”Sinä olit silloin kahdentoista. Kolmetoistavuotissyntymäpäiväsi tuli yllättäen, liian pian, elokuussa, ja meni ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Sillä lapsuus kuului aikaan ennen, ja sinä olit jo siirtynyt elämään jälkeen.”
Otava, 157 sivua.
Se oli pitkälti silkkaa huonoa tuuria: heinäkuun neljäntenä vuonna 1996, muutamaa minuuttia vaille puolen yön Teena Maguire, kolmekymppinen yksinhuoltajaäiti, kumartuu puhaltamaan kaksitoistavuotiaan tyttärensä Bethien korvaan ja sanoo Lähdetään. On silkkaa huonoa tuuria, että he todellakin lähtevät, vaikka Bethie on jo ehtinyt nukahtaa natisevalle pihasohvalle ja Casey on pyytänyt heitä jäämään, edes hetkeksi. Silkkaa huonoa tuuria, ettei Teena suostunut ottamaan vastaan Caseyn tarjoamaan kyytiä vaan päätti kävellä kotiin Bethien kanssa, olihan upea yö. Silkkaa huonoa tuuria, että he juuri sinä iltana valitsivat rantapolun sen sijaan, että olisivat kävelleet Rocky Point Parkin halki, jolloin kotimatka olisi kestänyt vain kymmenen minuuttia.
Silkkaa huonoa tuuria. Mutta toisaalta, kyllähän kaikki kaupungissa Teenan tunsivat: huulipunahymy, blondattu tukka, paljaat sääret, korkeat korot ja farkkusortsit, vartalon kurveja myötäilevä toppi, kaksitoistavuotiaan kansaa ulkona keskellä yötä. Sen siitä saa, itsehän se sitä kerjäsi.
On neljäs kesäkuuta, itsenäisyyspäivä, ja sinä yönä päättyy Bethien lapsuus: joukko paikallisia miehiä raiskaa ja pahoinpitelee Bethien äidin Teenan tämän tyttären läsnä ollessa ja jättää sitten kuolemaan saastaisen venevajan lattialle. Kuin ihmeen kaupalla molemmat selviävät hengissä, vain huomatakseen, että vain satukirjoissa paha todella saa lopussa palkkansa.
”Kerroit sen mitä muistit.Kerroit moneen kertaan. Ja kerroit uudestaan.Sinä yönä, raiskausyönä, St. Maryn sairaalan päivystyspoliklinikalla, jonne sinut ja tajuton äitisi vietiin, sinua kuulusteltiin. Ennen kuin isoäiti ja sukulaiset tulivat sairaalaan, sinua kuulusteltiin. Olit innokas kertomaan. Kaiken mitä tiesit. Halusit kovasti tehdä yhteistyötä. Lapsen logiikalla sinä uskoit, että kaikki missä voisit auttaa, auttaisi äitiäsi pysymään hengissä.Vaikka aikanaan Teena Maguire vielä kiroaisi sitä, että hänet oli pidetty hengissä, kytketty viideksi päiväksi hengityskoneeseen ja tiputusletkuihin teho-osastolla, sen sijaan että hänelle olisi ammuttu luoti päähän jo venevajan lattialla ja hän olisi päässyt kärsimyksistään, hän kiroaisi helvetin huonoa tuuriaan kun ylipäätään oli syntynyt.”
John Dromoor on toinen niistä kahdesta poliisista, jotka saapuvat ensimmäisinä paikalle. Vaisto käskee hänen jättää jutun sen jälkeen, kun hän on hoitanut virallisen osuuden, tehnyt voitavansa. Silti hän tietää, että se on jo myöhäistä, on ollut siitä lähtien, kun hän näki verisen tytön tienvarressa Rocky Point Parkissa ja vähän myöhemmin ruhjotun ja rikotun naisen venevajan lattialla. Ja kun koko yhteisö sitten kääntää selkänsä Teenalle ja asettuu poikiensa puolelle, päättää Dromoor ottaa oikeuden omiin käsiinsä.
”Eräänä päivänä hän tiesi. Eräänä hetkenä.Ikkunan oli varmaan jäänyt auki. Ja jokin lensi sisään, hätääntyneet siivet läiskivät häntä kasvoihin.Silloin hän muisti. Ei kaikkea, mutta tarpeeksi.Mummin talossa sinä kuulit seinien läpi monen huoneen päähän miten hän huusi niin kuin hänen kimppuunsa olisi käyty toistamiseen.”
Kun edellisen lukemani Joyce Carol Oatesin jälkeen tuntui, etteivät kirjan reilut 700 sivua olleet ollenkaan tarpeeksi, on tämän oatesin kanssa päinvastoin: kirjan reilut 150 sivua meinaavat nekin jo musertaa alleen ihan totaalisesti. Toki tämäkin kirja on huikean hyvä, mutta sillä karun rumalla tavalla kuin joukkoraiskauksesta kertovan kirjan kuuluukin. Kirjan voisi helposti lukea yhdeltä istumalta - jos pystyisi. Sen sijaan se on jaettava useammalle päivälle ja hetkelle, jotta tarinaa on ylipäätään mahdollista kestää. Vaikka kirjan loppupuolella Oates ei enää hierokaan kaikkia kauheuksia suoraan lukijan naamaan, on Kosto ehdottomasti vuoden ahdistavin ja kuvottavin lukukokemus.
Ja juuri siksi onkin niin hirvittävää, että Kosto: rakkaustarina voisi hyvin olla myös totta. Silkkaa huonoa tuuria ja tämä voisi olla kertomus oikeasta elämästä, sinun omastasi.
Jos tartut Joyce Carol Oatesin kirjaan odottaen lukevasi perinteistä rakkaustarinan, et voi erehtyä pahemmin. Silti tai ehkä juuri siksi tämä on kirja, joka ehdottomasti kannattaa lukea. Romaanin teemoja ovat naisiin kohdistuva väkivalta sekä naisen asema yhteiskunnassa ja rikoksen uhrina. Vaikka Kosto onkin jo vuosituhannen alusta, ovat samat teemat edelleen surullisen ajankohtaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti