maanantai 26. elokuuta 2019

Donna Tartt: Tikli.

”Kuinka olin pelkästään varastoon kätketyn salaisuuteni perusteella saattanut uskoa olevani parempi ihminen, viisaampi ihminen, ylevöityneempi ja arvokkaampi ja elämän arvoinen ihminen? Niin olin kuitenkin uskonut. Maalaus oli saanut minut tuntemaan itseni vähemmän kuolevaiseksi, vähemmän tavalliseksi. Se oli ollut tukeni ja turvani, elämänlankani ja minuuteni summa. Se oli ollut lakikivi joka oli pitänyt katedraalini holvit pystyssä. Kun yhtäkkiä menetin sen tuen, oli kauheaa havaita, että koko aikuiselämääni oli vaivihkaa pitänyt yllä suuri, kätketty, hurjapäinen ilo: vakaumus, että koko elämäni tasapainotteli sellaisen salaisuuden varassa, joka saattoi minä hetkenä hyvänsä räjäyttää sen hajalle.” 


Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch, 2013. suom. Hilkka Pekkanen)
WSOY, 895 sivua.


Maalaus oli sekä näyttelyn pienin että koruttomin: keltainen tikli yksivärisellä taustalla, sidottu orteensa tikunohuesta nilkastaan. Ketju linnun jalassa oli niin lyhyt, että lintu saattoi lehahtaa lentoon vain palatakseen saman tien takaisin, laskeutuakseen toivonsa menettäneenä, mutta silti pienessä maalauksessa oli jotain maagista, jotain taianomaista. Ota se, kääri se sanomalehtiin ja pakkaa alimmaiseksi matka-arkkuun, vaati räjähdyksen voimasta lattialle murtuneiden parrujen ja rojun sekaan sinkoutunut vanhus ennen kuolemaansa ja jonkun, ehkä sattuman, saattelemana Theo nappaa Carel Fabritiuksen vuonna 1654 maalaaman, mittaamattoman arvokkaan Tiklin mukaansa ja kuljettaa sen pois museosta kenenkään huomaamatta.

Ihminen voi katsoa kuvaa viikon ja unohtaa sen sitten lopullisesti. Voi myös katsoa kuvaa sekunnin ja ajatella sitä lopun ikäänsä, sanoi Joan Miró.

Kolmetoistavuotias Theo Decker menettää äitinsä järkyttävässä terroriteossa, joka räjäyttää taivaan tuuliin Metropolitanin taidemuseon sekä osan Fifth Avenueta. Kuin ihmeen kaupalla Theo jää henkiin ja onnistuu ryömimään tuhoutuneesta ja sekasortoisesta museosta kadulle mukanaan Tikli, pikkuruinen, arvoituksellinen maalaus, jota hänen äitinsä vasta hetki sitten ihaili. Jäätyään yksin Theo päätyy ensin koulukaverinsa varakkaan perheen hoiviin Park Avenuelle, sen jälkeen holtittoman ja vuosiksi kadonneen hulttioisänsä mukana Las Vegasiin ja lopulta takaisin New Yorkiin. Koko ajan mukana seuraa myös Tikli, käärittynä tyynyliinaan ja teippiin, piilossa mutta kuitenkin jollain mystisellä tavalla aina läsnä. Sekä taulun palauttaminen että pitäminen tuntuu Theosta mahdottomalta, mutta ajan kuluessa verkko Theon ja Tiklin ympärillä tuntuu vain kiristyvän. Aina kun ei olekaan niin, että hyvästä syntyisi pelkkää hyvää ja pahasta pelkkää pahaa.

