keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu.

"Ymmärrän tilanteen vihdoinkin. Siksi hyvästelen tiirat mielessäni. Yhdenkään luontokappaleen ei pitäisi joutua kamppailemaan kuten ne. Muut eläimet eivät ole kuolleet rauhallisesti. Ne eivät ole kuolleet ilman epätoivoista taistelua. Ne kaikki ovat kuolleet, koska me ihmiset olemme tehneet maailmasta paikan, jossa niiden on mahdotonta elää. Lakkaan siis oman mielenterveyteni tähden vaatimasta, että lapintiirat selviytyvät jostakin, mistä niiden ei pitäisi joutua selviytymään, ja hyvästelen ne. 

     Sitten ryömin kylpyhuoneeseen oksentamaan.

     Näen unta yöperhosista, jotka lentää lepattavat auton etuvaloissa. Ehkä lopun läheisyys vie minut takaisin menneisyyteen. Ehkä epäonnistumiseni."

 


Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu (Migrations, 2020. suom. Sari Karhulahti)

WSOY, 344 sivua.

 

Asioita, joita kammoan: linnut.

Asioita, joita rakastan: meri, sen tuoksu ja villit aallot, jääkylmä vesi, joka tuntuu pistelynä kropassa vasta sitten, kun on jo noussut laiturille, ja suolan tuntu iholla. Niin ja kirjat merestä, kuten vaikka Viimeinen muuttolintu, oli niissä sitten lintuja tai ei.

Laivan nimi on Saghani ja eräällä inuiittikielellä se tarkoittaa korppia. Oikeastaan jo nimestä Franny tietää. Saghani on yksi viimeisistä aluksista, joita saa vielä käyttää laillisesti sillinpyynnissä, ja vain muutaman päivän kuluttua se on lähdössä taas matkaan Grönlannista Atlanttia pitkin kohti etelää. Vaikka idea on sekä järjetön että naurettava, on Franny päättänyt lähteä Saghanin mukana ja seurata samalla maailman viimeisten lapintiirojen muuttomatkaa aina Antarktikselle asti. Oikeastaan hänen on pakko.

Välillä tuntuu, että keuhkot täyttyvät höyhenistä niin, että on vähällä tukehtua. Siitä Franny tietää, että on aika. Sillä niin kuin linnut, myös Franny on lähtenyt, kerta toisensa jälkeen. Sulkenut oven viimeisen kerran, hypännyt bussiin tai noussut junaan, jättänyt kaiken sanomatta mitään, sillä on tiennyt vielä joskus palaavansa, särkenyt sydämiä, joita ei ikinä olisi halunnut särkeä, omansakin. Pala palalta lukijalle selviää, miksi Franny on ollut vankilassa, minne Iris Stone katosi hylätessään pienen puutalon meren rannalla Galwayssa, mitä häkkilinnuille tapahtui ja kuinka, lopulta, suurin kaikista on silti rakkaus.

Seuratessaan lapintiirojen viimeistä vaellusta Franny kerii myös auki omaa tarinaansa, joka on monta kertaa ollut helpompi jättää taakse, muuttaa joksikin muuksi.


"Yöperhoset lentää lepattavat auton etuvaloissa.

     Ensin ruorin luokse, sitten veneen perään ja - oi. Ympärilläni ajelehtii jäävuoria, kristallinkirkas meri on kuin sinistä lasia, ja äärettömältä taivaalta putoilee lumihiutaleita. Miten jossain voi olla edelleen näin kaunista? Miten on mahdollista, ettemme me ihmiset ole vielä tuhonneet näitäkin tienoita?

     En ole ikinä hengittänyt yhtä puhdasta ilmaa kuin nyt.

     Silti: 

     Kassillinen jalkapallojoukkueen peliasuja käsissäni.

     Jalkani kengittä lumessa.

     Veren haju nenässäni."


Viimeinen muuttolintu on haikean kaunis tarina lähtemisestä ja jäämisestä, luonnosta, rakastamisesta levottomuudesta, syyllisyydestä sekä itsensä etsimisestä. Alussa sekavalta tuntuva poukkoilu aikatasolta toiselle selkenee kirjan edetessä ja pitää toisaalta otteessaan loppuun asti. Frannyn tarina on ajoittain niin kipeä, ettei sitä kirkasta edes meren kimmellys. Silti aina, aina, synkimpäänkin myrskyyn sekoittuu edes pilkahdus toivoa - myös maailmassa, jossa linnut ovat kuolleet sukupuuttoon, voi yhtenä yönä nähdä tunturipöllön.

 

"Nyt meri kunnioittaa minua, kannattelee minua ja tekee raajoistani keveät ja vahvat. Se kuljettaa minua mukanaan ja syleilee minua aivan kuin minä syleilen sitä. En pysty taistelemaan sitä vastaan. En osaisi taistella sitä vastaan.

     Niall kirjoitti minulle kerran:

     Rakastat minua vain toiseksi eniten. Mutta millainen idiootti olisi mustasukkainen merelle?"


Viimeinen muuttolintu on myös kirja ilmastonmuutoksesta sekä maailmasta, joka on jo pelottavan lähellä. Eläimet kuolevat. Pian täällä on vain meitä ihmisiä. Charlotte McConaghy on kirjoittanut esikoisromaaninsa maailmaan, jossa niiden, jotka vielä haluavat vierailla joissain jäljellä olevissa metsissä, on ilmoittauduttava jonotuslistalle ja toivottava, että ehtivät ennen, kuin metsät katoavat lopullisesti. Ilmaston lämpenemisen - tai kuumenemisen - seurauksena ovat kadonneet niin pohjoisen karhut, savannien kissapedot kuin sademetsien apinatkin ja maailman viimeisenä pidetty susi on kuollut vankeudessa edellisenä vuonna. 

Vaikka Viimeisessä muuttolinnussa luonnosta on jäljellä enää viimeiset rippeet, onnistuu McConaghy silti ravisuttamaan nimenomaan luontokuvauksillaan. Minulle kirja on laivan kylkiä vasten iskeviä aaltoja, merestä heijastuvaa aurinkoa, jalkoja vasten kahisevaa rantaheinikkoa sekä kirkunaa, joka voi lähteä vain maailman viimeisistä linnuista. 

Monessa kohdin Viimeinen muuttolintu tuo mieleen Suon villin laulun. Ehkä meren takia, tai sitten vain kylmän veden tunnun vuoksi, näistä kahdesta McConaghyn teos oli enemmän minun kirjani.


"Äiti kehotti aina minua etsimään johtolankoja. 

     'Mitä varten?' kysyin ensimmäisellä kerralla.

     'Elämää. Niitä on piilossa joka puolella.'"


sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Se pakkaa pieneen Ryhmä Hau -reppuun varapaidan, sukat ja kettupehmolelun.

 

Se pakkaa pieneen Ryhmä Hau -reppuun varapaidan, sukat ja kettupehmolelun, kiinnittää turvavyöt ja vie hammaslääkäriin. Neuvolassa se istuu puisella tuolilla, joka vedetään nurkasta sitä varten, sillä alun perin tuoleja oli vain kahdelle. Se vie jalkapalloharjoituksiin ja partioleirille ja nukkuu retkipatjalla puolijoukkueteltassa perjantain ja lauantain vastaisen yön pitkän työviikon jälkeen, vaikka olisi oikeasti vain halunnut saunaan ja omaan sänkyyn. Asia on sitä myöten selvä, se sanoo silloinkin, kun asia tuntuu kaikkea muuta kuin selvältä, ja on lopulta tietenkin oikeassa. Farmarin takapenkille se raivaa tilaa niin, että sinne mahtuvat myös kaverit, ja odottelee Megazonen ulkopuolella, kunnes synttärit ovat ohi. Se valvoo hampaidenpesut ja pitää huolta karkkipäivistä, ja legoilla se jaksaa leikkiä vaikka kuinka pitkään. Töihin se vetää joskus päälleen puvun ja puhuu tuntitolkulla maanpuolustustahdosta ja joskus se vetää päälleen työhousut ja raivaussahan. Sen sylissä on aina tilaa ihan niin kuin traktorin kopissakin, jonne se nostaa kärsivällisesti pienen apukuskin. Mieluiten se lukee ääneen Mauri Kunnaksen kirjoja, ja kun se heittää selkäänsä ruskean viltin ja pukeutuu harmaakarhuksi, on parasta juosta pakoon niin, että lattia tömisee.

