lauantai 29. elokuuta 2020

Milleniaalien uupumuksesta sekä likaisista kynnenalusista.


Maanantai-iltana karjuin esikoiselle niin, että koko asunto raikui. Jo useamman päivän olin huomautellut pojalle liian pitkäksi kasvaneista kynsistä, jotka pitäisi leikata, niin ettei niiden alta tarvitsisi nähdä jokaista käsillä kaivettua kuoppaa tai kätkettyä aarretta. Yhdeksänvuotias lupasi hoitaa homman, joka kerta. Kun sitten maanantai-iltana kylvyn jälkeen ilmoitin, että nyt kynnet on yksinkertaisesti pakko leikata, ei poika suostunutkaan. 

Siinä hetkessä lika kynsien alla oli se, mikä oli se pikkuisen liikaa.

Kurkku oli käheänä koko illan, mutta omatunto soimasi vielä pidempään. Oikeastaan koko viikon, aina esikoisen nähdessäni, muistin taas, kuinka huono äiti olinkaan ollut ja kuinka koskaan, koskaan, ei haluaisi huutaa lapsilleni niin kuin olin huutanut. Se, että pyysin ja sain anteeksi heti samana iltana, ei auttanut yhtään: olin silti toiminut ihan väärin.

Ja kaikista pahinta oli, etten oikeasti edes huutanut niitä yksiä likaisia kynnenalusia, jotka maailman mittakaavassa ovat lopulta aika pieni murhe. Oikeasti huusin sitä, kuinka väsynyt olen viimeisen kuukauden ollut.

On ollut palavereita, uusia oppilaita, uusia luokkia ja Wilma-viestejä, joihin vastaamiseen menee päivittäin helposti tunti. On ollut työryhmiä, tiimejä, ys-aikaa, kiky ja pari vesoa, kokouksia sekä töissä että vapaalla. On ollut miehen kaksi työtä, kolmosluokkalaiset läksyt, ruokalistan suunnittelu ja päiväkotiarki, joka ei alkanutkaan ajallaan, sillä Pikkuveljen ääni oli muutaman päivän hieman painoksissa ja molempien työt piti taas organisoida taas niin kuin keväällä, läpsystä vaihtaen. On ollut huolta omista vanhemmista ja syyllisyyttä siitä, ettemme tänä viikonloppuna ajaneet mummolaan, ja sitten taas laskin, että on kymmenen kuukautta siitä, kun meillä viimeksi oli joku vahtimassa poikia eikä maaliskuun jälkeen meillä ole käynyt kuin kaksi vierasta. Niinä iltoina, joina olen päättänyt, etten tee enää yhtään mitään, olen havahtunut sohvalta ja huomannut nukahtaneen siihen, vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan.

Ja sitten on se epävarmuus, joka vaanii aina jossain nurkan takana, ja hallinnan tunteen menetys, joka on pedantille suunnittelijalle joskus ihan uskomattoman raskasta. Että jos tämä on se viikko, jonka jälkeen kaikki töissä taas muuttuu ja oppilaiden on otettava enemmän vastuuta opiskelustaan, on pystyttävä opettamaan heti ainakin ne tärkeimmät, minkä jälkeen pärjää kotonakin: epäsäännölliset verbit, aikamuodot, substantiivien taivutus ja omistusmuodot, äidinkielen oikeinkirjoitussäännöt, teema ja aihe, tekstien tulkinta, kirjallisuuden arvostaminen ja sanaluokat nyt ainakin ensiksi. Kutosten kanssa olen aloittanut uuden kielen jo valmiiksi kauhuissani siitä, miten se onnistuu, jos yhtäkkiä olen läsnä vain virtuaalisesti. Olen varannut koekalenteriin kokeita ja kirjastovierailun, miettinyt syksyn kulttuurityöpajoja ja sitä, mihin asti ennen syyslomaa olisi minkäkin kurssin kanssa hyvä päästä toisaalta koko ajan tietäen, että heti seuraavalla viikolla kaikki voi mennä täysin uusiksi ja koko homma on aloitettava alusta. 

Ja sitten on se täysin vääränlainen kevät, jonka härdellistä en tunne vieläkään oikein kunnolla palautuneeni: se painaa edelleen jossain takaraivossa ja nousee esiin silloin, kun pitäisi vain pystyä kohauttamaan olkia muutamille likaisille kynnenalusille.

Siksi on ollut jotenkin erityisen lohdullista Eevan Kolun Korkeintaan vähän väsynyt -kirjan ilmestymisen jälkeen lukea viime aikoina useammasta blogista sekä lehtiartikkelista siitä, kuinka moni muukin kolmekymppinen on välillä aika uuvuksissa. Milleniaalien uupumuksesta tunnistan heti itseni: minulle se on paljon pieniä asioita, hoidettavia hommia, to-do-listoja, arjen pyöritystä ja eräänlaista nuorallakävelyä, joista tulee välillä vähän liian raskasta, kun siihen lisää maailmantuskan sekä halun olla vielä vähän parempi ihminen, ystävä ja lähimmäinen. Se on riittämättömyyden tunnetta, joka seuraa mukana töistä kotiin ja muistuttaa, etten ehtinyt tänäänkään ihan kaikkea enkä ollut tarpeeksi läsnä. Lisäksi se on huonoa omaatuntoa siitä, ettei minun pitäisi olla se, joka uuvuttavasta arjesta kirjoittaa. Toisin kuin ystäväni, minä en keväällä menettänyt työpaikkaa tai toimeentuloa, joutunut taloudellisesti tiukille edes kahden omistusasunnon kanssa, eronnut, tehnyt isoja elämänmuutoksia tai päättänyt työn ja ruuhkavuosien ohessa vielä remontoida kokonaista rintamamiestaloa. Sen sijaan luin viisitoista kirjaa - ihan niitä vanhanaikaisia printattuja, joihin syventyessä ei voi samalla siivota, multitaskata työasiaoita tai edes laittaa makaronilaatikkoa.

Mutta silti: ehkä ensimmäinen askel onkin luopua superihmisen statuksesta kirjoittamalla julkisesti siitä, mistä ei aluksi olisi uskaltanut, siksi että on varmasti tuhansia, jotka ovat vielä väsyneempiä.

perjantai 28. elokuuta 2020

Shari Lapena: Vieras talossa.

"Hän katsoi Tomin työpöytää. Hän selasi puhelimensa kuvia, kunnes löysi sen aamun valokuvan työhuoneesta. Tomin avonainen muistio ei ollut samassa paikassa kirjoitusalustalla: se oli noin 15 senttimetriä ylempänä kuin aiemmin. Karen tuijotti ensin valokuvaa ja sitten työpöytää. Ei epäilystäkään: joku oli ollut täällä, heidän kodissaan.

     Joku oli ollut heidän kotonaan ja penkonut heidän tavaroitaan. Maannut heidän sängyllään.

     Karen ei koskaan kertonut Tomille. 

     Ja nyt Karen tietää, kuka se oli ollut. Se oli ollut hän koko ajan. Hän oli ollut heidän kotonaan, tullut ja mennyt mielensä mukaan. Tarkkaillut ja odottanut. Pelkkä ajatuskin saa Karenin voimaan pahoin."  

 

Shari Lapena: Vieras talossa (A Stranger in the House, 2017. suom. Antti Saarilahti)

Otava, 298 sivua.

 

Karen Krupp, kolmekymppinen kunnollinen kotirouva, herää sairaalassa ja saa kuulla joutuneensa auto-onnettomuuteen. Karenilla itsellään ei ole edellisillan tapahtumista mitään muistikuvia: hän ei tiedä, miksi ylipäätään lähti kotoa, mihin oli menossa, mitä hän teki siinä osassa kaupunkia ja miksi hän, joka ei koskaan edes kävele päin punaisia, on ajanut ylinopeutta ennen, kuin on romuttanut autonsa sähkötolppaan. 

Koko juttu voisi päättyä pelkkään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ellei poliisi saisi tutkittavakseen myös toista rikosta: vain muutaman korttelin päässä Karenin onnettomuuspaikalta löyty ruumis ja murha-aika näyttää osuvan juuri samaan aikaan auto-onnettomuuden kanssa. Rikostutkija Rasbach on varma, että tapausten välillä on yhteys ja että Karen on koko tapauksen avain. Nyt on vain selvitettävä, onko Karen silminnäkijä, uhri vai kylmäverinen murhaaja.

Poliisin ilmestyessä Dogwood Drivelle aina uudestaan ja uudestaan, alkaa myös Karenin mies Tom vähitellen epäillä vaimoaan. Miten hyvin voi lopulta tuntea ihmisen, jonka menneisyydestä tajuaa yhtäkkiä tietävänsä tuskin mitään?

Kadun toisella puolella vastapäisessä talossa Karenin paras ystävä, neuleblogia pitävä Brigid istuu olohuoneensa maisemaikkunan ääressä ja tarkkailee Kruppien taloa neulepuikkojen kilkattaessa. Hänen hautaustoimistoa pitävä miehensä käy kotona vain syömässä ja nukkumassa, joten Brigidillä on aikaa pitää silmällä naapuritaloa. Lapsettomuuden suru on tehnyt hauskasta ja huimapäisestä Brigidistä masentuneen ja oikukkaan ja saanut tämän elämään pitkälti oman päänsä sisällä. Brigidillä jos jollain on aikaa ajatella asioita ja panna merkille pienemmätkin tapahtumat, jotka hän verhojen raosta huomaa.

 

"Karen herää varhain aamulla, jo ennen auringon ensi säteitä. Hän nousee hiljaa sängystä ja kietaisee ylleen aamutakin. Hän sulkee oven perässään ja kävelee alakertaan keittiöön.

     Hän tietää, ettei hän enää saa unta. Hän laittaa kahvin tulemaan ja seisoo kädet puuskassa odottaen sen valmistumista. Kahvinkeittimen porina ja tuoreen kahvin tuttu tuoksu rauhoittavat häntä.

     Aamun sarastaessa takapihan nurmikon ylle nousee kevyt usva. Karen seisoo pitkään paikallaan tuijottaen lasiovien läpi ja pinnistellen epätoivoisesti muistiaan. Hänestä tuntuu kuin hänen henkensä riippuisi siitä."

 

Vieras talossa on Shari Lapenan toinen psykologinen trilleri ja monessa mielessä samanlainen kuin bestselleriksi noussut Hyvä naapuri -esikoinen: lukukokemuksena kirja ansaitsee (lähes) kiitettävän, vaikkei itse kirjaa voi arvioida juuri ihan kivaa mairittelevammin. Kirja houkuttaa mukaansa heti alussa ja onnistuu pitämään  lukijan mielenkiinnon yllä sujuvalla kerronnalla, lyhyillä ja dynaamisilla luvuilla sekä henkilöhahmoilla, jotka kaikki ovat sopivasti epäilyttäviä. Sen sijaan Lapenan kirjan ongelma on siinä, ettei se tarjoa mitään sellaista, mitä kymmenen muutakin viereisessä uutuushyllyssä olevaa dekkaria. Edes loppu ei onnistu juuri yllättämään.

Ja silti, jokin imu näissä trillereissä on: vaikka kirja olikin heppoisempi kuin mitä odotin, nautin kyllä joka sivusta ja hotkaisin kirjan muutamassa päivässä. Joskus kun riittää, että kirjan kanssa voi pelkästään heittäytyä pohtimaan taas yhtä murhaa.

 

"Kun hänen katseensa osuu hetkeksi peilipöytään, hän jähmettyy. Jokin on pielessä. Hänen sykkeensä kohoaa. Hänen sydämensä hakkaa kivuliaasti rinnassa, ja häntä alkaa hieman huimata. Hän käy katseellaan nopeasti läpi peilipöydän yksityiskohtia. Hänen hajuvesipullonsa. Joku on irrottanut hänen hajuvesipullonsa korkin.

     Karen tietää, että hän se ei ollut."


maanantai 24. elokuuta 2020

Tyylistä, vyölaukuista ja vähän pitsimyssyistäkin.

Perheen kolmasluokkalainen on inhonnut vaatekaupoissa pyörimistä niin kauan kuin voin muistaa. Esikoisen kanssa jokaiseen kauden vaihtumiseen liittyy aina se yksi loputtoman pitkältä tuntuva lauantaipäivä, jona yritimme päivittää vaatekaapin ajan tasalle menettämättä kukaan hermojamme ja houkutella pojan kokeilemaan vielä yksiä lenkkareita, jotta edes ne olisivat seuraavalla viikolla oikeaa kokoa. Yhä edelleen kolmasluokkalainen pyytää, että hankkisin hänelle uusia vaatteita sitä mukaan, kun edellisten farkkujen polvia ei enää voi korjata ja paidan hihoista vilkkuvat ranteet, ja että tekisin sen mieluiten niin, ettei hänen itsensä tarvitse astua jalallaan vaatekauppaan tai edes katsella valikoimaa netistä. Aamuisin esikoinen toivoo, että valitsen päivän vaatteet hänelle huoneen lattialle valmiiksi, ettei hänen tarvitse pähkäillä kaapin edessä miettien, mitä päällensä laittaisi. Kertaakaan esikoinen ei ole nyrpistänyt nenäänsä vaatteille, joita olen hänelle kiikuttanut, vaan vetää päälleen niin kirpputorilta ostamani euron pillifarkut kuin minkä tahansa collegen, ja unohtaa sitten koko homman.

Jotenkin naiivisti ja kapeakatseisesti kuvittelin, että tällaista se on poikien kanssa. Kunnes tapasin Pikkuveljen.

Itse en koskaan laittaisi harmaata paitaa, sanoo nelivuotias minua vilkaisten ja tottahan se on: Pikkuveljen vaatekaapista löytyy yksivärisen harmaan sijaan punaista ja keltaista, printtejä, salmiakkikuviota, sirkuskuosia sekä erilaista eläinkuviota aina kettujen ja karhujen kautta koiriin, tiikereihin, dinosauruksiin ja pikkupandoihin. Kun yritän ehdottaa, että se laittaisi päähänsä ostamani lehtikuvioisen lippiksen, se ei suostu, sillä sen ikuinen suosikki on Hankasalmen K-raudan mainoslippis, se joka saatiin kaupantekijäisiksi, kun toissakesänä ostettiin takakontti täyteen apulantaa ja paalausmuovia. Oikeasti se on aikuisten malli ja aikuisten koko, mutta siitä nelivuotias vähät välittää: se on silti hänen tyyliään. Kirpputorilla se iskee silmänsä milloin kukalliseen lierihattuun, milloin värikkääseen lippikseen ja tietää tarkalleen, mistä pitää ja mitä etsii. Enää muutamaan vuoteen en ole ostanut Pikkuveljelle yhtään vaatetta niin, ettei poika itse ole ollut mukana, sillä tiedän, että jos minun silmiini nätti vaate ei nelivuotiasta miellytä, roikkuu se kaapissa käyttämättömänä niin kauan, että jää pieneksi.

Kun isoveli joitain viikkoja sitten ihmetteli, millainen nelivuotiaan tyyli sitten oikeasti on, käski Pikkuveli katsoa ja ottaa opikseen. Sen jälkeen se on alkanut haaveilla vyölaukusta, joka näyttäisi kivalta ja jonne voisi kätevästi kerätä myös maasta löytämänsä pullonkorkit ja erityisen hienot kivet. Vyölaukun lisäksi se haaveilee pitkästä tukasta, joka valuu pitkälle korvan yli. Siksi se ei ole enää kesän jälkeen antanut kenenkään leikata hiuksiaan.

Välillä pyörittelen (salaa) silmiäni, mutta sitten muistan, kuinka itse asettelin neljännen luokan koulukuvaan kaulaani jenkkihuivin ja päähäni äidin virkkaaman pitsimyssyn ja tunsin itseni enemmän kuin tyylikkääksi, ja ajattelen: you go, boy! 


perjantai 21. elokuuta 2020

Nopeita kasvisruokareseptejä arkeen.

Blogin analytiikassa toistuu kuukaudesta toiseen yksi ja sama asia: teitä kiinnostavat erityisen paljon kasvisruokareseptit ja vanhat reseptit saattaavat nousta ihan yhtäkkiä viikon ja kauukauden luetuimpien joukkoon vähän satokauden mukaan. Siksi päätin kerätä teille tähän postaukseen ison osan niistä kasvisruokaresepteistä, joita meillä on viime kuukausina ja vuosina kokeiltu ja mitkä ovat osoittautuneet erityisen hyviksi. Jokainen näistä sopii myös niihin kiireisimpiin arkipäiviin, joina ei juuri ehdi haudutella kasvispataa tai edes odottaa makaronilaatikon valmistumista: kaikki näistä ruuista valmistuvat korkeintaan puolessa tunnissa.

 

PASTAT JA WOKIT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

paprika-avokadopasta

sitruunainen lehtikaalipasta

 tomaatti-cashewpasta

kahden juuston pinaattipasta

tuoretomaattipasta

basilika-alfredopasta 

kiinalainen pak choi -wokki

beanit-nuudeliwokki

 

KEITOT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

thaimaalainen tofu-nuudelikeitto

 maissichowder

kasvislinssikeitto

suosikkikasvissosekeitto

 

SALAATIT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

nyhtökaura-nuudelisalaatti ja maapähkinäkastike

mifu-couscoussalaatti

nuudelisalaattikulho

soijasuikale-couscoussalaatti

 itämainen nuudelisalaatti

 

MUUT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

beanit satay riisillä

maailman paras nachovuoka

tofusandwich ja bataattiranskalaiset

 ramen-kulho

tofu curry hot pot

tiistai 18. elokuuta 2020

Suvi Vaarla: Westend.

”On päiviä, jotka piirtävät rajan: ennen ja jälkeen. Aika leikkautuu kahtia. Jäljelle jää kaksi tarinaa: tarina menettämisestä ja tarina selviytymisestä.

     Muistan siitä päivästä kaiken. En samalla tavalla kuin tavalliset asiat muistetaan, sillä muistamisen lisäksi tunnen: se päivä on muuttunut osaksi minua. Olen kantanut sen mukanani aikuisuuteen, mutta pystyn koska tahansa palaamaan vuosia taaksepäin, kuin olisin taas kotimme ulko-ovella, kääntäisin avainta lukossa ja kuulisin sisältö vieraan ihmisen äänen.

     Ambulanssi, poliisiauto. Siniset valot, jotka pyörivät hiljaisuudessa.

     Parveke.”


Suvi Vaarla: Westend (2019)

WSOY, 334 sivua.


Elinan lapsuuden Suomi on edistysuskon, keskiluokkaistumisen ja kiihtyvän kulutuskulttuurin maa, jossa ainoa pelko - ja sekin arjessa kovin kaukainen - on ydinsota. Hyvät saavat aina töitä, sanoo isä ja vielä uskoo siihen ihan vilpittömästi. Tulee uusi sadanneljänkymmenenseitsemän neliön koti Westendissä, mikroaaltouuni, poreamme, mökki ja muskelivene, syntymäpäiville vuokrattaan poni. Uusien ystävien kanssa istutaan iltaa viinilaseja kilistellen ja uusia rakennushankkeita suunnitellen.

Sitten iskee lama ja suistaa raiteiltaan sekä koko Suomen että Elinan perheen elämän. SKOPin toimitusjohtaja ampuu itsensä kuten myös Nokian toimitusjohtaja vuotta aiemmin. Työn, talon, firman ja säästöjen lisäksi perhe menettää myös ystävänsä sekä uskon tulevaan. Vielä aikuisenakin Elina kantaa lamaa mukanaan ja haluaa selvittää, miksi kaikki tapahtui juuri heille.

Kukaan ei kertonut, että jos ei ole kuuluisaa sukunimeä tai perittyä rahaa, ei kukaan otakaan kiinni, jos putoaa. Kukaan ei kertonut, että kaikki, mikä ihmiselle annetaan, voidaan minä hetkenä tahansa myös ottaa pois. Kukaan ei kertonut, että rikastuminen saattoi sekin olla vain hetken hurmos: yksinäinen huuto tuuleen ennen kuin kaikki on ohi.

 

”Se kevät kului hitaasti. On kuukausia, jotka haluaisin unohtaa kokonaan, ja vaikka muistan ne jonkinlaisina välähdysten sarjana, minun on vaikea tarttua yksityiskohtiin. Minun on myös kysyttävä itseltäni: mitä minä haluan muistaa?

     Vastaus: haluan muistaa hyvää.

   Sillä hyvääkin oli paljon. Sen muistaminen tuntuu kuitenkin erilaiselta, kuin joutuisin kaivamaan pienellä lapiolla kosteaa hiekkaa, kunnes osun johonkin terävään ja kirkkaaseen.” 

 

Kun aloitin koulun syksyllä 1991, piti meidän jokaisen koulun noin seitsemästäsadasta oppilaasta tuoda kouluun litra itse keräämiämme marjoja, jotta niistä saisi porkkanaraasteen kanssa salaattia koko vuodeksi. Lihapullia annosteltiin ruokalassa iän mukaan: ekaluokkalaiset saivat yhden, tokaluokkalaiset kaksi. Kun siirryimme neljännelle laman pahimmassa vaiheessa, yksi luokka joka luokkatasolta hajotettiin ja oppilaat jaettiin muille luokille niin, että kaupungilla oli yhden opettajan palkka vähemmän maksettavana: meitä oli luokalla enimmillään kolmekymmentäkuusi kymmenvuotiasta. Muistan kirpputorit ja vaatteidenvaihtopäivät, serkuilta kierrätetyt pyörät ja talvitakit, purkkilihakeiton ja sen, kuinka ensin katosi auto ja sitten bussimatkoista mummolaan tuli niistäkin isoja rahanreikiä, eräänlaista luksusta. Kun pikkusisko sai yhtenä syntymäpäivänä kummeiltaan sata markkaa, oli niillä ostettava sukset minulle, jotta meillä molemmilla olisi ollut sopivan kokoiset. Muistan yhä, kuinka siskoni kurottautui ottamaan tiskiltä takaisin saamansa kaksi markkaa ja oli niihin tyytyväinen.

Westend on minun kirjani, minun tarinani, ja vaikkei meillä kaikki mennytkään niin kuin Elinan perheellä, löydän itseni joka sivulta. Vielä vuosienkin jälkeen lama on osa minua: edes opiskeluaikoina en voinut kuvitellakaan käyttäväni tiliäni tyhjäksi niin, ettei siellä olisi ollut jotain vielä pahemman päivän varalle, ja söin usein mieluummin makaronia ketsupilla kuin lähdin opiskelukavereiden kanssa lounaalle, joka olisi kuitenkin maksanut 2,35 euroa. Minä olen se, joka sulkee suihkun jokaisen saippuoinnin ajaksi, eikä voi sietää sitä, että ruokaa heitetään pois. Vielä niinäkin hetkinä, joina rahasta ei tarvitsisi murehtia, murehdin silti, sillä siihen maailmaan minä olen kasvanut.

Ja yhä edelleen haluan varmistaa selustan, suunnitella valmiiksi ja ahdistun epävarmuudesta.

Westend on minun kirjani, minun tarinani. Vaikka tarina on harmaansävyinen, on sen lukeminen toisaalta jotenkin kummalla tavalla puhdistava kokemus: minulle se antaa toisen, muutamia vuosia vanhemman näkökulman hetkiin ja tilanteisiin, jotka itse näin alakoululaisen silmin ja toisaalta antaa luvan tuntea niin kuin tuntee. Vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää elämää, mutta sama pätee myös toisin päin - myös lapset kantavat vanhempiensa suruja ja toiveita.

 

”Pahinta ei suinkaan ollut rahan puute, vaikka oli sekin kauheaa, sillä oli iltoja, jolloin meillä ei ollut kotona mitään syötävää. Näitä iltoja ei silti ollut monta enkä muista niitä kauhulla, sillä tiesin saavani lämmintä ruokaa koulusta, ja vanhemmillani oli rahaa sen verran, että jotain halpaa ruokaa sai kaupasta. Pahinta ei myöskään ollut isästä kirjoitettu juttu, hänen julkinen nöyryytyksensä. Pahinta ei ollut edes asunnon menettäminen.

     Pahinta oli toivon katoaminen.

     Isä ei pystynyt enää uneksimaan. Hän ei enää nähnyt, miten asiat voisivat olla toisin.

     Halusin entisen isän takaisin. Kuka tämä toinen oli? Tämä, joka ei innostunut mistään, ei hymyillyt, suuttui pikkuasioista. Jonka nyrkit puristuivat rystysistä valkoisiksi. Joka tarttui yhä useammin viinapulloon.”

 

Vaikka Suvi Vaarlan esikoinen kertookin yhdeksänkymmentäluvun lamasta, on se pelottavan ajankohtainen juuri nyt: yhä edelleen meitä elää yhteiskunnassa kaksi eri kansaa, se toinen, joka tipahtaa jaloilleen kävi miten kävi ja sitten ne, joiden paperista rakennettu elämä voi sortua pelkästä tuulenpuuskasta. Vaikka tämä oli nimenomaan minun kirjani, on Westend silti kuitenkin erityisen tärkeä luettava niille, jotka edelleen uskovat vilpittömästi, että jokainen on oman onnensa seppä.

lauantai 15. elokuuta 2020

Remonttipäivitys vol 8: Pikkuveljen huone.

 
Viime aikoina tietynlainen ja melko totaalinen kisaväsymys on alkanut painaa remontin(kin) osalta. Vaikka koko etäkevään tuijottelimme samoja, vanhoja keittiönkaappeja, eivät ne yhtäkkiä enää näyttäneetkään niin kuluneilta ja kulahtaneilta kuin silloin, kun reilu vuosi sitten kannoimme muuttolaatikot kynnyksen yli ja toiveissa oli keittiöremontti mahdollisimman pian. Haave parvekkeen laittamisesta unohtui sekin kevään väsymyksessä ja lopulta siirsin parvekkeen vallanneita purkuromuja ja tyhjiä maalipurkkeja vain sen verran, että sain raivattua muutaman neliömetrin vanhalle pöydälle ja tuoleille, joille en sitten koko kesänä istahtanut kahvikuppini ja kirjani kanssa. Se eteisen repsottava vaatekaapinovi ei sekään haitannut enää (juuri) yhtään, vaikka vielä kesän alussa ainakin suunnittelimme purkavamme koko kaapiston uuden tieltä.

Tämän kesän ikuisuusprojektimme, Pikkuveljen huoneen, saimme valmiiksi lopulta kesäloman viimeisellä viikolla. Kesäkuussa purimme kaksi seinällistä puolipaneelia, hioimme ja kittasimme, kunnes tuli helleaalto, ja koko remontti unohtui. Oli helppo laittaa ovi kiinni ja unohtaa keskeneräiset seinät, kun pojat viihtyivät hyvin esikoisen huoneessa ja ulkona paistoi aurinko. Heinäkuussa jatkoimme kahdella kerroksella tasoitetapettia ja kolmella kerroksella maalia, kunnes koko projekti unohtui jälleen. Vasta elokuussa saimme työpöydän ja tuolin koottua ja viimeiset taulut ja hyllyt porattua kiinni seinään. 

Jos esikoisen kanssa olen tottunut siihen, että sisustuksen ja vaatteiden suhteen saan tehdä käytännössä oman mieleni mukaan, on Pikkuveljen kanssa eri juttu: nelivuotiaalla on jo tarkka tyyli ja vahvat mielipiteet siitä, mikä on kivaa ja tyylikästä ja mikä ei. Työpöydän ja tuolin Pikkuveli valitsikin itse, samoin seinälle tulleet taulut. Hyllyyn nostettiin esille ne suosikkitavarat kuten lempikirjat, kasvit ja kirppikseltä löytämäni karhupussukan ja ET-pehmolelun. Mikään muu ei olisi kelvannutkaan.

Toisaalta nelivuotiaan iloakin on ollut kiva katsoa: työpöydän laatikkoon järjesteltiin hartaudella värityskuvat, parhaat piirustukset, hienoimmat kivet ja ne ulkoa kerätyt kaikista arvokkaimmat kepit, jotka olen oikeasti käskenyt jättää ulos.

Silti tällä kertaa siirsimme pensselit ja telat syrjään aika väsyneinä. On purettu viisi seinällistä puolipaneelia, revitty jätesäkkikaupalla vanhaa tapettia välillä kokonaisina vuotina, välillä muutaman sentin kokoisina paloina, kitattu, hiottu, tapetoitu ja maalattu. Nyt jäljellä on enää se tylsin osuus: pitäisi säästää lisää rahaa. Koska remonttibudjettimme valui aikoinaan epäonnistuneisiin asuntokauppoihin ja sittemmin aika vaivattomaksi pitkäaikaissäästövaihtoehdoksi muuttuneeseen asuntosijoittamiseen, piti haaveilemani keittiöremontti ja eteisen purkaminen ja uuden kaapiston teettäminen siirtää jonnekin tulevaisuuteen. Eli ehkä sitten ensi vuonna, toivon mukaan.

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina.

”Sinä olit silloin kahdentoista. Kolmetoistavuotissyntymäpäiväsi tuli yllättäen, liian pian, elokuussa, ja meni ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Sillä lapsuus kuului aikaan ennen, ja sinä olit jo siirtynyt elämään jälkeen.”
 
 
Joyce
Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story, 2003. suom. Kaijamari Sivill)
Otava, 157 sivua.


Se oli pitkälti silkkaa huonoa tuuria: heinäkuun neljäntenä vuonna 1996, muutamaa minuuttia vaille puolen yön Teena Maguire, kolmekymppinen yksinhuoltajaäiti, kumartuu puhaltamaan kaksitoistavuotiaan tyttärensä Bethien korvaan ja sanoo Lähdetään. On silkkaa huonoa tuuria, että he todellakin lähtevät, vaikka Bethie on jo ehtinyt nukahtaa natisevalle pihasohvalle ja Casey on pyytänyt heitä jäämään, edes hetkeksi. Silkkaa huonoa tuuria, ettei Teena suostunut ottamaan vastaan Caseyn tarjoamaan kyytiä vaan päätti kävellä kotiin Bethien kanssa, olihan upea yö. Silkkaa huonoa tuuria, että he juuri sinä iltana valitsivat rantapolun sen sijaan, että olisivat kävelleet Rocky Point Parkin halki, jolloin kotimatka olisi kestänyt vain kymmenen minuuttia.

Silkkaa huonoa tuuria. Mutta toisaalta, kyllähän kaikki kaupungissa Teenan tunsivat: huulipunahymy, blondattu tukka, paljaat sääret, korkeat korot ja farkkusortsit, vartalon kurveja myötäilevä toppi, kaksitoistavuotiaan kansaa ulkona keskellä yötä. Sen siitä saa, itsehän se sitä kerjäsi.

On neljäs kesäkuuta, itsenäisyyspäivä, ja sinä yönä päättyy Bethien lapsuus: joukko paikallisia miehiä raiskaa ja pahoinpitelee Bethien äidin Teenan tämän tyttären läsnä ollessa ja jättää sitten kuolemaan saastaisen venevajan lattialle. Kuin ihmeen kaupalla molemmat selviävät hengissä, vain huomatakseen, että vain satukirjoissa paha todella saa lopussa palkkansa.

”Kerroit sen mitä muistit.
     Kerroit moneen kertaan. Ja kerroit uudestaan.
     Sinä yönä, raiskausyönä, St. Maryn sairaalan päivystyspoliklinikalla, jonne sinut ja tajuton äitisi vietiin, sinua kuulusteltiin. Ennen kuin isoäiti ja sukulaiset tulivat sairaalaan, sinua kuulusteltiin. Olit innokas kertomaan. Kaiken mitä tiesit. Halusit kovasti tehdä yhteistyötä. Lapsen logiikalla sinä uskoit, että kaikki missä voisit auttaa, auttaisi äitiäsi pysymään hengissä.
     Vaikka aikanaan Teena Maguire vielä kiroaisi sitä, että hänet oli pidetty hengissä, kytketty viideksi päiväksi hengityskoneeseen ja tiputusletkuihin teho-osastolla, sen sijaan että hänelle olisi ammuttu luoti päähän jo venevajan lattialla ja hän olisi päässyt kärsimyksistään, hän kiroaisi helvetin huonoa tuuriaan kun ylipäätään oli syntynyt.”

John Dromoor on toinen niistä kahdesta poliisista, jotka saapuvat ensimmäisinä paikalle. Vaisto käskee hänen jättää jutun sen jälkeen, kun hän on hoitanut virallisen osuuden, tehnyt voitavansa. Silti hän tietää, että se on jo myöhäistä, on ollut siitä lähtien, kun hän näki verisen tytön tienvarressa Rocky Point Parkissa ja vähän myöhemmin ruhjotun ja rikotun naisen venevajan lattialla. Ja kun koko yhteisö sitten kääntää selkänsä Teenalle ja asettuu poikiensa puolelle, päättää Dromoor ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

”Eräänä päivänä hän tiesi. Eräänä hetkenä.
     Ikkunan oli varmaan jäänyt auki. Ja jokin lensi sisään, hätääntyneet siivet läiskivät häntä kasvoihin.
     Silloin hän muisti. Ei kaikkea, mutta tarpeeksi.
     Mummin talossa sinä kuulit seinien läpi monen huoneen päähän miten hän huusi niin kuin hänen kimppuunsa olisi käyty toistamiseen.”

Kun edellisen lukemani Joyce Carol Oatesin jälkeen tuntui, etteivät kirjan reilut 700 sivua olleet ollenkaan tarpeeksi, on tämän oatesin kanssa päinvastoin: kirjan reilut 150 sivua meinaavat nekin jo musertaa alleen ihan totaalisesti. Toki tämäkin kirja on huikean hyvä, mutta sillä karun rumalla tavalla kuin joukkoraiskauksesta kertovan kirjan kuuluukin. Kirjan voisi helposti lukea yhdeltä istumalta - jos pystyisi. Sen sijaan se on jaettava useammalle päivälle ja hetkelle, jotta tarinaa on ylipäätään mahdollista kestää. Vaikka kirjan loppupuolella Oates ei enää hierokaan kaikkia kauheuksia suoraan lukijan naamaan, on Kosto ehdottomasti vuoden ahdistavin ja kuvottavin lukukokemus.

Ja juuri siksi onkin niin hirvittävää, että Kosto: rakkaustarina voisi hyvin olla myös totta. Silkkaa huonoa tuuria ja tämä voisi olla kertomus oikeasta elämästä, sinun omastasi.

Jos tartut Joyce Carol Oatesin kirjaan odottaen lukevasi perinteistä rakkaustarinan, et voi erehtyä pahemmin. Silti tai ehkä juuri siksi tämä on kirja, joka ehdottomasti kannattaa lukea. Romaanin teemoja ovat naisiin kohdistuva väkivalta sekä naisen asema yhteiskunnassa ja rikoksen uhrina. Vaikka Kosto onkin jo vuosituhannen alusta, ovat samat teemat edelleen surullisen ajankohtaisia.

sunnuntai 9. elokuuta 2020

Toinen puolikas kesälomaa Instagram-kuvissa.


Onneksi jotkut asiat pysyvät vuodesta toiseen, oli tilanne sitten mikä tahansa: heinäkuun ensimmäisellä viikolla maalaamme aina koko perhe jälkemme Oikokatuun ihan vaan siksi, että koko seuraavan vuoden  voimme ohi kävellessämme muistaa, että tämä on meidän koti. // Aamulenkkimaisemat Kortesuolla. // Kymmenennen hääpäivän kunniaksi pyörähdettiin koko perhe syömässä Nauhgty BRGRissa. Iso suositus Aussie burgerille, jonka välistä löytyy friteerattua tofua, coleslawta ja satay- kastiketta ja joka oli juuri sopivan tulinen. // Piipahdus Jyväskylän taidemuseoissa lounaan jälkeen, koska perjantai.



Kesäyön sumu pellolla, kun kalenteri näytti heinäkuun kahdettatoista ja lämpömittari kymmentä astetta. // Itsudemo saapui kaupunkiin ja hurmasi sekä minut että pojat. Sushien lisäksi mahtava salaattipöytä - ja se kimchi! // Heinäkuun hellejakso tarkoitti meille tilan töitä: mies teki heinätöitä viisi päivää ja pojat kuljettivat sen aikaa mummon palkollisina polttopuita varastoon. // Vuorokausi ihan kahdestaan ensimmäistä kertaa sitten Pikkuveljen syntymän. Näissä merkeissä ja seurassa viihtyisin kyllä vähän useamminkin.



Ystävällä remonttiapuna eli istun kuistilla lukemassa kirjaa ja näpyttelemässä blogia samalla, kun lapset leikkivät tyytyväisinä porukassa. Välipalaksi vesimelonia ja mehujäätä. // Kesän toinen Aperol Spritz näitä näkymiä katsellen. // Hotellielämää Scandic Parkissa Töölönlahdella. Vähän(kö) harmitti, etteivät sauna ja allasosasto olleet auki, mutta onneksi meillä oli omat kirjat mukana. // Putte’sin vuohenjuusto-munakoisopizza best.



Sateinen aamu luonnontieteellisessä museossa eli ihan huikea määrä luonnon ihmeitä neljässä kerroksessa keskellä Helsinkiä. // Yhtenä sunnuntaina kiivettiin Kanavuoren huipulle katselemaan kaupunkia siskon kanssa ja suunnattiin retkeilyn jälkeen kahville ja jäätelölle Naissaareen. // Yksi näistä kesäöistä, joita muistelen sitten, kun on kiire töihin ja kadut ovat sateesta niljaisia lehtiä täynnä. // Loppuloman lukemattomien kirjojen kasa, joihin kaikkiin olisin halunnut syventyä kerralla. Toni Morrisonin jätin lopulta kesken, mutta kaksi muuta ehdin vielä loman lopussa lukea.
 

Heinäkuun viimeisenä perjantaina suunnattiin koko perhe iltapalalle sataman Mortoniin. Jaettiin poikien kanssa kolmestaan kaksi pannukakkuannosta ja voin sanoa, että kaikkien makeanhimo saatiin sammutettua. // Elokuun alussa tehtiin perinteinen jokakesäinen Mikkelin-reissu opiskelukavereiden luokse. Jutut ja etenkin kolmen pojan leikit jatkuvat aina siitä, mihin ne viimeksi jäivät. Tämän kerran hitti taisi saunan ja uinnin lisäksi olla kuitenkin virvelöinti, jota etenkin esikoinen olisi voinut tehdä yötä myöten. // Naisten saunavuoro poikien mentyä nukkumaan. // Aamujooga elokuussa siinä vaiheessa, kun kroppa (ja mieli) olivat ilmoittaneet, että säännöllinen jooga olisi pitänyt muistaa jo alkukesästä.


Kesän ensimmäinen puolikas näytti tältä.

perjantai 7. elokuuta 2020

Viveca Sten: Sisäpiirissä.

”Riisumatta kenkiään hän meni olohuoneeseen. Kaunis italialainen nahkasohva oli paikallaan ja ikkunat olivat kunnolla kiinni. Hän oli unohtanut laskea sälekaihtimet lähtiessään aamulla. Jopa orkideat nuokkuivat paahtavassa auringossa.
     Sitten hän keksi, mikä oli vialla.
     Asunnossa leijui vieras tuoksu, haju jota siellä ei normaalisti ollut.
     Hän rypisti otsaansa ja yritti tunnistaa sen. Sekoitus eksoottisia yrttejä? Muskottia ehkä, tai mausteneilikkaa.
     Hitaasti hän palasi eteiseen ja ripusti kesäpukunsa takin henkarille.
     Mistä tuoksu oli peräisin? Oliko joku käynyt hänen kodissaan?
     Hän kiersi asunnon uudelleen. Kaikki oli niin kuin piti: mikään ei ollut toisin kuin tavallisesti, eikä mitään puuttunut. Esineet olivat oikeilla paikoillaan.”


Viveca Sten: Sisäpiirissä (I den innersta kretsen, 2009. suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.)
WSOY, 363 sivua.


Kimmeltävää merta, kalliita purjeveneitä ja huvijahteja, vuosikertaviiniä ja kaviaaria: Sandhamissa järjestettävä Gotland Runt on sekä Pohjois-Euroopan suurin meripurjehduskilpailu että vuoden tapahtuma niille, jotka haluavat kuulua todelliseen sisäpiiriin. Starttipistoolin savujuovan ilmestyessä taivaalle kajahtaa meren yllä kuitenkin myös toinen laukaus. Muilta kilpailijoilta ja katsojilta menee hetken aikaa ymmärtää, mitä on tapahtunut: Tukholman kuninkaallisen pursiseuran ensimmäinen varapuheenjohtaja Oscar Julliander on ammuttu veneeseensä, juuri kun hän on ollut valmis lähtemään elämänsä tärkeimpään kilpailuun.

Kun rikostarkastaja Thomas Andreasson kollegoineen sitten ryhtyy tutkimaan Jullianderin täydelliseltä menestystarinalta vaikuttavaa elämää, käy ilmi, että motiiveista ei ole juuri pulaa: vuosien aikana Oscar Julliander on ehtinyt kerätä vihamiehiä niin työssään juristina kuin yksityiselämässään pyörittäessään aina uutta naisystävää edustusvaimon odottaessa kuuliaisesti kotona.

Onko murhan motiivi rakkaus, viha, raha tai jokin muu? Sen selvittämiseen Andreassonilla tulee kiire, kun toinenkin saman pursiseuran hallituksen jäsen löytyy murhattuna. Kiillotetun pinnan alla tuntuu kuitenkin olevan jotain, minkä paljastumisen joku haluaa estää hinnalla millä hyvänsä.

Viveca Stenin Sisäpiirissä on Sandham-sarjan toinen osa, joka tosin toimii hyvin myös ihan itsenäisenä dekkarina.

”Kiiltävä metalli ja täydellisen tarkoituksenmukainen pitkulainen muoto kiehtoivat häntä. Oli tosiaankin ihmeellistä, että jokin näin pieni pystyi aiheuttamaan niin suurta tuhoa ihmiskudoksissa.
     Kiväärin lippaaseen mahtui yksitoista patruunaa. Vaikeuksitta jokainen patruuna solahti paikalleen, ja kivääri oli käyttövalmis. 
     Sitten tarvitsi vain odottaa.
     Tällä kertaa ei ollut kiirettä. Viimeksi kaiken oli pitänyt tapahtua salamannopeasti. Merellä aikaa oli ollut vähän ja kiinnijäämisen vaara paljon, paljon suurempi. 
     Nyt tarvittiin vain kärsivällisyyttä. Pian mies palaisi kotiin. Ellei tänään, niin huomenna.”

Koska jo aiemmin kesällä ihastuin Viveca Stenin tyyliin Juhannusmurha-dekkarissa, tiesin Sisäpiirissä-kirjaan tarttuessani, mitä odottaa. Ja itse asiassa Sisäpiirissä on vielä Juhannusmurhaa selvästi parempi dekkari, joka onnistuu huijaamaan dekkareiden suurkuluttajaakin eikä missään nimessä tarjoile liian helppoa tai ennalta arvattavaa juonta, vaikka lähtötilanne siltä saattaakin vaikuttaa. Kirjan yläluokkaiset hahmot vaikuttavat uskottavilta ja kiehtovilta, ja rikoksen sijoittaminen valkoisten, jättimäisten merenrantahuviloiden, kalliiden purjeveneiden ja taideaarteiden maailmaan toimii sekin loistavasti. Purjehdusseuran sisäpiiriläisten lisäksi lukija pääsee jälleen kurkistamaan myös rikostarkastaja Thomas Andreassonin ja tätä tutkimuksissa auttavan juristin Nora Linden yksityiselämiin, vaikka pääpaino toki onkin murhassa ja sen selvittämisessä.

Vähän niin kuin täydelliseksi rakennetun julkisivun takana, myöskään Viveca Stenin dekkarissa kaikki - tai lopulta mikään - ei oikeasti ole sitä, miltä näyttää. Juhannusmurhan tapaan myös Sisäpiirissä on täydellinen kesäkirja erityisesti niille, jotka haluavat päästä hetkeksi leikkimään salapoliisia.

”Hento leyhähdys tavoitti hänen nenäänsä, mausteinen tuoksu, joka katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän yritti palauttaa mieleensä, missä oli tuntenut sen aikaisemmin, ja hetken päästä hän muisti. 
     Kotona sinä iltana, jolloin hän uskoi jonkun käyneen asunnossaan.
     Mutta kun hän yritti tavoittaa tuoksun uudestaan, se oli poissa.”

tiistai 4. elokuuta 2020

Herttala on Mäki-Matin helmi.


Lapsena meidän mummolan vintti oli oikea aarrekammio. Kaikki, mitä ei enää tarvittu, vietiin vintille ja sitten unohdettiin, joten me lapsenlapset saatoimme kaivaa sieltä esiin aarteita vuosikymmenten takaa. Suurin osa näistä aarteista oli vaatteita, sillä mummo ei heittänyt pois mitään:  oli vanhoja kukallisia mekkoja seitsemänkymmentäluvulta, leveälahkeisia housuja tätien ja setien jäljiltä ja niitä uudesta suuresta maailmasta saapuneita koreita paitoja ja ruutumekkoja, joita Kanadaan muuttanut eno lähetti maalle vuosittain. Serkuilleni vintti oli myös loputon ilmaiskirpputori, josta saattoi tehdä ihan uskomattomia löytöjä. Muun muassa isäni vanha karvakauluksinen nahkatakki kaivettiin unohtuneiden vaatteiden kasasta, pestiin ja kuljetettiin Kuhmosta Helsinkiin, jossa se sai uuden elämän kahdenkymmenen vintillä vietetyn vuoden jälkeen.

Jo tuolloin minä olin se, joka fiilistelin muiden löytöjä ja havahduin siihen ruskeaan nahkatakkiinkin vasta, kun serkkuni jo kulki se päällä Mellunmäessä. Yläaste- ja lukioikäisenä kyllä kiersimme silloin tällöin kaupungin kirpputoreja ja kierrätyskeskuksia parhaan kaverini kanssa ja pengoimme Lyylin kirppiksen valtavia vaatekasoja juuri niiden tiettyjen samettihousujen tai seitsemänkymmentäluvun tuulitakkien perässä, mutta mitään varsinaista second hand- ja kirppishaukkaa minusta ei ikinä silloin tullut. Tuntui, että siinä, missä serkkuni tai ystäväni nosti kasasta yhtäkkiä juuri ne täydelliset farkut, olin itse osannut nähdä samassa paikassa vain jotain kulunutta ja nukkavierua.

Kunpa olisin silloin tiennyt, että käytettyjä vaatteita voi ostaa myös niin, että joku muu on tehnyt sen varsinaisen työn ja helmien etsimisen jo valmiiksi.

Oikeastaan juuri tästä ajatuksesta syntyi myös Herttala: toiveesta luoda käytettyjen vaatteiden kauppa, jossa vaatteet on jo valmiiksi valikoitu, josta on karsittu ne piirteet, jotka monesti karsivat kippiksiltä ne satunnaisemmat kävijät ja tarjota second handia myös niille, jotka eivät osaa koluta kirpputoreja tai löydä niitä todellisia aarteita kymmenien rekkien seasta. Ja tämä aarreaitta löytyy melkein yhtä läheltä kuin se mummolan vinttikin, Kortesuonkadulta Mäki-Matista nimittäin.

Herttalan (tiskin) takaa löytyy Sanna, kymmenen vuotta yrittäjänä toiminut kampaaja-meikkaaja-stylisti sekä visualisti, jonka intohimoja ovat ekologisuus ja kaunis arki. Näistä lähtökohdista syntyi Herttala vuonna 2017, ja ensin Vaajakoskella toiminut myymälä on nyt löytänyt kodin Mäki-Matista. Mäki-Matin liikkeen pääpaino on second handissa, ja valikoima koostuu niin kotimaisesta designista, vanhemmista vintage-aarteista kuin ketjuliikkeiden helmistäkin. Sannan visio, että ihmiset ostaisivat käytännöllisiä, kauniita ja kierrätettyjä vaatteita, näkyy Herttalassa siinä, että tarjolla on pääasiassa käyttövaatteita, joita on helppo yhdistellä eri asukokonaisuuksiksi ja eri tilaisuuksiin ja joista on myöhemmin helppo rakentaa itselleen toimivaa vaatekaappia. Valikoima Herttalassa päivittyy viikottain: tyhjälle henkarille Sanna nostaa aina uuden aarteen. Kivijalkaliikkeen lisäksi Herttalalla on verkkokauppa sekä Instagram-tili, jonne uudet vaatteet päivittyvät heti sen jälkeen, kun ne on nostettu rekille Mäki-Matissa ja johon Sanna on myös koonnut valikoiman vaatteista valmiita asukokonaisuuksia - näitä second hand -rekkejä pääsee siis koluamaan myös verkossa.

Vaikka Herttala keskittyykin juuri second handiin, löytyy putiikista myös niin sisustusta, paikallisia herkkuja esimerkiksi Foodinilta, erilaisia lahjatavaroita, luonnonkosmetiikkaa sekä kodin tekstiilejä ja puhdistusaineita. Valikoimaa yhdistää arjen kauneus, sekä se, että ekologiset valinnat voivat olla samalla myös niitä kaikkein esteettisimpiä. Lisäksi Sanna tekee Herttalassa myös stailausta, jossa asiakkaalle etsitään juuri ne sopivimmat vaatteet ja asukokonaisuudet asiakkaan omaa olemassa olevaa vaatekaappia hyödyntäen, pyritään selkeyttämään tyyliä ja selvitetään esimerkiksi mitkä leikkaukset, kuosit, materiaalit tai vaikka hihan pituudet toimisivat parhaiten. Herttalan stailauspalvelusta voi saada apua tyylin päivitykseen tai vaikka työpukeutumista mietittäessä, mutta pääasia on silti kuitenkin löytää pukeutumisen ilo ja rakentaa asiakkaalle sellainen vaatekaappi, joka saa olon tuntumaan hyvältä ja itsevarmalta ja josta löytyy päällepantavaa vuodesta ja tilanteesta toiseen - sellainen todellinen hyvän mielen vaatekaappi siis.

Vaikka se isäni nahkatakki matkasikin lopulta Mellunmäkeen, löysin itselleni oman lempinahkatakkini joitain vuosia myöhemmin ja senkin ystävän vaatekaapista kierrätettynä. Sen jälkeen se on kulkenut mukana syksystä ja sesongista toiseen, ihan niin kuin luottovaatteiden ja parhaiden löytöjen kuuluukin. Herttalan Sannan paras second hand -löytö on muuten täydellisesti istuva musta mekko sekä petroolinsininen pellavajakku.  Näistä tuon istuvan mustan mekon löysin muuten itselleni heinäkuussa, kun pyörähdin Keskustan kirppiksellä. Jos sopivia juhlia ei tule vielä tänä kesänä, niin mekko jaksaa kyllä odottaa: tuo viiden euron Zara-löytöni on nimittäin tullut vaatekaappiini jäädäkseen.


Herttalan löydät täältä:
HERTTALA
Kortesuonkatu 1

Auki keskiviikosta perjantaihin klo 11-18
ja 
lauantaisin klo 11-15
sekä joustavasti sopimuksen mukaan