”Sopivaa sanaa ei ollut. Pikemminkin oli kysymys siitä, että mitättömän pienet asiat - koulun aulassa kajahtava nauru, luonnontieteen luokan terraarion poikki kipittävä elävä gekko - saivat minut tuntemaan itseni yhtäkkiä onnelliseksi, ja seuraavassa hetkessä mieleni teki itkeä. Joskus iltaisin Park Avenuelta puhalsi kostea, pölyinen tuuli juuri silloin kun ruuhkaliikenne alkoi vähentyä ja kaupunki alkoi tyhjentyä yöksi; oli sateista, puihin oli puhkeamassa lehtiä, kevät oli syvenemässä kesäksi; kadulta kuului autontorvien surullinen huuto, märän katukivetyksen kosteassa hajussa oli jotain sähköistä, tungoksen ja elämäänsä jähmettyneiden yksinäisten sihteerien ja paperipusseja tai kasseja kantavien lihavien miesten tuntua, kaikkialla tuntui tungeksivien ja elämän kamppailussa tempoilevien olentojen jähmeä murhe. Viikkokausia olin ollut jähmettyneisyyden ja sulkeutuneisuuden tilassa; nyt avasin suihkussa hanan mahdollisimman auki ja huusin ääneti. Kaikki oli vereslihalla ja tuskallista ja hämmentävää ja väärin, ja silti tuntui siltä kuin minut olisi raahattu jääkylmästä vedestä avannon läpi aurinkoon ja kirkkaaseen kylmyyteen.”

Tikli on kertomus ystävyydestä ja menetyksestä, taiteesta, syyllisyydestä, rikkinäisyydestä, rikollisuudesta ja itsensä etsimisestä. Donna Tarttin läpimurtoromaanin Jumalat juhlivat öisin tavoin se on lähes tuhatsivuinen tiiliskivi, joka polveilee, pureutuu yksityiskohtiin ja pakottaa lukijansa todella uppoamaan luomaansa maailmaan. Tarttin esikoisesta poiketen Tikli kuitenkin jollain tavalla menettää otteensa puolivälin hidastempoisissa ja huumehuuruisissa Las Vegasin -luvuissaan, ja vaikka paluu New Yorkiin palauttaakin hetkellisesti kirjan alun lumouksen, ei tarina ihan kanna loppuun asti. On yksityiskohtia, juonenkäänteitä ja tarkkaa kuvausta, mutta silti Tiklistä puuttuu se jokin, joka jotenkin oikeuttaa kirjan yhdeksänsataa sivua - itse tarina, kun ehkä olisi toiminut paljon lyhyemmässä paketissa.

Silti, pienestä pettymyksestä huolimatta, tartuin Tiklin jälkeen vielä Tarttin kolmanteen kirjaan, Pieneen ystävään. Ehkä Tarttin tyyli toimii kuitenkin paremmin astetta lyhyemmässä muodossa ja enemmän dekkarimaisessa tarinassa.

”Isä baccarat-pöydän ääressä ilmastoidussa yössä. Kaikessa on aina piilevä taso. Onnen synkät tunnelmat ja ilmenemismuodot. Isä tutki tähtiä, viivytti suuren vedon lyömistä kunnes Merkurius perääntyi taivaalla, tavoitteli tietoa tiedon tuolla puolen. Musta hänen onnenvärinsä, yhdeksän hänen onnennumeronsa. Jaa vielä kortit. On olemassa jonkinlainen kuvio, ja me olemme osa sitä. Mutta jos ajatusta kuviosta raapi pintaa syvemmältä (ja sitä isä ei ilmeisesti ollut koskaan vaivautunut tekemään), löysi niin tumman tyhjyyden, että se tuhosi ehdottomasti kaiken nähdyn ja koetun valon.”

perjantai 16. elokuuta 2019

Claire Mackintosh: Anna minun olla.

”Suhteemme oli nuori: pelkkä kipinä, joka oli yhtä helppo tukahduttaa kuin saada leimahtamaan liekkiin. En olisi mitenkään voinut silloin tietää, että lakkaisit rakastamasta minua ja että minä lakkaisin rakastamasta sinua. En voinut mitään sille, että katseesi intensiivisyys ja tunteittesi syvyys imartelivat minua.
     Olit valmis kuolemaan minun vuokseni, ja sillä hetkellä ajattelin, että minäkin voisin kuolla sinun vuoksesi.
     En vain tullut koskaan ajatelleeksi, että kummankaan meistä tarvitsisi oikeasti tehdä sitä.”


Claire Mackintosh: Anna minun olla (Let me lie, 2018. suom. Päivi Pouttu-Deliere)
Gummerus, 437 sivua.


On kulunut vuosi siitä, kun Anna menetti viimeisenkin vanhempansa: hänen äitinsä heittäytyi Beachy Headin itsemurhapaikan jyrkänteeltä mereen, ihan niin kuin Annan isä seitsemän kuukautta aiemmin. Kuluneen vuoden Anna on yrittänyt kasata elämäänsä kokoon ja saada jotain selvyyttä siihen, miten hänen vanhempansa, joista kumpikaan ei ollut masentunut, ahdistunut tai itsetuhoinen, päätyivät kalliolle odottamaan nousuvettä taskut täynnä kiviä. Suru on monimutkaista: joinain päivinä Annan täyttää lamaannus, joka kaataa hänet sänkyyn peiton alle, joinain päivinä puhdas viha. Yli kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen molempien vanhempien itsemurha tuntuu yhä käsittämättömältä.

Sitten äidin kuoleman vuosipäivänä postiluukusta kolahtaa kortti. Kuvassa tanssivat kirkkaat värit, pinkit ruusut limittyvät keskenään ja kortin keskellä on kaksi toisiinsa kilahtavaa sampanjalasia. Onnellista vuosipäivää, ilkkuu kortti, ja kääntöpuolella, koneella kirjoitettuna lukee Itsemurhako? Mieti vähän.

Nimetön viesti on Annalle viimeinen todiste: aivan kuin hän oli epäillytkin, eivät hänen vanhempansa suinkaan tehneet itsemurhaa vaan heidät murhattiin. Anna päätyy kortin kanssa jo eläkkeelle jääneen rikosetsivä Murray Mackenzien puheille, joka kiinnostuu tapauksesta, jonka kollegat ovat haudanneet selvitettynä mielenkiintoisimpien tapausten alle. Murray aloittaa tutkimuksen kaikessa hiljaisuudessa uudestaan, vaikka myös hänen omassa elämässään kuohuu: rajatilapersoonallisuushäiriöstä kärsivällä vaimolla Sarahilla on välillä huonoja päiviä ja välillä sellaisia päiviä, joina tekisi mieli työntää pää uuniin tai viiltää ranteet auki.

Sitten Annan portailta löytyy seuraava viesti, tapettu kaniini, ja alkaa olla selvää, että nyt jos koskaan Murrayn apua kaivataan mitä pikimmin.

Poliisin mukaan se oli itsemurha. Annan mukaan se oli murha. Mutta kumpikin heistä oli väärässä.

”Ajan samalle parkkipaikalle, jonne äiti ja isä olivat jättäneet autonsa. Täällä minun ei tarvitse etsiä aaveita, niitä on kaikkialla. He kulkivat näitä polkuja ja ohittivat samoja kylttejä.
     Kävin täällä viimeksi äidin syntymäpäivänä, sillä tunsin olevani lähempänä häntä täällä kuin siinä hautausmaan kulmauksessa, jossa kaksi pientä laattaa muistuttavat vanhempieni kuolemasta. Rantakalliot näyttävät samalta, mutta mielessäni pyörivät kysymykset ovat muuttuneet. En enää mieti ’miksi’ vaan ’kuka’. Kenen kanssa äiti oli sinä päivänä? Mitä isä teki täällä?
     Itsemurhako? Mieti vähän.

Kun olin lukenut kirjaa vähän yli puolen välin, kysyi entinen työkaverini Facebookissa, kannattaisiko kirjaan tarttua. Vastasin, että kirja oli aika perus, toki ihan hyvää kesäviihdettä mutta ei juuri mitään uutta verrattuna niihin kymmeniin muihin uutuusdekkareihin, joita kirjakauppojen hyllyt nykyään pullistelevat. Ja niin se olikin - siinä vaiheessa. Claire Macintosh onnistuu kuitenkin yllättämään lukijan ihan totaalisesti ei pelkästään loppuratkaisullaan vaan myös sillä, ettei kaikki - tai mikään - lopulta ollutkaan sitä, miltä aluksi näytti. Kirjan loputtua selailen sivuja taaksepäin, näen selvästi kaikki minulle annetut vihjeet sekä sen, kuinka luin ne kuitenkin ihan väärin. Se toki oli tarkoituskin: ratkaistaksesi rikoksen sinun täytyy unohtaa stereotypiat ja ennakko-odotukset.

Silti siinä missä esimerkiksi alkuvuodesta lukemani Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuli uniin ja jäi mieleen, en luultavasti muista Claire Macintoshin uusinta enää parin kuukauden päästä. Toisaalta ei ehkä tarvitsekaan. Reiluksi viikoksi kirja tarjosi kuitenkin sopivasti viihdettä, jännitystä ja lopussa täydellisen huijauksen - ihan niin kuin sen oli tarkoituskin.

Olisi pitänyt muistaa, ettei koskaan voi tietää - kirjassa tai elämässä - mitä suljettujen ovien takana tapahtuu.

”Sanotaan, että raha on kaiken pahan alku.
     Syy kaikkiin rikoksiin.
    Kaltaisiani on muitakin - on muitakin, jotka harhailevat maailmalla eläen elämäänsä vain puolittain - ja kaikki ovat joutuneet tähän tilanteeseen rahan takia.
     Joko heillä ei ollut rahaa tai sitten sitä oli liikaa.
     He halusivat jonkun toisen rahoja tai joku halusi heidän rahojaan.
     Mitä siitä seurasi?
     Heiltä vietiin elämä.
     Mutta se ei pääty tähän.”

torstai 8. elokuuta 2019

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton.

”Nykyään, kun elämäni on muuttunut täysin, käy joskus niin, että kun muistelen entisiä aikoja, huomaan ajattelevani: eihän se nyt niin kamalaa ollut. Mutta on myös niitä odottamattomia hetkiä, kun kävelen pitkin aurinkoista jalkakäytävää tai katson miten puunlatva taipuu tuulessa, tai näen marraskuisen taivaan matalalla East Riverin yllä, kun tulen niin tietoiseksi pimeydestä, että suustani on karata uikahdus ja minun täytyy pujahtaa lämpimään vaatekauppaan juttelemaan jonkun ventovieraan ihmisen kanssa vasta saapuneista villapuseroista. Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan vastaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua.”


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (My name is Lucy Barton, 2016. suom. Kristiina Rikman)
Tammi, 164 sivua.


Alun perin Lucy Barton kirjoittautuu sisään sairaalaan umpilisäkkeen poistoa varten. Pieni rutiinitoimenpide venyy kuitenkin ensin päiviksi ja sitten viikoiksi eivätkä lääkärit tunnu mitenkään löytävän syytä Lucyn kuumeelle tai saavan selville, mikä leikkauksessa olisi mennyt vikaan. Koska Lucyn mies vihaa sairaaloita ja on muutenkin kiireinen töiden, kodin ja heidän kahden pienen tyttärensä kanssa, makaa Lucy suurimman osan ajastaan yksin sairaalasängyssään yksityishuoneensa ikkunasta ulos tuijottaen ja hoitajien pikaisia käyntejä odottaen.

Kunnes kolme viikkoa sairaalassa oltuaan Lucy havahtuu yllättäen siihen, että hänen äitinsä istuu tuolissa sängyn jalkopäässä.

Äidin ja tyttären välillä on paljon asioita, joista ei voi ääneen puhua. Kaikista vaikeinta on puhua itsestään ja naisten yhteisestä menneisyydestä - siitä josta on vaiettu vuosia. Siksi äiti kertoo Lucylle pieniä tarinoita, näennäisen jokapäiväisiä kuulumisia kotoa Amgashista sekä juttuja naapureista ja pikkukaupungin asukkaista, ihmisistä jotka he ovat joskus tunteneet. Tyhjänpäiväisistä juoruista rakentuu kuitenkin kuva elämästä, joka on edelleen liian vaikea kohdata.

”Olen tavannut paljon ihmisiä, jopa Keskilännen väkeä, jotka vakuuttavat minulle, ettei maissin kasvamista voi kuulla, mutta he ovat väärässä. Ei minun sydämeni särkymistäkään voi kuulla, kyllähän minä sen ymmärrän, mutta minusta ne äänet, maissin kasvaminen ja sydämen särkyminen, kuuluvat erottamattomasti yhteen.”

Ensivilkaisulta Nimeni on Lucy Barton vaikuttaa kirjalta, jossa ei tapahdu kovinkaan paljoa. Äidin tarinoissa kuuluu kuitenkin myös Lucyn oma lapsuus äärimmäisessä köyhyydessä maissipeltojen keskellä sekä kaltoinkohtelu ja syrjintä, jonka kohteeksi perheen lapset joutuivat. Lucy itse on uskomattoman hauras ja haavoittuva ja kantaa mukanaan lapsuuttaan: vuosiin hän ei ole enää kyennyt palaamaan Amgashiin ja taloon, josta kerran lähti, edes pitämään yhteyttä perheeseensä.

