Kun kesäkuussa 2015 lähdimme kuukaudeksi Berliiniin, esikoinen oli juuri täyttänyt neljä vuotta. Koska mies oli päivät töissä, vietimme suurimman osan Berliinin-kuukaudestamme ihan kahdestaan. Aika pian meille muodostui oma päivärutiinimme, josta emme juurikaan poikenneet. Aamupäivisin suuntasimme johonkin Mitten monista leikkipuistoissa ja istuin puistonpenkillä lukemassa kirjaa samaan aikaan, kun nelivuotias kiipeili liukumäkeä väärään suuntaan tai keinui graffitiseinän edessä. Lounasaikaan palasimme kotiin Auguststrasselle syömään jotain nopeaan ja lounaan jälkeen suuntasimme sen päivän retkellemme. Kuukauden aikana kävimme kahdesti Legolandissa, useamman kerran ostoksilla, ihastelimme dinosaurusten luurankoja luonnontieteellisessä museossa, teimme ikkunaostoksia Mitten pikkuputiikeissa, ajoimme keltaisella U-bahnilla ja tutustuimme kahdestaan aika moneen kaupungin museoista sekä historiallisista paikoista. Välipalalle menimme usein johonkin pieneen kahvilaan, josta valitsimme mieluiten pöydän kadulta. Jos liikuimme Mittessä, kävimme yleensä ensin katsomassa, mahtuisiko Katjesin kahvilaan, meidän lempipaikkaamme.
Mutta ennen kaikkea sen kuukauden aikana juttelimme paljon, ihan koska päivisin meitä suomea puhuvia ja puheliaita oli vain me kaksi. Puhuimme ystävistä, koti-ikävästä, lastenohjelmista, silloin lukemastamme Prinssi Kaspianista, autoista ja legoista. Sen lisäksi juttelimme kuitenkin myös isommista asioista. Aina kun jollain Mitten kadulla törmäsimme katukivetykseen naputettuihin muistolaattoihin, luimme ääneen laattoihin kaiverretut nimet ja vuosiluvut sekä keskitysleirin nimen. Kun ohitimme juutalaiskorttelissa laihojen ihmisten muistomerkin, puhuimme pahuudesta ja siitä, kuinka joskus ihmiset ovat tehneet sellaista, mitä nykyään ei voi edes käsittää. Juttelimme muurista, kahdesta eri Saksasta sekä siitä, kuin sille läntiselle puolelle pyrittiin välillä jopa auton konepellin alle moottorin ympärille piiloutuneina tai itse rakennetulla kuumailmapallolla. Ja kun nelivuotias Holocaust mahnmalin jälkeen laski liukumäkeä leikkipaikalla, jonka alle Hitlerin bunkkeri oli haudattu, puhuimme siitä, että yleensä hyvä kuitenkin, lopulta, voittaa.
Yhtenä päivänä juttelin meidän vakiopuistossamme yöt nukkuvan kodittoman kanssa. Yleensä meidän tullessamme mies oli jo herännyt ja keräämässä tavaroitaan, mutta sinä aamuna hän vielä nukkui. Nelivuotiaan leikkiessä mies tuli kysymään, olimmeko me laittaneet hänen nukkuessaan rahaa hänen kuppiinsa. Mies olisi halunnut palauttaa rahan, sillä ei sitä kuulemma tarvinnut. Toisin kuin monien museo- ja kahvilatyöntekijöiden kanssa, tuon miehen kanssa kommunikointi oli helppoa, sillä mies puhui täydellistä englantia.
Sinä päivänä juttelimme esikoisen kanssa erityisen paljon eriarvoisuudesta.
Yhtenä päivänä juttelin meidän vakiopuistossamme yöt nukkuvan kodittoman kanssa. Yleensä meidän tullessamme mies oli jo herännyt ja keräämässä tavaroitaan, mutta sinä aamuna hän vielä nukkui. Nelivuotiaan leikkiessä mies tuli kysymään, olimmeko me laittaneet hänen nukkuessaan rahaa hänen kuppiinsa. Mies olisi halunnut palauttaa rahan, sillä ei sitä kuulemma tarvinnut. Toisin kuin monien museo- ja kahvilatyöntekijöiden kanssa, tuon miehen kanssa kommunikointi oli helppoa, sillä mies puhui täydellistä englantia.
Sinä päivänä juttelimme esikoisen kanssa erityisen paljon eriarvoisuudesta.
Mutta kun nyt katson Pikkuveljeä, joka muutaman kuukauden kuluttua on samanikäinen kuin isoveljensä Berliinin-kesänään ja jolle maailma on salapoliisileikkejä ja haaveita omasta koiranpennusta, mietin, oliko esikoinen lopulta silloin niin iso kuin se silloin tuntui - vai onko vain niin, että se pienempi on vauva aika paljon pidempään.