sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Remonttipäivitys vol. 3: makuuhuone.


Kun vajaa vuosi sitten päivitimme makuuhuoneemme sisustuksen, tiesimme jo, että muuttaisimme pian uuteen, isompaan kotiin. Siksi uudesta sisustuksesta oli tarkoitus tehdä sellainen, että sen voisi siirtää mahdollisimman helposti myös uuteen asuntoon eikä uuteen kotiin tarvitsisi sen takia hankkia mitään ylimääräistä. Makuhuoneremontillamme olikin heti selkeä tavoite: saada entisen kotimme makuuhuone siirrettyä tähän uuteen.

Jos esikoisen huoneen tapetti lähti helposti, niin makuuhuoneen tapetin kanssa saatiin urakoida sitten senkin edestä: lopulta vanha hopeanharmaa paperitapetti lähti paikoin kahtena, paikoin kolmena kerroksena, minkä jälkeen seinistä piti pestä vielä reilusti liisteriä. Onneksi seinä itsessään oli suhteellisen siisti, eikä hiomisen ja kittaamisen kanssa tarvinnut urakoida niin pitkään. Varmuuden vuoksi maalattiin kuitenkin sekä seiniin että kattoon useampi kerros myös pohjamaalia, jotta lopputulos olisi mahdollisimman tasainen.

Hetki leikiteltiin myös ajatuksella jonkinvärisestä tehosteseinästä, mutta päädyttiin kuitenkin vielä maalaamaan kaikki seinät Tikkurilan Paperilla. Onneksi tehosteseinä on mielen muuttuessa myöhemminkin melko helppo ja halpa maalta, kun pohjat on tehty hyvin. Kaappien kanssa tehtiin samoin kuin esikoisen huoneessa eli niiden maalaamisen sijaan tyydyttiin taas vain vaihtamaan vetimet uusiin valkoisiin. Vanhojen vetimien alta paljastui kaappien alkuperäinen, tummanoranssi väri.

Makuuhuoneeseen ei hankittu mitään uutta vaan huone sisustettiin pelkästään vanhoilla, jo edelliseen kotiin hankituilla tavaroilla ja huonekaluilla. Koska uusi makuuhuone on kuitenkin reilusti edellistä isompi, siirrettiin sinne myös edellisessä kodissa eteisessä ollut lipasto sekä olohuoneen seinällä olleet pienet kirjahyllyt. Hankintalistalla on ainoastaan verhotanko, jota emme ensin ajatelleet tarvitsevamme mutta joka muutaman kello neljän aamuaurinkoherätyksen jälkeen on alkanut tuntua aika tarpeelliselta.



Remonttipäivitykset tähän mennessä:

torstai 18. heinäkuuta 2019

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa.

”Olisin mielelläni jatkanut elämääni, juossut aamuisin töihin takki juoponnappeihin napitettuna, pahimmassa kiireessä hypännyt ratikkaan, silitellyt tuulen nutturastani irrottamia suortuvia paikoilleen kellon jo soidessa, ihmetellyt kollegoitani, jotka ehtivät juoda toiset aamukahvit opettajainhuoneessa, ilahtunut nuorten raikkaista ajatuksista, uskosta maailmaan ja elämään, syönyt kouluruokaa seuraavan oppitunnin kulkua mielessä tapaillen, herännyt aamuyöllä pissahätään ja intoutunut lisääntyneestä valonmäärästä niin, että olisin herättänyt Turkan rakastelemaan. Olisin odottanut Lauria taidekerhosta iltapalalle, pyytänyt Annaa makutuomariksi takkiostoksille, kävellyt sateisena iltana Marjan luo, soittanut vasta rapun ovelta, pyytänyt äitiä oopperaan ja kysynyt isän mielipidettä kiikarin löytämiseksi, suunnitellut Turkan viisikymmenvuotisjuhlia.”


Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (2019)
Atena, 237 sivua.


Ilona, 46 vuotta, on perheenäiti, vaimo ja äidinkielen opettaja, joka yhtenä päivänä on vain sattunut pääsemään vähän aiemmin töistä. Kotona on vielä hiljaista hänen istuessaan lueskelemassa kirjaa, kiireisen aamun jäljet vielä levällään pitkin keittiötä, olohuoneen pöydällä vähän kuivahtanut kukkakimppu. Elämänsä viimeisen puolituntisen aikana Ilona kerää kokoon tyhjät pullot ja pahviroskat ja päättää lähteä piipahtamaan kaupassa. Läheisen koulun välituntikello ehtii soida juuri ennen kuin auto osuu suojatietä ylittävään Ilonaan, joka lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee. 

Ilona ei kuitenkaan katoa vaan havahtuu jälleen häntä ympäröivään maailmaan ruumishuoneella, nimilappu kumilenksulla varpaassaan. Seuraavien päivien ja kuukausien aikana Ilona seuraa jäljelle jääneiden rakkaidensa elämiä näkymättömissä, istuu tutulle sohvalle selailemaan valokuva-albumia, sujauttaa kätensä tutun neuletakkiin taskuihin. Mitä tekee yllättäen leskeksi jäänyt juristiaviomies, juuri itsenäistynyt tytär Anna ja muutamaa vuotta nuorempi Lauri? Entä vanhemmat sekä aina erityisen läheinen ollut täti Marja? Huoneesta ja asunnosta toiseen vaeltaessaan Ilona ei voi olla miettimättä, onko hän jäänyt jonkinlaiseen välitilaan syystä. Jäikö jotain kesken? Entä kumpi on parempi, nähdä rakkaidensa yhä suojelevan ja kaipaavan häntä vai menevän eteenpäin?

”Äitini seisoo lasteni vieressä suu kapeana viivana. Hän on käynyt kampaajalla ja ostanut mustan pitkän villakangastakin. Tiedän hänen ajatuksensa, voisin melkein lukea ne. Hän on huolissaan isän jaksamisesta: isä on vaatinut saada kantaa arkkua. Sitä en olisi halunnut nähdä. Se liikuttaa minua enemmän kuin Anna, Lauri ja Turkka. Isän ei kuuluisi kantaa minun arkkuani. Hän on saattanut minut kouluun, opetellut letittämään hiukseni ja taluttanut minut alttarille. Hänen ei kuulu nostaa arkkuni kantoliinaa olalleen.”

Kun olen poissa ehti olla lukulistallani jo kuukausia ennen, kuin lopulta tartuin kirjaan: Oli pakko odottaa oikeaa hetkeä kirjalle, joka saattaisi mennä aiheensa kanssa liian ihon alle, tulla liian lähelle. Silti kirjan loputtua yllättäen jopa toivoin, että teksti olisi mennyt syvemmälle. Ylitunteellisuuden ja surussa vellomisen sijaan Eilittä on valinnut teokseensa kevyen ja herkän mutta paikoin myös jopa humoristisen sävyn. Vaikka aihe on rankka, on Kun olen poissa jopa yllättävänkin kevyt kirja ja lukukokemus, jonka luen viltin alla parissa illassa. Miten hyvin lopulta tunnemme läheisemme ja miten pitkälle toista kannattaa omalta totuudeltaan suojella?

Epätoivon ja lopullisuuden sijaan Kun olen poissa -kirjan yleistunnelma on merkillisen tyyni ja seesteinen, jopa lohdullinen. Jos tässä oli kaikki niin olkoon.

”Tässä hetkessä minussa on kaikki. Tyttö, joka joskus olin, nainen, vaimo, äiti, ystävä ja tytär. Minussa on myös vanheneva nainen, joka vain hetkisen ehti sovitella itseään lomaani. Hän vaikuttaa henkilöltä, johon olisin halunnut tutustua paremmin - konstailemattomalta ja huumorintajuiselta, ihmiseltä joka sanoisi: ’Istahdetaan tähän ja jutellaan. Kuuletko tuon laivan sumutorven?’ 
     Aina jokin on kesken ja on yhä.”

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Eroahdistuksesta, symbioosista ja omasta ajasta.


Meillä on taas kerran meneillään vaihe. Se sellainen, jota kutsutaan eroahdistukseksi.

Loman ensimmäiset neljä viikkoa vietimme poikien kanssa enemmän ja vähemmän tiiviisti kolmistaan. Näimme toki kavereita, ulkoilimme ja reissasimme lähialueilla, mutta erityisesti Pikkuveljen kanssa olimme koko ajan yhdessä esikoisen pyöriessä siinä samassa myös omien kavereidensa kanssa. Ensimmäisten lomaviikkojen aikana mies teki yhden työmatkan Helsinkiin, kolme reissua tilalleen Hankasalmelle sekä yhden viiden päivän konferenssimatkan Lissaboniin. Usein iltojen lastenhoitokin jäi aika paljon minun vastuulleni enkä miehen kotona ollessakaan oikein osannut ottaa omaa aikaa.

Ihan muutamassa viikossa kolmevuotias, joka vielä toukokuussa oli sitä mieltä, että päiväkotipäivät olisivat saaneet olla pidempiä ja että äiti tuli hakemaan aina liian aikaisin, on ripustautunut minuun ihan täysin. Lenkille lähtiessäni saan irrottaa sen pienet kädet trikoistani yksi sormi kerrallaan ja pihalla pyykkejä narulle ripustaessani sen itkuinen ja rään tahrima naama painautuu parvekkeen lasiin ja itku kuuluu alas asti. Puistossa en juuri voi kadota kolmivuotiaan näköpiiristä ainakaan ilman suunnatonta säikähdystä ja silloinkin, kun olemme kotona koko perhe, vaatteiden pukijaksi tai käsien pesijäksi kelpaa vain äiti. Olen äidin vauva, se sanoo usein.

Ja niinhän se onkin: kolmevuotias on edelleen tosi pieni. Silti neljän viikon kuluttua sen pitäisi jälleen palata päiväkotiarkeen ja uuteen päiväkotiryhmään ja pärjätä ilman tätä symbioosia, johon olemme taas kesän aikana uponneet.

Mutta sitten katson esikoistani. Sen jalat ovat venähtäneet taas useamman sentin ja kesän puissa kiipeilyjen ja hiekalla kaatumisten jäljiltä mustelmilla ja naarmuilla - ihan niin kuin kuuluukin. Aamulla se ryntää piirrettyjen ja pukemisen jälkeen soittamaan jonkun luokkakaverinsa ovikelloa ja jos en saa jonkun ajan kuluttua viestillä tietoa, mihin se on kavereineen suunnannut, tömistelee se rappukäytävään silloin, kun seuraava ruoka on valmis. Se on täynnä vauhtia, taikaa, ideoita ja leikkejä ja sohvalle se ehtii rauhoittua vasta, kun Iltasoiton jälkeen avaamme Harry Potterin.

Että olkoon sitten vaihe. Nekin kun tuntuvat katoavan ihan hurjaa vauhtia.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Treffit Suomipopeilla.


*Kaupallinen yhteistyö Suomipop-festivaali
*Festariliput saatu


Vaaleansininen sateenvarjo, siitä minun piti se tunnistaa, siitä ja festarirannekkeista. Netissä se siteerasi Sören Kierkegaardia ja Nine Inch Nailsia, kutsui lähintä isoa kaupunkia Jyväskylä rock cityksi ja nyt sekin oli tulossa Ilosaarirockiin, poika johon olin tutustunut netissä. Kun festareiden viimeisenä päivänä, sunnuntaina, vihdoin sitten tapasimme, oli sillä sen vaaleansinisen sateenvarjon lisäksi pitkävartiset tennissukat shortsien ja kenkien kanssa vailla ironian häivääkään. Oli vuosi 2002, festareiden pääesiintyjiä olivat lauantai-illan huikea Suede sekä sunnuntaina iltapäivästä soittanut Muse. Kahdeksan vuoden päästä siitä menimme naimisiin.

Sitä ensimmäistä Ilosaarirockia seuranneina kahtena kesänä menimme Joensuuhun yhdessä. Vasempaan käteen kiinnitetyt festarirannekkeet haalistuivat syksyn ja talven kuluessa, mutta seuraavan rannekkeen sai silti sitoa aina edellisen viereen. Silti jossain opiskelujen, töiden, lasten ja asuntosäästämisten välissä unohdamme, kuinka hauskaa meillä festareilla aina olikaan.

Neljä vuotta sitten pakkasimme ensimmäisille Suomipop-festareillemme mukaan sateenvarjon sijaan sadeviitat. Jo iltapäivällä soittaneen Egotripin Mestaripiirros avasi kyynelhanat. Meni vielä vajaat kaksi viikkoa ennen kuin näin yksityislääkärin alkuraskauden ultrassa ensimmäistä kertaa pienen sydämen, joka sykki vahvasti siellä missä pitikin ja vastasi viikkoja 7+4. Raskaustestiin oli kuitenkin jo piirtynyt hartaasti toivotut kaksi viivaa, ja Knipin laulua kuunnellessani tiesin hänen laulavan juuri meille. Sinäkin vuonna satoi, niin kuin Suomen kesään kuuluukin, ja ennen Haloo Helsingin illan päätöskeikkaa kävimme miehen kanssa pikaisesti kotona vaihtamassa kuivat vaatteet ja kaivamassa talvivarastosta molemmille sormikkaat. Kuussa tuulee avasi kyynelhanat myöhemmin vielä toistamiseen.

Torstaina suuntasimme festareille taas muutaman vuoden tauon jälkeen. Samana päivänä olimme ajaneet mummolasta kotiin, vieneet molemmat pojat Leo’s leikkimaahan, jossa esikoisella on kaverisynttärit, hoitaneet ruokahuollon lennosta ja jättäneet lopulta koko hullunmyllyn purkamattomine kasseineen mummon vastuulle. Koska sääennuste näytti illalle kymmentä astetta, en edes haaveillut kukkaseppeleistä, sifonkipaidastani tai siitä hameesta, jonka joku viikko sitten ostin kirpparilta heinäkuun helteitä varten, vaan vaihdoin nopeasti kahden elämän välissä päälle nahkatakin ja pakkasin mukaan vielä neuleen.

Mutta silti tai juuri siksi festarit ovat aina festarit, tuli taivaalta sitten mitä tahansa.

Artistitarjontaa selattuamme päätimme, että meidän festaripäivä on tänä vuonna se ensimmäinen, torstai, vaikka loppujen lopuksi tiettyjä bändejä tärkeämpää oli musiikki ylipäätään, se tietty kuplivan kesäinen vapauden tunne, jonka vain livemusiikkia saa aikaan, tanssiminen sekä se, että auringonlaskua saa kerrankin katsoa ihan rauhassa ja nimenomaan sen kahdeksantoista vuotta sitten netissä tapaamani pojan kanssa. Siitä huolimatta kumpikin odotimme kuitenkin kaikkein eniten illan päättävää Apulantaa, jonka keikalle erityisesti mies on toivonut taas pääsevänsä jo pidemmän aikaa. Kyynelhanojen aukeaminen tarvitaan tällä kertaa Valot pimeyksien reunoilla. Sen tätä edellisen Suomipop-festarien jälkeisenä tammikuisena lauantaina kuuntelimme sitä kerta toisensa jälkeen synnytyssalissa, kun se kesällä ultraäänessä näkynyt Pikkuveli yllättäen päätti syntyä viisi viikkoa ennen aikojaan.

Aamuyöstä kävelimme kotiin pimeän kaupungin läpi. Mittari näytti kymmenen asteen sijaan kahdeksaa, mutta neulepaita oli edelleen visusti laukussa. Heti kotiin tultuaan mies leikkasi pois rannekkeen, sen jonka viisitoista vuotta sitten olisi pitänyt kädessään sinne seuraavan kesän festareille ja ylikin. Jotkut asiat muuttuvat, mutta onneksi jotkut pysyvät samoinakin - niin kuin se, että juuri nämä keikat, pimenevät kesäillat ja yhdessä jaetut falafelpitahetket kyllä pysyvät mielessä, vaikkei kädessä enää ranneketta olisikaan.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Remonttipäivitys vol. 2: käytävät.


Vuosien aikana useampaa pikku hiljaa valmistuvaa omakotitaloremonttia ja rakennusprojektia läheltä seuranneena päätin joskus, että kun me seuraavan kerran muutamme, kannamme vain tavaramme siihen meille jo valmiiksi laitettuun unelmien kotiimme. Ihailin salaa ystävieni kärsivällisyyttä, ahkeruutta ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä samalla kuitenkin ajatellen, etten minä, maailman kärsimättömin ihminen, koskaan voisi asua keskeneräisessä kodissa, jatkuvan remontin keskellä. Mutta niin vain kaikkeen - huoneesta toiseen siirreltäviin maalipurkkeihin, parvekkeen vallanneisiin kuivuviin pensseleihin ja teloihin, lattialla seiniin nojaileviin ja kiinnitystä odottaviin tauluihin ja hyllyköihin, puuttuviin verhotankoihin ja nojatuolille kahdeksi kuukaudeksi unohtuneisiin ryppyisiin verhoihin - tuntuu tottuvan. Makuuhuoneen seinistä puolella on vielä vanhan tapetin rippeet, puolella jo puhtaaksi pesty seinä, ja lattia valkoisen maalin täplittämän suojapahvin peitossa milloin missäkin. On pitänyt tottua myös ajatukseen, ettemme tälläkään kertaa muuttaneet jo valmiiksi laitettuun asuntoon vaan että tämä koti valmistuu pala palalta, vähitellen, eikä se tule valmiiksi vielä tänä kesänä tai edes tänä vuonna. Ja silti jokaisen pensselinvedon ansiosta se on alkanut tuntua aina vain enemmän kodilta.

Tokaluokkalaisen huoneen ja meidän makuuhuoneen tapettien repimisen välissä laitoimme kuntoon käytävät. Koska revittävää puolipaneelia ja tapettia asunnossa kyllä riittää, päätimme mennä käytävien kanssa helpoimman kautta ja pelkästään maalata jo ennestään valkoiset seinät uudelleen valkoisella. Alkuvalmisteluineen koko hommaan meni kahdelta hengeltä, minulta ja siskoltani, yhden työpäivän verran. Myöhemmin maalasimme miehen kanssa vielä katon, johon piti jälleen telata valkoista kolme kerrosta ennen, kuin vanha tummempi sävy oli kunnolla peittynyt.

Koska meillä käytäviä pitkin juoksee usein vähintään kaksi poikaa ja aina yhtä aikaa, ei huoneiden väliin juuri kannata suunnitella sen ihmeempää sisustusta. Olohuoneen ja keittiön väliin hankin kuitenkin Clas Ohlssonilta metallisen hyllykön, jonka taakse mies kiinnitti ne samat, edellisessä kodissa olohuoneen seinällä olleet, vähän päivitetyt taulut, siihen tuttuun järjestykseen. Niitäkin oli ollut jo ikävä.

Nuo ajan saatossa kellastuneet pistokkeet ja katkaisijat ajattelimme vielä jossain vaiheessa vaihdattaa uusiin - luultavasti. Sillä niin vain asiat, jotka ennen remonttia tuntuivat todella häiritseviltä, eivät jotenkin pistä enää yhtään silmään.


Remonttipäivitykset tähän mennessä:

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Ensimmäinen puolikas kesälomaa Instagram-kuvissa.


Kesäloman ensimmäisenä maanantaina kokeilimme, kuinka helposti esikoisen huoneen kulunut tapetti oikein irtoaakaan. Kävi ilmi, että todella helposti: kolmessa vartissa kaikki huoneen tapetit oli revitty ja tungettu yhteen isoon jätesäkkiin. // Alkukuun hellepäivän vietettiin poikien kanssa Viitaniemen rannalla. // Juhannusyönä napattiin miehen kanssa mukaan uikkarit ja suunnattiin mummolan lammelle uimaan ja katsomaan yötöntä yötä. // Poikien pyynnöstä pidettiin myös yhtenä iltana pyjamabileet, uuden kodin ensimmäiset: tehtiin palkoista siskonpeti olohuoneen lattialle, paistettiin poppareita ja katsottiin illan aikana Bolt, Tarzan ja How to train your dragon 2.


Miehen Lissabonin-työmatkan aikaan oltiin poikien kanssa vajaa viikko mummolassa. Joka päivä pyöräiltiin vähintään kerran Huuhan perhepuistoon kiipeilemään ja ajamaan autoilla. // Toisen lomaviikon alussa ripustettiin taulut esikoisen huoneen seinälle. // Loppukuusta löysin Keskustan kirppikseltä itselleni uuden vaaleanpunaisen luottoneuleen kolmella eurolla. Tarkoitus oli hankkia tämä lähinnä syksyksi, mutta niin vaan tuota on tullut käytettyä myös kuun lopun viileämpinä päivinä. // Jos katsoo oikein tarkasti, voi tuolla Tuomiojärvessä nähdä sekä minun että poikien talviturkit.


Pakollinen kirjastoreissu ja lukupinojen päivitys. // Noin viisi minuuttia tämän kuvan jälkeen taivas repesi. // Keskiviikon lounastarjouksena Mortonissa oli Chester Burger. Oli tuulista ja lokit kiertelivät ympärillä, mutta niin vain tuo maistuu aina yhtä hyvältä. // Ensimmäisen lomaviikon luontoretki ystävien kanssa Tourujoen luontopolulle.



Kesän ensimmäisen mato-onkireissun saalis oli seitsemän särkeä ja yksi ahven ja Pikkuvelikin onki elämänsä ensimmäisen kalan. // Iltauinnilla mummolassa. // Hetki ihan omaa aikaa: kuppi kahvia ja kirja (poikien toki melutessa taustalla). // Juhannuksen kunniaksi julkaisin kuvan kolmenkymmenenneljän vuoden takaa. Taustalla näkyy meidän mummolan navetta, jonka ylisillä leikittiin serkkujen kanssa piilosta. Meitä oli kesäisin mummolassa maalla aina iso porukka, mikä oli erityisen kivaa. Pikkusiskoni ei vielä tässä vaiheessa ollut syntynyt, joten tässä kuvassa minun kanssani ovat minua kaksi ja neljä vuotta vanhemmat serkkuni.


Ja sitten tuli Jyväskylän Kesä eli jokavuotinen Oikokadun maalaus... // Viiru ja Pesonen Mäki-Matin perhepuistoon... // Ja se yksi perjantai, jota edeltävän viikon olin ollut tosi maassa siitä, ettei minulla oikeasti enää juuri ole ketään, kenelle soittaa ja ketä pyytää kahville ihan vain minun kanssani, ilman lapsia, mutta jona sitten ihan ex tempore päädyin Puistojuhlille kahden kaverin kanssa - ja teki kyllä niin hyvää. 


Mummoloita, uintia, puistoa, remonttia ja ystäviä - ainakin tältä näytti kesän ensimmäinen puolikas.

Mitä teidän kesään on kuulunut?

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala.

”On taas joulukuu. Syntymäpäiväni. Se on myös päivä, jolloin John Lennon ammuttiin. Hänen luokseen käveli mies, joka ampui hänet vaimonsa viereen kotinsa edustalla New Yorkissa. Ampui noin vain. En ymmärrä sitä; en ymmärrä moneen päivään.
     ’Hyvät kuolevat nuorina’, Jenny Penny sanoo puhuessamme puhelimessa.
     ’Miksi?’ kysyn.
     Hän ei muka kuule minua, väittää että linja rahisee. Hän tekee niin aina kun ei osaa vastata.
     Menen sinä iltana varhain nukkumaan, lohduttomana. En edes puhalla kynttilöitä kakustani.”


Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (When God was a rabbit, 2011. suom. Aleksi Milonoff)
Tammi, 324 sivua.


Oikeastaan on aika kummallista, etten ollut tarttunut Sarah Winmaniin tätä ennen - minä, joka rakastan kirjoja, joilla on jollain tavalla erikoinen, erityisen kaunis tai muuten vain massasta poikkeava nimi. Kun siis vanhempieni kirjahyllyä selaillessani törmäsin Kaniin nimeltä jumala, tiesin heti, että sen lukisin seuraavaksi. Sitä ennen se sama kirja oli kuiskinut minulle kirjakaupassa: juuri minä olin ostanut sen äidille joululahjaksi muutama vuosi sitten, mutta unohtanut kokonaan myöhemmin lainata.

Ja olisihan se jo pitänyt tietää - ja oikeastaan kai tiesinkin: käsissäni oli varmasti kesän paras kirja.

Eleanor Maud päätti tulla maailmaan juuri kun hänen äitinsä jäi bussista ostosreissun jälkeen. Maahan valuva lapsivesi sekoittui joulukuisen sateiseen ja valui katuojaan, ja vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi Eleanorin maailmaan tästä kahdenkymmenenkahden minuutin kuluttua. Oli vuosi 1968, se sama, jona Pariisin kadut vallattiin, Vietnamista tehtiin Tet-hyökkäys ja Martin Luther King ammuttiin menphisiläisen motellin parvekkeelle. Viisi vuotta aiemmin oli syntynyt isoveli Joe, joka pani öisin äidin huulipunaa ja suukotteli Eleanorin kasvot täyteen laikkuja ihan vain vastustaakseen konservatiivista maailmaa.

Eletään seitsemänkymmentälukua Lontoossa ja arkea sävyttää hiljainen harmonia rivitaloineen, niiden suorakulmaisine puutarhoineen ja turvallisine rutiineineen. Naapurissa asuu herra Golan, jonka katse on kostea ja käsivarren ohuella, läpikuultavaa iholla on kuusi numeroa, hänen sodanaikainen henkilöllisyytensä, kuin vasta eilen kirjoitettu. Vanhempiensa kummastukseksi Eleanor eristäytyy ja hautautuu kirjoihin, liukenee esiripun taakse. Hankin sinulle oikean ystävän, veli lupaa ja jouluaattona hän kantaa Eleanorille jättimäisen lahjapaketin, josta paljastuu belgianjänis. Eleanor antaa sille nimeksi jumala.

Sitten yhtenä ankeana, lumettomana tammikuun aamuna luokkaan astuu Jenny Penny, jolla on villi, tummankihara tukka ja joka on erilainen ihan oikeasti, ei salaa niin kuin Eleanor. Kesken oppitunnin Jenny kääntyy pulpetissaan ja vetää käsivarrestaan viidenkymmenen pennyn kolikon, niin että käteen jää sen jäljiltä haava. Kaikista kummallisinta on kuitenkin kolikon vuosiluku, 1995, yhdeksäntoista vuoden päässä tulevaisuudessa. Jennyn ympärillä leijuu lupaus jostain paremmasta, jonka vain Eleanor näkee ja joka omalla tavallaan vaatii: muista kaikki tämä, mitä ei voi selittää, ja usko minua sitten, kun sen aika on.

”Jos vanhempani olisivat hellittäneet edes hetkeksi ja pysähtyneet kuuntelemaan hiljaisuutta , he olisivat saattaneet kuulla veljen sydämen halkeavan. Mutta he kuulivat vain Cornwallin aallot ja linnunlaulun, jotka täyttäisivät elämämme myöhemmin. Minun ja Nancyn tehtäväksi jäi kerätä veljen palaset kokoon: herättää henkiin hänen näivettynyt sielunsa, vetää hänen kalpeat ja kyynelten tahrimat kasvonsa tyynyn alta ja tuoda mielekkyyttä maailmaan, joka näyttäytyi hänelle täysin mielettömänä - hän rakasti, mutta ei saanut vastarakkautta. Edes Nancy ei keksinyt hänelle lohdutuksen ja selityksen sanoja. Sellainen kuului elämään, mutta Nancya suretti, että veli oli joutunut tajuamaan sen niin nuorena.”

Mistä se kirja oikein kertoo, kysyy mies, kun lehteilen Sarah Winhamia eteenpäin iltapalapöydässä, enkä osaa vastata muuta kuin että elämästä. Kirjan juonen kuvailu tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä - eikä tunnu kertovan itse tarinasta mitään - vaikka tiedänkin rakastavani kirjaa. Miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita, kysyy Sarah Winham, mutta syyttämättä yhtään ketään. Eleanorin äiti on masentunut, veli homo, isä uskoo kohtalon rankaisevan häntä ja ystävän Jenny Pennyn myöhästelyiden todellinen syy ei aina olekaan villissä tukassa, jota on vaikea saada harjattua ojennukseen. Silti elämässä, etenkin lapsen silmien läpi katsottuna, on paljon kauneutta - ja komiikkaa- ja aina on mahdollista aloittaa alusta.

Kerronta kielikuvineen ja sanaleikkeineen hurmaa jo heti alkumetreillä. Paikoin tapahtumia seurataan lapsikertojan silmien läpi, paikoin Winham jättää osan tarinasta rivien väliin löydettäväksi. Jos Kani nimeltä jumala -kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se ehdottomasti ihana. Sen lisäksi kirja on kuitenkin myös hauska, hellyyttävä, haikea, koominen, koukuttava ja liikuttava.

Kani nimeltä jumala on kirja erilaisuudesta, ystävyydestä, uusista aluista, lapsuudesta ja vanhemmuudesta, rakkaudesta ja tragedioista -  elämästä siis. Silti tässäkin kirjassa, niin kuin elämässä ylipäätään, on joku se jokin, joka vasta tekee kirjasta sen, mikä se on ja jota sellaisenaan on ihan mahdotonta kuvailla. Onneksi Sarah Winhamin tapauksessa sen voi kuitenkin lukea.

”Polaroid-kuva näyttää hätkähdyttävän kirkkaalta varhaisaamun valossa. Tyttö josta tuli poika. Hymyilen kuvassa (piiloudun hymyn taakse). Joulu jolloin sain kanin. Jätä jotain jälkeesi, se sanoi.”