Nimeni on Lucy Barton kuvaa myös viiltävästi äidin ja tyttären suhdetta. On asioita, joista ei saa puhua ja tunteita, joita ei saa näyttää. Silti äidin ja tyttären välillä vallitsee tiivis yhteys, jonka voi aistia äidin myös äidin ilmeettömyydessä ja hiljaisuudessa, siinä miten hän matkustaa elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneella, suunnistaa yksin läpi Manhattanin ja nukkuu viisi yötä tyttärensä sairaalasängyn jalkopäähän asetetulla tuolilla. Minä pärjään vähällä unella, äiti sanoo varavuoteesta kieltäytyessään. Jos ei osaa sanoa rakastavansa, voi sanoa edes sen.

Äitien kuuluu suojella lapsiaan, sanoo äiti myös. Siinä tehtävässä epäonnistuminen näkyy vielä sukupolvienkin päästä.

Siinä missä Elizabeth Stroutin toinen teos, novellikokoelma Kaikki on mahdollista, toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena, tuntuu kaksiosaisen sarjan aloittava Nimeni on Lucy Barton kaipaavan jatko-osaa avautuakseen. Ilman novellikokoelmaa Lucy Barton on enimmäkseen yksittäisiä tarinoita ja pieniä muistoja, joita kyllä raotetaan mutta joiden kursiminen yhteen jää lukijan tehtäväksi. Sen kaikkein tärkeimmän lukija joutuu poimimaan rivien välistä: vaikeimmista, synkimmistä asioista ei aina uskalla puhua edes sivulauseissa.

”Tämä on rakkaustarina. Tämä on tarina miehestä, joka on kärsinyt jokaisena elämänsä päivänä siitä, mitä tuli tehneeksi sodassa. Tämä on tarina vaimosta, joka pysyy miehensä rinnalla, koska useimmat sen sukupolven naiset pysyivät, ja hän tulee tyttärensä sairaalavuoteen äärelle ja puhuu pakonomaisesti siitä, miten kaikkien avioliitot rakoilevat, eikä hän edes tajua sitä, ei hän tiedä mitä tekee. Tämä on tarina äidistä, joka rakastaa tytärtään. Epätäydellisesti. Kukapa meistä täydellisesti rakastaisikaan?”

lauantai 3. elokuuta 2019

Kuukauden vege: (maailman paras) nachovuoka.


Elokuun vegenä laitetaan nachovuokaa, joka on valehtelematta maailman parasta. Ohjeen kokosin alun perin useamman eri ohjeen pohjalta yhdistellen ja mieleisekseni muokaten.


(MAAILMAN PARAS) NACHOVUOKA

200 g maissilastuja
2 valkosipulinkynttä
yksi sipuli varsineen
1 pkt nyhtökauraa
oliiviöljyä
1 prk salsaa
taco spice mix -maustepussi
1 dl vettä
juustoraastetta

1 prk kaurafraichea
dippijauhetta
avokado
punasipuli
paprikaa
2 limeä
persiljaa


Kuullota öljyllä pannussa valkosipulit sekä sipuli varsineen. Lisää nyhtökaura ja pyöräytä hetki. Sekoita tämän jälkeen joukkoon salsa, vesi ja mausteseos ja anna hautua muutama minuutti.

Levitä maissilastut uunivuokaan tai pellille leivinpaperin päälle, peitä nyhtökaurakastikkeella ja ripottele pinnalle juustoraastetta. Paista 200-asteisessa uunissa noin kymmenen minuuttia, kunnes juusto on sulaa ja alkaa saada vähän väriä. 

Lisää uunista tulleen vuoan päälle halutut täytteet: itse käytän ainakin punasipulia, avokadoa, limeä, paprikaa ja persiljaa. Kaurafraichen voi maustaa dippikastikkeella tai lisätä nachovuoan päälle sellaisenaan.

Tarjoa lämpimänä hyvän juoman kanssa.


Jotain muuta helpotusta kaukokaipuuseen?
Kokeile vaikka
palak paneeria,
shakshukaa
tai
itämaista nuudelisalaattia.