keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Ane Riel: Pihka.

 ”Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut. 

     Kaikki oli silloin toisin. Isäni tavarat eivät vielä vieneet niin paljon tilaa, ettemme enää mahtuneet olohuoneeseen, eikä äitini ollut vielä niin iso, ettei hän päässyt makuuhuoneesta ulos. Siinä vaiheessa he olivat jo ilmoittaneet minut kuolleeksi, jotta minun ei tarvitsisi mennä kouluun.

     Vai tapahtuiko tämä kaikki sittenkin ennen sitä? En oikein osaa selittää, missä järjestyksessä mitäkin tapahtui. Ensimmäiset vuodet ihmisen elämässä tuntuvat niin loputtomilta.”


Ane Riel: Pihka (Harpiks, 2015. suom. Katriina Huttunen)

Aula&co, 248 sivua.


Liv on ihan tavallinen tyttö. Hän asuu äitinsä ja isänsä kanssa pienellä saarella, Päässä, talossa, jonka katossa riippuu joulukuusi, tietenkin, sillä silloin myös kuusen rungon alle voi asetella lahjoja ja muita tavaroita. Isän keräämiä tavaroita on myös olohuoneen vihreässä nojatuolissa, keittiön tasoilla, päällekkäin ja pinoissa niin, että huoneesta toiseen piti kulkea tavaroiden väliin raivattuja polkuja potkin. Oli kiristimiä ja kalaverkkoja, pölykapseleita, gramofoneja ja bensiinikanistereita, ajat sitten vanhentuneita säilyketölkkejä, viuluja, kananrehua, foliovuokia ja vaatteita, joita isä ja Liv toivat öisin mukanaan pääsaaren asunnoista, joihin pimeässä hiipivät. Myöhemmin Liv lähti matkaan yksin, juoksi tietä pitkin pois Päästä mukanaan tyhjä kassi ja palasi myöhemmin pimeässä täyden kassin kanssa. 

Makuuhuoneessa on tavaroiden lisäksi äiti. Oli oikeastaan turvallista tietää, että äiti on aina siellä, sillä viime vuosina äiti on paisunut niin muodottoman lihavaksi, ettei hän enää voinut poistua sängystä. Sitten äidiltä loppuivat konsonantit, sen jälkeen vokaalit ja lopulta äiti söi niin paljon, että hotkaisi oman äänensäkin. Rakas Liv, kirjoittaa äiti kirjeeseen, ja tallettaa sen lopuksi ohueen vihreään kansioon.  

Ja sitten on kaksoisveli Carl, joka seuraa varjona Livin perässä, mutta jota kukaan muu ei tunnu enää näkevän tai kuulevan. Onnettomuudesta ei Liville koskaan puhuta. Liv ei ole mikään tavallinen tyttö, ei alkuunkaan, mutta hänelle kaikki on ihan tavallista, sillä näin kaikki vain on aina ollut.


”Metsästä puhalsi kylmä tuuli, ja se kantoi mukanaan hahtuvia kuin ohimenevinä ennakkovaroituksina joulusta. Hän vetäisi kauhistuneena henkeä tallattuaan pientä kuusenhavua, joka oli irronnut valkoisen huoneen oven naulasta. Hän ei ollut tottunut siihen, että maassa oli mitään. Kainalossa hänellä oli tyyny, jolla hän aikoi tukehduttaa äitinsä.”

 

Livin ensimmäisiä muistoja Päästä on pihkan tuoksu, eriskummallinen kutitus nenässä ja tahmea tunne kämmenellä. Mutta pihka on hyvä, se parantaa haavoja ja säilyttää sisällään turvassa ne kaikkein pienimmätkin eläimet ikuisesti.


”On vaikea puhua kenenkään kanssa, kun ei saa sanoa mitään. Etenkin kun ne, joiden kanssa puhuu, eivät puhu kovin paljon, olivatpa he sitten äiti, isä tai näkymätön pikkuveli. Luultavasti pidin sen takia niin paljon äidilleni lukemisesta.

     Sen vuoksi olin varma, että osasin vielä. Puhua. 

     En vain vieläkään saanut sanoa mitään. Ja makuuhuoneen ulkopuolella minun piti mieluiten olla hiljaa koko ajan, jotta kukaan ei kuulisi minua.”


Ane Rielin Pihka lyö ilmat pihalle heti ensimmäisessä kappaleessa painaessaan tyynyn isoäidin kasvoille, ja kirjasta on oikeastaan mahdotonta sanoa yhtään mitään. Se on eräänlainen ruman kaunis rakkaustarina perheestä, jolle tärkeintä oli pysyä yhdessä vaikka mikä on, ja toisaalta taas jonkinlainen inhorealistinen kauhukertomus pahuudesta, josta on tullut osa arkipäivää. Samalla se näyttää, mitä tapahtuu, kun yhdelle ihmiselle kasaantuu vähän liikaa kannettavaa ja kuinka tervekin mieli voi pikku hiljaa murtua. Enää ei ole oikeaa ja väärää, ei myöskään loppua ja alkuja, sillä muutos terveestä sairaaksi ja syrjäytyneeksi käy salakavalasti liukuen. Surullisinta on, että Pihkassa on pelkästään uhreja: kukaan ei maalaa maailmaansa mustaksi tarkoituksella.

Tätä ei yksinkertaisesti voi laskea käsistään - lukemisen aikana pystyy tuskin hengittämään.

Kumma kyllä Pihka ei ole rankoista käänteistään huolimatta täysin lohduton, tuskin ollenkaan. Kiitos tästä kuuluu kertojalle: äidin kirjeitä lukuun ottamatta tarinan kertoo Liv. Vaikka epänormaalista on tullut normaalia ja elämästä pimeässä kontissa arkipäivää, värittää kaikkea lapsenusko. Aina voi rakastaa ehdoitta, ja lopulta hyvään elämään tarvitaan kumman vähän.


”Vähitellen minulle alkoi valjeta, ettei pimeys sittenkään vienyt enempää kipua, ja sen vuoksi kipu jäi Carlin ja minun sisään. Että pimeys oli täyttynyt. Niin kuin talomme.

     Ehkä isänikin huomasi sen. Ehkä häneenkin sattui pimeässä. Ehkä hän ei tiennyt, että minuun sattui. En ollut varma, pitäisikö minun kertoa siitä.”

maanantai 28. joulukuuta 2020

Vuonna 2020.


Tänä vuonna muun muassa...


Esikoinen täytti yhdeksän ja juhli sitä kesän alussa puutarhabileissä kavereidensa kanssa.

Pikkuveli täytti neljä, oppi ajamaan polkupyörällä, päätti alkaa kasvattaa pitkää tukkaa ja olisi joka ilta halunnut lähteä kaverin luokse vaihtelemaan Pokémon-kortteja.

Miehen kirja julkaistiin.

Olin koko vuoden samassa työpaikassa, aloitin syksyllä seiskaluokan luokanvalvojana, opetin pitkästä aikaa myös äidinkieltä ja kirjallisuutta ja olin ensimmäistä kertaa paikallisella kesälomalla sitten vuoden 2014.

Vietimme ensimmäistä kertaa joulua kotona ihan vaan omalla porukalla.


Kävimme maaliskuussa Tallinnassa kylpylälomalla vain paria viikkoa ennen kuin koko maa sulkeutui.

Revimme puolipaneelit ruokailuhuoneen seinästä, maalasimme seinät valkoisiksi ja nikkaroimme koivutasosta uuden keittiönpöydän.

Juhlimme kesällä kymmenettä hääpäivää Varjolan tilalla.

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni savusaunassa.

Vietimme yhden heinäkuisena päivän Suomenlinnassa.

Remontoimme Pikkuveljen huoneen ja aloimme suunnitella keittiöremonttia.


Uin järvessä vielä lokakuussa.

Kävimme siskon kanssa Popparissa Knipin keikalla.

Saimme mummolan laiturilta koukkuun hauen - ja se pääsi pakoon.

Juoksin edelleen läpi vuoden vähintään kahdesti viikossa.

Yhdeksänvuotias luki kevään koronakaranteenin aikana kaikki Soturikissat-sarjan kirjat.

Mökkeilimme kesäkuussa Ähtärissä siskoni kanssa ja vietimme juhannuksen maalla.

Näin sekä ystäviä että perhettä liian harvoin.

Luovuin haaveestani saada vaikutuinen työpaikka opettajana ja uskomatonta mutta totta tuosta haaveesta luopuminen oli todella helpottavaa ja tehnyt minulle todella hyvää.


Maalasimme jälleen koko perheen nimet Oikokatuun.

Väsyimme koko perhe keväällä siihen, että sekä miehen että minun olisi pitänyt tehdä etätöitä kotona samalla, kun yksi vastentahtoinen koululainen kävi tokaluokkaa ja yksi ylienerginen neljävuotias levitteli hamahelmet pitkin keittiönpöytää.

Rakastuin You- sekä The Crown-sarjoihin ja lenkkeilin useimmiten true crimeä kuunnellen.

Pidimme Pikkuveljelle viidakkosynttärit.

Kävimme Tallinnan Fotografiskassa, Ähtärin eläinpuistossa ja Ainolassa ja järjestimme vielä syksyllä perhepuiston Syystulkoot.

Hankin kerralla kahdet uudet silmälasit.

Pikkuveljen kyynärpää meni sijoiltaan ja vietimme yhden kireähkön lauantai-illan keskussairaalan päivystyksessä koko perhe.

Tein taas enemmän töitä kuin pitkiin aikoihin ja olin loppuvuodesta todella uupunut.


Juhlimme vappua perheen kanssa JVG:n keikalla omassa olohuoneessa ja katoimme pöytään kotiovelle tilaamiamme munkkeja, ja pääsiäisenä pojat pukeutuivat kissaksi ja Harry Potteriksi ja sujauttelivat virpovitsoja naapureiden postiluukuista.

Hiihdin ensimmäistä kertaa melkein kahteenkymmeneen vuoteen ja innostuin.

Olin usein todella yksinäinen.

En syksyllä yhtäkkiä enää osannutkaan kirjoittaa.

Kävimme koko perhe elokuvissa katsomassa Frozen 2:sen.

Odotin uutta vuotta - ja uutta alkua - kovemmin kuin pitkään aikaan.

 

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään.

”Ehnien kotona tuoksui puhdistusaine, kevyt kukkaistuoksu, joka tervehti heitä heti eteisessä.

     Magdalena riisui kenkänsä, laittoi ne Ann-Karinin lenkkareiden viereen kenkähyllylle ja ripusti takkinsa vaaleanruskean päällystakin viereen. Takissa oli kukkarintanappi.

     Ihminen voi vain kadota.”


Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään (Vår egen lilla hemlighet, 2015. suom. Eliisa Salminen)

Tammi, 391 sivua.


Kun hagforsilainen sosiaalityöntekijä Anna-Karin Ehn jättää palaamatta kotiin työpäivän jälkeen, aletaan nopeasti epäillä rikosta. Anna-Karin, kokenut sosiaalityöntekijä, ei lähtisi vieraan matkaan, unohtaisi varmistaa pakoreittiä tai antaisi yllättää itseään - tai edes ikinä tulisi kotiin myöhemmin, kuin on ilmoittanut. Siksi jotain pahaa on täytynyt sattua. Aviomies tekee katoamisilmoituksen, ja kun Anna-Karinin auto myöhemmin löytyy hylättynä ja verisenä, käynnistyy todellinen kilpajuoksu aikaa vastaan.

Pikkukaupungin poliisien Petra Wilanderin ja Christer Berglundin ohella Anna-Karinia etsii myös toimittaja Magdalena Hansson. Etusivun jutun lisäksi Magdalenaa ajaa myös syyllisyys: juuri hän teki Anna-Karinille lastensuojeluilmoituksen epäilemästään perheväkivaltatapauksesta, jota Anna-Karin lähti selvittämään ennen katoamistaan. Onko hänen halunsa pelastaa poikansa ystävä ja tämän oudon vetäytyvä äiti sinetöinyt Anna-Karinin kohtalon?

Ja sitten Anna-Karinin repeytynyt ja verestä laikukas kaulahuivi löytyy paikallisen voimalaitokselta, kosken alajuoksulta, ja on aika ruveta naaraamaan, mitä vedestä löytyy.


”Ensin hän ei ymmärtänyt, mitä näki.

     Punaisia roiskeita seinällä ja jotain tahmeaa, jota oli valunut lattialistalle. 

    Ruumis roikkui kierossa toimistotuolin käsinojan yli, pää kummallisessa kulmassa. Pistooli.

     Verta pöydällä, tietokoneella, lätäkkö lattialla.

     Sitten hän kuuli oman huutonsa.” 


Älä kerro kenellekään on toisaalta melko perinteinen dekkari, toisaalta kirja perheistä, joita yhdistää oma, pieni salaisuus. Kirja vie lukijan suljettujen kylpyhuoneen ovien taakse, olohuoneisiin, joiden kirjahyllyjä perhevalokuvat koristavat ja keittiöihin, joiden kaapiston hajonnut vedin muistuttaa illasta, jona paisti ei sitten kuitenkaan ollut oikealla tavalla kypsennettyä. Se peittää meikkivoiteella mustelmat ja ontuu korkeintaan huomaamattomasti, mutta osaa edelleen hymyillä silloin, kun pitää, ja valehdella sujuvasti. Schulmanin kirjassa pahuus ei löydy hylätystä kartanosta tai vankilan suljetulta osastolta, vaan se asuu lähempänä, kuin osaa arvatakaan: sillä samalla pikkukadulla kuin sinäkin, ihan naapurissa. Joskus matka silityksestä lyöntiin on vain muutamia sekunteja.

Oikeastaan Ninni Sculmanin dekkarissa ei ole mitään kovin uutta. Silti se on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani jännäreistä, ja sen luettuani varasin välittömästi kirjastosta myös sarjan kolme aiempaa osaa. Schulmanilta löytyvät niin poliisit, jotka painivat työnsä lisäksi myös omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa, klassinen juonikaavio ja tarpeeksi epäiltyjä, jottei mitään voi pitää itsestään selvänä. Paketti kuitenkin toimii ja imaisee mukaansa saman tien. Kirjan henkilöt ovat sopivan tavallisia ollakseen samaistuttavia ja rikos rakennettu niin taidokkaasti, ettei loppuratkaisua voi arvata ennen, kuin on itsekin kääntänyt pahalle selkänsä.

Koska kukapa tosiaan olisi uskonut.


”Hänellä oli yhä tapana ryömiä Magdalenan peiton alle neljältä aamulla lähes joka yö, mutta nyt hän ei ollutkaan löytänyt Magdalenaa sängystä.

     ’Mitä sinä teet?’ Nils sanoi ja katsoi Magdalenaa.

     ’Istun täällä ja ajattelen. Olen hieman surullinen.’

     ’Miksi olet surullinen?’ 

     Magdalena toivoi, että tietäisi miten toimia. Että hän voisi suojella Nilsiä kaikelta pahalta.

     ’On tapahtunut jotain kamalan, kamalan surullista’, Magdalena sanoi. ’Tule syliin, niin kerron.’”

 

tiistai 15. joulukuuta 2020

Delia Owen: Suon villi laulu.

”Samaa tahtia kuin hänen kokoelmansa karttui, kasvoi kuitenkin myös hänen yksinäisyytensä. Hänen rinnassaan asusti sydämen kokoinen tuska. Eikä sitä helpottanut mikään. Eivät lokit, ei komea auringonlasku, eivät harvinaisimmat simpukatkaan.

     Kuukausista kertyi vuosia.

     Yksinäisyys paisui ja lipesi hänen otteestaan. Hän kaipasi toisen ihmisen ääntä, läsnäoloa, kosketusta, mutta halu suojella omaa sydäntä oli vielä väkevämpi.

     Kuukausista kertyi toinenkin vuosi. Ja taas toinen.”



Delia Owens: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing, 2018. suom Maria Lyytinen)

WSOY, 416 sivua.


Sinä aamuna äiti oli ollut tavallista hiljaisempi ja sitonut otsalleen huivin kellertävien mustelmien peitoksi. Heti aamiaisen jälkeen, jo ennen kuin tiskit oli pesty, äiti oli pakannut jotain tavaroita siniseen kapsäkkiinsä ja läimäyttänyt sitten verkko-oven kiinni ensimmäistä kertaa niin, että se paukahti karmeja vasten eikä vain vaimeasti asettunut paikoilleen. Kuistilta viisilapsisen perheen iltatähti Kya ehtii nähdä enää äidin selän sekä äidin jaloissa olevat alligaattorikuvioiset kengät, joita tämä ei koskaan muulloin käyttänyt. Toisin kuin aina yleensä, äiti ei tällä kertaa käänny vilkuttamalla polun ja tien risteyksessä, vaan jatkaa matkaansa horjuvin askelin. On vuosi 1952 ja Kya on kuusivuotias.

Vaikka Kya odottaa äitiä kärsivällisesti kuistilla, ei äiti enää palaa - eikä elämä Pohjois-Carolinan marskimaalla palaa ikinä ennalleen. Vähitellen  myös sisarukset jättävät Kyan yksin kuin äidin esimerkkiä noudattaen, pakenevat suon ympäröimää ränsistynyttä kotitaloa ja isää, joka on tottunut hukuttamaan pulloon niin sotatraumansa kuin omat epäonnistumisensa. Yhtäkkiä jäljellä on enää Kya, jonka pitää selvitä kaikesta yksin: kävellä paljon jaloin hiekkatietä kaupunkiin ostamaan jauhoja, kyhätä kokoon päivällinen kerta toisensa jälkeen, selvitä silloinkin, kun myös isä yhtenä päivänä jättää saapumatta kotiin. Yöt Kya nukkuu kuistivuoteellaan tähtien alla kuunnellen luonnon ja kaskaiden ääniä, suon villiä laulua, jonka vain harvat kuulevat.


”Seuraavana päivänä hän palasi rannalle - sama vuorovesi, eri kellonaika, mutta siellä ei ollut ketään, vain äänekkäitä vikloja ja aalloilla kelluvia nilviäisiä.

     Hän yritti kaikin keinoin vältellä tuota rantaa ja pysytellä suovesillä, etsiä linnunpesiä ja sukkia. Pysytellä turvassa, ruokkia lokkeja ryyneillä. Elämä oli koulinut hänestä mestarin sullotaan tunteet sisälleen. 

     Mutta yksinäisyydellä on oma kompassinsa. Ja niin hän palasi rannalle etsimään poikaa taas seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana.” 


Vuosien saatossa Kya käpertyy yhä enemmän itseensä ja häntä ympäröivään luontoon, pois kaupungin ja sen yhteisön piiristä. Kaupunkilaisten puheissa hän on Rämelikka, susien sukua, puuttuva rengas apinan ja ihmisen välillä, jotain jonka silmätkin hehkuvat pimeässä. Ja kun suolta sitten löytyy kylän oman suosikkipojan ruumis, kääntyvät epäilykset heti Kyaan. Kuka muu voisi olla syyllinen murhaan kaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa, kuin tyttö, joka on käynyt koulua elämässään vain yhden päivän ja joka viihtyy paremmin lokkien ja simpukoiden kuin ihmisten seurassa?

Suon villi laulu on Delia Owensin esikoisromaani ja huikea myyntimenestys; tähän mennessä teosta on myyty jo yli kahdeksan miljoonaa kappaletta ja se on kerännyt suitsutusta ympäri maailmaa. Kun loppukesästä kyselin kirjaa kustantajalta, olivat kaikki arvostelukappaleet jo menneet, ja kirjastossa pääsin odottelemaan omaa kopiotani varausjonoon sijalle 117. Meni neljä kuukautta ennen kuin sain kirjan käteeni.

Ja ehkä juuri siksi Suon villi laulu oli jonkinasteinen pettymys: neljän kuukauden odottamisen ja useamman saamani suosituksen perusteella odotin uutta Linnuntietä, Totuutta Harry Quebertin tapauksesta tai vähintään Elämää elämältä, johon olisin uponnut suinpäin ja jäänyt kellumaan vielä lukemisen jälkeenkin. Suon villi laulu on eräänlainen aikuisten satu, jossa kauniin kuvainnolliset, välillä jopa runolliset, luontokuvaukset yhdistyvät murhamysteeriin ja traagiseen kasvutarinaan, mutta se viimeinen silaus jää jollain tavalla puuttumaan - tai lipuu kuitenkin asteen liiaksi siirappisuuden puolelle. Owensin kirjaan tarttuessani oletin saavani luettavakseni vuoden parhaan kirjan. Siksi perushyvästä bestselleristä jäi lopulta vähän valju olo.

Vaikka Suon villi laulu ajautuu ajoittain epäuskottavuuden puolelle, on kirjan loppu silti nerokas. Sen enempää siitä ei tosin voi paljastaa, mutta onneksi kirjan voi aina lukea itse.

 

”Miljoonien yksinäisten minuuttien koulimana Kya luuli tietävänsä, mitä yksinäisyys on. Sitä, että tuijottaa kaiket päivät vanhaa keittiönpöytää, tyhjiä makuukammareita, silmänkantamattomiin jatkuvaa merta ja heinikkoa. Ettei ole ketään, jonka kanssa iloita sulkalöydöstä tai valmiiksi saadusta vesivärityöstä. Sitä, että lausuu runoja lokeille.”

perjantai 11. joulukuuta 2020

Kirjavuosi 2020.



 TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2020

 

Näitä rakastin:

1. Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

2. Suvi Vaarla: Westend

3. Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

4. Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

5. Saara Cantell: Kesken jääneet hetket 

6. Celeste Ng: Olisi jotain kerrorravaa

 

Näistä pidin:

 1. Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

2. Camilla Grebe: Varjokuvat

3. Jessie Burton: Muusa

4. Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade 

5. Emma Cline: Tytöt

6. Kate Quinn: Metsästäjätär

7. Miika Nousiainen: Pintaremontti

8. Delia Owens: Suon villi laulu


Näihin olin pettynyt:

1. Rachel Cusk: Ääriviivat

2. Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen 

3. Éduard Louis: Ei enää Eddy

4. Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja

 

Nämä luin, mutten jaksanut blogata niistä:

1. Ulla-Leena Lundberg: Jää

2. Camilla Läckberg: Hopeasiivet

3. Toni Morrison: Sinisimmät silmät

4. Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

5. Sofie Sarenbrant: Osasto 73

6. Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta

 

Tarkemmat arvioit listan kirjoista löydät tästä blogista tagilla kirjallisuus.



sunnuntai 6. joulukuuta 2020

103 ihanaa asiaa minun Suomestani.


 

 Saunan tuoksu.

Herääminen sen jälkeen, kun yöllä on satanut ensilumi.

Salmiakki.

Pakkaslumen narskunta kenkien alla.

Oikein tumma ja kova jälkiuunin ruisleipä.

Se, kuinka maasto alkaa Nurmeksen jälkeen muuttua ja ajattelen tämä on minun sielunmaisemani.

Popcornin tuoksu Linnanmäellä.

Tove Jansson.

Hesen majoneesi.

Talkoot ystävien raksalla.

Se, miltä Jyväskylä näyttää öisin, kun ajaa kotiin Lahden suunnasta.

Auringonlasku mummolassa.

Anopin omasta metsistä poimituista sienistä tekemä sienisalaatti.

Kesäyöt.

Pihaton takaa lasten kanssa piirakkaa varten poimitut mustikat.

Harjun iltasoitto.

Naapuri, joka saapuu muuttoavuksi.

Riikka Pulkkisen kirjat.

Lapsuuden kesät maalla, jossa paras piilopaikka oli navetan vintillä kuivien heinien alla.

Suomenlinnan vaaleanpunaiset seinät.

Meren tuoksu.

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän.

Kylmään järviveteen pulahtaminen (sitten jälkeenpäin).

Muuttolintujen näkeminen.

Behmin Draaman kaari viehättää -levy.

Festarit ja basson syke.

Vuosien saatossa tutuksi tullut lähikaupan myyjä.

Se, kuinka hyvä mieli ihmisten hymyistä tulee.

Äitiyspakkaus.

Ilmainen kouluruoka ja laadukas opetus.

Ateneum.

Fazerin sininen, tietenkin.

Se, että kuitenkin aina keitetään, vaikkei minua varten tarvitse keittää.

Lähipuistoon ilmestynyt heijastinpuu.

Kirjastot.

Ystävä, jonka tapaa ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana koulun pihalla ja josta myöhemmin tulee itseoikeutetusti kummitäti pikkuruiselle pojalle.

Juoksulenkki pitkospuilla.

Nuotiokahvit.

Laadukas varhaiskasvatus.

Grillimakkara jääkiekkopelin erätauolla.

Vasta (ei vihta).

Kuivauskaappi keittiössä (yritäpä elää ilman edes kesä Berliinissä!).

Mummon mansikkamehu, joka oli niin sokerista, että lusikkakin pysyi siinä pystyssä.

Tuore lakritsi.

Hiihtäminen keväthangilla.

Kalsarikännit.

Lokkien kirkuminen Kauppatorilla.

Kevään ensimmäiset aurinkoiset päivät sen jälkeen, kun on ollut kolme kuukautta pimeää.

Helsingin Tuomiokirkko.

Tuntematon sotilas telkkarissa jokaisena itsenäisyyspäivänä.

Yöuinti.

Leipäjuusto.

Marimekon printtikassi.

Muumimukit pinossa astiakaapissa.

Mintunvärisen Vitaliksen tuoksu.

Mökkeily tyttöporukalla.

Musta huumori opettajanhuoneessa.

Jokakeväinen jääkiekon MM-kisahuuma. 

Se, että jos jauhot loppuvat kesken leivonnan, voi hiippailla sukkasillaan ja kulho mukanaan naapuriin lainaamaan sen puuttuvan desilitran.

Suvivirsi kesäloman ensimmäisenä päivänä.

Kirpputorit ja pikkukaupunkien kierrätyskeskukset.

Rönttöset.

Raitiovaunun kolina Mannerheimintiellä.

Kevään ensimmäiset leskenlehdet.

Pienet museot.

Antikvariaatit.

Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt.

Vaaleanpunaiseksi värjäytyvä taivas Mäki-Matin yllä.

Karaokeillat työporukalla.

Sitruunantuoksuinen käsivoide, jota mummu levitti käsille iltaisin.

Paljaat varpaat lämmintä asfalttia vasten.

Viinilasillisen ystävän kanssa kesäyössä.

Tuoreet mansikat.

Kymmenenuutisten loppukevennykset.

Lakkasuot siellä, missä lähimpään asutukseen on kilometrejä ja taas kilometrejä ja mistä minä olen kotoisin.

Kjell Westön Kangastus 38.

Kummitädin lähettämät syntymäpäivä- ja nimipäiväkortit, joista voi samalla lukea kuulumiset Kuhmosta.

Naisvaltainen hallitus.

Ilmainen santsikuppi.

Pulkkamäki lasten ja isovanhempien kanssa.

Hiljaisuus.

Ultra Bra.

Seitsemän eri kukan kerääminen tyynyn alle juhannusyönä.

Tomaattisilli ja uudet perunat.

Ulkona tuulessa kuivuvat lakanat.

Hain keltaiset kumpparit.

Vanhempainvapaa ja neuvola.

Sanavapaus.

Lähipizzeriasta mukaan pakattu valkokaalisalaatti.

Mattopyykki ja mäntysuovan tuoksu. 

Sanat kuten kyynel, kaipaus ja usva.

Topeliuksen satuaarteiden lukeminen omille lapsille kolmekymmentä vuotta vanhasta kirjasta.

Kotimaisista marjoista tehty luonnonkosmetiikka.

Mummon aina jouluksi neulomat uudet villasukat.

Se, kun ystävä kuitenkin auttaa, vaikka kuinka olen sanonut, ettei minua nyt tarvitse.

 Kesäsade.

Tasa-arvo.

Sarkasmi.

Torikahvit eläkeläisten keskellä silloin, kun muu kaupunki vasta heräilee.

Pihatyöt kaljapalkalla.

Kaksi kynttilää ikkunalla itsenäisyyspäivänä. 

Kuusimetsät.

Maa on niin kaunis joulukirkossa, kun kaikki nousevat seisomaan pipojaan ja hanskojaan keräillen ja laulu nousee aina kirkon kattoon asti.


perjantai 4. joulukuuta 2020

Kuukauden vege: kukkakaalikorma.


 Joulukuun vegenä blogissa kokataan kukkakaalikormaa, jonka ohjeen löysin Lapsiperheen vegaanikeittokirjasta ja muokkasin mieleiseksi.


KUKKAKAALIKORMA

pieni kukkakaali

1 pkt kaurapalaa

sipuli

2 valkosipulinkynttä

1 rkl raastettua inkivääriä

1-2 rkl rypsiöljyä

2 tl garam masalaa

2 tl currya

1 tl jauhettua korianteria

1 tlk kookosmaitoa

ripaus suolaa

tuoretta korianteria

riisiä


Paloittele kukkakaali pieniksi nupuiksi, kuutioi kaurapalat ja silppua sipuli ja valkosipulinkynnet. Kuori ja raasta inkivääri.

Kuumenna öljy paistinpannussa. Lisää sipuli ja kuullota hetki. Lisää mausteet ja pyörittele öljyssä, kunnes niistä alkaa irrota tuoksua. Lisää pannulle kaurapalat, inkivääri ja valkosipuli ja jatka kuullottamista, kunnes kaurapalat ovat saaneet vähän väriä.

Kaada pannulle kookosmaito ja lisää kukkakaali. Keitä keskilämmöllä, kunnes kukkakaali on sopivan pehmeä.

Revi päälle tuoretta korianteria ja tarjoile riisin kanssa.


Jotain muuta ylijääneen riisin seuraksi?

Kokeile vaikka

vegaanista tikka masalaa

tai 

beanit satayta

 

maanantai 30. marraskuuta 2020

Miika Nousiainen: Pintaremontti.

”Olisiko minun viimein aika aloittaa oma elämä? Etsiä joku ihminen. Tai jotain sisältöä elämääni. Jotain, en tiedä mitä. Ehkä muutosta? Gandhihan sen jo sanoi: ’Ole muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.’ Pate Mustajärvi sanoi saman selvemmin: ’On pitkä kuuma kesä ja mä aion elää sen.’”


Miika Nousiainen: Pintaremontti (2020)

Otava, 365 sivua.


Neljääkymppiä lähestyvä Sami Heinonen rakentelee pilvilinnoja perhe-elämästä ja etsii itselleen vaimoa ja tulevien lastensa äitiä epätoivoisesti, keinoja kaihtamatta. Jopa parhaan ystävän Markuksen, kolmen tytön yksinhuoltajaisän, kaoottinen arki tulipalojen sammuttamisineen näyttää idylliltä, joka Samin on saatava itselleen, mieluummin mahdollisimman pian ensitreffien jälkeen. Onneksi Sami on oppinut perheeltään jotain tärkeää, mitä hän soveltaa menestyksekkäästi jokaisessa ihmissuhteessaan: vaikeista asioista ei tarvitse puhua ollenkaan. 

Toisella puolella kaupunkia myös Samin läheiset painivat omien, arjen kiireen ja iloisten hymyjen taakse kätkemiensä surujen kanssa. Isosisko Henna on juonut greippimehunsa, ottanut foolihappokuurin ja macca-jauhetta, käynyt akupunktiossa ja vyöhyketerapiasta ja muuttunut lopulta ihmisraunioksi toivottuaan vuosia lasta turhaan. Samalla myös aviomies Esa on alkanut tuntua yhä vieraammalta - jos nyt joskus on edes miltään muulta tuntunutkaan. Samin ystävä Pesonen hoitaa vuorotellen syöpää sairastavaa isäänsä ja muistisairasta äitiään, jotka edelleen purkavat poikaansa myös kipeää avioeroaan, kumpikin vuorollaan. Jonnekin omaishoitajan arjen alle on hautautunut toive, josko joskus voisi löytyä joku, joka suostuisi olemaan myös hänen kanssaan.

Onneksi hetkellisen todellisuuspaon tarjoaa hyvinvointi- ja sisustusblogi Pintaremontti ja sen takaa löytyvä Sini, jonka täydelliseen elämään pääsee kurkistamaan silloin, kun oma arki näyttää kaikista harmaimmalta. Mutta eihän kenenkään todellisuus voi oikeasti olla pelkkiä metsässä järjestettyjä meditaatiosyntympäiviä, sydämenmuotoiseksi leikattuja kurkunviipaleita tai södermalmilaiselta puistokirpputorilta löydettyjä hyväkuntoisia Stig Lindbergin Berså-astioita?


”Seison vessan peilin edessä ja hypistelen naamaani. Siellä täällä on vähän löysää. Otteen saa liian helposti. Vaikka ehkä sille asialle pystyy tekemään jotain? Avaan Samin minulle lahjaksi ostaman tabletti-ATK:n ja laitan Googleen lauseen ’Kuinka näyttää nuorelta’. Tässä mennään valoa kohti. Edelliset hakuni näyttävät olleen miltä syöpä tuntuu, halpa ruumisarkku ja Arttu Wiskari.


Miika Nousiaisen uusin jatkaa samalla linjalla kuin edellisetkin. Tällä kerralla kirjan keskiössä on hyvinvointiyhteiskuntamme pahoinvointi ja toiveemme etsiä aina jotain muuta, sitä oikeanlaista rakkautta ja elämää, joka on kuvattu naistenlehtien kiiltäville sivuille tai lifestyle-blogeihin. Samalla Nousiainen näyttää meille itsemme. Kirjan sivuilta löytää niin keittiöön korkeajakkaralle koko päivällisen ajaksi jääneen tädin, keskustelupalstalla ahdistuvan tuoreen äidin ja sen sukulaistädin, joka jokaisissa sukujuhlissa muistaa ihmetellä, kuinka kolmekymppinen ei vieläkään olen löytänyt itselleen kaveria. Nousiaisen huumori on jälleen kerran mustaa ja todella tarkkanäköistä. Kaiken alla on toive tulla nähdyksi omana itsenään ja puhumattomuuteen verhottu halu tulla rakastetuksi.

Pintaremontti on nopealukuinen, näennäisen yksinkertainen kirja, jonka tarina jää kuitenkin elämään sivujen jo loputtua ja joka myös vähän itkettää samalla kun naurattaa.

Elämä kun ei lopulta ole idylliä, kaukana siitä. Se on marraskuista loskaa ja eriparisia kurarukkasia, keskellä yötä alkavia oksennustauteja, valmismakaronilaatikkoa ja vanhempainiltoja, äidin leipomia mokkapaloja, toisen kainaloon nukahtamista ja lämpimiä halauksia (ja voileipiä), toiveita jotka toteutuvat ja toiveita jotka jäävät toteutumatta. Ei minua varten tarvitse keittää, se joskus sanoo, mutta silittää kuitenkin hiuksia ohi kävellessään. Ja loppujen lopuksi se on yllättävän yksinkertainen konsepti, elämä nimittäin.


”Nyt näen hänen huutavan lapsilleen. Ei ole ilmeisesti harmonista somepäivitystä ilman raivoa. Sitten hän lysähtää itkemään lattialle. Ne olivat ne ihanan suuret ja valoa tulvivat ikkunat, joihin asunnossa ihastuin. Niiden ainoa ongelma on se, että valon lisäksi niistä tulvii sisään myös uteliaiden katseita.

     Tunnen häpeää. Hän on kuvannut oman idyllinsä, jotta minä voisin unelmoida. Ja tietenkään se ei ole totta. Eivät idyllit ole totta.”

perjantai 27. marraskuuta 2020

Syksy Instagram-kuvissa.


Tänä syksynä torstai on ollut minun arjen pelastusrenkaani, jolloin olen alkuviikon ympäripyöreiden työpäivien jälkeen käynyt kaupungilla lounaalla joko miehen tai ystävän kanssa, viettänyt hetken ihan vain aikuisseurassa ja saanut hetken ihan oikeasti hengähtää. Torstailounas Nomissa. // Päivä pulkassa: kotimatka nelivuotiaan kanssa. // Retki Hitonhaudalle yhtenä sunnuntaina perheen kanssa. // Yhden viikonlopun kestänyt flunssa ja kirja, jonka kanssa sen vietin.

 


Torstailounas Hoxissa: paellaa, salaattia ja Hoxin superhyvää levainia. // Lenkkimaisemat Viitaniemessä lokakuun alussa: ehkä ihanimpia auringonlaskuja vähään aikaan. // Yksi syksyn parhaita second hand -löytöjä oli tämä Vilan paita, jonka nappasin Herttalan rekiltä suoraan päälleni. Samalla kaivoin myös huulipunan esille ensimmäistä kertaa koko syksynä, kun istuimme työporukalla iltaa. // Pieni ylläri ystävälle ja tämän pojille, jotka odottelivat koronatestien (onneksi negatiivisia) tuloksia neljän seinän sisällä.

 


Marraskuun reissu Kuopioon miehen kanssa ihan kaksin: kävimme IKEAssa koputtelemassa keittiötasoja, sivelemässä ovia ja tilaamassa uuden sängyn ja sen jälkeen treffaamassa ystäviä. Söimme tacoja Panzassa, vaihdoimme kuulumisia eikä IKEAssakaan juuri näkynyt maskeja muilla kuin meillä ja myyjillä, ja koko päivän maailma tuntui taas ihan normaalilta. // Torstailounas Fitissä. // Ensilumi Mäki-Matissa marraskuisena perjantaina, jona kiipesin kolmen pojan kanssa Harjulle Pokemonien perässä. // Puiston Syystulkoot, jotka onneksi saimme vielä järjestettyä: yksi lauantai täynnä kahvin ja makkaran tuoksua, issikkaratsastukseen jonottavia lapsia sekä ympäri puistoa levitettyjä kirppisvilttejä.

 


Syksyn tyyli: maski päässä joka paikkaan aina bussista kirjastoon. // Syyskuun sumu Viitaniemessä yhden juoksulenkin aikaan. // Loppuvuoden työmood: kaksikymmentä arviointikeskustelua meetissä sen jälkeen, kun muu perhe on tullut kotiin, syönyt ja kolistellut taas harrastuksiin. // Isänpäivän kaukkutoive: överin suklainen.

 


Bunit Green Eggissä yhtenä lauantaina. // Syyslomalla ajoimme yhdeksi illaksi Varjolan tilalle savuasunaan ja poreisiin: ihan täydellinen miniloma puolen tunnin päässä kotoa sekä ihanan virkistävä lokakuinen järvi, jonne itsekin pulahdin saunan jälkeen. // Karkkipäivä (aika usein). // Työmatka keskustan halki marraskuun viimeisellä viikolla.

 

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Jessie Burton: Tunnustus.

”Elise mietti tuona yönä rakkautta, ja Connien kirja lepäsi avonaisena hänen rinnallaan selkämys hieman halkeilleena päällystysmuovin alla. Rakkaus. Miltähän se tuntui? Elise uskoi, että hän oli koko ikänsä hiipinyt tuliperäisen kraatterin reunalla osaamatta arvioida sen syvyyttä mutta tietäen, että se oli täynnä jotakin mahtavaa, jotakin mitä hän ei ollut vielä koskaan saanut nähdä. Alhaalla pimeydessä oli paljon onnellisia sieluja mutta myös paljon ruumiita.” 



Jessie Burton: Tunnustus (The confession, 2019. suom. Antero Tiittula)

Otava, 476 sivua.


Oikeastaan sinä alkutalven lauantai-iltapäivänä Elise oli odottanut Hampstead Heathin puistossa jotain ihan toista, mutta jokin - ehkä sattuma - toi hänen tielleen Connien, menestyskirjailijan, jolla on taito lumota kenet tahansa. Puiston kanelinväristen puiden katveessa Elise kohtaa katseen, jonka seurauksena hän tuntee ensimmäistä kertaa ikinä itsensä näkyväksi. Connie on Eliseä selvästi vanhempi, itsevarma, tottunut saamaan, mitä tahtoo. Kuin yhteisestä sopimuksesta Connie lähtee seuraamaan Eliseä ja puoli vuotta myöhemmin Elise kantaa elämänsä kahdessa putkikassissa Connien kynnyksen yli. 

Kun Connien menestyskirjasta Vahasydän päätetään kuvata elokuva, on Elisen vuoro jälleem seurata: hän pakkaa jälleen kaiken omistamansa, repii juurensa irti maasta ja lentää Connien mukana Los Angelesiin. Kaiken kimalluksen, uima-altaiden, hulppeiden juhlien ja elokuvamaailman glamourin keskellä on kuitenkin entistä vaikeampi nähdä, mikä on kaikkein tärkeintä. Lopulta yksi vahingossa kuultu keskustelunpätkä suistaa herkän Elisen elämän kokonaan raiteiltaan.

 

”Mutta rakkaus, jota hän tunsi, kasvoi edelleen ja painoi häntä alas. Se oli puskemassa juuriaan maaperään. Hän tiesi ettei ollut saanut aikaiseksi paljoakaan sinä aikana, kun oli ollut Connien kanssa. Hän oli kaksikymmentäkaksivuotias, ja kaikki oli edelleen hänen sisällään. Hölmö liejukana, sellaisen Connie oli hänestä tehnyt. Väreitä vedessä, pienipäinen lintu, jonka intohimo pelkisti mustavalkoiseksi. Hän tunsi olonsa tavattoman avuttomaksi, ja tavattoman onnelliseksi.”

 

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Rose ajelehtii elämässään pelkkänä sivuosan esittäjänä aivan kuin äitinsä aikoinaan. Saadakseen elämälleen jonkinlaisen suunnan, Rose päättää vihdoin selvittää taustansa sekä sen, miksi hänen äitinsä oikein katosi hänen ollessaan vasta vauva. Isältään Rose saa nimen Constance Holden, Connie, sekä kaksi pokkaria, Vahasydän ja Vihreä jänis. Mutta kuinka Rose voi näin pitkän ajan päästä saada vastauksia kirjailijalta, joka tuntuu erakoituneen kokonaan eikä ole julkaissut mitään kolmeenkymmeneen vuoteen, ja onko todellisuus lopulta yhtään sen helpompaa kantaa kuin ne tarinat, joita hän on vuosien aikana oppinut äitinsä kohtalosta kehittelemään?

 

”Äiti tuskin antoi isälleni kaikkia palapelinsä paloja - vaikka kukapa niitä rakastajalleen antaisi? Mutta hän antoi kenties jopa harvinaisen vähän. Nimen joka oli kuin henkilöhahmojen luettelosta napattu. Hän antoi isälle vain pieniä murusia, ja isä antoi ne edelleen minulle, enkä minä oikein keksinyt, mitä olisin niillä tehnyt.”

 

Tunnustus on kirja itsensä etsimisestä ja lopulta löytämisestä, juurista, perheistä, epävarmuuksista, rakastamisen vaikeudesta, äitiydestä ja äidittömyydestä, valinnoista sekä huudoista, joista tuleekin pelkkiä kuiskauksia. Kirja jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin Jessie Burtonin kaksi edellistä ollen selvästi vahvempi lukukokemus ja ehjempi kokonaisuus kuin esikoinen Nukkekaappi muttei silti ihan yhtä koukuttava kuin sitä seurannut Muusa. Muusan tavoin myös Tunnustus liikkuu kahdessa eri ajassa seuraten toisaalta Eliseä 80-luvun Los Angelesissa, toisaalta Rosea tämänpäivän Lontoossa. Lopulta kaikkien kohdattava myös ne hetket ja henkilöt, joille on päättänyt kääntää selkänsä. 

Burtonin uusin on edelleen onnistunut lukuromaani, mutta lopussa se pakottaa kuitenkin selailemaan kirjaa eteenpäin vielä muutaman lisäsivun toivossa: se jokin, viimeinen tunnustus, kun tuntuu jotenkin jääneen yhden askeleen päähän. 

 

”Niin me teimme. Hiljaisia kyyneleitä, salaisuus edelleen sisälläni tuona läpimärkänä tammikuun päivänä. Se oli surun alku. Pienet jäähyväiset.”

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Kuukauden vege: porkkana-kukkakaalikeitto.

 

Marraskuun vegenä kokataan kasvissosekeittoa porkkanasta, kukkakaalista, inkivääristä ja maapähkinävoista. Ohje keittoon löytyi Lapsiperheen vegaanikeittokirjasta.


PORKKANA-KUKKAKAALIKEITTO

400 g kukkakaaalia

400 g porkkanoita

1 rkl raastettua inkivääriä

1 1/2 tl kasvisliemikuutiota

8 dl vettä

2 rkl makeuttamatonta maapähkinävoita

2 dl kaurakermaa


Pese ja pilko kukkakaali ja porkkanat ja raasta inkivääri. Lisää kattilaan kasvikset, vesi ja kasvisliemikuutiot ja keitä, kunnes porkkanatkin pehmenevät.

Lisää joukkoon maapähkinävoi ja kaurakerma. Soseuta tasaiseksi sauvasekoittimella.

Koristele kaurakermalla ja sirottele päälle tuoreita yrttejä tai raejuustoa.


Jotain muuta keittoa?

Kokeile vaikka

maissichowderia

tai

paahdettu paprika-linssikeitto

 

perjantai 6. marraskuuta 2020

Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja.

”Olen menettänyt todella monia ystäviäni luonnolle viime vuosina. Hyviä ihmisiä. Fiksuja ihmisiä. Hauskoja ihmisiä, jotka aikaisemmin lähtivät mielellään baariin heittämään läppää. Mitä he nykyään puuhaavat? He nousevat varhain ylös, ottavat kuvan hiihtoladusta, julkaisevat sen Facebookissa tai Instagramissa ja kirjoittavat: ’Hieno päivä maastossa.’

     Näitä samoja ihmisiä minä ennen pidin hyvinä ystävinä. Ja viihdyttävinä.

     ’Hieno päivä maastossa.’ Sen parempaa sanottavaa he eivät nykyään keksi.” 

 


Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja (Hyttebok fra helvete, 2018. suom. Aki Räsänen)

Aula&co, 366 sivua.


Eräänä päivänä ulkoilu- ja retkikompleksista kärsivä norjalainen stand up -koomikko Are havahtuu siihen, että hänen somefeediinsä on ilmestynyt kuva, jossa hänen ystävänsä poseeraa vuorenhuipulla kädet taivasta kohti ojennettuina. Aresta tuntuu, että hän on nähnyt saman ennenkin, ja pikainen (joskin vähän paniikinomainen) selailu paljastaa, että jokainen - jokainen - hänen Facebook-kavereistaan on julkaissut someen vähintään yhden kuvan itsestään vuorilla. Jotkut seisovat kuvassa vuoren laella, jotkut vuoren juurella, jollain on yläruumis paljaana (ja yhdellä myös alaruumis, mutta eipä siitä sen tarkemmin), mutta kaikki näyttävät sairastuneen jonkinlaiseen kollektiiviseen keski-iän kriisiin, jossa on päästävä ulos vaeltamaan ja tunnettava olevansa yhtä luonnon kanssa. On kuin kuin kaikki muut olisivat jo kauan sitten liittyneet juhliin, johon Area ei ole muistettu edes kutsua. Jotain on siis tehtävä.

Niinpä Are ostaa hävyttömän kalliin (ja silmiinpistävän vihreän) vaellusvarustesetin ja päättää selvittää, mistä on kyse. Ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen Are vetää jalkaansa vaelluskengät ja suuntaa paikkaan, jossa edes Wi-Fi ei aina toimi. Matkan aikana moni asia täydellisten Instagram-kuvien takaa tulee konkreettiseksi. Kuten sen, että jos joku sanoo määränpään olevan ihan kulman takana, tässä lähellä, on matkaa aina varmasti vähintään viisi kilometriä ja ehdottomasti ylämäkeen. Ja että jos joku kuvailee vaellusta meditatiiviseksi, tarkoittaa se tylsää,  ja että luonnossa vasta ymmärtää oman pienuutensa on pelkkä fraasi Instagramia varten. Ja että retkeilymajan ruokalista jos mikä on takuulla jäänyt kahdeksankymmentäluvulle ja tarjolla on aina vain possua ja nautaa, jotta mahdollisimman moni vähemmistö jäisi aina ottamatta huomioon.

Jos jostain voi olla varma, niin jossain vaiheessa aina sataa. Ja toisaalta silloin, kun omassa elämässä on kaikista kiireisintä, tulee luonnostakin helposti vain yksi suoritus muiden joukossa, joka nyt vain on tehtävä, koska kaikki muutkin ja koska täydellinen Instagram-tili tarvitsee vähintään yhden henkeäsalpaavan maisemakuvan ja sen yhteyteen kirjoitetun lentävän lauseen.

 

”Dokumentointivastaava muistaa äkkiä, että meidän oli tarkoitus ottaa naukut huipulla. Olemme yksiä amatöörejä. Otammekin yhdet nyt, vähäkalorisella oluella, ja sekunnin ajan tuumin, että ei tämä olekaan hassumpaa. Tämä on itse asiassa ihan hyvää.

     Mutta kysymys tietenkin kuuluu: Onko kiipeäminen ja kapuaminen viisi ja puoli tuntia sateessa ja sumussa sen arvoista, että saa vähäkalorisen oluen maistumaan ihan hyvältä, jos jossain muualla maailmassa voi kävellä kymmenen minuuttia viihtyisillä kaduilla paikkaan, jossa saa taivaalliselta maistuvaa olut?”

 

Helvetillinen vaelluskirja sopii enemmän kuin hyvin juuri tähän vuoteen. Ja itse asiassa, se voisi pitkälti olla myös minun kirjoittamani. Kun olen kuluneen vuoden katsellut ystävieni somefeedit täyttäviä kuvia kansallispuistoista, Kolin huipulta, Jäämereltä, polkujuoksutreeneistä ja koko perheen telttaretkeltä, olen minäkin jotenkin salakavalasti alkanut haaveilla jonkinlaisesta retkestä: oli syynä sitten ikä tai korona tai sekä että, mutta jopa minä, paljasjalkainen kaupunkilainen, joka haluan aina olla korkeintaan puolen tunnin päästä lähimmästä sushipaikasta, olen alkanut miettiä yön nukkumista ulkona.

Helvetillinen vaelluskirja ei tosin ole ehkä se teos, johon orastavassa retkeilyinnostuksessaan kannattaa tarttua: Kalvon kirjan jälkeen kun tekee lopulta kuitenkin mieli vetäytyä omalle sohvalle ja hakea luontokokemukset Avaran luonnon kautta.

Are Kalvo on uusi Erlend Loe, luin jostain. Siinä mielessä jouduin kyllä vähän pettymään: Helvetillinen vaelluskirja ei missään vaiheessa nouse vaikka Supernaiivin tai Tosiasioita Suomesta  -kirjojen tasolle. Ehkä suurin syy tähän on, ettei Kalvo ole osannut lopettaa ajoissa - pelkästä vaelluksesta ja nykyihmisen luontokaipuusta ei riitä vitsiä melkein neljäänsataan sivuun, vaan teksti alkaa toistaa itseään hyvin nopeasti. Sata sivua lyhempänä versiona Helvetillinen vaelluskirja olisi ollut paljon onnistuneempi, mutta tällaisena se on itsekin vähän liian pitkäksi venynyt patikointi, jonka viehätys lakkasi jo useampi kilometri aiemmin.

 

”Nykyään on helppo kaivata alkuperäisyyteen. On helpompaa olla talonpoikaisromanttinen, jos ei tarvitse olla talonpoika. On helpompaa ajatella, että kylmä mutta viihtyisä ja sosiaalidemokraattinen Skandinavia on siisti paikka, jos ei tarvitse asua täällä. Ja on helpompaa kaivata luontoon, jos ei tarvitse olla sen kanssa tekemisissä päivittäin.”

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Erilainen halloween ja amerikkalainen brunssi.

 

Viime vuosina lokakuun loppu on tarkoittanut meillä aina juhlia. Vaikka joka vuosi tunnen hautautuvani jonnekin koepapereiden ja työkiireiden alle, päädyn kuitenkin aina koristelemaan kakkua veriroiskeilla. Vuodesta toiseen meille on hiippaillut uusien ystävien myötä lopulta aina vähän isompi porukka poikien kavereita ja perhetuttuja isommissa ja pienemmissä kokoonpanoissa, vampyyreina, kummituksina tai pohjoiskorealaisina valtionjohtajina. On paistettu poppareita, käyty noitakoulua ja hiljennytty välillä etsimään silmäniskumurhaajaa samalla, kun on vaihdettu keittiössä kuulumisia.

Siksi nimenomaan Halloween-juhlien peruminen tänä vuonna harmitti ehkä kaikista eniten: minulle kun se on viime vuosina ollut se juttu, jota odotan sinä vuoden synkimpänä aikana, ja toisaalta kauhuelokuvien, jännityssarjojen, dekkareiden ja true crimen suurkuluttajana myös juhla, josta olen tykännyt erityisen paljon. Työkiireiden vastapainona on ollut kiva googlata reseptejä, antaa poikien valita itselleen mieleisensä asut ja laittaa itsekin kerrankin vähän tummempaa huulipunaa. Kurpitsan olemme kaivertaneet senkin joka vuosi yhdessä poikien kanssa, aina vähän erilaiseksi. Ja kun sitten yhtenä päivänä olen saanut pöydän ympärille kerralla useamman ystäväperheen, olen taas muistanut, että juuri tästä minä voimaannun, en niinkään siitä, että käperryn sohvan nurkkaan.

Silti emme tänä vuonna kutsuneet ketään. Tiedän, että osa olisi tullutkin, jotkut ihan mielellään, jotkut vähän hermostuneina ja enemmän velvollisuudentunnosta, mutta suuri  osa ei varmasti olisi halunnut ahtautua saman pöydän ääreen edes naamio kasvojen suojana emmekä itsekään halunneet ottaa riskiä, että joku ehkä kuitenkin olisi saanut meiltä tartunnan ja sairastunut. Muiden Halloween-juhlakuvia Instagramista katsellessa iski luonnollisesti katumus, että josko sitten kuitenkin. 

Lokakuun lopussa kaivoimme kuitenkin esille koristeet, kaiversimme kurpitsan ja puhaltelimme ilmapalloja, sillä ihan kaikesta ei sentään tarvitse luopua. Juhlien järjestäminen pelkän oman perheen kesken tuntui aluksi vähän tyhmältä, jopa lievästi surulliselta, mutta sitten keksimme kattaa tänä vuonna perinteisten juhlaherkkujen sijaan Halloween-brunssin. Mies paistoi amerikkalaiset pannukakut vaahterasiirapin ja mustikoiden kaveriksi, poikien kanssa teimme rocky roadia ja bageleiden väliin täytimme kylmäsavulohta, tuorejuustoa ja kasviksia. Päiväksi linnoituimme koko porukka sohvalle katsomaan ensin Ghostbustersin ja sen jälkeen Batmanin ja Robinin. 

Silti ilmassa on vähän haikeutta: jollain tavalla tämä tuntuu yhden aikakauden lopulta. Jo nyt ne ystävät, joiden kanssa ennen istuttiin keittiön pöydän ääressä kuulumisia vaihtaen tai soitettiin mukaan lähipuistoon sunnuntaiaamuna, ovat kadonneet jonnekin whatsappin toiselle puolelle, jossa ainoastaan sovitaan, missä lapset näkevät ja milloin. Vuoden päästä meidänkin pienimmäinen on jo melkein kuusi, isompi kymmenen, ja aika, jolloin järjestettiin koko perheen juhlia, on entistä kauempana. Jos ensi vuonna taas voimmekin turvallisesti vetää yllemme viitat ja naamarit, saattaa perinteinen koko perheen Halloween olla kuitenkin jo ohi.

Mutta onneksi lepakkoköynnöksen ja ilmapallot voi aina ottaa esille ihan jo itseään varten.