Joyce Carol Oates: Elämäni rottana.

”Vaikka haavat Hadrianin päässä vuosivat Jerrin baseball-mailan iskujen jäljiltä kovasti verta, pojat väittivät, että kun he lähtivät, Hadrian näytti heidän mielestään olevan kunnossa.

     Tämän minä sain tietää paljon myöhemmin. Painoin vuosien kuluessa mieleeni paljon asioita. Kuin olisin nostellut maasta pieniä kiviä. Nostin ne ylös, tarkastelin hetken ja laskin sitten takaisin maahan, tarkasti samaan, juuri oikeaan paikkaan.”

 

 

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana (My Life as a Rat, 2019. suom. Kira Poutanen)

Harper Collins, 413 sivua.

Marraskuun toisena päivänä vuonna 1991, vähän keskiyön jälkeen, hätänumeroon tehdään nimetön ilmoitus pahasti loukkaantuneesta nuoresta afroamerikkalaisesta miehestä, joka makaa tajuttomana South Niagarassa Delahunt Roadin laidalla vääntyneen polkupyöränsä kanssa. Ambulanssi on paikalla nopeasti, mutta Hadrian Johnson ei enää palaa tajuihinsa: yhdeksän päivää myöhemmin hän kuolee sairaalassa saamiinsa vakaviin aivovaurioihin.

South Niagara Union Journalin kannen mustavalkokuvassa Hadrian Johnson, seitsemäntoista vuotta, hymyilee ujosti kameralle rako etuhampaiden välissä. Silminnäkijä on tunnistanut 1980-luvun puolivälin Chevroletin, joukon nuoria valkoisia poikia ja ehkä kiväärin, rengasavaimen, mahdollisesti baseball-mailan. Poliisi pääsee auton avulla kahden paikallisen pojan, Jeromen ja Lionelin, jäljille, mutta aihetodisteet puuttuvat: on vain silminnäkijän melko hutera havainto poikien sanaa vastaan, alueen musta yhteisö vastaan valkoiset pojat sekä pikkukaupunkilaiset, joiden mielestä poikien ajojahti johtuu vain siitä, että he ovat valkoisia.

Veljiä lukuun ottamatta kukaan Kerriganin perheestä ei tiedä, että Violet Rue, kaksitoista vuotta ja seitsemän kuukautta, on sinä lapsuutensa päättäneenä yönä maannut vuoteessaan hereillä ja odottanut isoveljiään kotiin ja myöhemmin hiipinyt oven rakoon kenenkään huomaamatta. 

Juuri Violetin kertomuksen avulla South Niagaran poliisi lopulta löytää maahan mullan ja kuivuneiden lehtien alle haudatun baseball-mailan, murha-aseen, joka on pesty niin huolimattomasti, että siitä löytyy edelleen sekä veritahroja että sormenjälkiä. Ratkaiseva todiste ovat kuitenkin mailasta irronneet puutikut, joita löytyi myös Hadrian Johnsonin päänahasta. Violetin todistus varmistaa vanhemmalle veljelle Jeromelle yhdeksästä viiteentoista vuotta vankeutta ja nuoremmalle Lionelille seitsemästä kolmeentoista sekä molemmille tuomion rasistisesta murhasta.

Vaikka Kerriganin perheestä voi olla montaa mieltä, niin yksi on varmaa: perhettä ei koskaan hylätä eikä perheen kunniaa tahrata. Perhe pitää aina yhtä eikä suvun kesken koskaan valehdella tai huijata: se mitä tapahtuu perheen piirissä, myös pysyy siellä. Pahinta on ryhtyä rotaksi, vasikoida, ja omista veljistä kantelua ei voi ikinä antaa anteeksi. Niinpä Violet, seitsemästä lapsesta nuorin ja isän ehdoton suosikki, lähetetään pois kotoa ja suljetaan perheen ulkopuolelle.

Sillä nimenomaan kaikista suurin rakkaus voi yhtäkkiä kääntyä vastakohdakseen.

”En koskaan saanut mahdollisuutta hyvästellä perhettäni.

     En koskaan saanut mahdollisuutta hyvästellä Geraldine Pynea, jota olin rakastanut kuin siskoa. En seitsemännen luokan opettajiani. Erityisesti Micaelaa, joka oli ollut minulle niin ystävällinen. 

     Eikä kukaan lausunut sanoja, jotka olisin halunnut kuulla ja joita voisin muistella lämmöllä herätessäni keskellä yötä tietämättä, missä olin: Violet, hyvästi!”

Elämäni rottana on tarina valinnoista, moraalista, kaipuusta, katumuksesta sekä halusta kuulua joukkoon ja saada rakkautta, vaikka sitten miten epätoivoisesti ja keinolla millä hyvänsä. Voiko tehdä oikein ja silti katua valintojaan - ja mikä lopulta on oikein ja mikä väärin? Entä miten pitkälle perheen vuoksi on mentävä, entä rakkauden? Kuinka monta kertaa on käännettävä toinenkin poski, jotta taas kelpaa?

Toki tiesin jo kirjan aloittaessani, tietenkin: tätäkin Joyce Carol Oatesin kirjaa tulen rakastamaan. Ihan yhtä varmasti tiesin myös, etten tälläkään kerralla pääsisi kovin helpolla. Välillä tekee mieli sulkea kirja, tai vähintään tarttua Violetia olkapäästä ja ravistaa ihan kunnolla. Mutta sitten muistan, millainen ihmismieli oikein on halutessaan todella rangaista itseään, uskoessaan ansaitsevansa jokaisen potkun. Kun on kerran joutunut kaltoin kohdelluksi, ei enää olekaan niin helppoa nousta maasta ja puolustaa itseään.

Onneksi lopussa on aina valoa, vähintään rivien välissä. 

Lisäksi on jokin, ehkä toivo tai sittenkin pelko siitä, kuinka lopulta perhe on kuin puu: sen lehdet saattavat kuihtua ja pudota ja oksat mädäntyä, jopa kuolla, mutta maan alla juuret ovat yhä erottamattomasti kietoutuneita toisiinsa. Se onko se kirous vai onni, jää lukijan päätettäväksi.

”Meistä oli hienoa totella isää, paistatella hänen huomionsa keskipisteenä, hänen rakkaudessaan. Isän rakkaus oli suojelevaa rakkautta, se pyrki vaalimaan, mutta myös kontrolloimaan, jopa pakottamaan. Se ei pyrkinyt tuntemaan - tuntemaan, keitä olimme tai millaisia meistä voisi myöhemmin tulla.

     Isä käyttäytyi kuitenkin eri tavalla Miriamin ja Katien kanssa kuin minun kanssani. Ero oli hiuksenhieno, mutta me näimme sen.

     Isä väitti rakastavansa meitä kaikkia yhtä paljon. Itse asiassa hän olisi suuttunut, jos joku olisi väittänyt jotain muuta. Niinhän vanhemmat usein sanovat.

     Kunnes tukee päivä ja hetki, jolloin niin ei enää sanota.”