Se vaihtaa pyörän rikkoutuneen renkaan, tai paikkaa, jos vain voi. Voitelee sukset kelin mukaan ja soittaa, uusitaanko Aku Akun ankan tilaus, kun on jälleen tullut hyvä tarjous. Aamuisin se lähtee lenkille, ihan joka aamu, ja juoksee parisen tuntia, jollei pääse hiihtämään. Se pelaa timanttipeliä ja Afrikan tähteä ja juoksee jalkapallon perässä, kun pojat käskevät. Ohi kulkiessaan se sipaisee pehmyttä vaaleaa tukkaa, ja siitä muistan aina, kuinka sen kanssa kolmekymmentä vuotta aiemmin istuttiin sohvalla punaisen saalin alla lukemassa Suomen kansan satuja. Se leipoo puolukkapiirakkaa ja kääretorttua ja sekoittaa pojille marjamehun, jonka jäljiltä suupielistä pyyhitään violetit viikset. Kun katson sitä pelaamassa viisivuotiaan kanssa tämän itse askartelemaa peliä, on se taas kolmekymmentä vuotta nuorempi mutta paljon kärsivällisempi ja rauhallisempi. Se kuuntelee uutisia radiosta ja torkahtaa istualteen sohvalle kesken James Bondin.

Isä.

tiistai 9. marraskuuta 2021

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen.

 "Hän kuulee miehen takanaan. Ehkä tämä kaataa jotain sännätessään hänen peräänsä, ehkä ääni on vain hänen päässään, kun hän juoksee käytävää eteenpäin kohti portaita ja hissiä. Hänen on päästävä ulos, pois, hänen täytyy yrittää ymmärtää tapahtunutta, todellisuutta, joka yhtäkkiä on romahtanut hänen ympärillään. Kaikki on pirstoutunut palasiksi, hänen tuntemansa maailma, kaikki se, mihin hän uskoo, kaikki se, mitä hän luuli tienneensä. Nyt se kaikki lojuu pieninä terävinä sirpaleina Hotel Royalin lattialla, käytävällä, portaissa, tyylikkäässä aulassa, ja jokainen askel viiltää jalat verille.

     Se mies.

     Se mies."


Anna Ekberg: Vaarallinen nainen (På date med en morder, 2021. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 335 sivua.

Arvostelukappale.


Kuin liikenneonnettomuus sisimmässä. Niin Iben kokee sisarensa Cecilien katoamisen aiheuttaman surun. Elämä jatkuu, lasinsirpaleet ja verijäljet siivotaan pois, ihmiset unohtavat - mutta Ibenin elämä ei enää koskaan palaa ennalleen.

Poliisit ovat vakuuttuneita, että Cecilie on kuollut murhan uhrina. Ei murtojälkiä eikä jälkiä kamppailusta, tekijän on täynyt olla joku, jonka Cecilie tunsi ja itse päästi sisään. Lisäksi tekijän on täytynyt olla äärimmäisen taitava: koko sisaren asuunto oli imuroitu, tasot ja ovenkahvat pyyhitty, jopa imurin pölypussi irrotettu jälkeenpäin ja viety pois. Vuoden kuluttua poliisilta puuttuu murhaajan lisäksi yhä kaksi muutakin tärkeää palaa: ruumis ja motiivi. 

Jatka jo elämääsi, tuntuu koko muu maailma kehottavan Ibeniä. Iben on kuitenkin päättänyt selvittää sisarensa kohtalon ennen sitä, sekä itsensä että pienten siskontyttöjensä takia. Iben on vakuuttunut, että Cecilien on täytynyt tavata murhaajansa jollain niillä monista nettideittisivuista, joilla tämä ennen katoamistaan vietti aikaansa ja toteutti fantasioitaan, ja että on hyvinkin mahdollista, että mies on siellä yhä, odottamassa seuraavaa uhriaan.

Sinun naamiostasi minä sinut tunnen.

Löytääkseen sisarensa murhaajan Ibenin on vain luotava oma profiilinsa ja aloitettava etsintä.

"Se mies. Ajatus juolahtaa Ibenin mieleen vasta, kun hän astuu kaupasta ulos valoon. Oliko mies sama, joka seuraa häntä? Mies mustassa farmariautossa, mies, joka on pysäköinyt autonsa hotellin lähettyville ja soitti hänelle keskellä yötä. Cecilien mahdollinen murhaaja? Iben kuvittelee sen mielessään. Miten mies seuraa ja vahtii häntä herkeämättä, missä hän on ja mitä tekee. Mies odotti häntä, kun hän lähti hotellista. Seurasi häntä, näki hänen menevän seksikauppaan. Ja tuli sitten perässä. Ibenin huomaamatta mies odotti häntä, etsi oikeaa hetkeä. Mutta miksi? Jotta pääsi säikäyttämään hänet? Koska mies tietää, että Iben etsii häntä? Että Iben jahtaa häntä? Mutta entä jos roolit ovatkin toisinpäin, Iben pohtii ja seisahtuu. Oivallus pyörryttää häntä. Ajatus siitä, että hän onkin ehkä se, jota jahdataan."

 

Vaarallinen nainen on Anna Ekberg -pseudonyymin taakse kätkeytyvän dekkaristikaksikon Anders Ronnow Klarlundin ja Jacob Weinreichin trillerisarjan neljäs osa. Kuten edellisissäkin dekkareissa myös Vaarallisessa naisessa keskiössä ovat ihmissuhteet ja niiden välillä myrkylliset, jopa sairaat kiemurat ja valtasuhteet. Kuka lopulta olikaan Cecilie, sisko jonka kanssa hän kasvoi ja jonka hän luuli tuntevansa, pohtii Iben selatessaan sisarensa salaperäisiä nimikirjaimia ja tapaamispaikkoja vilisevää päiväkirjaa ja kulkiessaan tämän digitaalisissa jalanjäljissä syvemmälle ja syvemmälle. Entä kuka hän on itse, hän joka yhtäkkiä ja täysin tahtomattaan huomaa viehättyvänsä samasta vaarasta, joka vei myös Cecilien?

Jos hän ei ikinä tuntenut siskoaan, tunsiko hän edes lopulta itseään?

Anna Ekbergin trillerit toimivat hyvin niille, jotka etsivät hitaasti kasvavaa jännitystä ja rakentuvaa tarinaa ilman, että sorrutaan liialliseen brutaaliuteen ja raakuuksilla mässäilyyn - myös Vaarallinen nainen luottaa uhkaavaan tunnelmaan ja vähä vähältä lisääntyvään vaaran tuntuun. Ihan sarjan suosikkini, Kadotetun naisen, tasolle tämä uutuus ei kuitenkaan yllä, sillä paikoin tarina lipuu turhankin syvälle deittailumaailmaan ja nimettömänä varattuihin hotellihuoneisiin ja unohtaa varsinaisen kilpajuoksun murhaajan kanssa.

Lopussa Ekberg onnistuu jälleen yllättämään. Sitä toki osasin jo edellisten osien perusteella odottaakin.


"Kuuluu... ääni. Hänestä tuntuu, ettei hän ole yksin. Vai uneksiiko hän vain? Ympärillä on säkkipimeää. Aivan liian pimeää. Tuntuu kuin hahmo seisoisi hänen edessään ja tukkisi hänen näkökenttänsä. Kumartuisi hänen ylleen. Se mieskö? Ei, se on mahdotonta, hän ajattelee ja kuuntelee. Ei ääntäkään. Ei tietenkään, Cecilie tuumii ja tuntee olonsa vähän tyhmäksi. Hän on väsynyt, yliväsynyt, hänen pitää nukkua, ehkä hän nukkuu jo. Kyllä, hän uneksii, hän on vakuuttunut siitä. Uneksii äänestä, melko heikosta. Joku hengittää aivan hänen lähellään."

perjantai 29. lokakuuta 2021

Kuukauden vege: tortillat nyhtötofulla ja marunoidulla kaalilla.


 

Lokakuussa kokataan tortilloja ihan uudella tavalla ja laitetaan täytteeksi nyhtötofua, tomaattisalsaa ja marinoitua kaalia. Ohje kotiutui meille Ruokaboksin mukana.

 

TORTILLAT NYHTÖTOFULLA JA MARINOIDULLA KAALILLA

nyhtötofu:

1 pkt tuoretofua

1 ps veggie tacos -maustetahnaa


marinoitu punakaali:

pala punakaalia

2 porkkanaa

2 rkl valkoviinietikkaa

1 tl suolaa

2 tl sokeria

1 rkl öljyä


salsa:

kolme tomaattia

puolikas chili

kourallinen tuoretta minttua

1/2 tl suolaa ja sokeria

1/2 limen kuori ja mehu


lisäksi:

tortillalettuja

1 pkt kaurakeviä


Suikaloi punakaali ja kuori ja raasta porkkanat. Sekoita porkkanoiden ja kaalin joukkoon valkoviinietikka, suola, sokeri ja öljy ja jätä marinoitumaan.

Kuivaa tofu talouspaperilla ja murustele se leivinpaperilla vuoratulle pellille. Paista 225-asteisessa uunissa 10 minuuttia. Sekoita sen jälkeen tofun joukkoon maustetahna ja paista vielä viitisen minuuttia.

Pese ja kuutioi tomaatit ja lisää joukkoon hienonnettu chili, limen kuori ja mehu, kourallinen minttua sekä suola ja sokeri. Sekoita ja anna tekeytyä hetki.

Lämmitä tortillaletut. Sivele tortillojen päälle kaurakeviä ja kaikkia kolmea täytettä. Tarjoa heti.


Jotain muuta tex mexiä?

Kokeile vaikka

meksikolaista papu-tomaattikeittoa

tai

maailman parasta nachovuokaa


maanantai 25. lokakuuta 2021

Syyslomalla...


 

...Luin dekkareita ja Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsyneen.

....Sisko kävi miehensä kanssa kylässä ensimmäistä kertaa kesän jälkeen.

...Pojat olivat kaksi yötä mummolassa samalla kun itse nukuin univelkoja kotona. 

...Jatkoin Kolmekymppisten viidettä kautta.

...Vietimme keskiviikkona mummolapäivää koko perhe.

...Kävimme vietnamilaisessa lounaalla sekä miehen kanssa kahdestaan Sohwissa burgereilla.

...Kävin uimassa Tuomiojärvessä kolmesti. Vesi oli viisiasteista.

...Pojat pelasivat jalkapalloa melkein joka päivä.

...Kaivoimme talvitakit ja -pipot varastosta. 

...Kiipesimme Kolin huipulle kolmesti koko perhe. 

...Saunoimme melkein joka päivä.

...Pelasimme koko perhe Aliasta ja Trivial Pursuitia.

...Esikoinen innostui Kolilla hotellihuoneen urheilukanavista ja olisi mielellään viettänyt koko loman huoneessa jalkapalloa katsellen.

...Kävimme IKEAssa ja selvisimme ulos reilulla kolmella kympillä (tosin puhelin täynnä ideoita ensi vuoden eteisremonttia varten).

...Koukutuimme miehen kanssa Netflixin Kastanjamieheen.

...Emme juuri jaksaneet kokata kotona, mutta leivoimme esikoisen kanssa mokkapaloja.

...Viisivuotias osallistui päiväkotikaverinsa pahvikitaratalkoisiin ja tuli sieltä tyytyväisenä kotiin.

...Kävin pitkästä aikaa ajan kanssa kirppiskierroksella ja tein hyviä löytöjä.

...Vietimme kolme tuntia Koli Relax Spassa ja toinen samanlainen olisi mennyt helposti perään.

...Vietin laatuaikaa kampaajalla ja kosmetologilla.

...Viisivuotias piti juhlat kolmelle kaverilleen sillä aikaa kun esikoinen oli kavereineen katsomassa JJK:n kauden viimeistä peliä.

...Olisin voinut jatkaa lomailua vielä toisenkin viikon putkeen.

 

Mitä teidän syksyyn kuuluu?

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän.

 "Tällaisia iltoja. Tällaisia puheita. Tällaista elämää. Miten sitä voisi kuvailla? Miten sen voisi jälkikäteen tavoittaa? Miksi pitäisi? Bachin menuetti soi valoisassa kesäillassa, mustarastaat pomppivat nurmikolla, he söivät kallista asrtesaanikermajäätelöä ja Espanjasta tuotuja sormenpään kokoisia pensasmustikoita, heidän elämänsä oli rikollisen helppoa mutta silti myös vaikeaa, ja varmaankin he yrittivät parhaansa, useimmiten he yrittivät, mitä muuta he olisivat voineet tehdä?"



Juha Itkonen: Kaikki oli heidän (2021)

Otava, 393 sivua.

Arvostelukappale.

 

Siinä isä nyt seisoo, bussiterminaalissa, äidin edellisenä kesänä ostamassa kesäasussa, jonka rypyt huutavat yksinäisyyttä. Sitten viime näkemän isä on taas laihtunut niin, että vyöhön on ollut pakko kairata uusi reikä. Aikoinaan mahtavan isän tilalla Ilmari Pohjalainen, teatteriohjaaja, näkee nyt tämän voimansa menettäneen hahmon keskellä maailmaa, joka on auttamatta ajanut tästä ohi. Pelkkä varjo, ajattelee Ilmari isänsä putkikassia kantaessaan.

Muttei Ilmarin omakaan elämä ole täysin raiteillaan. Keltainen omakotitalo on vasta maalattu, vierashuoneessa on tilaa myös isälle ja kesäisin pöytä katetaan ulos puutarhaan omenapuiden alle. Silti jokin tuntuu puuttuvan, tai jääneen jonnekin matkan varrelle, hukkuneen töihin, näytelmäkäsikirjoituksiin, jalkapalloturnauksiin kuskaamisiin ja toiveisiin, jotka eivät ehkä kuitenkaan olleet yhteisiä. Poika Vilho tuntuu hänkin olevan oman elämänsä kanssa eksyksissä. Ajatukset ovat alkaneet kummasti lukkiutua ja asioista, jotka ennen ovat olleet merkityksellisiä, on tullut harmaata möykkyä. Prometheusleirillä seinä nousee vastaan lopullisesti. On kesä 2019.

Olisi helppo luulla, että mannerlaatat vavahtelevat kerrallaan vain yhden ihmisen alla. Mutta kun mukanaan kantaa aina myös edellisiä ja tulevia sukupolvia, ei niin tietenkään ole. 


"Kaikkien yhteisten vuosikymmenten jälkeen, vuosikymmenten jotka nyt äkkiä olivat ohi, se oli hänen päällimmäinen muistikuvansa kuolleesta vaimostaan: Aila odottamassa, että myrsky olisi ohi ja heidän elämänsä voisi jatkua edes kutakuinkin ennustettavana ja joskus jopa onnellisena. Aila kutomassa sukkia. Aila lukemassa kirjaa. Aila pakastamassa marjoja. Aila kirjoittamassa joulukortteja sukulaisille. Aila koko ajan siinä, ankkurina paikallaan, eikä hän ollut edes tajunnut sitä. Ailan olemassaolo oli ollut itsestäänselvyys.

     Nyrkkeilysäkki, Ilmari oli sanonut hänelle. Sä käytät äitiä nyrkkeilysäkkinäsi.

     Kyllä Markku tunsi myös katumusta. Joskus se oli niin syvää, että hän tunsi hukkuvansa siihen."

 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin pandemia iskee jälleen, tällä kertaa täysin muuttuneeseen maailmaan. Viranomaisten vakuuttelusta huolimatta hamstraus on taas alkanut, ja uutisten jälkeen se vain kiihtyy: tuhansien kilometrien päässä on taas päässyt irti virus, joka voi hyvinkin olla se nykyisen maailmamme viimeinen. Töiden loputtua Vilho ajaa isoisänsä mökille ollakseen yksin maailman luhistuessa ympäriltä. Katastrofi saa myös menneisyyden valinnat näyttämään toisenlaisilta. Miten paljon pitää menettää tajutakseen, että on jo saanut kaiken?


 "Ilman suunnitelmia ei ollut elämää. Ilman haluamista ei ollut suunnitelmia. Elämä, jota tämän kertomuksen ihmiset elivät, edellytti että he aina ja jatkuvasti halusivat jotain sellaista, mitä heillä ei vielä ollut. Sitä ei suinkaan välttämättä tarvittu, se saattoi päinvastoin olla haitallista ja usein olikin, mutta tuntui silti välttämättömältä. Haluamisen pakko oli tuonut ihmiskunnan pitkälle, saanut aikaan tämänkin pienen paratiisin, jonka Ilmari oli halunnut omakseen ja hetkeksi myös saanut, ja siksi oli myös surullista että haluaminen oli saavuttamassa rajansa, näin ei voinut jatkua, se oli yksinkertaisesti mahdotonta - he eivät halunneet myöntää sitä, mutta he olivat kaikki törmäämässä seinään."

 

Kaikki oli heidän on romaani isistä ja pojista. Paperilla aihe ei tunnut kovinkaan tuoreelta, kunnes tajuan: näitä tarinoita olen lukenut kymmeniä, mutta aina äitien ja tytärten näkökulmasta. Ehkä siihenkin on syynsä. Mies, joka ei puhu eikä pussaa, ei myöskään kirjoita paperille sieluaan ja avaa ylisukupolvisia traumojaan kaikkien luettavaksi. Onneksi on Juha Itkonen.

Itkosen isät ja pojat ovat kaikki päättäneet katkaista ketjun itseensä: minusta ei tule samanlaista kuin isäni, ajattelevat he muistaessaan uhkaavan hahmon, joka karjui kun olisi pitänyt ottaa syliin, lusikoi keiton illasta toiseen hiljaisessa keittiössä mitään sanomatta, soitti humalassa mökiltä, jonne oli lähtenyt hirvikivääri mukanaan. Miesten tarinassa saavat toki suunvuoron myös naiset, tosin tällä kertaa sivuosassa. He katoavat tapettiin, odottavat kuuliaisesti myrskyn taas kerran laantuvan ja silittävät paidat, toisaalta repäisevät itsensä irti idyllistä, joka ei lopulta ollutkaan sitä, miltä näytti.

Minusta ei tule tuollaista, voi päättää. Mutta lopputuloksen näkee vasta myöhemmin, sitten kun siihen ei enää voi vaikuttaa. Kun kolmenkymmenen vuoden kuluttua katsoo taaksepäin, voi nähdä myös sen, millaisen maailman on omilla valinnoillaan saanut aikaan.

Kaikki oli heidän on haikean surumielinen kirja, joka ajoittain lipuu myös dystopian puolelle. Kaiken takaa paistaa kuitenkin toivo, tekisi mieli niin kliseisesti kirjoittaa, mutta Itkosen tapauksessa se ei pidä paikkaansa. Saamastaan onnesta osaa pitää huolta vasta sitten, kun sen on jo menettänyt.

 

"Jonakin harvinaisina hetkinä universumi asettui täydelliseen harmoniaan. Kaikki kärsityt vaivat olivat sen arvoisia ja tulevat vasta edessä, yksinkertaisesti aivan kaikki oli hetken kohdallaan, ja vaikka sellaiset hetket olivat harhaa, niiden olemassaolo teki elämästä elämisen arvoisen."

perjantai 24. syyskuuta 2021

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä.

"Mitä enemmän anonyymeja kommentteja luin, sitä enemmän tunsin olevani nainen, joka ei tarvinnut lasta tullakseen onnelliseksi. Joka kerta kun näin valitusten joukossa kommentin, jossa todettiin lasten tuovan elämään iloa, merkityksellisyyttä tai jotain muuta myönteistä, ajattelin, että kyseessä on selviytymiskeino. Äitien oli pakko vakuuttaa sekä itselleen että muille, että ne rakastavat omaa elämäänsä ja olivat tyytyväisiä valintoihin, joita olivat tehneet.

     Mutta ehkä se oli meistä jokaisen keino selviytyä. Sanoa, että minä halusin tätä,"

 


Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä (2021)

Gummerus, 296 sivua.

 

Jos jotain tältä syksyltä odotin, niin ennen kaikkea Sisko Savonlahden uutuutta.

Kai minä halusin tätä jatkaa saman nimettömäksi jäävän päähenkilön kanssa, joka kolme vuotta aiemmin ilmestyneessä kirjassa odotti, kuinka ehkä sinä kesänä kaikki muuttuu. Tulisi rakkaus, Se Oikea, oppisi pitämään itsestään, saisi päätettyä, mitä elämältään haluaa, löytäisi töitä ja söisi ainakin vähemmän thaimaalaista noutoruokaa.

Ja tosiaan, jokin onkin muuttunut (sen edellisen kirjan lähes maanisen sipsiaddiktion lisäksi): yhtenä päivänä poikaystävä Valtteri kantaa kavereineen päähenkilön asuntoon, siihen Kallion kaksioon, kasapäin vinyylilevyjä, kenkätelineen, suuren mustan tuulettimen, samoja keittiötarvikkeita, jotka jo löytyvät asunnon kaapeista sekä työpöydän, joka on yhtä ruma uudessa ympäristössä kuin Valtterin yksiössäkin. Vinyylilevyille ostetaan neljä hyllyä Ikeasta, mutta suurin osa muista tavaroista jää ajelehtimaan ympäri asuntoa omaa paikkaansa löytämättä. Suihkugeelikin loppuu parissa viikossa, kun käyttäjiä on kaksi. 

Kai minä halusin tätä, miettii päähenkilö, jolla nyt on avomies, vakava parisuhde, koira, koti ja kierukka, mutta joka yhä edelleenkään ei ole oikein löytänyt itseään. Minusta tuntuu, että sisälläni on jotain ylimääräistä ja haluan sen pois sieltä. Kun asiaa tarkemmin miettii, käy koko ajan selvemmäksi, ettei kyse ole varmastikaan pelkästään kierukasta.

(Onneksi sipsiaddiktion sijaan voi aina selailla Toria ja hankkia jotain uutta kuten 70-lukulaisen sohvapöydän tai saviruukun täyttämään tyhjiön, jota ei halua nähdä.)


"Mutta kun aurinko alkoi laskea - aikaisin, koska oli talvi - ja kotonani tuli pimeää, koska en jaksanut nousta ylös matolta ja panna valoja päälle, unohdin koko jutun ja nukahdin. Herätessäni kello oli seitsemän illalla. Naapuristani kuului puhetta. Joku nauroi. Mietin, lähtisinkö käymään lähikaupassani. Jos menisin ostamaan wasabipähkinöitä ja näkisin samalla vähän ihmisiä. Jokin ajatuksessa sai minut tuntemaan itseni äärettömän yksinäiseksi."

Myös temaattisesti Kai minä halusin tätä jatkaa samalla linjalla Savonlahden esikoisen kanssa. Rakkauden ja sen etsimisen ohella kirja puhuu itsensä rakastamisen vaikeudesta, ulkonäköpaineista ja rumuuden kokemuksesta, yhteiskunnan naiskuvasta ja sen asettamista vaatimuksista, biologisesta kellosta ja kuluttamisesta. Onko pakko haluta sitä mitä kaikki muutkin? Ovatko parisuhde ja lapset sittenkin vain äidin tai sen Sukevalla asuvan tädin toiveita? Mitä tapahtuu onnellisen lopun jälkeen, sitten kun tavarat on kannettu yhteiseen kotiin? Entä jos ei voi olla hankkimatta vielä sitä yhtä kippoa, jota ei oikeasti edes tarvitse? Entä jos ei koskaan opi rakastamaan vinoa nenäänsä ja olo on tyhjä sittenkin, kun on saanut kaiken? Ja miten paljon on maksettava päästäkseen sinne, minne kai sitten ihan itse halusi?  

Rakastan Sisko Savolahden päähenkilöä yhtä paljon kun häntä itseään. Ja ihmekös tuo, Kai minä halusin tätä on esikoisteoksen tavoin pitkälti autofiktiota. Kaikkien filttereillä kuorrutettujen selfieiden, HS Visioiden ja täydellisen harmonisten Instagram-feedien maailmassa on jotenkin kotoisaa, lohdullistakin, että joku puhuu ulkonäköpaineista, itseinhosta, mielenterveydestä, epävarmuudesta, päivistä joina ei jaksa kuin selailla Torin ilmoituksia sekä elämästä, josta ei monestikaan ole someen päivitettävää. Sisko Savolahden tekstit ovat sekä viihdettä että vertaistukea, samassa satiirilla ja mustalla huumorilla kuorrutetussa paketissa.

Jostain syystä monessa kohtaa tulee mieleen Miika Nousiainen, se naispuolinen versio vain. Savonlahden teksti on samalla helppolukuista ja syvällistä. Kolmesataa sivua on käytännössä hotkaistava.

Silti Kai minä halusin tätä ei onnistu saamaan aikaan sellaista hurahdusta kuin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Ehkä syynä on kuitenkin sama päähenkilö, jonka edelliskirjan jälkeen olisin jo toivonut löytävän itsensä tai ainakin lopettavan isänsä rahoilla elämisen. Älä ylianalysoi ihan kaikkea tai ainakaan enää ajattele, miten joku kommentoi ulkonäköäsi kolmekymmentä vuotta sitten, tekisi mieli sanoa. Vähän kuin edeltäjänkin kanssa jäin edelleen odottamaan sitä onnellista loppua - jonka nyt kahden kirjan jälkeen olisi ansainnut minun lisäkseni myös päähenkilö.

 

"Vuosia sitten puhuin ystävieni kanssa parisuhteista. He sanoivat, että oli hienoa, miten paljon parisuhteessa oppi itsestään. Tiesin jo silloin, etten olisi halunnut oppia itsestäni yhtään enempää.

     'Onko tuon koiran pakko olla kimpussani?' Valtteri kysyi, ja hänkin kuulosti siltä, ettei jaksanut enää.

     Katsoin ulos ikkunasta. Siellä oli alkanut sataa lunta."