torstai 29. elokuuta 2019

Nelivuotiaasta, historiasta ja pikkuveljestä.


Kun kesäkuussa 2015 lähdimme kuukaudeksi Berliiniin, esikoinen oli juuri täyttänyt neljä vuotta. Koska mies oli päivät töissä, vietimme suurimman osan Berliinin-kuukaudestamme ihan kahdestaan. Aika pian meille muodostui oma päivärutiinimme, josta emme juurikaan poikenneet. Aamupäivisin suuntasimme johonkin Mitten monista leikkipuistoissa ja istuin puistonpenkillä lukemassa kirjaa samaan aikaan, kun nelivuotias kiipeili liukumäkeä väärään suuntaan tai keinui graffitiseinän edessä. Lounasaikaan palasimme kotiin Auguststrasselle syömään jotain nopeaan ja lounaan jälkeen suuntasimme sen päivän retkellemme. Kuukauden aikana kävimme kahdesti Legolandissa, useamman kerran ostoksilla, ihastelimme dinosaurusten luurankoja luonnontieteellisessä museossa, teimme ikkunaostoksia Mitten pikkuputiikeissa, ajoimme keltaisella U-bahnilla ja tutustuimme kahdestaan aika moneen kaupungin museoista sekä historiallisista paikoista. Välipalalle menimme usein johonkin pieneen kahvilaan, josta valitsimme mieluiten pöydän kadulta. Jos liikuimme Mittessä, kävimme yleensä ensin katsomassa, mahtuisiko Katjesin kahvilaan, meidän lempipaikkaamme.

Mutta ennen kaikkea sen kuukauden aikana juttelimme paljon, ihan koska päivisin meitä suomea puhuvia ja puheliaita oli vain me kaksi. Puhuimme ystävistä, koti-ikävästä, lastenohjelmista, silloin lukemastamme Prinssi Kaspianista, autoista ja legoista. Sen lisäksi juttelimme kuitenkin myös isommista asioista. Aina kun jollain Mitten kadulla törmäsimme katukivetykseen naputettuihin muistolaattoihin, luimme ääneen laattoihin kaiverretut nimet ja vuosiluvut sekä keskitysleirin nimen. Kun ohitimme juutalaiskorttelissa laihojen ihmisten muistomerkin, puhuimme pahuudesta ja siitä, kuinka joskus ihmiset ovat tehneet sellaista, mitä nykyään ei voi edes käsittää. Juttelimme muurista, kahdesta eri Saksasta sekä siitä, kuin sille läntiselle puolelle pyrittiin välillä jopa auton konepellin alle moottorin ympärille piiloutuneina tai itse rakennetulla kuumailmapallolla. Ja kun nelivuotias Holocaust mahnmalin jälkeen laski liukumäkeä leikkipaikalla, jonka alle Hitlerin bunkkeri oli haudattu, puhuimme siitä, että yleensä hyvä kuitenkin, lopulta, voittaa. 

Yhtenä päivänä juttelin meidän vakiopuistossamme yöt nukkuvan kodittoman kanssa. Yleensä meidän tullessamme mies oli jo herännyt ja keräämässä tavaroitaan, mutta sinä aamuna hän vielä nukkui. Nelivuotiaan leikkiessä mies tuli kysymään, olimmeko me laittaneet hänen nukkuessaan rahaa hänen kuppiinsa. Mies olisi halunnut palauttaa rahan, sillä ei sitä kuulemma tarvinnut. Toisin kuin monien museo- ja kahvilatyöntekijöiden kanssa, tuon miehen kanssa kommunikointi oli helppoa, sillä mies puhui täydellistä englantia.

Sinä päivänä juttelimme esikoisen kanssa erityisen paljon eriarvoisuudesta.

Mutta kun nyt katson Pikkuveljeä, joka muutaman kuukauden kuluttua on samanikäinen kuin isoveljensä Berliinin-kesänään ja jolle maailma on salapoliisileikkejä ja haaveita omasta koiranpennusta, mietin, oliko esikoinen lopulta silloin niin iso kuin se silloin tuntui - vai onko vain niin, että se pienempi on vauva aika paljon pidempään.

maanantai 26. elokuuta 2019

Donna Tartt: Tikli.

”Kuinka olin pelkästään varastoon kätketyn salaisuuteni perusteella saattanut uskoa olevani parempi ihminen, viisaampi ihminen, ylevöityneempi ja arvokkaampi ja elämän arvoinen ihminen? Niin olin kuitenkin uskonut. Maalaus oli saanut minut tuntemaan itseni vähemmän kuolevaiseksi, vähemmän tavalliseksi. Se oli ollut tukeni ja turvani, elämänlankani ja minuuteni summa. Se oli ollut lakikivi joka oli pitänyt katedraalini holvit pystyssä. Kun yhtäkkiä menetin sen tuen, oli kauheaa havaita, että koko aikuiselämääni oli vaivihkaa pitänyt yllä suuri, kätketty, hurjapäinen ilo: vakaumus, että koko elämäni tasapainotteli sellaisen salaisuuden varassa, joka saattoi minä hetkenä hyvänsä räjäyttää sen hajalle.” 


Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch, 2013. suom. Hilkka Pekkanen)
WSOY, 895 sivua.


Maalaus oli sekä näyttelyn pienin että koruttomin: keltainen tikli yksivärisellä taustalla, sidottu orteensa tikunohuesta nilkastaan. Ketju linnun jalassa oli niin lyhyt, että lintu saattoi lehahtaa lentoon vain palatakseen saman tien takaisin, laskeutuakseen toivonsa menettäneenä, mutta silti pienessä maalauksessa oli jotain maagista, jotain taianomaista. Ota se, kääri se sanomalehtiin ja pakkaa alimmaiseksi matka-arkkuun, vaati räjähdyksen voimasta lattialle murtuneiden parrujen ja rojun sekaan sinkoutunut vanhus ennen kuolemaansa ja jonkun, ehkä sattuman, saattelemana Theo nappaa Carel Fabritiuksen vuonna 1654 maalaaman, mittaamattoman arvokkaan Tiklin mukaansa ja kuljettaa sen pois museosta kenenkään huomaamatta.

Ihminen voi katsoa kuvaa viikon ja unohtaa sen sitten lopullisesti. Voi myös katsoa kuvaa sekunnin ja ajatella sitä lopun ikäänsä, sanoi Joan Miró.

Kolmetoistavuotias Theo Decker menettää äitinsä järkyttävässä terroriteossa, joka räjäyttää taivaan tuuliin Metropolitanin taidemuseon sekä osan Fifth Avenueta. Kuin ihmeen kaupalla Theo jää henkiin ja onnistuu ryömimään tuhoutuneesta ja sekasortoisesta museosta kadulle mukanaan Tikli, pikkuruinen, arvoituksellinen maalaus, jota hänen äitinsä vasta hetki sitten ihaili. Jäätyään yksin Theo päätyy ensin koulukaverinsa varakkaan perheen hoiviin Park Avenuelle, sen jälkeen holtittoman ja vuosiksi kadonneen hulttioisänsä mukana Las Vegasiin ja lopulta takaisin New Yorkiin. Koko ajan mukana seuraa myös Tikli, käärittynä tyynyliinaan ja teippiin, piilossa mutta kuitenkin jollain mystisellä tavalla aina läsnä. Sekä taulun palauttaminen että pitäminen tuntuu Theosta mahdottomalta, mutta ajan kuluessa verkko Theon ja Tiklin ympärillä tuntuu vain kiristyvän. Aina kun ei olekaan niin, että hyvästä syntyisi pelkkää hyvää ja pahasta pelkkää pahaa.

”Sopivaa sanaa ei ollut. Pikemminkin oli kysymys siitä, että mitättömän pienet asiat - koulun aulassa kajahtava nauru, luonnontieteen luokan terraarion poikki kipittävä elävä gekko - saivat minut tuntemaan itseni yhtäkkiä onnelliseksi, ja seuraavassa hetkessä mieleni teki itkeä. Joskus iltaisin Park Avenuelta puhalsi kostea, pölyinen tuuli juuri silloin kun ruuhkaliikenne alkoi vähentyä ja kaupunki alkoi tyhjentyä yöksi; oli sateista, puihin oli puhkeamassa lehtiä, kevät oli syvenemässä kesäksi; kadulta kuului autontorvien surullinen huuto, märän katukivetyksen kosteassa hajussa oli jotain sähköistä, tungoksen ja elämäänsä jähmettyneiden yksinäisten sihteerien ja paperipusseja tai kasseja kantavien lihavien miesten tuntua, kaikkialla tuntui tungeksivien ja elämän kamppailussa tempoilevien olentojen jähmeä murhe. Viikkokausia olin ollut jähmettyneisyyden ja sulkeutuneisuuden tilassa; nyt avasin suihkussa hanan mahdollisimman auki ja huusin ääneti. Kaikki oli vereslihalla ja tuskallista ja hämmentävää ja väärin, ja silti tuntui siltä kuin minut olisi raahattu jääkylmästä vedestä avannon läpi aurinkoon ja kirkkaaseen kylmyyteen.”

Tikli on kertomus ystävyydestä ja menetyksestä, taiteesta, syyllisyydestä, rikkinäisyydestä, rikollisuudesta ja itsensä etsimisestä. Donna Tarttin läpimurtoromaanin Jumalat juhlivat öisin tavoin se on lähes tuhatsivuinen tiiliskivi, joka polveilee, pureutuu yksityiskohtiin ja pakottaa lukijansa todella uppoamaan luomaansa maailmaan. Tarttin esikoisesta poiketen Tikli kuitenkin jollain tavalla menettää otteensa puolivälin hidastempoisissa ja huumehuuruisissa Las Vegasin -luvuissaan, ja vaikka paluu New Yorkiin palauttaakin hetkellisesti kirjan alun lumouksen, ei tarina ihan kanna loppuun asti. On yksityiskohtia, juonenkäänteitä ja tarkkaa kuvausta, mutta silti Tiklistä puuttuu se jokin, joka jotenkin oikeuttaa kirjan yhdeksänsataa sivua - itse tarina, kun ehkä olisi toiminut paljon lyhyemmässä paketissa.

Silti, pienestä pettymyksestä huolimatta, tartuin Tiklin jälkeen vielä Tarttin kolmanteen kirjaan, Pieneen ystävään. Ehkä Tarttin tyyli toimii kuitenkin paremmin astetta lyhyemmässä muodossa ja enemmän dekkarimaisessa tarinassa.

”Isä baccarat-pöydän ääressä ilmastoidussa yössä. Kaikessa on aina piilevä taso. Onnen synkät tunnelmat ja ilmenemismuodot. Isä tutki tähtiä, viivytti suuren vedon lyömistä kunnes Merkurius perääntyi taivaalla, tavoitteli tietoa tiedon tuolla puolen. Musta hänen onnenvärinsä, yhdeksän hänen onnennumeronsa. Jaa vielä kortit. On olemassa jonkinlainen kuvio, ja me olemme osa sitä. Mutta jos ajatusta kuviosta raapi pintaa syvemmältä (ja sitä isä ei ilmeisesti ollut koskaan vaivautunut tekemään), löysi niin tumman tyhjyyden, että se tuhosi ehdottomasti kaiken nähdyn ja koetun valon.”

perjantai 23. elokuuta 2019

Ne rehelliset kuulumiset.


Mitä oikeasti kuuluu?
Tällä hetkellä kuuluu ihan hyvää. Näin pari viikkoa loman jälkeen työ- ja arkirytmi alkaa sujua jo aika kivuttomasti eikä kesähaikeus ja sen ihanan joutilaisuuden ikävä juurikaan enää iske. Nämä ensimmäiset viikot ovat tosin olleet lähinnä opettelua, ja kohta palettiin lisätään myös jokasyksyiset vanhempainillat, poikien harrastukset ja miehen työmatkat - puhumattakaan päiväkodin koulutuspäivästä, jonka ajaksi Pikkuveljelle pitäisi löytää joku muu hoitopaikka. 

Toisaalta töiden alku on kyllä myös väsyttänyt taas ihan uskomattoman paljon, ja etenkin iltaisin tuntuu, ettei minkään ylimääräisen suunnitteluun kyllä ole yhtään energiaa. Viime viikkoina elämä onkin keskittynyt työpaikan ohella lähinnä kotiin, ja olen aika onnellinen siitä, että edes tokaluokkalainen osaa jo organisoida ohjelmaa ihan itse itselleen. Se maaginen oma aika on tosin jäänyt aika vähäiselle, kun päiväkotilainen kaipaa iltaisin syliä ja poikien mentyä nukkumaan alan itsekin olla jo ihan poikki, mutta ehkä tähänkin rytmiin taas tottuu. Useampana iltana olen nukahtanut sohvalle tai päiväunille.

Jotenkin tuntuu, että kun tuo koko vuoden painanut asuntoasia ratkesi vuokralaisten kautta edes väliaikaisesti, on myös ollut muutenkin helpompi hengittää ja pienet murheet eivät ole tuntuneet niin ylitsepääsemättömältä.


Mitä tapahtuu työrintamalla?
Siinä missä moni ystävä ja kaveri on tänä syksynä tehnyt työrintamalla pienempiä ja isompia muutoksia, oli minusta erityisen kivaa vaihtelua palata vanhaan, tuttuun kouluun - etenkin, kun viimeiset viisi vuotta olen aina syksyisin aloittanut uudessa työpaikassa. Tänä vuonna minulla on entistä enemmän myös alakoulun tunteja, joista olen myös alkanut pitää ihan älyttömästi. Ruotsin aloitin tänä syksynä kahden kutosluokan kanssa, ja oli aika mahtava huomata, että suurin osa väritti kirjan alkusivujen motivaatiomittarinsa ihan maksimilukemiin asti. Erityisesti kutosten kanssa olenkin yrittänyt panostaa extrapaljon näihin ihan ensimmäisiin tunteihin, jotta kaikille jäisi sellainen tunne, että uuden kielen oppiminen on helppoa ja hauskaa ja että ruotsin tunneille on kiva tulla. Ruotsi on ihan paras oppiaine -kommenttien jälkeen voikin sitten aina palata motivoituneena myös sinne yläkoulun puolelle opettamaan kasiluokkalaisille, kuinka perfekti muodostetaan ja keskustelemaan siitä, miksi lippis nyt vaan pitää ottaa luokassa pois päästä.


Parisuhde/perhe/ystävät?
Nää on näitä viikkoja, kuukausia ja vuosia, joina parisuhde ja ystävät kyllä pakostikin kärsivät siitä, ettei vuorokaudessa yksinkertaisesti ole tarpeeksi tunteja. Me olemme pyrkineet pitämään kalenterimme mahdollisimman tyhjinä niin, että harrastuksesta toiseen juoksemisen ja läpsystä lastenhoitovuoroa vaihtamisen sijaan teemme paljon asioita yhdessä kaikki neljä, ihan ilman mitään suunniteltua, kalenteriin kirjattua tai ihmeemmin organisoitua. Erityisesti viikonloput ovat perheen yhteistä aikaa, jolloin ajetaan silloin tällöin myös mummolaan ja esikoinen näkee myös kavereitaan.

Parisuhdeaikaa pitäisi ehtiä ottaa myös, mutta aina se tuntuu yhtä vaivalloiselta, kun isovanhemmat asuvat kuitenkin tunnin ajomatkan päässä. Arjessa olisi superkiva päästä vaikka yhdessä lenkille, mutta lapsenvahdin palkkaaminen sitä varten tuntuu vähän turhalta. Tällä hetkellä pidämme treffejä iltaisin HBO:n parissa.

Viime viikolla olin yhtenä iltana ystävän kanssa ulkona syömässä ja vaihtamassa kuulumisia, ja vitsit, että noita hetkiä pitäisi vaan jaksaa organisoida useammin.


Matkat?
Haaveilen tällä hetkellä ihan hurjasti junamatkasta Pietariin. Ajatus siitä, että ulkomaille pääsisi parissa tunnissa ilman lentämistä, tuntuu näin lentopelkoisena maailmantuskailijana erityisen kiehtovalta, ja lisäksi Pietarissa kiinnostaa täysin toisenlainen kulttuuri sekä historia. Kesällä emme käyneet tänä vuonna millään pidemmällä matkalla, ja nyt töiden alettua on alkanut tuntua, että ehkä olisi sittenkin pitänyt nipistää jostain ja vain lähteä.


Harrastukset/hyvinvointi?
Olen pyrkinyt pitämään kiinni siitä, että vaikka olisi kuinka kiire, käyn silti lenkillä joka viikko vähintään kaksi, mieluiten kolmen kertaa ja että yksi lenkeistä on aina vähän pidempi. Toissaviikolla juoksin ekan kymppini, mistä olin kyllä tosi fiiliksissä. Sen sijaan joogainnostukseni olen tällä hetkellä kadottanut ihan täysin, mikä on kyllä tosi harmi, sillä etenkin töiden alettua olen huomannut, kuinka koko kroppa ihan huutaa lempeyttä ja venyttelyä.


Inspiroi eniten/ vähiten?
Eniten inspiroi hyvä kasvisruoka, koti-illat, saunominen, pitkät lenkit Ed Sheeranin tahdissa, poikien kanssa touhuaminen sekä Hanko sushin medium-lajitelma. Vähiten inspiroi pimeys, sade, viikon ruokalistan keksiminen kiireessä ennen kauppareissua sekä jokailtainen oman huoneen siivoamisesta vääntäminen.


Tällä hetkellä syön/katson/luen?
Kesän ulkona syömisten jälkeen on ollut jotenkin tosi kiva saada taas ruokarytmikin jotenkin normalisoitua. Olemme jo jonkin aikaa pyrkineet siihen, että viikolla syömme vain kalaa ja kasviksia ja viikonloppuna voimme sitten halutessamme ostaa myös lihaa, mieluiten kyllä kanaa. Koulussa syön kahtena päivänä viikossa eväitä ja kolmena päivänä koulun kasvislounaan, jotka ovat nykyään ihan superhyviä. Kotona laitan nykyään eniten erilaisia pastoja ja keittoja ja sokerin syömistä olemme pyrkineet miehen kanssa vähentämään nyt ihan selvästi.

Viime aikoina olemme miehen kanssa vähän kyllästyneet Netflixiin ja siirtyneet sen sijaan HBO:n sarjojen pariin: viimeksi katsoimme loppuun True Detectiven kolmannen kauden, josta tykkäsimme molemmat. Nyt syksyn edetessä tulee varmasti katsottua myös ihan sitä perinteistä telkkaria, ja ohjelmauutuuksista odotan eniten Tempparien uusinta kautta.

Iltaisin kahlaan läpi Donna Tarttin tuotantoa sekä J.K. Rowlingia. Tiklin sain luettua viime viikolla ja sen jälkeen siirryin lukemaan Pientä ystävää, esikoisen kanssa luemme viimeistä Harry Potteriamme. Näiden jälkeen lukulista on ihan tyhjä, joten erityisen hyviä kirjoja saa mielellään suositella.


Mitä odotan?
Veronpalautuksia (koska mies muutti omaa veroilmoitustaan ihan superpaljon, saan minäkin odottaa rahojani jonnekin loppuvuoteen), Tempparien uusinta kautta, muutamaa kirjastosta varaamani dekkaria, viikonloppua (aina vaan ja myös niiden kivojenkin työviikkojen jälkeen) sekä sitä, että perheen kolmevuotias alkaisi vähitellen nukkua pidempään kuin seitsemään.

tiistai 20. elokuuta 2019

J. K. Rowling sai poikani innostumaan lukemisesta.


Puolitoista vuotta sitten luimme ensimmäisen Harry Potterimme, sen koko sarjan aloittavan. "Miten näin hyvää kirjaa voi edes olla olemassa?" totesi kuusivuotias jo siinä vaiheessa, kun Harry oli vasta saapumassa Tylypahkaan ja olisin itse voinut sanoa ihan samoin. Se, etten itsekään ollut siihen mennessä lukenut yhden yhtä Potteria, olikin lopulta aika iso etu: nyt Tylypahkan taikamaailma aukesi meille yhtä aikaa ja saatoimme arvailla tulevia juonenkäänteitä sekä ratkaisuja yhdessä, kun tarina ei ollut kummallekaan tuttu.

