torstai 28. tammikuuta 2021

Tara Westover: Opintiellä.

”Hän kääntyi katsomaan minua. En ollut tuntenut hänen katseensa voimaa vuosiin, ja se häkellytti. ’Kaikista minun lapsistani’, hän sanoi, ’juuri sinä olit se, jonka ajattelin lähtevän täältä. En odottanut sitä Tylerilta - se oli yllätys - vaan nimenomaan sinulta. Älä jää. Lähde pois. Älä anna minkään estää sinua lähtemästä.”

 


Tara Westover: Opintiellä (Educated, 2018. suom. Tero Valkonen)
Tammi, 435 sivua.


Buck Peak, Idahon vuoristo. Isä kutsui hahmoa Intiaaniprinsessaksi. Joka kevät lumien sulaessa ja paljastaessa taas havupuut prinsessa tuli vähitellen näkyviin kuin katsellakseen laaksoon palaavia puhveleita. Vaeltaville intiaaneille prinsessan ilmestyminen oli ollut merkki palata kotiin talven jälkeen. Westoverien perheelle vuori on koti. Juuri sinne, kohti Prinsessaa, he tietävät yhdessä pakenevansa kun lopun ajat alkaisivat. 

Vaikka muutkin kaupunkilaiset kuuluvat mormonikirkkoon, tietävät Westoverit olevansa heihin verrattuna jotain ihan muuta: heille usko on koko elämä. Uskon ohella seitsemänlapsisen perheen elämää värittää myös äkkipikaisen ja väkivaltaisen isän vainoharhaisuus, pelko siitä, että hallitus jotain kautta saisi otteen lapsista ja houkuttelisi heidät lopulta Illuminatin jäseniksi - siksi kukaan perheen lapsista ei käy koulua. Varmistaakseen, ettei hallitus missään nimessä edes pysty pakottamaan lapsia kouluun, perheen seitsemästä lapsesta neljällä ei ole syntymätodistusta eikä yhdestäkään ole olemassa minkäänlaisia terveystietoja. Keittiössä porisevat äidin keittämät yrtit, lääkevoiteet ja tinktuurat, joilla hoidetaan niin kolmannen asteen palovammat kuin syvätkin avohaavat. Lääketieteeseen Westoverit eivät usko.

Sen sijaan sitten, kun aurinko lopulta tummuu ja kuu näyttää verenkarvaalta, Westoverit ovat valmiina: lopun aikoja odottavassa perheessä lapsista nuorimman Taran tehtävänä on säilöä persikoita säilöntäkaudella, jota muut lapset kutsuivat kesäksi,  ja pitää talvisin huolta kootusta ruokavarastosta. Kellarissa odottavat perheen vuorillepakenemisreput yrttilääkkeineen, vedenpuhdistuslaitteineen, armeijan ylijäämäkivääreineen sekä tulentekovälineineen sitä, että Jumala vihdoin antaisi merkin tai liittovaltion miehet tulisivat. Loppu on jo lähellä, vuosituhannen vaihteessa, jolloin kaikki tietokonejärjestelmät romahtavat.

Naisen paikka on kotona, äitinä ja kasvattajana, aina jossain miehen alapuolella ja alistettavana - ja silti Tara tuntee haluavansa jotain muuta. Mutta tarttuessaan trigonometrian oppikirjaan hän kääntää samalla selkänsä perheelleen, jonka on tarkoitus pitää yhtä oli mikä tahansa, sekä koko sille maailmankuvalle, johon häntä on syntymästä asti kasvatettu.

”Olin aina tiennyt, että isä uskoi eri Jumalaan. Olin tiedostanut lapsena, että vaikka perheeni kävi samassa kirkossa kuin kaikki kaupunkilaiset, meidän uskontomme ei ollut sama. Toiset uskoivat häveliäisyyteen, me harjoitimme sitä. Toiset uskoivat Jumalan parantavaan voimaan, me jätimme vammamme Jumalan parannettavaksi. Toiset uskoivat siihen, että Kristuksen toiseen tulemiseen kannatti valmistautua, mutta me todella valmistauduimme. Olin mielestäni aina tiennyt, että oman perheeni jäsenet olivat ainoat tuntemani todelliset mormonit, mutta tunsin eron suuruuden jostain syystä ensimmäisen kerran vasta siellä yliopistossa, siellä kappelissa. Ymmärsin oikein hyvin, että voisin olla joko perheeni kanssa tai sitten harhaoppisten seurassa, jommallakummalla puolella, mutta niiden välissä ei ollut minulle paikkaa.”

Opintiellä on Tara Westoverin esikoisromaani ja muistelmateos lapsuudestaan Idahon syrjäisillä vuorilla ja myöhemmin yliopisto-opinnoistaan muun muassa Harvardissa ja Cambridgessä, jossa hän lopulta väitteli historian tohtoriksi 28-vuotiaana vuonna 2014 - siitä huolimatta, että hän aloitti koulun seitsemäntoistavuotiaana ja vasta yliopistossa kuuli ensimmäistä kertaa holokaustista. Westoverin kirja kertoo koulutuksen voimasta, mutta ihan yhtä paljon se nostaa esille henkisen ja fyysisen väkivallan, mielenterveyden häiriöt, kiihkouskovaisuuden sekä vallankäytön. Mitä kauemmaksi vuorilta Tara matkustaa, sitä vaikeampaa on enää nähdä sitä maailmaa, jonka hän ennen mielsi kodikseen ja ainoaksi totuudeksi. Koulutus ei ainoastaan avaa ovia, se myös rakentaa täysin uusia maailmoja.

Kaiken hehkutuksen ja suosittelujen jälkeen Opintiellä oli silti lopulta aikamoinen pettymys ja jätti jollain tavalla kylmäksi. Vaikka kirja onkin muistelmateos, on se kirjoitettu romaanimuotoon, mikä oli ehkä yksi syy, miksei kirja päässyt niin paljon ihon alle, kuin olisin toivonut: sekä romaanina että muistelmana Opintiellä jää jotenkin puolitiehen. Westover kertoo elämästään toteavaan tyyliin jättäen päätelmät ja tunteet lukijan vastuulle. Monessa kohtaa liika kliinisyys jopa vähän turhauttaa: tähän kirjaan kun olisin tahtonut upota ihan kokonaan ja kirjan henkilöihin samaistua sen sijaan, että vain seurasin tapahtumia ulkopuolelta.

Yhdysvaltojen tilanteeseen peilattuna Opintiellä on tosin äärimmäisen valaiseva kirja: Westoverien perheen arkea kuvatessaan se näyttää selvästi, miten ihmiset yhden maan sisällä voivat lrää täysin erilaisissa todellisuuksissa.
 
”Henkeni melkein salpautui, kun pohdin edellisen vuosikymmen aikana tekemääni fyysistä ja henkistä matkaa, ja aloin jopa miettiä, olinko muuttunut liikaa. Oliko opiskelu, lukeminen, ajattelu ja matkustaminen muuttanut minut ihmiseksi, joka ei kuulunut enää minnekään? Ajattelin tyttöä, joka ei tuntenut kuin romuttamon ja kotivuoren ja tuijotti ruudulta, kun kaksi lentokonetta törmäsi omituisiin valkoisiin pylväisiin. Hänen luokkahuoneensa oli roinakasa. Hänen oppikirjansa olivat romumetallia. Ja kuitenkin hänellä oli jotain arvokasta, jota minulla ei mahdollisuuksistani huolimatta - tai kenties niiden johdosta - ollut.” 

lauantai 23. tammikuuta 2021

Valokuvista, lapsista ja vastuullisista vaatevalinnoista.

*kaupallinen yhteistyö Riva Clothing

*collegesta saatu alennusta blogin kautta

Viime kuukausina kamera on vähän vahingossakin jäänyt hyllyyn päälle, unohtunut sinne. Ensin huomasin, ettei automaattitarkennus kahdeksan vuotta vanhassa järjestelmäkamerassa enää toiminut niin kuin ennen eikä kuvien laatu ollut muutenkaan sitä, mitä olisin toivonut tai mihin olin tottunut. Olisi pitänyt etsiä uusi kamera, mutta muutamia malleja selailtuani en sitten lopulta jaksanutkaan. Sillä mitäpä minä kameralla, ajattelin, sillä lähiaikoina en kuitenkaan kulkisi sitä kuvauksellista napolilaista pikkukatua, jonka yksityiskohdat haluaisin ikuistaa kunnolla, tai näkisi auringon laskevan Välimerelle heti sen täydellisen vaaleanpunaisen hetken jälkeen. Ne arkiset hetket lattian vallanneista legoista, mustikkasmoothieviiksistä ja unenpöpperöisistä lapsista, joita ennen ikuistin, tuntuivat nekin jo moneen kertaan eletyiltä ja kuvatuilta. Edes poikia en enää jaksanut houkutella kameran eteen kuin merkkipäivinä.

Siksi ihan rehellisesti yllätyin, kun viime viikolla siirsin koneelle kuvat esikoisesta ja Seppo-corgista: kuka oikein on tuo jo niin ison näköinen poika, jonka toisaalta tunnen läpikotaisin vesirokon silmäkulmaan jättäneestä arvesta leveään hymyyn mutta jossa on jotain ihan uutta, mitä en ole ennen edes huomannut? Kun en meinannut saada kuvia toimimaan, haki se lukemansa kuusisataasivuisen fantasiakirjan ja oli yhtäkkiä siinä, ihan omana itsenään. Toukokuussa se täyttää kymmenen ja on nyt enää kahden kengänkoon päässä minusta. Silti se on kasvanut yhdessä yössä, salakavalasti, samalla kun olen kuiskutellut sille pienemmälle, että se muistaisi pysyä vielä äidin vauvana.

Tuo meille kotiutunut corgi on muuten sekä ihanan pehmoinen että äärimmäisen helppohoitoinen: Seppo kun juoksentelee ainoastaan esikoisen paidassa, jonka tilasin joulun jälkeen jyväskyläläisen Rivan outletista. Toivottavasti tästä tulee yhdeksänvuotiaalle ja myöhemmin myös Pikkuveljelle samanlainen luottovaate kuin muutkin meille aiemmin hankitut Rivan vaatteet, jotka ovat pysyneet hyvinä pesusta toiseen ja joihin on kiva pukeutua vielä vuosienkin jälkeen. Vielä tärkeämpää tosin on, että Rivan vaatteilla voi rakentaa vaatekaappia hyvällä omallatunnolla: Rivan vaatteet on valmistettu vastuullisesti viljellystä ja kerätystä luomupuuvillasta ja yrityksen visiona on valmistaa niitä vaatekaapin kulmakiviä, joita ostetaan vähemmän mutta käytetään enemmän ja joita on helppo yhdistellä toisiinsa ja niihin jo kaapista löytyviin luottovaatteisiin.

Lapsille Rivalla on tällä hetkellä jäljellä enää muutamia hajakokoja tätä esikoisen beigeä Seppo-collegea sekä valkoista Älä hyljeksi -t-paitaa, joten niiden kanssa täytyy olla nopea - molemmista on tällähetkellä myös hyvät alennukset. Sen sijaan tänä vuonna on luvassa ainakin kuusi uutta kuosia suomalaisilta kuvittajilta, muutama vanha ja tuttu kuosi uudella pohjavärillä sekä kokonaan uusia tuotteita. Aika jännää.

Ja tänä vuonna minäkin tartun ehdottomasti taas useammin kameraan, lahjon sen eteen ne molemmat ja ikuistan myös niitä pieniä arkisia hetkiä.

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa.

”Olavi tarkasteli Biggaa. Vaalea tukka hapsotti sähköisenä. Samalla tavalla kuin silloin vuoden 1944 syksyllä, kun Olavi oli nähnyt Bigan ensimmäisen kerran, juuri ennen sodan loppumista. Olavi oli kömpinyt väsyneenä ja kuumeisena auton kyydistä ja nähnyt talon edustalla Bigga-Marjan. Tytöllä oli ollut karvaiset, repaleiset nutukkaat jalassa ja yllään sininen saamenpuku, jollaista Olavi ei ollut nähnyt tytön sen jälkeen ikinä käyttävän. Taustalla oli savua ja tulta. Enempää Olavi ei pystynyt muistamaan. Siinä kohtaa oli aukko. Tai aukko oli väärä sana sille, mitä hän koki. Hän koki tyhjyyttä. Savua ja nokea. Mustaa. Näki lintuja jotka olivat tippuneet maahan. Kesken lentonsa. Noin vain. Ne olivat maanneet maassa hiilenmustina, kärventyneinä. Elottomina.”


Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa (2020)

Otava, 298 sivua.


Enontekiö 1947. Toimittaja ja valokuvaaja Inkeri Lindqvist ajaa Helsingistä Lappiin läpi tuhotun ja poltetun maan. Matkan varrella tienvierustoille on pystytetty ristejä kuolleille, ja Pohjoiseen saavuttuaan hän huomaa, että kaiken saartaa näkymätön pöly, ehkä tuhkaa. Inkerin tarkoituksena on kirjoittaa lehtijuttu Lapin jälleenrakentamisesta, mutta samalla hän toivoo löytävänsä edes jonkun vihjeen miehestään. Sodan aikana kadonneen Kaarlon jäljet päättyvät Lappiin, ja Inkeri on varma, että joku paikallisista tietää enemmän, kuin mitä on kertonut.

 

”Hiljaisina hetkinä minuun sattuu.

     Kun suljen silmät, kuvittelen, että hän on vierelläni. Minä makustelen hänen nimeään, ja kun olen nukahtamaisillani, pakottaudun hereille, että saan pidettyä tuon tunteen elossa. 

     Suljen silmäni ja tunnen suussani hänen pehmeän rintansa ja kuulen sen katkonaisen äänen, joka hänen kurkustaan pääsee.

     Puoli neljältä yö on kauneimmillaan.”

 

Inari 1944. Koko saksalaisten johtama vankileiri hyökyy kuolemaa: kalman haju lyö kasvoille, heti kun yhtä teltan oviluukuista edes raottaa. Kokeneemmat vartijat väittävät, että hajuun tottuu, sehän tulee vain kasassa toisissaan kiinni nukkuvista vangeista. Vaikka ollaan Suomessa, rakennetaan leireillä vahvasti natsi-ideologiaa, jossa kaikki muut ovat arjalaista rotua alempiarvoisia eikä kuolleitaan jätetä rauhaan. On pakko oppia selviämään: jokainen hetki voi olla viimeinen. Sodan loppu alkaa olla jo lähellä, ja pian on pakko päättää, millaisena palaa takaisin ja mitkä teot, valokuvat ja päiväkirjamerkinnät on parasta haudata ruumiiden mukana.

Silmät on aina helppo sulkea ja ajatella, ettei täällä meillä, ei Suomessa, ei enää nykyään, täällä meillä kaikilla on oikeus olla sitä, mitä olemme. Perinteisistä sotakirjoista poiketen Tuhkaan piirretty maa nostaa keskeiseksi teemakseen vähemmistöjen sortamisen, joka ei suinkaan lopu silloin, kun tykit ovat vaienneet.

 

”Kello taisi olla kolme viisitoista kun taivaalta tipahti alas yksinäinen tähti. Mutta en minä mitään uskaltanut toivoa.

     Tällä maalla ei ole sellaiseen enää varaa.

     Tämä maa on menetetty maa.”

 
Tuhkaan piirretty maa on Petra Rautiaisen esikoisteos, joka kulkee kahdessa tasossa: toisaaalta sodan raunioittamassa Lapissa vuodessa 1947, toisaalta vankileireillä sodan vielä jatkuessa. Tarina on punottu taitavasti ja se onnistuu kuljettamaan mukanaan loppuun asti. Lopussa tarinat toki yhtyvät, tietenkin, mitta Rautiainen on onnistunut olemaan valitsematta sitä ilmeisintä ratkaisua. Osansa tarinassa on myös voimakkailla luontokuvauksilla. Poltettu, tuhkan peittämä maa onnistuu olemaan samalla rujo ja kaunis.

Silti jotain jää puuttumaan, se viimeinen jokin joka pakottaa ahmimaan kirjan yhdessä illassa. Ja luultavasti vika ei edes ole Tuhkaan piirretyssä maassa itsessään vaan siinä, että olen jo viime vuosina tarttunut useampaan sota-aiheiseen kotimaiseen kirjaan, seurannut auki kiertyviä salaisuuksia ja odottanut muistojen nousevan päivänvaloon. Jo lukemieni tarinoiden jälkeen Tuhkaan piirretyllä maalla ei tunnu olevan enää uutta annettavaa. Se on sinänsä sääli, sillä Rautianen kirjoittaa erityisen kauniisti, välillä jopa runollisesti, ja kirjaan haluaisi oikeasti rakastua päätä pahkaa.
 

”Minä olen astunut kuolleiden ruumiiden jäänteiden päälle. Karhu on raadellut yhden niistä auki. Se ei huomannut minua, koska minäkin olen kuollut. Kengänpohjassani on jotain. Se on kiiltävää ja liukasta.

     Minä makaan loputtomana paikassa, jossa hän suuteli minua ensimmäisen kerran.

     Sataa ja tuulee.

     Lakkaamatta.

     Koko ajan.

     Päivät. Ne tulvivat navettaan.

     Linnut ovat kuolleet.”

lauantai 16. tammikuuta 2021

Vuonna 2020 en enää jaksanut pelastaa maailmaa.


Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen en tammikuun alussa tilannutkaan sähköpostiini vegaanihaastetta. Siinä missä ajatus postilaatikkoon viikoittain kilahtavasta reseptilistasta oli aiemmin tuntunut inspiroivalta, tuntui se nyt lähinnä vaivalloiselta. Että kaiken tämän muun, jota ruuhkavuosiarjeksikin kutsutaan, keskellä ehtisi vielä koota viikon ruokalistan ihan uusiksi ilman niitä tuttuja ja turvallisia pinaattilettuja ja makaronilaatikkoa? Ei ikinä.

Viime vuonna meillä syötiin enemmän lihaa kuin pitkään aikaan. Ei joka päivä, ei edes joka toinen, mutta siinä missä toissa vuonna söimme viikot kasvisruokaa ja ajoittain kalaa ja kokkasimme lihaa vain viikonloppuisin, ovat ne jo unohdetut jauhelihakastikkeet ja pyttipannut alkaneet vähän salakavalasti hiipiä takaisin myös arkiviikkojen ruokapöytään. Usein on ollut helpompaa kattaa tarjolle jotain, jonka tiedän myös katoavan parempiin suihin viimeistä kastikepisaraa myöten, kuin kaapia jälleen kerran jälkiruuaksi ne niille pienemmille lautasille jääneet tofut ja vihreät pavut. Ne kasvisruokakokeilutkin, joita vielä kaksi vuotta sitten fiilistelin ihan innoissani, ovat nyt typistyneet siihen, laitetaanko tortillojen väliin soijaa tällä kertaa rouheena vai suikaleina ja paloitellaanko nuudelibowliin paprikaa vai ei.

Viime vuonna olin yksinkertaisesti liian väsynyt pelastaakseni maailman - tai liian huolissani siitä yhdestä pandemiasta ja työllistetty etäkoulun kanssa muistaakseni potea vielä ilmastoahdistustakin.

Bambuhammasharjan tilaamisen sijaan mies toi koko perheelle uudet muoviset yhdellä viikoittaisista kauppareissuistaan, ja kotiin kulkeutui myös lähes viikottain muovirasiallinen sushia, jonka kierrätyksestä olisin vielä aiemmin tuntenut suurta maailmantuskaa. Useammin nappasin lounassalaatin mukaan kaupan valmisruokatiskiltä kuin väkersin sen evääksi jääkaappiin jääneistä kasvistenlopuista. Haave minimalismista lipui entistä kauemmas. En enää jakanut ilmastonmuutosta käsitteleviä artikkeleja Facebookissa samalla asiasta möyhkäten tai edes (juurikaan) paahtanut luonnonsuojelusta, kuluttamisesta ja kasvisruuan merkityksestä teineille.

On ollut hullu vuosi. Jopa niin hullu, että ajoittain, antaessani tekohengitystä itselleni ja muille, paahtaessani töitä mielessäni vielä sittenkin, kun olen tunteja aiemmin sulkenut läppärin, ja yrittäessäni selvitä viikosta toiseen edes tyydyttävin arvosanoin, olen unohtanut ne minulle tärkeät asiat.

Siksi tälle vuodelle toivon taas vähän enemmän tofua kuin jauhelihaa, ehkä sen bambuhammasharjan ja muutamia muita pieniä, vähän parempia valintoja itselleni ja luonnolle. Mutta niin, ettei maapallon pelastamisesta tule yhtä uutta stressiä ja että ennen sitä muistan laittaa happinaamarin omille kasvoilleni.

tiistai 12. tammikuuta 2021

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen.

”Minä tunnen sinun tarinasi ja arvaan yksinäisyytesi. Saatan tietää enemmän kuin sinä itse. Olen kuullut, mistä sinut löydettiin ja ottanut selvää, mitä sinulle sen jälkeen tapahtui. Olet saanut uuden nimen ja uuden elämän, kenties paremman kuin alkuperäinen olisi koskaan voinut olla. Sinua on kai rakastettukin, luulen. Tiedän.

     Vihasin sinua joka solullani, kun kuulin, mitä olit tehnyt. Näinä kuukausina olen yrittänyt ymmärtää, mutten sittenkään tajua tarkoitusperiäsi.”


Sari Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen (2018)

Tammi, 379 sivua. 


En palaa takaisin koskaan, luulen alkaa hautajaisista vuodesta 2017. Arkussa makaa väärä ihminen, uutta suku on jälleen koolla. Seuraavien sivujen aikana suvun tarinaa parsitaan kokoon 1930-luvulta aina sata vuotta eteenpäin.

Ylioppilasjuhlien jälkeen työläisperheen tytär Susanna nappasi mukaan kassinsa ja lähti: taakse jäi Peräseinäjoki laakeine peltoineen ja koti joka ei koskaan tuntunut kodilta. Vielä juristiksi valmistuttuaankaan Susanna ei kuitenkaan tunne täysin kuuluvansa luentosaleihin, Espan pieniin kuppiloihin, arvostettuun asianajotoimistoon tai oikeustaloon, maailmaan johon hän sukunsa ensimmäisenä maisterina ei ole syntynyt. Toteuttamalla unelmansa Susanna on samalla varmistanut, ettei enää kuulu kunnolla mihinkään.

Saman ulkopuolisuuden tuntee myös Fatima. Fatiman matka on kulkenut Irakista Kreikan kautta Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan keittiöön, jossa voi kokata pitkälle yöhön silloin, kun ei enää kykene nukkumaan. Matkan varrelle on jäänyt yksi lapsista, kun veneessä ei mitenkään pystynyt pitämään kiinni kaikista neljästä.

Omaa kaipuutaan kipuilee myös Susannan isoäiti Martta, joka on jäänyt muiden kadotessa ympäriltä. Jo nuorena Martan kädet olivat niin karheat, että hipaisua poskella saattoi erehtyä luulemaan raapaisuksi, ja voita se laittoi leivälle sentin kerroksen, koska oli ollut aika, jolloin voita ei ollut ollenkaan. Omia lapsiaan Martta ei ehtinyt nostaa syliin, hätisti vain irti helmoista matkalla kohti navettaa, mutta lapsenlapsenlapsen tukkaa Martta silittää ryppyisellä kädellään ilman kiirettä yhtään mihinkään. Vielä silloinkin, kun syöpä on jo vallannut koko maksan, näkyy mumman kasvoista leinikit ja räsymaton raidat.


”Miten sillä olikin viikset ja vihaa, omalla lapsella. Siihen ei ehkä tottunut koskaan. Aina sen näki äidin pienenä, näki nytkin, kun vilkaisi kaasujalkaa, tuijotti sen kiukkuista poljentoa ja muisti, miten pehmeä se oli aikanaan ollut omaa poskea vasten, kun joskus oli navetasta tultua ollut hetki aikaa ottaa kehdosta syliin, nostaa sen taipuisa, pullea sääri ylös ja antaa suukko jalkapohjaan. Muisti senkin, miten koviksi ne jo kahden kolmen vanhalla muuttuivat, kun ei ollut joka lapselle kenkiä jalkoihin laittaa.”


Satu Vasantolan kirjassa on niitä, jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. On niitä, jotka pakenevat maasta tai kaupungista toiseen ja toisaalta niitä, jotka yliopisto-opinnoilla tai uudella mersulla yrittävät jättää taakse toisenlaisen taustansa. Sitten on niitä, jotka jäävät vielä ensimmäisen ja toisenkin lyönnin jälkeen, osaavat jo lukea ilmeistä, mitä on tulossa, tietävät, että mieluummin jalka kuin käsi ja että kasvojen mustelmat on kaikkein vaikeinta peittää. Vielä vuosienkin kuluttua mukana kannetaan suvun perintöä, silityksiä ja viiltäviä sanoja, olivat juuret sitten Pesäseinäjoella tai Bagdadissa.


”Isänpelko oli istunut huomaamatta vatsanpohjaan. Se nousi sieltä kurkkuun mutta jäi silti vastaankin. Se kivisti kyljissä, sai mahan sekaisin ja kurkun tuntumaan siltä kuin olisi juuri niellyt pahanmakuisen lääkkeen. Vaikka kuinka nieli, valkoisen jauhon karvas maku ei hellittänyt vaan jäi kiinni kieleen ja kitalakeen.”


En palaa takaisin koskaan, luulen on kirja, joka minun olisi pitänyt lukea jo kaksi vuotta sitten, sen verran monessa blogissa ja Instagram-tilillä se hyppäsi silloin silmille ylistävien arvioiden kera. Silti en koskaan hankkinut kirjaa käsiini tai varannut sitä kirjastosta ja oikeastaan vain yhdestä syystä: Eppu Normaalin lyriikoista napattu nimi ei tuntunut yhtään minulta vaan ennemminkin sysi kauemmas. Vähän samalla tavalla kuin joskus olen napannut kirjan mukaani pelkän kauniin nimen perusteella viitsimättä edes lukea takakantta, oli Satu Vasantolan esikoinen nyt nimensä takia jäädä kokonaan lukematta.

Mutta kuinka ollakaan, En palaa takaisin koskaan, luulen, on nimenomaan minun kirjani. Rakastuin sen aitoihin, enemmän tai vähemmän rikkinäisiin mutta silti uskomattoman taitavasti rakennettuihin henkilöihin, sukuihin, joista tunnisti itsensä ja läheisensä, Vasantolan kieleen ja kerrontaan, joka samalla soljui sujuvasti eteenpäin mutta pakotti painamaan mieleensä myös ne pienimmät yksityiskohdat. Tämä on kirja, johon voi upota totaalisesti, ja joka ei irrota otteestaan vielä loputtuaankaan. 

Vaikka taustaansa ei voikaan täysin hylätä tai jokaista arpea piilottaa, voi aina valita aloittaa myös hyvän kierteen.


”Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.”


lauantai 9. tammikuuta 2021

Kuukauden vege: halloumitabbouleh.


Vuoden ensimmäisenä vegenä kokataan halloumitabboulehia, joka valmistuu vartissa vaikka kasvispyöryköiden, papupihvien tai tofun lisukkeeksi. Ohjeen löysin alun perin Kotivinkistä ja muokkasin mieleisekseni.


HALLOUMITABBOULEH

2 dl bulguria

300 g parsakaalia

4 kevätsipulia

tuoretta korianteria


kastike:

1 sitruunan kuori ja mehu

2 rkl oliiviöljyä

1 rkl harissaa

1 rkl hunajaa


lisäksi:

mantelilastuja paahdettuna

halloumia


Keitä bulgur suolalla maustetussa vedessä pakkauksen ohjeen mukaan. 

Pese ja paloittele parsakaali mahdollisimman pieniksi paloiksi - halutessasi voit hienontaa sen monitoimikoneella. Lisää parsakaalit bulgurin joukkoon, kun keittoaikaa on jäljellä muutama minuutti. Siirrä seos jäähtymään laakeaan kulhoon.

Valmista kastike ja sekoita se salaatin joukkoon.

Hienonna kevätsipulit ja korianteri ja lisää kulhoon.

Paahda mantelilastuja kuivalla pannulla niin, että ne saavat vähän väriä. Paista sen jälkeen halloumi öljyssä. Viimeistele salaatti halloumilla ja mantelilastuilla.


Jotain muuta salaattia?

Kokeile vaikka

nyhtökaura-nuudelisalaatti ja maapähkinäkastiketta

tai 

soijasuikale-couscoussalaattia

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Kate Elizabeth Russell: Vanessa.

”Istun vakiopaikallani luokassa kämmenet isolla pöydällä, jotta en hypistelisi arkoja suupieliäni. Sisään valuu muita oppilaita, ja he avaavat takkinsa vetoketjun ja ottavat Ethan Fromen repustaan. He eivät tiedä, mitä on tapahtunut, eivätkä saakaan tietää, mutta tahtoisin silti kertoa kaiken heille huutaen. Koska en voi huutaa, tahtoisin painaa pöytälevyä niin kovaa, että se hajoaisi ja sen pirstaleet muodostaisivat lattialle sanat, jotka paljastaisivat salaisuuteni.” 


Kate Elizabeth Russell: Vanessa (My dark Vanessa, 2020. suom. Sari Karhulahti)

WSOY, 458 sivua.


Sweet fifteen: ensisuudelma, ensirakkaus, patjan alle piilotettuun päiväkirjaan vuodatettua kaipuuta, ihastumisia, koulun käytävillä vaivihkaa vaihdettuja katseita, hiirenkorville taiteltuja runokirjoja. Päällisin puolin Vanessa on kuin kaikki muutkin. Hänellä on kuitenkin salaisuus: hänen rakkautensa kohde on sisäoppilaitoksen 42-vuotias kirjallisuuden opettaja herra Strane. Yhtenä iltapäivänä opettaja laskee kätensä Vanessan polvelle - siinä on alku: Vanessa päätyy suhteeseen itseään melkein kolme kertaa vanhemman opettajansa kanssa. Heitä molempia yhdistää sama pimeys, heidän tarinasta on kirjoitettu jo kirjallisuushistorian Nabokovin Lolitassa. Ja ennen kaikkea: juuri Vanessa astui Stranen luokkaan ja aloitti kaiken.

Vuosien kuluttua kaikki levitetään uudelleen kaikkien nähtäville, kun Vanessan entistä opettajaa syytetään toisen oppilaansa hyväksikäytöstä. #metoo on muuttanut maailmaa, ja yhtäkkiä Vanessa saa huomata, ettei hän suinkaan ollut ainoa. Epätoivoissaan Vanessa yrittää pitää kiinni muistojensa riekaleista ja rakentaa niistä sellaisen, että niiden kanssa voi ylipäätään elää. Sillä miten ensirakkaus voi olla jotain muuta kuin puhdasta, viatonta, oikeaa?


”Sitten herra Stranen polvi koskettaa paljasta reittäni hameeni helman alta. Hän ei käännä katsettaan runosta ja seuraa edelleen sen säkeitä kynällä mutta painaa polvensa kiinni ihooni. Jähmetyn kuin esittäisin kuollutta. Luokkatoverini istuvat ison pöydän ääressä pää kumarassa tehtäväänsä uppoutuneina. Ikkunan takana punainen ilmapallo riippuu puolityhjänä puun oksasta.”


Mutta millainen tyttö edes jää luokkaan tunnin jälkeen, vaikka tietää, mihin se johtaa? Millainen tyttö antaa käden vaeltaa hameen alle ja siitä ylös, pukee päälle mansikkakuvioisen yöpaidan, kiipeää asuntolan ulkopuolella pysäköityyn farmariautoon, joka odottaa valot sammutettuina? Millainen tyttö sanoo kyllä, tarjoaa oman ruumiinsa rikosten tapahtumapaikaksi? Sellainen tyttö, joka kovasti, ihan hirveän kovasti, haluaisi uskoa, että suhde, joka oli hänen koko elämänsä, olisi ollut rakkaustarina. Että hän oli erityinen, se oikea, eikä vain joku, yksi monista, joka yksinäisyytensä takia oli helppo uhri.

Vielä vuosienkin kuluttua Vanessa haluaa pitää kiinni tarinastaan: kaikki, mitä tapahtui, oli rakkautta, hyvää. Vaikka se hajotti hänet palasiksi ja puhalsi tuuleen, ajoi hänet asuntoon, jossa vain kapea polku johtaa vaatteiden ja roskien seassa sängyltä kylpyhuoneeseen, irrotti hänet itsestään ja nosti kattoon vain katsomaan ruumista, jolle sai tehdä mitä tahansa, laittoi avaamaan pullon toisensa perään. Kaikki Vanessassa liittyy Straneen, on hänen koskettamaansa, omistamaansa, myrkyttämäänsä. Jos leikkaa pois myrkyttyneet osat, jäljelle ei jää enää mitään. 


”Stranen touhutessa kimpussani osa minusta lähtee huoneesta ja vaeltaa keittiöön, missä hänen käyttämänsä muovipikari makaa kumossa tiskialtaassa. Hana tippuu, jääkaappi hurisee. Kissanpentu sipsuttaa syliin. Minusta irtautunut osa nostaa sen lattialta ja katsoo ikkunasta alas hiljaiselle kadulle. On alkanut myrskytä, katulampun oranssi kajo valaisee virtanaan valuvaa sadetta, ja osa minusta katselee vedentuloa ja hyräilee hiljaa itsekseen, jotta ei erottaisi, mitä huoneessa tapahtuu. Pidättää välillä hengitystä, koska haluaa tietää, onko kaikki jo ohi. Kuulee metallisen sängynrungon kitisevän ja ihon läpsähtelevän ihoa vasten, painaa kissanpennun tiukemmin rintaansa vasten ja kääntyy taas katselemaan sadetta.”

 

Kun kirjan aihe on hyväksikäyttö, tuntuu aavistuksen väärältä sanoa: yksinkertaisesti rakastin tätä kirjaa. Vanessa on raadollinen, ravisuttava, ajatuksia herättävä, pakahduttava kirja, joka taatusti menee ihon alle, mutta toisaalta myös uskomattoman herkkä ja hauras, jollain rumalla, käsittämättömän synkällä tavalla kaunis. Lisäksi se on tosi - vaikka itse Vanessa on fiktiivinen hahmo, on tämä jonkun muun itseään ja rakkautta etsivän viisitoistavuotiaan tarina. Kaikki, jotka ovat koskaan olleet viisitoistavuotiaita tyttöjä, löytävät kirjasta itsensä: se olin minä, joka myös janosin rakkautta enemmän kuin mitään muuta, joka halusin tulla nähdyksi, huomioiduksi, kuulla jonkun sanovan, kuinka juuri minun hiukseni ovat samanväriset kuin syksyn maalaamat vaahteranlehdet. Jossain toisessa maailmassa tämä olisi voinut tapahtua minulle.

Vanessa on Kate Elizabeth Russellin esikoisromaani - ja aivan huikea sellainen. Ihan kaikista helpoimpia vastauksia se ei tarjoa, eikä sen pidäkään: mikään kun harvoin on täysin mustavalkoista.

 

”Luokkatoverini keräävät tavaransa ja lähtevät jatkamaan elämäänsä - menevät treeneihin, harjoituksiin ja kerhojen kokouksiin. Minäkin lähden mutta en kuulu enää heidän joukkoonsa. He ovat entisellään mutta minä olen muuttunut. En ole enää ihminen. Olen vapaa. Kun he kävelevät koulun alueen halki mielikuvituksettomina ja arkipäiväisinä, minä kohoan korkeuksiin vaahteranpunainen komeetan pyrstö perässäni. En ole enää minä, en ole kukaan. Olen puun oksiin takertunut punainen ilmapallo. En ole yhtään mitään.”

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Viime vuoden kymmenen luetuinta.

Viime vuonna teitä kiinnostivat erityisesti syntymäpäivät, joita en pitänyt, cv-tason epäonnistumiset sekä uupumus ja ulkopuolisuuden tunne: vuoden kymmenen luetuinta postausta näyttivät tältä.



Herttala on Mäki-Matin helmi

Heinäkuun lopussa piipahdin Herttalassa jututtamassa aivan ihanaa ja superinspiroivaa Sannaa, joka on luonut Mäki-Mattiin oikean lahjatavara- ja second hand -aarreaitan. Vuoden aikana meille on kulkeutunut Herttalasta lastenvaatteita, pieniä tuliaisia vauvaperheisiin, useampi uusi luottovaate omaan vaatekaappiini sekä kaksi kaktusta, ja halusin ehdottomasti kertoa myös muille, millainen helmi Harjun takaa oikein löytyykään.

 


Minä en ole kenenkään paras ystävä

Huhtikuussa, kun koko maa sulkeutui omien kotiensa sisään, tajusin jotenkin erityisen konkreettisesti oman ulkopuolisuuteni. Siinä missä normaalioloissa aina sain kutsun mukaan ja seuraa kahvilaan, kun oli päästävä keventämään sydäntä, en yhtäkkiä nähnyt viikkoihin ketään, sillä kun valittiin ne yhdet karanteenikaverit, olin minä aina se seuraavana jonossa.

 

 Eipäonnistumisen cv

Tammikuussa kirjoitin ansioluettelon töistä, joita en saanut vaikka kovasti olisin halunnutkin, kouluista, joihin en yrittämisestä ja hyvästä todistuksesta huolimatta päässyt sisään ja muista cv-tason epäonnistumisista kuten siitä, ettei minua valittu Haluatko miljonääriksi? -ohjelmaan eikä piirustustani näytetty Pikku Kakkosen postissa. Postauksessa tuli lopulta vuoden toiseksi luetuin, ja se nousee kuukauden suosituimpien postausten listalle edelleen tasaisin väliajoin.

 

Eipä tiennyt tyttö

"Eipä tiennyt tyttö, miltä tuntuu herätä keskellä yötä hätääntyneeseen äitiin ja tajuta, että lastenhuoneessa se toinen on oksentanut sänkyynsä ja että aamulla on soitettava töihin ja kerrottava. Miltä tuntuu katsoa saturaatiokoneeseen kiinnitettyä vauvaa, jolla ei vielä edes ole nimeä, ja jonka puolesta on pelännyt kuollakseen jo kuusi viikkoa aiemmin, kun se meinasi syntyä koulun lattialle."

 

Kun olisi pitänyt avata suu

Lokakuussa palasin blogissa siihen päivään, jona tajusin, että leventämisen sijaan ompelija olikin kaventanut sitä unelmieni hääpukua, jossa minun piti astella alttarille muutaman päivän päästä, ja johon en tulisi mahtumaan, vaikka litkisin seuraavat päivät pelkkää vettä ja ananasmehua. Silloinkaan en uskaltanut avata suutani, ihan vaan jottei kenellekään olisi tullut paha mieli.

 

Blogihiljaisuudesta

Syksyllä blogi hiljeni. Tuntui, että siinä missä muut muuttivat ja muuttuivat, käänsivät elämässä uuden lehden ja hyppäsivät tuntemattomaan, käperryin minä työpäivien jälkeen lähinnä kotiin. Ei ollut, mistä kirjoittaa, eikä toisaalta täysien työpäivien jälkeen juuri aikaakaan. Yhä edelleen painin saman writer's blockini kanssa. 

 

FOBO esti minua juhlimasta syntymäpäivääni

Vuoden selvästi luetuin postaus oli vuoden takainen tekstini syntympäivistä, joita en ikinä pitänyt, koska vielä surullisempaa kuin jättää juhlat pitämättä, olisi ollut suunnitella kaikki valmiiksi ja saada pelkkiä ehkä-vastauksia. Joitain viikkoja myöhemmin juttelin puhelimessa tekstiini törmänneen toimittajan kanssa, ja ilmiöstä ja juhlistani tehtiin juttu Me Naisiin. Se Laura, joka ei ikinä juhlinut kolmekymmentäviisivuotispäiväänsä kasariteemalla, olin siis minä.

 


My week: tältä näyttää opettajan työviikko

Lokakuun lopussa kirjoitin auki yhden suhteellisen tavallisen työviikon Wilma-viesteineen, verbikokeineen, tuntisuunnitelmineen ja bussin perässä juoksemisineen.

 


Milleniaalinen uupumuksesta ja likaisista kynnenalusista

"Ja sitten on se täysin vääränlainen kevät, jonka härdellistä en tunne vieläkään oikein kunnolla palautuneeni: se painaa edelleen jossain takaraivossa ja nousee esiin silloin, kun pitäisi vain pystyä kohauttamaan olkia muutamille likaisille kynnenalusille."

 

Vuoden suosituin vege oli viime vuonna huhtikuun thaimaalainen tofu-nuudelikeitto ja luetuin kirjapostaus Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä. Näistä jälkimmäisen kävijämääristä olin erityisen onnellinen: postaus yhdestä vuoden parhaista lukemistani kirjoista keräsi lopulta koko vuoden neljänneksi eniten lukukertoja.