Anna Ekberg: Vaarallinen nainen.

 "Hän kuulee miehen takanaan. Ehkä tämä kaataa jotain sännätessään hänen peräänsä, ehkä ääni on vain hänen päässään, kun hän juoksee käytävää eteenpäin kohti portaita ja hissiä. Hänen on päästävä ulos, pois, hänen täytyy yrittää ymmärtää tapahtunutta, todellisuutta, joka yhtäkkiä on romahtanut hänen ympärillään. Kaikki on pirstoutunut palasiksi, hänen tuntemansa maailma, kaikki se, mihin hän uskoo, kaikki se, mitä hän luuli tienneensä. Nyt se kaikki lojuu pieninä terävinä sirpaleina Hotel Royalin lattialla, käytävällä, portaissa, tyylikkäässä aulassa, ja jokainen askel viiltää jalat verille.

     Se mies.

     Se mies."

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen (På date med en morder, 2021. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 335 sivua.

Arvostelukappale.

Kuin liikenneonnettomuus sisimmässä. Niin Iben kokee sisarensa Cecilien katoamisen aiheuttaman surun. Elämä jatkuu, lasinsirpaleet ja verijäljet siivotaan pois, ihmiset unohtavat - mutta Ibenin elämä ei enää koskaan palaa ennalleen.

Poliisit ovat vakuuttuneita, että Cecilie on kuollut murhan uhrina. Ei murtojälkiä eikä jälkiä kamppailusta, tekijän on täynyt olla joku, jonka Cecilie tunsi ja itse päästi sisään. Lisäksi tekijän on täytynyt olla äärimmäisen taitava: koko sisaren asuunto oli imuroitu, tasot ja ovenkahvat pyyhitty, jopa imurin pölypussi irrotettu jälkeenpäin ja viety pois. Vuoden kuluttua poliisilta puuttuu murhaajan lisäksi yhä kaksi muutakin tärkeää palaa: ruumis ja motiivi. 

Jatka jo elämääsi, tuntuu koko muu maailma kehottavan Ibeniä. Iben on kuitenkin päättänyt selvittää sisarensa kohtalon ennen sitä, sekä itsensä että pienten siskontyttöjensä takia. Iben on vakuuttunut, että Cecilien on täytynyt tavata murhaajansa jollain niillä monista nettideittisivuista, joilla tämä ennen katoamistaan vietti aikaansa ja toteutti fantasioitaan, ja että on hyvinkin mahdollista, että mies on siellä yhä, odottamassa seuraavaa uhriaan.

Sinun naamiostasi minä sinut tunnen.

Löytääkseen sisarensa murhaajan Ibenin on vain luotava oma profiilinsa ja aloitettava etsintä.

"Se mies. Ajatus juolahtaa Ibenin mieleen vasta, kun hän astuu kaupasta ulos valoon. Oliko mies sama, joka seuraa häntä? Mies mustassa farmariautossa, mies, joka on pysäköinyt autonsa hotellin lähettyville ja soitti hänelle keskellä yötä. Cecilien mahdollinen murhaaja? Iben kuvittelee sen mielessään. Miten mies seuraa ja vahtii häntä herkeämättä, missä hän on ja mitä tekee. Mies odotti häntä, kun hän lähti hotellista. Seurasi häntä, näki hänen menevän seksikauppaan. Ja tuli sitten perässä. Ibenin huomaamatta mies odotti häntä, etsi oikeaa hetkeä. Mutta miksi? Jotta pääsi säikäyttämään hänet? Koska mies tietää, että Iben etsii häntä? Että Iben jahtaa häntä? Mutta entä jos roolit ovatkin toisinpäin, Iben pohtii ja seisahtuu. Oivallus pyörryttää häntä. Ajatus siitä, että hän onkin ehkä se, jota jahdataan."

 

Vaarallinen nainen on Anna Ekberg -pseudonyymin taakse kätkeytyvän dekkaristikaksikon Anders Ronnow Klarlundin ja Jacob Weinreichin trillerisarjan neljäs osa. Kuten edellisissäkin dekkareissa myös Vaarallisessa naisessa keskiössä ovat ihmissuhteet ja niiden välillä myrkylliset, jopa sairaat kiemurat ja valtasuhteet. Kuka lopulta olikaan Cecilie, sisko jonka kanssa hän kasvoi ja jonka hän luuli tuntevansa, pohtii Iben selatessaan sisarensa salaperäisiä nimikirjaimia ja tapaamispaikkoja vilisevää päiväkirjaa ja kulkiessaan tämän digitaalisissa jalanjäljissä syvemmälle ja syvemmälle. Entä kuka hän on itse, hän joka yhtäkkiä ja täysin tahtomattaan huomaa viehättyvänsä samasta vaarasta, joka vei myös Cecilien?

Jos hän ei ikinä tuntenut siskoaan, tunsiko hän edes lopulta itseään?

Anna Ekbergin trillerit toimivat hyvin niille, jotka etsivät hitaasti kasvavaa jännitystä ja rakentuvaa tarinaa ilman, että sorrutaan liialliseen brutaaliuteen ja raakuuksilla mässäilyyn - myös Vaarallinen nainen luottaa uhkaavaan tunnelmaan ja vähä vähältä lisääntyvään vaaran tuntuun. Ihan sarjan suosikkini, Kadotetun naisen, tasolle tämä uutuus ei kuitenkaan yllä, sillä paikoin tarina lipuu turhankin syvälle deittailumaailmaan ja nimettömänä varattuihin hotellihuoneisiin ja unohtaa varsinaisen kilpajuoksun murhaajan kanssa.

Lopussa Ekberg onnistuu jälleen yllättämään. Sitä toki osasin jo edellisten osien perusteella odottaakin.

"Kuuluu... ääni. Hänestä tuntuu, ettei hän ole yksin. Vai uneksiiko hän vain? Ympärillä on säkkipimeää. Aivan liian pimeää. Tuntuu kuin hahmo seisoisi hänen edessään ja tukkisi hänen näkökenttänsä. Kumartuisi hänen ylleen. Se mieskö? Ei, se on mahdotonta, hän ajattelee ja kuuntelee. Ei ääntäkään. Ei tietenkään, Cecilie tuumii ja tuntee olonsa vähän tyhmäksi. Hän on väsynyt, yliväsynyt, hänen pitää nukkua, ehkä hän nukkuu jo. Kyllä, hän uneksii, hän on vakuuttunut siitä. Uneksii äänestä, melko heikosta. Joku hengittää aivan hänen lähellään."

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus.

"Kello oli puoli seitsemän aamulla. Palace de Verbier -hotellissa oli pimeää, aurinko ei vielä ollut noussut, ja lunta pyrytti.

     Huoltohissin ovet aukesivat kuudennessa kerroksessa. Hotellin työntekijä astui hissistä aamiaistarjotin  kädessään ja lähti kävelemään kohti huonetta numero 622.

     Saavuttuaan huoneen ovelle työntekijä huomasi sen olevan raollaan. Ovenraosta näkyi hiukan valoa. Tarjoilija ilmoitti tulostaan, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta hän päätti astua sisään ajatellen, että huoneen ovi oli kenties jätetty auki juuri häntä varten. Nähdessään, mitä huoneessa oli, tarjoilija alkoi huutaa. Hän kiiruhti kertomaan näkemästään kollegoilleen ja hälyttämään apua.

     Sitä mukaa, kun uutinen hotellissa levisi, valot alkoivat syttyä ikkunoihin.

     Huoneen numero 622 lattialla makasi ruumis."

 

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus (L'enigme de la chambre 622, 2020. suom. Kira Poutanen)

Tammi, 648 sivua.

Arvostelukappale. 

 

Kesällä 2018 erehdyttävästi kirjailija Dickeriä itseään muistuttava Joël matkustaa Sveitsin Alpeille Palace de Verbierin luksushotelliin tarkoituksenaan levätä ja nuolla haavojaan rauhassa. Hänen hyvä ystävänsä ja kustannustoimittajansa Bernard de Fallois on vastikään kuollut ja lisäksi myös hänen tuore mutta sitäkin potentiaalisempi suhde on loppunut kirjelappuun, jota koristavat sanat "tämä ei toimi". Koska koko Geneve tuntuu olevan täynnä muistoja, paikkaa Joël autonsa ja suuntaa kohti vuoristoa. Palace de Verbier valikoituu kohteeksi oikeastaan pelkästään sattumalta.

Kävellessään ensimmäistä kertaa kohti sviittiään Joëlin huomio kiinnittyy erikoiseen seikkaan: jostain syystä hotellista puuttuu kokonaan huone numero 622 ja huoneiden 621 ja 623 välistä löytyy huone 621 B. Kysyessään asiasta, Joël saa pelkästään vältteleviä ja epäuskottavia selityksiä oudolle huonejärjestykselle. Aivain kuin joku yrittäisi salailla jotain.

Joku toinen voisi antaa kummallisen yksityiskohdan olla, mutta ei Joël: kirjailijana hän tietää, että se kaikista pienin ja vähäpätöisin asia voi joskus olla kokonaisen tarinan alku. 

"Yön sydän. Koko hotelli nukkui.

     Yhtäkkiä valot sammuivat kuudennen kerroksen käytävästä. Valokatkaisijaa painanut hahmo astui varjoista ja käveli käytävää pitkin varovasti eteenpäin, pehmeä kokolattiamatto vaimensi askelten äänen. Hahmo pysähtyi hetkeksi jokaisen huoneen eteen tarkistamaan niiden numerot ja seisahtui lopulta huoneen numero 622 eteen. Hahmo työnsi käden takkinsa taskuun ja veti sieltä esiin pistoolin.

     Hahmo koputti hansikkaaseen verhotulla kädellään sviitin oveen. Juuri niin voimakkaasti, että huoneen asukas heräsi. 

     Kuului ääniä. Oven alta näkyi valoa. Huoneen asukas nousi vuoteestaan. Sitten sisältä kuului askelia.

     Hahmo varjoista painoi sormensa liipaisimelle. Heti kun ovi aukeaisi, hänen pitäisi ampua. Ja tähdätä hyvin.

     Kuolema odotti."

 

Joëlin tarina alkaa siis kahdenkymmenen vuoden takaa Palace de Verbieristä sekä huoneesta 622. Avukseen hän saa samassa hotellissa omaa eroaa parantelevan Scarlettin, joka on myös yhtä innokas selvittämään kadonneen huoneen arvoituksen. Kysymällä oikeat kysymykset Joël ja Scarlett pääsevät kurkistamaan maailmaan, johon kuuluu pankkiireita, seurapiirijuhlia, samppanjaa, hulppeita vuoristomaisemia ja arvopapereita mutta toisaalta myös pettymyksiä, kateutta, taistelua rakkaudesta ja rahasta, kunnianhimoa, joka oikeuttaa mitä tahansa, ja yksi murha. Mitä tarkemmin Ebezner-pankkiin ja sen sisäpiiriin tutustutaan, sitä selvempää on, että joku valehtelee - eikä pelkästään huoneen 622 tapahtumista. 

Sillä erityisen hyvään arvoitukseen tarvitaan aina erityisen hyvä silmänkääntötemppu.

Alkuun Huoneen 622 arvoitus vaikuttaa melko tavanomaiselta murhamysteeriltä: on suljettu tila, luksushotelli, jonka vieraista, niistä kaikista toinen toistaan silmäätekevimmistä, jollain on oltava verta käsissään. Välillä lukija pääsee seuraamaan päiviä ennen ja jälkeen kohtalokkaan murhaillan, välillä kuljetaan Joëlin ja Scarlettiin mukana rakentamassa tarinaa hajanaisten vihjeiden pohjalta. Tarina etenee kahdessa tasossa toisaalta kohti itse murhailtaa ja toisaalta kohti sitä hetkeä, kun todisteista muodostuu selkeä kuvio - kunnes ei enää kuljekaan. Olo on huijattu ja onneksi niin. Erityisesti meille, satoja dekkareita lukeneille oman elämämme salapoliiseille, on hyvä tipahtaa joskus alas maahan ja tunnustaa: kuudensadan sivun ajan juuri minua on johdettu harhaan sumeilematta ja viihteen nimissä.

Silti en rakastunut Joël Dickerin uutuuteen niin kuin olisin toivonut. Ehkä syynä oli Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka kahdeksansataa sivua käytännössä ahmin, tai se, että yli kuusisataasivuisilta tiiliskiviltä nyt vain odottaa jotain elämää suurempaa, jonka takia niihin kannattaa käyttää kaikki ne tunnit. Huoneen 622 arvoitus on kyllä täynnä mutkikkaita juonikuvioita, joita on mahdoton ennakoida, henkilöhahmoja, joilla kaikilla on sekä motiivi että tilaisuus murhaan sekä sen verran monta koukkua, ettei kirjaan juuri mahdu tylsiä kohtia. Silti kirja on jollain tapaa aavistuksen liian omahyväinen, hahmot liian pahvisia ja kudelma turhan monimutkainen ollakseen täydellinen. 

Tällä kertaa Dicker on kirjoittanut tarinaan myös itsensä. Juonen kannalta se on toki tärkeää, muttei silti toimi ainakaan minulle ihan niin hyvin kuin oli ollut tarkoitus.

Huoneen 622 arvoitus on neljän tähden dekkari, joka neljäsataasivuisena olisi hyvinkin voinut ansaita yhden tähden lisää.

Anna Ekberg: Uskottu nainen.

"Polku johtaa metsään, mutta sen alkupää on lähes yhdensuuntainen asfaltoidun tien kanssa. Paikka on hyvä. Hän panee pakettiauton peruutusvaihteen silmään. Liike - metsään piiloon peruuttaminen - vasta nyt hän ymmärtää, mitä hän on tekemässä. Hän tiedostaa suunnitelmansa. Leonoran täytyy kadota. Muu ei ole mahdollista. Leonoran on kadottava. Se on joko hän tai Leonora. Muuten hän joutuu vankilaan, menettää kaiken. Hän ei ole tehnyt mitään väärää. Kuka tahansa voi kohdata rakkauden. Äkkiarvaamatta, odottamatta, niin hänelle kävi."

 

Anna Ekberg: Uskottu nainen (Kärlighed for voksne, 2017. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 416 sivua. 

 

Kaikki alkaa tekstiviestistä. Kello on puoli kaksi, ja Christian ja Leonora ovat menneet nukkumaan aikoja sitten. Joku töistä, vastaa Christian unisena Leonoran kysyessä, keneltä viesti on. Olisi kaikkein helpointa kääntää kylkeä ja hyväksyä selitys sellaisenaan, uskoa siihen. Mutta jokin kertoo Leonoralle, ettei siinä ole koko totuus. Oikeastaan kyse on pienistä, lähes mitättömistä asioista: Christianin äänensävystä, siitä miten hän tarttuu Leonoran käteen, siitä miten guacamolesta on yhtäkkiä tullut hänelle liian valkosipulista. Christianilla on joku toinen, Leonora tietää, eikä mikään tule enää olemaan niin kuin ennen.

Christian ja Leonora vaikuttavat parilta, jolla on kaikkea: valtava arvotalo, jonka he ovat kunnostaneet yhdessä vanhaa vaalien sekä kohta ylioppilaaksi kirjoittava poika Johan, jolle maailma on avoin. Vaikeudet ovat hitsanneet Christianin ja Leonoran yhteen eikä mikään tule heitä erottamaan - ainakaan Leonoran mielestä. Hänestä, joka on uhrannut perheensä eteen uransa huippuviulistina, ystävänsä ja koko oman elämänsä, ei tule sitä vaimoa, joka heitetään kylmästi menemään nuoremman tieltä. Sellainen klisee ei yksinkertaisesti voi tapahtua hänelle.

Kaikki alkaa tekstiviestistä, myös Christianin osalta. Pelastaakseen itsensä hänen on kuitenkin uhrattava joku muu. Pakettiauton ikkunasta, pimeyden ja sateen suojasta, hän näkee Leonoran juoksevan ohitse, poninhäntä puolelta toiselle heiluen. Tuolla edessä juoksee nainen, jota hän ei ehkä lopulta ole koskaan oikeasti tuntenut ja joka nyt on valmis tuhoamaan kaiken pitääkseen perheen yhdessä.

Tällaista on aikuinen rakkaus.

"Leonora kuulee käynnistyvän auton äänen, lähes äänettömän moottorin, syvän metallisen kolahduksen, joka syntyy, kun pyörä ylittää kaivonkannen pihatiellä. Hän tuntee vihan vasta nyt. Pienet kekäleet, niiden hehkua on mahdotonta tukahduttaa. Hän ei ole koskaan enää iloinen. Siltä hänestä tuntuu. Se on hirveää. Hän ei voi tuntea näin loppuelämänsä ajan. Hän vihaa niin väkevästi nyt. Heitä, jotka ovat tuhonneet hänet. Christiania. Ja sitä naista. Eniten häntä."

 

Uskottu nainen on Anna Ekbergin trillerisarjan toinen osa. Mikään perinteisin trilleri se ei ole, sillä raakuuksien tai väkivallalla mässäilyn sijaan se keskittyy uhkaavaan tunnelmaan, rakentaa tarinaa niin, että jo alussa tietää: vaikkei pahin tapahtuisikaan, tämä ei koskaan voi päättyä hyvin. Uskottu nainen on toisaalta kevyttä, nopealukuista viihdettä, toisaalta taas ei. Se koukuttaa mukaansa ja houkuttelee kurkistamaan täydellisen idyllin kulisseihin, mutta näyttää myös maailman, jossa yksi väärä katse väärässä paikassa voi sytyttää valtavan tulipalon.

Uskottu nainen on toimiva psykologinen trilleri, joka onnistuu pitämään otteessaan loppuun asti. Ihan sarjan kolmannen osan, Kadotetun naisen, tasolle kirja ei kuitenkaan yllä. Kirjan kieli ja suomennos toimivat, mutta on kieltämättä pakko hieman ihmetellä kirjan nimeä: Aikuinen rakkaus olisi nimittäin toiminut selvästi paremmin ja nyt nimen merkitys jää ainakin minulle epäselväksi.

Ekberg on loppujen taituri. Jos jotain osasi odottaa, niin ei varmasti osunut oikeaan.

"Hän ei aio hävitä vaan taistella niin kuin hän taisteli Johanin puolesta. Kuten hän on aina taistellut. On aika ryhtyä toimeen. Niin hän teki silloinkin kun oli pelastettava Johanin elämä. Silloin ei ollut sijaa hyvälle käytökselle lääkäreitä kohtaan. Oman vuoron odottamiselle kiltisti. Ei. Odottavat hukkuvat. Niin käy, kun alukseen tulvii vettä. Ne, jotka ovat valmiit tekemään mitä tahansa kuten Zenia, katsomaan vaimoa suoraan silmiin, tönimään ja tallomaan muita pelastusveneisiin pyrkiviä, heidänlaisensa ihmiset voittavat.

     Mutta Zenia on valinnut väärän vastustajan. Leonora ei ole mikään pikku kotirouva, käytetty nainen. Leonora on taistelija. Sitä hän toistelee itselleen. Yhä uudelleen. Hän on taistelija. Ja hän on päättänyt voittaa."

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana.

”Katselen ympärilleni huoneessa, joka on ollut kotini nyt puoli vuotta. Nähtävää ei ole paljon: sänky, kalteri-ikkuna ja toinen ovi. Se takaa ainoan yhteyteni huoneen ulkopuoliseen maailmaan eli pieneen kylpyhuoneeseen, jossa on suihku, pesuallas ja vessanpönttö. Pikkuruinen saippuapala ja pyyhe ovat sen ainoat koristeet. 

     Osaan ulkoa jokaisen neliösenttimetrin näistä kahdesta tilasta, mutta katseeni hakeutuu vähän väliä tutkimaan niitä siinä toivossa, että minulta olisi jäänyt huomaamatta jotain sellaista, jonka ansiosta elämäni voisi olla edes hitusen siedettävämpää: vaikka naula, jolla voisin raaputtaa tuskaani sängynlaitaan tai edes jonkinlaisen jäljen itsestäni siltä varalta että sattuisin kuolemaan. Mitään sellaista ei ole.”

 

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana (Behind closed doors, 2016. suom. Marja Luoma)

Gummerus, 271 sivua.

Kolmekymmentäkaksivuotiaana Grace ehtii jo pelätä, että joutuu hautaamaan kokonaan haaveensa perheestä ja miehestä, jonka kanssa jakaa elämänsä: hän on juuri jäänyt sinkuksi ja eikä usko koskaan löytävänsä miestä, joka hyväksyy koko paketin, Gracen ohella myös tämän kehitysvammaisen pikkusiskon Millien. Mutta sitten yhtenä tavallisena sunnuntai-iltapäivänä Regent’s Parkissa heidän elämäänsä kirjaimellisesti tanssahtelee Jack, joka kääntää kaiken ylösalaisin. Se on rakkautta ensisilmäyksellä.

Jack Angelista on kerrassaan mahdotonta keksiä mitään puutteita, edes pieniä säröjä, jos liiallista kukkien osteltua ei lasketa mukaan. Hän on hauska, älykäs ja charmikas, tietää aina täsmälleen mitä sanoa ja miten toimia ja on luonut menestyksekkään uran asianajajana puolustaessaan parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Huolimatta kaikista häneen luoduista ihailevista katseista Jack ei ole koskaan ollut valmis asettumaan aloilleen - ennen kuin näki lempeän ja rohkean Gracen ja tämän pikkusiskon. Jackin ja Gracen tarina on sekin kuin suoraan elokuvasta, jossa poika tapaa tytön ja jossa edetään onnellisina elämänsä loppuun asti.

Jackin ja Gracen elämä on melkein liian täydellistä ollakseen totta. Melkein.

Kun Angelien kotona katetaan pöytä illalliskutsuja varten, kantaa Grace tarjolle juuri oikeanlaisia, sopivan kypsiä kohokkaita eikä Jackin vaimoonsa luomista katseista voi lukea muuta kuin hellyyttä ja palvontaa. Mutta miksi Gracella ei ole omaa kännykkää tai edes sähköpostiosoitetta, miksi hän on jättänyt työnsä ja unohtanut omat ystävänsä ja miksei hän poistu kotoaan yksin edes lenkille tai lääkäriin? Ja miksi yhden makuuhuoneen ikkunassa on kalterit?

 

”Mielenterveyteni turvaamiseksi minun oli keksittävä jokin keino, joka auttaisi kestämään niin kuvottavan aiheen maalaamisesta syntyvän pahan olon. Ratkaisin asian niin, että aloin antaa peräkkäin maalaamieni taulujen naisille nimet ja kuvittelin, millaisia he olivat olleet ennen kuin heitä vahingoitettiin. Se auttoi minua selviämään. Sekin auttoi, ettei Jack ollut koskaan hävinnyt yhtään juttua. Kuvien naiset - kaikki Jackin entisiä asiakkaita - olivat siis päässeet eroon väkivaltaisista kumppaneistaan, ja tieto kannusti minuakin suunnittelemaan entistä päättäväisemmin, miten pääsisin pois Jackin luota. Kun kerran nämä naiset olivat onnistuneet, minäkin onnistuisin.”

 

Nämä, jos mitkä, ovat uutuuskirjojen odottajien painajaisia: joulun jälkeen varaamani uutuustrilleri saapuu puolen vuoden jonotuksen jälkeen kahden viikon pikalainana keskelle kaikista kiireisintä kokeidenkorjaus- ja arviointiruuhkaa. Saapumisilmoituksen kilahtaessa puhelimeen pohdin, kannattaako kirjaa ylipäätään hakea, sillä kirjapinossa oli jo kesälomaa varten useampi luettava kirja ja koepinossa korjattava koe. Kävi kuitenkin ilmi, että Suljettujen ovien takana jos mikä oli täydellinen pikalaina, jota en edes olisi tarvinnut pidemmäksi aikaa. Lopulta luin kirjan kahdessa päivässä, ihan vain koska oli pakko.

Suljettujen ovien takana on B. A. Parisin esikoisromaani ja aivan huikea psykologinen trilleri. Toisin kuin viimeksi lukemani Salattu nainen, Suljettujen ovien takana ei pelaa raakuuksilla tai levittele verta ja suolenpätkiä lukijan silmien eteen. Sen sijaan Paris punoo tarinan, jossa jännitys rakentuu vähitellen, mutta joka jo ensisivuilla pakottaa mukaansa. Lopussa kirja on pakko lukea hotkien tarinan lisätessä kierroksia. Suljettujen ovien takana on samalla ahdistava ja koukuttava, vastenmielinen ja mielenkiintoinen, ja se maalaa rankan kuvan henkisestä vakivallasta, vääristyneistä valtasuhteista sekä päästää lukijan kurkistamaan synkkääkin synkempään ihmismieleen.

Kaikilta osilta kirja ei ole - onneksi - täysin uskottava, mutta tarinan vetovoimaa se ei laimenna ollenkaan. Lisäksi en voi olla rakastamatta kirjan naishahmoja, eloisaa ja neuvokasta Millietä, Gracea, jota elämä lukkojen takanakaan ei ole lopulta saanut murrettua sekä etenkin Estheriä, uutta perhetuttua, jolle täydellisyys ei ikinä ole ollut kiinnostavaa.

Ja miksi olisikaan? Kaikkihan tietävät, että täydelliset kulissit näyttävät erilaisilta riippuen siitä, katsooko niitä sisältä vai ulkoa.

”Jouduin taistelemaan kaikin voimin, etten antaisi periksi epätoivolle, kun laulan muiden mukana ’Paljon onnea vaan’ ja taputan, kun Millie puhaltaa kynttilät sammuksiin. Katson ympärilläni vitsailevia ja nauravia ihmisiä ja yritän ymmärtää, miksi elämästäni tuli maanpäällinen helvetti, josta yhdelläkään läsnäolijoista ei ole harmainta aavistusta.”

Anna Ekberg: Salattu nainen.

”Joachim kaivaa puhelimensa nopeasti esiin ja vilkaisee ympärilleen. Hän tietää jo, miltä tilanne näyttää. Mies soittaa prostituoidulle mutta on liian pihi ostaakseen lehden. Säälittävää. Hän lisää Miss Daisyn kontakteihin, sulkee lehden ja kiirehtii ulos. Häntä huimaa, eikä hän osaa sanoa, johtuuko se päähän osuneesta iskusta vai pikemminkin kiihtymyksestä, kun kunnollinen johtolanka on vihdoin löytynyt. Tarina. Hän tietää, että tässä piilee tarina. Ja se on vain kaivettava esiin.”

Anna Ekberg: Salattu nainen (Den hemmelige kvinde, 2016. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 421 sivua.

Louise herää joka aamu samaan näkymään, jota ilman ei usko enää voivansa elää: pyöreästä ikkunasta näkyy meri. Silti on vasta kolme vuotta siitä, kun Louise näki työpaikkailmoituksen Ronnen satamassa, ja päätti hakea paikkaa kahvilan kesätyöntekijänä, koska ajatteli sen olevan sopivan väliaikaista työtä ilman sitoumuksia, jotain uutta. Kun hänelle kesän jälkeen tarjottiin vakituista työtä ja asuntoa, ei Louise osannut enää kieltäytyä. Kolme vuotta myöhemmin hän omistaa kahvilan pienellä Christiansön saarella, jonne on rakentanut koko elämänsä kirjailijana työskentelevän Joachimin kanssa.

Louisen ja Joachimin tanskalaissaarelle rakentama idylli kuitenkin romahtaa yhtenä tavallisena aamuna: Louisen kahvilaan ilmestyy kalliiseen mittatilauspukuun pukeutunut mies, joka väittää Louisen olevan Helene Söderberg, hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa. Dna-testit vahvistavat väitteen todeksi: Louise ei olekaan se, joka on uskonut olevansa, vaan kolme vuotta sitten ratsastusonnettomuuden jälkeen kadonnut Helene Söderberg, upporikas yritysimperiumin perijätär, kahden pienen lapsen äiti ja Edmundin vaimo. Jossain vaiheessa hän on myös saanut päähänsä kovan iskun, joka mahdollisesti selittää muistinmenetyksen sekä sen, että kaikki kolme vuotta vanhemmat muistot ovat pyyhkiytyneet täysin hänen mielestään.

Hämmentynyt Louise joutuu hyvästelemään Joachimin ja palaamaan entiseen elämäänsä, joka on hänelle täysin vieras. Sekä hän että toisaalla myös Joachim ovat kuitenkin päättäneet selvittää, kuka oikea on Louise Andersen, mikä hänen kohtalonsa on ja mitä tapahtui sinä iltana, jona Helene Söderberg ei koskaan palannut ratsastamasta.

Mikään ei koskaan ole sitä, miltä aluksi näyttää ja jokainen tarina on aina kertojansa luomus. Siksi pitää olla varuillaan, ettei tuli vedetyksi mukaan toisten kertomiin tarinoihin.

”Helene tuntee yhä kuoleman kehossaan. Se seuraa häntä kuin varjo, kun hän kävelee taloa kohti. Kaikki mitä hänen isänsä oli tavoitellut. Rikkaus ja valta. Hän katsoo valkoista kartanoa. Siellä on totuus. Hän tietää sen, ja nyt on tullut aika kaivaa se esiin. Hän katsoi suihkulähdettä, taidokkaasti kivestä veistettyjä delfiinejä, todisteita hänen isänsä maailmanvalloituksesta. Auringonsäteet osuvat valkoiseen muuriin, ruusut kukkivat punaisina ja valkoisina, oransseina ja vaaleanpunaisina, mahtavan rehevinä pensaina. Hän hengittää sisäänsä makeaa tuoksua ja vetää sitä syvälle keuhkoihinsa. Hän haluaa yhdistää sen ikuisesti tähän taloon. Kuvottava, sairas, epäilyttävä.”

Salattu nainen on Anna Ekberg -pseudonymin takaa löytyvän kirjailijakaksikon luoman dekkarisarjan ensimmäinen osa. Vaikka kyseessä onkin kirjasarja, ovat kaikki kaksikon kirjat omia erillisiä kokonaisuuksia eri henkilöineen ja tarinoineen. Yhteistä kaikille ovat kuitenkin naiset, jotka tavalla tai todistella ajautuvat tilanteeseen, jossa valta on pakko ottaa omiin käsiin. Salattu nainen on sekoitus dekkaria, trilleriä ja rakkaustarinaa. Älä luota muihin kuin itseesi, se sanoo. 

Ja sitten ei kannata luottaa edes omiin ennakko-oletuksiin: yhtäkkiä Salattu nainen nimittäin muuttuu täysin toiseksi kirjaksi.

Noin puolivälissä kirjaa melko perinteisenä psykologisena trillerinä alkanut tarina saa entistä enemmän sadistisia piirteitä ja kirja sävy muuttuu synkemmäksi, raaemmaksi ja ahdistavammaksi. Osansa tarinassa saavat myös antisemitismi, naisviha ja naisiin kohdistuva väkivalta, ja käy selväksi että sekä Helenen että Louisen menneisyyteen liittyy paljon sellaista, jota on haluttu salata. Ja sitten on vielä salattu nainen, joka ei kestä päivänvaloa ollenkaan.

Aiemmin sarjasta lukemani Kadonneen naisen tasolle Salattu nainen ei aivan pääse - ehkä se on tietty raakuus, jota kirjassa on aavistuksen verran liikaa ja jota olisi riittänyt vähemmänkin. Kesken kirjaa ei silti voinut jättää: tätäkin oli pakko lukea vielä yksi luku ja seurata makaan Christiansöltä aina Roomaan ja Syrakysaan tietääkseen, mikä on salattava keinolla millä hyvänsä.

 

”Louise. Helene. Hän istuu tuolissa. Tuntee jalkansa lattiaa vasten, reisiensä takaosan tuolin istuinosaa vasten, selkänsä selkänojaa vasten, kätensä Joachimin kädessä. Silti hänestä tuntuu kuin hän katoaisi. Nousisi ilmaan. Hajoaisi palasiksi. Helene. Louise. Se tarkoittaa, että hän ei tiedä mitään. Hän ei liiku. Ei sano sanaakaan. Hänen kätensä ei irrota otettaan Joachimin kädestä, mutta siinä istuessaan hän katoaa. Lakkaa olemasta. Louise. Helene. Joachim. Edmund. Joachim ja Louise. Helene ja Edmund. Sofie ja Christian. Lapset. Hänen lapsensa. Hän ei ole yksin maailmassa. Mikään ei ole niin kuin hän luuli. Hän ei ole irrallinen. Hän ei ole lastenkotilapsi. Joku on kaivannut häntä. Tarvinnut häntä. Hän on vain unohtanut heidät. Unohtanut. Mutta he eivät ole unohtaneet häntä.”

Anna Ekberg: Kadotettu nainen.

”Hän avaa silmänsä. Kyllä, on parempi, että hän näkee jotain tanskalaista: hänet nostetaan ambulanssista, lasiovet aukeavat hänelle, toivottavat hänet tervetulleeksi takaisin kivuliaaseen elämään, Kampalaan, hienhajuun, aivan liian monen ihmisen, Afrikan ja sairauden hajuun. Hän ei pystynyt puhumaan. Hän oli purrut kielensä puoliksi irti, niin hänelle kerrottiin myöhemmin, hänen leukansa olivat lukkiutuneet sen ympärille kuin Valkoisen Niilin krokotiilit. Hän on nähnyt ne yhden ainoan kerran, miten niiden muinaiset kidat odottivat antilooppia, eläinparkaa, kunnes sen jano voittaisi joen pelon. Eläimen ei olisi pitänyt mennä juomaan, omia pelkojaan on kuunneltava, ei pidä ajaa autoa Afrikassa, ei saa mennä rakastumaan väärään ihmiseen, ei pidä syntyä, sillä kaikki, mitä rakastat, otetaan sinulta kuitenkin pois.”

 

Anna Ekberg: Kadotettu nainen (Havets born, 2018. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 389 sivua.

 

Sellaista elämä on Afrikassa, aina joko toivottoman hidasta tai liian nopeaa. Sinä päivänä se on niistä jälkimmäistä: teini-ikäinen Rebekka, tanskalaisen Ugandan-suurlähettilään tytär, kiitää autonkuljettajansa viemänä kohti synnytyssairaala, kun he joutuvat hirvittävään auto-onnettomuuteen. Rebekka menettää äitinsä ja syntymättömän lapsensa, mutta selviää itse hengissä. Ambulanssilento tuo Rebekan takaisin Tanskaan, mutta menetyksen jälkeen elämä ei enää koskaan ala kunnolla alusta.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Rebekka kiidätetään jälleen sairaalaan. Tutkimuksissa selviää, että Rebekka sairastaa akuuttia lymfaattista leukemiaa, joka on yleinen lapsilla mutta harvinainen aikuisilla ja johon Rebekan tapauksessa ainoa hoitokeino on löytää luuytimen luovuttajaksi joku lähisukulaisista. Kun Rebekan isä todetaan sopimattomaksi luovuttajaksi, tuntuu tilanne täysin toivottomalta. Pelko tyttären menettämisestä saa isän vihdoin paljastamaan salaisuuden, jota hän on pitänyt seitsemäntoista vuoden ajan: Rebekan lapsi ei kuollutkaan auto-onnettomuudessa, vaan tämä annettiin adoptoitavaksi. 

Samaan aikaan Kööpenhaminan poliisi saa tutkittavakseen eteläsudanilaisen Emmanuellen murhan: nainen löydetään asunnostaan puukotettuna ja jalka irti leikattuna. Vähitellen käy selväksi, että tapaus liittyy Rebekkaan, siihen, mitä Afrikassa tapahtui sekä nuoreen Angeliin, lapsisotilaaseen, joka pakenee viidakkoon toiveenaan nähdä äitinsä edes kerran elämässään - ja kostaa.

”Sitä tottuu moneen asiaan, yksinoloon ja siihen, että viikon kohokohta on sunnuntaireissu Hobron aukealle jalkapallostadionille kahdenkymmenenviiden eronneen aarhusilaisen kanssa, AGF:n kannatuslauluihin ja lämpimiin tölkkioluihin bussissa. Sitä tottuu tanskalaiseen talveen ja huonoon ruokaan. Mutta avattuun ruumiiseen ei totu koskaan. Siinä hän makaa, Emanuelle Baba, himmeästä ikkunasta kalastavan heikon talvisen valon ja katosta lankeavan kovan keinovaloa sekoituksessa, jalka katkaistuna ja kaula ja rintakehä halkaistuna. Tunnistin hänet. Niin Emmanuelle oli huutanut tätinsä puhelinvastaajaan. Peloissaan, epätoivoisena, seurattuna.”

Kadotettu nainen on toisaalta dekkari, toisaalta taas ei. Se on kuvaus lapsisotilaiden Afrikasta, henkiinjäämistaistelusta viidakosta, halusta korjata virheet, epäoikeudenmukaisuudesta ja hyvistä ihmisistä, joista vuosien saatossa tulee hirviöitä. Lisäksi se on tarina rakkaudesta, joka luottaa sokeasti eikä suostu uskomaan sitä, minkä ihmisten säälivistä katseista lukee: ettei Afrikassa ole onnellisia loppuja, että onnellinen loppu asuu ainoastaan omakotitaloalueella Pohjois-Euroopassa. Vaikka osa kirjan juonikuvioista onkin suhteellisen helppo arvata, ei se vähennä tarinan imua yhtään. Kadotettu nainen on kirja, joka on pakko lukea ahmimalla, aina vielä yksi luku senkin jälkeen, kun jo oikeasti olisi pitänyt lopettaa.

Jännityksen ja koukuttavan juonen ohella Kadotettu nainen lumoaa kummasti myös Afrikka-kuvauksillaan. Punaista maata, smaragdinvihreitä lehtiä, naisten värikkäitä hameita ja aina jonnekin matkalla olevaa ihmismerta, perinteitä, jotka yhä sallivat vaimon ostamisen kolmella vuohella ja kapinallisia, jotka saattavat kidnapata koulubussillisen lapsia keskellä kirkasta päivää. Ekbergin Afrikka on tyly mutta samalla oudon kiehtova. Jännärille se tarjoaa eksoottisen, toimivan miljöön.

Anna Ekberg on pseudonymi, jonka takaa löytyvät tanskalaiset dekkaristit Anders Rennow ja Jacob Weinreich. Kadotettu nainen on sarjan kolmas osa, ja ne kaksi aiempaa hain kirjastosta heti Kadotetun naisen luettuani.

”Rebekka sulkee silmänsä, hänen on pakko, kipu on niin voimakas, että hänen täytyy olla yksin sen kanssa, hän ei saata jakaa sitä kaikkien myyjien ja ympäriinsä kävelevien paikallisten kanssa, afrikkalaiset ovat aina menossa jonnekin ja melkein aina jalkaisin. Värien ja alati liikkuvien afrikkalaisten tulva, hän ei tahdo milloinkaan unohtaa sitä. Niin kuin ei kipuakaan, koskaan.”

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään.

”Ehnien kotona tuoksui puhdistusaine, kevyt kukkaistuoksu, joka tervehti heitä heti eteisessä.

     Magdalena riisui kenkänsä, laittoi ne Ann-Karinin lenkkareiden viereen kenkähyllylle ja ripusti takkinsa vaaleanruskean päällystakin viereen. Takissa oli kukkarintanappi.

     Ihminen voi vain kadota.”

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään (Vår egen lilla hemlighet, 2015. suom. Eliisa Salminen)

Tammi, 391 sivua.

Kun hagforsilainen sosiaalityöntekijä Anna-Karin Ehn jättää palaamatta kotiin työpäivän jälkeen, aletaan nopeasti epäillä rikosta. Anna-Karin, kokenut sosiaalityöntekijä, ei lähtisi vieraan matkaan, unohtaisi varmistaa pakoreittiä tai antaisi yllättää itseään - tai edes ikinä tulisi kotiin myöhemmin, kuin on ilmoittanut. Siksi jotain pahaa on täytynyt sattua. Aviomies tekee katoamisilmoituksen, ja kun Anna-Karinin auto myöhemmin löytyy hylättynä ja verisenä, käynnistyy todellinen kilpajuoksu aikaa vastaan.

Pikkukaupungin poliisien Petra Wilanderin ja Christer Berglundin ohella Anna-Karinia etsii myös toimittaja Magdalena Hansson. Etusivun jutun lisäksi Magdalenaa ajaa myös syyllisyys: juuri hän teki Anna-Karinille lastensuojeluilmoituksen epäilemästään perheväkivaltatapauksesta, jota Anna-Karin lähti selvittämään ennen katoamistaan. Onko hänen halunsa pelastaa poikansa ystävä ja tämän oudon vetäytyvä äiti sinetöinyt Anna-Karinin kohtalon?

Ja sitten Anna-Karinin repeytynyt ja verestä laikukas kaulahuivi löytyy paikallisen voimalaitokselta, kosken alajuoksulta, ja on aika ruveta naaraamaan, mitä vedestä löytyy.

”Ensin hän ei ymmärtänyt, mitä näki.

     Punaisia roiskeita seinällä ja jotain tahmeaa, jota oli valunut lattialistalle. 

    Ruumis roikkui kierossa toimistotuolin käsinojan yli, pää kummallisessa kulmassa. Pistooli.

     Verta pöydällä, tietokoneella, lätäkkö lattialla.

     Sitten hän kuuli oman huutonsa.” 

Älä kerro kenellekään on toisaalta melko perinteinen dekkari, toisaalta kirja perheistä, joita yhdistää oma, pieni salaisuus. Kirja vie lukijan suljettujen kylpyhuoneen ovien taakse, olohuoneisiin, joiden kirjahyllyjä perhevalokuvat koristavat ja keittiöihin, joiden kaapiston hajonnut vedin muistuttaa illasta, jona paisti ei sitten kuitenkaan ollut oikealla tavalla kypsennettyä. Se peittää meikkivoiteella mustelmat ja ontuu korkeintaan huomaamattomasti, mutta osaa edelleen hymyillä silloin, kun pitää, ja valehdella sujuvasti. Schulmanin kirjassa pahuus ei löydy hylätystä kartanosta tai vankilan suljetulta osastolta, vaan se asuu lähempänä, kuin osaa arvatakaan: sillä samalla pikkukadulla kuin sinäkin, ihan naapurissa. Joskus matka silityksestä lyöntiin on vain muutamia sekunteja.

Oikeastaan Ninni Sculmanin dekkarissa ei ole mitään kovin uutta. Silti se on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani jännäreistä, ja sen luettuani varasin välittömästi kirjastosta myös sarjan kolme aiempaa osaa. Schulmanilta löytyvät niin poliisit, jotka painivat työnsä lisäksi myös omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa, klassinen juonikaavio ja tarpeeksi epäiltyjä, jottei mitään voi pitää itsestään selvänä. Paketti kuitenkin toimii ja imaisee mukaansa saman tien. Kirjan henkilöt ovat sopivan tavallisia ollakseen samaistuttavia ja rikos rakennettu niin taidokkaasti, ettei loppuratkaisua voi arvata ennen, kuin on itsekin kääntänyt pahalle selkänsä.

Koska kukapa tosiaan olisi uskonut.

”Hänellä oli yhä tapana ryömiä Magdalenan peiton alle neljältä aamulla lähes joka yö, mutta nyt hän ei ollutkaan löytänyt Magdalenaa sängystä.

     ’Mitä sinä teet?’ Nils sanoi ja katsoi Magdalenaa.

     ’Istun täällä ja ajattelen. Olen hieman surullinen.’

     ’Miksi olet surullinen?’ 

     Magdalena toivoi, että tietäisi miten toimia. Että hän voisi suojella Nilsiä kaikelta pahalta.

     ’On tapahtunut jotain kamalan, kamalan surullista’, Magdalena sanoi. ’Tule syliin, niin kerron.’”

 

S. K. Tremayne: Äänet.

”Hätkähdän ja katson kulmat kurtussa mattamustaa purkkia ja sitä kruunaavaa sähköisen sinivihreän rinkiä. Elektra puhuu taas. ’Minä tiedän sinun salaisuutesi. Minä tiedän mitä sinä teit sille pojalle. Miten hänen silmänsä muljahtivat kokonaan valkoisiksi. Minä tiedän kaiken.’

     Ja sitten tulee hiljaista. Tuijotan virtuaaliavustajaa, joka on mykkä eikä reagoi. Sehän on pelkkä muovipurkki hyllyllä.”

S. K. Tremayne: Äänet (The Assistant, 2019. suom. Ilkka Rekiaro)

Otava, 398 sivua.

Kun Jon paras ystävä, pääasiassa ulkomailla asuva Tabitha, tarjoaa Jolle väliaikaisasunnoksi taloaan Camdenin paremmasta päästä, ei Jo yksinkertaisesti voi kieltäytyä: avioeronsa jälkeen Jo on ajautunut taloudelliseen ahdinkoon, jossa puoli-ilmainen asunto tuntuu todelliselta lottovoitolta. Niinpä Jo kantaa vähät tavaransa huipputeknologialla varustettuun luksusasuntoon, jossa kaikkia toimintoja valoista lämmitykseen ja kodinkoneista asunnon lukitukseen pyörittää virtuaalinen kotiapulainen Elektra. Melko pian Elektra alkaa kuitenkin käyttäytyä kummallisesti. Minä tiedän mitä sinä teit, Elektra toteaa ja soittaa Jolle laulua, jota hän ei ole kuullut vuosiin mutta jonka hän tunnistaa välittömästi. Vähitellen, tavallisten arkisten toimintojensa ohessa Elektra tiputtelee Jon eteen kaiken tietämänsä: onnettomuuden, jonka Jo ja Tabitha vannoivat pitävänsä salaisuutena, yön Glastonburyssä, Jamie Trewinin ympäri kääntyneet silmät, isän joka muuttui Kutikutihirviöstä pelkäksi hirviöksi. Minä tiedän mitä iän teit. Minä tiedän sinun salaisuutesi ja tuhoan sinut, tavalla tai toisella.

”Mutta käsky tulee liian myöhään. Kun nousen ja kävelen olohuoneeseen ja katson ikkunoiden sulavaa huurretta, muistot viimein purkautuvat esiin kuin raju joulumyräkkä, kuin talviset aallot, jotka hukuttavat alleen pienet satamat. Jamie Trewin. Poloinen Jamie Trewin. Kaikki palautuu häneen.”

Jo tuntee tulleensa suljetuksi kultaiseen häkkiin, jossa ajoittain välkähtävä sininen valo kertoo, että joku katselee. Mutta onko kaikki kuitenkin vain Jon pään sisällä? Avustajan äänen kuullessaan Jo muistaa nimittäin myös skitsofreniaa sairastaneen isänsä, jolle televisio lähetti salaisia viestejä ja joka lopulta lukittautui autotalliin, käynnisti moottorin ja tukki pakoputken. Ehkä kaikki onkin vain alkanut uudestaan, ja mustuus löytyykin pelkästään Jon sisältä. Virtuaaliavustajahan on lopulta vain musta muovipurkki hyllyllä.

”Avustajat tuntevat minut. Totta kai tuntevat. Ne ovat minun mielessäni. Ne ovat yhtä kuin minun mieleni. Minä puhun parhaillaan minulle, ja minä tunnen itseni. Kun olen järjissäni. Pelkään liikaa hankkiutuakseni eroon avustajista, vaikka ne ovat teoriassa menettäneet keinonsa kiristää minua. Ne ovat sulautuneet minuun liian syvälle. Ne ovat sikiöitä minun kohdussani. Kiinnittyneet siihen. Ne ovat minä. Enkä voi keskeyttää raskautta.”

Periaatteessa Äänet on idealtaan melko klassinen psykologinen trilleri suljetusta tilasta, jossa joku tarkkailee ja tietää kaikkein synkimmätkin salaisuudet - ainut vain, että S. K. Tremayne on tuonut juonen 2020-luvulle ja asettanut tarkkailijaksi virtuaaliavustajan. Oikeastaan juuri tämä on se, mikä lopulta ei toimi minulle kovinkaan hyvin: siinä missä minä edelleen luen niitä vanhanaikaisia, paperisia kirjoja sen sijaan, että kuuntelisin äänikirjaa samalla jotain muuta puuhaten, kaipaan myös kirjaani ihan niitä perintesimpiä jännityselementtejä narisevia nurkista vaiettuihin perhesalaisuuksiin ja ikkunoita piiskaavasta sateesta syrjäiseen taloon, joka on kaikkien nettiyhteyksien saavuttamattomissa.

Äänet on S.K. Tremaynen neljäs suomennettu psykologinen trilleri, joka noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin kirjailijan kolme edellistäkin. Toisaalta kuten edellistenkin kanssa, en voi siltikään sanoa olleeni kirjaan ollenkaan pettynyt, oikeastaan päinvastoin: vajaan viikon ajan todellakin viihdyin Äänien parissa niinä hetkinä, jolloin en olisi jaksanut syventyä mihinkään haastavampaan, enkä voi edes sanoa arvanneeni kirjan loppuratkaisua. Äänet sopii enemmän kuin hyvin syksyn pimeneviin iltoihin ja pysähtyneisiin viikonloppuihin, joina sen voi hotkaista muutamassa päivässä. Eikä sekään lopulta haittaa, ettei kirjaa ehkä muista enää jonkun viikon päästä: lukuajakseen se tarjoaa kuitenkin onnistuneen todellisuuspaon.

”Rääkäisy on eläimellinen ja inhimillinen ja koneellinen ja helvetillinen, sitten Apua Apua Apua, Miksi Jo Miksi, sitten lisää kirkumista ja minä näen Jamie Trewinin sairaalassa ja hänen kuolleiden silmiensä valkoisuuden, ja hänen isänsä itkusta tulee minun isäni itku ja hädissään haukkuva hengitys siinä autossa. Ja sitten kuuluu taas tuo karmea ääni, minä tunnistan sen, naisen rääkäisyn, olen varma että naisen rääkäisy se on tai ehkä se on tuskanhuuto, vikisevä kuin eläimellä juuri ennen teurastusta.”

Camilla Grebe: Varjokuvat.

”Elsie kuolee Klaran kaupunginosassa. Kylmyyden, pelon ja säännöstelyn aikana.

     Hänestä tulee varjo, joka vaipuu ikuiseen unohdukseen.

     Mutta samalla, kun hänen tarinansa päättyy, alkaa toinen. Hänen kuolemansa on tavallaan vasta kaiken lähtökohta. Siemen, josta voi taianomaisesti kasvaa mahtava puu.

     Loppuja ei nimittäin ole olemassakaan - vaan uusia kertomuksia, jotka juontavat juurensa aiemmista tapahtumista.”

 

Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren, 2019. suom. Sari Kumpulainen)

Gummerus, 461 sivua.

Arvostelukappale.

Tämä tarina alkaa Elsie Svennsistä, ensimmäisestä sankarittaresta ja ensimmäisestä uhrista, helmikuussa 1944. Sota on vienyt Elsien sulhasen ja pieni tytär on pitänyt antaa pois, sillä elämä yksinhuoltajaäitinä on vielä sodanaikaisessa yhteiskunnassa täysin mahdotonta.  Poliisisisarena Klaran vartiopiirissä työskentelevä Elsie lähtee kahden kollegansa kanssa hälytystehtävälle Hornaan, tehtävälle jolle poliisivoimien harvoja naisia ei oteta mukaan juuri koskaan. Kurjasta asunnosta löytyy joukko likaisia lapsia, jotka tuijottavat Elsietä pelokkaita silmillään, sekä kuollut nainen, joka on vasaroitu käsistään lattiaan. Lisäksi asunnossa vaanii vielä joku, joka on päättänyt viedä Elsien mukanaan.

Tai ehkä tarina alkaakin varsinaisesti vasta Britt-Mariesta. On vuosi 1974 eivätkä naiset vieläkään ole kovin tavallinen näky poliisivoimissa, mutta nuori konstaapeli Britt-Marie on päättänyt seurata kutsumustaan - ihan niin kuin biologinen äitinsä Elsie kolmekymmentä vuotta aiemmin. Kun Östertunan lähiöstä sitten löytyy nainen naulattuna lattiaan, vaatii Britt-Marie päästä mukaan väkivaltarikosyksikön tutkintaan ratkaistakseen rikoksen, joka aikoinaan koitui hänen äitinsä kohtaloksi. Hornan murhaaja tuntuu valitsevan uhreikseen nuoria yksinhuoltajaäitejä ja kaikkia tapauksia yhdistää Berlinparken, puisto jonka laidalla sijaitsevissa vuokrataloissa kaikki uhrit asuivat. Mutta kuinka saada kiinni murhaaja, joka tuntuu aina olevan askeleen edellä, ja saada äänensä kuuluviin työyhteisössä, jossa naiset on totuttu näkemään ainoastaan kirjoituskoneen takana tai arkistoimassa papereita kansioihin?

”Pimeästä kantautuu lisää ääniä, melkein kuin askelia. Ihan kuin joku kulkisi asunnon läpi. Sitten eteisestä kuuluu vaimea kolahdus.

     Nukkuuko Margaret edelleen? Onko hän jäänyt vangiksi uneen, josta ei voi herätä?

     Ovelle ilmestyy hahmo, musta varjo yön pimeydessä.

     Silloin Margareta alkaa kirkua.

     Hän kirkuu täyttä kurkkua, vaikka Lena saattaa kuulla - sillä jos tämä on unta, hän haluaa herätä tällä sekunnilla.”

Kuluu kymmenen vuotta, kunnes sama toistuu: taas kerran Östertunasta Berlinparkenin laidalta löytyy nuori yksinhuoltajaäiti murhattuna ja asuntonsa lattiaan naulattuna. Saadakseen murhaajan vihdoin kiinni poliisi kutsuu avukseen vastavalmistuneen profiloija Hanne Lagerlind-Schönin. Vaikka eletään jo vuotta 1986, ei nuoren naisen vieläkään ole helppoa tulla kuulluksi ja otetuksi todesta miesvaltaisella alalla, ja lopulta Hornan murhien selvittäminen saa väistyä, kun pääministeri Olof Palme ammutaan yhtenä helmikuisena iltana keskellä Tukholmaa. Kaikki resurssit keskitetään Palmen murhaajan kiinni saamiseksi, ja yksinhuoltajaäitien kohtalo hautautuu vähitellen arkistojen pohjalle vuosikymmeniksi.

Kun sitten vuonna 2019 Berlinparkenin laidalla sijainneen parkkitalon perustuksista löytyy naisen ruumis, avataan Hornan murhaajan tapaus jälleen kerran. Rikosylikonstaapeli Malin on vasta palannut töihin äitiyslomalta, mutta on päättänyt selvittää totuuden. Mutta onko murhaajaa mahdollista enää löytää näin pitkän ajan jälkeen ja millaisia seurauksia totuudella lopulta on?

 

”Pelko seuraa luultavasti häntä loppuelämän. Se ei päästä otteestaan, vaikka käsien haavat parantuvat ja ihon mustelmat haalistuvat.

     Britt-Marie katselee taloja, tarkastelee laatikkomaisia parvekkeita ja tasakattoja, jotka piirtyvät tummaa taivasta vasten.

     Hänen mieleensä nousee ajatus. Se ei haihdu, vaikka hän kietoo takin tiukemmin ympärilleen ja kiiruhtaa kohti kotia.

     Ei se voi olla pelkkää sattumaa, hän miettii.”

 

Varjokuvat on Camilla Greben neljäs dekkari, ja toisin kuin kolme edeltäjäänsä, joista kaikista on tuntunut puuttuvan se viimeinen jokin, on se vihdoin se dekkari, jolla Grebe nousee ainakin minun suosikkilistani kärkeen. Kirjassa on oikeastaan kaikki, mitä laadukkaalta dekkarilta voi edes odottaa, ja kirjan tunnelma pitää otteessaan ihan loppuun saakka. Perinteisen rikostarinan ohella Grebe tarttuu tälläkin kirjallaan myös yhteiskuntakritiikkiin: siinä missä edeltäjä Horros käsitteli nettimaailman valheellisuutta ja ihmisten itsekeskeisyyttä, pureutuu Varjokuvat tasa-arvoon sekä naisen asemaan yhteiskunnassa ja työelämässä. Jo heti ensimmäisistä luvuista tulee tunne, että tekisi mieli sulkea ovi, käpertyä viltin alle ja lukea Greben uusin heti samalta istumalta - kädessäni kun on ehdottomasti yksi vuoden parhaista dekkareista.

Varjokuvat kuvaa häikäisevän tarkasti muuttuvaa yhteiskuntaa toisen maailman sodan varjostamalta 1940-luvulta nykyhetkeen. Vaikka kaikki muu ympärillä tuntuu muuttuneen moneen kertaan, on yksi asia pysynyt samana: yhä edelleenkään nainen ei voi luoda uraa niin kuin mies tai yhdistää työtä ja perhettä ilman, että joutuu joustamaan jommastakummasta. Siinä missä miehet nostetaan esille, jäävät naiset eräänlaisiksi varjokuviksi, jotka ensin haalistuvat ja lopulta katoavat kokonaan. On yritettävä aina vähän enemmän, todistettava taitonsa kerta toisensa jälkeen - ja silti urasta ja unelmista voi joutua luopumaan vain siksi, että siirsi pois reidelle sopimattomasti asetetun käden.

 

”Sellainen Hanne on - hän janoaa tietoa ja tarinoita.

     Hän pursuaa optimismia ja uskoo kykyihinsä, mutta hän on vasta nuori. On paljon sellaista, mitä hän ei vielä tiedä - Hornan murhaajasta tai elämästä ylipäänsä. Hän ei tiedä, että vahvuus voi äkkiä hajota tomuksi. Että rakkaus ja sen kohde voivat muuttua kahleeksi. Että työ voi tuntua velvollisuudelta ja että hänen oma kehonsa, johon hän on aina pystynyt luottamaan, voi pettää hänet ratkaisevalla hetkellä.

     Hän on siinä mielessä hyvin samanlainen kuin Elsie ja Britt- Marie.

     Niin kuin hekin, hän alkaa vasta aavistaa, millainen synkkyyden Östertunan yllä lepää.”

 

Shari Lapena: Vieras talossa.

"Hän katsoi Tomin työpöytää. Hän selasi puhelimensa kuvia, kunnes löysi sen aamun valokuvan työhuoneesta. Tomin avonainen muistio ei ollut samassa paikassa kirjoitusalustalla: se oli noin 15 senttimetriä ylempänä kuin aiemmin. Karen tuijotti ensin valokuvaa ja sitten työpöytää. Ei epäilystäkään: joku oli ollut täällä, heidän kodissaan.

     Joku oli ollut heidän kotonaan ja penkonut heidän tavaroitaan. Maannut heidän sängyllään.

     Karen ei koskaan kertonut Tomille. 

     Ja nyt Karen tietää, kuka se oli ollut. Se oli ollut hän koko ajan. Hän oli ollut heidän kotonaan, tullut ja mennyt mielensä mukaan. Tarkkaillut ja odottanut. Pelkkä ajatuskin saa Karenin voimaan pahoin."  

 

Shari Lapena: Vieras talossa (A Stranger in the House, 2017. suom. Antti Saarilahti)

Otava, 298 sivua.

 

Karen Krupp, kolmekymppinen kunnollinen kotirouva, herää sairaalassa ja saa kuulla joutuneensa auto-onnettomuuteen. Karenilla itsellään ei ole edellisillan tapahtumista mitään muistikuvia: hän ei tiedä, miksi ylipäätään lähti kotoa, mihin oli menossa, mitä hän teki siinä osassa kaupunkia ja miksi hän, joka ei koskaan edes kävele päin punaisia, on ajanut ylinopeutta ennen, kuin on romuttanut autonsa sähkötolppaan. 

Koko juttu voisi päättyä pelkkään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ellei poliisi saisi tutkittavakseen myös toista rikosta: vain muutaman korttelin päässä Karenin onnettomuuspaikalta löyty ruumis ja murha-aika näyttää osuvan juuri samaan aikaan auto-onnettomuuden kanssa. Rikostutkija Rasbach on varma, että tapausten välillä on yhteys ja että Karen on koko tapauksen avain. Nyt on vain selvitettävä, onko Karen silminnäkijä, uhri vai kylmäverinen murhaaja.

Poliisin ilmestyessä Dogwood Drivelle aina uudestaan ja uudestaan, alkaa myös Karenin mies Tom vähitellen epäillä vaimoaan. Miten hyvin voi lopulta tuntea ihmisen, jonka menneisyydestä tajuaa yhtäkkiä tietävänsä tuskin mitään?

Kadun toisella puolella vastapäisessä talossa Karenin paras ystävä, neuleblogia pitävä Brigid istuu olohuoneensa maisemaikkunan ääressä ja tarkkailee Kruppien taloa neulepuikkojen kilkattaessa. Hänen hautaustoimistoa pitävä miehensä käy kotona vain syömässä ja nukkumassa, joten Brigidillä on aikaa pitää silmällä naapuritaloa. Lapsettomuuden suru on tehnyt hauskasta ja huimapäisestä Brigidistä masentuneen ja oikukkaan ja saanut tämän elämään pitkälti oman päänsä sisällä. Brigidillä jos jollain on aikaa ajatella asioita ja panna merkille pienemmätkin tapahtumat, jotka hän verhojen raosta huomaa.

 

"Karen herää varhain aamulla, jo ennen auringon ensi säteitä. Hän nousee hiljaa sängystä ja kietaisee ylleen aamutakin. Hän sulkee oven perässään ja kävelee alakertaan keittiöön.

     Hän tietää, ettei hän enää saa unta. Hän laittaa kahvin tulemaan ja seisoo kädet puuskassa odottaen sen valmistumista. Kahvinkeittimen porina ja tuoreen kahvin tuttu tuoksu rauhoittavat häntä.

     Aamun sarastaessa takapihan nurmikon ylle nousee kevyt usva. Karen seisoo pitkään paikallaan tuijottaen lasiovien läpi ja pinnistellen epätoivoisesti muistiaan. Hänestä tuntuu kuin hänen henkensä riippuisi siitä."

 

Vieras talossa on Shari Lapenan toinen psykologinen trilleri ja monessa mielessä samanlainen kuin bestselleriksi noussut Hyvä naapuri -esikoinen: lukukokemuksena kirja ansaitsee (lähes) kiitettävän, vaikkei itse kirjaa voi arvioida juuri ihan kivaa mairittelevammin. Kirja houkuttaa mukaansa heti alussa ja onnistuu pitämään  lukijan mielenkiinnon yllä sujuvalla kerronnalla, lyhyillä ja dynaamisilla luvuilla sekä henkilöhahmoilla, jotka kaikki ovat sopivasti epäilyttäviä. Sen sijaan Lapenan kirjan ongelma on siinä, ettei se tarjoa mitään sellaista, mitä kymmenen muutakin viereisessä uutuushyllyssä olevaa dekkaria. Edes loppu ei onnistu juuri yllättämään.

Ja silti, jokin imu näissä trillereissä on: vaikka kirja olikin heppoisempi kuin mitä odotin, nautin kyllä joka sivusta ja hotkaisin kirjan muutamassa päivässä. Joskus kun riittää, että kirjan kanssa voi pelkästään heittäytyä pohtimaan taas yhtä murhaa.

 

"Kun hänen katseensa osuu hetkeksi peilipöytään, hän jähmettyy. Jokin on pielessä. Hänen sykkeensä kohoaa. Hänen sydämensä hakkaa kivuliaasti rinnassa, ja häntä alkaa hieman huimata. Hän käy katseellaan nopeasti läpi peilipöydän yksityiskohtia. Hänen hajuvesipullonsa. Joku on irrottanut hänen hajuvesipullonsa korkin.

     Karen tietää, että hän se ei ollut."

Viveca Sten: Sisäpiirissä.

”Riisumatta kenkiään hän meni olohuoneeseen. Kaunis italialainen nahkasohva oli paikallaan ja ikkunat olivat kunnolla kiinni. Hän oli unohtanut laskea sälekaihtimet lähtiessään aamulla. Jopa orkideat nuokkuivat paahtavassa auringossa.

     Sitten hän keksi, mikä oli vialla.

     Asunnossa leijui vieras tuoksu, haju jota siellä ei normaalisti ollut.

     Hän rypisti otsaansa ja yritti tunnistaa sen. Sekoitus eksoottisia yrttejä? Muskottia ehkä, tai mausteneilikkaa.

     Hitaasti hän palasi eteiseen ja ripusti kesäpukunsa takin henkarille.

     Mistä tuoksu oli peräisin? Oliko joku käynyt hänen kodissaan?

     Hän kiersi asunnon uudelleen. Kaikki oli niin kuin piti: mikään ei ollut toisin kuin tavallisesti, eikä mitään puuttunut. Esineet olivat oikeilla paikoillaan.”

Viveca Sten: Sisäpiirissä (I den innersta kretsen, 2009. suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.)

WSOY, 363 sivua.

Kimmeltävää merta, kalliita purjeveneitä ja huvijahteja, vuosikertaviiniä ja kaviaaria: Sandhamissa järjestettävä Gotland Runt on sekä Pohjois-Euroopan suurin meripurjehduskilpailu että vuoden tapahtuma niille, jotka haluavat kuulua todelliseen sisäpiiriin. Starttipistoolin savujuovan ilmestyessä taivaalle kajahtaa meren yllä kuitenkin myös toinen laukaus. Muilta kilpailijoilta ja katsojilta menee hetken aikaa ymmärtää, mitä on tapahtunut: Tukholman kuninkaallisen pursiseuran ensimmäinen varapuheenjohtaja Oscar Julliander on ammuttu veneeseensä, juuri kun hän on ollut valmis lähtemään elämänsä tärkeimpään kilpailuun.

Kun rikostarkastaja Thomas Andreasson kollegoineen sitten ryhtyy tutkimaan Jullianderin täydelliseltä menestystarinalta vaikuttavaa elämää, käy ilmi, että motiiveista ei ole juuri pulaa: vuosien aikana Oscar Julliander on ehtinyt kerätä vihamiehiä niin työssään juristina kuin yksityiselämässään pyörittäessään aina uutta naisystävää edustusvaimon odottaessa kuuliaisesti kotona.

Onko murhan motiivi rakkaus, viha, raha tai jokin muu? Sen selvittämiseen Andreassonilla tulee kiire, kun toinenkin saman pursiseuran hallituksen jäsen löytyy murhattuna. Kiillotetun pinnan alla tuntuu kuitenkin olevan jotain, minkä paljastumisen joku haluaa estää hinnalla millä hyvänsä.

Viveca Stenin Sisäpiirissä on Sandham-sarjan toinen osa, joka tosin toimii hyvin myös ihan itsenäisenä dekkarina.

”Kiiltävä metalli ja täydellisen tarkoituksenmukainen pitkulainen muoto kiehtoivat häntä. Oli tosiaankin ihmeellistä, että jokin näin pieni pystyi aiheuttamaan niin suurta tuhoa ihmiskudoksissa.

     Kiväärin lippaaseen mahtui yksitoista patruunaa. Vaikeuksitta jokainen patruuna solahti paikalleen, ja kivääri oli käyttövalmis. 

     Sitten tarvitsi vain odottaa.

     Tällä kertaa ei ollut kiirettä. Viimeksi kaiken oli pitänyt tapahtua salamannopeasti. Merellä aikaa oli ollut vähän ja kiinnijäämisen vaara paljon, paljon suurempi. 

     Nyt tarvittiin vain kärsivällisyyttä. Pian mies palaisi kotiin. Ellei tänään, niin huomenna.”

Koska jo aiemmin kesällä ihastuin Viveca Stenin tyyliin Juhannusmurha-dekkarissa, tiesin Sisäpiirissä-kirjaan tarttuessani, mitä odottaa. Ja itse asiassa Sisäpiirissä on vielä Juhannusmurhaa selvästi parempi dekkari, joka onnistuu huijaamaan dekkareiden suurkuluttajaakin eikä missään nimessä tarjoile liian helppoa tai ennalta arvattavaa juonta, vaikka lähtötilanne siltä saattaakin vaikuttaa. Kirjan yläluokkaiset hahmot vaikuttavat uskottavilta ja kiehtovilta, ja rikoksen sijoittaminen valkoisten, jättimäisten merenrantahuviloiden, kalliiden purjeveneiden ja taideaarteiden maailmaan toimii sekin loistavasti. Purjehdusseuran sisäpiiriläisten lisäksi lukija pääsee jälleen kurkistamaan myös rikostarkastaja Thomas Andreassonin ja tätä tutkimuksissa auttavan juristin Nora Linden yksityiselämiin, vaikka pääpaino toki onkin murhassa ja sen selvittämisessä.

Vähän niin kuin täydelliseksi rakennetun julkisivun takana, myöskään Viveca Stenin dekkarissa kaikki - tai lopulta mikään - ei oikeasti ole sitä, miltä näyttää. Juhannusmurhan tapaan myös Sisäpiirissä on täydellinen kesäkirja erityisesti niille, jotka haluavat päästä hetkeksi leikkimään salapoliisia.

”Hento leyhähdys tavoitti hänen nenäänsä, mausteinen tuoksu, joka katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän yritti palauttaa mieleensä, missä oli tuntenut sen aikaisemmin, ja hetken päästä hän muisti. 

     Kotona sinä iltana, jolloin hän uskoi jonkun käyneen asunnossaan.

     Mutta kun hän yritti tavoittaa tuoksun uudestaan, se oli poissa.”

Viveca Sten: Juhannusmurha.

”Hän heilautti kättään ja paiskasi puhelimen niin kauas mereen kuin jaksoi. Vesi oli rannan edustalla kaksikymmentä metriä syvää, kännykkää ei ikinä löydettäisi.
     Puhelin katosi loiskahtaen juuri, kun kaksi joutsenta lipui kaula kaarella ohi. Valkeat höyhenpuvut piirtyivät rasvatyyntä vettä vasten, laihakaulainen untuvikko meloi perässä.
     Kirvelevän silmin hän tarkasteli kauniita lintuja. Viha ja suru painoivat möykkynä rinnassa. Hän ei pystynyt vuodattamaan kyyneleitä, jotka olisivat voineet lievittää tuskaa.
     Ei vielä.”

Viveca Sten: Juhannusmurha (I stundens hetta, 2012. suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)

WSOY, 436 sivua.


Juhannus Sandhamissa Tukholman saaristossa on kuin ruotsalainen idylli minikoossa: kalliita, vaaleita veneitä, juhannussalko, kadut täynnä iloisia, ruskettuneita ihmisiä ja aurinko, joka ei laske koko yönä. Tänäkin vuonna juhannus täyttää Sandhamin kesäsaaren laiturit toinen toistaan upeimmilla purjeveneillä ja Tukholmasta purjehtineilla jahdeilla ja rannat keskikesää juhlivilla ihmisillä. Myös juristi Nora Linde on saapunut Sandhamiin viettämään juhannusta Jonaksen, uuden miesystävänsä, kanssa. Uusperheen juhlapyhä muuttuu kuitenkin silmänräpäyksessä, kun Jonaksen neljätoistavuotias tytär Wilma ei saavukaan sovitusti  kotiin juhannusyönä. Jotain pahaa on täytynyt sattua.

Wilman lisäksi poliisi saa juhannusaaton jälkeisenä aamuna tehtäväkseen etsiä myös kuusitoistavuotiasta Victoria, joka on kadonnut kaveriporukastaan yön aikana. Kun nuoria päästään jututtamaan, käy ilmi, ettei kaikki olekaan ollut sitä, mitä ensisilmäyksellä on näyttänyt ja varakkaiden perheiden nuorten juhlinta ei olekaan ollut aivan viatonta. Ja sitten koiranulkoiluttaja löytää rannasta ruumiin.

”Hetken päästä häntä alkoi kuvottaa, ihana tunne katosi ja pahoinvointi huljui kurkussa. Kädet vapisivat, ja tuntui tosi omituiselta.
     Kuvotus yltyi, ja äkkiä oli pakko yrjötä.
     Oksennusta roiskui Victorin päälle. Myös Victor oli laskuissa ja flippasi täysin. Se huusi ja kiroili, ja hän käpertyi kokoon, hän ei ollut ikinä pelännyt Victoria yhtä paljon.
     Joku lähestyi, hän näki varjon Victorin takana.
     Sitten kaikki pimeni.”

Juhannusmurha on Viveca Stenin Sandhamnin murhat -sarjan viides osa: ruotsalaisessa saaristoidyllissä on siis jouduttu ratkomaan rikoksia aiemminkin. Nora Linden ohella tapauksia penkoo myös sarjan toinen päähenkilö, rikostarkastaja Thomas Andreasson. Heillä molemmilla on - kuten klassisessa dekkarissa kuuluukin - myös omat yksityiselämän haasteensa ja taakkansa, mutta niihin ei ainakaan tässä osassa paneuduta liian syvälle eivätkä ne ohjaa rikoksen tutkintaa. Vaikka mikä tahansa sarja on loogisinta lukea ilmestymisjärjestyksessä, toimii Juhannusmurha hyvin ilman, että on aiemmin lukenut muita Sandhamn-kirjoja.

Jos pitäisi määritellä täydellinen kesälomakirja, olisi Juhannusmurha aika lähellä sitä: juuri tällaisen kirjan ihminen tarvitsee laiskoihin rantapäiviin tuoreiden mansikoiden kanssa nautittavaksi tai riippukeinuun niihin päiviin, joina on vain aikaa. Tarina imaisee mukaansa välittömättömästi, esittelee heti alussa monipuolisen henkilökavalkadinsa ja säilyttää jännityksen loppuun asti. Lyhyet, muutaman sivun mittaiset luvut käytännössä pakottavat lukemaan vielä vähän eteenpäin, eikä tarinaan syventyminen vaadi tuntikausia aikaa tai rivien välistä lukemista. Silti Viveca Stenin kirja on toimiva dekkari, joka ei sorru genrensä kliseisiin vaan onnistuu olemaan aidosti koukuttava ja uskottava. Tyyliltään Sten tuo mieleen Camilla Läckbergin ja Mary Higgins Clarken. Se on jo aika hyvä.

Siskoni suosituksista huolimatta Juhannusmurha oli ensimmäinen lukemani Viveca Sten. Sen verran paljon kuitenkin innostuin, että nappasin kirjastosta mukaan heti sarjan seuraavan dekkarin. Loppukesäksi tarvitsen vielä muutaman murhan ratkaistavakseni.

”Ebba ojensi kätensä mutta veti sen sitten takaisin. Ei Tobbe kuitenkaan halunnut kuulla hänestä.
     Ebba sulki silmät mutta näki mielessään Victorin hiekalla naama veressä ja katse tyhjänä.
     Victor oli kuollut, peruuttamattomasti. Victor oli kuollut, ja kaikki oli liian myöhäistä.”

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä.

”Aivot eivät aina muista kaikkea oikein. Ne sepittävät tarinoita. Ne paikkaavat aukot ja naamioivat tarinat muistoiksi.

     Minun täytyy yrittää saada tosiasiat selville.

   En kuitenkaan tiedä, muistanko sen, mitä tapahtui vai sen, mitä haluaisin tapahtuneen. Olen kirjailija. Valehtelen ammatikseni. Joskus on vaikea lopettaa, eikö vain? Sitä näkee tarinassa aukon ja haluaa paikata sen syyllä, motiivilla, uskottavalla selityksellä.

     Ja mitä enemmän yritän pinnistää muistiani, sitä hauraammaksi tosiasiat käyvät mielessäni...”

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä (In a dark, dark wood, 2015. suom. Oona Nyström)

Otava, 363 sivua.

Nora ei ole nähnyt lapsuudenystäväänsä Clarea kymmenen vuoteen, kunnes eräänä päivänä hänen sähköpostiinsa kilahtaa kutsu juhlimaan Claren polttareita. Hetken Nora pyörittelee sormeaan Delete-näppäimellä, mutta sitten uteliaisuus vie voiton. Vaikka hän on kymmenen vuotta sitten vannonut, ettei enää milloinkaan edes vilkaise taakseen, huomaa hän lopulta vastaavansa kutsuun myöntävästi.

Talo keskellä metsää kaukana maaseudulla, puhelimen kuuluvuusalueen ulkopuolella; juuri sinne Claren polttariporukka suuntaa viikonlopuksi marraskuun puolivälissä, kun pimeä laskeutuu jo alkuillasta ja ikkunalasia hakkaava puunoksa kuulostaa koputukselta. Olohuoneen jättimäinen, koko julkisivun kokoinen ikkuna luo tunteen, että jollain oudolla tavalla he ovat lavalla esittämässä näytelmää pimeydessä odottavalle yleisölle, jota kukaan ei näe. Claren ja Noran lisäksi seurueeseen kuuluu neljä muuta ihmistä Claren menneisyydestä, kaikki jollain tapaa lukittuna lasiseen taloon, kuin eläimet häkkiinsä. Jo ennen mökille saapumista Nora on varma tehneensä virheen tulemalla paikalle.

Aivot eivät muista kaikkea oikein, ne selittävät tarinoita. Nora herää sairaalasta muistinsa menettäneenä ja yltäpäältä mustelmilla. Polttariviikonlopun aika kaikki on mennyt pieleen ja joku on kuollut. Kuka ja miksi? Mitä enemmän Nora yrittää, sitä pahemmin muistot alkavat pirstaloitua hänen mielessään. Muistaako hän sen, mitä oikeasti tapahtui, vai sen, mitä hän luulee tapahtuneen? Ja mikä pahinta, Noran sairaalahuoneen ulkopuolella päivystävä poliisi tuntuu uskovan, että murhaaja on Nora itse.

Jonkun on selvitettävä, mitä todella tapahtui - ja näyttää siltä, että se on Nora.

”Makaan selälläni ja suljen silmäni lopen uupuneena - uupuneena muistin pinnistelystä, uupuneena pelosta - ja sitten morfiinipumppu surahtaa jälleen eikä millään tunnu enää olevan merkitystä.

     Juuri kun olen nukahtamaisillani, mieleeni välähtää muistikuva seinällä roikkuvasta haulikosta. 

     Ja yhtäkkiä minä tiedän. 

     Mustelma on tullut aseen rekyylistä. Jossain vaiheessa lähimenneisyydessä olen ampunut aseella.”

Synkän metsän siimeksessä on rakentanut juonensa kaikista mahdollisista jännärikliseistä menneisyyden salaisuuksista syrjäiseen taloon, jonka lasisen seinän takana vallitsevassa pimeydessä joku tuntuu vaanivan. Yhden se on silti unohtanut: hyvän tarinan kuuluu olla myös - edes jollain tasolla - uskottava. Ruth Ware unohtaa sen jo heti kirjan alussa luodessaan päähenkilö Noran ja tarinan alkuasetelman. Kuka muka oikeasti edes lähtee maan toiselle puolelle osallistuakseen lapsuudenystävänsä polttareihin, jos ystävästä ei ole kuulunut mitään kymmeneen vuoteen ja sitä edeltävän ajan haluaisi vain unohtaa? Varsinkin, jos vaihtoehtona on jäädä mukavasti Lontooseen kirjoittamaan ja istumaan latten ja avokadoleivän ääreen johonkin kaupungin kahviloista.

Synkän metsän siimeksessä on Ruth Waren esikoisjännäri. Esikoisuus siitä valitettavasti huokuukin, vaikka tarina onnistuukin viihdyttämään sen aikaa, kun sivuja riittää. Paikoin, erityisesti dialogissa, kirja lipsuu turhan paljon chick litin puolelle, mutta toisaalta kirja onnistuu myös yllättämään. Synkän metsän siimeksessä on oikeastaan täydellinen prototyyppi kirjasta, joka sopii mökkiviikonlopun lukulistalle enemmän kuin hyvin mutta jonka toisaalta unohtaa muutamassa viikossa.

Ruth Waren suurin heikkous on tietynlainen epätasaisuus - niin kirjojen välillä kuin niiden sisälläkin. Siinä missä ihastuin ensimmäisenä lukemaani Rouva Westaway on kuollut -kirjaan ihan täysin, ovat kaikki muut lukemani waret olleet enemmän keskinkertaisia kirjoja. Jokaisessa niissäkin on ollut potentiaalinsa - lupaava alkuasetelma, kiinnostava henkilökavalkadi, yllättävä loppu, jota edes paljon dekkareita lukenut ei osaa odottaa -, mutta silti jotain on jäänyt aina puuttumaan. Toisaalta tartuin varmasti taas uuteen wareen sen seuraavan ilmestyttyä; ainakin niinä mökkiviikonloppuina tai muuten vaan erityisen laiskoina päivinä näillekin kirjoille on tilauksensa.

”Minä juoksen.
     Juoksen läpi kuun valaiseman metsän. Oksat repivät vaatteitani, ja olen kompastua lumen taivuttamiin sananjalkoihin.
     Karhunvatukkapensaat riipivät käsiäni. Hengitys raastaa kurkkua. Sattuu. Joka paikkaan.
     Mutta tämän minä osaan. Minä juoksen. Tähän minä pystyn.”

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen.

”Mitä he näkevät? Ajovalot talon takana levittäytyvällä joutomaalla, missä ei pitäisi olla autoja. Valkoiseen paitaan ja tummiin housuihin pukeutuneen miehen, joka kömpii naapurin aitaan ilmestyneestä aukosta kolmelta aamulla. Murrettuja ovia. Taskulampun valokeilan makuuhuoneen ikkunassa. Miehen, joka nousee laskuojasta ja livahtaa naapurin takapihalle. Yleensä kiinni pidetyn portin, joka onkin jostain syystä auki. Siniseen verryttelyasuun pukeutuneen tummatukkaisen miehen, joka seisoo tien toisella puolella puun katveessa ja tuijottaa kohti. Oudot kengänjäljet pihalla. Pensaikosta pyörän selkään ryntäävän miehen. Taas valokeila makuuhuoneen ikkunassa. Ruskeisiin vakosamettihousuihin ja tennistossuihin puetut jalat, jotka viilettävät maan tasalla olevan ikkunan ohi ja pysähtyvät ruukkupensaan taakse piiloon. Väestölaskentaa suorittavan miehen, joka seisoo talon etuovella vuonna, jona väestölaskentaa ei toteuteta. 34-vuotiaan naapurin, joka kompastelee ulos alusvaatteisillaan kahdelta yöllä huutaen apua kädet ja jalat sidottuna.”

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen (I’ll be gone on the dark, 2018. suom. Aura Nurmi)

Atena, 413 sivua.

Pimeydessä taskulampun sokaisevassa valossa näkyvät vain kapeat silmät tumman kommandopipon silmänrei'istä. Kello on kolme aamuyöllä, puhelinlangat on katkaistu ja siteet leikattu valmiiksi ja asetettu esille. Hän olet tuntematon, kutsumaton vieras, mutta tietää kaiken: lasten nimet, huonejärjestyksen, ikkunan, josta on voinut jo useampana iltana katsella sisään kenenkään huomaamatta. Kun puhelin on edeltävien päivien aikana soinut joitain kertoja ilman, että langan toisessa päässä on ollut ketään, on sekin ollut merkki. Silloin kun sitä vähiten odotat, jotain kauheaa tulee tapahtumaan. ”Yksikin liike ja sinä vaikenet iäksi ja minä katoan yön pimeyteen,” hän kuiskaa rahisevalla, epäaidolla äänellä. 

Kun Golden State Killer ilmestyy ensimmäisen kerran kesäkuun puolivälissä 1976, hän ei kiinnitä poliisin huomiota sen enempää kuin muutkaan rikolliset, jotka ennemmin tai myöhemmin tekevät virheen ja jäävät kiinni. Mutta yhdentoista kuukauden aikana hän ilmestyy pimeydestä kaksikymmentäkaksi kertaa, raiskaa, tappaa ja katoaa taas jälkiä jättämättä. Vuoteen 1986 mennessä Golden State Killer on saanut koko Sacramenton vilkuilemaan olkansa yli ja kuulostelemaan ikkunan takaa kuuluvia ääniä: hänen nimiinsä on kirjattu kymmenen raakaa murhaa ja ainakin viisikymmentä raiskausta. Ja sitten hän yhtäkkiä taas katoaa, yhtä yllättäen kuin on ilmestynytkin.

”Puhelin soi Thornwood Drivella Sacramentossa 6. huhtikuuta 2001, kaksi päivää sen jälkeen, kun uutisissa oli kerrottu Itäisen raiskaajan tai Alkuperäisen yösaalistajan olevan sama henkilö. Kuusissakymmenissä oleva nainen vastasi. Hän oli asunut samassa talossa kohta kolmekymmentä vuotta, vaikka sukunimi olikin siinä välissä ehtinyt vaihtua. 

     ’Haloo?’

     Kuulokkeista kantautui miehen matala ääni. Hän puhui verkkaisesti. Nainen tunnisti äänen välittömästi.

     ’Muistatko leikkihetkemme?’”

Jotkut arvelevat Golden State Killerin kuolleen, osa tämän joutuneen vankilaan. Toimittaja Michelle MacNamara ei usko näistä kumpaankaan. Jo vuosia Golden State Killer on ollut hänelle pakkomielle, jonka hän on tuonut iltaisin mukanaan vuoteeseen ja jota hän pohtii päivisin leikkiessään olohuoneen lattialla tyttärensä kanssa. Ja sitten pelkkä True Crime Diary -blogi sekä tapausten spekulointi eri keskustelupalstoilla eivät enää riitä: Michelle on päättänyt selvittää, kuka Golden State Killer on. 

Kun kaverini yhtenä iltana viime syksynä kehui jääneensä koukkuun Jäljillä-podcastiin, ei mennyt montaakaan päivää, kunnes minä olin samassa pisteessä: olin löytänyt true crimen ja koukuttunut. Toki olin seurannut rikosuutisointia jo aiemminkin ja lueskellut juttuja kiinnostavista tapauksista aina silloin tällöin jo pidempäänkin ihan niin kuin jännityskirjojakin. Mutta siinä missä voin hyvin kertoa ihailevani Agatha Christietä tai lukevani aina uusimman Camilla Läckbergin heti tuoreeltaan, en mainitsisi ansioluettelossani true crime -kiinnostustani. Jollain tavalla tunnen sen liikkuvan sillä harmalla alueella, hyvän maun rajoilla, josta voi ehkä nauttia mutta mieluummin hiljaisuudessa.

Vaikkei Katoan yön pimeyteen mitenkään erityisesti mässäile kuvailemilla rikoksillaan, on se silti kirja, joka onnistuu kuitenkin hiipimään ihon alle. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin joudun yksin saunassa istuessani palaamaan takaisin pukuhuoneeseen tarkistamaan kuulemani oudon äänen.

”’Mikä sinua rikoksissa kiehtoo?’ minulta kysytään, ja silloin ajatukseni singahtavat joka kerta siihen kujan suulla viipymään hetkeen, jolloin pitelin käsissäni kuolleen nuoren naisen kasettisoittimen palasia. 

     Haluan nähdä tappajan kasvot.

     Hän menettää voimansa, kun tiedämme, miltä hän näyttää.”

Katoan yön pimeyteen on kaikessa hirveydessään kuitenkin paikoin aika puiseva. Hirviön mielenliikkeiden sijaan kirja uppoutuu enemmän tutkimuskansioihin ja mappeihin - tietenkin - seuraa vähäpätöisimpiäkin johtolankoja ja viettää sivutolkulla aikaa tutkimalla epäiltyä, jonka dna ei lopulta täsmää. Rikospaikkoja ja uhreja on kymmenittäin, ja välillä on todella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä milloinkin puhutaan. Katoan yön pimeyteen antaa kattavan kuvan Golden Staten Killerin teoista, mutta jännärinä kirja olisi toiminut paremmin, jos sitä olisi tiivistetty ja editoitu enemmän.

Mutta lopulta, ehkä vastoin kaikkia odotuksia, Golden State Killer todella jää kiinni. Michelle McNamara ei sitä itse kuitenkaan ehdi nähdä. Vietettyään vuosikausia ratkaisemattomien murhien äärellä McNamara sairastui sekä ahdistukseen että uupumukseen ja kuoli lopulta 46-vuotiaana nukkuessaan huhtikuussa 2016 vain vähän ennen kirjansa ilmestymistä.

Ja oikeastaan juuri tuossa on se syy, miksi en loppujen lopuksi voi sanoa pitäneeni Katoan yön pimeyteen -kirjasta: sen lisäksi, että se on täynnä toinen toistaan raaempia rikoksia, on se myös samalla jollain tavalla äärimmäisen surullinen kuvaus pakkomielteestä ja siitä, kuinka haluamalla toisille oikeutta voi samalla tuhota oman elämänsä.

”Suurin osa väkivaltaisista kuvitelmistaan nauttivista haaveilijoista ei koskaan toteuta fantasioitaan. Miksi jotkut toteuttavat? Usein stressitekijät kasaantuvat. Emotionaalinen tulitikku raapaistaan. Haaveilija astuu ulos haaveestaan ja vieraan ihmisen kotiin.”

Ruth Ware: Lukitut ovet.

”Lisäksi ullakolla löyhäksi kuolema.

     Mutta siinä ei ollut kaikki. Siinä ei ollut edes pahin. Omituisinta olivat seinät - tai tarkkaan ottaen se, mitä niihin oli kirjoitettu.

     Jokaiseen seinään oli raapustettu sanoja lapsellisilla tikkukirjaimilla. Osa oli pieniä, osa jättimäisiä ja koukeroisia. En pystynyt lukemaan niitä heti, koska kirjaimet olivat vaikeaselkoisia ja sanoissa oli paljon virheitä - mutta suoraan nenäni edessä olevassa lauseessa, joka oli kirjoitettu huoneen keskellä olevan takan ylle, ei ollut mitään epäselvää. ME VIHATAAN SINUA.”

Ruth Ware: Lukitut ovet (The turn of the key, 2019. suom. Antti Saarilahti)

Otava, 349 sivua.

Suuri perhe etsii kokenutta lastenhoitajaa kotiinsa, luki ilmoituksessa, jonka Rowan muistaa edelleen lähes sanasta sanaan. Paikka varakkaan nelilapsisen perheen viimeisen päälle varustellussa älytalossa keskellä Skotlannin Ylämaita tuntuu lähes liiankin täydelliseltä, mutta niin vain Rowan saa kuin saakin paikan ja jättää pian taakseen Lontoon ja ikävystyttävän työnsä Tenavatarhan lastenhoitajana.

Askeleita ullakolla, jonne kenenkään ei pitäisi päästä sekä yhtäkkiä viilenevä lämpötila. Suljettu myrkkypuutarha pihan perällä, kylässä kiertävät kummitustarinat sekä talon historia, jota paikkakunnalla edelleen kerrotaan: olipa kerran tyttö joka kuoli. Ei ihme, että viimeisen neljäntoista kuukauden aikana neljä edellistä lastenhoitajaa on ottanut lopputilin. Rowan on kuitenkin päättänyt onnistua edeltäjiään paremmin - eikä vähiten työnantajiensa lupaaman avokätisen bonuksen takia. Painajaiseksi Rowanin unelmatyö muuttuu kuitenkin lopullisesti vasta sitten, kun yksi perheen lapsista kuolee.

”Hän retkotti mahallaan huoneeni ikkunan alla olevalla mukulakiveyksellä. Valkoinen puuvillapyjama oli verestä märkä niin läpikotaisin, etten olisi voinut kuvitellakaan hänen pienessä ruumiissaan olleen niin paljon verta. Sitä valui mukulakivillä kuin paksua ja tahmeaa siirappia, ja jalkani ja sormeni tahriintuivat siihen, kun polvistuin hänen viereensä. 

     Nostin hänet syliini hellävaroen. Kuinka lintumaisen haurailta hänen pienet luunsa tuntuivatkaan. Anelin ja rukoilin, että hän olisi kunnossa.

     Mutta se oli tietysti mahdotonta.

     Hän ei olisi koskaan kunnossa. Mikään ei olisi.”

Yhtäkkiä Rowanin nimen ja kasvot tuntevat kaikki: hänen tarinansa on painettuna jokaisessa sanomalehdessä jokaisella etusivulla ja nimensä jokaisessa otsikossa. Nyt tarinan minäkertoja Rowan odottaa lapsenmurhasta syytettynä vankilassa murhaoikeudenkäyntiä, jonka on määrä sinetöidä hänen loppuelämänsä.

Ihan viaton ei ole Rowankaan: myös hänellä on salaisuus. Mutta hän vannoo, ettei ole murhaaja, ja että se joku on edelleen vapaana jossain.

"Joku oli sytyttänyt käytävän valon kerrosta alempana. Olin varma, etten ollut jättänyt sitä päälle mennessäni nukkumaan.
     Toisen asian tajusin, kun aloin hipsiä portaita alas, ja se sai sykkeeni lähes pysähtymään - ja sitten kohoamaan niin, että sydämeni oli vähällä hypätä kurkkuun.
     Se oli askelten ääni puulattialla, hidas ja hätäilemätön, juuri niin kuin edellisenä yönä.
     Nirin. Narin. Nirin."

Syrjäinen kummitustalo, jolla on traaginen historia, askeleet ullakolla, huone, josta kukaan ei tiedä ja lapsi, jonka silmissä on jotain pelottavaa - jo heti kirjan alussa tuntuu, että olen lukenut tämän joskus aiemminkin. Ja niin toki olenkin: noin puolenkymmenessä muussa viime vuosina ilmestyneessä uutuusdekkarissa tai psykologisessa trillerissä. Oikeastaan ainoa uusi elementti, jonka Ware kirjaansa tuo, on vanhaan kartanoon yhdistetty älytalomiljöö, jonka tarkoitus on luoda ahdistavaa Isoveli valvoo -tunnelmaa: koskaan kun ei voi tietää, kuka katselee tai toisaalta ohjailee talon toimintoja.

Tasoltaan Ruth Ware on kuitenkin harmittavan epätasainen: siinä missä Rouva Westaway on kuollut onnistuu sekoittamaan perinteiset dekkarikliseet toimivaksi jännäriksi, on Nainen hytissä 10 ennemminkin naiivi ja epäuskottava. Lukitut ovet sijoittuu johonkin näiden kahden väliin, tosin vähän lähemmäs Rouva Westawaytä. Myös tämän teoksen kanssa Ruth Ware onnistuu viihdyttämään sen aikaa, mitä tarina kestää, mutta sen syvempää muistijälkeä kirja ei onnistu jättämään.

”Yövalon hehku oli hyvin pehmeä ja liian lähellä lattiaa, jotta sängyistä olisi voinut nähdä paljon muuta kuin ääriviivat, mutta hetken ajan olin varma, että näin pimeyden keskellä kahden pikku silmän kiiluvan ja tuijottavan minua vihaisesti.

     Sitten ne painuvat taas kiinni, ja minä suljin oven perässäni.”