Kouluun mennessään esikoinen osasi kyllä jo lukea, muttei kovinkaan sujuvasti. Siinä ekaluokan ensimmäisessä vanhempainillassa opettaja suositteli, että lukemaan opettelevia lapsia luetettaisiin kotona joka päivä kymmenen minuutin verran ja otimme sen meillä jonkinlaiseksi säännöksemme: aina ennen, kun ekaluokkalainen sai juosta soittamaan kaverin ovikelloa, oli päivän kymmenminuuttinen oltava tehty. Niinä hetkinä, kun tunsin itseni todelliseksi natsimutsiksi, muistelin joitain oppilaitani; niitä opettamiani ysiluokkalaisia poikia, joista kukaan ei osannut kirjoittaa postikorttia oikein, koska ei ollut sitä ikinä ennen tehnyt, sekä niitä lukuisia yläkoululaisia, jotka kehuskelivat sillä, etteivät kinä elämässään olleet lukeneet yhtään kirjaa. Vaikken välttämättä halunnutkaan, että ekaluokkalainen ihan heti tarttuisi johonkin venäläiseen klassikkoon, halusin, että hän oppisi lukemaan sujuvasti niin, ettei puutteellinen lukutaito ikinä olisi hänelle este elämässä.

Ensimmäisen luokan aikana ekaluokkalainen suoritti lukumestarin arvosanan - joskin usein aika pitkin hampain ja useamman kerran keskustelimme siitä, miksi meillä pitää lukea ihan joka päivä. Vaikka esikoinen rauhoittuikin mielellään iltasatuhetkeksi yhteisen kirjan ääreen, ei oma itsenäinen lukeminen juuri tuntunut inspiroivan. Ei kunnes loppukeväästä, kun en esikoisen mielestä ehtinyt lukea Harry Potter -sarjaa toivottuun tahtiin, ekaluokkalainen hoksasi, että pystyy lukemaan itsekin ihan mitä tahansa.

Samaan aikaan kun luimme kesällä yhdessä ensin Feeniksin killan ja sen jälkeen Puoliverisen prinssin, aloitti ekaluokkalainen koko sarjan alusta. Kesän loppuun mennessä se oli lukenut itsekseen sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa.

Kesän aikana esikoisen ääneen lukeminen muuttui ensin koko ajan hiljaisemmaksi, vaihtui sitten pelkäksi huulien liikkeeksi ja nyt elokuussa havahduin siihen, että tokaluokkalainen lukee paksua, kuvatonta kirjaansa aivan äänettömästi. Niitä viimevuotisia yhteisiä lukuhetkiä tulen varmasti vielä kaipaamaan - niitä sellaisia, joina ekaluokkalainen uppoutui lukemaansa kirjaan ja unohti kokonaan silmäillä kelloa - mutta toisaalta nautin siitä, etten enää joudu patistamaan ketään kirjan ääreen vaan esikoinen tarttuu siihen ihan omasta tahdostaan ja lukee joka päivä moninkertaisesti sen ajan, jonka viime vuonna luki kelloa vilkuillen. "Yksi sivu vielä", se huikkaa, kun olen huudellut sitä syömään useamman kerran. Viimeisen viikon ajan se on kotona ollessaan liikkunut koko ajan Harry Potter ja kuoleman varjelukset kädessään, koska aina on aikaa vielä muutamalle kappaleelle.

Että kiitos, J.K. Rowling: juuri sinä sait minun(kin) poikani innostumaan lukemisesta. Ja kunhan olemme kahlanneet loppuun kaikki Harry Potterit, siirrymme seuraavaksi yhdessä Taruun sormusten herrasta.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Pieniä parempia valintoja: pakkauksettomuus sekä Lushin uutuuksia.


*kuvan tuotteet saatu

Heinäkuun lopussa vietettiin maailman ylikulutuspäivää. Jo useampana vuonna olen suunnitellut päiväksi jotain postausta ja ihan yhtä usein olen havahtunut päivään vasta, kun luen siitä uutisista. Ei toki ihmekään: joka vuosi ylikulutuspäivä tulee edellisvuotta aikaisemmin. Tänä vuonna maailman uusiutuvat luonnonvarat oli käytetty loppuun heinäkuun 29. päivänä. Meidän suomalaisten ylikulutuspäivä tuli vastaan vielä aiemmin, tänä vuonna huhtikuun viidentenä. Reilussa neljässä kuukaudessa olimme käyttäneet loppuun kaiken sen, minkä olisi kestävän kehityksen kannalta pitänyt riittää kahdeksitoista kuukaudeksi; meidän suomalaista kulutuskäyttäytymisen mahdollistamiseksi tarvittaisiin yhden maapallon sijaan 3,8 maapalloa.

Joku viikko sitten törmäsin netissä lainaukseen kuka muu pelastaisi maailman jos et sinä, jota jäin pohtimaan pidemmäksi aikaa. Onneksi maailman pelastaminen voi olla myös pieniä arjen valintoja, joilla omaa kuluttamista voi muokata kestävämpään suuntaan ja samalla tehdä myös arjesta vähän helpompaa. Yksi keino tähän on ostaa vain tarpeeseen ja ostaessaan pyrkiä valitsemaan tuotteita, jotka on tuotettu mahdollisimman ekologisesti ja esimerkiksi mahdollisimman vähin pakkausmateriaalein. Oman kulutuskäyttäytymisen tarkkaileminen on erityisen tärkeää ihan jo siksi, ettei niitä kaikista tehokkaimmin kierrätettäviä materiaalejakaan voi käyttää loputtomasti.

Muovin kulutuksesta, kertakäyttömuovijätteestä sekä kierrätysmateriaalien järkevästä käytöstä kirjoitin blogiin jo maaliskuussa, kun vaihdoin myös shampooni palaversioon. Sen jälkeen kylpyhuoneen muovipurkkien määrä on vähentynyt sitä mukaan, kun ne vanhimmatkin purkinloput on käytetty loppuun ja korvattu kiinteillä, pakkauksettomilla versioilla. Siksi olin erityisen iloinen siitä, että kun noudin pari viikkoa sitten postista paketillisen Lushin syksyn uutuustuotteita, ainoastaan huulikuorinta oli purkissa ja kaikki muu - suihkuöljyt, vartalonkuorinta, saippua sekä jopa hoitoaine - olivat paloina paperipusseissa. Pakkauksettomuus onkin yksi Lushin perusperiaatteista, ja jotta ympäristöä kuormittava muovipakkausten valmistus, käyttö ja hävitys olisi mahdollisimman vähäistä, valmistetaan Lushilla tuotteet mahdollisimman pitkälti kiinteään muotoon. Suihkugeelit ja kosteusvoiteetkin, jotka ainakin vielä pitää pakata johonkin muuhun kuin paperikääreeseen, pakataan Lushilla kierrätysmuovista valmistettuihin purkkeihin ja pulloihin, jonka nekin voi käytön jälkeen jatkokierrättää Lushin myymälässä. Jokainen kierrätetty kosteusvoidepurkki tai vaihtoehtoisesti suihkugeelin sijaan ostettu palasaippua pienentää sitä pelkistä tuotteiden pakkauksista tulevaa kaatopaikkajätevuorta, joka vuosittain kasvaa miljooniksi tonneiksi.

Siinä missä joskus aiemmin täytin kylpyhuoneen erilaisilla pulloilla ja purnukoilla, ostan nykyään pakkauksissa enää vain ne kosteusvoiteet, hammastahna, deodorantin ja kasvoveden ja kaikki muu kosmetiikka on erilaisina pahvisissa tai paperisissa kääreissä kulkevina paloina. Lushin tämän syksyn uutuuksista ihastuin muuten erityisesti suihkuöljyyn, joka sopii enemmän kuin hyvin minunlaiselleni superlaiskalle kosteusvoiteen käyttäjälle ja jonka myötä se yksi pakollinen kosteusvoidepakkauskin riittää taas entistä pidemmäksi aikaa.


Pieniä parempia valintoja -postaussarjassa esitellään niitä arjen ympäristöystävällisiä valintoja, joita kuka tahansa voi tehdä suhteellisen helposti:

perjantai 16. elokuuta 2019

Claire Mackintosh: Anna minun olla.

”Suhteemme oli nuori: pelkkä kipinä, joka oli yhtä helppo tukahduttaa kuin saada leimahtamaan liekkiin. En olisi mitenkään voinut silloin tietää, että lakkaisit rakastamasta minua ja että minä lakkaisin rakastamasta sinua. En voinut mitään sille, että katseesi intensiivisyys ja tunteittesi syvyys imartelivat minua.
     Olit valmis kuolemaan minun vuokseni, ja sillä hetkellä ajattelin, että minäkin voisin kuolla sinun vuoksesi.
     En vain tullut koskaan ajatelleeksi, että kummankaan meistä tarvitsisi oikeasti tehdä sitä.”


Claire Mackintosh: Anna minun olla (Let me lie, 2018. suom. Päivi Pouttu-Deliere)
Gummerus, 437 sivua.


On kulunut vuosi siitä, kun Anna menetti viimeisenkin vanhempansa: hänen äitinsä heittäytyi Beachy Headin itsemurhapaikan jyrkänteeltä mereen, ihan niin kuin Annan isä seitsemän kuukautta aiemmin. Kuluneen vuoden Anna on yrittänyt kasata elämäänsä kokoon ja saada jotain selvyyttä siihen, miten hänen vanhempansa, joista kumpikaan ei ollut masentunut, ahdistunut tai itsetuhoinen, päätyivät kalliolle odottamaan nousuvettä taskut täynnä kiviä. Suru on monimutkaista: joinain päivinä Annan täyttää lamaannus, joka kaataa hänet sänkyyn peiton alle, joinain päivinä puhdas viha. Yli kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen molempien vanhempien itsemurha tuntuu yhä käsittämättömältä.

Sitten äidin kuoleman vuosipäivänä postiluukusta kolahtaa kortti. Kuvassa tanssivat kirkkaat värit, pinkit ruusut limittyvät keskenään ja kortin keskellä on kaksi toisiinsa kilahtavaa sampanjalasia. Onnellista vuosipäivää, ilkkuu kortti, ja kääntöpuolella, koneella kirjoitettuna lukee Itsemurhako? Mieti vähän.

Nimetön viesti on Annalle viimeinen todiste: aivan kuin hän oli epäillytkin, eivät hänen vanhempansa suinkaan tehneet itsemurhaa vaan heidät murhattiin. Anna päätyy kortin kanssa jo eläkkeelle jääneen rikosetsivä Murray Mackenzien puheille, joka kiinnostuu tapauksesta, jonka kollegat ovat haudanneet selvitettynä mielenkiintoisimpien tapausten alle. Murray aloittaa tutkimuksen kaikessa hiljaisuudessa uudestaan, vaikka myös hänen omassa elämässään kuohuu: rajatilapersoonallisuushäiriöstä kärsivällä vaimolla Sarahilla on välillä huonoja päiviä ja välillä sellaisia päiviä, joina tekisi mieli työntää pää uuniin tai viiltää ranteet auki.

Sitten Annan portailta löytyy seuraava viesti, tapettu kaniini, ja alkaa olla selvää, että nyt jos koskaan Murrayn apua kaivataan mitä pikimmin.

Poliisin mukaan se oli itsemurha. Annan mukaan se oli murha. Mutta kumpikin heistä oli väärässä.

”Ajan samalle parkkipaikalle, jonne äiti ja isä olivat jättäneet autonsa. Täällä minun ei tarvitse etsiä aaveita, niitä on kaikkialla. He kulkivat näitä polkuja ja ohittivat samoja kylttejä.
     Kävin täällä viimeksi äidin syntymäpäivänä, sillä tunsin olevani lähempänä häntä täällä kuin siinä hautausmaan kulmauksessa, jossa kaksi pientä laattaa muistuttavat vanhempieni kuolemasta. Rantakalliot näyttävät samalta, mutta mielessäni pyörivät kysymykset ovat muuttuneet. En enää mieti ’miksi’ vaan ’kuka’. Kenen kanssa äiti oli sinä päivänä? Mitä isä teki täällä?
     Itsemurhako? Mieti vähän.

Kun olin lukenut kirjaa vähän yli puolen välin, kysyi entinen työkaverini Facebookissa, kannattaisiko kirjaan tarttua. Vastasin, että kirja oli aika perus, toki ihan hyvää kesäviihdettä mutta ei juuri mitään uutta verrattuna niihin kymmeniin muihin uutuusdekkareihin, joita kirjakauppojen hyllyt nykyään pullistelevat. Ja niin se olikin - siinä vaiheessa. Claire Macintosh onnistuu kuitenkin yllättämään lukijan ihan totaalisesti ei pelkästään loppuratkaisullaan vaan myös sillä, ettei kaikki - tai mikään - lopulta ollutkaan sitä, miltä aluksi näytti. Kirjan loputtua selailen sivuja taaksepäin, näen selvästi kaikki minulle annetut vihjeet sekä sen, kuinka luin ne kuitenkin ihan väärin. Se toki oli tarkoituskin: ratkaistaksesi rikoksen sinun täytyy unohtaa stereotypiat ja ennakko-odotukset.

Silti siinä missä esimerkiksi alkuvuodesta lukemani Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuli uniin ja jäi mieleen, en luultavasti muista Claire Macintoshin uusinta enää parin kuukauden päästä. Toisaalta ei ehkä tarvitsekaan. Reiluksi viikoksi kirja tarjosi kuitenkin sopivasti viihdettä, jännitystä ja lopussa täydellisen huijauksen - ihan niin kuin sen oli tarkoituskin.

Olisi pitänyt muistaa, ettei koskaan voi tietää - kirjassa tai elämässä - mitä suljettujen ovien takana tapahtuu.

”Sanotaan, että raha on kaiken pahan alku.
     Syy kaikkiin rikoksiin.
    Kaltaisiani on muitakin - on muitakin, jotka harhailevat maailmalla eläen elämäänsä vain puolittain - ja kaikki ovat joutuneet tähän tilanteeseen rahan takia.
     Joko heillä ei ollut rahaa tai sitten sitä oli liikaa.
     He halusivat jonkun toisen rahoja tai joku halusi heidän rahojaan.
     Mitä siitä seurasi?
     Heiltä vietiin elämä.
     Mutta se ei pääty tähän.”

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Uusi, vanha arki.


Se alkaa joka vuosi juhannuksen jälkeisenä maanantaina: näen kesän ensimmäisen työpainajaisen. Toisin kuin monella muulla opettajalla minulla ei ikinä ole ongelmia päästä lomatunnelmiin tai unohtaa työasioita heti Suvivirren soitua, mutta heti heinäkuussa - silloin kun kesä on oikeasti vasta alussa - alan jo jollain tasolla ja täysin tahtomattani laskeutua takaisin työmoodiin. Kun hyvin voisin istua laiturin nokassa ajattelematta yhtään mitään tai pelkästään uppoutua hyvään kirjaan, huomaan aina aika ajoin ajautuvani stressaamaan töihin paluusta, mahdollisista uusista työkuvioista, jopa pohtimaan jotain tiettyjä opintokokonaisuuksia kylmä hiki otsallani. Heinäkuun loppupuolella jokainen vastaan kävelevä isompi nuorisojoukko nostaa aikaan pienen pakokauhun: noilleko minun tosiaan on, ihan aikuisten oikeasti, kohta pystyttävä taas opettamaan niin elämää kuin epäsäännöllisiä verbejäkin?

Mutta niin vain vanha tuttu arki alkaa aina ensimmäisten päivien jälkeen kummasti sujua, tietenkin. Muutaman viikon kuluttua olo on jo varmasti sen verran helpottunut, että tekisi mieli ravistella itseäni ja luvata, että ensi kesästä en käytä stressaamiseen yhden yhtä päivää. Silti tiedän, että vuoden päästä juhannuksen jälkeisenä maanantaina aloitan sen taas.

Tänä syksynä jotenkin erityisen moni ystävistäni ja kavereistani aloittaa ihan uuden arjen: osa vaihtaa työpaikkaa, muutama jää opintovapaalle, pari on saanut ylennyksen ja jostain syystä useampi aloittaa tänä vuonna yliopisto-opettajana. Minä sen sijaan kaivoin kaapista viime vuoden kirjat ja hyppäsin tuttuun bussiin. Aika monen vuoden tauon jälkeen oli kivaa vaihtelua aloittaa pitkästä aikaa taas paikassa, jossa jo tunsi suurimman osan ja jossa töitä saattoi jatkaa siitä, mihin ne toukokuussa jäivät. Siihen opettajanhuoneen heti vallanneeseen, ihan uskomattoman kovaääniseen, puheensorinaankin pääsi heti mukaan, kun ei itse enää ollut se uusi. Useampaa oppilastakin oli ehtinyt tulla jo ikäväkin. Ne kaikkein pienimmät ryntäsivät halaamaan heti pihalla ja isommatkin tulivat kyselemään kuulumisia.

Tuon kuvan raidallisen paitapuseron ostin muuten heinäkuun lopussa Zarasta. Jo heti Helsingin-lomamme ensimmäisenä päivänä bongasin sen rekiltä ja sovitin, mutta neljänkympin hinta tuntui jotenkin vähän liian suolaiselta, kun siihen mennessä olin viimeisen puoli vuotta ostanut itselleni vaatteita ainoastaan kirpputoreilta. Kahden yön yli mietittyäni oli kuitenkin palattava hakemaan paitaa; päätin, että jos oikea koko edelleen löytyy rekiltä, on sen oltava kohtaloa. Mutta niin vain sovittamani XS oli jo ostettu, kun palasin Aleksanterinkadun liikkeeseen. Niinpä kannoin kassalle vielä jäljellä olleen S-koon ja olin tyytyväinen. Sillä oikeastihan olen ollut XS-kokoinen viimeksi ennen esikoisen odotusaikaa ja joskus on parasta ottaa päätösvalta kohtalolta omiin käsiin.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Toinen puolikas kesälomaa Instagram-kuvissa.


Heinäkuussa pakattiin useampaan kertaan mukaan eväät ja grillattavat ja suunnattiin Lehtisaareen saunomaan ja uimaan. Kun saunasta veteen oli alle kymmenen metriä, onnistui tämä vähän kylmemmälläkin kelillä. // Kahdeksanvuotias oppi mummolassa soutamaan. // Yhdeksättä hääpäivää juhlistettiin yhtenä iltana Suomipopeilla: hyvää musiikkia, ruokaa, juomaa ja ihan koko ilta aikaa yhdessä. // Vakiolenkkipolkuni sai jossain vaiheessa kesää uuden ilmeen.



Kesän kaunein lounas Mikkelin Bistro Holvissa, jossa pysähdyimme syömään ajomatkalla ystävien luokse. Salaattipöytä, kahvi ja jälkkäri sekä pöytiin tarjoiltu annos tofua ja grillattuja kasviksia maksoi vähän reilun kympin. Jos viime kesänä osuimme tuonne ihan sattumalta, niin tällä kertaa olimme tehneet jo pöytävarauksen. // Pojat aloittivat Mikkelin-lomansa pyydystämällä haavilla vesimittareita ja onnistuivat niiden lisäksi saamaan kiinni myös yhden ravunkin. // Naisten saunavuoro ystävän kanssa sen jälkeen, kun talossa oli tullut hiljaista ja kaikki kolme poikaa olivat nukahtaneet. // Taas yksi retki Lehtisaareen ja grillillä kanavartaita ja uusia perunoita.



Ystävien ihana sisäpiha ja uusi koti Yläkaupungilla, jossa piipahdimme koko perhe juhlistamassa yksiä kolmevuotissyntymäpäiviä. // Lounas Kampin Itsudemossa - suosittelen. // Lauttamatka Kauppatorilta Korkeasaareen, asteita kaksikymmentäviisi ja ihan superkaunis Helsinki. //  Siskon kanssa jonottamassa vajaan kuudenkymmenen tuhannen muun kanssa Malmin lentokentälle Ed Sheeranin keikalle.



Ja Se keikka. // Ed Sheeranin jälkeen jäin vielä kahdeksi yöksi siskon luokse Järvenpäähän. Molempina aamuina syötiin terassilla aamupalaksi leipää, pestoa, juustoa, tomaattia, kahvia ja siemennäkkäriä ihan rauhassa - mikä sekin oli minulle jo ihan lomaa. // Helsinki-viikon viimeinen lounas syötiin Töölön vietnamilaisessa Lie Missä, joka oli ihan supelöytö niin ruuan kuin miljöönsäkin perusteella. // Päivä Suomenlinnassa.


Astetta jännempi karkkipäivä, jona maisteltiin siskon pojille tuomia Lontoon-tuliaisia. // Perjantai-iltana kävelin junalla kotiin ja näin Yläkaupungilla tämän. Tuli niin kotoinen fiilis. // Ellinoora Suomipopeilla. // Loman viimeisenä perjantaina vietettiin poikien kanssa kaupunkipäivää ensin vietnamilaisessa lounastaen, sen jälkeen koulu- ja päiväkotivaateostoksilla ja lopuksi vielä taidemuseossa. Emma Ainalan Dear Ambiguity nähtävänä vielä syyskuun alkuun, suosittelen.


Loman ensimmäisen puolikkaan näet tästä.


torstai 8. elokuuta 2019

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton.

”Nykyään, kun elämäni on muuttunut täysin, käy joskus niin, että kun muistelen entisiä aikoja, huomaan ajattelevani: eihän se nyt niin kamalaa ollut. Mutta on myös niitä odottamattomia hetkiä, kun kävelen pitkin aurinkoista jalkakäytävää tai katson miten puunlatva taipuu tuulessa, tai näen marraskuisen taivaan matalalla East Riverin yllä, kun tulen niin tietoiseksi pimeydestä, että suustani on karata uikahdus ja minun täytyy pujahtaa lämpimään vaatekauppaan juttelemaan jonkun ventovieraan ihmisen kanssa vasta saapuneista villapuseroista. Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan vastaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua.”


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (My name is Lucy Barton, 2016. suom. Kristiina Rikman)
Tammi, 164 sivua.


Alun perin Lucy Barton kirjoittautuu sisään sairaalaan umpilisäkkeen poistoa varten. Pieni rutiinitoimenpide venyy kuitenkin ensin päiviksi ja sitten viikoiksi eivätkä lääkärit tunnu mitenkään löytävän syytä Lucyn kuumeelle tai saavan selville, mikä leikkauksessa olisi mennyt vikaan. Koska Lucyn mies vihaa sairaaloita ja on muutenkin kiireinen töiden, kodin ja heidän kahden pienen tyttärensä kanssa, makaa Lucy suurimman osan ajastaan yksin sairaalasängyssään yksityishuoneensa ikkunasta ulos tuijottaen ja hoitajien pikaisia käyntejä odottaen.

Kunnes kolme viikkoa sairaalassa oltuaan Lucy havahtuu yllättäen siihen, että hänen äitinsä istuu tuolissa sängyn jalkopäässä.

Äidin ja tyttären välillä on paljon asioita, joista ei voi ääneen puhua. Kaikista vaikeinta on puhua itsestään ja naisten yhteisestä menneisyydestä - siitä josta on vaiettu vuosia. Siksi äiti kertoo Lucylle pieniä tarinoita, näennäisen jokapäiväisiä kuulumisia kotoa Amgashista sekä juttuja naapureista ja pikkukaupungin asukkaista, ihmisistä jotka he ovat joskus tunteneet. Tyhjänpäiväisistä juoruista rakentuu kuitenkin kuva elämästä, joka on edelleen liian vaikea kohdata.

”Olen tavannut paljon ihmisiä, jopa Keskilännen väkeä, jotka vakuuttavat minulle, ettei maissin kasvamista voi kuulla, mutta he ovat väärässä. Ei minun sydämeni särkymistäkään voi kuulla, kyllähän minä sen ymmärrän, mutta minusta ne äänet, maissin kasvaminen ja sydämen särkyminen, kuuluvat erottamattomasti yhteen.”

Ensivilkaisulta Nimeni on Lucy Barton vaikuttaa kirjalta, jossa ei tapahdu kovinkaan paljoa. Äidin tarinoissa kuuluu kuitenkin myös Lucyn oma lapsuus äärimmäisessä köyhyydessä maissipeltojen keskellä sekä kaltoinkohtelu ja syrjintä, jonka kohteeksi perheen lapset joutuivat. Lucy itse on uskomattoman hauras ja haavoittuva ja kantaa mukanaan lapsuuttaan: vuosiin hän ei ole enää kyennyt palaamaan Amgashiin ja taloon, josta kerran lähti, edes pitämään yhteyttä perheeseensä.

Nimeni on Lucy Barton kuvaa myös viiltävästi äidin ja tyttären suhdetta. On asioita, joista ei saa puhua ja tunteita, joita ei saa näyttää. Silti äidin ja tyttären välillä vallitsee tiivis yhteys, jonka voi aistia äidin myös äidin ilmeettömyydessä ja hiljaisuudessa, siinä miten hän matkustaa elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneella, suunnistaa yksin läpi Manhattanin ja nukkuu viisi yötä tyttärensä sairaalasängyn jalkopäähän asetetulla tuolilla. Minä pärjään vähällä unella, äiti sanoo varavuoteesta kieltäytyessään. Jos ei osaa sanoa rakastavansa, voi sanoa edes sen.

Äitien kuuluu suojella lapsiaan, sanoo äiti myös. Siinä tehtävässä epäonnistuminen näkyy vielä sukupolvienkin päästä.

Siinä missä Elizabeth Stroutin toinen teos, novellikokoelma Kaikki on mahdollista, toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena, tuntuu kaksiosaisen sarjan aloittava Nimeni on Lucy Barton kaipaavan jatko-osaa avautuakseen. Ilman novellikokoelmaa Lucy Barton on enimmäkseen yksittäisiä tarinoita ja pieniä muistoja, joita kyllä raotetaan mutta joiden kursiminen yhteen jää lukijan tehtäväksi. Sen kaikkein tärkeimmän lukija joutuu poimimaan rivien välistä: vaikeimmista, synkimmistä asioista ei aina uskalla puhua edes sivulauseissa.

”Tämä on rakkaustarina. Tämä on tarina miehestä, joka on kärsinyt jokaisena elämänsä päivänä siitä, mitä tuli tehneeksi sodassa. Tämä on tarina vaimosta, joka pysyy miehensä rinnalla, koska useimmat sen sukupolven naiset pysyivät, ja hän tulee tyttärensä sairaalavuoteen äärelle ja puhuu pakonomaisesti siitä, miten kaikkien avioliitot rakoilevat, eikä hän edes tajua sitä, ei hän tiedä mitä tekee. Tämä on tarina äidistä, joka rakastaa tytärtään. Epätäydellisesti. Kukapa meistä täydellisesti rakastaisikaan?”

maanantai 5. elokuuta 2019

Kuinka meistä tuli (vastentahtoisesti) asuntosijoittajia.


Helmikuusta alkaen olemme eläneet eräänlaisessa välitilassa.

Kun haimme uuden kotimme avaimet, kiinnitin omani ylimääräisellä lenkillä jo ennestään ihan täyteen avainnippuun. Koska se ei mahtunut samaan lenkkiin muiden monien avainten kanssa, roikkui uuden kodin avain vähän orpona omassa lenkissään, ihan niin kuin se olisi jotenkin väärässä paikassa, kiinni korkeintaan väliaikaisesti. Viikosta toiseen katselin sitä uutta ylimääräistä avainta ja ajattelin, että juuri sillä tavalla, vähän väärin, koko asunnon vaihtokin oli mennyt.

Sillä yhä edelleen se meidän vanha kotimme on myymättä, ja kahdesta asunnosta maksaminen on alkanut näin puolen vuoden jälkeen näkyä aika selvästi niin kukkarossa kuin pinnassakin.

Huhtikuussa kannoimme tavarat uuteen kotiin. Emme poksauttaneet auki kuohuviiniä niin kuin siinä kuvitelmassani, jonka olin tilanteesta mielessäni luonut, tai suunnitelleet päät pilvissä unelmiemme keittiötä poikien mentyä nukkumaan. Parin päivän kuluttua kutsuimme joukon ystäviä juhlistamaan vappua uuteen kotiimme, mutta tupareista emme kumpikaan edes aloittaneet keskustelua. Osoitteenmuutoskortitkin jätimme lähettämättä. Vaikka asunto olikin nyt meidän, tuntui, ettei se ollut kunnolla oma, kun se vanhakin koti oli edelleen myymättä ja että jossain vaiheessa joku veisi sen kuitenkin meiltä pois. Kun joku toivotti onnea uuteen kotiin, oikein hätkähdin, että niin, kai tässä nyt pitäisi olla onnellinen.

Sitten yhtenä viikonloppuna aika pian meidän muuttomme jälkeen kiinteistövälittäjämme ihan yllättäen otti lopputilin ja hävisi ilmoittamatta meille - tai firmalle - yhtään mitään. Lopulta useamman viikon epäselvyyksien ja epätietoisuuden jälkeen päädyimme vaihtamaan koko välitysfirmaa. Vaikka olimme uuden firman välittäjään, stailaukseen ja markkinointiin tyytyväisiä, tuntui aina olevan jotain, mikä ei ihan riittänyt. Näytöissä kävi kyllä katsojia, usein uusia kiinnostuneita, mutta siinä meille rakkaassa kodissa tuntui olevan aina jotain pientä, miksi se ei mennyt kaupaksi: liian monta huonetta neliöihin nähden tai toisaalta liian vähän huoneita, kauppa liian lähellä, keittiö liian kapea, vilkas tie ihan vieressä. Tai sitten aika tuntui olevan aina väärä. Puolen vuoden aikana saamistamme tarjouksista yhden jouduimme hylkäämään meille mahdottomien ehtojen takia, toinen oli auttamatta liian matala ja kolmannen ja neljännen jo hyväksyimme, mutta sitten tarjoajat löysivätkin toiset kodit ja peruivat tarjouksensa. Ystävien ja puolituttujen tarinat kodeista, jotka myytiin ensimmäisessä näytössä tai sitten vielä viime hetkillä mutta tarpeeksi ajoissa, lähinnä masensivat, kun meidän kotimme - se jossa ei oikeasti ollut mitään, mikä olisi estänyt myynnin - oli tyhjillään kuukausi kuukauden perään.

Aika monta yötä valvoimme raha-asioita murehtien. Niiden kahden asuntolainan lisäksi miehen vanhempien maatila oli edellisen vuoden lopussa siirtynyt sukupolvenvaihdoksessa miehen hoidettavaksi, ja laina siitä oli niin iso, ettei sitä meillä voinut edes ääneen mainita. Ja kesäksi minä jäin taas työttömäksi, vaikka työt samassa koulussa ja samoissa hommissa jatkuivatkin. Ne liiton kesäksi työttömäksi jääville koko lukuvuoden töissä olleille pätkätyöläisille neuvottelemat hyvät lomarahatkin menetin tänä vuonna, sillä olin kotona vielä sen ensimmäisen kouluviikon, jolloin esikoinen aloitti ensimmäisen luokan.

Että niin meistä sitten tuli - vastentahtoisesti - asuntosijoittajia: parin viikon päästä meidän entiseen kolmioomme muuttaa kaksi parikymppistä ja ihan älyttömän mukavan tuntuista nuorta naista, jotka toivon mukaan tekevät siitä itselleen kodin ainakin joksikin aikaa. Ruutupaperille illan hämärtyvinä tunteina tekemiemme laskelmien mukaan meidän ei pitäisi tällä juuri tienata mutta ainakin saada lainanlyhennys ja asunnon vastikkeet maksettua niin, että omista palkoista ei tarvitsisi enää maksaa kuin yhtä asuntolainaa ja yhtä putkiremonttia ja ettei ihan joka viikko tarvitsisi riidellä siitä, kuinka rahat meidän perheessä riittävät tai herätä aamuyöllä huolehtimaan laskuista. Kun lainat oli saatu neuvoteltua uudestaan ja vuokrasopimus allekirjoitettua - ensimmäistä kertaa itse vuokranantajan ominaisuudessa -, vierähti sydämeltä jo yksi kivi,

Sen suunnittelemamme unelmiemme keittiön siirsimme jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen, mutta yksi toive minulla kyllä on: että jossain vaiheessa uskaltaisin siirtää sen avainnippuni uusimman avaimen ihan siihen viralliseen lenkkiin, järjestää tuparit, lähettää osoitteenmuutoskortit ja poksauttaa auki sen kuohuviininkin.

lauantai 3. elokuuta 2019

Kuukauden vege: (maailman paras) nachovuoka.


Elokuun vegenä laitetaan nachovuokaa, joka on valehtelematta maailman parasta. Ohjeen kokosin alun perin useamman eri ohjeen pohjalta yhdistellen ja mieleisekseni muokaten.


(MAAILMAN PARAS) NACHOVUOKA

200 g maissilastuja
2 valkosipulinkynttä
yksi sipuli varsineen
1 pkt nyhtökauraa
oliiviöljyä
1 prk salsaa
taco spice mix -maustepussi
1 dl vettä
juustoraastetta

1 prk kaurafraichea
dippijauhetta
avokado
punasipuli
paprikaa
2 limeä
persiljaa


Kuullota öljyllä pannussa valkosipulit sekä sipuli varsineen. Lisää nyhtökaura ja pyöräytä hetki. Sekoita tämän jälkeen joukkoon salsa, vesi ja mausteseos ja anna hautua muutama minuutti.

Levitä maissilastut uunivuokaan tai pellille leivinpaperin päälle, peitä nyhtökaurakastikkeella ja ripottele pinnalle juustoraastetta. Paista 200-asteisessa uunissa noin kymmenen minuuttia, kunnes juusto on sulaa ja alkaa saada vähän väriä. 

Lisää uunista tulleen vuoan päälle halutut täytteet: itse käytän ainakin punasipulia, avokadoa, limeä, paprikaa ja persiljaa. Kaurafraichen voi maustaa dippikastikkeella tai lisätä nachovuoan päälle sellaisenaan.

Tarjoa lämpimänä hyvän juoman kanssa.


Jotain muuta helpotusta kaukokaipuuseen?
Kokeile vaikka
palak paneeria,
shakshukaa
tai
itämaista nuudelisalaattia.