Chernobylistä, vuoden 1986 vapusta ja hiekkalaatikoista.

Vapunpäivänä kävelimme Kajaanin torille. Minulla oli punaiset kumpparini, punaiset rukkaset, sininen toppapuku sekä valkoinen leuan alta solmittava lakkini, äidillä pitkä vaaleansininen takki ja samanvärinen baskeri päässä. Vapun kunniaksi olin saanut sekä häkkyrän että oranssi-valkoisen vappuhuiskan, ensimmäinen ja siinä vaiheessa vielä ainut lapsi kun olin. Rattaisiin sidottiin myös keltainen Kansallis-Osake-Pankin mainospallo, joita torilla jaettiin. Oli simaa, munkkeja ja vappupuheita eikä mikään viitannut siihen, että se vappu olisi ollut jotenkin tavallisuudesta poikkeava.

Maanantaina 28.4., neljä päivää aiemmin, STT:n iltapäivän radiouutisissa oli ensimmäisen kerran kerrottu poikkeustilanteesta: ilmassa oli havaittu radioaktiivisuutta, joka oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta. Yksi Suomen ensimmäisistä havainnoista säteilytason noususta oli tehty edellisenä päivänä nimenomaan puolustusvoimien mittausasemalla Kajaanissa. 28. päivän iltana Neuvostoliitto myönsi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden, joka oli tapahtunut melkein kaksi vuorokautta aiemmin.

Tietoa tapahtumista ja uhreista tihkui vähitellen. Ehkä juuri siksi vappu tuntui niin tavalliselta eikä oikeastaan yhtään pelottavalta: monesti isojenkin asioiden suuruuden tajuaa vasta paljon  myöhemmin.

Kesäkuussa pakkasimme kerrostaloasuntomme pahvilaatikoihin ja muutimme Äänekoskelle. Pari viikkoa myöhemmin pikkusiskoni syntyi Keski-Suomen keskussairaalassa. Laskeumasta alettiin puhua vasta vähän ennen sitä. Vasta siinä vaiheessa äitini kunnolla kauhistui tajuttuaan, kuinka paljon hiekkaa olin senkin kevään ja alkukesän aikana kajaanilaisen kerrostalon hiekkalaatikolla syönyt.

Tuskin kukaan lehtiä tai mediaa vähääkään viime viikkoina seurannut on onnistunut olemaan huomaamatta, että HBO:n ansiosta loppukevät 1986 on yhtäkkiä taas ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan: viisiosainen minisarja Chernobyl on noussut hetkessä IMDB:n parhaiden TV-sarjojen listan kärkeen. Miehen kanssa hotkimme sarjan muutamassa illassa, ja olimme molemmat vaikuttuneita.

Itse aiheen ja sarjan tunnelman lisäksi fiilistelin Chernobylissä myös tarkkaa ajankuvaa: Ladojen, pyöritettävien lankapuhelinten, kerrostalorivien ja ruskeiden samettihousujen ansiosta tuntui välillä, kuin olisin sukeltanut yhteen niistä auringon haalistamista valokuva-albumeista, joita vanhempieni kirjahyllyssä on riveittäin.

Mitä hyviä TV-sarjoja te olette viime aikoina katsoneet?

*HBO saatu blogin kautta

Se hiipii öisin laittamaan peiton paremmin päälle ja ottaa tikun pois sormesta vaikka väkisin.

Se järjestää bileet, jolloin patjat, peitot ja tyynyt levitetään olohuoneen lattialle ja Disney-leffoja katsotaan yöhön asti, muttei se siltikään jaksaisi rakentaa sohvasta majaa ihan tavallisena torstai-iltana, kun muutenkin pitäisi siivota. Se imuroi joka toinen päivä, pesee pyykit, paikkaa farkun polveen tulleen reiän ja ottaa tikun pois sormesta vaikka väkisin. Iltaisin se laulaa Nyt kerron mä sulle lapseni -laulun ja hiipii öisin laittamaan peiton paremmin päälle. Joskus se hermostuu, ihan liiankin usein, ja tuntee siitä pitkään huonoa omaatuntoa. Lauantaisin se laiskottelee ja koska se laittaa ruokaa joka päivä, ei se juuri koskaan leivo. Se ei jaksa innostua legoleikeistä mutta lukee Harry Potteria ääneen vaikka kuinka pitkään. Se joogaa harvemmin kuin pitäisi, lenkkeilee vähintään kahdesti viikossa ja unohtaa valitettavan usein omat tarpeensa silloin, kun pitää ostaa uudet kurahousut ja hanskat rikki menneiden tilalle. Sillä ei ole juurikaan kärsivällisyyttä mutta sitäkin enemmän hulluja ideoita ja syli aina auki. Työkseen se opettaa teinejä, mutta kesäisin se jaksaa istua puistossa vaikka koko päivän.

Hohjei, hehjei, se sanoo, kun joku asia on saatu tehtyä, ihan niin kuin oma äitinsä aikoinaan. Kun se aloittaa pikaisen jutun, kestää se aina vähintään viisi minuuttia, ja tietokoneen kanssa se tarvitsee usein apua. Se ohjaa joogaa, lenkkeilee ja neuloo villasukat joululahjaksi. Kun niitä farkun polvia pitää taas paikata, se lainaa ompelukonetta ja parantelee käsin kohdat, jotka kaipaavat parantelua. Lauantaisin se siivoaa, pyyhkii virkatulla pölyrätillä pölyt kaikista kirjahyllyn koriste-esineistä ja leipoo korvapuusteja. Ruokaa se ei laita juuri koskaan. Aikoinaan, ennen Harry Potterien ilmestymistä, se on lukenut ääneen kaikki Anni Swanin klassikot, Narniat, L. M. Montgomeryt ja Astrid Lindgrenit ja myös se on usein unohtanut omat tarpeensa etenkin silloin, kun oli lama ja vaatteet haettiin vaatteidenvaihtopäiviltä. Koskaan se ei hermostu ja se soittaa joka kolmas päivä, aina iltaseitsemän aikaan, onneksi. Sillä on permanentti, loputtomasti kärsivällisyyttä ja syli aina auki. Työkseen se opettaa teinejä, mutta kesäisin se pitää kansalaisopiston kesäjoogaa.

Äiti.

Kuvassa ne molemmat Kajaanin torilla vappuna 1986.

Ensimmäinen päivä koululaisen äitinä.

"Miksei sinne kouluun voi muka mennä vanhoissa vaatteissa?" kysyi seitsemänvuotias, kun ehdotin, että lähtisimme ostamaan uusia kouluvaatteita. Kun sitten joku päivä myöhemmin kävin läpi sen vaatekaappia, huomasin, että se oli ollut ihan oikeassa (ja tuntui sisäistäneen kestävän kehityksen ideologiankin jo minua paremmin): oikeastaan se tarvitse vain uudet verkkarit liikuntatunnille niiden lyhyeksi jääneiden tilalle sekä jumppakassin. Niiden lisäksi haettiin Harjun Paperista kissapenaali ja Tigerista kyniä, pyyhekumi ja kansio tärkeille papereille. Sisäkengiksikin se halusi vanhat Reinonsa, koska miksi ostaa uusia, ja uusi penaali ja keväällä saatu kesäläksyvihko pakattiin siihen samaan reppuun, joka ostettiin aikoinaan eskaria varten.

Välillä se muistuttaa minua niin paljon, että vähän pelottaa, että olenhan osannut - minä, vähän rikkinäinen - kasvattaa sille sellaiset siivet, että ne ihan oikeasti kantavat.

Viimeisen kesälomapäivän kunniaksi nappaamme mukaan esikoisen ystävän ja vietämme päivän Leo's Leikkimaassa. Tulevat ekaluokkalaiset valtaavat kahdestaan bussin takapenkin, höpöttelevät omia juttujaan ja juoksevat omille teilleen heti, kun rannekkeet on saatu kiinni. Voi kuinka toivonkaan, että tuo ystävyys säilyy samana vielä sittenkin, kun uuden luokan ryhmädynamiikka on lopullisesti muodostunut. Keskiviikkoiltana viikkaamme valmiiksi ensimmäisen koulupäivän vaatteet ja pakkaamme reppuun penaalin, laamakansion, juomapullon, Reinot ja sen kesäläksyvihkon, jota edellisenä päivänä pienessä paniikissa etsimme. Vähän jännittää, sanoo seitsemänvuotias, mutta nukahtaa kuitenkin alle viidessä minuutissa.

Aamulla seitsemänvuotias haluaisi jäädä vielä lomalle. Niin minäkin. En saa avata sen hupparia, sillä äiti, en mää miltään räppäriltä halua näyttää. Sen lippalakki on merisuolan ja auringon haalistama.

Kadunkulmassa tapaamme kaksi luokkakaveria, ihan niin kuin edellisenä päivänä jo sovittiin. Pojat testaavat koulun kiipeilytelineen ennen, kun asettuvat jonoon opettajan perään. Itku tulee, minulle tietenkin, kun ekaluokkalaiset katoavat koulun sisälle, jonossa opettajan perässä ja vanhemmille vilkuttaen. Myös Pikkuveli seisoo koulun pihassa selässään pikkuinen pöllöreppu, jonka se vaati saada ottaa mukaansa. Voi älä sinä vielä kasva isoksi, tekisi mieli sanoa sille.

Yhdeltä odottelemme koulun pihassa ekaluokkalaista, joka juoksee ovesta ulos suu messingillä. Ruoka on maistunut kahden lautasellisen verran ja ruokalassa seitsemänvuotias on saanut auttaa ihan vasta luokalle tullutta poikaa astioiden palautuksessa. Haemme kavereiden kanssa kaupasta jäätelöt koko porukalle ja siirrymme puistoon. Onneksi jotkut asiat eivät ole vielä muuttuneet.

Kotona pojat syövät välipalaa samalla, kun päällystän upouuden aapisen ja sen jälkeen ekaluokkalainen tekee ensimmäiset läksynsä keittiönpöydän ääressä minun pilkkoessani tortilla-aineksia. Kuuntelemme Kentiä ja vaikka saankin ensi vuonna vielä entistä pienemmät lomarahat ja syön ensi viikon lounaaksi pussinuudeleita, olen enemmän kuin tyytyväinen, että omat työni alkavat vasta puolentoista viikon kuluttua: vielä en ole kiireinen ja stressaantunut vaan saan nämä hetket, joina haen koululaisen yhdeltä, ehdimme ulkoilla yhdessä ja vaihdamme sitten keittiössä kuulumisia samalla, kun laitan ruokaa.

"Joko olette harjoitelleet koulumatkan kulkemista?" on meiltä kyselty pitkin kesää ja vähän kummeksuen olen vastannut, että ei tietenkään. Sillä tuossahan se koulu on, ihan muutaman kadun päässä, ja tarkoitus on, ettei se ainakaan vielä kulje sinne ikinä yksin. Ihan samasta syystä emme hankkineet sille vielä kännykkää, vaikka se montaa tuntui ihmetyttävänkin. Haluan, että se saa olla vielä edes joissain asioissa vähän pieni ja kaukana isompien lasten maailmasta.

I closed my eyes for a moment and suddenly a man stood where a boy used to be, kirjoitti entinen työkaverini toissaviikolla Facebookiin poikansa armeijakuvan viereen ja talletin sitaatin heti omiin arkistoihini. Sillä seitsemän vuotta, uskokaa tai älkää, on sekin pelkkä silmänräpäys.