”Olisiko minun viimein aika aloittaa oma elämä? Etsiä joku ihminen. Tai jotain sisältöä elämääni. Jotain, en tiedä mitä. Ehkä muutosta? Gandhihan sen jo sanoi: ’Ole muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.’ Pate Mustajärvi sanoi saman selvemmin: ’On pitkä kuuma kesä ja mä aion elää sen.’”
Otava, 365 sivua.
Neljääkymppiä lähestyvä Sami Heinonen rakentelee pilvilinnoja perhe-elämästä ja etsii itselleen vaimoa ja tulevien lastensa äitiä epätoivoisesti, keinoja kaihtamatta. Jopa parhaan ystävän Markuksen, kolmen tytön yksinhuoltajaisän, kaoottinen arki tulipalojen sammuttamisineen näyttää idylliltä, joka Samin on saatava itselleen, mieluummin mahdollisimman pian ensitreffien jälkeen. Onneksi Sami on oppinut perheeltään jotain tärkeää, mitä hän soveltaa menestyksekkäästi jokaisessa ihmissuhteessaan: vaikeista asioista ei tarvitse puhua ollenkaan.
Toisella puolella kaupunkia myös Samin läheiset painivat omien, arjen kiireen ja iloisten hymyjen taakse kätkemiensä surujen kanssa. Isosisko Henna on juonut greippimehunsa, ottanut foolihappokuurin ja macca-jauhetta, käynyt akupunktiossa ja vyöhyketerapiasta ja muuttunut lopulta ihmisraunioksi toivottuaan vuosia lasta turhaan. Samalla myös aviomies Esa on alkanut tuntua yhä vieraammalta - jos nyt joskus on edes miltään muulta tuntunutkaan. Samin ystävä Pesonen hoitaa vuorotellen syöpää sairastavaa isäänsä ja muistisairasta äitiään, jotka edelleen purkavat poikaansa myös kipeää avioeroaan, kumpikin vuorollaan. Jonnekin omaishoitajan arjen alle on hautautunut toive, josko joskus voisi löytyä joku, joka suostuisi olemaan myös hänen kanssaan.
Onneksi hetkellisen todellisuuspaon tarjoaa hyvinvointi- ja sisustusblogi Pintaremontti ja sen takaa löytyvä Sini, jonka täydelliseen elämään pääsee kurkistamaan silloin, kun oma arki näyttää kaikista harmaimmalta. Mutta eihän kenenkään todellisuus voi oikeasti olla pelkkiä metsässä järjestettyjä meditaatiosyntympäiviä, sydämenmuotoiseksi leikattuja kurkunviipaleita tai södermalmilaiselta puistokirpputorilta löydettyjä hyväkuntoisia Stig Lindbergin Berså-astioita?
”Seison vessan peilin edessä ja hypistelen naamaani. Siellä täällä on vähän löysää. Otteen saa liian helposti. Vaikka ehkä sille asialle pystyy tekemään jotain? Avaan Samin minulle lahjaksi ostaman tabletti-ATK:n ja laitan Googleen lauseen ’Kuinka näyttää nuorelta’. Tässä mennään valoa kohti. Edelliset hakuni näyttävät olleen miltä syöpä tuntuu, halpa ruumisarkku ja Arttu Wiskari.”
Miika Nousiaisen uusin jatkaa samalla linjalla kuin edellisetkin. Tällä kerralla kirjan keskiössä on hyvinvointiyhteiskuntamme pahoinvointi ja toiveemme etsiä aina jotain muuta, sitä oikeanlaista rakkautta ja elämää, joka on kuvattu naistenlehtien kiiltäville sivuille tai lifestyle-blogeihin. Samalla Nousiainen näyttää meille itsemme. Kirjan sivuilta löytää niin keittiöön korkeajakkaralle koko päivällisen ajaksi jääneen tädin, keskustelupalstalla ahdistuvan tuoreen äidin ja sen sukulaistädin, joka jokaisissa sukujuhlissa muistaa ihmetellä, kuinka kolmekymppinen ei vieläkään olen löytänyt itselleen kaveria. Nousiaisen huumori on jälleen kerran mustaa ja todella tarkkanäköistä. Kaiken alla on toive tulla nähdyksi omana itsenään ja puhumattomuuteen verhottu halu tulla rakastetuksi.
Pintaremontti on nopealukuinen, näennäisen yksinkertainen kirja, jonka tarina jää kuitenkin elämään sivujen jo loputtua ja joka myös vähän itkettää samalla kun naurattaa.
Elämä kun ei lopulta ole idylliä, kaukana siitä. Se on marraskuista loskaa ja eriparisia kurarukkasia, keskellä yötä alkavia oksennustauteja, valmismakaronilaatikkoa ja vanhempainiltoja, äidin leipomia mokkapaloja, toisen kainaloon nukahtamista ja lämpimiä halauksia (ja voileipiä), toiveita jotka toteutuvat ja toiveita jotka jäävät toteutumatta. Ei minua varten tarvitse keittää, se joskus sanoo, mutta silittää kuitenkin hiuksia ohi kävellessään. Ja loppujen lopuksi se on yllättävän yksinkertainen konsepti, elämä nimittäin.
”Nyt näen hänen huutavan lapsilleen. Ei ole ilmeisesti harmonista somepäivitystä ilman raivoa. Sitten hän lysähtää itkemään lattialle. Ne olivat ne ihanan suuret ja valoa tulvivat ikkunat, joihin asunnossa ihastuin. Niiden ainoa ongelma on se, että valon lisäksi niistä tulvii sisään myös uteliaiden katseita.
Tunnen häpeää. Hän on kuvannut oman idyllinsä, jotta minä voisin unelmoida. Ja tietenkään se ei ole totta. Eivät idyllit ole totta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti