keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut.

”Jos olisitte tuolloin poikenneet päämajaan ja nähneet, että joku nainen, jolla oli tyylikäs, vihreä tweedpuku, meni jonkun miehen jäljessä tämän työhuoneeseen, tai olisitte nähneet vastaanotossa naisen, jolla oli punaiset korkokengät ja niihin sointuvat angorapusero, olisitte ehkä arvelleet, että siinä oli konekirjoittajia tai sihteereitä, ja osuneet oikeaan. Mutta samalla olisitte erehtyneet. Sihteeri on yhtä kuin ihminen, jolle uskotaan salaisuus. Sana pohjautuu latinan kielen ilmaisuihin secretus, secretum, salainen. Kirjoitimme koneella, mutta jotkut meistä tekivät muutakin. Emme hiiskuneet sanallakaan työstä, jota teimme sen jälkeen, kun olimme päivittäin peittäneet kirjoituskoneemme suojahupulla. Toisin kuin jotkut miehistä, me osasimme säilyttää salaisuudet.”


Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut (The secrets we kept, 2019. suom. Irmeli Ruuska)
WSOY, 474 sivua.
Arvostelukappale.


Yhdeksänkymmentäluvulla, silloin kun meillä syötiin usein purkkilihakeittoa ja haettiin pieneksi jääneiden vaatteiden tilalle uudet vaatteidenvaihtopäiviltä, oli meillä kuitenkin aina oma kirjaedustaja. Pitkään kuvittelin, että niin oli muillakin perheillä; että muidenkin ovelle ilmestyi aina säännöllisesti joidenkin kuukausien välein jo tutuksi tullut mies mukanaan uutuuskirjoja ja esite siitä juuri meidän perhettä kiinnostavasta vasta ilmestyneestä kirjasarjasta. Vuosien saatossa kirjaedustajasta tuli jonkinlainen perhetuttu. Kirjahyllyn ohella hän tiesi, milloin olimme muuttaneet uuteen asuntoon ja miten me lapset kasvoimme.

Myös moni lapsuusmuistoni liittyy jollain tavalla kirjoihin, muistijäljen tehneisiin iltasatuseikkailuihin, punaisen viltin alla teipatusta ruskeasta kirjasta luettuihin kansansatuihin ja siihen olohuonetta hallitsevaan kirjahyllyyn, jota vanhempani vähitellen täyttivät. Yhden kirjan muista erityisen hyvin, Tohtori Zivagon nimittäin. Se koostui kahdesta eri kirjasta, ja meillä oli pikkusiskon kanssa tapana ottaa ne esille ja kiistellä siitä, kumpi meistä sai olla kumpi kuvan kahdesta naisesta. Vaikka emme kirjasta itsestään mitään ymmärtäneet, oli siinä jotain salamyhkäistä, kiehtovaa.

Heti, kun sain käsiini Lara Prescottin uutuuden, muistin nuo samat, nyt jo varmasti vähän kellastuneet kansikuvat vanhempieni kirjahyllyssä.

Tätä ei koskaan tapahtunut on tarina naisista, joiden työnä on salaisuuksien säilyttäminen. Päivisin he istahtavat kirjoituskoneidensa ääreen CIA:n konekirjoitusosastolla, mutta vain harva tietää, että heillä on kyky astua ovesta sisään yhtenä ihmisenä ja ulos toisena. Kirjoituskoneen takaa näkyvä herkkä, ystävällinen hymy antaa ymmärtää, että sen takana on ihminen, jolla ei ole salaisuuksia, ja jos olisikin, hän ei niitä osaisi säilyttää. Mutta kun he myöhemmin illalla kohottavat samppanjalasinsa päivälliskutsuilla Mountbattenin ylellisessä virka-asunnossa, ei pieninkään tiedonjyvä mene ohi heidän korviensa. He ovat niin taitavia juuri tästä syystä: kukaan ei epäile, että harmaaseen arkimekkoon pukeutunut tyttö bussin takapenkillä kuljettaa mukanaan salaisuuksia.

Ja Irina on heistä kaikista paras, tietenkin, sillä muihin verrattuna hänellä on yksi ylivertainen ominaisuus: hän ei ikinä erotu muusta joukosta. Lounastauolla hän onnistuu syömään kanttiinista ostamansa leivän ilman, että kukaan edes huomaa hänen liittyneen seuraan, ja kun koko hilpeä naisporukka happy hourin jälkeen laskee lasinsa, kilauttaa Irina omansa muiden laseihin ikään kuin ilmoittaakseen olevansa myös paikalla, hiipineensä pöydän ääreen kenenkään huomaamatta. Kuljetettuaan jonkin aikaa sisäistä postia kaupungilla ja näytettyään taitonsa, saa Irina todellisen tehtävän. Yhtenä iltana Irina ottaa vastaan kaksi Minox-filmirullaa, jotka sisältävät Tohtori Zivagon, Boris Pasternakin uunituoreen rakkausromaani , joka on poliittisesti niin kiistanalainen, että se on salakuljetettava takaisin Neuvostoliittoon.

”Sehän siinä oli paras vaihe: hetki, jolloin muutuin eri ihmiseksi. Uusi nimi, uusi ammatti, uusi tausta, koulutus, sisarukset, rakastetut ja uskonto - minulle se oli helppoa. Eikä peitetarinani lipsunut koskaan, eivät pienimmätkään yksityiskohdat: söikö esittämäni nainen aamiaisella paahtoleipää vai munia, joiko hän kahvinsa mustana vai maidon kanssa, oliko hän sitä naistyyppiä, joka pysähtyi kadulla ihailemaan tien yli kävelevää kyyhkystä, vai hätistikö hän sen inhoten pois, nukkuiko hän alasti vai yöpaita päällä. Se johtui sekä lahjakkuudesta että selviytymistaktiikasta. Omaksuttuani jonkin peitetarinan huomasin, että minun oli yhä vaikeampi palata todelliseen elämääni. Joskus kuvittelin, miltä tuntuisi kadota kokonaan, muuttua uudeksi ihmiseksi. Jotta voisi olla joku muu, on haluttava kadota.”

Tätä ei koskaan tapahtunut on tarina naisista: vakoojista, äideistä, muusista, sihteereistä, kuriireista, rakastajattarista. Se on eräänlainen nostalgiatrippi viisikymmentäluvun loppuun ja Kylmän sodan sävyttämään maailmaan - välillä niin elävä sellainen, että tuntuu, kuin katselisi elokuvaa - mutta samalla myös ihan kirja täynnä ihan huikeaa naisenergiaa ja naisasiaa, joka on ajankohtaista vuosikymmenestä toiseen. Jos oikeasti haluaa, pystyy ihan mihin vain, voi olla mitä haluaa.

Sanoilla voi muuttaa maailmaa, edelleen, kuiskii Tätä ei koskaan tapahtunut. Ja myös rakkaudella.

Jotenkin muuten veikkaan, että myös Lara Prescottin vanhemmilla on aikoinaan ollut kirjahyllyssään Tohtori Zivago: hän on nimittäin saanut etunimensä kirjan sankarittaren mukaan.

”Hänen elämänsä on johtanut tämän kuilun partaalle; miten hän voisi olla astumatta viimeistä askelta, vaikka sitten syvyyksiin? Jos hän nyt perääntyy, niin joka kerta, kun hänen rakastettunsa hymyilee, hän näkee tämän hampaissa lohkeaman vankileirin ajoilta ja saa muistutuksen, että kaikki on ollut turhaa.”

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Jennifer Egan: Manhattan beach.

”’Herranen aika - vai juostaan?’ Mackey kysyi ja nauroi sitten - painoton ontto ääni kantautui Dexterin korviin kuoleman kolkkeena. ’Olkoon sitten, jos kerran niin sanot. Juostaan hiekassa. Mikä ettei.”
     Ja he juoksivat, lennättivät ilmaan aavemaisia valkoisia hiekkapärskeitä, kajauttivat ilmoille huudon loitotessaan hämärään.”


Jennifer Egan: Manhattan Beach (Manhattan Beach, 2017. suom. Helena Butzow)
Tammi, 564 sivua.


Jossain vaiheessa viime vuotta ajauduin jonkinlaiseen kriisiin lukemiseni kanssa. Siihen mennessä olin lukenut peräjälkeen useamman ihan kivan kirjan, jotka eivät olleet lopulta jättäneet sen syvempää muistijälkeä, ja pyörinyt turhaan kirjaston hyllyjen väleissä ja kirjallisuusblogeissa etsien sitä uutta Satakieltä tai Elämää elämältä, johon olisin halunnut uppoutua. Taas yhden kohtalaisen lukukokemuksen ja turhan kirjastoreissun jälkeen olin ihan varma, että olin saavuttanut sen pisteen, jossa olin lukenut kaikki ne kirjat, jotka ikinä tulisivat jättämään minuun minkäänlaista jälkeä.

Ja sitten vuoden lopussa törmäsin Eeva Kolun blogin tekstiin Joululoman lukuvinkit, eli hyviä tarinoita sohvannurkkaan. Kun en muutakaan keksinyt, hain listalta ensin luettavakseni Linnuntietä - ja rakastuin aivan silmittömästi. Sen jälkeen olen kevään aikana käynyt Eevan listaa läpi lukien Celeste Ng:n kummatkin suomennetut kirjat (rakastin), Emme Clinen Tytöt (rakastin) ja sen jälkeen Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen ja Manhattan Beachin. Ehkä ihaninta on juuri tämä: löytää sellaisen henkilön kirjavinkkilista, jonka maku sopii täsmälleen omaan kirjamakuun, ja tietää, että listalla on vielä lukemattomia tarinoita jäljellä.

Manhattan Beach on tarina merestä, jonka kutsun Anna kuulee. Aikana, jona naiset on totuttu näkemään lähinnä kodin piirissä ja sota-aikana tarkastustyössä mittaamassa laivojen rakennusmateriaalina käytettäviä metalliosia, joiden käyttötarkoitusta heidän ei kuulukaan ymmärtää, Anna haluaa sukeltaa. Toinen maailmansota on jättänyt jälkensä myös New Yorkiin eikä unelmien tavoittelu naisena mafiosojen, ganstereiden, merimiesten ja kirjoittamattomien sääntöjen hallitsemassa kaupungissa ole helppoa. Isän jätettyä perheen joitain vuosia aiemmin on Annasta tullut perheen elättäjä äidin ollessa kiinni vaikeasti vammaisen Lydia-siskon hoitamisessa. Mutta Anna on katsellut lumoutuneena sukeltajien harjoittelevan Brooklynin satamassa sotalaivojen kupeessa ja päättänyt onnistua.


”Anna tanssi retuuttaen Lydiaa mukanaan, siskon hervottomasta liikkeestä oli jo tullut osa tanssia. Kaikki olivat punehtuneet; äidin hiukset olivat valahtaneet alas ja leningin ylimmät napit olivat auenneet. Hän avasi paloportaikon ikkunan raolleen, ja raaka talvi-ilma sai heidät yskimään. Pieni huoneisto vavahteli ja kaikui iloa, jota ei tuntunut koskaan isän ollessa kotona, aivan kuin puhuttu kieli olisi muuttunut käsittämättömäksi mongerrukseksi heti kun isä oli kuuntelemassa.”

Sitten eräänä iltana Anna kohtaa hämyisessä yökerhossa vaaraa uhkuvan Dexter Stylesin. Vaikka Dexter ei tunnista Annaa, Anna kyllä muistaa heidän tapaamisensa Dexterin merenrantahuvilassa vuosia aiemmin, kun Anna oli vasta lapsi ja kulki isänsä mukana kyläilyillä, joilla mystiset valkoiset kirjekuoret vaihtoivat omistajaa korkeintaan puolihuolimattomasti. Miehisessä maailmassa naisena toimiessaan Anna oppii vähitellen ymmärtämään myös isäänsä, tämän salaperäistä katoamista ja niitä valintoja, joita tämä on vuosia aiemmin joutunut perheensä ja turvallisuutensa vuoksi tekemään. Ja joskus vaara on surua parempi vaihtoehto.

”Eddie katsoi Annan isoja tummia silmiä tuuheiden ripsien varjossa, yritti löytää tuon pienen haamun. Mutta hän oli katsonut liian kauan muualle, ja haamu oli kadonnut. Sen tilalle oli tullut tyttö, joka tuskin muisti hänet ja halusi vain päästä hänestä eroon.”

Siinä missä Aika suuri hämäys oli kokeileva, ajoittain jopa perinteiselle kerronnalle naureskeleva kirja, on Manhattan Beach perinteinen historiallinen lukuromaani ja ajankuva 30- ja 40-lukujen New Yorkista, ajasta suuren laman ja toisen maailmansodan välissä. Kirja on tarina valinnoista ja salaisuuksista, naisen asemasta, halusta ja rohkeudesta rikkoa rajoja ja odotuksia, rakkaudesta ja sen kaipuusta sekä unelmista, jotkä välkkyvät kuin meri - toisaalta kutsuvana, toisaalta uhkaavana. Vaikka kirja pitääkin otteessaan loppuun saakka, ei se kuitenkaan ole ihan niin vaikuttava lukukokemus kuin vaikka Linnuntietä tai Tulenarkoja asioita. Manhattan Beach on ehkä enemmänkin rauhallinen matka ajassa taaksepäin, kuin jonkinlainen levähdyspaikka kahden muun tarinan välissä.

”Junan pilli vihelsi. Agnes vaistosi, että tytär odotti jo malttamattomasti hänen lähtöään, ja hänen teki mieli tarrautua tähän, aivan kuin syleileminen voisi jotenkin herättää hänessä tarpeen tulla halatuksi. Agnes rutisti Annaa kiihkeästi, yritti väkisin avata umpeen kasvaneen, syvälle hautautuneen polun Annan luo. Yhden harhaisen hetken ajan tuntui, että Agnes syleili Eddien jänteviä hartioita. Agnes halasi hyvästiksi koko elämäänsä: aviomiestä, tytärtä ja haurasta kuopustaan jota hän oli rakastanut eniten. Hän nousi toisen luokan makuuvaunuun ja vilkutti Annalle ikkunasta. Juna alkoi liikkua, ja kädet kohosivat heiluvana parvena. Agnes tuli ajatelleeksi, että tämä oli sama asema - ehkä peräti sama laiturikin - jonne hän oli tullut seitsemäntoistavuotiaana onnea etsimään. Hän ajatteli vilkuttaessaan: Tämä on tarinan loppu.”

tiistai 21. huhtikuuta 2020

#lukuviikko2020: 75 suosikkikirjaa.


Tällä viikolla vietetään vuosittaista lukuviikkoa. Koska tämänvuotista viikkoa vietetään poikkeusoloissa, haastaakin lukuviikko tänä vuonna kaikki jakamaan vinkkinsä siitä, miten ja millaisiin tarinoihin tarttua nyt, kun se perinteisin kirjastoreissu ei onnistukaan. Lukuviikon kunniaksi tein blogiini listan, josta löydät 75 omaa suosikkikirjaani genreittäin. Jos käytöstä löytyy esimerkiksi joku äänikirjasovellus, näitä kaikkia tarinoita voin suositella enemmän kuin mielelläni.


#lukuviikko2020: 75 suosikkikirjaa

Ulkomaista draamaa:

1. Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
2. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
3. John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
4. Kate Atkinson: Hävityksen jumala
5. Emma Cline: Tytöt
6. Celeste Ng: Tulenarkoja asioita
7. Clare Mackintosh: Lopun jälkeen
8. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
9. Donna Tartt: Pieni ystävä
10. Kate Atkinson: Elämä elämältä
11. Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa
12. Lionel Shruver: Syntymäpäivän jälkeen
13. Romain Puertolais: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven
14. Hanya Yanaghara: Pieni elämä
15. Kristin Hannah: Satakieli
16. Anna Gavalda: Viiniä keittiössä
17. Khaleid Hosseini: Leijapoika
18. Alice Sebold: Oma taivas
19. Jostein Gaarder: Maya
20. Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
21. Kate Quinn: Koodinimi Alice
22. Karin Fossum: Hullujenhuone
23. Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
24. Khaleid Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa 
25. Lionel Shriver: Poikani Kevin
26. Emma Donoghue: Huone
27. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
28. Susan Fletcher: Meriharakat
29. Anna Gavalda: Kimpassa
30. Pat Conroy: Vuorovetten prinssi


Kotimaista draamaa:

31. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
32. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
33. Inka Nousiainen: Mustarastas
34. Anja Snellman: Safari Club
35. Riikka Pulkkinen: Raja
36. Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
37. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
38. Saara Cantell: Kesken jääneet hetket
39. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
40. Riikka Pulkkinen: Totta
41. Tommi Kinnunen: Lopotti
42. Anja Kauranen: Pelon maantiede
43. Kjell Westö: Kangastus 38
44. Laura Lähteenmäki: Korkea aika
45. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
46. Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
47. Anja Snellman: Parvekejumalat
48. Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
49. Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
50. Laura Honkasalo: Eropaperit


Kevyempiä hyvän mielen kirjoja:

51. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
52. Erlend Loe: Naisen talloma
53. Nick Hornby: Skeittari
54. Erlend Loe: Supernaiivi
55. Will Ferguson: Onni TM
56. Miika Nousiainen: Metsäjätti
57. Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta


Jännitystä ja dekkareita:

58. Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen
59. Gillian Flynn: Teräviä esineitä
60. Fiona Barton: Lapsi
61. Camilla Läckberg: Perillinen
62. Mary Higgins Clark: Huuto yössä
63. Kristina Ohlsson: Varjelijat
64. Samuel Björk: Minä matkustan yksin
65. Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut
66. Karin Fossum: Rakas Poona
67. Gillian Flynn: Kiltti tyttö
68. Camilla Läckberg: Merenneito
69. Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot
70. Samuel Björk: Yölintu
71. Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
72. Anne Rice: Veren vangit
73. Mary Higgins Clark: Kauhu kiertää kaupunkia
74. Kristina Ohlsson: Nukketalo
75. Camilla Läckberg: Majakanvartija


maanantai 13. huhtikuuta 2020

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen.

”Mitä he näkevät? Ajovalot talon takana levittäytyvällä joutomaalla, missä ei pitäisi olla autoja. Valkoiseen paitaan ja tummiin housuihin pukeutuneen miehen, joka kömpii naapurin aitaan ilmestyneestä aukosta kolmelta aamulla. Murrettuja ovia. Taskulampun valokeilan makuuhuoneen ikkunassa. Miehen, joka nousee laskuojasta ja livahtaa naapurin takapihalle. Yleensä kiinni pidetyn portin, joka onkin jostain syystä auki. Siniseen verryttelyasuun pukeutuneen tummatukkaisen miehen, joka seisoo tien toisella puolella puun katveessa ja tuijottaa kohti. Oudot kengänjäljet pihalla. Pensaikosta pyörän selkään ryntäävän miehen. Taas valokeila makuuhuoneen ikkunassa. Ruskeisiin vakosamettihousuihin ja tennistossuihin puetut jalat, jotka viilettävät maan tasalla olevan ikkunan ohi ja pysähtyvät ruukkupensaan taakse piiloon. Väestölaskentaa suorittavan miehen, joka seisoo talon etuovella vuonna, jona väestölaskentaa ei toteuteta. 34-vuotiaan naapurin, joka kompastelee ulos alusvaatteisillaan kahdelta yöllä huutaen apua kädet ja jalat sidottuna.”


Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen (I’ll be gone on the dark, 2018. suom. Aura Nurmi)
Atena, 413 sivua.


Pimeydessä taskulampun sokaisevassa valossa näkyvät vain kapeat silmät tumman kommandopipon silmänrei'istä. Kello on kolme aamuyöllä, puhelinlangat on katkaistu ja siteet leikattu valmiiksi ja asetettu esille. Hän olet tuntematon, kutsumaton vieras, mutta tietää kaiken: lasten nimet, huonejärjestyksen, ikkunan, josta on voinut jo useampana iltana katsella sisään kenenkään huomaamatta. Kun puhelin on edeltävien päivien aikana soinut joitain kertoja ilman, että langan toisessa päässä on ollut ketään, on sekin ollut merkki. Silloin kun sitä vähiten odotat, jotain kauheaa tulee tapahtumaan. ”Yksikin liike ja sinä vaikenet iäksi ja minä katoan yön pimeyteen,” hän kuiskaa rahisevalla, epäaidolla äänellä. 

Kun Golden State Killer ilmestyy ensimmäisen kerran kesäkuun puolivälissä 1976, hän ei kiinnitä poliisin huomiota sen enempää kuin muutkaan rikolliset, jotka ennemmin tai myöhemmin tekevät virheen ja jäävät kiinni. Mutta yhdentoista kuukauden aikana hän ilmestyy pimeydestä kaksikymmentäkaksi kertaa, raiskaa, tappaa ja katoaa taas jälkiä jättämättä. Vuoteen 1986 mennessä Golden State Killer on saanut koko Sacramenton vilkuilemaan olkansa yli ja kuulostelemaan ikkunan takaa kuuluvia ääniä: hänen nimiinsä on kirjattu kymmenen raakaa murhaa ja ainakin viisikymmentä raiskausta. Ja sitten hän yhtäkkiä taas katoaa, yhtä yllättäen kuin on ilmestynytkin.

”Puhelin soi Thornwood Drivella Sacramentossa 6. huhtikuuta 2001, kaksi päivää sen jälkeen, kun uutisissa oli kerrottu Itäisen raiskaajan tai Alkuperäisen yösaalistajan olevan sama henkilö. Kuusissakymmenissä oleva nainen vastasi. Hän oli asunut samassa talossa kohta kolmekymmentä vuotta, vaikka sukunimi olikin siinä välissä ehtinyt vaihtua. 
     ’Haloo?’
     Kuulokkeista kantautui miehen matala ääni. Hän puhui verkkaisesti. Nainen tunnisti äänen välittömästi.
     ’Muistatko leikkihetkemme?’”

Jotkut arvelevat Golden State Killerin kuolleen, osa tämän joutuneen vankilaan. Toimittaja Michelle MacNamara ei usko näistä kumpaankaan. Jo vuosia Golden State Killer on ollut hänelle pakkomielle, jonka hän on tuonut iltaisin mukanaan vuoteeseen ja jota hän pohtii päivisin leikkiessään olohuoneen lattialla tyttärensä kanssa. Ja sitten pelkkä True Crime Diary -blogi sekä tapausten spekulointi eri keskustelupalstoilla eivät enää riitä: Michelle on päättänyt selvittää, kuka Golden State Killer on. 

Kun kaverini yhtenä iltana viime syksynä kehui jääneensä koukkuun Jäljillä-podcastiin, ei mennyt montaakaan päivää, kunnes minä olin samassa pisteessä: olin löytänyt true crimen ja koukuttunut. Toki olin seurannut rikosuutisointia jo aiemminkin ja lueskellut juttuja kiinnostavista tapauksista aina silloin tällöin jo pidempäänkin ihan niin kuin jännityskirjojakin. Mutta siinä missä voin hyvin kertoa ihailevani Agatha Christietä tai lukevani aina uusimman Camilla Läckbergin heti tuoreeltaan, en mainitsisi ansioluettelossani true crime -kiinnostustani. Jollain tavalla tunnen sen liikkuvan sillä harmalla alueella, hyvän maun rajoilla, josta voi ehkä nauttia mutta mieluummin hiljaisuudessa.

Vaikkei Katoan yön pimeyteen mitenkään erityisesti mässäile kuvailemilla rikoksillaan, on se silti kirja, joka onnistuu kuitenkin hiipimään ihon alle. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin joudun yksin saunassa istuessani palaamaan takaisin pukuhuoneeseen tarkistamaan kuulemani oudon äänen.

”’Mikä sinua rikoksissa kiehtoo?’ minulta kysytään, ja silloin ajatukseni singahtavat joka kerta siihen kujan suulla viipymään hetkeen, jolloin pitelin käsissäni kuolleen nuoren naisen kasettisoittimen palasia. 
     Haluan nähdä tappajan kasvot.
     Hän menettää voimansa, kun tiedämme, miltä hän näyttää.”

Katoan yön pimeyteen on kaikessa hirveydessään kuitenkin paikoin aika puiseva. Hirviön mielenliikkeiden sijaan kirja uppoutuu enemmän tutkimuskansioihin ja mappeihin - tietenkin - seuraa vähäpätöisimpiäkin johtolankoja ja viettää sivutolkulla aikaa tutkimalla epäiltyä, jonka dna ei lopulta täsmää. Rikospaikkoja ja uhreja on kymmenittäin, ja välillä on todella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä milloinkin puhutaan. Katoan yön pimeyteen antaa kattavan kuvan Golden Staten Killerin teoista, mutta jännärinä kirja olisi toiminut paremmin, jos sitä olisi tiivistetty ja editoitu enemmän.

Mutta lopulta, ehkä vastoin kaikkia odotuksia, Golden State Killer todella jää kiinni. Michelle McNamara ei sitä itse kuitenkaan ehdi nähdä. Vietettyään vuosikausia ratkaisemattomien murhien äärellä McNamara sairastui sekä ahdistukseen että uupumukseen ja kuoli lopulta 46-vuotiaana nukkuessaan huhtikuussa 2016 vain vähän ennen kirjansa ilmestymistä.

Ja oikeastaan juuri tuossa on se syy, miksi en loppujen lopuksi voi sanoa pitäneeni Katoan yön pimeyteen -kirjasta: sen lisäksi, että se on täynnä toinen toistaan raaempia rikoksia, on se myös samalla jollain tavalla äärimmäisen surullinen kuvaus pakkomielteestä ja siitä, kuinka haluamalla toisille oikeutta voi samalla tuhota oman elämänsä.

”Suurin osa väkivaltaisista kuvitelmistaan nauttivista haaveilijoista ei koskaan toteuta fantasioitaan. Miksi jotkut toteuttavat? Usein stressitekijät kasaantuvat. Emotionaalinen tulitikku raapaistaan. Haaveilija astuu ulos haaveestaan ja vieraan ihmisen kotiin.”

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket.

”Ennemmin kannattaisi kysyä, Virva miettii, muttei sano sitä ääneen, onko jotain, mistä ei voisi kantaa syyllisyyttä. Kaikesta siitä, minkä jätti sanomatta. Kysymyksistä, joita ei kysynyt, vaikka hyvin kuuli kuinka väsymys huuhteli värit pois siskon äänestä. Kännykästä käteen levinneen kylmyyden väistämisestä, omien arvelujen kieltämisestä. Pelottavan hiljaisuuden torjumisesta turhilla kuulumisilla. Itsekkäistä valinnoista. Siitä, että muutti pois Suomesta.”


Saara Cantell: Kesken jääneet hetket (2020)
Tammi, 365 sivua.
Arvostelukappale.


Lapsi leikkii valokuvilla ja nostaa haalistuneen vihreästä pahvilaatikosta mustavalkoisia ja värillisiä kymppikuvia, polaroideja, harkittuja potretteja, koulukuvia ja valokuva-automaatissa otettuja passikuvaliuskoja. Virvan tarina alkaa kuvasta, jossa yksinäinen nainen nojaa päätään lentokoneen ikkunaan, välitilassa matkalla Ennen-määreestä elämään, jota voi kuvata ainoastaan määreellä Jälkeen. Kun kone jonkun ajan kuluttua laskeutuu Helsinki-Vantaalle, Virva joutuu viimein hyväksymään sen tosiasian, että hänen isosiskonsa Salla on joutunut auto-onnettomuuteen ja odottaa hengityskoneessa kiinnitettynä Virvan päätöstä siitä, milloin laitteet voi kytkeä pois päältä. Sallan pienet lapset ovat käyneet hyvästelemässä äitinsä jo aiemmin päivällä ja nukkuvat nyt mummolan lakanoiden välissä. Vielä vuosienkin päästä Virva löytää itsensä hetkittäin ajattelemasta, kuinka juuri tästä sattumuksesta on heti soitettava siskolle, ennen kuin muistaa, ettei tässä todellisuudessa Salla enää ole elossa.

Mutta kuvat voi järjestää muutenkin: ehkä ensimmäinen kuva onkin hopeisiin kehyksiin pujotettu hääkuva. Tai ihan yhtä hyvin se voi olla automaatissa otettu mustavalkoinen neljän passikuvan liuska, jossa kolme nuorta naista irvistelee päät yhteen painettuina. Tai ehkä kuva kiihdytyskaistan päähän pysähtyneestä tummansinisestä Peugeotista.

Kesken jääneet hetket on Saara Cantellin esikoisteos, ja yksi kauneimmista kirjoista, jonka olen vähään aikaan lukenut.

”Nyt äiti syö vaaleanruskeaa hoppenpoppelia ruokalusikallisen toisena perään, mekaanisesti kauhoen. Oona pystyy melkein näkemään reiän äidin rinnassa. Ja hän saattaa lähes erottaa äidin rinnasta pudonneen sydämen, joka lojuu lattialla köynnösriekaleiden ja sotkuiseen juurien keskellä.
     Oona seuraa äidin lusikan liikettä. Kulho on iso, ja äiti vain syö ja syö. Mutta reikä rinnassa pysyy silti tyhjänä, hoppenpoppeli ei valu suusta sinne täytteeksi.”

Oikeastaan Saara Cantellin kirjassa ei ole mitään varsinaisesti uutta. Ehkä juuri siksi kirjaa rakastinkin: jo heti alussa minut valtaa tietty tuttuudentunne. Ihan kuin lukisin taas parasta Juha Itkosta tai Riikka Pulkkista, sitä kieltä, jota olen kaivannut ja niitä ihmisenkokoisia tarinoita, kaipuuta ja arkista surua, jotka kaikki tunnistaa omikseen. Tai ehkä tuttua kirjassa ei niinkään ole sen kieli tai edes tarina itsessään, vaan ne lukemattomat mitä jos -polut, joista kaikkien meidän elämämme muodostuvat, sekä toiveet siitä, että joskus, edes jossain rinnakkaistodellisuudessa, tulisi nähdyksi jonkun silmissä yhtä kiehtovan kauniina kuin öinen kaupunki lentokoneen ikkunan läpi.

”Kyynelten katkeamaton vuo jatkaa kulkuaan vastaanpanemattomana virtauksena - niin voimakkaana, että se tempaa ihmiset auton sisältä mukaansa, niin vahvana, että se repii vaatteet heidän yltään, niin hillittömänä, että he joutuvat takertumaan toisiinsa, pitämään kiinni kuin henkensä hädässä pyörteiksi yltyneen virtauksen riepotellessa heitä milloin erilleen, milloin toisiaan vasten.
     Koko loppuyön kyynelten kyltymätön, pauhaava meri paiskoo ja keinuttaa Virvaa ja Kristiania, nostaa heidät välillä pinnalle haukkomaan henkeään vetääkseen sitten taas takaisin syvyyksiin uuden aallon mukana. Vasta aamun arassa valossa kyynelvirta viimein heittää heidät uupuneita vaaleansinisten lakanoiden vielä kostealle rannalle.”

Onko elämä valintojen vai sattuman summa ja mitä elämästä lopulta muistamme, kysyy Cantell, ja tarjoilee sitten lukijalleen kasan muistoja ja hetkiä, jotka olisivat voineet olla totta. Ehkä. Tai varmasti olivatkin. Tai ainakin jossain toisessa aika-avaruudessa, jossa olisi sinä yhtenä heinäkuisena iltana olisikin hypännyt pois raitiovaunusta ja juossut perään.

Silti kirjan lopussa en voi olla miettimättä, onko Cantell kuitenkaan kertonut minulle koko tarinan vai rakastuinko kirjaan niin täysin, juuri siksi, että loin sen itse saamistani paloista. Kesken jääneet hetket on kuin valokuva-albumi, jonne on valittu vain osa kuvista, jonkun versio. Sitä, mikä muistiin tallentuu, voi nimittäin itse hallita. Ja toisaalta edes varmoilta tuntuviin muistoihin ei voi aina täysin luottaa.
”Vuosien myötä Virva oppii surun anatomian läpikotaisin. Hänelle selviää, että toisin kuin sanotaan, aika ei välttämättä laimenna tuskaa. Vuosien, vuosikymmenienkin jälkeen menetyksen lopullisuuden saattaa satuttaa yhtä viiltävän terävänä kuin tuoreeltaan. Mutta ajan myötä surun kokonaisvaltaisuus rakoilee ja siitä mikä on aluksi tiivis, kokonaan ympärille kietoutuva kivun kalvo, tulee vähitellen harvaan virkattu teräsvillainen pitsipeitto. Ja tietenkin surun kanssa oppii lopulta elämään samoin kuin minkä tahansa kroonisen kivun, sen hiljaisen jomotuksen vähitellen osaksi itseään hyväksyen.”

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Kuukauden vege: thaimaalainen tofu-nuudelikeitto.


Huhtikuun vegenä blogissa kokataan kermaisen pehmeää tofu-nuudelikeittoa, joka valmistuu alle puolessa tunnissa. Ohje löytyi alun perin Ruokakonttuurin 10 helppoa ja maukasta vegaanista arkiruokaa -listalta, jonka reseptejä meidänkin keittiössä on kokeiltu jo useampia.


THAIMAALAINEN TOFU-NUUDELIKEITTO

1 pkt tofua
oliiviöljyä
punainen paprika
2 valkosipulinkynttä
150 g pakastesokeriherneitä
7 dl vettä
2 dl kookoskermaa
1 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna
3 rkl punaista currytahnaa
1 kasvisliemikuutio
1 tl sokeria
1 rkl soijakastiketta
chiliä
50 g riisinuudeleita
1 rkl limetin mehua
tuoretta korianteria maun mukaan


Kuutioi tofu ja kuivaa siitä ylimääräinen neste talouspaperiin. Paista tofukuutiot rapeiksi oliiviöljyssä.

Kuutio paprika ja hienonna valkosipulit.

Laita kattilaan tofukuutiot, valkosipulit, vesi, kookosmaito, mausteet, murennettu kasvisliemikuutio, inkivääri ja chili ja kuumenna kiehuvaksi. Lisää paprika, sokeriherneet ja nuudelit. Keitä muutama minuutti, kunnes nuudelit ovat kypsiä.

Mausta limetin mehulla ja koristele tuoreella korianterilla.


Jotain muuta keittoa?
Kokeile vaikka
tai