maanantai 30. syyskuuta 2019

Mitä maksaa nelihenkisen perheen viikon ruuat?


Enemmän blogeja lukevat ovat varmaan viime kuukausina törmänneet useampaan postaukseen siitä, miten paljon ruokaa menee rahaa viikossa. Näitä rahapostauksia luen itsekin ihan supermielelläni, ja on ollut älyttömän kiinnostavaa törmätä sekä opiskelijabudjetin ruokaviikkoihin että viikkoihin, joissa iso osa ruuista syödään ulkona. Meidän tavallinen arkiruokaviikko sijoittuu varmaan jonnekin noiden kahden välimaastoon, sillä jos ulkona syömiset lasketaan pois, meidän tavoitteemme on selvitä kuukauden ruokamenoista 500 eurolla. Viime viikon ruokalasku näytti tältä.

Maanantai 23.9. 
Mies on käynyt sunnuntaina S-marketissa hakemassa arkiviikon puuttuvat ruokatarvikkeet sekä ainekset sunnuntai-illan pizzaan. Kaupassa kului 35,95 euroa. Aamupalaksi pojat sekä mies syövät puuroa sekä maitoa ja voileipää, minä perinteisen kurkku-juustoruisleipäni, appelsiinimehua ja kupin kahvia. Lounaan pojat saavat koulussa ja päiväkodissa, samoin välipalan. Mies syö töissä lounaaksi sunnuntailta jäänyttä kasviswokkia ja paistettua riisiä, minä koulussa muusia, soijamakkaraa ja kasviksia sekä ennen kokousta vielä juusto-rucolavoileipää ja kahvia.

Minulla on kokouspäivä, joten mies joutuu hoitamaan molempien poikien haut sekä isomman viennin ja haun kuvataidekouluun. Härdelliä helpottaakseni olen tehnyt illallisen edellisenä päivänä valmiiksi, joten ruuaksi lämmitämme valmiin kasvis-linssikeiton. Iltapalaksi pojat syövät karjalanpiirakoita, päärynää ja mandariinia, minä ruisleivän halloumilla ja kasviksilla sekä viinimarjoja pakkasesta.

Arkiruokien kauppalasku sunnuntailta: 35,95 euroa


Tiistai 24.9.
Aamulla syömme perinteiset: miehelle ja pojille puuroa ja voileivät, minulle voileipä, tuoremehua ja kahvia. Lounaalla mies syö edelleen sunnuntaista kasviswokkia paistetulla riisillä, minä koulussa kasviskeittoa ja kurkkuvoileipiä. Illalliseksi teen boltseista ja tomaattimurskasta tomaattikastikkeen, jota syömme spagetin ja salaatin kanssa. Iltapalaksi pojat syövät banaaneista, mansikoista, viinimarjoista ja kauramaidosta tekemääni smoothieta sekä voileipiä, minä syön ruisleivän juustolla ja kasviksilla, pojilta jääneen smoothien sekä yhden rivin kaapista löytynyttä suklaata.


Keskiviikko 25.9.
Aamu alkaa tavallisesti kolmella puuroannoksella, yhdellä kupillisella kahvia sekä voileivillä. Koulussa syön oikeastaan aina kasvisruokaa, mutta nyt en pysty vastustamaan kaalilaatikkoa, jota syön lounaaksi. Mies käy työpäivän aikana lounaalla ja kahvilla yliopistolla, poikien ruuat tarjoaa kunta ja valtio. Töiden jälkeen käyn pikaisesti lähikaupassa hakemassa purkin maitoa, leipää, salaattia, kurkun ja hedelmiä, ostokset tulevat maksamaan 9,05 euroa. Myös mies tulee kotiin kaupan kautta mukanaan jälkkärimuffinit kaikille. Illalliseksi teen riisi-tonnikala-kananmunasalaattia, ja iltapalaksi syömme jogurttia, leipää ja marjoja.

Jääkaapin täydennys lähikaupassa: 9,05 euroa
Miehen lounas yliopistolla 5,95 euroa, tee ja pulla 3,60 sekä muffinit 3,95 euroa 


Torstai 26.9.
Aamulla syömme jälleen puuroa, voileipiä, kahvia ja mehua. Yleensä lounastan torstaisin kaupungilla ja otan hetken omaa aikaa, mutta tälle viikolle on tullut sijaisuus, joten syön töissä pikaisesti tiistaisen spagetin ja boltsikastikkeen loput sekä lohdutukseksi palan opehuoneen pöydälle tuotua suklaakakkua. Mies syö lounaan yliopistolla. Illalliseksi teen feta-papu-kasviskiusauksen sekä salaatin, ja iltapalana syömme voileipää ja rahkaa tai marjoja. Illalla mies käy vielä Prismassa hakemassa viikonlopun ruokatarvikkeet. Kaupassa menee rahaa 57,17 euroa.

Miehen lounas yliopistolla: 5,95 euroa
Viikonloppuruokien kauppalasku: 57,17 euroa


Perjantai 27.9.
Mies lähtee aamujunalla työmatkalle Helsinkiin. Me syömme nopeat aamupuurot ja voileivät ennen töitä, koulua ja päiväkotia. Töissä lämmitän lounaaksi edellisen päivän kasviskiusauksen loput, mies nappaa vauhdissa mukaansa Picnicin patongin ja veden ja käy ennen kotiin lähtöä vielä Burger Kingillä. Minä teen pojille ja itselleni illalliseksi pastasalaatin ja lämmitän sen kanssa pinaattilettuja. Valon kaupungissa ostan pojille metrilakua. Illalla syömme vielä hedelmiä sekä sipsejä, dippikastiketta ja viinirypäleitä.

Miehen syömiset työmatkan aikana: 18,10 euroa
Metrilaku pojille: 5 euroa


Lauantai 28.9.
Aamupalaksi syömme perinteisten lisäksi viinirypäleitä ja tekemääni tomaatti-sipulimunakasta. Aamupäivä menee pyykätessä ja pötkötellessä, ja ruuan laittamisen sijaan menemme koko perhe lounaalle keskustan Muang Thaihin. Välipalaksi pojat syövät voileivät ja lauantaikarkkinsa, ja illalliseksi laitan kylmäsavulohipastaa ja salaattia. Myöhemmin illalla pojat syövät vielä iltapalaksi loput viinirypäleet ja banaania ja minä voileivän.

Neljän hengen lounas thaimaalaisessa: 38 euroa


Sunnuntai 29.9.
Aamupalalle leivon sämpylöitä vakio-ohjeellani ja syömme niitä vielä lounaalla kasvissosekeiton kanssa.Välipalaksi teen smoothien banaanista, marjoista ja kauramaidosta. Illalliseksi syömme kanafileitä sekä uunissa paahdettuja juureksia. Iltapäivällä suunnittelemme seuraavan viikon ruuat ja ostoslistan ja mies pyörähtää taas Prismassa: ensi viikolla ruokalistalla on ainakin kalakeittoa ja beanit-pastaa. Iltapalaksi pojat syövät rahkaa ja voileivät, mies ja minä voileivät sekä makeanhimoon pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä.


Viikon ruuat ja juomat nelihenkiseltä perheeltä: 182,72 euroa.

Viikon ruokiin kului siis meidän nelihenkiseltä perheeltä yhteensä 182,72 euroa. Oikeastaan olen vähän yllättynyt ainoastaan siitä, miten paljon kaikkeen pieneen extraan kului rahaa - ruokakaupasta ja niistä kotona tehtävistä ruuista ja välipaloista kun selviämme yleensä suhteellisen halvalla. Yleensä käymme koko perheellä ulkona syömässä keskimäärin kaksi kertaa kuussa ja kun nyt samalle viikolle osui sen lisäksi miehen työmatka, ylittyi meidän viikkobudjetiksi suunniteltu 150 euroa muutamalla kympillä. Ensi viikolla sitten säästämme ja käymme vaihteeksi vaikka mummolassakin syömässä.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Kuinka usein?


Sain blogikriisipostaukseeni Maikilta toiveen toteuttaa jo useammassa blogissa kiertäneen Kuinka usein? -haasteen. Jos siis mielikuva minusta supersiistinä kodinhengettärenä särkyy, niin se on täysin tämän syytä.


Kuinka usein..

Vaihdat lakanat. Kahden viikon välein.

Vaihdat pyyhkeet. Kylpypyyhkeet puolentoista viikon välein, käsipyyhkeet tarpeen mukaan useammin.

Peset hiukset. Joka toinen päivä.

Soitat isälle/äidille. Äiti on soittanut minulle aika tarkalleen joka kolmas ilta, joten jos äiti ei ehdi soittaa, soitan yleensä sinnepäin neljäntenä päivänä. Lisäksi viestitellään, laitetaan kuvia ja soitellaan tarpeen mukaan useamminkin. Isälle soitan, kun on jotain asiaa.

Näet vanhempiasi. Riippuu paljon, miten paljon muuta ohjelmaa meillä on viikonlopuille. Yleensä pyritään ajelemaan kumpaankin mummolaan keskimäärin puolentoista kuukauden välein. Isovanhemmat käyvät meillä harvemmin.

Käyt leffassa. Todella harvoin, ehkä kerran vuodessa. Olen superhuono menemään leffaan yksin ja yhtä huono pyytämään lapsenvahtia. Viimeksi kävin katsomassa How to train your dragon -elokuvan esikoisen kanssa joskus talvella, miehen kanssa kävimme katsomassa Queen-elokuvan viime jouluna.

Föönaat hiukset. Yleensä aina, kun olen pessyt ne.

Putsaat lattiakaivot. Todella harvoin, ihan vain silloin, kun on pakko.

Käyt metsässä. Ehkä parin kuukauden välein. Retkelle lähdemme aika harvoin, joten metsässä tulee käytyä pääasiassa silloin, kun olemme anoppilassa maalla.

Käyt suihkussa. Joka ilta.

Sanot läheisille, että rakastat heitä. Pojille ihan joka päivä ja monta kertaa. Miehelle harvemmin.

Sanot miehellesi rakastavasi tätä. Liian harvoin.

Tarkistat kuivakaapin sisällön. Vähintään pari kertaa viikossa, kun teen ruoka- ja ostoslistaa - yleensä pyritään käyttämään mahdollisimman paljon jo ostettuja tuotteita ja kehittelemään tulevia ruokia sen ympärille, mitä kaapissa jo on.

Luuttuat lattiat. Ehkä keskimäärin parin, kolmen viikon välein.

Peset vessan. Rehellisesti sanottuna en koskaan, sillä tämä on se kotityö, jonka olen delegoinut kokonaan miehelle ihan sillä verukkeella, että useamman vuoden hotellisiivoojaurani aikana olen saanut jo oman tilini hetkeksi täyteen. Toinen miehelle delegoimani kotityö on muuten roskien vienti, jonka teen ainoastaan miehen työmatkojen aikana pakon edestä.

Puhdistat liesituulettimen. En ikinä, sillä myös tämän hoitaa mies (ehkä kerran vuodessa).

Syöt noutoruokaa. Ehkä kerran kuussa. Meille kuljettaa kyllä sekä Wolt että Foodora, mutta nyt ei olla tilattu mitään pitkiin aikoihin, koska ruoka on muutaman kerran ehtinyt jo kuljetuksen aikana jäähtyä ja sitä on saanut odottaa aika kauan. Jos siis syödään noutoruokaa, tarkoittaa se yleensä lähipitseriasta haettua pizzaa.

Valehtelet. Valkoisia valheita varmaan aika useinkin esimerkiksi silloin, kun kolmevuotias kysyy, miksi äidin suukossa tuoksuu karkki (”se on huulirasvaa”). Muuten harvoin - ainakin uskoisin.

Riitelet suhteessa. Kinastelemme miehen kanssa kyllä lähes päivittäin, sillä olemme eri mieltä monesta asiasta aina politiikasta musiikin kautta jopa lastenkasvatukseen. Harvemmin kuitenkin otamme yhteen ihan kunnolla, sillä päästelemme (tai päästelen) höyryjä ihan reaaliajassa.

Sheivaat. Kerran viikossa tai kahdessa riippuen siitä, onko kesä vai talvi.

Vaihdat hammasharjan. Ehkä kolmen kuukauden välein.

Käyt kirjastossa. Kerran viikossa tai kahdessa yleensä viimeistään silloin, kun pitää noutaa joku minulle tullut varaus.

Peset peitot ja tyynyt. En ikinä (apua!).

Syöt herkkuja. Lähes päivittäin jotain, vaikka nyt olenkin vaihtanut iltaherkkuni kuivattuihin hedelmiin. Varsinaisen karkkipäivän pidän poikien kanssa lauantaisin. Mun heikkous on nimenomaan karkki, sillä leivonnaisia syön tosi harvoin. Kerralla en kuitenkaan syö paljoa, kourallinen karkkia taltuttaa jo sokerinhimon.

Soitat anopille. En koskaan. Jos on asiaa, laitan viestin.

Peset rintsikat. Pitääkin laittaa heti pesuun...

Leivot. Laitan ruokaa kerran päivässä ja viikonloppuisin kahdesti, joten en juuri jaksa innostua leipomisesta. Makeita leivonnaisia meillä myös kuluu aika hitaasti, joten niitä tulee siksikin tehtyä aika harvoin. Ehkä kerran kuussa teen aamupalalle tuoreita sämpylöitä, muuten leivon lähinnä juhliin.

Siivoat jääkaapin. Kerran vuodessa pakastimen sulatuksen yhteydessä.

Käyt puntarilla. Harvoin, ehkä kerran kuussa?

Komennat miestäsi. Apua, varmaan päivittäin.

Syöt irtokarkkeja. Kerran viikossa tai kahdessa.

Vierailet isovanhempiesi luona. Mun viimeinenkin isovanhempi kuoli yli kymmenen vuotta sitten, joten en koskaan.

Peset pyykkiä. Sitä mukaan, kun pyykkikone täyttyy. Vaatteita pesen keskimäärin kolmen päivän välein, lakanapyykkiä joka toinen viikko ja pyyhkeitä siinä välissä.

Imuroit kotisi. Vähintään joka toinen päivä ihan jo siitä syytä, että silloin ei tarvitse tehdä isompaa siivousta niin usein.

Perheessä kinataan vaatetuksesta. Kolmevuotiaan kanssa lähes päivittäin. Viime aikoina Pikkuveljen on ollut erityisen vaikea tajuta, että on jo liian kylmä K- Raudan mainoslippikselle ja on pakko laittaa pipo. Pikkuveli on muutenkin paljon tarkempi siitä, mitä kelpuuttaa päälleen etenkin verrattuna tokaluokkalaiseen, joka shoppailun sijaan nimeomaan toivoo, että minä hankin pojan kaikki uudet vaatteet. Esikoisen kanssa keskustellaan oikeastaan ainoastaan ulkohousujen tarpeellisuudesta.

Käyt hammaslääkärissä. Kävin viimeksi kaksi vuotta sitten enkä nyt ihan heti koe tarvetta mennä uudestaan. Mulla on hyvät hampaat, elämäni ensimmäinen reikä paikattiin tuolloin kaksi vuotta sitten.

Käyt kaupassa. Ehkä kerran viikossa. Mies hoitaa meillä ruokaostokset, koska on perheen ainoa, jolla on ajokortti. Nykyään en muutenkaan mene kauppaan pelkästään kiertelemään ja katselemaan vaan aina oikeasti etsimään jotain. Tällä filosofialla on säästynyt aika iso summa rahaa (ja luontoa).

Peset ikkunat. Kahdesti vuodessa, keväisin ja syksyisin. Nyt tosin ikkunoiden määrän lisäännyttyä sekä remontin pitkittyessä tuntuu, että tänä syksynä en ehkä kykene.

Vaihdat sukat. Päivittäin.

Olet eri mieltä miehen kanssa. Päivittäin.

Ostat uusia vaatteita. Silloin, kun oikeasti tarvitsen jotain eli harvemmin kuin kerran kuussa.

Siivoat. Päivittäin ylläpitosiivousta ja tavaroiden keräilyä. Keskimäärin joka toinen päivä myös imuroin ja kerran viikossa pyyhin pintoja. Isomman siivouksen teen harvemmin, ehkä kerran kuussa.

Olet tehnyt raskaustestin. Viimeksi yli neljä vuotta sitten, kun siihen piirtyivät Pikkuveljen kaksi viivaa.

Tarkistat toimiiko palovaroitin. En juuri koskaan. Toisaalta nyt uuteen asuntoon hankimme uudet palovaroittimet, joten ei ole ollut tarvettakaan. Edelliset olivat vuodelta 2006, joten tarkistus oli unohtunut edelliseltäkin asukkaalta.

Peset autosi. Ajokortittomana olen delegoinut tämänkin miehelle. Mies pesettää auton ehkä kahdesti vuodessa. Viimeksi palkkasi pojat hoitamaan homman euron palkalla. 

Käyt läpi vaatekaapin ja mut kaapit. Kerran, pari vuodessa ennen kirppisprojektia.

Siivoat lääkekaapin. Ehkä kerran vuodessa.

Puhdistat hiukset harjasta. Tarpeen mukaan.

tiistai 24. syyskuuta 2019

Pieniä parempia valintoja: Vaatelainaamo Vaatepuu.


Ensi viikolla luvassa työpaikan juhlat, joihin olisi kiva laittaa päälle jotain uutta? Postilaatikkoon kolahti kutsu karonkkaan, jonka pukukoodina on tumma puku eikä vaatekaapista löydy mitään siihen sopivaa? Omaa arkityyliä tekisi mieli päivittää muttei kuitenkaan huvittaisi ostaa mitään liian radikaalia, joka ehkä kuitenkin hautautuu kahden käyttökerran jälkeen vaatekaapin perälle ja kulkeutuu lopulta uudenveroisena kirpputorille?

Juuri näihin tilanteisiin sopii kuun alussa Jyväskylään laajentanut Vaatelainaamo Vaatepuu, kaupunkilaisten yhteinen vaatekaappi, joka löytyy nykyään Koto Designmarketin yhteydestä.

Vuonna 2013 perustetun vaatelainaamo Vaatepuun idea on yksinkertainen: toimia ikään kuin kaupunkilaisten omana vaatekirjastona, jonka avulla omaa tyyliä voi päivittää tai piristää ilman, että hankkii yhtään mitään uutta. Valikoimaan kuuluu vaatteiden lisäksi kaulakoruja, sormuksia, huiveja, hattuja, laukkuja ja korvakoruja, ja kokoelma käsittää noin 4000 tuotetta sekä kotimaisilta että pohjoismaisilta tuotemerkeiltä. Vaatepuu on suunnattu naisille, jotka arvostavat vaatteissa ja asusteissa laatua mutta jolle on tärkeää myös tietty ekologisuus, kestävä kehitys ja eettiset arvot - kaikkea kun ei todellakaan kannata hankkia uutena tai edes itselle. Samalla Vaatepuun ideologiaan kuuluu halu opastaa ihmisiä tekemään parempia ja harkitumpia ostopäätöksiä ja kertakäyttömuodin hankkimisen sijaan ohjata ihmisiä rakentamaan sellaista vaatekaappia, jossa on aina jotain päällepantavaa.

Vaatepuun Se juttu on silti kuitenkin ennen kaikkea tietty ajatustavan muutos: oikeastaan vaatteisiin tulisi suhtautua niin kuin kirjoihin. Ihan samalla tavalla kun hankimme omaan kirjahyllyymme vain ne klassikot ja kestosuosikit, joihin tiedämme palaavalle vielä vuosienkin päästä, ja lainaamme muut kirjastosta, ei myöskään vaatteita, joita ei käytä joka päivä tai joka viikko, tarvitse omistaa itse ja sen oman tyylinen voi hyvin päivittää fiiliksen ja sesongin mukaan ilman, että tarvitsee varsinaisesti hankkia yhtään mitään. Kestääkseen käyttökerrasta toiseen ja käyttäjältä toiselle pitää vaatteen toki myös olla laadukas. Jollain tavalla Vaatepuun ideologia haastaa myös meitä miettimään omia kulutustottumuksiamme: haenko niihin työpaikan juhliin mekon halpavaateliikkeestä sillä riskillä, että se unohtuu juhlien jälkeen vaatekaapin perälle, vai käytänkö saman summan lainatakseni jotain laadukkaampaa, jonka myöhemmin palautan?

Ja tässä jos missä ajatustavan muutokselle on huutava tarve: tällaisenaan vaateteollisuus on maailman toiseksi pahin saastuttaja.

Vaatepuu tarjoaa sekä määräaikaisia puolen vuoden jäsenyyksiä sekä mahdollisuuden tehdä satunnaisia kertalainoja yksittäisiä tilaisuuksia varten ilman mitään pidempiä sitoumuksia. Lainaamon pisteisiin pohjautuva jäsynyysmalli pyrkii siihen, että jokainen voi räätälöidä jäsenyydestään juuri itselleen ja omiin lainatarpeisiinsa sopivan ja että yksittäisen vaatteen lainaaminen tulee halvemmaksi kuin kertalainaperiaatteella. Kaikki vaatepuun tuotteet on pisteytetty niiden arvon ja kunnon mukaan: iltapuvun tai design-tuotteen lainaaminen kuluttaa enemmän pisteitä kuin vaikkapa collegemekon tai legginsien. Oman jäsenyytensä voi siis rakentaa sen perusteella, lainaako ennemmin arkivaatteita vai arvokkaampia vaatteita esimerkiksi juhlia varten. Halvimmillaan puolen vuoden jäsenyyden saa sadallaviidelläkympillä, jolla voi koko jäsenyyden ajan lainata joka viikolle esimerkiksi yhden uuden rennomman paidan ja korvakorut. Tuotteet palautetaan laina-ajan jälkeen pestyinä ja huollettuina, ja samalla voi jälleen täydentää vaatekaappiaan uudella päällepantavalla sen mukaan, kuinka monen pisteen jäsenyyden on hankkinut. Käytännössä vaatekaappiinsa saa siis puoleksi vuodeksi joka viikolle jotain uutta 25 euron kuukausihintaan - sillä samalla hinnalla, millä halpavaateliikkeestä saa yhden uuden heräteostoksena mukaan napatun paidan.

Vaatepuun valikoimaan vaihtelevuutta tuo se, että lainaamon tuotteet kiertävät eri kaupunkien toimipisteiden välillä: joka kuukausi lainaamon rekeiltä löytyy myös jotain ihan uutta. Täällä Jyväskylässä valikoimaa pääsee hypistelemään Yliopistonkadulla Kotossa Vaatepuun aukioloaikoina aina perjantai-iltaisin klo19-21 sekä lauantaiaamupäivisin klo 9-11, ja koko valikoiman voi tarkastaa kätevästi netistä.

Entä jos lainaamaansa asuun tai asusteeseen sitten rakastuu ihan totaalisesti eikä sitä haluaisi millään palauttaa takaisin? Siinä tapauksessa voi aina kysyä, voisiko sen lunastaa ihan kokonaan itselleen. Aika hyvä keino varmistaa, että sinne omaan vaatekaappiin pääty pelkästään niitä todellisia luottovaatteita.


Pieniä parempia valintoja -postaussarjassa esitellään niitä arjen ympäristöystävällisiä valintoja, joita kuka tahansa voi tehdä suhteellisen helposti:

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Donna Tartt: Pieni ystävä.

”Ja mitä enemmän hän oli kirjoittanut, sitä enemmän hän oli muistanut, kaikenlaisia satunnaisia pieniä keskustelunpätkiä joita hän oli vuosien mittaan kuullut. Että Robin oli kuollut vain pari viikkoa ennen koulujen kesäloman alkamista. Että sinä päivänä oli satanut. Että samoihin aikoihin seudulla oli tapahtunut pieniä murtovarkauksia, ihmisten vajoista oli varastettu työkaluja; liittyikö se juttuun? Että Robinin ruumiin löytyessä pihalta baptistikirkon iltajumalanpalvelus oli juuri ollut loppumassa ja että ensimmäisiä auttamaan pysähtyneitä oli ollut vanha tohtori Adair - eläkkeellä oleva kahdeksankymppinen lastenlääkäri, joka oli sattunut ajamaan perheineen talon ohi matkalla kotiin. Että isä oli ollut metsästysmajalla ja että saarnaaja oli joutunut ajamaan sinne uutista kertomaan.
     Vaikka en saisi selville kuka hänet tappoi, Harriet ajatteli, saan ainakin selville miten se tapahtui.”


Donna Tartt: Pieni ystävä (The Little Friend, 2002. suom. Eva Siikarla)
Bon, 824 sivua.


Vuosikausia Harriet Dufresnes on odottanut kauhuissaan yhdeksättä syntymäpäiväänsä: hänen isoveljensä oli samanikäinen kuollessaan. Naapurin rouva Fountain oli nähnyt Robinin ensimmäisenä, Robinin joka riippui kaulastaan köydessä Rouva Fountainin ja Dufresnesien taloja erottavan aidan vieressä kasvavan puun alaoksasta. Robinin tennistossujen kärjet roikkuivat velttoina viidentoista sentin päässä ruohikossa, ja talon kuistilla Harriet-vauva heilui kannettavaan keinuunsa sidottuna ja nelivuotias isosisko Allison istui jalkakäytävällä peukalo suussaan ja itseään keinuttaen.

Nyt kaksitoistavuotias Harriet on päättänyt ratkaista veljensä selvittämättömäksi jääneen kuoleman ja herättää samalla henkiin sen onnellisen perheen, jota hän ei itse ikinä oppinut tuntemaan. Isoäiti Edien suru kovettaa kokonaan, äiti Charlotten muuttaa yöpuvussa keskellä päivää lääketokkurassa huoneesta toiseen laahustavaksi haamuksi. Isä Dix muuttaa pian Robinin kuoleman jälkeen Tennesseehen pakoon kodin ahdistavaa ilmapiiriä ja nelivuotias Allison vaipuu puhumattomuuteen ja alkaa jälleen kastella sänkynsä. Siksi äitienpäiväksi Charlotte oli valmistanut ruuaksi kanakroketteja, koko perheen lempiruokaa, johon kukaan ei enää sen päivän jälkeen pystynyt koskemaan. Ja kuin yhteisestä sopimuksesta Robinin kuolinpäivän tapahtumista perheessä ei puhuta koskaan.

Kaupunkia kiertävien huhujen ja omien salapoliisitutkimustensa perusteella Harriet valitsee naapurustosta murhaajan ja ryhtyy toimimaan - mutta hakiessaan hyvitystä veljensä kuolemalle hän unohtaa miettiä, millaisia seurauksia hänen omilla teoillaan voi olla.

”Kun Harriet myöhemmin muisteli tuota päivää, se tuntui olevan juuri se täsmällinen, kristallinen, tieteellinen hetki, jona hänen elämänsä oli kääntynyt kurjuuteen. Eihän hän ollut koskaan ollut oikein onnellinen tai tyytyväinen, mutta hän oli kuitenkin täysin valmistautumaton siihen outoon synkkyyteen, joka häntä odotti. Lopun elämäänsä Harriet muisti vavahtavan, ettei hän ollut ollut tarpeeksi rohkea jäädäkseen vielä yhdeksi iltapäiväksi.”

Pieni ystävä etenee hitaasti, jopa madellen, ja alun herättämä jännitys karisee tarinan edetessä. On töitä, remonttia ja koko ajan kova melu, ja monena iltana ehdin tarttua kirjaan vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti jo mennä nukkumaan ja ajatukset harhailevat tahtomattaankin seuraavan päivän tuntisuunnitelmiin. Olen jo ehtinyt julistaa Pienen ystävän mielessäni ylipitkäksi ja ontoksi kirjaksi, josta olisi samantien pitänyt karsia vähintään puolet, kunnes ajamme viikonlopuksi maalle ja vasta siellä tajuan, miten Tarttia oikeasti pitää lukea: sivu toisensa perään ahmien, kiireettömästi, tunti toisensa perään samalla, kun kärpänen surisee mummolan lämpimän makuuhuoneen ikkunaa vasten. Kahden päivän aikana luen kirjaa lopulta kolmesataa sivua - ja niinkin vähän pelkästään siksi, että välillä on pakko tehdä muutakin. Kun kirjan puolivälissä tarina tuntui ennen kaikkea ylipitkältä, en kahdeksansadan sivun kohdalla olisi halunnut sen loppuvan ollenkaan.

Oikeastaan vasta lopussa tajuan: tiettyä loppuratkaisua tärkeämpää tässä kirjassa on tunnelma, Mississippin kuumien kesäpäivien kuvaus sekä muotokuva perheestä, jonka suru repii hajalle. Silti tämänkin Tarttin kanssa on samoin kuin kahden aiemmin lukemani: sama sisältö olisi toiminut paremmin lyhyemmässä paketissa.

Ehkä se on syvä etelä, pikkukaupunkikuvaus, lapsen näkökulma tai ihan vain rotujen ja luokkien väliset jännitteet, mutta jostain syystä Pieni ystävä tuo jo heti kirjan alussa mieleen Kuin surmaisi satakielen. Ihan niin kuin Harpen Leelläkin myös Tarttin kirja sijoittuu aikaan, jossa mielikuvituksen ja leikkien maailma on juuri lipumassa pois mutta jossa elämässä on silti edelleen häivähdys lapsuutta.

”Mutta se oli uni menneestä elämästä, ei tulevasta. Nykyinen elämä: ruosteenruskeita magnolianlehtiä, jäkälän peittämiä kukkaruukkuja, mehiläisten tasainen surina kuumassa iltapäivässä ja hautajaisvieraiden kasvoton mumina. Mutaa ja niljaista ruohoa hänen sivuun potkaisemansa rikkinäisen tiilen alla. Harriet tarkasteli maassa olevaa rumaa läikkää hyvin keskittyneesti, aivan kuin se olisi ainoa todellinen asia koko maailmassa - niin kuin se tavallaan olikin.”

torstai 19. syyskuuta 2019

Blogikriisistä, hiljaisesta kommenttiboksista ja writer’s blockista.


Viime viikolla olin suunnitellut kirjoittavani #mitäkuuluu-kampanjasta. Aloitin postauksen useampaan ootteeseen - ihan vain pyyhkiäkseni joka kerta kaiken pois. Tuntui, etten osannut sanoa haluaamaani ihan oikein ja toisaalta sanovani liikaa. Kun lopulta hylkäsin koko postausraakileen, mieleen hiipi se vähän kurja ajatus, joka oli hiipinyt sinne viime viikkoina jo monesti.

Ei sitä kuitenkaan olisi kukaan lukenut saati jollain tavalla reagoinut.

Kuten blogia pidempään seuranneet tietävätkin, aina tasaisin väliajoin kehitän itselleni jonkintasoisen blogikriisin. Se tämänkertainen on tuntunut tavallista vakavammalta: useamman kerran koko homman mielekkyys on tuntunut olevan ihan täysin kateissa.

Kuten ennenkin ajaudun pohtimaan, kirjoitanko vääristä aiheista väärällä yleisölle: Pitäsikö profiloitua selkeämmin yhden aiheen blogiksi ja keskittyä esimerkiksi kirjavinkkailuun tai toisaalta unohtaa koko kirjapostaukset aikana, jona jo pelkän Instagram-kuvatekstin lukeminen loppuun asti on monesti ja monelle työn takana. Pitäisikö avata jotain enemmän tai toisaalta keskittyä entistä enemmän pintaan mainoslinkeistä sisustusvinkkeihin etenkin kun nekään postaukset, joihin olen vuodattanut sydämeni, isoimmat pelkoni ja mustimmat aikani, harvemmin keräävät sen enempää kommentteja kuin kertomus uudesta lampusta. Pitäisikö jättää arkijutut kokonaan pois vai olivatko ne nimenomaan ne pari kesän aikana tekemääni yhteistyötä, jotka saivat lukijat äänestämään jaloillaan. Kamerani käytyä auttamattomasti liian vanhaksi olen alkanut myös kadottaa valokuvausinspiraatiotani, ja ne vähän liian kotikutoiset valokuvat ovat alkaneet tuntua jotenkin vääränlaisilta muiden aikakauslehtitasoisiin kuviin verrattuna. Useamman kerran olen kaivanut kameran esiin ja päättänyt sitten, ettei kukaan kuitenkaan halua katsoa kuvia siitä ihan tavallisesta arjesta joihin matkojen, uusien asukokonaisuuksien ja tapasten sijaan kuuluu päiväkoti, harrastuksesta toiseen kiirehtiminen ja illat, joiden kohokohta on yhdessä peiton alla luettu iltasatu. Ne tarinatkin niistä hetkistä ovat alkaneet tuntua liian arkisilta, liian tavallisilta ja tylsiltä jaettaviksi.

Ja silloin, kun kirjoitusaiheita joutuu pohtimalla pohtimaan, ei yleensä saa kirjoitettua yhtään mitään. Välillä on jopa tuntunut, että minä, joka joskus halusin kirjoittaa työkseni, olenkin jo kirjoittanut kaiken, mitä haluan sanoa.

Kirjoitusmotivaatiota ei toki ole lisännyt sekään, että kommenttiboksin hiljenemisen lisäksi kesän jälkeen blogilta on yhtäkkiä kadonnut useampi tuhat lukijaa. Tämänkokoiselle blogille se on todella paljon. Vaikka monesti julistankin kirjoittavani ennen kaikkea itselleni, tuntuisi silti jotenkin turhauttavalta, että tekstejä lukisi enää vain äiti.

Ja sitten yritän lohduttautua sillä, että se on vain tämä aika: blogien sijaan ihmiset haluavat selata ennemmin Instagramia, uppoutua kauniisiin ja laadukkaisiin kuviin ja kuunnella podcasteja silloin, kun aikaa on enemmän kuin parin metro- tai bussipysäkin väli. Vilkkaiden keskustelujen sijaan monen muunkin blogin kommenttiboksi on yhtäkkiä hiljentynyt, eivätkä monen aiheen sekametelisoppablogit tunnu enää keräävän lukijoita tai sivulatauksia niin kuin ennen. Silti tästä luopuminen on tuntunut jo ajatuksen tasolla yllättävän vaikealta: näille sivuille kun on kirjoitettu kahdeksan vuotta elämää, koko se aika, minkä olen ollut äiti.

Voi siis olla, että joinain viikkoina täällä on hiljaisempaa - julkaisupainetta kun en enää suostu tuntemaan. Tai sitten blogi päivittyy ihan tavalliseen tahtiin jatkossakin. Sillä vaikka juuri nyt tuntuu, että writer’s block ja motivaatiopula jylläävät kaikkein pahimpina, en silti vielä ole valmis luopumaan kaikesta tästä - ja yleensä aina jossain vaiheessa tulee taas se päivä, jolloin inspiraatio iskee ja kirjoitan yhteen putkeen kolme uutta postausta.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Remonttipäivitys vol 4: mitä on jo tehty ja mitä on vielä tekemättä.


Kun useampi vuosi sitten ryhdyimme etsimään isompaa kotia tältä alueelta, oli yksi kriteereistä löytää asunto, jossa kaikki suurimmat remontit olisi jo tehty ja pinnatkin siinä kunnossa, ettemme joutuisi asumaan remontin keskellä kovin pitkään - se yksi putkiremontin alla vietetty kotiäitivuosi kun oli jo tarpeeksi. Sitten Se Oikea tuli vastaan vähän sattuman kautta eikä mikään ollut niin kuin olimme kuvitelleet: taloyhtiön isoista remonteista takana oli ainoastaan putkiremontti - meidän ehdoton kriteerimme - ja vaikka pinnat eivät olleetkaan alkuperäiskunnossa, vaativat ne - kaikki 105 neliötä - täyttä päivitystä. Viimeistään kesällä kävi selväksi, että olimme muuttaneet keskelle remonttia, joka ei ihan heti tulisikaan valmiiksi. Kesällä saimme tehtyä lopulta käytävien lisäksi kaksi makuuhuonetta ja töiden alettua olemme jatkaneet remonttia vierashuoneessa iltaisin ja viikonloppuisin. Viiden tapettikerroksen repimiseen meni lopulta neljä viikkoa.

Siksi ihan jo oman uskonvahvistuksen takia piti listata, mitä meillä on jo tehty ja mitä tekemättä. Sillä melkeinhän tässä ollaan jo puolivälissä.


MITÄ ON JO TEHTY:
  • Esikoisen huoneesta on poistettu tapetit, maalattu katto, hiottu ja maalattu seinät, vaihdettu verhotanko, naputeltu muutamia tauluja seinään ja vaihdettu kaappeihin uudet vetimet.
  • Käytävien seinät ja katto on maalattu ja taulut porattu paikoilleen.
  • Meidän makuuhuoneemme seinistä on poistettu tapetit, verhotanko on vaihdettu, hyllyt porattu paikoilleen, kaappien vetimet uusittu ja seinät ja katto hiottu ja maalattu.
  • Vierashuoneessa on poistettu verhotangon lisäksi viisi kerrosta tapettia viideltä eri vuosikymmeneltä ja irrotettu kahdelta seinältä puolipaneelit.
  • Olohuoneen seinistä on poistettu kaksi kerrosta tapettia.
  • Parketti on öljytty koko asunnosta. (Tämä teetettiin ulkopuolisella.)
  • Sekä kylpyhuone että WC on remontoitu alkuvuodesta kokonaan putkiremontin yhteydessä. (Tämäkin teetettiin ulkopuolisella.)

MITÄ ON VIELÄ TEKEMÄTTÄ:
  • Vierashuoneen seinät ja katto pitäisi hioa ja maalata muutamaan kertaan. Lisäksi huone kaipaa uutta verhotankoa, lamppua, mattoa ja vuodesohvaa. Myös työpöytä odottaa kasausta.
  • Olohuoneen seinät ja katto odottavat hiontaa ja maalausta. Lisäksi pitäisi päättää, mitä teemme takalle vai teemmekö mitään. Olohuoneeseen olisi tarkoitus hankkia myös jonkinlainen isompi kirjahyllykokonaisuus, joka on vielä aika pitkälti suunnittelun tasolla.
  • Pikkuveljen huoneesta pitäisi poistaa puolipaneelit ja vanhat seinään porattu hyllyt ja uusia ovi. Lisäksi seinät ja katto vaativat ainakin maalia, mahdollisesti myös tasoitetapetin.
  • Männynvärinen eteinen kaipaa täyttä päivitystä.
  • Männynvärinen keittiö kaipaa täyttä päivitystä.
  • Lisäksi tällä hetkellä remonttiromuvarastona toimiva super iso parveke olisi kiva saada sisustettua muullakin kuin irtonaisilla verhotangoilla ja puolipaneelilaudoilla viimeistään ensi kesänä.
Että kai tämä tästä, pikku hiljaa. Ainakin olen koko ajan enemmän ja enemmän ihastunut isoihin ikkunoihimme, joista osasta voi tarkistaa kellonajan Harjun tornista ja osasta katsoa, minkäväriseksi auringonlasku värjää Matti Nykäsen mäen.


Remonttipäivitykset tähän mennessä:

lauantai 14. syyskuuta 2019

Miksi teen myös vapaaehtoistyötä.



Lapsuudestani muistan tummanruskeat vakosamettihousut. Ne olivat käytetyt, kuluneet ja sen verran liian isot, että lahkeita piti kääriä, jotten olisi astunut niiden päälle. Aikana, jona rakastin vaaleanpunaista sekä kaikkea kiiltävää, karheat ja ruskeat housuni olivat käytännössä ruminta, mitä tiesin ja opin häpeämään niitä heti. Silti vedin housut kuuliaisesti jalkaani useamman kevään ja syksyn, olihan niissä tarkoituksella kasvunvaraa. En ehkä tiennyt sanaa lama, mutta sen kyllä tiesin, että kaupasta ostamisen sijaan vaatteet joko ommeltiin itse tai haettiin vaatteidenvaihtopäiviltä. Useamman kerran kapusimme äidin kanssa portaat siihen puutaloon, jonka yläkerrassa äiti kutoi kangaspuilla meidän mattomme ja jonka alakerta täytettiin tasaisin väliajoin pitkillä pöydillä, joille ihmiset saivat tuoda omat vanhat vaatteensa ja vaihtaa ne jonkun toisen vanhaksi jääneisiin. Niiden rumien vakosamettihousujen lisäksi löysin sieltä samasta paikasta myös kauneimmat koskaan näkemäni kirkkaanpunaiset korkokengät, jotka vedin jalkaani seitsemänvuotissyntymäpäivilleni, vaikka ne olivatkin aikuisten kokoa, minulle aivan liian suuret.

Kun aloitin ensimmäisen luokan vuonna 1991, elettiin meidänkin perheessä pahinta mahdollista lama-aikaa, jolloin vaatteet kierrätettiin serkuilta toisille, ruuaksi laitettiin purkkilihakeittoa ja koulujen luokkakoot kasvoivat vuosi vuodelta niin, että kun aloitin neljännen luokan, oli meitä yhdeksänvuotiaita samassa luokassa jo kolmekymmentäkuusi. Vaikkei rahasta kotona joka päivä puhuttukaan, oli se - tai ennemminkin sen puute - aina läsnä. Meillä ei ollut mikroa, videonauhuria tai edes videoita, omistusasuntoa, omaa pihaa tai mökkiä. Hajonneen auton tilalle ei ostettu ikinä uutta emmekä me käyneet Puuhamaassa, Visulahdessa tai yhdellekään ulkomaanreissulla, sillä jo bussiliput mummolaan Kainuuseen pari kertaa vuodessa ja Helsinkiin serkkujen luokse kerran kesässä tekivät Yhdyspankin pankkikirjaan ison miinuksen pitkäksi aikaa. Kun äitini kerran osti itselleen uuden vaaleanpunaisen kevätjuhlamekon, ihastuimme siskon kanssa molemmat sen kauniisiin kullanvärisiin nappeihin niin, että pyysimme saada leikata ne itsellemme sitten, kun äiti ostaisi taas uuden mekon. Mutta ennen kuin uuteen mekkoon oli varaa, olimme molemmat jo kasvaneet isoiksi.

Silti muistan lapsuudestani ennen kaikkea sen, kuinka paljon menimme ja puuhasimme. Kävimme pyöräretkillä, metsäretkillä ja marjanpoimintaretkillä, kävelimme leikkipuistoon ja pakkasimme eväät mukaan ja teimme reissun kirjastoon. Kesäisin meidät ilmoitettiin siskon kanssa seurakunnan leirille kesän hulvattomimmaksi viikoksi, ja sen lisäksi osallistuimme aina vähintään yhteen kesän urheilukouluun. Hellepäivänä rantakassiin pakattiin kurkunsiivuja ja kotitekoista marjamehua koko päivän uimareissulle varten ja jos kaupunkiin saapui joku taidenäyttely, kävimme varmasti katsomassa sen. Kävimme konserteissa, lastentapahtumissa, teatteriesityksissä, eri yhdistysten retkillä, museossa, pankin järjestämissä urheilukisoissa tai elokuvailloissa ja jokaisen yhdeksänkymmentäluvun isoimman Disney-elokuvan kävimme katsomassa paikkakunnan pikkkuisessa elokuvateatterissa. Kun jossain järjestettiin joku koko perheen ilmaistapahtuma tai puuha, joka ei veloittanut kukkarosta muutamaa kymmentä markkaa enempää, oli varmaa, että äiti vei meidät paikalle. Jo ihan pienenä opin, miten paljon osallistumisesta oikeasti saakaan.

Siksi kohta kaksi vuotta olen tehnyt vapaaehtoistyötä Mäki-Matin perhepuiston tuki ry:ssä. Aina välillä - etenkin sen keväisen koeruuuhkan aikaan - mokkapalojen leipominen tai luistelukouluun organisoiminen ei tunnu mahtuvan kalenteriin kuin kovalla multitaskaamisella, mutta sitten onneksi ovat ne päivät niin kuin viime lauantai: meidän mainostamme perusteella puistoon saapuu useampi sata lasta vanhempineen ottamaan vastaan syksyä, ratsastamaan issikalla ja katsomaan pellen esiintymistä. Sen lisäksi, että omat poikani juoksevat into piukassa pisteeltä ja kaverilta toiselle toivon, että yleisön joukossa on myös joku sellainen lapsi, jonka perheellä ei ehkä tänäkään kesänä ollut varaa Linnanmäen rannekkeeseen tai kylpylälomaan mutta joka seuraavana maanantaina koulussa tai päiväkodissa voi kertoa ratsastaneensa islannninponilla.

Vähän niin kuin minä vajaat kolmekymmentä vuotta sitten: juuri sillä seurakunnan leirillä pääsin ratsastamaan ihan ensimmäistä kertaa.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Torstait ovat minun omia päiviäni.


Viime syksynä kirjoitin blogiini siitä, kuinka joitain vuosia sitten varasin ajan lääkärille verikokeisiin, sillä olin koko koulusyksyn ollut niin uskomattoman väsynyt. Lääkäri otti kaikki mahdolliset testit, mutta antoi diagnoosina oikeastaan jo ennen sitä, käytännössä jo silloin, kun näki minut odotushuoneessa korjaamassa sanakokeita. Olisin saanut sairauslomaa työuupumuksen takia, mutta koska - silloinkin - olin vasta aloittanut uudessa työpaikassa, en halunnut ottaa sitä vastaan; taas kerran minun piti olla se, joka oli kaikista innovatiivisin, innokkain ja inspiroitunein, jotta seuraavan pätkän mahdollisesti keväällä avautuessa olisin siihen vahvoilla. Sen lukuvuoden jaksoin lähinnä kovalla tsempillä.

Lisäksi päätin muuttua. Mutta kuinka ollakaan, joitain vuosia tuon jälkeen löysin itseni jo toistamiseen lääkärin vastaanotolta kieltäytymässä sairauslomasta.

Siksi nykyään olen erityisen tarkka siitä, kuinka paljon annan itseni tehdä töitä. Viikonloppuina en tartu koulukirjoihin ja opetussuunnitelmaan kuin korkeintaan niinä kaikkein pahimpina koe- ja arviointiruuhkaviikkoina ja toisin kuin esikoisen ollessa ihan pieni en enää juurikaan tee töitä myöskään iltaisin poikien mentyä nukkumaan. Sen työpaikalla viettämäni ajan pyrin taas käyttämään mahdollisimman tehokkaasti - kuten myös ne yhdentoista vuoden ja kuuden eri koulun ajalta kertyneet kymmenen kansiollista jo keräämääni valmista oppimateriaalia. Niinä päivinä, joina tunnen, että pitäisi tehdä enemmän töitä, yritän ajatella sitä lausetta, jota yksi ohjaavista opettajistani harjoitteluaikanani painotti: en trött lärare är en dålig lärare. Viimeistään pikkuveljen äitiyslomalla päätin myös, etten enää kehu sillä, kuinka kiireinen olen saati yritä ikinä pyrkimään kiireisemmäksi.

Lisäksi, jos mahdollista, yritän pitää joka viikko yhden arki-iltapäivän ihan vain omaa aikaa. Yleensä se vaatii vähintään yhden pidemmän illan töitä, mutta on aina sen arvoista. Tässä jaksossa olen päättänyt, että kun torstaisin lopetan opetuksen kahdeltatoista, pyrin myös kopioinnin, suunnittelun ja Wilma-viesteihin vastaamisen sijaan lähtemään töistä mahdollisimman pian sen jälkeen. Kuluneen kolmen viikon aikana olen viettänyt omaa aikaani kirpparikierroksella, yksin sushilla, kampaajalla, miehen kanssa lounaalla ja ihan vain itsekseni hiljaisessa kodissa pyykkejä pesten - ja vasta niiden parin oman tuntini kuluttua kiirehdin hakemaan poikia kotiin. Kun olen koko päivän töissä hälinässä ihmisten keskellä ja sen jälkeen vielä kotona hälinässä ihmisten keskellä, tuntuvat ne torstain muutamat omat, hiljaiset tunnit todelliselta luksukselta. Viime torstaina vietin omaa aikaani ensimmäistä kertaa ilman yhtään omantunnonpistoksia.

Viime viikolla törmäsin netissä artikkeliin uran downgreidauksesta, ja tunnistin jostain rivien välistä itseni; vaikken varsinaisesti pyrikään downgreidaamaan mitään, on juuri nyt hyvä, ettei lukujärjestys ole ihan täynnä tai kalenteri buukattu jouluun asti. Vaikka palkkapäivänä luonnollisesti huomaan, ettei minulla tänä vuonna ole täysiä tunteja tai luokanvalvojuutta, huomaan saman myös niinä päivinä, kun ehdin töiden lisäksi myös lenkille, katsomaan miehen kanssa juuri silloin kesken olevaa tv-sarjaa sekä selailemaan kolmevuotiaan kanssa eläinkirjaa. Niillä sekä noilla ihan omilla torstai-iltapäivilläni varmistan, etten enää päädy korjaamaan kokeita lääkärin vastaanotolle.