maanantai 3. tammikuuta 2022

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa.

"Aluksi valkoisesta meneminen oli tuntunut niin mutkattomalta, ettei hän voinut käsittää, miksi hänen vanhempansa eivät olleet tehneet sitä. Mutta hän oli silloin vielä nuori. Ei ollut vielä ymmärtänyt, miten kauan kestää muuttua toiseksi ihmiseksi, miten yksinäistä on elää maailmassa, jota ei ole itselle tarkoitettu."

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, 2020. suom. Maria Lyytinen)

Tammi, 403 sivua.

 

 

Mallard oli erikoinen pikkukaupunki. Oikeastaan se oli enemmän kaupungin idea kuin kaupunki ihan oikeasti, sillä vaikka kuinka tarkasti etsi, ei sitä löytynyt yhdestäkään kartasta. Mallardissa elämä jatkui samanlaisena päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, hiekka pöllysi teillä niin kuin aina ja luokkahuoneen pulpetin kannessa saattoi seurata sormellaan samoja kaiverruksia kuin edellisetkin sukupolvet. Nimensä kaupunki oli saanut riisipelloilla ja ruohosuolla eläviltä sorsilta.

Mallard oli erikoinen pikkukaupunki, jossa oppi: ollakseen jotain, on oltava mahdollisimman valkoinen. Entisen orjan perustamassa valkoisten mustien kaupungissa kukaan ei tosin ollut täysin valkoinen, mutta mitä valkoisempi, sitä parempi - silloin voi ehkä mennä valkoisesta, haaveilla jostain muustakin kuin elämästä jonkun toisen palveluksessa kaupungissa, joka pysyy aina samanlaisena.

Silti Stella ja Desiree, Vignesin kaksoset, lähtevät Mallardista pääasiassa nuoruuden tylsistymisen puuskassa ja luikahtavat kaupungista jättämättä edes viestiä. Stellan ehdotuksesta he suuntaavat New Orleansiin, siivottomaan kaupunkiin, jonka ainoassa puhtaassa paikassa Dixie Laundryn pesulassa maksetaan mankeloinnista ja viikkauksesta kaksi dollaria päivässä ja puhtaan pyykin tuoksu tuo mieleen kodin. Vähitellen, Desireen huomaamatta, Stella alkaa muuttua. Ja yhtenä päivänä siskosta on jäljellä enää huolellisella käsialalla kirjoitettu lappu. Anna anteeksi, sisko kulta, mun vaan täytyy kulkea omaa polkuani.

 

"Kun Stella oli ensimmäisen kerran esiintynyt valkoisena, hän ei ollut malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan Desireelle. Sisko ei ikinä voisi uskoa sitä - Desireen mielestä Stellassa ei nimittäin ollut rahtuakaan yllätyksellisyyttä. Mutta kun hän sinä iltana oli palannut kotiin ja kulkenut sisarensa ohi eteisessä, ei hän ollutkaan sanonut mitään. Oli vielä jännittävämpää ylittää rajoja salaa itsekseen kuin tehdä se yhdessä toisen kanssa. Ja hän oli aina jakanut Desireen kanssa kaiken. Hän halusi jotain omaa."

Kuka olisit, jos saisit itse päättää? Stella päättää olla valkoinen - New Orleansista hän päätyy Bostonin kautta Los Angelesiin, hienostoasuinalueelle edustusvaimoksi ja kotiäidiksi, jonka päivät kuluvat uima-altaalla taivasta uimapatjalta tuijotellen. Desiree taas nai miehen, joka on yötäkin mustempi, mutta avioliitto päätyy nyrkiniskuihin ja Desiree pakkaa elämänsä ja pienen tyttärensä ja palaa takaisin kotiin Mallardiin. Kun Desireen tytär Jude vuosien päästä sattumalta törmää serkkuunsa, Stellan tyttäreen Kennedyyn, molempien kaksosten on kohdattava valintojensa seuraukset.

Miten voi mitätöidä ihmiset, joita on joskus rakastanut ja jotka yhä edelleen rakastavat? Miten voi jättää taakseen jonkun, jonka vielä vuosienkin jälkeen tietää kaipaavan? Miten voi tietää, kumpi lopulta oikeasti on, se joksi syntyi vai se, jonka itse loi?


"'Kun mä olin pieni', hän sanoi, 'jotain neljä- tai viisivuotias, mä luulin, että tää kartta kuvaa vain meidän puolikasta maailmasta. Ja että jollain toisella kartalla olisi toinen puoli. Kuulostaapa tyhmältä, mun isä sanoi siihen.'

     Isä oli vienyt hänet kirjastoon ja pyörittänyt siellä karttapalloa, jolloin hän tajusi isän olevan oikeassa. Mutta nyt hän katseli Reeseä tutkimassa karttaa ja toivoi yhä jossakin sisimmässään, että isä olisikin erehtynyt, että jossakin odotti vielä maailmankolkka, jota ei ollut löydetty."

 

Neljänsadan sivun aikana Bennet onnistuu käsittelemään sellaisia teemoja kuten identiteetti ja sen rakentuminen, toiseus ja rasismi, etuoikeudet, rodullisuus, (ylisukupolviset) traumat, rakkaus ja valinnat sekä elämän sattumanvaraisuus. Silti Mikä meidät erottaa on ennen kaikkea iso lukuromaani ja sukupolvitarina, kaunista kieltä, jota tekee mieli lukea uudestaan, nautiskellen, sekä kaiken muun ohella uskomattoman kaunis ja herkkä kuvaus transsukupuolisuudesta. Se on kohtaloita, jotka hiipivät kirjan sivuilta ihon alle, tarkka ajankuva Yhdysvalloista 1930-luvulta aina 1990-luvun alkuun ja hahmoja, joita tietää jo lukiessaan myöhemmin ikävöivänsä. Mikä meidät erottaa, on kirja, johon tekee mieli hukkua ja josta ei kirjan loputtua millään malttaisi päästää irti.

Bennetin kirja etenee ajasta ja näkökulmasta toiseen hyppien ja rakenne toimii loistavasti. Lukijalta kirja vaatii: lue minut tarkasti, välillä taakse palaten, ja uppoudu minuun tuntikausiksi - se kannattaa.

Mikä meidät erottaa on taidokas, huikean kaunis romaani ja silmiä avaava lukukokemus. Pitänee ehkä tarttua uudestaan myös siihen Toni Morrisoniin, johon Brit Bennetiä monessa yhteydessä on verrattu.


"Muutamaan senttiinkin vettä saattoi hukkua. Ehkä murheeseen päti sama juttu."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti