Suvi Vaarla: Westend.

”On päiviä, jotka piirtävät rajan: ennen ja jälkeen. Aika leikkautuu kahtia. Jäljelle jää kaksi tarinaa: tarina menettämisestä ja tarina selviytymisestä.

     Muistan siitä päivästä kaiken. En samalla tavalla kuin tavalliset asiat muistetaan, sillä muistamisen lisäksi tunnen: se päivä on muuttunut osaksi minua. Olen kantanut sen mukanani aikuisuuteen, mutta pystyn koska tahansa palaamaan vuosia taaksepäin, kuin olisin taas kotimme ulko-ovella, kääntäisin avainta lukossa ja kuulisin sisältö vieraan ihmisen äänen.

     Ambulanssi, poliisiauto. Siniset valot, jotka pyörivät hiljaisuudessa.

     Parveke.”

Suvi Vaarla: Westend (2019)

WSOY, 334 sivua.

Elinan lapsuuden Suomi on edistysuskon, keskiluokkaistumisen ja kiihtyvän kulutuskulttuurin maa, jossa ainoa pelko - ja sekin arjessa kovin kaukainen - on ydinsota. Hyvät saavat aina töitä, sanoo isä ja vielä uskoo siihen ihan vilpittömästi. Tulee uusi sadanneljänkymmenenseitsemän neliön koti Westendissä, mikroaaltouuni, poreamme, mökki ja muskelivene, syntymäpäiville vuokrattaan poni. Uusien ystävien kanssa istutaan iltaa viinilaseja kilistellen ja uusia rakennushankkeita suunnitellen.

Sitten iskee lama ja suistaa raiteiltaan sekä koko Suomen että Elinan perheen elämän. SKOPin toimitusjohtaja ampuu itsensä kuten myös Nokian toimitusjohtaja vuotta aiemmin. Työn, talon, firman ja säästöjen lisäksi perhe menettää myös ystävänsä sekä uskon tulevaan. Vielä aikuisenakin Elina kantaa lamaa mukanaan ja haluaa selvittää, miksi kaikki tapahtui juuri heille.

Kukaan ei kertonut, että jos ei ole kuuluisaa sukunimeä tai perittyä rahaa, ei kukaan otakaan kiinni, jos putoaa. Kukaan ei kertonut, että kaikki, mikä ihmiselle annetaan, voidaan minä hetkenä tahansa myös ottaa pois. Kukaan ei kertonut, että rikastuminen saattoi sekin olla vain hetken hurmos: yksinäinen huuto tuuleen ennen kuin kaikki on ohi.

 

”Se kevät kului hitaasti. On kuukausia, jotka haluaisin unohtaa kokonaan, ja vaikka muistan ne jonkinlaisina välähdysten sarjana, minun on vaikea tarttua yksityiskohtiin. Minun on myös kysyttävä itseltäni: mitä minä haluan muistaa?

     Vastaus: haluan muistaa hyvää.

   Sillä hyvääkin oli paljon. Sen muistaminen tuntuu kuitenkin erilaiselta, kuin joutuisin kaivamaan pienellä lapiolla kosteaa hiekkaa, kunnes osun johonkin terävään ja kirkkaaseen.” 

 

Kun aloitin koulun syksyllä 1991, piti meidän jokaisen koulun noin seitsemästäsadasta oppilaasta tuoda kouluun litra itse keräämiämme marjoja, jotta niistä saisi porkkanaraasteen kanssa salaattia koko vuodeksi. Lihapullia annosteltiin ruokalassa iän mukaan: ekaluokkalaiset saivat yhden, tokaluokkalaiset kaksi. Kun siirryimme neljännelle laman pahimmassa vaiheessa, yksi luokka joka luokkatasolta hajotettiin ja oppilaat jaettiin muille luokille niin, että kaupungilla oli yhden opettajan palkka vähemmän maksettavana: meitä oli luokalla enimmillään kolmekymmentäkuusi kymmenvuotiasta. Muistan kirpputorit ja vaatteidenvaihtopäivät, serkuilta kierrätetyt pyörät ja talvitakit, purkkilihakeiton ja sen, kuinka ensin katosi auto ja sitten bussimatkoista mummolaan tuli niistäkin isoja rahanreikiä, eräänlaista luksusta. Kun pikkusisko sai yhtenä syntymäpäivänä kummeiltaan sata markkaa, oli niillä ostettava sukset minulle, jotta meillä molemmilla olisi ollut sopivan kokoiset. Muistan yhä, kuinka siskoni kurottautui ottamaan tiskiltä takaisin saamansa kaksi markkaa ja oli niihin tyytyväinen.

Westend on minun kirjani, minun tarinani, ja vaikkei meillä kaikki mennytkään niin kuin Elinan perheellä, löydän itseni joka sivulta. Vielä vuosienkin jälkeen lama on osa minua: edes opiskeluaikoina en voinut kuvitellakaan käyttäväni tiliäni tyhjäksi niin, ettei siellä olisi ollut jotain vielä pahemman päivän varalle, ja söin usein mieluummin makaronia ketsupilla kuin lähdin opiskelukavereiden kanssa lounaalle, joka olisi kuitenkin maksanut 2,35 euroa. Minä olen se, joka sulkee suihkun jokaisen saippuoinnin ajaksi, eikä voi sietää sitä, että ruokaa heitetään pois. Vielä niinäkin hetkinä, joina rahasta ei tarvitsisi murehtia, murehdin silti, sillä siihen maailmaan minä olen kasvanut.

Ja yhä edelleen haluan varmistaa selustan, suunnitella valmiiksi ja ahdistun epävarmuudesta.

Westend on minun kirjani, minun tarinani. Vaikka tarina on harmaansävyinen, on sen lukeminen toisaalta jotenkin kummalla tavalla puhdistava kokemus: minulle se antaa toisen, muutamia vuosia vanhemman näkökulman hetkiin ja tilanteisiin, jotka itse näin alakoululaisen silmin ja toisaalta antaa luvan tuntea niin kuin tuntee. Vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää elämää, mutta sama pätee myös toisin päin - myös lapset kantavat vanhempiensa suruja ja toiveita.

 

”Pahinta ei suinkaan ollut rahan puute, vaikka oli sekin kauheaa, sillä oli iltoja, jolloin meillä ei ollut kotona mitään syötävää. Näitä iltoja ei silti ollut monta enkä muista niitä kauhulla, sillä tiesin saavani lämmintä ruokaa koulusta, ja vanhemmillani oli rahaa sen verran, että jotain halpaa ruokaa sai kaupasta. Pahinta ei myöskään ollut isästä kirjoitettu juttu, hänen julkinen nöyryytyksensä. Pahinta ei ollut edes asunnon menettäminen.

     Pahinta oli toivon katoaminen.

     Isä ei pystynyt enää uneksimaan. Hän ei enää nähnyt, miten asiat voisivat olla toisin.

     Halusin entisen isän takaisin. Kuka tämä toinen oli? Tämä, joka ei innostunut mistään, ei hymyillyt, suuttui pikkuasioista. Jonka nyrkit puristuivat rystysistä valkoisiksi. Joka tarttui yhä useammin viinapulloon.”

 

Vaikka Suvi Vaarlan esikoinen kertookin yhdeksänkymmentäluvun lamasta, on se pelottavan ajankohtainen juuri nyt: yhä edelleen meitä elää yhteiskunnassa kaksi eri kansaa, se toinen, joka tipahtaa jaloilleen kävi miten kävi ja sitten ne, joiden paperista rakennettu elämä voi sortua pelkästä tuulenpuuskasta. Vaikka tämä oli nimenomaan minun kirjani, on Westend silti kuitenkin erityisen tärkeä luettava niille, jotka edelleen uskovat vilpittömästi, että jokainen on oman onnensa seppä.