Camilla Grebe: Varjokuvat.

”Elsie kuolee Klaran kaupunginosassa. Kylmyyden, pelon ja säännöstelyn aikana.

     Hänestä tulee varjo, joka vaipuu ikuiseen unohdukseen.

     Mutta samalla, kun hänen tarinansa päättyy, alkaa toinen. Hänen kuolemansa on tavallaan vasta kaiken lähtökohta. Siemen, josta voi taianomaisesti kasvaa mahtava puu.

     Loppuja ei nimittäin ole olemassakaan - vaan uusia kertomuksia, jotka juontavat juurensa aiemmista tapahtumista.”

 

Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren, 2019. suom. Sari Kumpulainen)

Gummerus, 461 sivua.

Arvostelukappale.

Tämä tarina alkaa Elsie Svennsistä, ensimmäisestä sankarittaresta ja ensimmäisestä uhrista, helmikuussa 1944. Sota on vienyt Elsien sulhasen ja pieni tytär on pitänyt antaa pois, sillä elämä yksinhuoltajaäitinä on vielä sodanaikaisessa yhteiskunnassa täysin mahdotonta.  Poliisisisarena Klaran vartiopiirissä työskentelevä Elsie lähtee kahden kollegansa kanssa hälytystehtävälle Hornaan, tehtävälle jolle poliisivoimien harvoja naisia ei oteta mukaan juuri koskaan. Kurjasta asunnosta löytyy joukko likaisia lapsia, jotka tuijottavat Elsietä pelokkaita silmillään, sekä kuollut nainen, joka on vasaroitu käsistään lattiaan. Lisäksi asunnossa vaanii vielä joku, joka on päättänyt viedä Elsien mukanaan.

Tai ehkä tarina alkaakin varsinaisesti vasta Britt-Mariesta. On vuosi 1974 eivätkä naiset vieläkään ole kovin tavallinen näky poliisivoimissa, mutta nuori konstaapeli Britt-Marie on päättänyt seurata kutsumustaan - ihan niin kuin biologinen äitinsä Elsie kolmekymmentä vuotta aiemmin. Kun Östertunan lähiöstä sitten löytyy nainen naulattuna lattiaan, vaatii Britt-Marie päästä mukaan väkivaltarikosyksikön tutkintaan ratkaistakseen rikoksen, joka aikoinaan koitui hänen äitinsä kohtaloksi. Hornan murhaaja tuntuu valitsevan uhreikseen nuoria yksinhuoltajaäitejä ja kaikkia tapauksia yhdistää Berlinparken, puisto jonka laidalla sijaitsevissa vuokrataloissa kaikki uhrit asuivat. Mutta kuinka saada kiinni murhaaja, joka tuntuu aina olevan askeleen edellä, ja saada äänensä kuuluviin työyhteisössä, jossa naiset on totuttu näkemään ainoastaan kirjoituskoneen takana tai arkistoimassa papereita kansioihin?

”Pimeästä kantautuu lisää ääniä, melkein kuin askelia. Ihan kuin joku kulkisi asunnon läpi. Sitten eteisestä kuuluu vaimea kolahdus.

     Nukkuuko Margaret edelleen? Onko hän jäänyt vangiksi uneen, josta ei voi herätä?

     Ovelle ilmestyy hahmo, musta varjo yön pimeydessä.

     Silloin Margareta alkaa kirkua.

     Hän kirkuu täyttä kurkkua, vaikka Lena saattaa kuulla - sillä jos tämä on unta, hän haluaa herätä tällä sekunnilla.”

Kuluu kymmenen vuotta, kunnes sama toistuu: taas kerran Östertunasta Berlinparkenin laidalta löytyy nuori yksinhuoltajaäiti murhattuna ja asuntonsa lattiaan naulattuna. Saadakseen murhaajan vihdoin kiinni poliisi kutsuu avukseen vastavalmistuneen profiloija Hanne Lagerlind-Schönin. Vaikka eletään jo vuotta 1986, ei nuoren naisen vieläkään ole helppoa tulla kuulluksi ja otetuksi todesta miesvaltaisella alalla, ja lopulta Hornan murhien selvittäminen saa väistyä, kun pääministeri Olof Palme ammutaan yhtenä helmikuisena iltana keskellä Tukholmaa. Kaikki resurssit keskitetään Palmen murhaajan kiinni saamiseksi, ja yksinhuoltajaäitien kohtalo hautautuu vähitellen arkistojen pohjalle vuosikymmeniksi.

Kun sitten vuonna 2019 Berlinparkenin laidalla sijainneen parkkitalon perustuksista löytyy naisen ruumis, avataan Hornan murhaajan tapaus jälleen kerran. Rikosylikonstaapeli Malin on vasta palannut töihin äitiyslomalta, mutta on päättänyt selvittää totuuden. Mutta onko murhaajaa mahdollista enää löytää näin pitkän ajan jälkeen ja millaisia seurauksia totuudella lopulta on?

 

”Pelko seuraa luultavasti häntä loppuelämän. Se ei päästä otteestaan, vaikka käsien haavat parantuvat ja ihon mustelmat haalistuvat.

     Britt-Marie katselee taloja, tarkastelee laatikkomaisia parvekkeita ja tasakattoja, jotka piirtyvät tummaa taivasta vasten.

     Hänen mieleensä nousee ajatus. Se ei haihdu, vaikka hän kietoo takin tiukemmin ympärilleen ja kiiruhtaa kohti kotia.

     Ei se voi olla pelkkää sattumaa, hän miettii.”

 

Varjokuvat on Camilla Greben neljäs dekkari, ja toisin kuin kolme edeltäjäänsä, joista kaikista on tuntunut puuttuvan se viimeinen jokin, on se vihdoin se dekkari, jolla Grebe nousee ainakin minun suosikkilistani kärkeen. Kirjassa on oikeastaan kaikki, mitä laadukkaalta dekkarilta voi edes odottaa, ja kirjan tunnelma pitää otteessaan ihan loppuun saakka. Perinteisen rikostarinan ohella Grebe tarttuu tälläkin kirjallaan myös yhteiskuntakritiikkiin: siinä missä edeltäjä Horros käsitteli nettimaailman valheellisuutta ja ihmisten itsekeskeisyyttä, pureutuu Varjokuvat tasa-arvoon sekä naisen asemaan yhteiskunnassa ja työelämässä. Jo heti ensimmäisistä luvuista tulee tunne, että tekisi mieli sulkea ovi, käpertyä viltin alle ja lukea Greben uusin heti samalta istumalta - kädessäni kun on ehdottomasti yksi vuoden parhaista dekkareista.

Varjokuvat kuvaa häikäisevän tarkasti muuttuvaa yhteiskuntaa toisen maailman sodan varjostamalta 1940-luvulta nykyhetkeen. Vaikka kaikki muu ympärillä tuntuu muuttuneen moneen kertaan, on yksi asia pysynyt samana: yhä edelleenkään nainen ei voi luoda uraa niin kuin mies tai yhdistää työtä ja perhettä ilman, että joutuu joustamaan jommastakummasta. Siinä missä miehet nostetaan esille, jäävät naiset eräänlaisiksi varjokuviksi, jotka ensin haalistuvat ja lopulta katoavat kokonaan. On yritettävä aina vähän enemmän, todistettava taitonsa kerta toisensa jälkeen - ja silti urasta ja unelmista voi joutua luopumaan vain siksi, että siirsi pois reidelle sopimattomasti asetetun käden.

 

”Sellainen Hanne on - hän janoaa tietoa ja tarinoita.

     Hän pursuaa optimismia ja uskoo kykyihinsä, mutta hän on vasta nuori. On paljon sellaista, mitä hän ei vielä tiedä - Hornan murhaajasta tai elämästä ylipäänsä. Hän ei tiedä, että vahvuus voi äkkiä hajota tomuksi. Että rakkaus ja sen kohde voivat muuttua kahleeksi. Että työ voi tuntua velvollisuudelta ja että hänen oma kehonsa, johon hän on aina pystynyt luottamaan, voi pettää hänet ratkaisevalla hetkellä.

     Hän on siinä mielessä hyvin samanlainen kuin Elsie ja Britt- Marie.

     Niin kuin hekin, hän alkaa vasta aavistaa, millainen synkkyyden Östertunan yllä lepää.”