikausiksi - eikä kaikkea siltikään jaksa sisäistää. Muurin takaa löytyy edelleen kuoppa, jonne leirin vangit ammuttiin. Sen vierestä löytyneet kaasukammio ja krematorio tuohttiin pian sodan jälkeen.

Ilmassa leijuu palaneen käry: uusnatsit yrittivät polttaa koko leirin vuonna 1992, osittain  siinä onnistuen.

Ostan oman laukkuun mahtuvan oppaani ja kuuntelen englanninkielisiä opastuksia omassa tahdissani sitä mukaan, kun etenen alueella. Välillä liityn sen saman ryhmän joukkoon, joka aamupäivällä tuli samalla junalla, puolikorvalla oppaan puhetta kuunnellen. Jossain vaiheessa väsyn opastukseen ja laitan kuulokkeet laukkuun. Rakennukset puhuvat kyllä ihan itsekin.

Lauantai kesäkuun kahdeskymmenesseitsemäs on Berliinissä helteinen - ja silti päivä on koko kuukauden synkin. Joidenkin tuntien kuluttua kävelen samaa tietä takaisin, edelleen hiljaisen omakotitaloalueen läpi. Juna-asemalla nappaan mukaani eväitä, mutten enää jaksa keskittyä kirjaani. Ikkunan takana maaseutu vaihtuu taas lähiöksi ja sitten suurkaupungiksi. 

Ja silti, kaiken sen synkkyyden keskellä on jotain hentoa ja hyvää, lupaus tulevasta. En ole vielä kertonut kenellekään, edes miehelle, mutta jotenkin siellä keskitysleirin rakennuksia kierrellessäni jo silti tiedän: matkaan oli tarttunut neljäs jäsen. Testin teemme vasta kotona Suomessa ja niin vain siihen ilmestyy kaksi kauan odotettua viivaa. Pikkuveli, jolla on tavallista kovempi kiire maailmaan, syntyy seuraavan vuoden tammikuussa.


TBT johonkin tekemääni reissuun oli Eijan postaustoive jouluarvontapostaukseeni. Muita postaustoiveita saa edelleen laittaa vaikkapa kommenttiboksiin tähän alle.