Pauliina Rauhala: Synninkantajat.

”On pieniä asioita ja isoja asioita, ja ne sekoittuvat toisiinsa niin, että tärkeysjärjestystä on mahdotonta muistaa.
     Itken sohvaa, jonka toinen puoli pysyy aina toista kuluneempana ja jossa ei ole jaloille lämmintä kohtaa. Murehdin yhden hengen sänkyä, jossa on järkevät ruutukuvioiset lakanat ja kapea peitto. Uikutan patjaa, jonka reunassa on pelkkä kylmä seinä nojata ja joka ei iltaisin ikinä muutu joessa kelluvaksi lautaksi tai tuulessa huojuvaksi linnunpesäksi.
     Suren iltahämäriä ja aamunkoittoja, metsäpolkuja ja rantakiviä, kissankelloja ja pihlajanmarjoja, yrttimaita ja mustaherukkapensaita, puutalokortteleita ja alttaritauluja, kirkkokonsertteja ja kirjaston kirjoja, vanhoja mummoja ja leivänleipomispäiviä, ensilunta ja jäidenlähtöä, takkatulta ja täysikuuta, niitä kaikkiako minä katson aina ilman sinua.”

Pauliina Rauhala: Synninkantajat (2018)

Gummerus, 367 sivua.

On 1970-luvun loppu pohjois-pohjanmaalaisessa Kylässä, jonka läpi virtaa Joki. Taisto, pappa, isä ja paikallisen lestadiolaisyhteisön johtaja näkee kauneuden puunlehtien muodoissa ja perhosten siivissä mutta kovettaa sydämensä kyläläisten edessä: hän on se, joka iltaisin jakaa armoa niille, jotka tunnustavat syntinsä seurakunnan edessä ja katuvat. Aaronille pappa on sankari, toinen Jumalasta, jonka puheita poika kuuntelee silmät loistaen, joka sanan mieleensä painaen. Iltaisin hän rukoilee, ettei kukaan sukulainen joudu siihen helvettiin, mistä pappa puhuu, ei edes mummi. Aaronin mummi Aliisa muistaa vielä uskonyhteisön vanhat ajat, toisenlaisen armon ja Jeesuksen opetuksen siitä, kuinka vehnän joukostakaan ei saa repiä rikkakasveja pois vaan niiden tulee antaa kasvaa rinnakkain. Tytär Auroora puolestaan rakastaa, vaikkei saisi.

Nykyhetkessä on enää yksinäinen vanhus hoitokodissa, halu pyytää ja saada anteeksi, vihdoinkin. Vanhuksen violeteista silmäluomista ja ryppyisistä kuoppaposkista tulee mieleen rakkaus. Ensin se, joka kaiken kärsii eikä muistele pahaa, sitten se joka peittää syntien paljouden, lopulta se, jota on vaikea erottaa vallasta.

Synninkantajat saavat kantaakseen toisten tekemät virheet, taakat sekä salaisuudet, joista ei saa puhua, mutta jotka silti jäävät tulevien sukupolvien kannettaviksi. Isien synnit periytyvät kolmessa polvessa.

”Vesi valuu takkuisesta tukasta poskilleni enkä pyyhi sitä pois. Minä en ole enää sinun etkä sinä minun vaan me olemme kaikkien. Suojaava kehä on poissa emmekä enää leiki peiliä toisiamme päin vaan kurkimme olan yli, liikkuuko joku, lähestyykö. Talo, piha, tie, ojat, pelto, lato, metsä ja lampi, ne kaikki ovat täynnä kiiluvia silmiä.
     Siitä, semmoisesta, Raamattu, varoittaa. Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja repisi teitä.”

Synninkantajat kerrotaan vuoroin Aliisan, Aaronin, Taiston ja Aurooran näkökulmista. Tämän lisäksi ääneen pääsee myös tuntematon minäkertoja, jonka matkakertomuksissa lukija pääsee kiertämään eri uskonyhteisöjen matkassa. Näkökulman vaihtelu tuo kirjaan syvyyttä, mutta tekee siitä toisaalta myös aika pirstaleisen. Moni merkityksistä selviää vasta lopussa.

Synninkantajat on selvästi Rauhalan esikoista Taivaslaulua runollisempi. Kirja on täynnä toinen toistaa kauniimpia sanoja, lauseita ja kielikuva, joista joka toinen tekisi mieli lukea useampaan kertaan, kirjoittaa muistiin. Mutta aika pian iskee myös jonkinlainen ähky. Kun metaforaa seuraa toinen metafora ja edellinen lause kietoutuu yhtä runolliseksi kuin seuraavakin, tuntuu, että ne vievät tehoa sanoilta, jotka muuten erottuisivat paljon selvemmin. Ihan samalla tavalla Synninkantajat on välillä myös turhan raskaslukuinen, ei niinkään sisällöltään vaan lauseilta, jotka vaativat jatkuvaa rivien välistä lukemista.

Välillä jopa tuntuu, että Rauhala lipsahtaa ajoittain sanahelinän puolelle yrittäessään piilottaa tekstiinsä vielä yhden merkityksen, tehdä vielä yhden uuden kielikuvan. Sinänsä se on aika harmi, sillä Synninkantajat jos mikä on osoitus taidosta kirjoittaa. Lukijalle se on kuitenkin kirja, joka ei missään nimessä aukea helposti, ainakaan yhdellä lukukerralla.

”En voi katsoa sinua enää. Kaikki helisee rikki. Maisema särkyy palasiksi. Taivas, maa, timoteit, aitaus ja istumakivi. Pelto on täynnä lasinsiruja.
    On astuttava hyvin varovasti, jotta pääsee pois, jotta ei loukkaa jalkoja, jotta ei saa avohaavoja joista kaivetaan pinseteillä teräväreunaisia tähdenpalasia, jotta ei käänny takaisin, jotta ei pyydä sitä mitä ei enää voi pyytää vaan selviää kotiin.
     Muistatko sinä minua koskaan, minä kysyn selin kun menen.
     Muistan minä sinua joskus, sinä vastaat etkä tule perässä.”