maanantai 13. huhtikuuta 2020

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen.

”Mitä he näkevät? Ajovalot talon takana levittäytyvällä joutomaalla, missä ei pitäisi olla autoja. Valkoiseen paitaan ja tummiin housuihin pukeutuneen miehen, joka kömpii naapurin aitaan ilmestyneestä aukosta kolmelta aamulla. Murrettuja ovia. Taskulampun valokeilan makuuhuoneen ikkunassa. Miehen, joka nousee laskuojasta ja livahtaa naapurin takapihalle. Yleensä kiinni pidetyn portin, joka onkin jostain syystä auki. Siniseen verryttelyasuun pukeutuneen tummatukkaisen miehen, joka seisoo tien toisella puolella puun katveessa ja tuijottaa kohti. Oudot kengänjäljet pihalla. Pensaikosta pyörän selkään ryntäävän miehen. Taas valokeila makuuhuoneen ikkunassa. Ruskeisiin vakosamettihousuihin ja tennistossuihin puetut jalat, jotka viilettävät maan tasalla olevan ikkunan ohi ja pysähtyvät ruukkupensaan taakse piiloon. Väestölaskentaa suorittavan miehen, joka seisoo talon etuovella vuonna, jona väestölaskentaa ei toteuteta. 34-vuotiaan naapurin, joka kompastelee ulos alusvaatteisillaan kahdelta yöllä huutaen apua kädet ja jalat sidottuna.”


Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen (I’ll be gone on the dark, 2018. suom. Aura Nurmi)
Atena, 413 sivua.


Pimeydessä taskulampun sokaisevassa valossa näkyvät vain kapeat silmät tumman kommandopipon silmänrei'istä. Kello on kolme aamuyöllä, puhelinlangat on katkaistu ja siteet leikattu valmiiksi ja asetettu esille. Hän olet tuntematon, kutsumaton vieras, mutta tietää kaiken: lasten nimet, huonejärjestyksen, ikkunan, josta on voinut jo useampana iltana katsella sisään kenenkään huomaamatta. Kun puhelin on edeltävien päivien aikana soinut joitain kertoja ilman, että langan toisessa päässä on ollut ketään, on sekin ollut merkki. Silloin kun sitä vähiten odotat, jotain kauheaa tulee tapahtumaan. ”Yksikin liike ja sinä vaikenet iäksi ja minä katoan yön pimeyteen,” hän kuiskaa rahisevalla, epäaidolla äänellä. 

Kun Golden State Killer ilmestyy ensimmäisen kerran kesäkuun puolivälissä 1976, hän ei kiinnitä poliisin huomiota sen enempää kuin muutkaan rikolliset, jotka ennemmin tai myöhemmin tekevät virheen ja jäävät kiinni. Mutta yhdentoista kuukauden aikana hän ilmestyy pimeydestä kaksikymmentäkaksi kertaa, raiskaa, tappaa ja katoaa taas jälkiä jättämättä. Vuoteen 1986 mennessä Golden State Killer on saanut koko Sacramenton vilkuilemaan olkansa yli ja kuulostelemaan ikkunan takaa kuuluvia ääniä: hänen nimiinsä on kirjattu kymmenen raakaa murhaa ja ainakin viisikymmentä raiskausta. Ja sitten hän yhtäkkiä taas katoaa, yhtä yllättäen kuin on ilmestynytkin.

”Puhelin soi Thornwood Drivella Sacramentossa 6. huhtikuuta 2001, kaksi päivää sen jälkeen, kun uutisissa oli kerrottu Itäisen raiskaajan tai Alkuperäisen yösaalistajan olevan sama henkilö. Kuusissakymmenissä oleva nainen vastasi. Hän oli asunut samassa talossa kohta kolmekymmentä vuotta, vaikka sukunimi olikin siinä välissä ehtinyt vaihtua. 
     ’Haloo?’
     Kuulokkeista kantautui miehen matala ääni. Hän puhui verkkaisesti. Nainen tunnisti äänen välittömästi.
     ’Muistatko leikkihetkemme?’”

Jotkut arvelevat Golden State Killerin kuolleen, osa tämän joutuneen vankilaan. Toimittaja Michelle MacNamara ei usko näistä kumpaankaan. Jo vuosia Golden State Killer on ollut hänelle pakkomielle, jonka hän on tuonut iltaisin mukanaan vuoteeseen ja jota hän pohtii päivisin leikkiessään olohuoneen lattialla tyttärensä kanssa. Ja sitten pelkkä True Crime Diary -blogi sekä tapausten spekulointi eri keskustelupalstoilla eivät enää riitä: Michelle on päättänyt selvittää, kuka Golden State Killer on. 

Kun kaverini yhtenä iltana viime syksynä kehui jääneensä koukkuun Jäljillä-podcastiin, ei mennyt montaakaan päivää, kunnes minä olin samassa pisteessä: olin löytänyt true crimen ja koukuttunut. Toki olin seurannut rikosuutisointia jo aiemminkin ja lueskellut juttuja kiinnostavista tapauksista aina silloin tällöin jo pidempäänkin ihan niin kuin jännityskirjojakin. Mutta siinä missä voin hyvin kertoa ihailevani Agatha Christietä tai lukevani aina uusimman Camilla Läckbergin heti tuoreeltaan, en mainitsisi ansioluettelossani true crime -kiinnostustani. Jollain tavalla tunnen sen liikkuvan sillä harmalla alueella, hyvän maun rajoilla, josta voi ehkä nauttia mutta mieluummin hiljaisuudessa.

Vaikkei Katoan yön pimeyteen mitenkään erityisesti mässäile kuvailemilla rikoksillaan, on se silti kirja, joka onnistuu kuitenkin hiipimään ihon alle. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin joudun yksin saunassa istuessani palaamaan takaisin pukuhuoneeseen tarkistamaan kuulemani oudon äänen.

”’Mikä sinua rikoksissa kiehtoo?’ minulta kysytään, ja silloin ajatukseni singahtavat joka kerta siihen kujan suulla viipymään hetkeen, jolloin pitelin käsissäni kuolleen nuoren naisen kasettisoittimen palasia. 
     Haluan nähdä tappajan kasvot.
     Hän menettää voimansa, kun tiedämme, miltä hän näyttää.”

Katoan yön pimeyteen on kaikessa hirveydessään kuitenkin paikoin aika puiseva. Hirviön mielenliikkeiden sijaan kirja uppoutuu enemmän tutkimuskansioihin ja mappeihin - tietenkin - seuraa vähäpätöisimpiäkin johtolankoja ja viettää sivutolkulla aikaa tutkimalla epäiltyä, jonka dna ei lopulta täsmää. Rikospaikkoja ja uhreja on kymmenittäin, ja välillä on todella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä milloinkin puhutaan. Katoan yön pimeyteen antaa kattavan kuvan Golden Staten Killerin teoista, mutta jännärinä kirja olisi toiminut paremmin, jos sitä olisi tiivistetty ja editoitu enemmän.

Mutta lopulta, ehkä vastoin kaikkia odotuksia, Golden State Killer todella jää kiinni. Michelle McNamara ei sitä itse kuitenkaan ehdi nähdä. Vietettyään vuosikausia ratkaisemattomien murhien äärellä McNamara sairastui sekä ahdistukseen että uupumukseen ja kuoli lopulta 46-vuotiaana nukkuessaan huhtikuussa 2016 vain vähän ennen kirjansa ilmestymistä.

Ja oikeastaan juuri tuossa on se syy, miksi en loppujen lopuksi voi sanoa pitäneeni Katoan yön pimeyteen -kirjasta: sen lisäksi, että se on täynnä toinen toistaan raaempia rikoksia, on se myös samalla jollain tavalla äärimmäisen surullinen kuvaus pakkomielteestä ja siitä, kuinka haluamalla toisille oikeutta voi samalla tuhota oman elämänsä.

”Suurin osa väkivaltaisista kuvitelmistaan nauttivista haaveilijoista ei koskaan toteuta fantasioitaan. Miksi jotkut toteuttavat? Usein stressitekijät kasaantuvat. Emotionaalinen tulitikku raapaistaan. Haaveilija astuu ulos haaveestaan ja vieraan ihmisen kotiin.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti