”Minä tunnen sinun tarinasi ja arvaan yksinäisyytesi. Saatan tietää enemmän kuin sinä itse. Olen kuullut, mistä sinut löydettiin ja ottanut selvää, mitä sinulle sen jälkeen tapahtui. Olet saanut uuden nimen ja uuden elämän, kenties paremman kuin alkuperäinen olisi koskaan voinut olla. Sinua on kai rakastettukin, luulen. Tiedän.
Vihasin sinua joka solullani, kun kuulin, mitä olit tehnyt. Näinä kuukausina olen yrittänyt ymmärtää, mutten sittenkään tajua tarkoitusperiäsi.”
Tammi, 379 sivua.
En palaa takaisin koskaan, luulen alkaa hautajaisista vuodesta 2017. Arkussa makaa väärä ihminen, uutta suku on jälleen koolla. Seuraavien sivujen aikana suvun tarinaa parsitaan kokoon 1930-luvulta aina sata vuotta eteenpäin.
Ylioppilasjuhlien jälkeen työläisperheen tytär Susanna nappasi mukaan kassinsa ja lähti: taakse jäi Peräseinäjoki laakeine peltoineen ja koti joka ei koskaan tuntunut kodilta. Vielä juristiksi valmistuttuaankaan Susanna ei kuitenkaan tunne täysin kuuluvansa luentosaleihin, Espan pieniin kuppiloihin, arvostettuun asianajotoimistoon tai oikeustaloon, maailmaan johon hän sukunsa ensimmäisenä maisterina ei ole syntynyt. Toteuttamalla unelmansa Susanna on samalla varmistanut, ettei enää kuulu kunnolla mihinkään.
Saman ulkopuolisuuden tuntee myös Fatima. Fatiman matka on kulkenut Irakista Kreikan kautta Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan keittiöön, jossa voi kokata pitkälle yöhön silloin, kun ei enää kykene nukkumaan. Matkan varrelle on jäänyt yksi lapsista, kun veneessä ei mitenkään pystynyt pitämään kiinni kaikista neljästä.
Omaa kaipuutaan kipuilee myös Susannan isoäiti Martta, joka on jäänyt muiden kadotessa ympäriltä. Jo nuorena Martan kädet olivat niin karheat, että hipaisua poskella saattoi erehtyä luulemaan raapaisuksi, ja voita se laittoi leivälle sentin kerroksen, koska oli ollut aika, jolloin voita ei ollut ollenkaan. Omia lapsiaan Martta ei ehtinyt nostaa syliin, hätisti vain irti helmoista matkalla kohti navettaa, mutta lapsenlapsenlapsen tukkaa Martta silittää ryppyisellä kädellään ilman kiirettä yhtään mihinkään. Vielä silloinkin, kun syöpä on jo vallannut koko maksan, näkyy mumman kasvoista leinikit ja räsymaton raidat.
”Miten sillä olikin viikset ja vihaa, omalla lapsella. Siihen ei ehkä tottunut koskaan. Aina sen näki äidin pienenä, näki nytkin, kun vilkaisi kaasujalkaa, tuijotti sen kiukkuista poljentoa ja muisti, miten pehmeä se oli aikanaan ollut omaa poskea vasten, kun joskus oli navetasta tultua ollut hetki aikaa ottaa kehdosta syliin, nostaa sen taipuisa, pullea sääri ylös ja antaa suukko jalkapohjaan. Muisti senkin, miten koviksi ne jo kahden kolmen vanhalla muuttuivat, kun ei ollut joka lapselle kenkiä jalkoihin laittaa.”
Satu Vasantolan kirjassa on niitä, jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. On niitä, jotka pakenevat maasta tai kaupungista toiseen ja toisaalta niitä, jotka yliopisto-opinnoilla tai uudella mersulla yrittävät jättää taakse toisenlaisen taustansa. Sitten on niitä, jotka jäävät vielä ensimmäisen ja toisenkin lyönnin jälkeen, osaavat jo lukea ilmeistä, mitä on tulossa, tietävät, että mieluummin jalka kuin käsi ja että kasvojen mustelmat on kaikkein vaikeinta peittää. Vielä vuosienkin kuluttua mukana kannetaan suvun perintöä, silityksiä ja viiltäviä sanoja, olivat juuret sitten Pesäseinäjoella tai Bagdadissa.
”Isänpelko oli istunut huomaamatta vatsanpohjaan. Se nousi sieltä kurkkuun mutta jäi silti vastaankin. Se kivisti kyljissä, sai mahan sekaisin ja kurkun tuntumaan siltä kuin olisi juuri niellyt pahanmakuisen lääkkeen. Vaikka kuinka nieli, valkoisen jauhon karvas maku ei hellittänyt vaan jäi kiinni kieleen ja kitalakeen.”
En palaa takaisin koskaan, luulen on kirja, joka minun olisi pitänyt lukea jo kaksi vuotta sitten, sen verran monessa blogissa ja Instagram-tilillä se hyppäsi silloin silmille ylistävien arvioiden kera. Silti en koskaan hankkinut kirjaa käsiini tai varannut sitä kirjastosta ja oikeastaan vain yhdestä syystä: Eppu Normaalin lyriikoista napattu nimi ei tuntunut yhtään minulta vaan ennemminkin sysi kauemmas. Vähän samalla tavalla kuin joskus olen napannut kirjan mukaani pelkän kauniin nimen perusteella viitsimättä edes lukea takakantta, oli Satu Vasantolan esikoinen nyt nimensä takia jäädä kokonaan lukematta.
Mutta kuinka ollakaan, En palaa takaisin koskaan, luulen, on nimenomaan minun kirjani. Rakastuin sen aitoihin, enemmän tai vähemmän rikkinäisiin mutta silti uskomattoman taitavasti rakennettuihin henkilöihin, sukuihin, joista tunnisti itsensä ja läheisensä, Vasantolan kieleen ja kerrontaan, joka samalla soljui sujuvasti eteenpäin mutta pakotti painamaan mieleensä myös ne pienimmät yksityiskohdat. Tämä on kirja, johon voi upota totaalisesti, ja joka ei irrota otteestaan vielä loputtuaankaan.
Vaikka taustaansa ei voikaan täysin hylätä tai jokaista arpea piilottaa, voi aina valita aloittaa myös hyvän kierteen.
”Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti