tiistai 6. huhtikuuta 2021

Ashley Audrain: Lapsi rakas.


”Pohdin päässäni erilaisia keinoja päästä pois. Siellä, pimeässä, maidon heruessa, tuolin keinuessa. Harkitsin laskevani hänet pinnasänkyyn ja lähteväni keskellä yötä. Mietin, missä passini on. Mietin satoja lähteviä lentoja lentoaseman valotaulussa. Mietin, miten paljon rahaa pankkiautomaatista sai nostettua kerralla. Että jättäisin puhelimeni yöpöydälle. Mietin, miten pitkään kestäisi, että maito ehtyisi, että rinnoistani ei enää näkisi, että hän oli syntynyt.

     Käsivarteni tärisivät miettiessäni, että voisin oikeasti tehdä niin.

     Nämä ovat sellaisia ajatuksia, joita en koskaan lausunut ääneen. Nämä ovat sellaisia ajatuksia, joita useimmat äidit eivät ajattele.”


Ashley Audrain: Lapsi rakas (The Push, 2021. suom. Oona Nyström)

Otava, 317 sivua.

Arvostelukappale.

 

Sinä kesänä pikkuruiset lastenvaatteet kauppojen ikkunoissa ja käsi kädessä kadulla kävelevät sisarukset alkoivat yhtäkkiä näyttää erilaisilta ja ensimmäistä kertaa Blythe näkee itsensä muuna kuin äitinsä tyttärenä. Ehkä hänkin pystyisi siihen, mihin kaikki muutkin, olemaan äiti. Fox piirtää kalenteriin merkityn O-kirjaimen viereen pieniä hymynaamoja eikä aikaakaan kun raskaustestiin ilmestyy kaksi viivaa.  Blythe ilmoittautuu odottavien äitien jumppatunnille ja lukee lainaamansa raskausoppaat. Tyttö, hän tietää jo ennen, kun se edes on mahdollista. Enemmän kuin mitään Blythe haluaa olla hyvä, välittävä äiti, jollaista hänellä itsellään ei koskaan ollut.

Mutta jo parin päivän päästä synnytyksestä Blythe tuijottaa vastasyntynyttä tytärtään ja ajattelee: voi kunpa katoaisit. Kaikki äitiydessä tuntuu olevan hänelle vierasta, jotain minkä hän tekee väärin, eikä hän tunnu saavan tyttäreensä sellaista yhteyttä, kuin olisi toivonut. Lisäksi tytössä, Violetissa, on tuntuu olevan jotain vialla: aivan kuin tytöstä huokuisi jokin terävyys, josta Blythen oli vaikea saada kiinni. Siinä missä muut lapset ovat iloisia ja tyytyväisiä, ei Violet juuri osoita kiintymystä tai vastaa hellyydenosoituksiin. Ja sitten tapahtuu jotain, mitä edes Blythe ei saata uskoa.

Vai onko kaikki sittenkin vain Blythen mielikuvista?

Meidän suvun naisia ei ole tarkoitettu äidiksi, tietää Blythe, jonka oman vaikean äitisuhteen juuret ovat jo edellisen sukupolven kokemuksissa. Mutta kuinka pitkälle edellisten sukupolvien traumat voivat siirtyä ja mitä sitten, jos oma lapsi on oikeasti paha?

 

”Vielä vuosien päästä, kauan sen jälkeen kun hän alkoi nukkua kokonaisia öitä, heräsin joskus hänen itkuunsa. Tarrasin rintaani ja muistin, mitä olin tehnyt. Muistin musertavan syyllisyyden ja mielihyvän, joka peitti syyllisyyden alleen; mielihyvän, jota sain siitä, että jätin hänet huomiotta. Muistin kiihkon, jonka vallassa kirjoitin musiikin ja kyynelten sekoittuessa taustalla toisiinsa. Sen, miten nopeasti sivut täyttyivät. Miten lujaa sydämeni hakkasi. Miten syvästi häpesin, kun jäin kiinni.”

 

Rakas lapsi on Ashley Audrainin esikoinen, joka sukeltaa häpeilemättä äitiyden pimeällä puolelle, maailmaan josta ei oikeasti ole lupa edes puhua. Kirjassa on paljon samaa kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinissä, mutta jollain tapaa helpommassa muodossa: Audrainin kirjassa pahuus on vasta epäilys, jotain mitä luulee sivusilmällään nähneensä. Äitiysteeman ohella Adrain nostaa esille perhesuhteet ylipäätään, kokemukset, joita kannamme yli sukupolvien, lapsen kuolemaan liittyvän trauman sekä henkisen ja fyysisen väkivallan vaikutukset. Mikään kovin kevyt kirja ei siis ole kyseessä - mutta sitäkin puhuttelevampi.

 

”Minulla on eläviä muistoja lapsuudestani kahdeksanvuotiaasta alkaen. Olisi mukavaa, jos minulla olisi näiden muistojen lisäksi muutakin, mihin tukeutua, mutta ei minulla ole. Jotkut ihmiset perustavat näkemyksensä menneisyydestä kuluneisiin valokuviin tai tarinoihin, jotka joku läheinen on kertonut heille ties miten monta kertaa. Minulla ei ollut mitään tällaista. Äidillänikään ei ollut, ja ehkä se oli osa ongelmaa. Meillä oli vain yksi versio totuudesta.”

 

Toinen toisensa perään ilmestyvien psykologisten trillerien joukossa Lapsi rakas on virkistävä yllätys. Kirja imaisee otteeseensa välittömästi, pitää yllä jännitystä ja siinä vaiheessa, kun jo ehdin vähän pettyä loppuun, vetää vielä maton jalkojen alta. Lopulta hotkin tämän muutamassa päivässä, sillä on yksinkertaisesti pakko. Lapsi rakas onnistuu olemaan samalla sekä hyytävä että samaistuttava, mikä tekee kirjasta entistä häiritsevämmän: sukukartanoiden sijaan Audrainin pahuus vaanii leikkipuistossa, aivan siinä kiipeilytelineen vieressä ja odottaa, että käännät katseesi vain hetkeksi.

 

”Äitien ei kuulu saada lapsia, jotka kärsivät. Kenenkään ei kuulu saada lapsia, jotka kuolevat.

     Eikä kenenkään kuulu kasvattaa pahoja ihmisiä. 

     Seistessäni siinä oven takana toivoin ohikiitävän hetken ajan, että Violet olisi ollut se, joka työnnettiin alas leikkitelineeltä.

     Istuin autossa sairaalan parkkipaikalla ja kävin tilanteen jälleen läpi mielessäni, mutta tällä kertaa eri tavalla kuin aiemmin. Minun oli pakko lakata vatvomasta asiaa; minun oli pakko uskoa, että tyttäreni ei ollut kampannut sitä poikaa.”

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Kuukauden vege: tex mex -salaatti.


Huhtikuun vegenä kokataan tex mex -salaattia, joka valmistuu lounaaksi vaikka edellisillan tortillojen jämistä. Ohjeen löysin alun perin Sara Vannisen blogista, mutta muokkasin mieleisekseni.


TEX MEX -SALAATTI


1 pkt tex mex -härkistä

taco-mausteseos 

vettä

salaattia

lehtikaalia

valkosipulia

mustapippuria

suolaa

kirsikkatomaatteja

avokadoa

chiliä

korianteria

oliiviöljyä

nachoja


Revi lehtikaali palasiksi ja paista pannulla öljyn, valkosipulin, suolan ja mustapippurin kanssa. Nosta sivuun odottamaan.

Paista härkis ja lisää joukkoon taco-mausteseos sekä loraus vettä. Anna tekeytyä hetki.

Revi salaatti ja pilko avokado, kirsikkatomaatit ja chili. Sekoita salaattiainekset keskenään ja lisää päälle korianteria ja nachomurusia.


Jotain muuta salaattia?

Kokeile vaikka 

nyhtökaura-nuudelisalaattia ja maapähkinäkastiketta 

tai

keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Outi Mäkinen: Karu planeetta.

”Hotellisiivooja-ajoiltani mieleeni on jäänyt eräs huone, jossa oli majoittunut pariskunta. Jostain syystä he eivät olleet saaneet parisänkyä vaan erilliset sängyt, jotka olivat eri puolilla huonetta. Kun menin siivoamaan huoneen, näin että toinen sängyistä oli täysin koskematon: pariskunta oli viettänyt yönsä ahtautuneena yhdelle kapealle sängylle. Tämä hetkellinen, hellyttävä näkymä minulle vieraiden ihmisten intimiteettiin jäi mieleeni varmaankin siksi, että se on täydellinen vastakohta yksinäiselle matkustajalle, joka saadakseen kaiken irti väitetystä yhden hengen huoneestaan nukkuu molemmissa sängyissä vuorotellen ja kokee kummassakin olevansa jotenkin väärässä paikassa.

     Vaihdoin lakanat, petasin sängyn. Eteeni levittäytyi kaipuuni koko kuva. Halusin kahden hengen huoneen. Ihan oikean, sellaisen, jossa asuu kaksi henkeä.”



Outi Mäkinen: Karu planeetta (2021)

Otava, 222 sivua.


Kaksikymmentäyksivuotiaana lähdin kesäksi töihin Göteborgiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun matkustin mihinkään yksin ja ensimmäinen kerta, kun matkustin ylipäätään - koskaan aiemmin en ollut ollut edes lentokoneessa. Tuona kesänä astuin myös ensimmäistä kertaa elämässäni hotelliin: en koskaan ollut itse yöpynyt hotellissa, mutta nyt olin viettämässä kesän hotellihuoneita siivoten. Kahden kuukauden kuluttua palasin kotiin. En juurikaan ollut oppinut lisää ruotsia, mutta olin viettänyt yhden elämäni huolettomimmista kesistä ja saanut ison joukon hyviä ystäviä. Yksi niistä oli Outi, jonka esikoiskirjan hain kirjakaupasta pari viikkoa sitten heti sen ilmestyttyä.

Tunne on samalla sekä kihelmöivän odottava että vähän syyllinen: tuntuu kuin kurkistaisin salaa ystävän päiväkirjaan, jonka olen löytänyt patjan alle piilotettuna. Tunne sen kun vahvistuu heti kirjan alussa, Ei niin vakavaa -luvussa, joka lyö ilmat pihalle aivan täysin ja ihan yllättäen. Sen jälkeen en enää voi muuta kuin ahmia tekstiä eteenpäin.

Karu planeetta on paikka, johon Outi ei olisi ikinä halunnut joutua: 36-vuotiaana hän ei ole muutamaa epämääräistä suhdetta lukuun ottamatta koskaan ollut parisuhteessa. Rakkauden Outi kuvittelee eräänlaiseksi kotiin pääsyksi, jonka eteen on tehtävä töitä. On käytettävä järkeään, lähdettävä juhliin tai ulos ylipäätään, tiedettävä, ettei lomaa yksinkertaisesti kannata viettää vanhempien kanssa mökkeillen, tehtävä profiili nettideittipalstalle ja epäonnistumisen kohdalla päätettävä, että ehkä sitten ensi kerralla, ihan varmasti. Ihastumisen tunne vatsanpohjassa on kuin mahdollisuus kurkistaa kaukoputkella kotiplaneetalle. Tuolla se jossain vielä on, paikka, jossa ei enää ole yksiötä, yksinäisiä iltoja ja kirjaa kaipuusta.


”Mielikuvani romanttisesta rakkaudesta eivät tietenkään perustu vain tähän yhteen popkappaleeseen, vaan myös Rossin ja Rachelin ensisuudelmaan pimeän kahvilan ovella, siihen miten Jack katsoo laivan juhlasalin portaikkoa laskeutuvaa Rosea, siihen miten Ariel katsoo laivan kannella koiraansa halailevaa Erikiä ja lukemattomiin muihin näennäisen kepeisiin mutta vaikutukseltaan kohtalokkaisiin tarinoihin. Sellaisiin kohtauksiin, joissa on kihelmöivää, kaiken tavanomaisen ylittävää taikaa, ja epäröivään aavistuksen siitä, että itsekin voisi tuntea jotain senkaltaista - että voisi kohdata ihmisen, jonka katsoessa silmiin pikkulinnut puhkeavat lauluun, aurinko tulee esiin pilven takaa, eksoottiset kukkaset avautuvat pikakelauksella ja niin edelleen.” 


Karu planeetta tuo heti mieleen Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua -kirjan, mutta siitä poiketen Outin kirja yhdistää omat kokemuksensa ympäröivään yhteisöön, populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen ja nojaa yksittäisen kokemuksen useisiin aihetta käsitteleviin (lehti)artikkeleihin. Kirjan keskivaiheilla viittaukset ympäröivään yhteiskuntaan vievät fokusta ehkä vähän liian kauas siitä yksiöstä, jossa kotiplaneetalle katsellaan, mutta lopussa teemat nivoutuvat taas yhteen ja pirstaloituminen helpottaa. 

Karun planeetan sinkkuus ei ole villejä bileitä ja nolonhauskoja tinder-treffejä eikä myöskään sitä toista puolta, jona yksinäisyys on mediassa totuttu esittämään - maaseudun pikkukylien yksinäisiä miehiä, jotka ovat jääneet silloin, kun kaikki samanikäiset naiset ovat lähteet. Samalla kirja on katse kohti häpeää ja sen sanoittamista joksikin muuksi: kukaan ei halua joutua karulle planeetalle, jossa ilmakin on tavallista ohuempaa eikä mikään kasva, mutta paluulennolle pääsemiseen ei voi vaikuttaa itse. Outi kirjoittaa uskomattoman kauniisti ja käy oman polkunsa ohella läpi naiseutta ylipäätään, sinkun asemaa yhteiskunnassa, seksuaalisuutta ja seksuaalista väkivaltaa, kosketuksen kaipuuta sekä haavetta äitiydestä. Teksti on samalla toteavaa ja kuvailevaa, lempeää ja lohdutonta, eikä sorru disclaimereihin, koska tällaista elämä nyt vain on.

Vaikka meidän eteisen täyttävät neljänkokoiset kengät eikä kotona ole hiljaista juuri koskaan, löydän Karusta planeetasta silti myös itseni: myös minä olen kuunnellut yksiössäni rappukäytävän ääniä, lähtenyt vielä niihin yksiin juhliin silloinkin kuin en jaksaisi, koska Hänkin on voinut olla siellä, ja toisaalta kaivautunut kotona viltin alle suruineni. Vaikka Outi keskittyy omaan tarinaansa, onnistuu hän koskettamaan myös jotain universaalia, nähdyksi tulemisen toivetta. Ulkonaliikkumisrajoitusten alkaessa tämä kirja ei voisi ilmestyä parempaan aikaan.


”Illalla istuin hänen sohvallaan ja kuuntelin ja katselin, kun hän soitti minulle kitaraa. Halusin ihan hirveästi rakastua.”


Ja sitten samaistun myös siihen toiseen puoleen: varmasti minäkin olen, hyväntahtoisena hölmönä, ajautunut latelemaan tyhjänpäiväisyyksiä, turhia neuvoja ja fraaseja, jotka rikkovat enemmän kuin korjaavat. Sen oikean tapaa silloin, kun sitä vähiten odottaa, olen saattanut sanoa lohdutukseksi, uskomatta siihen oikeasti itsekään. Mutta sitten taas toinen ystäväni tapasi vuosi sitten miehen ruokakaupassa ja meni syksyllä naimisiin enkä voi olla ajattelematta: mikään ei ole mahdotonta. 

(Olkoonkin se jonkun mielestä se pakollinen disclaimer.)

 

Matkustaja-kappaleessa lauletaan:

     on olemassa asioita

     niin kipeitä ja vaikeita

     ettei niistä puhumalla selviä

     Ehkä ei, mutta ehkä sittenkin. Puhumalla, kuuntelemalla. Katsomalla silmiin, tulemalla nähdyksi. Juhlimalla, tanssimalla. Matkustamalla niin kauas kuin pääsee, palaamalla. Suremalla niin, että on hukkua. Olemalla ihan hiljaa kaiken sen äärellä, kaiken. Osallistumalla vallankumoukseen. Rakastamalla niin lujaa kuin pystyy ja uskaltaa.

     Lukemalla, kirjoittamalla.”

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Palmusunnuntaista, punaisista nenistä ja Kinder-munista.


Pupun nenä on auttamatta liian punainen. Pikkuveli katselee itseään peilistä tyytymättömänä. Olemme maalanneet nenän jo kahteen kertaan, mutta vieläkään lopputulos ei ole mieleinen. Valokuvia otettaessa viisivuotiaan ilme alkaa vähitellen synketä ja synketä ja isin nauratusyritykset ovat viimeinen niitti. 

Käymme taas läpi kiukun peruskaavan: romahduksen ja lopulta leppymisen. Näinä hetkinä kutsumme viisivuotiasta Räyhä-Larssoniksi. Oven taakse virpomaan ilmestyvää päiväkotikaveria viisivuotias ei kuitenkaan suostu tulemaan tervehtimään ja myös mummo saa puhelimessa kuulla kunniansa. Olimme suunnitelleet, josko pojat lähtisivät tänä vuonna virpomiskierrokselleen kahdestaan, mutta alkaa näyttää siltä, että minun on parasta lähteä mukaan. Jos kuppi menee nurin uudestaan, jaksan minä yhdeksänvuotiasta paremmin kantaa pääsiäispupun kotiin.

Taas kerran pohdin ääneen, oliko esikoinenkin todella tällainen viisivuotiaana. Oli, muistaa mies, jonka muistot siltä ajalta eivät ole raskaus- ja myöhemmin imetyshormonien huurustamat.

Mutta niin vain olemme vartin kuluttua ulkona, yksi Harry Potteriksi pukeutuneena ja toinen pupuna, jonka punainen nenä on lopulta pyyhitty pois. Heti pihalla törmäämme naapuriin, joka poikien asut nähdessään intoutuu muistelemaan oman teininsä lapsuusaikoja ja virpomisreissuja. Muista vaalia noita hetkiä, huutaa naapuri vielä perään.

Muistankin. Yleensä ja vähintään jälkikäteen.

Mutta sitten kävelemme ystävien kotikadulle ja virvomme ensimmäiset tutut. Kinder-munat pudotetaan kassiin ja talon takaa ilmestyy kaksi muutakin tuttua noitaa. Kun vielä juttelen edellisellä pihalla, ovat pojat jo juosseet seuraavalle. Mitä pidemmälle reissu etenee, sitä taaemmaksi jään tai jättäydyn.

Jos en ensi vuonna enää kelpaa mukaan, niin onneksi vielä nyt.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo.

"Ulkona on kylmä. Autot ja pyörät ajavat Dearbornia pitkin, ja pariskunnat kävelevät jalkakäytävällä. Siinä me olemme heidän joukossaan aamupäivän auringossa ja käsi kädessä, lopultakin yhdessä kaikkien nähden. Vatsassani vihlaisee hieman aivan kuin olisin kadottanut salaisuuden, mutta sitä seuraa riemun ryöpsähdys: nyt kaikki alkaa."

 

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo (The Time Traveler's Wife, 2003. suom. Paula Korhonen)

Gummerus, 648 sivua.

 

Olipa kerran, kauan sitten, nyt ja tulevaisuudessa, kaikkina yhtä aikaa, Henry, seikkailunhaluinen kirjastonhoitaja - tämä on hänen tarinansa. Henry voisi olla täysin tavallinen keskivertomies, joka haluaisi vain nauttia sellaisista yksinkertaisista arjen iloista kuten mukavasta nojatuolista ja jännitysromaani lukemisesta sängyssä, jos ei otettaisi huomioon yhtä pikkuseikkaa: hän kärsii aikasiirtymähäiriöstä. Joskus se tuntuu siltä, kuin huomio vain herpaantuisi hetkeksi, joskus siltä kuin olisi noussut seisomaan liian nopeasti, aika ajoin pelkästään euforiselta. Silti aina jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtuu: kaikki Henryn ympäriltä katoaa ja hän siirtyy toiseen aikaan ja muuttuu toiseksi, ajoittain hieman epätoivoiseksi, joko nuoremmaksi tai vanhemmaksi versioksi itsestään.

Yhdellä tällaisella retkellä Henry tapaa Claren. Sillä tämä on myös hänen tarinansa.

Olipa kerran myös Clare, punatukkainen pikkutyttö, taideopiskelija ja myöhemmin taitelija, joka jo kuusivuotiaana tietää: tuon oudon, tasaisin väliajoin keskelle peltoa alasti ilmestyvän miehen kanssa minä menen naimisiin ja tuota miestä minä tulen rakastamaan.  


"Kauan sitten miehet lähtivät merille ja naiset jäivät odottamaan heitä. He seisoivat vesirajassa tähyilemässä taivaanrantaa siinä toivossa, että laiva ilmestyisi näkyviin. Nyt minä odotan Henryä. Hän katoaa tahtomattaan ja varoittamatta. Minä odotan odottamistani. Jokainen hetki tuntuu loputtomalta. Jokainen hetki on edessäni kristallinkirkkaana, ja lisää odotuksen hetkiä on niiden takana. Miksi hän on mennyt jonnekin, minne en voi häntä seurata?"

 

Aikamatkustajan vaimo on Henryn ja Claren tarina. Se on pienessä yksiössä kokattuja aterioita, vauvakuumetta, hetkiä kirjaston kirjahyllyjen välissä, unen tuoksua toisen hiuksissa, ostoskassien rivejä keittiönpöydällä silloin, kun niitä ei ole vielä ehditty purkaa. Samalla se on myös kvanttimekaniikkaa, fotoneita ja valonnopeutta, valheita, varastelua ja asioita, joita pitäisi tietää vasta vuosien päästä, ei vielä silloin, kun on päätettävä, juostako perään vai ei. Surua, jonka kantaminen on välillä maailman raskainta.

Aikamatkustajan vaimo on se perinteinen rakkaustarina, jossa poika tapaa tytön. Tai oikeastaan ei: Aikamatkustajan vaimossa kaikki tapahtuu monesti ja monessa eri ajassa. Siinä missä Clare tapaa Henryn ensimmäisen kerran jo kuusivuotiaana ja jakaa lapsuutensa hänen kanssaan, tutustuu Henry Clareen vasta parikymppisenä. Ei ole helppoa lähteä silloin, kun pitäisi jäädä. Mutta yhtä vaikeaa on myös olla se, joka odottaa.


"Ja Clare, aina Clare. Clare aamulla, unisena ja kasvot ryppyisinä. Clare uppoamassa käsivarsiaan paperimassasaaviin, vetämässä kehikkoa esiin ja ravistamassa sitä näin ja näin tasoittaakseen kuidut. Claren hiukset tuolin selkämyksellä, kun hän istuu lukemassa. Clare hieromassa voidetta punaisiin ja halkeileviin käsiinsä ennen nukkumaan menoa. Claren matala ääni kehrää usein korvissani.

     Vihaan joutumista sinne, missä hän ei ole, kun hän ei ole. Silti olen aina menossa, eikä hän voi tulla mukaani." 

 

Aikamatkustajan vaimo tempaa mukaansa heti alusta, muttei päästä lukijaansa ihan helpolla: juuri kun ehtinyt asettua yhteen aikaan, hyppää kirja taas Henryn tavoin täysin holtittomasti jonnekin ihan muualle. Lukijan tehtäväksi jää tarinan punominen niistä hetkistä, joihin hän pääsee kurkistamaan, ja täydentää loput. Kirja on toisaalta aavistuksen liian siirappinen aikuisten satu, toisaalta maagisen realistinen rakkaustarina, joka voisi tapahtua kenelle vain (jolla nyt sattuisi olemaan aikamatkustus geeneissään). Se on haikeankaunis ja kauniin haikea, välillä pirskahteleva ja heti seuraavassa hetkessä täysin musta, kumman kevyt kaikista yli kuudestasadasta sivustaan huolimatta. 

Kirjan loppua rakastin, kaikesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi). Viimeiset sivut tekee mieli lukea luku kerrallaan, sen verran haikealta hahmoista irti päästäminen tuntuu. Onneksi ihan täysin ei tarvitsekaan: heti kirjan luettuani klikkasin kirjastosta varaukseen myös Aikamatkustajan vaimon leffaversion.


"Hän astuu minua kohti epäröiden. Kiedon käteni hänen ympärilleen ja katselen häntä. Hänen silmänsä ovat punaiset, hänen nenänsä on turvoksissa ja hänellä on todellakin paha nuha. Painan kämmeneni hänen korvilleen, taivutan kevyesti hänen päätään taaksepäin ja suutelen häntä. Yritän ujuttaa sydämeni hänen sydämeensä siltä varalta, että kadotan omani vielä kerran."

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Koronavuosi kuvina.


Kirjastojen sulkeutumisesta ilmoitettiin maaliskuussa päivän varoitusajalla. Vaikka koko maailma tuntui yhtäkkiä seonneen, tuntui lohdulliselta huomat, kuinka moni oli silti lähtenyt kirjastoon hamstraamaan luettavaa. Tältä näytti meidän alkukevään kirjapinomme.

 

Etäkoulu, etäpäiväkoti ja etäelämä.

 

Vapunaaton tunnit meetissä: ruotsin kielioppia sekä yhden henkilön etänaamiaiset. // Woltin kotiovelle toimittamat sushit. // Lenkki Jyväsjärven ympäri tuulettamaan päätä. // Jälleen yksi Soturikissa.

 

 

Etä(isyys)virpominen: kontaktin sijaan jätimme naapureiden oville virpovitsoja ja pieniä pääsiäiskortteja.



Kuukauden samoja seiniä tuojotettuamme päätimme jatkaa taas remonttia. Keväällä remontoimme olohuoneen ja kesällä Pikkuveljen huoneen.

 


Alkukesän ihana sukellus takaisin jonkinlaiseen normaaliin: kesäloman aloitus työkavereiden kanssa satamassa sekä naapurien kanssa pihalla jäätelöllä ja mansikoilla. // Ensimmäinen vieras koronasulun jälkeen ja paluu ravintoloihin. Istuimme ystävän kanssa ainoina asiakkaina Vihreän haltijattaren pöytään yksille ja se tuntui villeimmältä ikinä. // Esikoisen syntymäpäiväjuhlat pihalla sitten, kun oli taas luvallista kokoontua isommalla porukalla.

 


Hengähdystauko.

 

 

Helsinki-loma melkein kuin ennen. (Poissulkien sen, ettemme sitten kuitenkaan uskaltaneet koronariskin takia mennä Linnanmäelle ja Luonnonhistrorialliseen museoon otettiin sisälle vain rajallinen määrä porukkaa kerrallaan.)

 

Puolen viikon ruuat ja reseptit kotiin toimitettuna. Kun nykyään kerran viikossa kaupassa käyvä mies tuo ostokset sisään, ei pöytä enää edes riitä. Maitopurkkeja, kurkkuja ja salaattipusseja jääkaappiin ahtaessani muistelen joka kerta edellistä kotiamme, jossa jääkaappi oli puolet pienempi.

 

Syksyn paluu uuteen normaaliin: Pikkuveljen treenien ajan odotan Hippoksella maski päässä Sanna Marinin kanssa. // Pikainen reissu kirjastoon hakemaan koko perheen varaukset. // Donitsilähetys ystävän ovelle silloin, kun siellä joudutaan katselemaan samoja seiniä korona-altistumisen takia. // Viesti Linkissä.


Isojen Halloween-juhlien sijaan vedimme naamiaisasut päälle ihan vain neljästään ja katoimme pöytään amerikkalaisen brunssin.

 

 

Reissu Kuopion Ikeaan jatkamaan sisustusprojektia. Katselimme keittiöitä ja tilasimme uuden sängyn. Ikean jälkeen ajoimme Kuopion keskustaan ystävien luokse ja tajusimme, että se oli meille ensimmäinen kyläily missään muualla kuin mummoloissa sitten kesän. // Bussipysäkki yhtenä arkiaamuna. // Ensimmäinen joulu Jyväskylässä, sillä uskaltauduimme mummoloihin vasta viikon omaehtoisen karanteenin jälkeen. // Lenkkimaisemat Äänekoskella.


Alkuvuoden viikonloput (ne kaikki) kuvina: lukemista ja hiihtämistä.


 

Keväällä taas yksi viikko etäkoulua sopivasti juuri silloin, kun luimme seiskaluokkalaisten kanssa Agatha Christien ”Eikä yksikään pelastunutta”. // Treffit mallia 2021: hiihtolenkki kahdestaan miehen kanssa etätyöpäivän päätteeksi. // Talven ja kevään kohokohtia: saunavuoro kolmesti viikossa ja naapuri, joka kirjoitti saunalla olevaan vihkoon uuden runon joka viikko, kunnes muutti pois. // Noutolounasta kotitoimistolle minulle ja miehelle Itsudemosta sitten, kun ravintolat oli laitettu taas kiinni.


keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija.

”Lalen on käytettävä kaikki voimansa. Hänen lihaksiaan särkee, mutta hänen mielensä pysyy vahvana. Kerran hän on perillä toiseksi viimeisenä. Kun päivä päättyy, eloon jääneet kokoavat surmattujen ruumiit ja kantavat ne takaisin leiriin. Lale saa vapautuksen tehtävästä, mutta hänelle sanotaan, että hänellä on vain päivä armonaikaa. Huomenna hänen on tehtävä osuutensa, jos hän on yhä elossa.”


Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (The Tattooist of Auschwitz, 2018. suom. Pekka Tuomisto)

Aula & co, 286 sivua.


Huhtikuu 1942. Lalen juna kolistelee pitkin maaseutua: karjan kuljetukseen tarkoitetut vaunut on sullottu täyteen nuoria miehiä. Koska Lalelle itselleen ei ole annettu mitään vihjettä siitä, mihin he ovat matkalla, on hän pukenut ylleen saman prässätyn puvun, solmion ja puhtaan valkoisen paidan kuin yleensäkin. Ehkä tarjolla on työ, jossa voi käyttää kielitaitoa, pohtii kuutta kieltä puhuva Lale, kun vessan virkaa toimittavat ämpärit kaatuvat vaunun lattialle ja levittävät sisältönsä heidän jalkoihinsa. Ainut, mitä vaunuun ahtautuneet miehet tietävät, on se, mitä he ovat lukeneet saamastaan ilmoituksesta jo kotona Slovakiassa: jokaisen juutalaisperheen on luovutettava kahdeksantoista vuotta täyttänyt lapsensa työskentelemään Saksan hallinnolle. 

Arbeit macht frei, lukee metallisessa kyltissä, kun juna vihdoin saapuu määränpäähänsä ja Lale kävelee jonon mukana Auschwitz-Birkenaun portista sisään. Siinä vaiheessa Lale ei enää haaveile pääsevänsä toimimaan tulkkina tai usko, että työ lopulta vapauttaisi hänet. Vastineeksi henkilötiedoistaan Lalelle annetaan paperinpala, jossa on numero 32407.

 

”Lale yrittää olla nostamatta katsettaan. Hän tarttuu ojennettuun paperilappuun, josta hänen on tatuoitava viisi numeroa lappua pitelevän tytön iholle. Siinä on jo numero, mutta se on haalistunut. Lale painaa neulan tytön vasempaan käsivarteen ja tekee numeron 3 niin varovasti kuin osaa. Verta tihkuu, mutta neula ei ole painunut tarpeeksi syvälle, joten hänen on piikitettävä numero uudestaan. Tyttö ei värähdäkään kivusta, jota Lale tietää tuottavansa. Heitä on varoitettu - älkää sanoko mitään, älkää tehkö mitään. Lale pyyhkäisee veren pois ja hieroo haavaan vihreää mustetta.”

 

Hieman sattumaltakin Lale Sokolov saa kuitenkin Auschwitzissä erityistehtävän: muutaman mutkan kautta hänestä tulee tatuoija, tätowierer, jonka neulasta syntyvät numerot toisten vankien käsivarsiin. Työ tatuoijana tuo Lalelle myös oman erityisaseman, jota hän päättää käyttää auttaakseen muita vankeja selviämään siitä, mistä ei oikeastaan edes pysty selviämään. Mutta vaikka Lale itse on turvassa, elää hän silti mukana leirin kauhuissa: selvitessään hengissä pidempään kuin moni muu, on Lalen myös nähtävä enemmän kuin muiden. On todistettava järjettömyyttä, nähtävä pihalle ammutut romanilapset, kuorma-autoihin pakatut ruumiit ja hirmuteot, joita kutsutaan lääketieteeksi, tunnettava, kuinka sateen sijaan olkapäille putoilee tuhkaa.

Ja sitten yhtenä päivänä tatuointijonossa seisoo Gita, ja Lale tietää: heidän molempien on selvittävä tästä vaikka mikä olisi, käveltävä vaikka kaasukammiosta ulos elävinä, jotta he voivat elää yhdessä ja mennä naimisiin.

 

”Sinä iltana Lale yrittää pestä kuivunutta verta paidastaan lätäkön vedellä. Hän onnistuu osittain, mutta päättää sitten, että tahra on sopiva muistutus päivästä, jolloin hän tapasi Mengelen. Hän on sellainen lääkäri, Lale arvelee, joka aiheuttaa enemmän kipua kuin helpottaa, ja jonka pelkkä olemassaolo on sellainen uhka, ettei sitä halua ajatella. Kyllä, tahran täytyy jäädä muistuttamaan Lalea uudesta vaarasta, joka on tullut hänen elämäänsä. Hänen on aina varottava tätä miestä, jonka sielu on kylmempi kuin hänen skalpellinsa.”

 

Kesäkuu 2015. Hyppään junaan Berliinissä, josta matka Oranienburgin pikkukaupunkiin kestää vajaan tunnin. Tavallisen omakotitaloalueen läpi käveltyäni löydän lopulta portin, jota olin lähtenyt etsimään. Arbeit macht frei lukee siinäkin portissa.

Auschwitzin tatuoija on kuin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan rakennettu Hollywood-elokuva, joka etenee hengästyttävän nopeasti ja joka on myös hotkaistava parissa päivässä. Ajoittain liika elokuvamaisuus vähän häiritsee: paikoin olisin kaivannut vielä jotain syvempää, karumpaakin. Toisaalta ehkä juuri tällaisessa paketissa tarina keskitysleirikohtalosta on ylipäätään mahdollista pukea tarinaksi, jonka tärkein sanoma on toivo. Jopa siitä, mistä kauan sitten on kaikonnut kaikki inhimillisyys, on mahdollista selvitä. 

 

”Lale ajattelee päivämäärää, huhtikuun neljäs 1944. Kun hän näki sen työlistoissaan sillä viikolla, sana huhtikuu oli pistänyt hänen silmäänsä. Huhtikuu, mitä erityistä on huhtikuussa? Sitten hän tajusi. Kolmen viikon kuluttua hän on ollut täällä kaksi vuotta. Kaksi vuotta. Miten hän on onnistunut siinä? Miten hän on yhä hengissä, kun niin monet eivät? Hän muistelee valaa, jonka hän vannoi alussa. Selviytyä ja nähdä vastuussa olevien maksavan teoistaan. Ehkä, vain ehkä, koneessa olijat ymmärsivät, mitä tapahtui, ja pelastus on matkalla. Se olisi liian myöhäistä niille, jotka kuolivat tänään, mutta ehkä heidän kuolemansa ei ollut täysin turha. Pidä kiinni siitä ajatuksesta. Käytä sitä päästäksesi ylös sängystä huomisaamuna ja seuraavana aamuna, ja sitä seuraavana.”