sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Muutosta, kodeista ja uusista aluista.


Keskiviikkona istahdin viimeisen kerran taloyhtiön naisten saunavuorolle. Kun purjehdin sille samaiselle vuorolle ensimmäisen kerran, odotin seitsemänvuotiasta raskausviikolla 40+1 ja naapurin rouvat lupasivat heittää sellaiset löylyt, että synnytys vihdoin käynnistyisi. Säännnölliset supistukset alkoivat tuosta kolmen tunnin päästä, ja muutama päivä myöhemmin kannoimme esikoisemme ensimmäistä kertaa kolmioomme.

Ennen kaikkea noiden saunavuoron kanssani jakaneiden ihmisten takia tuota kolmiota tulee niin kauhean kova ikävä.

Sitten kävelin perjantaina aamusta kotoa keskustaan ja tajusin, että kaikkein eniten minulle koti on kuitenkin tämä asuinalue, jossa törmään vähintään yhteen tuttuun joka kerta johonkin mennessäni ja jossa kesäisin voidaan pakata eväät ja grillattavaa reppuun ja siirtyä koko päiväksi puistoon. Siitä en onneksi joudu luopumaan, ja se vanha rakas kotitalokin näkyy melkein uuden asunnon parvekkeelta.

Muuttoauto peruutti eilen pihaan kahdeltatoista ja puoli kahdelta kaikki huonekalut, laatikot ja jätesäkit oli jo kannettu uuteen asuntoon muutaman korttelin päässä. Ihan vielä se ei tunnu kodilta, muttei toisaalta myöskään se tyhjänä jotenkin surullisenoloinen kolmio, jota tänään palasimme siivoamaan. 

Mutta ehkä tämä tästä, pikku hiljaa. Muuttopäivänä heti kahden jälkeen soi nimittäin ovikello ja seitsemänvuotias kolisteli sisälle kahden kaverinsa kanssa. Siinä kaiken sotkun keskellä mummu sekoitti pojille mehua ja avasi keksipaketin ja ihan kohta ne olivat jo rynnänneet pihalle keinumaan. Juuri näiden hetkien takia me etsimme tätä isompaa asuntoa juuri tältä asuinalueelta ja odottelimme sitä oikeaa sen sijaan, että olisimme ostaneet asunnon jostain kauempaa: nyt vihdoinkin meillä on sen verran tilaa, että juoksemaan ja pöydän ääreen mahtuu kahden pojan sijaan helposti myös kaverit.

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Pauliina Rauhala: Synninkantajat.

”On pieniä asioita ja isoja asioita, ja ne sekoittuvat toisiinsa niin, että tärkeysjärjestystä on mahdotonta muistaa.
     Itken sohvaa, jonka toinen puoli pysyy aina toista kuluneempana ja jossa ei ole jaloille lämmintä kohtaa. Murehdin yhden hengen sänkyä, jossa on järkevät ruutukuvioiset lakanat ja kapea peitto. Uikutan patjaa, jonka reunassa on pelkkä kylmä seinä nojata ja joka ei iltaisin ikinä muutu joessa kelluvaksi lautaksi tai tuulessa huojuvaksi linnunpesäksi.
     Suren iltahämäriä ja aamunkoittoja, metsäpolkuja ja rantakiviä, kissankelloja ja pihlajanmarjoja, yrttimaita ja mustaherukkapensaita, puutalokortteleita ja alttaritauluja, kirkkokonsertteja ja kirjaston kirjoja, vanhoja mummoja ja leivänleipomispäiviä, ensilunta ja jäidenlähtöä, takkatulta ja täysikuuta, niitä kaikkiako minä katson aina ilman sinua.”


Pauliina Rauhala: Synninkantajat (2018)
Gummerus, 367 sivua.


On 1970-luvun loppu pohjois-pohjanmaalaisessa Kylässä, jonka läpi virtaa Joki. Taisto, pappa, isä ja paikallisen lestadiolaisyhteisön johtaja näkee kauneuden puunlehtien muodoissa ja perhosten siivissä mutta kovettaa sydämensä kyläläisten edessä: hän on se, joka iltaisin jakaa armoa niille, jotka tunnustavat syntinsä seurakunnan edessä ja katuvat. Aaronille pappa on sankari, toinen Jumalasta, jonka puheita poika kuuntelee silmät loistaen, joka sanan mieleensä painaen. Iltaisin hän rukoilee, ettei kukaan sukulainen joudu siihen helvettiin, mistä pappa puhuu, ei edes mummi. Aaronin mummi Aliisa muistaa vielä uskonyhteisön vanhat ajat, toisenlaisen armon ja Jeesuksen opetuksen siitä, kuinka vehnän joukostakaan ei saa repiä rikkakasveja pois vaan niiden tulee antaa kasvaa rinnakkain. Tytär Auroora puolestaan rakastaa, vaikkei saisi.

Nykyhetkessä on enää yksinäinen vanhus hoitokodissa, halu pyytää ja saada anteeksi, vihdoinkin. Vanhuksen violeteista silmäluomista ja ryppyisistä kuoppaposkista tulee mieleen rakkaus. Ensin se, joka kaiken kärsii eikä muistele pahaa, sitten se joka peittää syntien paljouden, lopulta se, jota on vaikea erottaa vallasta.

Synninkantajat saavat kantaakseen toisten tekemät virheet, taakat sekä salaisuudet, joista ei saa puhua, mutta jotka silti jäävät tulevien sukupolvien kannettaviksi. Isien synnit periytyvät kolmessa polvessa.

”Vesi valuu takkuisesta tukasta poskilleni enkä pyyhi sitä pois. Minä en ole enää sinun etkä sinä minun vaan me olemme kaikkien. Suojaava kehä on poissa emmekä enää leiki peiliä toisiamme päin vaan kurkimme olan yli, liikkuuko joku, lähestyykö. Talo, piha, tie, ojat, pelto, lato, metsä ja lampi, ne kaikki ovat täynnä kiiluvia silmiä.
     Siitä, semmoisesta, Raamattu, varoittaa. Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja repisi teitä.

Synninkantajat kerrotaan vuoroin Aliisan, Aaronin, Taiston ja Aurooran näkökulmista. Tämän lisäksi ääneen pääsee myös tuntematon minäkertoja, jonka matkakertomuksissa lukija pääsee kiertämään eri uskonyhteisöjen matkassa. Näkökulman vaihtelu tuo kirjaan syvyyttä, mutta tekee siitä toisaalta myös aika pirstaleisen. Moni merkityksistä selviää vasta lopussa.

Synninkantajat on selvästi Rauhalan esikoista Taivaslaulua runollisempi. Kirja on täynnä toinen toistaa kauniimpia sanoja, lauseita ja kielikuva, joista joka toinen tekisi mieli lukea useampaan kertaan, kirjoittaa muistiin. Mutta aika pian iskee myös jonkinlainen ähky. Kun metaforaa seuraa toinen metafora ja edellinen lause kietoutuu yhtä runolliseksi kuin seuraavakin, tuntuu, että ne vievät tehoa sanoilta, jotka muuten erottuisivat paljon selvemmin. Ihan samalla tavalla Synninkantajat on välillä myös turhan raskaslukuinen, ei niinkään sisällöltään vaan lauseilta, jotka vaativat jatkuvaa rivien välistä lukemista.

Välillä jopa tuntuu, että Rauhala lipsahtaa ajoittain sanahelinän puolelle yrittäessään piilottaa tekstiinsä vielä yhden merkityksen, tehdä vielä yhden uuden kielikuvan. Sinänsä se on aika harmi, sillä Synninkantajat jos mikä on osoitus taidosta kirjoittaa. Lukijalle se on kuitenkin kirja, joka ei missään nimessä aukea helposti, ainakaan yhdellä lukukerralla.

”En voi katsoa sinua enää. Kaikki helisee rikki. Maisema särkyy palasiksi. Taivas, maa, timoteit, aitaus ja istumakivi. Pelto on täynnä lasinsiruja.
    On astuttava hyvin varovasti, jotta pääsee pois, jotta ei loukkaa jalkoja, jotta ei saa avohaavoja joista kaivetaan pinseteillä teräväreunaisia tähdenpalasia, jotta ei käänny takaisin, jotta ei pyydä sitä mitä ei enää voi pyytää vaan selviää kotiin.
     Muistatko sinä minua koskaan, minä kysyn selin kun menen.
     Muistan minä sinua joskus, sinä vastaat etkä tule perässä.”

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Säästämisestä, rahasta ja uusista bombereista.


Joitain vuosia sitten, kun ihan tosissamme aloimme etsiä isompaa kotia, aloitimme koko perheen säästökuurin. Tarkoitus ei ollut vetää taloutta ihan kaikista tiukimmalle niin, että kaikesta extrasta tulisi luopua, mutta karsia kuitenkin menoja, jotta säästöön jäisi kuukaudessa useampi satanen, mieluiten enemmänkin. Lopetimme lehtitilaukset, kilpailutimme sähkösopimuksen sekä netin, aloimme tarkkailla entistä enemmän veden ja sähkön kulutustamme ja järkevöitimme ruokaostoksia. En enää värjännyt hiuksiani kampaajalla, harrastanut mitään Yogaia-sovellusta kalliimpaa, käyttänyt juuri rahaa sisustukseen ja poikien hiuksetkin ryhdyin leikkaamaan itse. Kaikista suurin säästö syntyi silti kaiken muun kulutuksen minimoimisesta. Siinä missä aiemmin olin saattanut ostaa itselleni uuden paidan palkkapäivän kunniaksi tai erityisihanan kuorintavoiteen perjantain piristykseksi, aloin nyt harkita tarkemmin, mitä oikeasti tarvitsin. Kävi ilmi, että suurin menoerä perheessä oli silti poikien hankinnat: uudet sukset ja välikausikengät, talvihaalari pieneksi jääneen tilalle sekä jo kolmannet talvihanskat samalle vuodelle, uudet lippalakit sekä se ihana kaupunkibomber, joka oli pakko saada mutta jota lopulta ehdittiin käyttää kolmesti. Ostamalla vain tarpeeseen, paikkaamalla rikkinäiset polvet ja parsimalla hansikkaat sekä kierrättämällä erityisesti urheiluvälineitä kaverilta toiselle pystyi yllättäen - ja melko helpostikin - säästämään ison summan. 

Halutessamme olisimme voineet kiristää vyötä vielä enemmän, mutta päätimme siitäkin huolimatta tehdä säästökuuristamme siinä mielessä lempeän, ettei elämä olisi pelkästään tarjousten kyttäilyä tai menojen karsimista; olemme edelleen syöneet ulkona joitain kertoja kuukaudessa, tilanneet kotiin ruokaa silloin tällöin ja matkustaneet ulkomaille keskimäärin kerran vuodessa. Jos olen halunnut viedä pojat HopLopiin, olen vienyt, ja viime kesänä voimme siskoni kanssa äitimme Prahaan. Tietty summa säästötililtä piti luonnollisesti korvamerkitä myös niihin pakollisiin menoihin, joita pätkätyöläisperheissä väkisinkin tulee: minun jokakesäisen työttömyysjaksoni aikaan piti edelleen pystyä lyhentämään lainaa ja keväisin tilillä piti olla puskuri apurahasta jälkikäteen maksettaviin Mela-maksuihin sekä mätkyihin.

Silti säästäminen osoittautui yllättävän helpoksi. Toki olin tottunut siihen jo aiemmin: joitain vuosia sitten säästimme miehen kanssa rahat unelmiemme häihin sekä nykyisen asuntomme käsirahaan ja sitä ennen opettelin kuivattamaan teepussit tiskikaapissa ja keksimään ruokia pääasiassa makaronista ja niistä kaikkein halvimmista eineslihapullista rahoittaakseni opiskeluni opintotuella ja satunnaisilla työtuloilla. Ehkä osin lama-ajan lapsuuden takia tuntui myös, etten edes silloin opiskeluaikoinani voinut ostaa uusia farkkuja tai tomaattia ja kurkkua, jos tili olisi niiden seurauksena tyhjentynyt, vaan aina piti olla jonkinlainen, edes pieni, puskuri ihan jo oman mielenrauhan takia. Vuosien ja lapsien lisääntyessä ajatus hätävararahasta on alkanut tuntua entistä tärkeämmältä.

Se tunne, mikä säästämisestä tuli, voitti mennen tullen sen tunteen, jonka olin saanut siitä uudestaan bomberista tai erityisihanasta kuorintavoiteesta. Ja sitten, kun jotain ostin, tuntui sekin kaksin verroin: juuri tämän sushiannoksen minä olen tienannut ja todellakin nyt ansainnut. 

Muutamassa vuodessa saimme silti kasaan sellaisen summan, että sillä olisi kattanut koko uuden sataneliöisen kotimme täyden pintaremontin, keittiöremontin sekä ison osan syksyllä maksettavaksi tulevaa putkiremonttilainaa.

Mutta niin vain kävi, että nykyisen kolmiomme myynti osoittautui pidemmäksi prosessiksi kuin mitä me tai kiinteistövälittäjämme olisimme ikinä voineet kuvitellakaan. Siksi ensi viikolla tyhjennämme koko säästötilimme, sen useamman vuoden ajan kerätyn, ja käytämme sen uuden kotimme käsirahaan. Remonttihaaveet sekä uuden kahdeksan hengen ruokailuryhmän saamme ainakin toistaiseksi unohtaa, mutta jotain hyötyä tästä vuosien säästämisestäkin toki on: löytämämme koti ei nykyisen myynnin takutessa tällä kuitenkaan päädy kenenkään muun omistukseen ja saamme maksettua siitä heti neljänneksen. Silti se, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meillä ei kohta enää ole minkäänlaista puskurirahastoa, saa meistä molemmat stressaamaan ja sen jälkeen riitelemään ihan liikaa ja herättää valvomaan aamuyöstä kello neljä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meillä ei myöskään ole minkäänlaisia kesäsuunnitelmia eikä reissua, mitä odottaa.

Mutta ensi kuussa säästökuuri aloitetaan taas alusta, ihan jotta se keittiöremontti saataisiin tehtyä toivottavasti jo ensi vuonna.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Viikon huippuhetkiä.



Viitaniemessä lenkkeillessä näen sekä capoeraa treenaavan miehen että mölkkyä pelaavan kaveriporukan. Kevät.

Ankean maanantain upgreidaaminen tortilloilla.

Neljän päivän viikonloppu.

Pääsiäisvieraat.

Seitsemänvuotiaan askartelema Keskisuomalainen, joka kolahtaa postilaatikosta sen jälkeen, kun olen harmitellut, että lehtitilaukset on lopetettu säästösyistä.

Aurinko.

Katumuusikko lähikaupan edessä.

Suunnitelmat Olavi Uusivirran keikasta ystävien kanssa.

Talvivaatteiden peseminen ja pakkaaminen varastoon - vihdoinkin.

Pitkät juoksulenkit ja niiden jälkeinen fiilis.

Tempparit yhdessä miehen kanssa meidän jokaviikkoisena parisuhdeaikana.

Suklaa.

Kutosluokkalaisen spontaani ”ensimmäistä kertaa täällä ruotsin tunnilla tehdään jotain kivaa!” -huudahdus (näin huhtikuussa), kun tuon tunnille mukanani kärpäslätkät ja alamme läiskiä kappaleen sanoja tytöt vastaan pojat.


Bussikuski, joka väistelee keskustassa puluja.

Vapaat aamut, joina on aikaa tehdä aamiaiseksi munakasta.

Egotripin Uusi aamu.

Vaalien jälkeisen viikon teemaan vähän liiankin hyvin sopiva American horror storyn The Cult.

Ne 82,5 prosenttia suomalaisista, jotka eivät kannata populismia.


Tammikuun huippuhetkiä löydät tästä

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Hanya Yanaghara: Pieni elämä.

”Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen - osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna - ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän käy silloin kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni.” 


Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life, 2015. suom Arto Schroderus)
Tammi, 938 sivua.


Vaikka luenkin paljon, niin niitä tiiliskiven paksuisia kirjoja olen kuitenkin harvoin kuljettanut mukanani kotiin. Ei ole aikaa, olen ehkä ajatellut, eikä välttämättä aina keskittymiskykyäkään. Mutta sitten, jostain syystä, olen tänä vuonna unohtanut tuon tavan ja tarttunut useampaankin tiiliskiveen. Onneksi, voisi sanoa, sillä muuten tämäkin helmi olisi jäänyt minulta kokematta.

Soluasunnon olohuoneessa oli harmaat betoniseinät ja kalusteina ainoastaan kirjoituspöydät, tuolit ja sohva, jonka JB:n tädit olivat kuljettaneet vuokrapakulla, ja viereisessä pienemmässä huoneessa oli kaksi kerrossänkyä. Huone oli niin kapea, että alasängyissä nukkuneet Malcolm ja Jude ylettyivät halutessaan ottamaan toisiaan kädestä, mutta siellä he asuvat ensimmäisen opiskeluvuotensa, he kaikki neljä: Jude, JB, Malcolm ja Willem. Vielä he eivät sitä tiedä, mutta tulevien vuosien kuluessa he kaikki tulevat valloittamaan maailman: JB taiteilijana, Malcolm arkkitehtina, Willem näyttelijänä ja Jude huippujuristina.

Siinä on alku - oikeastaan minkä tahansa kevyen kirjan tai TV-sarjan, missä ollaan vähän hukassa aikuisuudessa ja New Yorkissa. Kepeän alun jälkeen Pieni elämä kääntää katseensa kuitenkin pääasiassa Judeen ja näyttää todelliset kasvonsa, ne sellaiset, joita ei olekaan ihan helppo katsoa. Vaikka opiskeluaikoina jaettiinkin ihan kaikki, ei kukaan läheisimmistäkään ystävistä tunnu lopulta tuntevan yksityisyyttään viimeiseen asti varjelevaa Judea ollenkaan. Missä ovat tyttö- tai poikaystävät, opiskeluaikojen yhdenyönjutut, viinilasillisen ääressä jaetut salaisuudet? Miksi Jude ei koskaan puhu taustastaan, kääri hihojaan ylös? Ja mistä johtuu Juden ontuva kävelytyyli, joka ajoittain saa hänet vaipumaan kouristelevana ruokakomeron lattialle? Juden traumaattinen menneisyys selviää lukijalle vähitellen sivujen edetessä sitä mukaan, kun Jude pystyy paljastamaan osia häpeästään, arvistaan ja muistoistaan lähimmilleen.

”Mutta sitä Andy ei ollut koskaan hänestä ymmärtänyt, että hän oli optimisti. Joka kuukausi, joka viikko hän päätti avata silmät, elää maailmassa vielä päivän. Hän teki sen silloin, kun oli niin hirvittävä olo, että kipu tuntui siirtävän hänet toiseen tilaan, jossa kaikki tuntui himmenevän samaksi harmaaksi vesivärilaveeraukseksi, jopa menneisyys, jota hän oli niin kovasti yrittänyt unohtaa. Hän teki sen silloin, kun muistot työnsivät tieltään kaikki muut ajatukset, kun vaadittiin todellista ponnistelua, todellista keskittymistä, ennen kuin ankkurin sai kiinni senhetkiseen elämään, ennen kuin pystyi olemaan raivoamatta epätoivon ja häpeän vallassa. Hän teki sen silloin, kun oli niin väsynyt yrittämään, kun valveilla ja elossa oleminen vaati niin paljon tarmoa, että oli pakko ensin maata vuoteessa keksimässä syitä noista ja yrittää vielä kerran, vaikka olisi ollut paljon helpompaa mennä vessaan ja ottaa pesualtaan alapuolelle piiloon teipattu suljettava muovipussi, joka sisälsi haavataitoksia ja partateriä ja haavapyyhkeitä, ja yksinkertaisesti antaa periksi. Ne olivat niitä oikein huonoja päiviä.”


Oikeastaan ainoa, mitä Pienestä elämästä ennen kirjaan tarttumista tiesin, oli ympäripyöreän takakansiteksti lisäksi ystäväni sanat ihan älyttömän hyvä ja ihan kauhea kirja. Melko pian Yanagiharan kirjan aloitettuani ymmärsin, mitä ystäväni sillä tarkoitti. Aika pian kävi ilmi, että tämä jos mikä on hyvä kirja. Mutta välillä kirjan lukeminen teki jopa fyysisesti niin pahaa, että olisi tehnyt mieli oksentaa - ja silti niinäkään hetkinä kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Päättyyhän tämä hyvin, kuiskii ääni pään sisällä samalla, kun käännän taas uuden sivun. Anna tämän päättyä hyvin.

Ehkä kaikista viiltävintä kirjassa kuitenkin on, kuinka tuskallisen samaistuttava se rumimmillaankin on - ja ehkä erityisesti juuri silloin. Joka toisella sivulla teksti tekisi mieli jättää kesken, joka toisella lukea loppuun siltä istumalta. Siinä missä yleensä luen iltaisin nukhataakseni, pitää Pieni elämä minut useampana iltana hereillä puoleen yöhön samalla, kun hotkin tarinaa molempina päivinä reilusti yli sata sivua. Ja sitten, kun tekstin synkkyyden ja äärimmäiseen brutaaliuden alla meinaa melkein murentua, nousee rivien välistä se toinen teema, joka kannattelee koko tekstiä: pyyteetön, aito ystävyys, joka antaa anteeksi, hyväksyy ja korjaa.

Silti joskus voi olla niin rikki, ettei sitä korjaa edes aika tai rakkauskaan.

”Voi kun olisin parempi ihminen, hän ajattelee. Kun olisin ystävällisempi ihminen. Kun olisin vähemmän itsekäs ihminen. Kun olisin rohkeampi ihminen.
    Sitten hän nousee ja tarttuu noustessaan pyyhetankoon, koska on viillellyt liikaa tänä iltana, ja häntä huippaa.”

Voisi luulla, että melkein tuhatsivuisessa kirjassa olisi ainakin jonkun verran ilmaa, kohtia, joita olisi hyvin voinut tiivistää. Pienessä elämässä jokaisella sanalla on kuitenkin tarkoituksensa - yi yhdeksänsadan sivun jälkeen toivoin enemmän kuin mitään, ettei tarinasta olisi vielä joutunut päästämään irti.

”Jos olisin toisenlainen ihminen, sanoisin ehkä, että koko tämä välikohtaus on vertauskuva elämälle yleensä: jotain särkyy, ja joskus se korjataan, mutta useimmiten sitä tajuaa, että vaikka kuhmuja tulee minne tulee, elämä pyrkii hyvittämään menetykset, joskus jopa ylenpalttisesti.
     Itse asiassa - ehkä olen sittenkin sellainen ihminen.”

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Kohti hyvän mielen vaatekaappia: mitä ostin tänä keväänä.


Marraskuun lopulla kirjoitin Hyvän mielen vaatekaapista sekä listasin vaatehankinnat, joita olin syksyn aikana itselleni tehnyt. Silloin täydensin vaatekaappiani neljän kuukauden aikana yhteensä vajaalla sadalla eurolla: töiden alkua varten hankin yhden mustan topin sekä suosikkineuleeni viininpunaisena ja myöhemmin syksyllä panostin uusiin mustiin pillifarkkuihin edellisten mentyä rikki. Listauksen tarkoitus oli ennen kaikkea tehdä omaa kulutuskäyttäytymistäni näkyväksi myös minulle itselleni ja pyrkiä samalla tekemään entistä harkitumpia hankintoja - ennen kaikkea en enää halunnut olla osa sitä massaa, jonka takia pikamuotia kannattaa edelleen tuottaa mahdollisimman halvalla, laadusta juurikaan välittämättä.

Kevään osalta vaatekaappini kasvoi näillä kolmella hankinnalla.


MITÄ OSTIN: JOULUKUUN ALUSTA HUHTIKUUN PUOLIVÄLIIN


Talvikengät, Fila, 79 euroa.
Tämän vuoden vaatepanostus rikki menneiden talvikenkien tilalle. Vaikka hinta vähän kirpaisikin, ovat kengät kyllä osoittautuneet rahansa arvoisiksi: ne ovat sekä lämpimät että mukavat kävellä ja superhyvät erityisesti lopputalven liukkailla keleillä. Huollolla näistä olisi tarkoitus saada luonnollisesti useamman kauden kengät, jolloin hintakin jakaantuu useammalle vuodelle. Varovainen HITTI.


Valkoinen neulepaita, Vila/ second hand, 3 euroa.
Alkuvuoden huippulöytöni Keskustan Kirppikseltä. Yhden repsottavan langanpätkän päättelin kotona, mutta muuten paita oli mielestäni ihan uudenveroisessa kunnossa ja siitä tuli heti lempineuleeni, jossa olen tänä keväänä suunnilleen asunut. Ehdoton HITTI.


Trikoohame, Neu style/ second hand, 1 euro.
Ostin kuvan hameen kesää varten, joten vielä se ei ole juuri tullut käyttöön, mutta uskoisin sen menevän sekä t-paidan parina puiston laidalla tai topin ja neuleen kanssa kaupungilla. Hinta-laatusuhteiltaan hame oli ainakin superlöytö. Varovainen HITTI.


Alkuvuodesta pohdin, olisinko lähtenyt tänä vuonna mukaan ostolakkoon, jollaisen useampi muu on aloittanut. Lopulta kuitenkin päätin, että kieltoja ja ehdottomuuksia paremmin minulle toimii se, että olen pikku hiljaa opetellut järkevöittämään kulutustani: kun en osta uutta kuin tarpeeseen, voin myös kantaa hyvällä omallatunnolla kotiin sen löytämäni neuleen ja tietäessäni, ettei se tule hautautumaan kaapin perälle parin käyttökerran jälkeen voin tuntea siitä ihan aitoa materialismionnelkisuutta. Ja niin kuin syksylläkin, näytän nytkin tuntevan sitä aika tarkalleen kahdellakymmenelläviidellä eurolla kuussa.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Virvon varvon.


”Onko tänään se virpominen?” ehti kolmevuotias kysyä valehtelematta kymmeniä kertoja ennen, kun oikeasti maalattiin kasvot, vedettiin päähän korvat ja hipsittiin rappukäytävään aiemmin viikolla askarreltujen virpovitsojen kanssa. Se olisi oikeasti halunnut olla pääsiäisapina, mutta sain lopulta sen ylipuhuttua pukeutumaan tänäkin vuonna kissaksi. Se isompi veti päähänsä pupunkorvat eikä missään nimessä suostunut olemaan sama hahmo kahtena vuonna peräkkäin, vaikka yritin tarjota sille Rohkelikon kravattia ja pyöreitä silmälaseja.

Olkoon niin. Kun katselen sitä, melkein kahdeksanvuotiasta, tunnen jo tiettyä haikeutta siitä, ettei se luultavasti kierrä virpomassa enää kovinkaan montaa kertaa. Olkoon tänä vuonna pupu, jos kerran haluaa. Ja ensi vuonna sitten jotain muuta.

Vielä isompaa haikeutta tunsin, kun saavuimme kierrokselle jälkeen kotiin mummolta lainattu kori suklaata täynnä ja raivasimme saalimme kanssa tiemme muuttolaatikoiden ja jätesäkkien yli: ensi vuonna hiivimmekin ihan toisessa rappukäytävässä ihan toisten ovien takana. ”Me jo pelättiin, että te ehditte muuttaa ennen pääsiäistä”, totesi yläkerran mummo, kun vihdoin, aika monella sohvalla istahtamisen jälkeen, ehdimme kavuta neljänteen kerrokseen asti.

No niin kyllä mekin.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Millaista meillä on.


Meillä herätään seitsemältä paitsi viikonloppuisin, jolloin herätään kuudelta. Mennään nukkumaan ajoissa ja haaveillaan aamuista, jolloin pojatkin nukkuvat pitkään. Meillä harrastetaan urheilukoulua, kuviskoulua, jumppaa, kuntosalia, lenkkeilyä ja joogaa, mutta suurimman osan illoista haluamme silti pitää tyhjinä. Kun tulee tylsää, seitsemänvuotias juoksee kadun yli soittamaan kaverinsa ovikelloa. Ja kun kavereita tulee kylään, katetaan pöytään ylimääräisiä lautasia niin, että makaronilaatikkoa riittää kaikille.

Aamuisin meillä keitetään yksi mukillinen kahvia, juodaan siitä puolet ja lämmitetään loput mikrossa iltapäivällä töiden jälkeen.

Meillä syödään arkena kalaa ja kasvisruokaa, viikonloppuisin lihaa, ja ne pojille kelpaamattomat kaavin yleensä omalle lautaselleni. Kaikkea maistetaan, myös tofua ja sieniä, ja usein meiltä leijailee valkosipulin tuoksu rappukäytävään asti. Lauantaisin meillä on karkkipäivä paitsi minulla, joka syön töissä työkaverin tarjoamia turkinpippureita ja nappaan mukaan suklaata aina, kun joku kollegoista on tuonut levyn opettajanhuoneen pöydälle.

Meillä tehdään töitä, mutta ei liikaa: aina pitää olla aikaa laiskottelulle, ystäville ja sohvalla makaamiselle. Viikonloput raivataan vapaiksi paitsi silloin, kun ajetaan mummolaan, ja kaverisynttäreille yritetään aina ehtiä.

Meillä on kaksi älypuhelinta, joita me vanhemmat käytämme ihan liikaa ja juuri siksi ekaluokkalaisella ei ole puhelinta ollenkaan. Lisäksi meillä on kaksi kotia, se nykyinen superrakas 58-neliöinen sekä täyttä pintaremonttia vaativa 105-neliöinen, jota meillä ei juuri nyt ole varaa laittaa ja jota vasta opettelemme sanomaan kodiksi. Meillä on myös yllättävän paljon tavaraa, mikä on käynyt ilmi pakatessa, vaikka emme oikeastaan enää ostele mitään.

Meillä huudetaan koko ajan, painitaan, kiistellään, riidellään ja kilpaillaan siitä, kuka voittaa syömisen, pukemisen tai matkan keittiöön - hiljaista meillä ei ole koskaan. Toisaalta meillä myös halitaan, kehutaan, kiitetään eikä mennä nukkumaan ilman iltapusua. Lähtiessä toivotetaan hyvää työpäivää myös kolmevuotiaalle, joka sanoo käyvänsä päiväkodissa töissä.

Meillä katsotaan Temppareita ja Pikkukakkosta, luetaan Harry Potteria, Pekka Töpöhäntää ja Riikka Pulkkista, äänestetään luonnon ja tasa-arvon puolesta, yritetään nipistää ruokalaskusta aina vähän lisää ja käydään mielellään ulkona syömässä. Lauantaisin saunotaan ja Netflixiä katsotaan vasta sitten, kun on tehty läksyt. Kesäisin meidät löytää varmimmin ulkoa puistosta.

Meillä stressataan rahasta ja töistä samalla kun yritetään opettaa lapsia olemaan murehtimatta turhia. Pestään pyykkiä joka toinen päivä, imuroidaan päivittäin ja rakennetaan junarata lastenhuoneesta eteiseen asti. Meillä käydään liian harvoin ulkona pelkästään aikuisten kesken, ollaan huonoja pyytämään apua ja kuljetetaan poikia mukana pankkineuvotteluissa, Colosseumilla ja verotoimistossa. Välillä hermo kiristyy, mutta useimmiten nekin reissut sujuvat ihan hyvin. Ja kun on bileet, levitetään patjat olohuoneen lattialle, paistetaan poppareita ja kaadetaan kulhoon karkkia ja katsotaan Disney-leffoja yöhön asti.

Toisin kuin Poikien äitien blogitekstissä, meillä on kenelläkään harvemmin eriparisukat jalassa, mutta rikkinäiset sukat sitäkin useammin. Ja tuo ensimmäinenkin johtuu ainoastaan siitä, että suurin osa tämän talouden sukista on mustia.


Millaista teillä on?

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Seulonnoista, pelosta ja vähän suklaastakin.


Valkoinen kirjekuori odotti eteisessä yhtenä iltapäivänä, kun kolistelimme poikien kanssa kotiin töistä, koulusta ja päiväkodista, ja Fimlabin logosta tiesin heti, mitä sieltä löytyisi. Kutsu kohdunkaulan syövän seulontoihin oli tullut.

Jätin kuoren avattuna eteisen piirongin päälle, mutten saanut aikaa varattua. Joka kerta logon nähdessäni kyllä muistin asian, mutten silti pystynyt klikkaamaan itseäni ajanvaraukseen. Kului useampi päivä niin, että aina nähdessäni sen valkoisen kirjekuoren hengitys melkein salpautui. Tuli mieleen se yksi toinen samanlainen, ihan rutiininomainen seulontakutsu viime vuodelta, josta alkoi elämäni rankin kevät. Toista sellaista en jaksa, en vielä nyt kun jo muutenkin on isoja huolia kannettavana, päätin.

Silti, siitä hengen salpaavasta ahdistuksestani huolimatta, tiesin, että aika oli varattava. Viikon kuluttua teimme sen yhdessä miehen kanssa. Yksin olisin varmasti heittänyt koko kirjeen paperinkeräykseen ja yrittänyt unohtaa koko asian.

Jo heti vastaanoton oven avatessani kerroin hoitajalle, mitä sinne tulo oli vaatinut ja miksi. Juttelimme siinä samalla muustakin: keväästä, lapsista, siitä se toisen seulonnan kalkkikertymästä, sädehoidosta ja seulonnoiden tärkeydestä. Nyt olet kyllä ansainnut jonkun palkinnon, sanoi empaattinen vanhempi hoitaja näytteenoton jälkeen. Osta vaikka itsellesi levy suklaata. Kaupan sijaan kävelin kuitenkin suoran päiväkodille hakemaan kolmevuotiasta. Ehtiihän tässä, ajattelin. 

Tulos saapui ensin nettipostiin. Koska mies oli työmatkalla, annoin sen olla siellä ja päätin odottaa paperikirjettä. Kohdunkaulan syövän seulontatutkimuksessa otetussa näytteessä ei ole havaittu kohdunkaulan syövän kehittymiseen liittyvää korkean riskin HPV-viruksen DNA:ta, luki kirjeessä, kun sen vihdoin uskalsin avata.

Niin kuin jo lokakuussa kirjoitin: käykää seulonnoissa, käykää lääkärillä, tutkikaa rintanne, pitäkää itsestänne huolta ja ennen kaikkea puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Jos jotain viime keväästä opin, niin sen, että nimen pelko lisää asian pelkoa yhä entisestään.

Sitä suklaalevyä en muuten edelleenkään ole ostanut, mutta päätin, että joku perjantai, kun joskus ehdin lähteä töistä ajoissa, menen Haiku Sushiin syömään, ihan yksin.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Pieniä parempia valintoja: Ilmasto-kummius.


Vaikka olenkin paljasjalkainen kaupunkilaistyttö ja elänyt koko elämäni kerrostalossa, yksi korkeimmalle arvostamistani asioista on silti puhdas luonto. Sen tutun lähiöelämän lisäksi lapsuudenkesissäni maistuivat Rytisuolta poimitut lakat, mummon oman maan mansikoista tekemä mansikkamehu sekä rasvainen, lämmin maito, jota ukki toi mummolan navetasta suoraan aamupalapöytään. Ehkä juuri siksi olen niin onnellinen siitä, että myös omat poikani ovat saaneet vetää jalkaan kumpparit ja kantaa lehmille rehua, onkia mato-ongella isänsä rakentamalla laiturilla ja uida mummolan lammessa lumpeiden keskellä. Ne maisemat ovat myös se perintö, jonka haluan pojilleni jättää.

Yksi mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisissa metsissä voimme tulevien vuosien aikana retkeillä ja millaisesta luonnosta nauttia, on ryhtyä WWF:n Ilmasto-kummiksi. Kuukausittaiseksi summaksi voit valita  sivuston tarjoamista vaihtoehdoista joko 12, 18 tai 27 euroa tai vaihtoehtoisesti jonkun muun summan, joka sopii sinun kukkarollesi parhaiten - pienikin kuukausittainen lahjoitus auttaa. Kerätyistä varoista kahdeksankymmentä prosenttia ohjataan suoraan luonnonsuojelun tarpeisiin ja loput kaksikymmentä prosenttia raportointiin, hallintoon ja varainhankintaan. Koska ilmaston lämpenemisen hillitsemisessä keskeistä on säästää energiaa, käyttää sitä tehokkaasti ja lisätä uusiutuvan energian käyttöä, panostaa WWF:kin juuri näihin asioihin.  Järjestö vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon muun muassa sillä, että sen asiantuntijat ovat sekä mukana kansanvälisten ilmastosopimusten valmistelussa että valvovat niiden käytännön toteutusta eri valtioissa. Lisäksi WWF kehittää käytännön ratkaisuja uusiutuvan energian käyttöön sekä energiatehokkuuteen, työskentelee lajien ja koko elinympäristön säilyttämiseksi Arktiksella muun muassa vastustamalla uusia öljynporaushankkeita, lisää ihmisten tietoisuutta ilmastonmuutoksesta ja siihen vaikuttamisesta omilla valinnoilla ja järjestää vuosittain Earth Hourin, jolloin valot pimenevät tunniksi monissa maailmakuuluilla paikoilla ympäri planeetan. Ilmastoveivin tavoin myös WWF:n ilmastotyön tavoite on rajoittaa maapallon lämpötilan nousu elintärkeään 1,5 asteeseen. Kummina pysyt toiminnasta ajan tasalla kummikirjeen ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvän WWF:n lehden avulla.

On jotenkin aika lohduttava ajatus, että nykyään olen kummi yhdelle supersiistille kolmosluokkalaiselle, yhdelle nyt jo yliopisto-opintojaan suunnittelevalle perulaiselle tytölle sekä sille maisemalle, jota haluan poikienikin voivan katsella vielä pitkään.


Pieniä parempia valintoja -postaussarjassa esitellään niitä arjen ympäristöystävällisiä valintoja, joita kuka tahansa voi tehdä suhteellisen helposti:

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Kristin Hannah: Satakieli.

”Jos olisin kertonut hänelle totuuden aikoja sitten tai jos olisin tanssinut, juonut ja laulanut enemmän, hän saattaisi nähdä minut minuna, ei pelkkänä luotettavana, tavallisena äitinä. Se minä, jota hän rakastaa, ei ole kokonainen. Kuvittelin aina, että tahdon nimenomaan rakkautta ja ihailua. Nyt tahtoisinkin ehkä, että hän tuntisi minut.”


Kristin Hannah: Satakieli (The Nightingale, 2015. suom. Kaisa Kattelus)
WSOY, 568 sivua.
Arvostelukappale.


On huhtikuun yhdeksäs päivä vuonna 1995 Oregonin rannikolla. Ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen Julienin äiti avaa arkun, jonka on haudannut vintille kiikkerien portaiden päähän, unohdettujen joulukoristelaatikoiden taakse. Muistot lojuvat arkussa sikin sokin, aisoissa, uteliaiden katseiden ulottumattomissa, juuri niin kuin ne on sinne jätetty: päiväkirjat, postikortit, valokuvat sekä Juliette Gervaise -nimisen naisen sodanaikainen henkilöllisyystodistus.

Ja sitten saapuu kutsu: sodan päättymisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi kokoonnutaan ensimmäistä kertaa myös kunnioittamaan Satakieltä, Juliette Gervaisea. joka kuljetti natsimiehityksen aikana melkein kaksisataa liittoutuneiden miehitetyille alueille pudonnutta lentäjää turvaan Pyreneiden yli. Ja niin, ei mitenkään tietoisesti vaan ihan koska on pakko, Julienin äiti ostaa lentolipun. Minun olisi pitänyt kertoa sinulle totuus, hän äänittää poikansa puhelinvastaajaan ennen lähtöään.

”’Kukas nyt ei ole valmis?’ hän sanoi. Hiljaisuus teki kipeää, mutta hän ymmärsi kyllä. Vaikka he ottivat valtavasti riskejä, oli rakkaus kenties valinnoista vaarallisin.
    Tai ehkä hän oli väärässä, ehkei Gaëton ollut siellä, ei ollut koskaan ollutkaan tarkkailemassa, odottamassa. Ehkä hän itse oli vain typerä tyttö, joka seisoi yksin tyhjällä kadulla kaihoamassa välinpitämätöntä miestä.
     Ei.
     Gaëton oli täällä.”

Silti tarina alkaa jo paljon aiemmin, siitä kun Suursodan murtama isä saapuu kotiin särkyneenä miehenä eikä enää pysty rakastamaan kahta tytärtään. Äidin kuoleman jälkeen tytöt, Vianne ja Isabelle, lähetetään pois Pariisista maalle Carriveauhun ja revitään erilleen niin isästään kuin toisistaankin. Siinä missä isosisko Vianne on vakava ja varovainen, on pikkusisko, perheen iltatähti Isabelle erilainen, täynnä intohimoa: hän syöksyy kaikkeen täyttä vauhtia, karkailee sisäoppilaitoksista, kapuaa ulos ikkunasta, pujahtaa junaan eikä koskaan paina jarrua.

Ja sitten syttyy uusi sota. Kun on pakko, aloittavat siskokset molemmat omat taistelunsa: Vianne kotona natsien miehittämässä Carriveaussa pitääkseen hengissä pienen tyttärensä, Isabelle Pariisissa vastarintaliikkeessä. Omilla tavoillaan he molemmat tekevät osansa sen eteen, että maailma olisi taas sellainen, että siellä uskaltaisi rakastaa.

Mutta sydämen särkyminen tekee sodan aikana yhtä kipeää kuin rauhankin.

”Sotilas kysyi huolekkaasti, oliko käynyt kuinkaan. Isabelle hymyili kuin mikäkin näyttelijätär ja pudisti päätään. ’Merci.’ Hän oikoi helmaansa, puristi laukun kainaloon ja nousi pyörän selkään. Hän polki tiehensä katsomatta sotilaaseen.
     Hän oli selviytynyt. Hän oli saanut Ausweisin, matkustanut Pariisiin, pakottanut isän ottamaan hänet luokseen asumaan ja toimittanut ensimmäisen salaisen viestin Vapaalle Ranskalle.”

Satakieli on loistava lukuromaani ja kirja, joka pysyy mielessä pitkään. Hannahin kirjassa on paljon samaa kuin Kate Atkinsonin Elämä elämältä -kirjassa sekä Kate Quinnin Koodinimi Alicessa, sillä ne kaikki nostavat sodasta esille naisten tekemän, usein kovin näkymättömän työn. Sillä siinä missä miehet kertovat tarinoita, naiset vain selviytyvät. Heille ei useinkaan järjestetä paraateja, jaeta mitaleja tai kunniamerkkejä, heitä ei mainita historiankirjoissa tai kirjoiteta sankaritarinoiksi. Heidän sotansa on varjosotaa ja kun kaikki oli ohi, he siivoavat jäljet ja aloittavat alusta. Siksi Satakielen kaltaiset kirjat ovat niin tärkeitä: ne antavat äänen myös niille, jotka ovat tottuneet korkeintaan kuiskaamaan.

”Jos jotain olen pitkän elämäni aikana oppinut, niin tämän: rakkaus paljastaa, millaisia haluamme olla, sota taas sen, millaisia olemme.”

Kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua. Ei edes rakkaustarinoilla.
Ja ehkä ei varsinkaan rakkaustarinoilla.

Oli sota tai rauha, pitää rakastaa ennen kuin on liian myöhäistä.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Kuukauden vege: Vegaaniset suklaakeksit.


Monesti toivoin, että olisin se sellainen pullantuoksuinen äiti, joka hääräisi keittiössä mittaamassa jauhoja ja paistamassa pipareita. Mutta kun en ole: jo pelkkä ruokahuolto kahdesti päivässä vie sen verran energiaa, etten niiden lisäksi juuri keittiössä viihdy ja toisaalta panostan mieluummin hyvään ruokaan ja nappaan sitten leivonnaiset mukaan kaupasta. Joku viikko sitten nostettiin kuitenkin keittiönpöydälle jauhot ja sokerit ja sotkettiin sekä isot että pienet sormet. Huhtikuun vegenä leivotaankin vegaanisia suklaakeksejä, joiden ohjeen löysin alun perin Viimeistä murua myöten -blogista. Nämä sopivat muuten myös siihen kaikkein kovimpaankin suklaanhimoon.


VEGAANISET SUKLAAKEKSIT

noin 20 kappaletta

100 g maidotonta margariinia
1 dl sokeria
1 dl fariinisokeria
1 tl vaniljasokeria
1 3/4 dl vehnäjauhoja
1 1/2 dl kaakaojauhetta
1 tl ruokasoodaa
3 rkl kauramaitoa
1/4 tl suolaa
100 g tummaa suklaata
vegaanista valkosuklaata
Marianne-rouhetta


Sekoita kulhossa huoneenlämpöinen margariini sekä sokerit. Vatkaa tasaiseksi sähkövatkaimella.

Sekoita yhteen jauhot, kaakaojauhe, suola ja sooda ja lisää kuivat aineet margariiniseokseen. Älä enää vatkaa, vaan käytä vaikka puukauhaa. Lisää kauramaito ja sekoita tasaiseksi.

Rouhi tumma suklaa haluamasi kokoisiksi palasiksi ja lisää taikinan joukkoon. Anna tämän jälkeen taikinan tekeytyä jääkaapissa puolesta tunnista muutamaan tuntiin ennen keksien leipomista ja paistamista.

Pyörittele valmiista taikinasta paloja leivinpaperille. Jätä reilusti tilaa, sillä keksit leviävät uunissa selvästi. Paista suklaakeksejä 180-asteisessa uunissa uunista riippuen reilut 10 minuuttia niin, että keksit ovat juuri levinneet tasaisiksi. Anna jäähtyä rauhassa.

Koristele keksit esimerkiksi sulatetulla valkosuklaalla ja Marianne-rouheella.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
suklaamoussekakkua 
tai
kasvispiirakkaa