sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Donna Tartt: Pieni ystävä.

”Ja mitä enemmän hän oli kirjoittanut, sitä enemmän hän oli muistanut, kaikenlaisia satunnaisia pieniä keskustelunpätkiä joita hän oli vuosien mittaan kuullut. Että Robin oli kuollut vain pari viikkoa ennen koulujen kesäloman alkamista. Että sinä päivänä oli satanut. Että samoihin aikoihin seudulla oli tapahtunut pieniä murtovarkauksia, ihmisten vajoista oli varastettu työkaluja; liittyikö se juttuun? Että Robinin ruumiin löytyessä pihalta baptistikirkon iltajumalanpalvelus oli juuri ollut loppumassa ja että ensimmäisiä auttamaan pysähtyneitä oli ollut vanha tohtori Adair - eläkkeellä oleva kahdeksankymppinen lastenlääkäri, joka oli sattunut ajamaan perheineen talon ohi matkalla kotiin. Että isä oli ollut metsästysmajalla ja että saarnaaja oli joutunut ajamaan sinne uutista kertomaan.
     Vaikka en saisi selville kuka hänet tappoi, Harriet ajatteli, saan ainakin selville miten se tapahtui.”


Donna Tartt: Pieni ystävä (The Little Friend, 2002. suom. Eva Siikarla)
Bon, 824 sivua.


Vuosikausia Harriet Dufresnes on odottanut kauhuissaan yhdeksättä syntymäpäiväänsä: hänen isoveljensä oli samanikäinen kuollessaan. Naapurin rouva Fountain oli nähnyt Robinin ensimmäisenä, Robinin joka riippui kaulastaan köydessä Rouva Fountainin ja Dufresnesien taloja erottavan aidan vieressä kasvavan puun alaoksasta. Robinin tennistossujen kärjet roikkuivat velttoina viidentoista sentin päässä ruohikossa, ja talon kuistilla Harriet-vauva heilui kannettavaan keinuunsa sidottuna ja nelivuotias isosisko Allison istui jalkakäytävällä peukalo suussaan ja itseään keinuttaen.

Nyt kaksitoistavuotias Harriet on päättänyt ratkaista veljensä selvittämättömäksi jääneen kuoleman ja herättää samalla henkiin sen onnellisen perheen, jota hän ei itse ikinä oppinut tuntemaan. Isoäiti Edien suru kovettaa kokonaan, äiti Charlotten muuttaa yöpuvussa keskellä päivää lääketokkurassa huoneesta toiseen laahustavaksi haamuksi. Isä Dix muuttaa pian Robinin kuoleman jälkeen Tennesseehen pakoon kodin ahdistavaa ilmapiiriä ja nelivuotias Allison vaipuu puhumattomuuteen ja alkaa jälleen kastella sänkynsä. Siksi äitienpäiväksi Charlotte oli valmistanut ruuaksi kanakroketteja, koko perheen lempiruokaa, johon kukaan ei enää sen päivän jälkeen pystynyt koskemaan. Ja kuin yhteisestä sopimuksesta Robinin kuolinpäivän tapahtumista perheessä ei puhuta koskaan.

Kaupunkia kiertävien huhujen ja omien salapoliisitutkimustensa perusteella Harriet valitsee naapurustosta murhaajan ja ryhtyy toimimaan - mutta hakiessaan hyvitystä veljensä kuolemalle hän unohtaa miettiä, millaisia seurauksia hänen omilla teoillaan voi olla.

”Kun Harriet myöhemmin muisteli tuota päivää, se tuntui olevan juuri se täsmällinen, kristallinen, tieteellinen hetki, jona hänen elämänsä oli kääntynyt kurjuuteen. Eihän hän ollut koskaan ollut oikein onnellinen tai tyytyväinen, mutta hän oli kuitenkin täysin valmistautumaton siihen outoon synkkyyteen, joka häntä odotti. Lopun elämäänsä Harriet muisti vavahtavan, ettei hän ollut ollut tarpeeksi rohkea jäädäkseen vielä yhdeksi iltapäiväksi.”

Pieni ystävä etenee hitaasti, jopa madellen, ja alun herättämä jännitys karisee tarinan edetessä. On töitä, remonttia ja koko ajan kova melu, ja monena iltana ehdin tarttua kirjaan vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti jo mennä nukkumaan ja ajatukset harhailevat tahtomattaankin seuraavan päivän tuntisuunnitelmiin. Olen jo ehtinyt julistaa Pienen ystävän mielessäni ylipitkäksi ja ontoksi kirjaksi, josta olisi samantien pitänyt karsia vähintään puolet, kunnes ajamme viikonlopuksi maalle ja vasta siellä tajuan, miten Tarttia oikeasti pitää lukea: sivu toisensa perään ahmien, kiireettömästi, tunti toisensa perään samalla, kun kärpänen surisee mummolan lämpimän makuuhuoneen ikkunaa vasten. Kahden päivän aikana luen kirjaa lopulta kolmesataa sivua - ja niinkin vähän pelkästään siksi, että välillä on pakko tehdä muutakin. Kun kirjan puolivälissä tarina tuntui ennen kaikkea ylipitkältä, en kahdeksansadan sivun kohdalla olisi halunnut sen loppuvan ollenkaan.

Oikeastaan vasta lopussa tajuan: tiettyä loppuratkaisua tärkeämpää tässä kirjassa on tunnelma, Mississippin kuumien kesäpäivien kuvaus sekä muotokuva perheestä, jonka suru repii hajalle. Silti tämänkin Tarttin kanssa on samoin kuin kahden aiemmin lukemani: sama sisältö olisi toiminut paremmin lyhyemmässä paketissa.

Ehkä se on syvä etelä, pikkukaupunkikuvaus, lapsen näkökulma tai ihan vain rotujen ja luokkien väliset jännitteet, mutta jostain syystä Pieni ystävä tuo jo heti kirjan alussa mieleen Kuin surmaisi satakielen. Ihan niin kuin Harpen Leelläkin myös Tarttin kirja sijoittuu aikaan, jossa mielikuvituksen ja leikkien maailma on juuri lipumassa pois mutta jossa elämässä on silti edelleen häivähdys lapsuutta.

”Mutta se oli uni menneestä elämästä, ei tulevasta. Nykyinen elämä: ruosteenruskeita magnolianlehtiä, jäkälän peittämiä kukkaruukkuja, mehiläisten tasainen surina kuumassa iltapäivässä ja hautajaisvieraiden kasvoton mumina. Mutaa ja niljaista ruohoa hänen sivuun potkaisemansa rikkinäisen tiilen alla. Harriet tarkasteli maassa olevaa rumaa läikkää hyvin keskittyneesti, aivan kuin se olisi ainoa todellinen asia koko maailmassa - niin kuin se tavallaan olikin.”

perjantai 6. syyskuuta 2019

Sarah Winman: Merenneidon vuosi.

”Jokainen heistä ajattelee rakkautta. Mennyttä ja tulevaa rakkautta. Vanha nainen nukahtaa ensimmäisenä. Hän nukahtaa kuutamoiset huulet huulillaan, piikkiherneen ja kiinalaisen teen makean tuoksun kuiskiessa hänelle tarinoita nuoruudentäyteisestä ajasta. Nuori nainen, joka tuoksuu leivältä, ajattelee että rakkaus on kuin hiiva. Se tarvitsee aikaa kehittyäkseen. Se on monimutkaista. Hän ajattelee että olisi helpompaa hankkia koira. Kauempana rannikolla, talossa jonka nimi on Mennyttä miestä, nuori kalastaja ajattelee vain tätä naista. Hän ajattelee että rakkaus on kuin meri, kaunis ja vaarallinen mutta sellainen jonka haluaisi tuntea. Ja rantamökissä nuori mies sytyttää tupakan. Hän imaisee kaksi kertaa, ensin suruun ja sitten iloon. Hän ajattelee naista nimeltä Missy Hall. Kerrankin muisto tuntuu hyvältä. Kuu laskee puiden taa ja valot sammuvat.”


Sarah Winman: Merenneidon vuosi (The year of Marvellous Ways, 2015. suom. Aleksi Milonoff)
Tammi, 313 sivua.


Odottaa, sitä Marvellous Ways todellakin osaa. Hänen isänsä oli merimies ja äiti merenneito, ja lähes koko elämänsä, kaikki melkein yhdeksänkymmentä vuotta, hän on asunut syrjäisessä joenpoukamassa Cornwallissa, odottaen jotain. Viimeisin viesti on tullut Marvellousille Jackin unen kautta: odota, sillä se on tulossa. Niinpä Marvellous avaa rantamökin oven, tuon hukattujen vuosien heilurin, ja valmistaa mökin vieraaseen. On kaksikymmentäviisi vuotta siitä, kun Jack viimeksi lupasi tulla takaisin ja aina hän on palannut.

”Oli laskuveden aika. Marvellous haistoi meren mudan, lempihajunsa, verensä hajun, niin kuin hän itse uskoi. Hän keräisi kattilallisen sydänsimpukoita ja höyryttäisi ne tulella ja tuli polttaisi pienen reiän yöhön. vesi herahti kielelle. Marvellous kompastui ja kaatui oratuomen viereen, mutta otti vahingon takaisin poimimallataskut täyteen marjoja. Hän näki valon loistavan vankkureistaan. Kumma kyllä hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Älä ikinä tule vanhaksi, hän kuiskasi itselleen."

Ja sitten saapuu Drake, ilman meritähtiä, huhuja, askelia, lähes näkymättömänä, lähes kuolleena. Sydämen paikalla Drakella on pelkkä tyhjä aukko ja takaisin Englantiin häntä ajavat Ranskassa vainoavat muistot kasvoista ja palaavien hiusten kitkerästä hajusta. Koska ajasta maihinnousun jälkeisessä Normandiassa ei voi päivänvalossa puhua ja se ainoa jäljellä oleva on kadonnut Thamesin mukana, päättää Drake nyt täyttää lupauksen, jonka antoi kolme vuotta aiemmin. Tohtori Arnold, Cornwall, lukee kuoressa Ranskan maaperän tuhrimalla käsialalla, ja ollakseen edes vähän parempi ihminen Drake hyppää junaan.

Olen odottanut sinua, sanoo Marvellous, ja kantaa Draken, nuoren sotilaan, rantamökkiinsä. Vasta vähän myöhemmin hän alkaa puhua: Jackista ja menneisyydestä, kolmesta rakkaudesta, neljästäsadastaseitsemästätoista maailmaan saattamastaan lapsesta joista yksikään ei ollut oma, merenneidosta, yksinäisyydestä ja unista. Unien opastamana Marvellous avaa sydämensä Drakelle, ensimmäistä kertaa vuosikausiin, ja tuomenmarjaviinin äärellä kerrottujen tarinoiden kautta he molemmat alkavat pikku hiljaa kursia kokoon sitä, mikä on särkynyt.

Elämä muuttuu, jos näkee merenneidon, niin sanotaan.

”Sydämesi on tämän kokoinen, Missy sanoi ja kuljetti etusormeaan hänen kämmenensä ympäri. Rakasta aina sopivasti.
     Paljonko on sopivasti?
  Sen verran kuin jaksat. Silloin kun sattuu, rakastaa liikaa. Sopivasti, ei liikaa. Kourallinen riittää, muuten on pulassa. Tajuatko? Kuunteletko vai nukutko?
     Kuuntelen.
     Mitä minä sanoin?
     Että älä ikinä päästä irti.”

Merenneidon vuosi on puoliksi tarina sodan rikkomista ihmisistä, kaipuusta, rakkaudesta, surusta ja toisiinsa limittyvistä elämistä, ystävyydestä ja yksinäisyydestä, toisaalta satu, jossa pyhimykset supattelevat, joki kuiskii ja mikä tahansa on mahdollista. Kirjassa on paljon samaa kuin Winmanin esikoisessa Kani nimeltä jumalassa: se kuvailee, lumoaa kielellään ja sitä ihan niin kuin aiempaa Winmaniakin ei voi olla rakastamatta. Vaikka Merenneidon vuosi on näennäisen hurmaava ja höyhenenkevyt, vaatii kirja kuitenkin lukijaltaan jonkin verran. Lue vihjeet, muista ja tulkitse ja palaa tarvittaessa takaisin lähtöruutuun, sillä kaikki tässä kirjassa - niin kuin elämässä ylipäätään - liittyy toisiinsa. 

Merenneidon vuosi on kirja niille, jotka vielä uskovat merenneitoihin, laineiden lauluihin ja siihen, että lopulta kaikki kyllä järjestyy. Tai ehkä tämä on vielä enemmän kirja meille, jotka asuntolainahuolet, pätkätyöt ja sairastelukierre ovat kuljettaneet niistä mahdollisimman kauas. Joskus tekee hyvä uskoa, että toivoa on.

”Ja Drake olisi halunnut puhua sodasta, mutta aurinko hiipi jo puiden ylle eikä sitä yhtä päivää Ranskassa voinut muistella päivänvalossa. Hän sytytti tupakan ja nousi. Päästyään ovelle hän pysähtyi. Ennen kuin Drake ehti esittää kysymyksen, Marvellous yllättäen vastasi hänelle. Sinuun, hän sanoi painokkaasti. Minä uskon sinuun.”

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Kuukauden vege: Beanit satay riisillä.


Syyskuun vegenä kokataan aasialaistyylistä kastiketta uusista Beanitin härkäpapusuikaleista. Itse kastike valmistuu kymmenessä minuutissa, joten jos jaksaa odottaa riisin kypsymisen verran, sopii tämä ruoka mainiosta myös siihen kiireisimpään keskiviikkoiltaankin.


BEANIT SATAY RIISILLÄ

1 pkt Beanit härkäpapusuikaleita
1 tlk kookosmaitoa
100 g satay-kastiketta
1 dl suolapähkinöitä
kevätsipulia
riisiä


Keitä riisi valmiiksi ohjeen mukaan. Paista härkäpapusuikaleita öljyllä pannussa muutaman minuutin ajan niin, että suikaleet saavat vähän väriä. Lisää satay-kastike, kiehauta pikaisesti ja kaada sitten joukkoon kookosmaito. Kastike voi vielä porista hetken matalalla lämmöllä, mutta älä enää varsinaisesti keitä. Lisää joukkoon suolapähkinät ja kevätsipuli ja sekoita. Tarjoa riisin ja vaalean leivän kanssa.


Jotain muuta nopeaa kasvisruokaa arkeen?
Kokeile vaikka
nuudelisalaattikulhoa,
paistettua riisiä ja kasviksia
tai
kasvis-linssikeittoa.