keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Ane Riel: Pihka.

 ”Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut. 

     Kaikki oli silloin toisin. Isäni tavarat eivät vielä vieneet niin paljon tilaa, ettemme enää mahtuneet olohuoneeseen, eikä äitini ollut vielä niin iso, ettei hän päässyt makuuhuoneesta ulos. Siinä vaiheessa he olivat jo ilmoittaneet minut kuolleeksi, jotta minun ei tarvitsisi mennä kouluun.

     Vai tapahtuiko tämä kaikki sittenkin ennen sitä? En oikein osaa selittää, missä järjestyksessä mitäkin tapahtui. Ensimmäiset vuodet ihmisen elämässä tuntuvat niin loputtomilta.”


Ane Riel: Pihka (Harpiks, 2015. suom. Katriina Huttunen)

Aula&co, 248 sivua.


Liv on ihan tavallinen tyttö. Hän asuu äitinsä ja isänsä kanssa pienellä saarella, Päässä, talossa, jonka katossa riippuu joulukuusi, tietenkin, sillä silloin myös kuusen rungon alle voi asetella lahjoja ja muita tavaroita. Isän keräämiä tavaroita on myös olohuoneen vihreässä nojatuolissa, keittiön tasoilla, päällekkäin ja pinoissa niin, että huoneesta toiseen piti kulkea tavaroiden väliin raivattuja polkuja potkin. Oli kiristimiä ja kalaverkkoja, pölykapseleita, gramofoneja ja bensiinikanistereita, ajat sitten vanhentuneita säilyketölkkejä, viuluja, kananrehua, foliovuokia ja vaatteita, joita isä ja Liv toivat öisin mukanaan pääsaaren asunnoista, joihin pimeässä hiipivät. Myöhemmin Liv lähti matkaan yksin, juoksi tietä pitkin pois Päästä mukanaan tyhjä kassi ja palasi myöhemmin pimeässä täyden kassin kanssa. 

Makuuhuoneessa on tavaroiden lisäksi äiti. Oli oikeastaan turvallista tietää, että äiti on aina siellä, sillä viime vuosina äiti on paisunut niin muodottoman lihavaksi, ettei hän enää voinut poistua sängystä. Sitten äidiltä loppuivat konsonantit, sen jälkeen vokaalit ja lopulta äiti söi niin paljon, että hotkaisi oman äänensäkin. Rakas Liv, kirjoittaa äiti kirjeeseen, ja tallettaa sen lopuksi ohueen vihreään kansioon.  

Ja sitten on kaksoisveli Carl, joka seuraa varjona Livin perässä, mutta jota kukaan muu ei tunnu enää näkevän tai kuulevan. Onnettomuudesta ei Liville koskaan puhuta. Liv ei ole mikään tavallinen tyttö, ei alkuunkaan, mutta hänelle kaikki on ihan tavallista, sillä näin kaikki vain on aina ollut.


”Metsästä puhalsi kylmä tuuli, ja se kantoi mukanaan hahtuvia kuin ohimenevinä ennakkovaroituksina joulusta. Hän vetäisi kauhistuneena henkeä tallattuaan pientä kuusenhavua, joka oli irronnut valkoisen huoneen oven naulasta. Hän ei ollut tottunut siihen, että maassa oli mitään. Kainalossa hänellä oli tyyny, jolla hän aikoi tukehduttaa äitinsä.”

 

Livin ensimmäisiä muistoja Päästä on pihkan tuoksu, eriskummallinen kutitus nenässä ja tahmea tunne kämmenellä. Mutta pihka on hyvä, se parantaa haavoja ja säilyttää sisällään turvassa ne kaikkein pienimmätkin eläimet ikuisesti.


”On vaikea puhua kenenkään kanssa, kun ei saa sanoa mitään. Etenkin kun ne, joiden kanssa puhuu, eivät puhu kovin paljon, olivatpa he sitten äiti, isä tai näkymätön pikkuveli. Luultavasti pidin sen takia niin paljon äidilleni lukemisesta.

     Sen vuoksi olin varma, että osasin vielä. Puhua. 

     En vain vieläkään saanut sanoa mitään. Ja makuuhuoneen ulkopuolella minun piti mieluiten olla hiljaa koko ajan, jotta kukaan ei kuulisi minua.”


Ane Rielin Pihka lyö ilmat pihalle heti ensimmäisessä kappaleessa painaessaan tyynyn isoäidin kasvoille, ja kirjasta on oikeastaan mahdotonta sanoa yhtään mitään. Se on eräänlainen ruman kaunis rakkaustarina perheestä, jolle tärkeintä oli pysyä yhdessä vaikka mikä on, ja toisaalta taas jonkinlainen inhorealistinen kauhukertomus pahuudesta, josta on tullut osa arkipäivää. Samalla se näyttää, mitä tapahtuu, kun yhdelle ihmiselle kasaantuu vähän liikaa kannettavaa ja kuinka tervekin mieli voi pikku hiljaa murtua. Enää ei ole oikeaa ja väärää, ei myöskään loppua ja alkuja, sillä muutos terveestä sairaaksi ja syrjäytyneeksi käy salakavalasti liukuen. Surullisinta on, että Pihkassa on pelkästään uhreja: kukaan ei maalaa maailmaansa mustaksi tarkoituksella.

Tätä ei yksinkertaisesti voi laskea käsistään - lukemisen aikana pystyy tuskin hengittämään.

Kumma kyllä Pihka ei ole rankoista käänteistään huolimatta täysin lohduton, tuskin ollenkaan. Kiitos tästä kuuluu kertojalle: äidin kirjeitä lukuun ottamatta tarinan kertoo Liv. Vaikka epänormaalista on tullut normaalia ja elämästä pimeässä kontissa arkipäivää, värittää kaikkea lapsenusko. Aina voi rakastaa ehdoitta, ja lopulta hyvään elämään tarvitaan kumman vähän.


”Vähitellen minulle alkoi valjeta, ettei pimeys sittenkään vienyt enempää kipua, ja sen vuoksi kipu jäi Carlin ja minun sisään. Että pimeys oli täyttynyt. Niin kuin talomme.

     Ehkä isänikin huomasi sen. Ehkä häneenkin sattui pimeässä. Ehkä hän ei tiennyt, että minuun sattui. En ollut varma, pitäisikö minun kertoa siitä.”

maanantai 28. joulukuuta 2020

Vuonna 2020.


Tänä vuonna muun muassa...


Esikoinen täytti yhdeksän ja juhli sitä kesän alussa puutarhabileissä kavereidensa kanssa.

Pikkuveli täytti neljä, oppi ajamaan polkupyörällä, päätti alkaa kasvattaa pitkää tukkaa ja olisi joka ilta halunnut lähteä kaverin luokse vaihtelemaan Pokémon-kortteja.

Miehen kirja julkaistiin.

Olin koko vuoden samassa työpaikassa, aloitin syksyllä seiskaluokan luokanvalvojana, opetin pitkästä aikaa myös äidinkieltä ja kirjallisuutta ja olin ensimmäistä kertaa paikallisella kesälomalla sitten vuoden 2014.

Vietimme ensimmäistä kertaa joulua kotona ihan vaan omalla porukalla.


Kävimme maaliskuussa Tallinnassa kylpylälomalla vain paria viikkoa ennen kuin koko maa sulkeutui.

Revimme puolipaneelit ruokailuhuoneen seinästä, maalasimme seinät valkoisiksi ja nikkaroimme koivutasosta uuden keittiönpöydän.

Juhlimme kesällä kymmenettä hääpäivää Varjolan tilalla.

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni savusaunassa.

Vietimme yhden heinäkuisena päivän Suomenlinnassa.

Remontoimme Pikkuveljen huoneen ja aloimme suunnitella keittiöremonttia.


Uin järvessä vielä lokakuussa.

Kävimme siskon kanssa Popparissa Knipin keikalla.

Saimme mummolan laiturilta koukkuun hauen - ja se pääsi pakoon.

Juoksin edelleen läpi vuoden vähintään kahdesti viikossa.

Yhdeksänvuotias luki kevään koronakaranteenin aikana kaikki Soturikissat-sarjan kirjat.

Mökkeilimme kesäkuussa Ähtärissä siskoni kanssa ja vietimme juhannuksen maalla.

Näin sekä ystäviä että perhettä liian harvoin.

Luovuin haaveestani saada vaikutuinen työpaikka opettajana ja uskomatonta mutta totta tuosta haaveesta luopuminen oli todella helpottavaa ja tehnyt minulle todella hyvää.


Maalasimme jälleen koko perheen nimet Oikokatuun.

Väsyimme koko perhe keväällä siihen, että sekä miehen että minun olisi pitänyt tehdä etätöitä kotona samalla, kun yksi vastentahtoinen koululainen kävi tokaluokkaa ja yksi ylienerginen neljävuotias levitteli hamahelmet pitkin keittiönpöytää.

Rakastuin You- sekä The Crown-sarjoihin ja lenkkeilin useimmiten true crimeä kuunnellen.

Pidimme Pikkuveljelle viidakkosynttärit.

Kävimme Tallinnan Fotografiskassa, Ähtärin eläinpuistossa ja Ainolassa ja järjestimme vielä syksyllä perhepuiston Syystulkoot.

Hankin kerralla kahdet uudet silmälasit.

Pikkuveljen kyynärpää meni sijoiltaan ja vietimme yhden kireähkön lauantai-illan keskussairaalan päivystyksessä koko perhe.

Tein taas enemmän töitä kuin pitkiin aikoihin ja olin loppuvuodesta todella uupunut.


Juhlimme vappua perheen kanssa JVG:n keikalla omassa olohuoneessa ja katoimme pöytään kotiovelle tilaamiamme munkkeja, ja pääsiäisenä pojat pukeutuivat kissaksi ja Harry Potteriksi ja sujauttelivat virpovitsoja naapureiden postiluukuista.

Hiihdin ensimmäistä kertaa melkein kahteenkymmeneen vuoteen ja innostuin.

Olin usein todella yksinäinen.

En syksyllä yhtäkkiä enää osannutkaan kirjoittaa.

Kävimme koko perhe elokuvissa katsomassa Frozen 2:sen.

Odotin uutta vuotta - ja uutta alkua - kovemmin kuin pitkään aikaan.

 

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään.

”Ehnien kotona tuoksui puhdistusaine, kevyt kukkaistuoksu, joka tervehti heitä heti eteisessä.

     Magdalena riisui kenkänsä, laittoi ne Ann-Karinin lenkkareiden viereen kenkähyllylle ja ripusti takkinsa vaaleanruskean päällystakin viereen. Takissa oli kukkarintanappi.

     Ihminen voi vain kadota.”


Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään (Vår egen lilla hemlighet, 2015. suom. Eliisa Salminen)

Tammi, 391 sivua.


Kun hagforsilainen sosiaalityöntekijä Anna-Karin Ehn jättää palaamatta kotiin työpäivän jälkeen, aletaan nopeasti epäillä rikosta. Anna-Karin, kokenut sosiaalityöntekijä, ei lähtisi vieraan matkaan, unohtaisi varmistaa pakoreittiä tai antaisi yllättää itseään - tai edes ikinä tulisi kotiin myöhemmin, kuin on ilmoittanut. Siksi jotain pahaa on täytynyt sattua. Aviomies tekee katoamisilmoituksen, ja kun Anna-Karinin auto myöhemmin löytyy hylättynä ja verisenä, käynnistyy todellinen kilpajuoksu aikaa vastaan.

Pikkukaupungin poliisien Petra Wilanderin ja Christer Berglundin ohella Anna-Karinia etsii myös toimittaja Magdalena Hansson. Etusivun jutun lisäksi Magdalenaa ajaa myös syyllisyys: juuri hän teki Anna-Karinille lastensuojeluilmoituksen epäilemästään perheväkivaltatapauksesta, jota Anna-Karin lähti selvittämään ennen katoamistaan. Onko hänen halunsa pelastaa poikansa ystävä ja tämän oudon vetäytyvä äiti sinetöinyt Anna-Karinin kohtalon?

Ja sitten Anna-Karinin repeytynyt ja verestä laikukas kaulahuivi löytyy paikallisen voimalaitokselta, kosken alajuoksulta, ja on aika ruveta naaraamaan, mitä vedestä löytyy.


”Ensin hän ei ymmärtänyt, mitä näki.

     Punaisia roiskeita seinällä ja jotain tahmeaa, jota oli valunut lattialistalle. 

    Ruumis roikkui kierossa toimistotuolin käsinojan yli, pää kummallisessa kulmassa. Pistooli.

     Verta pöydällä, tietokoneella, lätäkkö lattialla.

     Sitten hän kuuli oman huutonsa.” 


Älä kerro kenellekään on toisaalta melko perinteinen dekkari, toisaalta kirja perheistä, joita yhdistää oma, pieni salaisuus. Kirja vie lukijan suljettujen kylpyhuoneen ovien taakse, olohuoneisiin, joiden kirjahyllyjä perhevalokuvat koristavat ja keittiöihin, joiden kaapiston hajonnut vedin muistuttaa illasta, jona paisti ei sitten kuitenkaan ollut oikealla tavalla kypsennettyä. Se peittää meikkivoiteella mustelmat ja ontuu korkeintaan huomaamattomasti, mutta osaa edelleen hymyillä silloin, kun pitää, ja valehdella sujuvasti. Schulmanin kirjassa pahuus ei löydy hylätystä kartanosta tai vankilan suljetulta osastolta, vaan se asuu lähempänä, kuin osaa arvatakaan: sillä samalla pikkukadulla kuin sinäkin, ihan naapurissa. Joskus matka silityksestä lyöntiin on vain muutamia sekunteja.

Oikeastaan Ninni Sculmanin dekkarissa ei ole mitään kovin uutta. Silti se on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani jännäreistä, ja sen luettuani varasin välittömästi kirjastosta myös sarjan kolme aiempaa osaa. Schulmanilta löytyvät niin poliisit, jotka painivat työnsä lisäksi myös omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa, klassinen juonikaavio ja tarpeeksi epäiltyjä, jottei mitään voi pitää itsestään selvänä. Paketti kuitenkin toimii ja imaisee mukaansa saman tien. Kirjan henkilöt ovat sopivan tavallisia ollakseen samaistuttavia ja rikos rakennettu niin taidokkaasti, ettei loppuratkaisua voi arvata ennen, kuin on itsekin kääntänyt pahalle selkänsä.

Koska kukapa tosiaan olisi uskonut.


”Hänellä oli yhä tapana ryömiä Magdalenan peiton alle neljältä aamulla lähes joka yö, mutta nyt hän ei ollutkaan löytänyt Magdalenaa sängystä.

     ’Mitä sinä teet?’ Nils sanoi ja katsoi Magdalenaa.

     ’Istun täällä ja ajattelen. Olen hieman surullinen.’

     ’Miksi olet surullinen?’ 

     Magdalena toivoi, että tietäisi miten toimia. Että hän voisi suojella Nilsiä kaikelta pahalta.

     ’On tapahtunut jotain kamalan, kamalan surullista’, Magdalena sanoi. ’Tule syliin, niin kerron.’”

 

tiistai 15. joulukuuta 2020

Delia Owen: Suon villi laulu.

”Samaa tahtia kuin hänen kokoelmansa karttui, kasvoi kuitenkin myös hänen yksinäisyytensä. Hänen rinnassaan asusti sydämen kokoinen tuska. Eikä sitä helpottanut mikään. Eivät lokit, ei komea auringonlasku, eivät harvinaisimmat simpukatkaan.

     Kuukausista kertyi vuosia.

     Yksinäisyys paisui ja lipesi hänen otteestaan. Hän kaipasi toisen ihmisen ääntä, läsnäoloa, kosketusta, mutta halu suojella omaa sydäntä oli vielä väkevämpi.

     Kuukausista kertyi toinenkin vuosi. Ja taas toinen.”



Delia Owens: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing, 2018. suom Maria Lyytinen)

WSOY, 416 sivua.


Sinä aamuna äiti oli ollut tavallista hiljaisempi ja sitonut otsalleen huivin kellertävien mustelmien peitoksi. Heti aamiaisen jälkeen, jo ennen kuin tiskit oli pesty, äiti oli pakannut jotain tavaroita siniseen kapsäkkiinsä ja läimäyttänyt sitten verkko-oven kiinni ensimmäistä kertaa niin, että se paukahti karmeja vasten eikä vain vaimeasti asettunut paikoilleen. Kuistilta viisilapsisen perheen iltatähti Kya ehtii nähdä enää äidin selän sekä äidin jaloissa olevat alligaattorikuvioiset kengät, joita tämä ei koskaan muulloin käyttänyt. Toisin kuin aina yleensä, äiti ei tällä kertaa käänny vilkuttamalla polun ja tien risteyksessä, vaan jatkaa matkaansa horjuvin askelin. On vuosi 1952 ja Kya on kuusivuotias.

Vaikka Kya odottaa äitiä kärsivällisesti kuistilla, ei äiti enää palaa - eikä elämä Pohjois-Carolinan marskimaalla palaa ikinä ennalleen. Vähitellen  myös sisarukset jättävät Kyan yksin kuin äidin esimerkkiä noudattaen, pakenevat suon ympäröimää ränsistynyttä kotitaloa ja isää, joka on tottunut hukuttamaan pulloon niin sotatraumansa kuin omat epäonnistumisensa. Yhtäkkiä jäljellä on enää Kya, jonka pitää selvitä kaikesta yksin: kävellä paljon jaloin hiekkatietä kaupunkiin ostamaan jauhoja, kyhätä kokoon päivällinen kerta toisensa jälkeen, selvitä silloinkin, kun myös isä yhtenä päivänä jättää saapumatta kotiin. Yöt Kya nukkuu kuistivuoteellaan tähtien alla kuunnellen luonnon ja kaskaiden ääniä, suon villiä laulua, jonka vain harvat kuulevat.


”Seuraavana päivänä hän palasi rannalle - sama vuorovesi, eri kellonaika, mutta siellä ei ollut ketään, vain äänekkäitä vikloja ja aalloilla kelluvia nilviäisiä.

     Hän yritti kaikin keinoin vältellä tuota rantaa ja pysytellä suovesillä, etsiä linnunpesiä ja sukkia. Pysytellä turvassa, ruokkia lokkeja ryyneillä. Elämä oli koulinut hänestä mestarin sullotaan tunteet sisälleen. 

     Mutta yksinäisyydellä on oma kompassinsa. Ja niin hän palasi rannalle etsimään poikaa taas seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana.” 


Vuosien saatossa Kya käpertyy yhä enemmän itseensä ja häntä ympäröivään luontoon, pois kaupungin ja sen yhteisön piiristä. Kaupunkilaisten puheissa hän on Rämelikka, susien sukua, puuttuva rengas apinan ja ihmisen välillä, jotain jonka silmätkin hehkuvat pimeässä. Ja kun suolta sitten löytyy kylän oman suosikkipojan ruumis, kääntyvät epäilykset heti Kyaan. Kuka muu voisi olla syyllinen murhaan kaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa, kuin tyttö, joka on käynyt koulua elämässään vain yhden päivän ja joka viihtyy paremmin lokkien ja simpukoiden kuin ihmisten seurassa?

Suon villi laulu on Delia Owensin esikoisromaani ja huikea myyntimenestys; tähän mennessä teosta on myyty jo yli kahdeksan miljoonaa kappaletta ja se on kerännyt suitsutusta ympäri maailmaa. Kun loppukesästä kyselin kirjaa kustantajalta, olivat kaikki arvostelukappaleet jo menneet, ja kirjastossa pääsin odottelemaan omaa kopiotani varausjonoon sijalle 117. Meni neljä kuukautta ennen kuin sain kirjan käteeni.

Ja ehkä juuri siksi Suon villi laulu oli jonkinasteinen pettymys: neljän kuukauden odottamisen ja useamman saamani suosituksen perusteella odotin uutta Linnuntietä, Totuutta Harry Quebertin tapauksesta tai vähintään Elämää elämältä, johon olisin uponnut suinpäin ja jäänyt kellumaan vielä lukemisen jälkeenkin. Suon villi laulu on eräänlainen aikuisten satu, jossa kauniin kuvainnolliset, välillä jopa runolliset, luontokuvaukset yhdistyvät murhamysteeriin ja traagiseen kasvutarinaan, mutta se viimeinen silaus jää jollain tavalla puuttumaan - tai lipuu kuitenkin asteen liiaksi siirappisuuden puolelle. Owensin kirjaan tarttuessani oletin saavani luettavakseni vuoden parhaan kirjan. Siksi perushyvästä bestselleristä jäi lopulta vähän valju olo.

Vaikka Suon villi laulu ajautuu ajoittain epäuskottavuuden puolelle, on kirjan loppu silti nerokas. Sen enempää siitä ei tosin voi paljastaa, mutta onneksi kirjan voi aina lukea itse.

 

”Miljoonien yksinäisten minuuttien koulimana Kya luuli tietävänsä, mitä yksinäisyys on. Sitä, että tuijottaa kaiket päivät vanhaa keittiönpöytää, tyhjiä makuukammareita, silmänkantamattomiin jatkuvaa merta ja heinikkoa. Ettei ole ketään, jonka kanssa iloita sulkalöydöstä tai valmiiksi saadusta vesivärityöstä. Sitä, että lausuu runoja lokeille.”

perjantai 11. joulukuuta 2020

Kirjavuosi 2020.



 TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2020

 

Näitä rakastin:

1. Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

2. Suvi Vaarla: Westend

3. Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

4. Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

5. Saara Cantell: Kesken jääneet hetket 

6. Celeste Ng: Olisi jotain kerrorravaa

 

Näistä pidin:

 1. Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

2. Camilla Grebe: Varjokuvat

3. Jessie Burton: Muusa

4. Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade 

5. Emma Cline: Tytöt

6. Kate Quinn: Metsästäjätär

7. Miika Nousiainen: Pintaremontti

8. Delia Owens: Suon villi laulu


Näihin olin pettynyt:

1. Rachel Cusk: Ääriviivat

2. Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen 

3. Éduard Louis: Ei enää Eddy

4. Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja

 

Nämä luin, mutten jaksanut blogata niistä:

1. Ulla-Leena Lundberg: Jää

2. Camilla Läckberg: Hopeasiivet

3. Toni Morrison: Sinisimmät silmät

4. Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

5. Sofie Sarenbrant: Osasto 73

6. Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta

 

Tarkemmat arvioit listan kirjoista löydät tästä blogista tagilla kirjallisuus.



sunnuntai 6. joulukuuta 2020

103 ihanaa asiaa minun Suomestani.


 

 Saunan tuoksu.

Herääminen sen jälkeen, kun yöllä on satanut ensilumi.

Salmiakki.

Pakkaslumen narskunta kenkien alla.

Oikein tumma ja kova jälkiuunin ruisleipä.

Se, kuinka maasto alkaa Nurmeksen jälkeen muuttua ja ajattelen tämä on minun sielunmaisemani.

Popcornin tuoksu Linnanmäellä.

Tove Jansson.

Hesen majoneesi.

Talkoot ystävien raksalla.

Se, miltä Jyväskylä näyttää öisin, kun ajaa kotiin Lahden suunnasta.

Auringonlasku mummolassa.

Anopin omasta metsistä poimituista sienistä tekemä sienisalaatti.

Kesäyöt.

Pihaton takaa lasten kanssa piirakkaa varten poimitut mustikat.

Harjun iltasoitto.

Naapuri, joka saapuu muuttoavuksi.

Riikka Pulkkisen kirjat.

Lapsuuden kesät maalla, jossa paras piilopaikka oli navetan vintillä kuivien heinien alla.

Suomenlinnan vaaleanpunaiset seinät.

Meren tuoksu.

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän.

Kylmään järviveteen pulahtaminen (sitten jälkeenpäin).

Muuttolintujen näkeminen.

Behmin Draaman kaari viehättää -levy.

Festarit ja basson syke.

Vuosien saatossa tutuksi tullut lähikaupan myyjä.

Se, kuinka hyvä mieli ihmisten hymyistä tulee.

Äitiyspakkaus.

Ilmainen kouluruoka ja laadukas opetus.

Ateneum.

Fazerin sininen, tietenkin.

Se, että kuitenkin aina keitetään, vaikkei minua varten tarvitse keittää.

Lähipuistoon ilmestynyt heijastinpuu.

Kirjastot.

Ystävä, jonka tapaa ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana koulun pihalla ja josta myöhemmin tulee itseoikeutetusti kummitäti pikkuruiselle pojalle.

Juoksulenkki pitkospuilla.

Nuotiokahvit.

Laadukas varhaiskasvatus.

Grillimakkara jääkiekkopelin erätauolla.

Vasta (ei vihta).

Kuivauskaappi keittiössä (yritäpä elää ilman edes kesä Berliinissä!).

Mummon mansikkamehu, joka oli niin sokerista, että lusikkakin pysyi siinä pystyssä.

Tuore lakritsi.

Hiihtäminen keväthangilla.

Kalsarikännit.

Lokkien kirkuminen Kauppatorilla.

Kevään ensimmäiset aurinkoiset päivät sen jälkeen, kun on ollut kolme kuukautta pimeää.

Helsingin Tuomiokirkko.

Tuntematon sotilas telkkarissa jokaisena itsenäisyyspäivänä.

Yöuinti.

Leipäjuusto.

Marimekon printtikassi.

Muumimukit pinossa astiakaapissa.

Mintunvärisen Vitaliksen tuoksu.

Mökkeily tyttöporukalla.

Musta huumori opettajanhuoneessa.

Jokakeväinen jääkiekon MM-kisahuuma. 

Se, että jos jauhot loppuvat kesken leivonnan, voi hiippailla sukkasillaan ja kulho mukanaan naapuriin lainaamaan sen puuttuvan desilitran.

Suvivirsi kesäloman ensimmäisenä päivänä.

Kirpputorit ja pikkukaupunkien kierrätyskeskukset.

Rönttöset.

Raitiovaunun kolina Mannerheimintiellä.

Kevään ensimmäiset leskenlehdet.

Pienet museot.

Antikvariaatit.

Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt.

Vaaleanpunaiseksi värjäytyvä taivas Mäki-Matin yllä.

Karaokeillat työporukalla.

Sitruunantuoksuinen käsivoide, jota mummu levitti käsille iltaisin.

Paljaat varpaat lämmintä asfalttia vasten.

Viinilasillisen ystävän kanssa kesäyössä.

Tuoreet mansikat.

Kymmenenuutisten loppukevennykset.

Lakkasuot siellä, missä lähimpään asutukseen on kilometrejä ja taas kilometrejä ja mistä minä olen kotoisin.

Kjell Westön Kangastus 38.

Kummitädin lähettämät syntymäpäivä- ja nimipäiväkortit, joista voi samalla lukea kuulumiset Kuhmosta.

Naisvaltainen hallitus.

Ilmainen santsikuppi.

Pulkkamäki lasten ja isovanhempien kanssa.

Hiljaisuus.

Ultra Bra.

Seitsemän eri kukan kerääminen tyynyn alle juhannusyönä.

Tomaattisilli ja uudet perunat.

Ulkona tuulessa kuivuvat lakanat.

Hain keltaiset kumpparit.

Vanhempainvapaa ja neuvola.

Sanavapaus.

Lähipizzeriasta mukaan pakattu valkokaalisalaatti.

Mattopyykki ja mäntysuovan tuoksu. 

Sanat kuten kyynel, kaipaus ja usva.

Topeliuksen satuaarteiden lukeminen omille lapsille kolmekymmentä vuotta vanhasta kirjasta.

Kotimaisista marjoista tehty luonnonkosmetiikka.

Mummon aina jouluksi neulomat uudet villasukat.

Se, kun ystävä kuitenkin auttaa, vaikka kuinka olen sanonut, ettei minua nyt tarvitse.

 Kesäsade.

Tasa-arvo.

Sarkasmi.

Torikahvit eläkeläisten keskellä silloin, kun muu kaupunki vasta heräilee.

Pihatyöt kaljapalkalla.

Kaksi kynttilää ikkunalla itsenäisyyspäivänä. 

Kuusimetsät.

Maa on niin kaunis joulukirkossa, kun kaikki nousevat seisomaan pipojaan ja hanskojaan keräillen ja laulu nousee aina kirkon kattoon asti.


perjantai 4. joulukuuta 2020

Kuukauden vege: kukkakaalikorma.


 Joulukuun vegenä blogissa kokataan kukkakaalikormaa, jonka ohjeen löysin Lapsiperheen vegaanikeittokirjasta ja muokkasin mieleiseksi.


KUKKAKAALIKORMA

pieni kukkakaali

1 pkt kaurapalaa

sipuli

2 valkosipulinkynttä

1 rkl raastettua inkivääriä

1-2 rkl rypsiöljyä

2 tl garam masalaa

2 tl currya

1 tl jauhettua korianteria

1 tlk kookosmaitoa

ripaus suolaa

tuoretta korianteria

riisiä


Paloittele kukkakaali pieniksi nupuiksi, kuutioi kaurapalat ja silppua sipuli ja valkosipulinkynnet. Kuori ja raasta inkivääri.

Kuumenna öljy paistinpannussa. Lisää sipuli ja kuullota hetki. Lisää mausteet ja pyörittele öljyssä, kunnes niistä alkaa irrota tuoksua. Lisää pannulle kaurapalat, inkivääri ja valkosipuli ja jatka kuullottamista, kunnes kaurapalat ovat saaneet vähän väriä.

Kaada pannulle kookosmaito ja lisää kukkakaali. Keitä keskilämmöllä, kunnes kukkakaali on sopivan pehmeä.

Revi päälle tuoretta korianteria ja tarjoile riisin kanssa.


Jotain muuta ylijääneen riisin seuraksi?

Kokeile vaikka

vegaanista tikka masalaa

tai 

beanit satayta

 

maanantai 30. marraskuuta 2020

Miika Nousiainen: Pintaremontti.

”Olisiko minun viimein aika aloittaa oma elämä? Etsiä joku ihminen. Tai jotain sisältöä elämääni. Jotain, en tiedä mitä. Ehkä muutosta? Gandhihan sen jo sanoi: ’Ole muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.’ Pate Mustajärvi sanoi saman selvemmin: ’On pitkä kuuma kesä ja mä aion elää sen.’”


Miika Nousiainen: Pintaremontti (2020)

Otava, 365 sivua.


Neljääkymppiä lähestyvä Sami Heinonen rakentelee pilvilinnoja perhe-elämästä ja etsii itselleen vaimoa ja tulevien lastensa äitiä epätoivoisesti, keinoja kaihtamatta. Jopa parhaan ystävän Markuksen, kolmen tytön yksinhuoltajaisän, kaoottinen arki tulipalojen sammuttamisineen näyttää idylliltä, joka Samin on saatava itselleen, mieluummin mahdollisimman pian ensitreffien jälkeen. Onneksi Sami on oppinut perheeltään jotain tärkeää, mitä hän soveltaa menestyksekkäästi jokaisessa ihmissuhteessaan: vaikeista asioista ei tarvitse puhua ollenkaan. 

Toisella puolella kaupunkia myös Samin läheiset painivat omien, arjen kiireen ja iloisten hymyjen taakse kätkemiensä surujen kanssa. Isosisko Henna on juonut greippimehunsa, ottanut foolihappokuurin ja macca-jauhetta, käynyt akupunktiossa ja vyöhyketerapiasta ja muuttunut lopulta ihmisraunioksi toivottuaan vuosia lasta turhaan. Samalla myös aviomies Esa on alkanut tuntua yhä vieraammalta - jos nyt joskus on edes miltään muulta tuntunutkaan. Samin ystävä Pesonen hoitaa vuorotellen syöpää sairastavaa isäänsä ja muistisairasta äitiään, jotka edelleen purkavat poikaansa myös kipeää avioeroaan, kumpikin vuorollaan. Jonnekin omaishoitajan arjen alle on hautautunut toive, josko joskus voisi löytyä joku, joka suostuisi olemaan myös hänen kanssaan.

Onneksi hetkellisen todellisuuspaon tarjoaa hyvinvointi- ja sisustusblogi Pintaremontti ja sen takaa löytyvä Sini, jonka täydelliseen elämään pääsee kurkistamaan silloin, kun oma arki näyttää kaikista harmaimmalta. Mutta eihän kenenkään todellisuus voi oikeasti olla pelkkiä metsässä järjestettyjä meditaatiosyntympäiviä, sydämenmuotoiseksi leikattuja kurkunviipaleita tai södermalmilaiselta puistokirpputorilta löydettyjä hyväkuntoisia Stig Lindbergin Berså-astioita?


”Seison vessan peilin edessä ja hypistelen naamaani. Siellä täällä on vähän löysää. Otteen saa liian helposti. Vaikka ehkä sille asialle pystyy tekemään jotain? Avaan Samin minulle lahjaksi ostaman tabletti-ATK:n ja laitan Googleen lauseen ’Kuinka näyttää nuorelta’. Tässä mennään valoa kohti. Edelliset hakuni näyttävät olleen miltä syöpä tuntuu, halpa ruumisarkku ja Arttu Wiskari.


Miika Nousiaisen uusin jatkaa samalla linjalla kuin edellisetkin. Tällä kerralla kirjan keskiössä on hyvinvointiyhteiskuntamme pahoinvointi ja toiveemme etsiä aina jotain muuta, sitä oikeanlaista rakkautta ja elämää, joka on kuvattu naistenlehtien kiiltäville sivuille tai lifestyle-blogeihin. Samalla Nousiainen näyttää meille itsemme. Kirjan sivuilta löytää niin keittiöön korkeajakkaralle koko päivällisen ajaksi jääneen tädin, keskustelupalstalla ahdistuvan tuoreen äidin ja sen sukulaistädin, joka jokaisissa sukujuhlissa muistaa ihmetellä, kuinka kolmekymppinen ei vieläkään olen löytänyt itselleen kaveria. Nousiaisen huumori on jälleen kerran mustaa ja todella tarkkanäköistä. Kaiken alla on toive tulla nähdyksi omana itsenään ja puhumattomuuteen verhottu halu tulla rakastetuksi.

Pintaremontti on nopealukuinen, näennäisen yksinkertainen kirja, jonka tarina jää kuitenkin elämään sivujen jo loputtua ja joka myös vähän itkettää samalla kun naurattaa.

Elämä kun ei lopulta ole idylliä, kaukana siitä. Se on marraskuista loskaa ja eriparisia kurarukkasia, keskellä yötä alkavia oksennustauteja, valmismakaronilaatikkoa ja vanhempainiltoja, äidin leipomia mokkapaloja, toisen kainaloon nukahtamista ja lämpimiä halauksia (ja voileipiä), toiveita jotka toteutuvat ja toiveita jotka jäävät toteutumatta. Ei minua varten tarvitse keittää, se joskus sanoo, mutta silittää kuitenkin hiuksia ohi kävellessään. Ja loppujen lopuksi se on yllättävän yksinkertainen konsepti, elämä nimittäin.


”Nyt näen hänen huutavan lapsilleen. Ei ole ilmeisesti harmonista somepäivitystä ilman raivoa. Sitten hän lysähtää itkemään lattialle. Ne olivat ne ihanan suuret ja valoa tulvivat ikkunat, joihin asunnossa ihastuin. Niiden ainoa ongelma on se, että valon lisäksi niistä tulvii sisään myös uteliaiden katseita.

     Tunnen häpeää. Hän on kuvannut oman idyllinsä, jotta minä voisin unelmoida. Ja tietenkään se ei ole totta. Eivät idyllit ole totta.”

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Jessie Burton: Tunnustus.

”Elise mietti tuona yönä rakkautta, ja Connien kirja lepäsi avonaisena hänen rinnallaan selkämys hieman halkeilleena päällystysmuovin alla. Rakkaus. Miltähän se tuntui? Elise uskoi, että hän oli koko ikänsä hiipinyt tuliperäisen kraatterin reunalla osaamatta arvioida sen syvyyttä mutta tietäen, että se oli täynnä jotakin mahtavaa, jotakin mitä hän ei ollut vielä koskaan saanut nähdä. Alhaalla pimeydessä oli paljon onnellisia sieluja mutta myös paljon ruumiita.” 



Jessie Burton: Tunnustus (The confession, 2019. suom. Antero Tiittula)

Otava, 476 sivua.


Oikeastaan sinä alkutalven lauantai-iltapäivänä Elise oli odottanut Hampstead Heathin puistossa jotain ihan toista, mutta jokin - ehkä sattuma - toi hänen tielleen Connien, menestyskirjailijan, jolla on taito lumota kenet tahansa. Puiston kanelinväristen puiden katveessa Elise kohtaa katseen, jonka seurauksena hän tuntee ensimmäistä kertaa ikinä itsensä näkyväksi. Connie on Eliseä selvästi vanhempi, itsevarma, tottunut saamaan, mitä tahtoo. Kuin yhteisestä sopimuksesta Connie lähtee seuraamaan Eliseä ja puoli vuotta myöhemmin Elise kantaa elämänsä kahdessa putkikassissa Connien kynnyksen yli. 

Kun Connien menestyskirjasta Vahasydän päätetään kuvata elokuva, on Elisen vuoro jälleem seurata: hän pakkaa jälleen kaiken omistamansa, repii juurensa irti maasta ja lentää Connien mukana Los Angelesiin. Kaiken kimalluksen, uima-altaiden, hulppeiden juhlien ja elokuvamaailman glamourin keskellä on kuitenkin entistä vaikeampi nähdä, mikä on kaikkein tärkeintä. Lopulta yksi vahingossa kuultu keskustelunpätkä suistaa herkän Elisen elämän kokonaan raiteiltaan.

 

”Mutta rakkaus, jota hän tunsi, kasvoi edelleen ja painoi häntä alas. Se oli puskemassa juuriaan maaperään. Hän tiesi ettei ollut saanut aikaiseksi paljoakaan sinä aikana, kun oli ollut Connien kanssa. Hän oli kaksikymmentäkaksivuotias, ja kaikki oli edelleen hänen sisällään. Hölmö liejukana, sellaisen Connie oli hänestä tehnyt. Väreitä vedessä, pienipäinen lintu, jonka intohimo pelkisti mustavalkoiseksi. Hän tunsi olonsa tavattoman avuttomaksi, ja tavattoman onnelliseksi.”

 

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Rose ajelehtii elämässään pelkkänä sivuosan esittäjänä aivan kuin äitinsä aikoinaan. Saadakseen elämälleen jonkinlaisen suunnan, Rose päättää vihdoin selvittää taustansa sekä sen, miksi hänen äitinsä oikein katosi hänen ollessaan vasta vauva. Isältään Rose saa nimen Constance Holden, Connie, sekä kaksi pokkaria, Vahasydän ja Vihreä jänis. Mutta kuinka Rose voi näin pitkän ajan päästä saada vastauksia kirjailijalta, joka tuntuu erakoituneen kokonaan eikä ole julkaissut mitään kolmeenkymmeneen vuoteen, ja onko todellisuus lopulta yhtään sen helpompaa kantaa kuin ne tarinat, joita hän on vuosien aikana oppinut äitinsä kohtalosta kehittelemään?

 

”Äiti tuskin antoi isälleni kaikkia palapelinsä paloja - vaikka kukapa niitä rakastajalleen antaisi? Mutta hän antoi kenties jopa harvinaisen vähän. Nimen joka oli kuin henkilöhahmojen luettelosta napattu. Hän antoi isälle vain pieniä murusia, ja isä antoi ne edelleen minulle, enkä minä oikein keksinyt, mitä olisin niillä tehnyt.”

 

Tunnustus on kirja itsensä etsimisestä ja lopulta löytämisestä, juurista, perheistä, epävarmuuksista, rakastamisen vaikeudesta, äitiydestä ja äidittömyydestä, valinnoista sekä huudoista, joista tuleekin pelkkiä kuiskauksia. Kirja jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin Jessie Burtonin kaksi edellistä ollen selvästi vahvempi lukukokemus ja ehjempi kokonaisuus kuin esikoinen Nukkekaappi muttei silti ihan yhtä koukuttava kuin sitä seurannut Muusa. Muusan tavoin myös Tunnustus liikkuu kahdessa eri ajassa seuraten toisaalta Eliseä 80-luvun Los Angelesissa, toisaalta Rosea tämänpäivän Lontoossa. Lopulta kaikkien kohdattava myös ne hetket ja henkilöt, joille on päättänyt kääntää selkänsä. 

Burtonin uusin on edelleen onnistunut lukuromaani, mutta lopussa se pakottaa kuitenkin selailemaan kirjaa eteenpäin vielä muutaman lisäsivun toivossa: se jokin, viimeinen tunnustus, kun tuntuu jotenkin jääneen yhden askeleen päähän. 

 

”Niin me teimme. Hiljaisia kyyneleitä, salaisuus edelleen sisälläni tuona läpimärkänä tammikuun päivänä. Se oli surun alku. Pienet jäähyväiset.”

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Kuukauden vege: porkkana-kukkakaalikeitto.

 

Marraskuun vegenä kokataan kasvissosekeittoa porkkanasta, kukkakaalista, inkivääristä ja maapähkinävoista. Ohje keittoon löytyi Lapsiperheen vegaanikeittokirjasta.


PORKKANA-KUKKAKAALIKEITTO

400 g kukkakaaalia

400 g porkkanoita

1 rkl raastettua inkivääriä

1 1/2 tl kasvisliemikuutiota

8 dl vettä

2 rkl makeuttamatonta maapähkinävoita

2 dl kaurakermaa


Pese ja pilko kukkakaali ja porkkanat ja raasta inkivääri. Lisää kattilaan kasvikset, vesi ja kasvisliemikuutiot ja keitä, kunnes porkkanatkin pehmenevät.

Lisää joukkoon maapähkinävoi ja kaurakerma. Soseuta tasaiseksi sauvasekoittimella.

Koristele kaurakermalla ja sirottele päälle tuoreita yrttejä tai raejuustoa.


Jotain muuta keittoa?

Kokeile vaikka

maissichowderia

tai

paahdettu paprika-linssikeitto

 

perjantai 6. marraskuuta 2020

Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja.

”Olen menettänyt todella monia ystäviäni luonnolle viime vuosina. Hyviä ihmisiä. Fiksuja ihmisiä. Hauskoja ihmisiä, jotka aikaisemmin lähtivät mielellään baariin heittämään läppää. Mitä he nykyään puuhaavat? He nousevat varhain ylös, ottavat kuvan hiihtoladusta, julkaisevat sen Facebookissa tai Instagramissa ja kirjoittavat: ’Hieno päivä maastossa.’

     Näitä samoja ihmisiä minä ennen pidin hyvinä ystävinä. Ja viihdyttävinä.

     ’Hieno päivä maastossa.’ Sen parempaa sanottavaa he eivät nykyään keksi.” 

 


Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja (Hyttebok fra helvete, 2018. suom. Aki Räsänen)

Aula&co, 366 sivua.


Eräänä päivänä ulkoilu- ja retkikompleksista kärsivä norjalainen stand up -koomikko Are havahtuu siihen, että hänen somefeediinsä on ilmestynyt kuva, jossa hänen ystävänsä poseeraa vuorenhuipulla kädet taivasta kohti ojennettuina. Aresta tuntuu, että hän on nähnyt saman ennenkin, ja pikainen (joskin vähän paniikinomainen) selailu paljastaa, että jokainen - jokainen - hänen Facebook-kavereistaan on julkaissut someen vähintään yhden kuvan itsestään vuorilla. Jotkut seisovat kuvassa vuoren laella, jotkut vuoren juurella, jollain on yläruumis paljaana (ja yhdellä myös alaruumis, mutta eipä siitä sen tarkemmin), mutta kaikki näyttävät sairastuneen jonkinlaiseen kollektiiviseen keski-iän kriisiin, jossa on päästävä ulos vaeltamaan ja tunnettava olevansa yhtä luonnon kanssa. On kuin kuin kaikki muut olisivat jo kauan sitten liittyneet juhliin, johon Area ei ole muistettu edes kutsua. Jotain on siis tehtävä.

Niinpä Are ostaa hävyttömän kalliin (ja silmiinpistävän vihreän) vaellusvarustesetin ja päättää selvittää, mistä on kyse. Ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen Are vetää jalkaansa vaelluskengät ja suuntaa paikkaan, jossa edes Wi-Fi ei aina toimi. Matkan aikana moni asia täydellisten Instagram-kuvien takaa tulee konkreettiseksi. Kuten sen, että jos joku sanoo määränpään olevan ihan kulman takana, tässä lähellä, on matkaa aina varmasti vähintään viisi kilometriä ja ehdottomasti ylämäkeen. Ja että jos joku kuvailee vaellusta meditatiiviseksi, tarkoittaa se tylsää,  ja että luonnossa vasta ymmärtää oman pienuutensa on pelkkä fraasi Instagramia varten. Ja että retkeilymajan ruokalista jos mikä on takuulla jäänyt kahdeksankymmentäluvulle ja tarjolla on aina vain possua ja nautaa, jotta mahdollisimman moni vähemmistö jäisi aina ottamatta huomioon.

Jos jostain voi olla varma, niin jossain vaiheessa aina sataa. Ja toisaalta silloin, kun omassa elämässä on kaikista kiireisintä, tulee luonnostakin helposti vain yksi suoritus muiden joukossa, joka nyt vain on tehtävä, koska kaikki muutkin ja koska täydellinen Instagram-tili tarvitsee vähintään yhden henkeäsalpaavan maisemakuvan ja sen yhteyteen kirjoitetun lentävän lauseen.

 

”Dokumentointivastaava muistaa äkkiä, että meidän oli tarkoitus ottaa naukut huipulla. Olemme yksiä amatöörejä. Otammekin yhdet nyt, vähäkalorisella oluella, ja sekunnin ajan tuumin, että ei tämä olekaan hassumpaa. Tämä on itse asiassa ihan hyvää.

     Mutta kysymys tietenkin kuuluu: Onko kiipeäminen ja kapuaminen viisi ja puoli tuntia sateessa ja sumussa sen arvoista, että saa vähäkalorisen oluen maistumaan ihan hyvältä, jos jossain muualla maailmassa voi kävellä kymmenen minuuttia viihtyisillä kaduilla paikkaan, jossa saa taivaalliselta maistuvaa olut?”

 

Helvetillinen vaelluskirja sopii enemmän kuin hyvin juuri tähän vuoteen. Ja itse asiassa, se voisi pitkälti olla myös minun kirjoittamani. Kun olen kuluneen vuoden katsellut ystävieni somefeedit täyttäviä kuvia kansallispuistoista, Kolin huipulta, Jäämereltä, polkujuoksutreeneistä ja koko perheen telttaretkeltä, olen minäkin jotenkin salakavalasti alkanut haaveilla jonkinlaisesta retkestä: oli syynä sitten ikä tai korona tai sekä että, mutta jopa minä, paljasjalkainen kaupunkilainen, joka haluan aina olla korkeintaan puolen tunnin päästä lähimmästä sushipaikasta, olen alkanut miettiä yön nukkumista ulkona.

Helvetillinen vaelluskirja ei tosin ole ehkä se teos, johon orastavassa retkeilyinnostuksessaan kannattaa tarttua: Kalvon kirjan jälkeen kun tekee lopulta kuitenkin mieli vetäytyä omalle sohvalle ja hakea luontokokemukset Avaran luonnon kautta.

Are Kalvo on uusi Erlend Loe, luin jostain. Siinä mielessä jouduin kyllä vähän pettymään: Helvetillinen vaelluskirja ei missään vaiheessa nouse vaikka Supernaiivin tai Tosiasioita Suomesta  -kirjojen tasolle. Ehkä suurin syy tähän on, ettei Kalvo ole osannut lopettaa ajoissa - pelkästä vaelluksesta ja nykyihmisen luontokaipuusta ei riitä vitsiä melkein neljäänsataan sivuun, vaan teksti alkaa toistaa itseään hyvin nopeasti. Sata sivua lyhempänä versiona Helvetillinen vaelluskirja olisi ollut paljon onnistuneempi, mutta tällaisena se on itsekin vähän liian pitkäksi venynyt patikointi, jonka viehätys lakkasi jo useampi kilometri aiemmin.

 

”Nykyään on helppo kaivata alkuperäisyyteen. On helpompaa olla talonpoikaisromanttinen, jos ei tarvitse olla talonpoika. On helpompaa ajatella, että kylmä mutta viihtyisä ja sosiaalidemokraattinen Skandinavia on siisti paikka, jos ei tarvitse asua täällä. Ja on helpompaa kaivata luontoon, jos ei tarvitse olla sen kanssa tekemisissä päivittäin.”

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

S. K. Tremayne: Äänet.

”Hätkähdän ja katson kulmat kurtussa mattamustaa purkkia ja sitä kruunaavaa sähköisen sinivihreän rinkiä. Elektra puhuu taas. ’Minä tiedän sinun salaisuutesi. Minä tiedän mitä sinä teit sille pojalle. Miten hänen silmänsä muljahtivat kokonaan valkoisiksi. Minä tiedän kaiken.’

     Ja sitten tulee hiljaista. Tuijotan virtuaaliavustajaa, joka on mykkä eikä reagoi. Sehän on pelkkä muovipurkki hyllyllä.”


S. K. Tremayne: Äänet (The Assistant, 2019. suom. Ilkka Rekiaro)

Otava, 398 sivua.



Kun Jon paras ystävä, pääasiassa ulkomailla asuva Tabitha, tarjoaa Jolle väliaikaisasunnoksi taloaan Camdenin paremmasta päästä, ei Jo yksinkertaisesti voi kieltäytyä: avioeronsa jälkeen Jo on ajautunut taloudelliseen ahdinkoon, jossa puoli-ilmainen asunto tuntuu todelliselta lottovoitolta. Niinpä Jo kantaa vähät tavaransa huipputeknologialla varustettuun luksusasuntoon, jossa kaikkia toimintoja valoista lämmitykseen ja kodinkoneista asunnon lukitukseen pyörittää virtuaalinen kotiapulainen Elektra. Melko pian Elektra alkaa kuitenkin käyttäytyä kummallisesti. Minä tiedän mitä sinä teit, Elektra toteaa ja soittaa Jolle laulua, jota hän ei ole kuullut vuosiin mutta jonka hän tunnistaa välittömästi. Vähitellen, tavallisten arkisten toimintojensa ohessa Elektra tiputtelee Jon eteen kaiken tietämänsä: onnettomuuden, jonka Jo ja Tabitha vannoivat pitävänsä salaisuutena, yön Glastonburyssä, Jamie Trewinin ympäri kääntyneet silmät, isän joka muuttui Kutikutihirviöstä pelkäksi hirviöksi. Minä tiedän mitä iän teit. Minä tiedän sinun salaisuutesi ja tuhoan sinut, tavalla tai toisella.


”Mutta käsky tulee liian myöhään. Kun nousen ja kävelen olohuoneeseen ja katson ikkunoiden sulavaa huurretta, muistot viimein purkautuvat esiin kuin raju joulumyräkkä, kuin talviset aallot, jotka hukuttavat alleen pienet satamat. Jamie Trewin. Poloinen Jamie Trewin. Kaikki palautuu häneen.”


Jo tuntee tulleensa suljetuksi kultaiseen häkkiin, jossa ajoittain välkähtävä sininen valo kertoo, että joku katselee. Mutta onko kaikki kuitenkin vain Jon pään sisällä? Avustajan äänen kuullessaan Jo muistaa nimittäin myös skitsofreniaa sairastaneen isänsä, jolle televisio lähetti salaisia viestejä ja joka lopulta lukittautui autotalliin, käynnisti moottorin ja tukki pakoputken. Ehkä kaikki onkin vain alkanut uudestaan, ja mustuus löytyykin pelkästään Jon sisältä. Virtuaaliavustajahan on lopulta vain musta muovipurkki hyllyllä.


”Avustajat tuntevat minut. Totta kai tuntevat. Ne ovat minun mielessäni. Ne ovat yhtä kuin minun mieleni. Minä puhun parhaillaan minulle, ja minä tunnen itseni. Kun olen järjissäni. Pelkään liikaa hankkiutuakseni eroon avustajista, vaikka ne ovat teoriassa menettäneet keinonsa kiristää minua. Ne ovat sulautuneet minuun liian syvälle. Ne ovat sikiöitä minun kohdussani. Kiinnittyneet siihen. Ne ovat minä. Enkä voi keskeyttää raskautta.”


Periaatteessa Äänet on idealtaan melko klassinen psykologinen trilleri suljetusta tilasta, jossa joku tarkkailee ja tietää kaikkein synkimmätkin salaisuudet - ainut vain, että S. K. Tremayne on tuonut juonen 2020-luvulle ja asettanut tarkkailijaksi virtuaaliavustajan. Oikeastaan juuri tämä on se, mikä lopulta ei toimi minulle kovinkaan hyvin: siinä missä minä edelleen luen niitä vanhanaikaisia, paperisia kirjoja sen sijaan, että kuuntelisin äänikirjaa samalla jotain muuta puuhaten, kaipaan myös kirjaani ihan niitä perintesimpiä jännityselementtejä narisevia nurkista vaiettuihin perhesalaisuuksiin ja ikkunoita piiskaavasta sateesta syrjäiseen taloon, joka on kaikkien nettiyhteyksien saavuttamattomissa.

Äänet on S.K. Tremaynen neljäs suomennettu psykologinen trilleri, joka noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin kirjailijan kolme edellistäkin. Toisaalta kuten edellistenkin kanssa, en voi siltikään sanoa olleeni kirjaan ollenkaan pettynyt, oikeastaan päinvastoin: vajaan viikon ajan todellakin viihdyin Äänien parissa niinä hetkinä, jolloin en olisi jaksanut syventyä mihinkään haastavampaan, enkä voi edes sanoa arvanneeni kirjan loppuratkaisua. Äänet sopii enemmän kuin hyvin syksyn pimeneviin iltoihin ja pysähtyneisiin viikonloppuihin, joina sen voi hotkaista muutamassa päivässä. Eikä sekään lopulta haittaa, ettei kirjaa ehkä muista enää jonkun viikon päästä: lukuajakseen se tarjoaa kuitenkin onnistuneen todellisuuspaon.


”Rääkäisy on eläimellinen ja inhimillinen ja koneellinen ja helvetillinen, sitten Apua Apua Apua, Miksi Jo Miksi, sitten lisää kirkumista ja minä näen Jamie Trewinin sairaalassa ja hänen kuolleiden silmiensä valkoisuuden, ja hänen isänsä itkusta tulee minun isäni itku ja hädissään haukkuva hengitys siinä autossa. Ja sitten kuuluu taas tuo karmea ääni, minä tunnistan sen, naisen rääkäisyn, olen varma että naisen rääkäisy se on tai ehkä se on tuskanhuuto, vikisevä kuin eläimellä juuri ennen teurastusta.”

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Joyce Carol Oates: Blondi.

Monroe oli täydellinen. Todellinen ammattilainen. Kun hän oli opetellut ulkoa jokaisen sanan, jokaisen tavun, jokaisen nuotin ja jokaisen tahdin, hän toiminkin kuin kello. Hän ei ollut ”tyyppi” eikä ”roolihahmo”. Hänellä oli varmaan kyky nähdä itsensä valmiiksi filmillä, kuin liikkuvana kuvana. Tätä kuvaa hän kykeni ohjailemaan omasta sisimmästään. Hän hallitsi tapaa, jolla muut sen näkisivät pimeässä elokuvateatterissa. 

     Siinä oli kaikki, mitä Marilyn Monroe filmillä oli: liikkuva kuva, jonka ventovieraat jonain päivänä näkisivät ja jota he ihailisivat.

     Kerran kun minut lähetettiin häntä hakemaan, minä koputin ja painoin korvani oveen, ja vannon että kuulin kuinka vauva parkaisi sisällä. Ei kovaa, ei niin että huoneessa olisi mitään vauvaa ollut, mutta minä varmasti kuulin kuinka vauva parkaisi. Vain kerran.” 

 

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000. suom. Kristiina Drews)

Otava, 943 sivua.


Jo kuusivuotiaana Norma Jeane tietää: joskus onni koskee niin kipeästi, että tuntuu, kuin suussa olisi lasinsiruja. Hänen äitinsä Gladysin kaksi aiempaa lasta ovat jo kadonneet jonnekin, mutta Norma Jeanin hän ottaa luokseen isovanhempien kuoltua aina siihen kohtalokkaaseen iltaan asti, jona äiti sytyttää tuleen vuodevaatteet, pakottaa Norma Jeanin tulikuuman kylpyyn ja polttaisi myös itsensä, jos tytär ei  viekkaudella pettäisi äitiään ja hakisi apua. Jos minä olisin tarpeeksi kaunis, minun isäni hakisi minut pois, ajattelee Norma Jeane Los Angelesin piirikunnan orpokodista neljä vuotta, yhdeksän kuukautta ja yksitoista päivää, mutta katsoessaan muita orpokodin lapsia osaa kuitenkin olla onnellinen, että sikäli kun hän muistaa, ei kukaan ole sentään tehnyt hänelle pahaa. Orpokodin katolta Norma Jeane näkee, miten Hollywoodin valot välkkyvät.

Orpokodista Norma Jeane päätyy sijaiskodin kautta kuusitoistavuotiaana naimisiin. Hän pesee pyykkiä, täyttää eväsleipiin edellisen päivän paistin tähteet ja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa oikeasti rakastettu. Vähän vahingossa Norma Jeane päätyy poseeraamaan Stars and Stripes -lehteen ja siitä  vähitellen yhä vahvemmin sisälle Hollywoodin viihdeteollisuuteen. Hänestä tulee ensin Miss Alumiinituote, sitten Angela, sitten Rose, Cherie, Sugar Kane. Koska Norma kuulostaa niin kovin maalaiselta, tulee Norma Jeanesta kuitenkin ensin Marilyn Monroe, joka jo ääneen lausuttaessa kuulostaa mumisevat seksikkäältä. Syyskuussa 1947 hän on vihdoin päässyt sinne, mikä orpokodin katolta katsottuna näytti olevan niin kovin kaukana. 


”Ihme kyllä nyt, kun hän uskoi saaneensa elämänsä roolin, ensimmäisen roolin uudella vakavasti otettavan elokuvanäyttelijän urallaan, hän joutui epäilysten valtaan. Hän oli ahdistunut, hän pelkäsi kuollakseen. Raahautui ylös sängystä vasta kun ovelle koputettiin käskevästi vasta kun hän oli myöhässä aamun kuvauksista. Tuijotti itseään peilistä: siellä oli Norma Jeane, ei ”Marilyn”. Samea iho ja verestävät silmät ja suun vaiheilla kohtalokasta, alkavaa pöhötystä. Miksi sinä olet täällä? Kuka sinä olet? Hän kuuli matalaa, tukahtunutta naurua. Ivallista miehistä naurua. Senkin surkea, sairas lehmä.”


Norma Jeane on synnynnäinen näyttelijä: kun ei tiedä, kuka oikeasti on, saattoi olla ihan mikä tahansa. Vaikka sitten Marilyn, joka nauroi käheällä äänellä ja yritti pää takakenossa saada kiinni vaalean hellemekkonsa helmoista, jotka maanalaisen ilmanvaihtoaukosta tuleva tuuli on lennättää ylös, ylös. Vaikka sitten blondi mallinukke, jonka sisälle hän itse oli jäänyt satimeen. Sisältäpäin nähtynä myös Hollywood paljastaa todelliset kasvonsa. Orpokodin katolta nähtynä valot loistivat ehkä kirkkaasti, mutta kimaltavien kulissien takana Hollywood on pelkkä julkinen bordelli, joka teki itselleen rahaa luomuksillaan ja jossa lampaillakin oli hyeenan hymy.


 ”Joten hän vain joi samppanjaa ja nauroi. Oli viisaampaa nauraa kuin itkeä. Viisaampaa nauraa kuin ajatella. Viisaampaa nauraa kuin olla nauramatta. Miehet rakastivat häntä kun hän nauroi, jopa Cass ja Eddy G, jotka näkivät hänet ihan läheltä ilman meikkiä. 
Samppanja oli hänen suosikkijuomansa. Viinistä hän sai päänsärkyä, mutta samppanja sai aivot poreilemaan ja kevensi sydäntä.”


Joyce Carol Oatesin Blondi on lähes tuhatsivuinen fiktiivinen kertomus Norma Jeane Barkerista, joka jäi historiaan nimellä Marilyn Monroe. Hän oli tyhmä blondi, Vaalea näyttelijätär joka pienestä asti haaveili olevansa Kaunis prinsessa, miesten päiväuni, jota saattoi käyttää hyväkseen ja heittää sitten pois kuin roskan. Hän oli skitsofreenikkoäidin orpokodissa ja sijaisperheessä kasvanut tytär, joka jo lapsena oppi rakastamaan elokuvaa, nainen josta tuli vaimo useampaankin kertaan muttei koskaan äitiä, näyttelijä, jonka arvo saattoi hyvin olla viisikymmentä dollaria, jos joku niin väitti. On abortteja, samppanjalla alas huuhdottuja pillereitä, rooleja, jotka pitää elää, jotta ne voi näytellä, sekä Presidentti, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa ja meri, johon voisi kävellä. Kirjasta löytyvät kaikki Marilyn Monroen elämän kuuluisimmat käänteet, mutta elämäkerran kirjoittamisen sijaan Joyce Carol Oates on herättänyt kaiken henkiin ja sukeltanut Marilyn sijaan nimenomaan Norma Jeanen pään sisälle. Samalla Oates on väritellyt tarinaa sieltä täältä haluamillaan sävyillä, mutta niin, ettei voi ikinä olla varma, olisiko kaikki kuitenkin mennyt juuri täsmälleen niin kuin kirjassa.

Kirjan sydän on Norma Jeanen henkilöhahmoissa, jonka Oates maalaa riipaisevan traagiseksi. Herkkää ja itsetunnoltaan haurasta Norma Jeanea käytetään viihdeteollisuudessa ja ihmissuhteissa häikäilemättömästi hyväksi, mutta halu tulla hyväksytyksi, olla edes kerran elämässään rakastettu, saa Norma Jeanen kääntämään aina vielä toisenkin posken. Lopulta kaiken on pakko romahtaa. Sen tietää jo heti kirjan alusta, vaikein todellista tarinaa tuntisikaan: Kuolema kaartelee jo Brentwoodin yllä.

Ihan oma lukunsa on edelleen myös Joyce Carol Oatesin kirjoitustyyli, joka tuo kirjaansa oman sävynsä. Edellisen luvun perinteinen kertova tyyli voi seuraavassa luvussa, sivulla tai jo lauseessa olla yhtäkkiä luettelo, ajatuksenvirtaa, kirje tai vaikkapa laulu. I wanna be loved by you nobody else but you I wanna be loved by you alone buup buupi duu. Loppua kohti tahti kiihtyy - aivan kuin Norma Jeane itsekin tietäisi, ettei aikaa enää ole paljon jäljellä.

Jos kirjassa on melkein tuhat sivua, en tartu siihen kovin helposti saati lue loppuun: silloin siinä pitää olla jokin juttu, joka oikeuttaa sivumäärän, jokin mitä ei olisi voinut sanoa pienemmässä paketissa. Blondin kanssa en silti oikein osaa päättää, löytyykö kirjasta sitä jotakin, mikä vaatii näin massiivisen paketin. Joyce Carol Oatesin kirja on toki merkkiteos ja lukukokemuksena ihan omaa luokkaansa, mutta ainakin minulle se olisi toiminut paremmin vähän tiiviimmässä muodossa.


”Kyllä, minä olen ylpeä! Myönnetään. Olen tehnyt lujasti töitä, ja teen vastaisuudessa entistä lujemmin.

     Tuo mainoskuvan nainen en ole minä. Se on minun luomani roolihahmo. Minä ansaitsen onneni. 

     Minä ansaisen lapseni. Nyt on minun aikani.”