tiistai 15. syyskuuta 2020

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa.

”Kaiken oli pitänyt mennä toisin. Ei hänellä ollut tarkkoja suunnitelmia, mutta melkein viimeisten laivojen lähtöön asti hän oli kuitenkin ajatellut itsensä niiden mukaan. Joskus saattoi haaveilla asioista, joiden eteen ei kuitenkaan tehnyt itse mitään. Toivoi vain, että asiat itsestään kääntyisivät sellaisiksi, että sanoiksi pukemattomat haaveet yhtäkkiä toteutuisivat.”

 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa (2020)

351 sivua.

Arvostelukappale.


Alkukesä 1945 Narvikissa Norjassa. Toinen maailmansota on loppumaisillaan, koko pohjoinen tuhottu, ja Norjassa olevat saksalaissotilaat pakkautuvat yksi toisensa jälkeen risteilyaluksiin valmiina palaamaan puolustamaan Berliiniä, jonka tilanne käy päivä päivältä tukalammaksi. Sodan loppumisen tuntee, vaikkei siitä vielä saa ääneen puhuakaan, ja tuuli kantaa mukanaan tuhottujen talojen nokea. Kuiskaukset kertovat Neuvostoliiton löytäneen Puolasta kummallisia leirejä.

Ilman pyöristynyttä vatsaa ei armeijaa seuranneilla naisilla, tyskertöseillä, ole tilaa Saksaan palaavilla aluksilla. Neuvostojoukot ovat jo lähellä, mutta kotiinpaluu pää kaljuksi kerittynä maahan, jonne ei enää ole tervetullut, ei sekään tunnu helpolta. He ovat kaataneet kuppeihin korviketta, ommelleet asetakkeja ja haavoja ja tarjonneet saksalaissotilaille helpotusta sota-arkeen, mutta se mikä vielä eilen oli hyväksyttävää, on yhtäkkiä sellaista, joka pitää piilottaa katseilta. Se, mikä eilen oli pyykkäri tai muonittaja, onkin tänään pelkästään saksalaisten huora.

Viisi toisilleen ennestään tuntematonta naista, Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri, jättää taakseen norjalaisen vankileirin ja lähtee kotimatkalle läpi poltetun ja tuhotun Lapin. Heillä kaikilla on ollut omat syynsä päätyä Norjaan ja saksalaisten leiriin. Mutta miten selittää muille valinnat, joita ei itsekään ymmärrä ja kertoa hyväksytyksi oma sotansa? Lopulta jäljelle jää enää Irene, pikkukylän kanttorin vaimo, joka ei päätti, ettei elämä voi olla pelkkää pysähtynyttä ja pölyistä sunnuntai-iltapäivää.


”Tässä hän seisoi, tyskertös, tuntemattoman miehen edessä ja esitteli merkkejä, joita sota häneen oli lyönyt. Pientä tämä oli sotilaiden silpoutuneiden raajojen tai puhjenneiden silmien rinnalla, olematonta verrattuna pohjoisen hiekkamaahan valuneeseen vereen tai tienpenkan soraan peiteltyjen sotavankien väsyneisiin ruumiisiin. Mutta hänen kohdallaan sodan jäljet olivat nämä ja ne hän tahtoi näyttää tälle miehelle, jonka keiton hän oli jo syönyt. Hänen mielensä haavoja se ei voisi nähdä, niin kuin ei kukaan huomaa niitä vammoja, joita toiset kantavat sisällään.”


Tommi Kinnunen uutuus on varmasti yksi syksyn odotetuimpia kotimaisia uutuuksia eikä ihmekään - kolmen edellisen kirjan perusteella osasin itsekin odottaa isoa tarinaa, johon upota. Jollain tavalla Ei kertonut katuvansa poikkeaa kuitenkin Kinnunen edellisistä kirjoista. Ehkä se on tietty viipyilevyys sekä hidastempoisuus, joka tekee kirjasta juuri omanlaisensa. Paljon jätetään myös lukijan luettavaksi rivien välistä: on sirpaleita sieltä ja täältä, kesken jääneitä kommentteja ja katseita, joista tarinat rakentuvat täysiksi: kun matkaa taittaa viisi suomalaista, ei kaikkea tarvitse - eikä voikaan - sanoa ääneen.

Ei kertonut katuvansa on jollain maagisella tavalla vähäeleinen ja kauniin karu kertomus sodan runtelemassa maasta sekä sen uhreista. Raunioina ovat sekä luonto, maa, rakennukset että ihmiset, sekä me että ne. Ihan niin kuin maa myös ihmiset ovat palaneet sodassa, taipuneet karelle ja jähmettyneet vääriin muotoihin niin, ettei kukaan ollut enää sama kuin ennen. Pitkin matkaa naiset paljastavat palasia menneestään ja syistään jättää koti ja lähteä vieraan mukaan, mutta suurin osa matkasta taitetaan hiljaisuudessa. Sillä tällaisia me olemme, me suomalaiset: Pidämme huolen omista asioistamme. Odotamme kohteliaasti jonkun muun aloittavan keskustelun. Kuuntelemme hiekan rahinaa kenkien alla. Avaamme suumme vasta kun on pakko. Ja kun myöhemmin, vuosien päästä, yritämme saada sotaa katoamaan kertomalla sen tarinoiksi, annamme sen ihan huomaamatta saada otteen myös seuraavasta sukupolvesta.

Ei kertonut katuvansa on matka takaisin johonkin, mitä ei enää ole. Silti vasta perillä on mahdollista ymmärtää, ettei kotonakaan mikään voi olla ennallaan, odota muuttumattomana, samanlaisena kuin ennenkin, ja ettei mennyttä elämää voi rakentaa sinne, missä jäljellä on vain hiiltyneet rauniot ja yllä noen haju.

Ihan niin kuin edes puolitutun vainajan hautajaisissa ei voi todella itse ymmärtää, että sama suru osua ennemmin tai myöhemmin omalle kohdallekin.

Sillä pahinta oli yrittää vaatia takaisin entistä elämäänsä, sillä sellainen ei ollut enää heitä varten, heille mahdollista.

Mikä tietyllä tavalla onkin ihan hyvä.

Tommi Kinnusen aiemmista kirjoista pitäneille Ei kertonut katuvansa on syksyn uutuuksista se iso kirja. Tarina etenee hitaasti, tunnelmaa rakentaen, eikä päästä otteestaan vasta kuin viimeisessä lauseessaan.


”Tai entä jos tavallista elämää on, mutta he eivät enää osaisikaan elää sitä? Jospa he sodan rikkomat vahingossa luovat maailman, jossa rikkinäisyys olikin tavallisuutta? Mitä jos he alkavat palvoa näitä vuosia kuin Jumalaa? Jos he pakottavat lapsensa ja lastensa lapset muistamaan taistelut, niin että nekin menevät rikki jo pienenä, eikäsota koskaan unohdu. Jos rauhan tultuakin näitä kärsimyksiä vaalitaan kuin arpista, mätivää haavaa?”

perjantai 11. syyskuuta 2020

Olen kasvattanut luonnonsuojelijan.

Yhtenä iltana kolmasluokkalaisen oli pakko tunnustaa: hän oli myöhästynyt aamulla koulusta. Tai ainakin melkein, sillä kun viimeiset sadat metrit oli taittanut juosten, oli ehtinyt naulakoille niin, ettei opettajakaan ollut huomannut mitään. Teki kuitenkin mieli kertoa kotona, jo ihan omaatuntoa keventääkseen.

Oli pakko kuitenkin ihmetellä ihan ääneen, mihin aika oikein oli kulunut - sinäkin aamuna kolmasluokkalainen kun oli lähtenyt koulua kohti hyvissä ajoin. Melko pian kotoa lähdön jälkeen yhdeksänvuotias oli kuitenkin nähnyt keskellä tietä madon, joka oli ollut vaarassa jäädä pyörien ja kävelijöiden alle. Oli pitänyt laskea reppu selästä madon suojaksi ja etsiä läheisestä ojasta tarpeeksi iso lehti ja kaksi keppiä, joilla matoa saattoi liikuttaa ilman, että siihen tarvitsi itse koskea. Sen jälkeen mato oli pitänyt siirtää varovasti keppien avulla lehdelle ja lehden päällä turvaan siihen samaan ojaan eikä koulumatkaa voinut jatkaa ennen, kun oli selvää, että mato oli selvinnyt kuljetuksesta ja lähtenyt liikkeelle uudessa ympäristössä. Että siksi sitten myöhästyin, paljasti yhdeksänvuotias.

Juuri tällaisina hetkinä tunnen, että olen lopulta kuitenkin onnistunut. Välillä paiskoimme ovia, räjähtelemme puolin ja toisin ja riitelemme siivoamisesta, läksyistä, edellispäivän likaisten farkkujen sisään jääneistä likaisista sukista sekä siitä, kannattaako englantia ylipäätään opetella, kun se on niin vaikeaa. Kun Jari Sinkkonen sanoo jotain julkisesti, tunnen aina itseni ihan vääränlaiseksi: vihaisena olen kyllä sanonut montakin niistä lauseista, joita Iltalehden artikkelin mukaan ei koskaan saa sanoa lapselle, ja ollut monesti enemmän paikalla kuin läsnä. Mutta sitten muistan, kuinka itse esikoiseni ikäisenä huusin vihaisena kerrostalon ikkunasta naapurin pojille, jotka kiduttivat pihaan kömpinyttä siiliä kepeillä ja potkuilla, mutten kuitenkaan uskaltanut rynnätä paikalle ottamaan kepin isomman kädestä. Silloin tiedän, että ainakin minun poikani pitää heikompien puolta ja on monessa suhteessa myös paljon rohkeampi kuin minä koskaan olin.

Että hyvä siitä tulee. Tai on jo tullut.

 

Kuva: Pixabay

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana.

”Vaikka haavat Hadrianin päässä vuosivat Jerrin baseball-mailan iskujen jäljiltä kovasti verta, pojat väittivät, että kun he lähtivät, Hadrian näytti heidän mielestään olevan kunnossa.
     Tämän minä sain tietää paljon myöhemmin. Painoin vuosien kuluessa mieleeni paljon asioita. Kuin olisin nostellut maasta pieniä kiviä. Nostin ne ylös, tarkastelin hetken ja laskin sitten takaisin maahan, tarkasti samaan, juuri oikeaan paikkaan.”

 


 
Joyce Carol Oates: Elämäni rottana (My Life as a Rat, 2019. suom. Kira Poutanen)
Harper Collins, 413 sivua.


Marraskuun toisena päivänä vuonna 1991, vähän keskiyön jälkeen, hätänumeroon tehdään nimetön ilmoitus pahasti loukkaantuneesta nuoresta afroamerikkalaisesta miehestä, joka makaa tajuttomana South Niagarassa Delahunt Roadin laidalla vääntyneen polkupyöränsä kanssa. Ambulanssi on paikalla nopeasti, mutta Hadrian Johnson ei enää palaa tajuihinsa: yhdeksän päivää myöhemmin hän kuolee sairaalassa saamiinsa vakaviin aivovaurioihin.

South Niagara Union Journalin kannen mustavalkokuvassa Hadrian Johnson, seitsemäntoista vuotta, hymyilee ujosti kameralle rako etuhampaiden välissä. Silminnäkijä on tunnistanut 1980-luvun puolivälin Chevroletin, joukon nuoria valkoisia poikia ja ehkä kiväärin, rengasavaimen, mahdollisesti baseball-mailan. Poliisi pääsee auton avulla kahden paikallisen pojan, Jeromen ja Lionelin, jäljille, mutta aihetodisteet puuttuvat: on vain silminnäkijän melko hutera havainto poikien sanaa vastaan, alueen musta yhteisö vastaan valkoiset pojat sekä pikkukaupunkilaiset, joiden mielestä poikien ajojahti johtuu vain siitä, että he ovat valkoisia.

Veljiä lukuun ottamatta kukaan Kerriganin perheestä ei tiedä, että Violet Rue, kaksitoista vuotta ja seitsemän kuukautta, on sinä lapsuutensa päättäneenä yönä maannut vuoteessaan hereillä ja odottanut isoveljiään kotiin ja myöhemmin hiipinyt oven rakoon kenenkään huomaamatta. 

Juuri Violetin kertomuksen avulla South Niagaran poliisi lopulta löytää maahan mullan ja kuivuneiden lehtien alle haudatun baseball-mailan, murha-aseen, joka on pesty niin huolimattomasti, että siitä löytyy edelleen sekä veritahroja että sormenjälkiä. Ratkaiseva todiste ovat kuitenkin mailasta irronneet puutikut, joita löytyi myös Hadrian Johnsonin päänahasta. Violetin todistus varmistaa vanhemmalle veljelle Jeromelle yhdeksästä viiteentoista vuotta vankeutta ja nuoremmalle Lionelille seitsemästä kolmeentoista sekä molemmille tuomion rasistisesta murhasta.

Vaikka Kerriganin perheestä voi olla montaa mieltä, niin yksi on varmaa: perhettä ei koskaan hylätä eikä perheen kunniaa tahrata. Perhe pitää aina yhtä eikä suvun kesken koskaan valehdella tai huijata: se mitä tapahtuu perheen piirissä, myös pysyy siellä. Pahinta on ryhtyä rotaksi, vasikoida, ja omista veljistä kantelua ei voi ikinä antaa anteeksi. Niinpä Violet, seitsemästä lapsesta nuorin ja isän ehdoton suosikki, lähetetään pois kotoa ja suljetaan perheen ulkopuolelle.

Sillä nimenomaan kaikista suurin rakkaus voi yhtäkkiä kääntyä vastakohdakseen.

”En koskaan saanut mahdollisuutta hyvästellä perhettäni.
     En koskaan saanut mahdollisuutta hyvästellä Geraldine Pynea, jota olin rakastanut kuin siskoa. En seitsemännen luokan opettajiani. Erityisesti Micaelaa, joka oli ollut minulle niin ystävällinen. 
     Eikä kukaan lausunut sanoja, jotka olisin halunnut kuulla ja joita voisin muistella lämmöllä herätessäni keskellä yötä tietämättä, missä olin: Violet, hyvästi!

Elämäni rottana on tarina valinnoista, moraalista, kaipuusta, katumuksesta sekä halusta kuulua joukkoon ja saada rakkautta, vaikka sitten miten epätoivoisesti ja keinolla millä hyvänsä. Voiko tehdä oikein ja silti katua valintojaan - ja mikä lopulta on oikein ja mikä väärin? Entä miten pitkälle perheen vuoksi on mentävä, entä rakkauden? Kuinka monta kertaa on käännettävä toinenkin poski, jotta taas kelpaa?

Toki tiesin jo kirjan aloittaessani, tietenkin: tätäkin Joyce Carol Oatesin kirjaa tulen rakastamaan. Ihan yhtä varmasti tiesin myös, etten tälläkään kerralla pääsisi kovin helpolla. Välillä tekee mieli sulkea kirja, tai vähintään tarttua Violetia olkapäästä ja ravistaa ihan kunnolla. Mutta sitten muistan, millainen ihmismieli oikein on halutessaan todella rangaista itseään, uskoessaan ansaitsevansa jokaisen potkun. Kun on kerran joutunut kaltoin kohdelluksi, ei enää olekaan niin helppoa nousta maasta ja puolustaa itseään.

Onneksi lopussa on aina valoa, vähintään rivien välissä. 

Lisäksi on jokin, ehkä toivo tai sittenkin pelko siitä, kuinka lopulta perhe on kuin puu: sen lehdet saattavat kuihtua ja pudota ja oksat mädäntyä, jopa kuolla, mutta maan alla juuret ovat yhä erottamattomasti kietoutuneita toisiinsa. Se onko se kirous vai onni, jää lukijan päätettäväksi.

”Meistä oli hienoa totella isää, paistatella hänen huomionsa keskipisteenä, hänen rakkaudessaan. Isän rakkaus oli suojelevaa rakkautta, se pyrki vaalimaan, mutta myös kontrolloimaan, jopa pakottamaan. Se ei pyrkinyt tuntemaan - tuntemaan, keitä olimme tai millaisia meistä voisi myöhemmin tulla.
     Isä käyttäytyi kuitenkin eri tavalla Miriamin ja Katien kanssa kuin minun kanssani. Ero oli hiuksenhieno, mutta me näimme sen.
     Isä väitti rakastavansa meitä kaikkia yhtä paljon. Itse asiassa hän olisi suuttunut, jos joku olisi väittänyt jotain muuta. Niinhän vanhemmat usein sanovat.
     Kunnes tukee päivä ja hetki, jolloin niin ei enää sanota.”

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Mitä kuuluu?

 

Mitä kuuluu?

Oikeastaan enimmäkseen ihan tavallista arkea tietyllä epävarmuustwistillä. Päivät täyttyvät aika totaalisesti töistä ja illat vähitellen myös poikien harrastuksista. Tuntuu vähän oudolta ilmoittaa poikia eri ryhmiin tietämättä ollenkaan, kuinka pitkään harrastuksia voidaan tänä syksynä livenä jatkaa, mutta toisaalta ehkä kaikille on parasta yrittää päästä kiinni normiarkeen. Sama epävarmuus vaivaa myös töissä, jossa en ainakaan itse osaa katsoa kovin pitkälle. Viikonloppuisin ollaan nähty kavereita tai ihan vaan oltu porukalla kotona. Olo on koko ajan jotenkin oudon odottava, ja sekin tuntuu vähän kummalliselta, ettei nyt ole mitään isompaa reissua tai suunnitelmaa, mitä odottaa. Toisaalta en edes jaksaisi suunnitella mitään, sen verran totaalinen jauhot suuhun -aloitus on tänä vuonna ollut töissä.


Tällä hetkellä katson...

Olen viime aikoina aloittanut useamman TV-sarjan, jotka ovat jääneet kesken, sillä on tuntunut, etten millään halua käyttää vähää omaa aikaani keskinkertaisiin ohjelmiin. Kyselin sarjavinkkejä myös ystäviltäni, mutta sitten löysin sattumalta Netflixistä The Sinnerin, joka on pitkästä aikaa liimannut ihan tosissaan sohvalle. Nyt syksyllä fiilistelen toki myös perinteisen TV:n tarjontaa. Varmasti tulee katsottua ainakin Ensitreffit alttarilla, The voice of Finland ja Tempparit.


Just nyt kuuntelen...

Lenkillä korvissa soi joko Spotifyn 90’s and 80’s rock ballads -soittolista tai joku Jäljillä-podcastin jaksoista. 


Luen...

Tällä hetkellä Tommi Kinnusen uusinta ja sen jälkeen yöpöydän kirjapinossa odottaa Joyce Carol Oatesin Blondi. Pikkuveljen kanssa luemme Peppi Pitkätossua.


Lautasella...

Tällä viikolla kouluruuan lisäksi pinaattilettuja ja pastasalaatti, tonnikala-riisisalaattia, tofu-sandwicheja ja bataattiranskalaisia, pinaattimunakasta, kana-kasvis-nuudeliwokkia sekä torstai-iltana Kotipizzan pizzoja, jotka napattiin töiden jälkeen mukaan, kun treffattiin Pikkuveljen kummien perhettä.


To-do-listalla seuraavana...

Iso kasa työjuttuja lähinnä sekä ikkunoiden pesu.


Käynnissä olevia duuniprojekteja...

Vaikka nyt syksyllä alkoikin kolmas vuosi samassa koulussa ja samassa työpaikassa, pääsen tänä vuonna tekemään myös uusia juttuja. Aloitin pitkästä aikaa seiskaluokan luokanvalvojana ja lisäksi minulla on ensimmäistä kertaa ikinä lukujärjestyksessä kaikkia kolmea ainetta, joita olen yliopistossa lukenut ja joihin minulla on pätevyys. Englannin ja ruotsin ohella on ollut kiva opettaa taas myös äidinkieltä ja kirjallisuutta, vaikka se toki tietääkin taas reilusti lisää töitä. Nyt alkusyksy on ollut kyllä tosi täysi ja päivät pitkiä jo ennen kuin koerumba edes alkaa pyöriä, mikä kyllä vähän hirvittää - puhumattakaan siitä, jos tämä sama rumba on yhtäkkiä jossain vaiheessa siirrettävä verkkoon. Ehkä kaikista eniten on silti työllistänyt luokanvalvojuus. Järkevä työaika ei tunnu riittävän alkuunkaan, ja on ihan pitänyt taas ihan opetella, etten avaisi Wilmaa enää kuuden jälkeen tai tarttuisi työjuttuihin uudelleen poikien mentyä nukkumaan.


Mitä yllättävää on tapahtunut?

Olin viime viikolla ensimmäistä kertaa lukupiirissä. Viime vuosina olen vaihtanut niin usein työpaikkaa ja työyhteisöä ja joutunut itsea asiassa rakentamaan koko Jyväskylän-kaveripiiri käytännössä tyhjästä, että olen välillä jotenkin väsynyt menemään mukaan uusiin porukoihin. Onneksi kuitenkin rohkaistuin ja menin: oli superkiva ilta Teeleidissä herkkujen ja kirjallisuuskeskustelun(kin) ääressä ja kalenterissa lukee jo seuraava tapaaminen.


Viime päivien herkku...

Sipsit ja dippi.


Olen viime aikoina harrastanut...

Ehdottomasti liian vähän. Olen pyrkinyt käymään juoksemassa kahdesti viikossa ja saada sen lisäksi joogattua vähintään kerran. Kropassa tuntuu, että se ei ihan riitä. Saan helposti jumiin kropan oikean puolen, mitä olen taas tällä viikolla yrittänyt vähitellen avata.


Just nyt haluaisin mennä...

Haaveilen (edelleen) mökkiviikonlopusta, saunasta, viileään järveen pulahtamisesta ja kesän viimeistä grillailuista, mutta toki näin mökittömänä tämä on (edelleen) ihan vaan toiveajattelua.


Tällä hetkellä iloitsen eniten...

Siitä, miten kivan ja ison kaveriporukan Pikkuveli on ihan minun huomaamattani onnistunut rakentamaan itselleen ja ihan itse. Viime viikonloppuna meillä oli yksi pikkuinen poika kyläilemässä lauantaina ja sunnuntaina Pikkuveli kyläili itse peräti kahdessa eri kyläpaikassa. Kun viisi eri kaveria huutelee ja vilkuttaa nelivuotiaan perään päiväkodin pihalta, sydämessä aina vähän läikähtää.


Nauroin kippurassa kun...

Ehdimme vihdoin perjantaina istua työkavereiden kanssa yhdessä pidempään kuin välitunnin ajan.


Ostoslistalla...

Oikeastaan on ihan superkiva huomata, että ostoslistani on tällä hetkellä tyhjä enkä rehellisesti tarvitse yhtään mitään. Viime aikoina olen tehnyt muutamia hyviä second hand -löytöjä itselleni, mutta ne ovat olleet sellaista pientä extraa. Ylipäätään yritän hankkia tarvitsemani mahdollisimman pitkälti second handina tai ylipäätään käytettynä, jolloin hankinnan hiilijalanjälki on paljon pienempi. Nyt etsiskelen uutta hupparia juoksulenkille, mutta selviän kyllä hetken vanhallakin.


Eniten ärsyttää...

Hitaat tietokoneet silloin, kun pitäisi äkkiä saada jotain tulostettua tai oppitunnin alkuun on kaksi minuuttia. Maskin kanssa huurustuvat silmälasit. Se, että juokseminen on viime aikoina tuntunut niin tukkoiselta. Sähköpostiin tulevat laskut, joiden maksaminen unohtuu. Ja korona, luonnollisesti.


Tänään aioin...

Käydä yksillä lastenjuhlilla, kokata uunijuureksia ja kanaa, korjata yhdet sanakokeet ja tehdä viikolta rästiin jääneitä töitä, lueskella sohvalla viltin alla ja luultavasti illalla myös katsoa, millainen porukka Big Brother -taloon tänä vuonna astelee.


//Kuvassa viimeisimpiä Instagram-kuviani, sillä joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.//


perjantai 4. syyskuuta 2020

Camilla Grebe: Varjokuvat.

”Elsie kuolee Klaran kaupunginosassa. Kylmyyden, pelon ja säännöstelyn aikana.

     Hänestä tulee varjo, joka vaipuu ikuiseen unohdukseen.

     Mutta samalla, kun hänen tarinansa päättyy, alkaa toinen. Hänen kuolemansa on tavallaan vasta kaiken lähtökohta. Siemen, josta voi taianomaisesti kasvaa mahtava puu.

     Loppuja ei nimittäin ole olemassakaan - vaan uusia kertomuksia, jotka juontavat juurensa aiemmista tapahtumista.”

 


Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren, 2019. suom. Sari Kumpulainen)

Gummerus, 461 sivua.

Arvostelukappale.


Tämä tarina alkaa Elsie Svennsistä, ensimmäisestä sankarittaresta ja ensimmäisestä uhrista, helmikuussa 1944. Sota on vienyt Elsien sulhasen ja pieni tytär on pitänyt antaa pois, sillä elämä yksinhuoltajaäitinä on vielä sodanaikaisessa yhteiskunnassa täysin mahdotonta.  Poliisisisarena Klaran vartiopiirissä työskentelevä Elsie lähtee kahden kollegansa kanssa hälytystehtävälle Hornaan, tehtävälle jolle poliisivoimien harvoja naisia ei oteta mukaan juuri koskaan. Kurjasta asunnosta löytyy joukko likaisia lapsia, jotka tuijottavat Elsietä pelokkaita silmillään, sekä kuollut nainen, joka on vasaroitu käsistään lattiaan. Lisäksi asunnossa vaanii vielä joku, joka on päättänyt viedä Elsien mukanaan.

Tai ehkä tarina alkaakin varsinaisesti vasta Britt-Mariesta. On vuosi 1974 eivätkä naiset vieläkään ole kovin tavallinen näky poliisivoimissa, mutta nuori konstaapeli Britt-Marie on päättänyt seurata kutsumustaan - ihan niin kuin biologinen äitinsä Elsie kolmekymmentä vuotta aiemmin. Kun Östertunan lähiöstä sitten löytyy nainen naulattuna lattiaan, vaatii Britt-Marie päästä mukaan väkivaltarikosyksikön tutkintaan ratkaistakseen rikoksen, joka aikoinaan koitui hänen äitinsä kohtaloksi. Hornan murhaaja tuntuu valitsevan uhreikseen nuoria yksinhuoltajaäitejä ja kaikkia tapauksia yhdistää Berlinparken, puisto jonka laidalla sijaitsevissa vuokrataloissa kaikki uhrit asuivat. Mutta kuinka saada kiinni murhaaja, joka tuntuu aina olevan askeleen edellä, ja saada äänensä kuuluviin työyhteisössä, jossa naiset on totuttu näkemään ainoastaan kirjoituskoneen takana tai arkistoimassa papereita kansioihin?


”Pimeästä kantautuu lisää ääniä, melkein kuin askelia. Ihan kuin joku kulkisi asunnon läpi. Sitten eteisestä kuuluu vaimea kolahdus.

     Nukkuuko Margaret edelleen? Onko hän jäänyt vangiksi uneen, josta ei voi herätä?

     Ovelle ilmestyy hahmo, musta varjo yön pimeydessä.

     Silloin Margareta alkaa kirkua.

     Hän kirkuu täyttä kurkkua, vaikka Lena saattaa kuulla - sillä jos tämä on unta, hän haluaa herätä tällä sekunnilla.”


Kuluu kymmenen vuotta, kunnes sama toistuu: taas kerran Östertunasta Berlinparkenin laidalta löytyy nuori yksinhuoltajaäiti murhattuna ja asuntonsa lattiaan naulattuna. Saadakseen murhaajan vihdoin kiinni poliisi kutsuu avukseen vastavalmistuneen profiloija Hanne Lagerlind-Schönin. Vaikka eletään jo vuotta 1986, ei nuoren naisen vieläkään ole helppoa tulla kuulluksi ja otetuksi todesta miesvaltaisella alalla, ja lopulta Hornan murhien selvittäminen saa väistyä, kun pääministeri Olof Palme ammutaan yhtenä helmikuisena iltana keskellä Tukholmaa. Kaikki resurssit keskitetään Palmen murhaajan kiinni saamiseksi, ja yksinhuoltajaäitien kohtalo hautautuu vähitellen arkistojen pohjalle vuosikymmeniksi.

Kun sitten vuonna 2019 Berlinparkenin laidalla sijainneen parkkitalon perustuksista löytyy naisen ruumis, avataan Hornan murhaajan tapaus jälleen kerran. Rikosylikonstaapeli Malin on vasta palannut töihin äitiyslomalta, mutta on päättänyt selvittää totuuden. Mutta onko murhaajaa mahdollista enää löytää näin pitkän ajan jälkeen ja millaisia seurauksia totuudella lopulta on?

 

”Pelko seuraa luultavasti häntä loppuelämän. Se ei päästä otteestaan, vaikka käsien haavat parantuvat ja ihon mustelmat haalistuvat.

     Britt-Marie katselee taloja, tarkastelee laatikkomaisia parvekkeita ja tasakattoja, jotka piirtyvät tummaa taivasta vasten.

     Hänen mieleensä nousee ajatus. Se ei haihdu, vaikka hän kietoo takin tiukemmin ympärilleen ja kiiruhtaa kohti kotia.

     Ei se voi olla pelkkää sattumaa, hän miettii.”

 

Varjokuvat on Camilla Greben neljäs dekkari, ja toisin kuin kolme edeltäjäänsä, joista kaikista on tuntunut puuttuvan se viimeinen jokin, on se vihdoin se dekkari, jolla Grebe nousee ainakin minun suosikkilistani kärkeen. Kirjassa on oikeastaan kaikki, mitä laadukkaalta dekkarilta voi edes odottaa, ja kirjan tunnelma pitää otteessaan ihan loppuun saakka. Perinteisen rikostarinan ohella Grebe tarttuu tälläkin kirjallaan myös yhteiskuntakritiikkiin: siinä missä edeltäjä Horros käsitteli nettimaailman valheellisuutta ja ihmisten itsekeskeisyyttä, pureutuu Varjokuvat tasa-arvoon sekä naisen asemaan yhteiskunnassa ja työelämässä. Jo heti ensimmäisistä luvuista tulee tunne, että tekisi mieli sulkea ovi, käpertyä viltin alle ja lukea Greben uusin heti samalta istumalta - kädessäni kun on ehdottomasti yksi vuoden parhaista dekkareista.

Varjokuvat kuvaa häikäisevän tarkasti muuttuvaa yhteiskuntaa toisen maailman sodan varjostamalta 1940-luvulta nykyhetkeen. Vaikka kaikki muu ympärillä tuntuu muuttuneen moneen kertaan, on yksi asia pysynyt samana: yhä edelleenkään nainen ei voi luoda uraa niin kuin mies tai yhdistää työtä ja perhettä ilman, että joutuu joustamaan jommastakummasta. Siinä missä miehet nostetaan esille, jäävät naiset eräänlaisiksi varjokuviksi, jotka ensin haalistuvat ja lopulta katoavat kokonaan. On yritettävä aina vähän enemmän, todistettava taitonsa kerta toisensa jälkeen - ja silti urasta ja unelmista voi joutua luopumaan vain siksi, että siirsi pois reidelle sopimattomasti asetetun käden.

 

”Sellainen Hanne on - hän janoaa tietoa ja tarinoita.

     Hän pursuaa optimismia ja uskoo kykyihinsä, mutta hän on vasta nuori. On paljon sellaista, mitä hän ei vielä tiedä - Hornan murhaajasta tai elämästä ylipäänsä. Hän ei tiedä, että vahvuus voi äkkiä hajota tomuksi. Että rakkaus ja sen kohde voivat muuttua kahleeksi. Että työ voi tuntua velvollisuudelta ja että hänen oma kehonsa, johon hän on aina pystynyt luottamaan, voi pettää hänet ratkaisevalla hetkellä.

     Hän on siinä mielessä hyvin samanlainen kuin Elsie ja Britt- Marie.

     Niin kuin hekin, hän alkaa vasta aavistaa, millainen synkkyyden Östertunan yllä lepää.”

 

tiistai 1. syyskuuta 2020

Kuukauden vege: vegaaninen tikka masala.



Syyskuun vegenä blogissa kokataan vegaanista tikka masalaa, jonka kanssa voi oman maun mukaan kokata joko nyhtökauraa, nyhtökaurapyöryköitä, kaurajauhista tai Boltseja. Ohjeen löysin Gold&Greenin nettisivuilta ja muokkasin mieleisekseni. Jos jaksaa odottaa riisin keittämiseen kuluvan ajan, sopii tämä resepti myös arkeen, sillä itse kastike valmistuu vartissa.


VEGAANINEN TIKKA MASALA

1 pkt Boltseja
1 sipuli
3 valkosipulinkynttä 
pala tuoretta inkivääriä
1 paprika
chili
korianteria
50 g Floraa
1 dl kookosmaitoa
400 g tomaattimurskaa
4 rkl Tikka masala -maustetahnaa
riisiä


Pese ja pilko sipuli, valkosipuli, chili ja paprika ja raasta inkivääri. Kuullota kasviksia hetki rasvassa pannulla.

Lisää pannulle Boltsien tai muu valitsemasi proteiininlähde - Boltsien sijaan voit käyttää hyvin esimerkiksi nyhtökauraa tai kaurajauhista - sekä tomaattimurska, Tikka masala ja kookosmaito. Anna kastikkeen tekeytyä viitisen minuuttia.

Keitä riisi ohjeen mukaan. Tarjoile valmis kastike riisin, tuoreen korianterin ja chilin kanssa.


Jotain muuta nopeaa arkiruokaa?
Kokeile vaikka
tai