tiistai 29. maaliskuuta 2022

Kuukauden vege: supernopea nuudelikeitto


Maaliskuun vegenä kokataan supernopeaa nuudelikeittoa, jonka ohjeen nappasin Tiia Rantasen Instagramista ja joka sopii erityisesti niihin päiviin, jolloin ei oikeasti edes ehdi kokata yhtään mitään.


SUPERNOPEA NUUDELIKEITTO

kasvisnuudeleita

kaali-purjo-sipulisekoitusta

2 rkl maapähkinävoita

4 tl Pirkka rapeaa valkosipulia

4 tl soijaa

kevätsipulia

maapähkinöitä

vettä

 

Sekoita maapähkinävoi, rapea valkosipuli sekä soija keskenään. Lisää kulhoon kaali-purjo-sipulisekoitus sekä silputtu kevätsipuli ja kääntele joukkoon maustetahna. Lisää nuudelit ja kaada päälle kiehuvaa vettä niin, että kaikki ainekset peittyvät.

Anna tekeytyä kannen alla kunnes nuudelit ovat kypsyneet. Koristele kevätsipulilla ja maapähkinöillä. 


Jotain muuta nuudeleista?

Kokeile vaikka

tofu-nuudelikeittoa

tai

itämaista nuudelisalaattia


maanantai 31. tammikuuta 2022

Kuusivuotissyntymäpäivistä ja juhlista, jotka tulivat sittenkin.

 

Pitää varata neuvola-aika, muistan yhtäkkiä yhtenä aamuyönä, jona olen taas herännyt pohtimaan kaikkea, mitä siihen kellonaikaan ei ikinä pitäisi pohtia. Olemme sinkoutuneet esikoisen mukana niin vanhasti mukaan koululaisen arkeen, Wilmaan ja riitoihin peliajoista, että olemme täysin unohtaneet: se pienempi, joka kyllä jo osaa lukea ja kirjoittaa ja juoksee tyytyväisenä jalkapallon perässä itseään neljä vuotta vanhempien kanssa, on tosiaan vielä neuvolaiässä. Ja ihan kohta se täyttää kuusi, vasta ja jo.

Kuusivuotissyntymäpäiviä emme tosin kukaan ole voineet unohtaa. Syksyllä laskettiin, että vielä kolme kuukautta. Sitten kaksi ja lopulta yksi. Sitä ennen oli siirrytty jo päiviin: kuusikymmentä, neljäkymmentäviisi, kaksikymmentäkolme. Kun koronaluvut alkoivat nousta samassa suhteessa päivien pienenemisen kanssa, aloimme valmistella Pikkuveljeä siihen, ettei juhlia välttämättä voitaisikaan pitää. Että jos ei nyt, niin sitten myöhemmin, viimeistään kesällä, jolloin kakku ja Carneval-keksit voitaisiin kantaa ulos. 

Jos synttäreitä ei pidetä, en minäkään täytä kuusi, totesi Pikkuveli.

Siksi olin tänä vuonna ihan erityisen onnellinen eteisen täyttäneistä pienistä kengistä, märistä rukkasista ja värikkäistä pipoista, kun päiväkotikaverit lopulta kolistelivat portaat ylös ja pöydän ääreen. Aamulla kaksi vielä perui sairastuttuaan yllättäen, mutta jo viidestä kuusivuotiaasta saimme ääntä niin, että sata neliötä alkoi tuntua kovin pieneltä. Pelasimme bingoa ja hankifutista, esikoinen teki vieraille kasvomaalauksia ja pullonpyöritykseen olimme valmistelleet pieniä tehtäviä suoritettavaksi. Muutamaa hermoromahdusta ja kädenvääntötappiota lukuun ottamatta kaikki lähtivät kaksi tuntia myöhemmin koteihinsa tyytyväisinä jalkapallo, tiikeri tai tähti poskessaan.

Herkkupöydässä onnittelulaulun laulamisen jälkeen kuusivuotiaat keskustelivat siitä, ketkä kaikki ovat käyneet koronatestissä ja kenen ukille testaustikku työnnettiin niin syvälle, että pää oli kipeänä vielä kaksi päivää myöhemmin.

Mutta olkoon taas nämä tämän ajan juhlat, mutta ihan oikeat juhlat kuitenkin.

maanantai 10. tammikuuta 2022

Kuukauden vege: Kung pao tofu ja riisi.

Tammikuun vegenä blogissa kokataan kung pao tofua. Ohje löytyi alun perin Viimeistä murua myöten -blogista, mistä muokkasin sitä vähän oman kaapin mukaan.

 

KUNG PAO TOFU JA RIISI

1 pkt tofua

öljyä

1 rkl soijakastiketta

1 sipuli

1 rkl inkivääriä raastettuna

1 punainen chili

1 punainen paprika

tuoretta korianteria

suolapähkinöitä

riisiä

 

 kastike:

2 rkl balsamiviinietikkaa

1 rkl soijakastiketta

1 rkl seesamiöljyä

1 rkl hoisin-kastiketta

1 rkl sokeria

2 tl maissitärkkelystä

 

Sekoita kastikkeen aineet keskenään ja siirrä valmis kastike sivuun odottamaan.

Kuivaa ja kuutioi tofu ja paista se pannulla rapeaksi. Mausta soijalla ja siirrä hetkeksi sivuun.

Kuivaa pannu ja kuullota siinä chiliä, sipulia ja inkivääriä hetken ajan. Lisää pilkottu paprika ja pyörittele sen aikaa, että paprika hieman pehmenee. Sekoita joukkoon kastike, tofut ja maapähkinät ja mausta tuoreella korianterilla.

Tarjoile kung pao tofu riisin kanssa.

 

Jotain muuta itämaista?

Kokeile vaikka

kiinalaista pak choi -wokkia

tai 

ramen-kulhoa


maanantai 3. tammikuuta 2022

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa.

"Aluksi valkoisesta meneminen oli tuntunut niin mutkattomalta, ettei hän voinut käsittää, miksi hänen vanhempansa eivät olleet tehneet sitä. Mutta hän oli silloin vielä nuori. Ei ollut vielä ymmärtänyt, miten kauan kestää muuttua toiseksi ihmiseksi, miten yksinäistä on elää maailmassa, jota ei ole itselle tarkoitettu."

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, 2020. suom. Maria Lyytinen)

Tammi, 403 sivua.

 

 

Mallard oli erikoinen pikkukaupunki. Oikeastaan se oli enemmän kaupungin idea kuin kaupunki ihan oikeasti, sillä vaikka kuinka tarkasti etsi, ei sitä löytynyt yhdestäkään kartasta. Mallardissa elämä jatkui samanlaisena päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, hiekka pöllysi teillä niin kuin aina ja luokkahuoneen pulpetin kannessa saattoi seurata sormellaan samoja kaiverruksia kuin edellisetkin sukupolvet. Nimensä kaupunki oli saanut riisipelloilla ja ruohosuolla eläviltä sorsilta.

Mallard oli erikoinen pikkukaupunki, jossa oppi: ollakseen jotain, on oltava mahdollisimman valkoinen. Entisen orjan perustamassa valkoisten mustien kaupungissa kukaan ei tosin ollut täysin valkoinen, mutta mitä valkoisempi, sitä parempi - silloin voi ehkä mennä valkoisesta, haaveilla jostain muustakin kuin elämästä jonkun toisen palveluksessa kaupungissa, joka pysyy aina samanlaisena.

Silti Stella ja Desiree, Vignesin kaksoset, lähtevät Mallardista pääasiassa nuoruuden tylsistymisen puuskassa ja luikahtavat kaupungista jättämättä edes viestiä. Stellan ehdotuksesta he suuntaavat New Orleansiin, siivottomaan kaupunkiin, jonka ainoassa puhtaassa paikassa Dixie Laundryn pesulassa maksetaan mankeloinnista ja viikkauksesta kaksi dollaria päivässä ja puhtaan pyykin tuoksu tuo mieleen kodin. Vähitellen, Desireen huomaamatta, Stella alkaa muuttua. Ja yhtenä päivänä siskosta on jäljellä enää huolellisella käsialalla kirjoitettu lappu. Anna anteeksi, sisko kulta, mun vaan täytyy kulkea omaa polkuani.

 

"Kun Stella oli ensimmäisen kerran esiintynyt valkoisena, hän ei ollut malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan Desireelle. Sisko ei ikinä voisi uskoa sitä - Desireen mielestä Stellassa ei nimittäin ollut rahtuakaan yllätyksellisyyttä. Mutta kun hän sinä iltana oli palannut kotiin ja kulkenut sisarensa ohi eteisessä, ei hän ollutkaan sanonut mitään. Oli vielä jännittävämpää ylittää rajoja salaa itsekseen kuin tehdä se yhdessä toisen kanssa. Ja hän oli aina jakanut Desireen kanssa kaiken. Hän halusi jotain omaa."

Kuka olisit, jos saisit itse päättää? Stella päättää olla valkoinen - New Orleansista hän päätyy Bostonin kautta Los Angelesiin, hienostoasuinalueelle edustusvaimoksi ja kotiäidiksi, jonka päivät kuluvat uima-altaalla taivasta uimapatjalta tuijotellen. Desiree taas nai miehen, joka on yötäkin mustempi, mutta avioliitto päätyy nyrkiniskuihin ja Desiree pakkaa elämänsä ja pienen tyttärensä ja palaa takaisin kotiin Mallardiin. Kun Desireen tytär Jude vuosien päästä sattumalta törmää serkkuunsa, Stellan tyttäreen Kennedyyn, molempien kaksosten on kohdattava valintojensa seuraukset.

Miten voi mitätöidä ihmiset, joita on joskus rakastanut ja jotka yhä edelleen rakastavat? Miten voi jättää taakseen jonkun, jonka vielä vuosienkin jälkeen tietää kaipaavan? Miten voi tietää, kumpi lopulta oikeasti on, se joksi syntyi vai se, jonka itse loi?


"'Kun mä olin pieni', hän sanoi, 'jotain neljä- tai viisivuotias, mä luulin, että tää kartta kuvaa vain meidän puolikasta maailmasta. Ja että jollain toisella kartalla olisi toinen puoli. Kuulostaapa tyhmältä, mun isä sanoi siihen.'

     Isä oli vienyt hänet kirjastoon ja pyörittänyt siellä karttapalloa, jolloin hän tajusi isän olevan oikeassa. Mutta nyt hän katseli Reeseä tutkimassa karttaa ja toivoi yhä jossakin sisimmässään, että isä olisikin erehtynyt, että jossakin odotti vielä maailmankolkka, jota ei ollut löydetty."

 

Neljänsadan sivun aikana Bennet onnistuu käsittelemään sellaisia teemoja kuten identiteetti ja sen rakentuminen, toiseus ja rasismi, etuoikeudet, rodullisuus, (ylisukupolviset) traumat, rakkaus ja valinnat sekä elämän sattumanvaraisuus. Silti Mikä meidät erottaa on ennen kaikkea iso lukuromaani ja sukupolvitarina, kaunista kieltä, jota tekee mieli lukea uudestaan, nautiskellen, sekä kaiken muun ohella uskomattoman kaunis ja herkkä kuvaus transsukupuolisuudesta. Se on kohtaloita, jotka hiipivät kirjan sivuilta ihon alle, tarkka ajankuva Yhdysvalloista 1930-luvulta aina 1990-luvun alkuun ja hahmoja, joita tietää jo lukiessaan myöhemmin ikävöivänsä. Mikä meidät erottaa, on kirja, johon tekee mieli hukkua ja josta ei kirjan loputtua millään malttaisi päästää irti.

Bennetin kirja etenee ajasta ja näkökulmasta toiseen hyppien ja rakenne toimii loistavasti. Lukijalta kirja vaatii: lue minut tarkasti, välillä taakse palaten, ja uppoudu minuun tuntikausiksi - se kannattaa.

Mikä meidät erottaa on taidokas, huikean kaunis romaani ja silmiä avaava lukukokemus. Pitänee ehkä tarttua uudestaan myös siihen Toni Morrisoniin, johon Brit Bennetiä monessa yhteydessä on verrattu.


"Muutamaan senttiinkin vettä saattoi hukkua. Ehkä murheeseen päti sama juttu."

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Vuonna 2021.


Tänä vuonna muun muassa...

Pikkuveli täytti viisi, oppi lukemaan ja ui ensimmäiset metrinsä ihan itse.

Esikoinen vietti kymppisynttäreitään, innostui kesällä jalkapallosta ja pelasi sitä kaverinsa kanssa umpihangessa vielä joulukuun pimeydessäkin.

Mies haaveili uudesta autosta vuoden 2004 Citikan naksutuksia kuunnellessaan ja kylvi pellot täyteen kuminaa.

 

Sain huhtikuussa luulla, etteivät työt kolmen vuoden aikana rakkaaksi tulleessa koulussa enää jatkuisikaan.

Lomailimme kesällä Turussa. 

Esikoinen aloitti ranskan opiskelun.

Pikkuveljen ensimmäiset maitohampaat irtosivat.

Poikien kavereita pyöri meillä aina silloin, kun pojat eivät itse olleet jalkapallokentällä.


Toukokuussa sain elämäni ensimmäisen opetusalan viran ihan uudesta koulusta.

Lopetin juoksemisen ja vaihdoin sen pyöräilyyn.

Joogasin edelleen liian vähän, mutta joulukuussa innostuin meditaatiosta. 

Emme juhlineet Halloweenia millään tavalla, mikä harmitti jälkeenpäin.

Vietimme koko perhe yhden yön Kakolan vankilassa.

Hyvästelin taas yhden valvontaluokan, jonka olisin halunnut saatella peruskoulun loppuun asti.

 

Matkustimme laivalla Seilin saarelle yhtenä kuumana heinäkuisena päivänä.

Lokakuussa kiipesimme Kolille ja näimme siellä ensilumen.

En lopettanutkaan koskaan kesän uintikautta ja marraskuussa uin avannossa ensimmäistä kertaa ikinä.

Maalasimme jälleen jälkemme Oikokatuun ja möimme kahvia ja leivonnaisia Perhepuiston kahviossa niin Yläkaupungin yössä kuin puiston joulukauden avajaisissakin.

Vanha keittiömme revittiin pois ja sen tilalle rakennettiin uusi.

Hotkin Areenasta Kolmikymppiset ja katsoimme miehen kanssa useamman keskinkertaisen Netflix-sarjan.

Mökkeilimme taas Mikkelissä ystävien luona ja teimme heinätöitä maalla. 

Uimme Itämeressä.

Kävin kerran elokuvissa, kun kävimme ystävän kanssa katsomassa Isän

Kaipasin livekulttuuria ihan hirveästi.

Myös Pikkuveli aloitti jalkapallon pelaamisen.


Vietin omaa aikaa true crime -podcastien parissa.

Mies teki kevään etätöitä, palasi syksyllä työpaikalle ja siirsi konttorinsa joulukuussa takaisin kotiin ja työhuoneeseen.

Hiihdimme koko perhe enemmän kuin ikinä ennen ja minä enemmän kuin viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen yhteensä.

Esikoinen osallistui Jyväskylän kesässä perhepuiston ilmastopaneeliin. 

Ostimme siskon kanssa liput Ed Sheeranin ensi kesän keikalla skeptisinä siitä, että ikinä sinne pääsisimme.

Kävimme koko perhe kahdesti Varjolan tilalla savusaunassa ja poreissa.

 

Lauloin karaokea vain kerran.

Teimme pikkuveljen kanssa kahdestaan reissun Kuopioon kummitädin luokse.

Näin kahta ystävää, joita en ollut nähnyt vuosikausiin ja se oli ihaninta pitkään aikaan.

Kävimme Turun linnassa, Kuopion taidemuseossa, Banksyn näyttelyssä Mäntässä ja kiipesimme taas Matti Nykäsen mäkeen.

Arki oli silti yleensä aika hyvää.


lauantai 11. joulukuuta 2021

Kirjavuosi 2021.

TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2020


Näitä rakastin: 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Evie Wyld: Me olemme susia

Anna Ekberg: Kadotettu nainen

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet

Kate Elizabeth Russel: Vanessa

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

 

Näistä pidin:

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Lucy Foley: Jahti

Outi Mäkinen: Karu planeetta 

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Alex Schulman: Eloonjääneet

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä

 

Näihin olin pettynyt:

Anne Swärd: Vera

Han Kang: Vegetaristi

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

Tara Westover: Opintiellä

 

Nämäkin luin, mutten jaksanut blogata niistä: 

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Lucy Foley: Jahti 

Alex Schulman: Eloonjääneet

Clare Mackintosh: Panttivanki

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

J. P. Delaney: Usko minua

Anna Ekberg: Merenneidon kuolema

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Elizabeth Strout: Olive, taas 

Ninni Schulmanin kirjat

Matt Hagg: Syitä pysytellä hengissä 

Han Kang: Vegetaristi

Ruth Ware: Lumimyrsky

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Anne Swärd: Vera 

Vera Miettinen: Eerika

Leila Slimani: Kehtolaulu

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

Leila Slimani: Toisten maa

Alex Michaelides: Neidot 

Lucy Foley: Kutsuvieraat

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä


Tarkemmat arviot listan kirjoista löydät blogista tagilla kirjallisuus tai blogin Instagramista.

keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu.

"Ymmärrän tilanteen vihdoinkin. Siksi hyvästelen tiirat mielessäni. Yhdenkään luontokappaleen ei pitäisi joutua kamppailemaan kuten ne. Muut eläimet eivät ole kuolleet rauhallisesti. Ne eivät ole kuolleet ilman epätoivoista taistelua. Ne kaikki ovat kuolleet, koska me ihmiset olemme tehneet maailmasta paikan, jossa niiden on mahdotonta elää. Lakkaan siis oman mielenterveyteni tähden vaatimasta, että lapintiirat selviytyvät jostakin, mistä niiden ei pitäisi joutua selviytymään, ja hyvästelen ne. 

     Sitten ryömin kylpyhuoneeseen oksentamaan.

     Näen unta yöperhosista, jotka lentää lepattavat auton etuvaloissa. Ehkä lopun läheisyys vie minut takaisin menneisyyteen. Ehkä epäonnistumiseni."

 


Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu (Migrations, 2020. suom. Sari Karhulahti)

WSOY, 344 sivua.

 

Asioita, joita kammoan: linnut.

Asioita, joita rakastan: meri, sen tuoksu ja villit aallot, jääkylmä vesi, joka tuntuu pistelynä kropassa vasta sitten, kun on jo noussut laiturille, ja suolan tuntu iholla. Niin ja kirjat merestä, kuten vaikka Viimeinen muuttolintu, oli niissä sitten lintuja tai ei.

Laivan nimi on Saghani ja eräällä inuiittikielellä se tarkoittaa korppia. Oikeastaan jo nimestä Franny tietää. Saghani on yksi viimeisistä aluksista, joita saa vielä käyttää laillisesti sillinpyynnissä, ja vain muutaman päivän kuluttua se on lähdössä taas matkaan Grönlannista Atlanttia pitkin kohti etelää. Vaikka idea on sekä järjetön että naurettava, on Franny päättänyt lähteä Saghanin mukana ja seurata samalla maailman viimeisten lapintiirojen muuttomatkaa aina Antarktikselle asti. Oikeastaan hänen on pakko.

Välillä tuntuu, että keuhkot täyttyvät höyhenistä niin, että on vähällä tukehtua. Siitä Franny tietää, että on aika. Sillä niin kuin linnut, myös Franny on lähtenyt, kerta toisensa jälkeen. Sulkenut oven viimeisen kerran, hypännyt bussiin tai noussut junaan, jättänyt kaiken sanomatta mitään, sillä on tiennyt vielä joskus palaavansa, särkenyt sydämiä, joita ei ikinä olisi halunnut särkeä, omansakin. Pala palalta lukijalle selviää, miksi Franny on ollut vankilassa, minne Iris Stone katosi hylätessään pienen puutalon meren rannalla Galwayssa, mitä häkkilinnuille tapahtui ja kuinka, lopulta, suurin kaikista on silti rakkaus.

Seuratessaan lapintiirojen viimeistä vaellusta Franny kerii myös auki omaa tarinaansa, joka on monta kertaa ollut helpompi jättää taakse, muuttaa joksikin muuksi.


"Yöperhoset lentää lepattavat auton etuvaloissa.

     Ensin ruorin luokse, sitten veneen perään ja - oi. Ympärilläni ajelehtii jäävuoria, kristallinkirkas meri on kuin sinistä lasia, ja äärettömältä taivaalta putoilee lumihiutaleita. Miten jossain voi olla edelleen näin kaunista? Miten on mahdollista, ettemme me ihmiset ole vielä tuhonneet näitäkin tienoita?

     En ole ikinä hengittänyt yhtä puhdasta ilmaa kuin nyt.

     Silti: 

     Kassillinen jalkapallojoukkueen peliasuja käsissäni.

     Jalkani kengittä lumessa.

     Veren haju nenässäni."


Viimeinen muuttolintu on haikean kaunis tarina lähtemisestä ja jäämisestä, luonnosta, rakastamisesta levottomuudesta, syyllisyydestä sekä itsensä etsimisestä. Alussa sekavalta tuntuva poukkoilu aikatasolta toiselle selkenee kirjan edetessä ja pitää toisaalta otteessaan loppuun asti. Frannyn tarina on ajoittain niin kipeä, ettei sitä kirkasta edes meren kimmellys. Silti aina, aina, synkimpäänkin myrskyyn sekoittuu edes pilkahdus toivoa - myös maailmassa, jossa linnut ovat kuolleet sukupuuttoon, voi yhtenä yönä nähdä tunturipöllön.

 

"Nyt meri kunnioittaa minua, kannattelee minua ja tekee raajoistani keveät ja vahvat. Se kuljettaa minua mukanaan ja syleilee minua aivan kuin minä syleilen sitä. En pysty taistelemaan sitä vastaan. En osaisi taistella sitä vastaan.

     Niall kirjoitti minulle kerran:

     Rakastat minua vain toiseksi eniten. Mutta millainen idiootti olisi mustasukkainen merelle?"


Viimeinen muuttolintu on myös kirja ilmastonmuutoksesta sekä maailmasta, joka on jo pelottavan lähellä. Eläimet kuolevat. Pian täällä on vain meitä ihmisiä. Charlotte McConaghy on kirjoittanut esikoisromaaninsa maailmaan, jossa niiden, jotka vielä haluavat vierailla joissain jäljellä olevissa metsissä, on ilmoittauduttava jonotuslistalle ja toivottava, että ehtivät ennen, kuin metsät katoavat lopullisesti. Ilmaston lämpenemisen - tai kuumenemisen - seurauksena ovat kadonneet niin pohjoisen karhut, savannien kissapedot kuin sademetsien apinatkin ja maailman viimeisenä pidetty susi on kuollut vankeudessa edellisenä vuonna. 

Vaikka Viimeisessä muuttolinnussa luonnosta on jäljellä enää viimeiset rippeet, onnistuu McConaghy silti ravisuttamaan nimenomaan luontokuvauksillaan. Minulle kirja on laivan kylkiä vasten iskeviä aaltoja, merestä heijastuvaa aurinkoa, jalkoja vasten kahisevaa rantaheinikkoa sekä kirkunaa, joka voi lähteä vain maailman viimeisistä linnuista. 

Monessa kohdin Viimeinen muuttolintu tuo mieleen Suon villin laulun. Ehkä meren takia, tai sitten vain kylmän veden tunnun vuoksi, näistä kahdesta McConaghyn teos oli enemmän minun kirjani.


"Äiti kehotti aina minua etsimään johtolankoja. 

     'Mitä varten?' kysyin ensimmäisellä kerralla.

     'Elämää. Niitä on piilossa joka puolella.'"