Olen joskus...

Ratsastanut kamelilla.

Ollut leikkauksessa.

Käynyt keskitysleirillä.

Saanut kaksi pussia verta.

Katsonut kaikki Frendien jaksot useampaan kertaan.

Osannut puhua sekä tanskaa että viroa.

Toiminut puhelinmyyjänä.

Jakanut mainoksia.
Todistanut lähikaupassa myymälävarkautta.

Tehnyt siivoojan töitä.

Maistanut sirkkoja, etanoita ja simpukoita.

Ottanut tatuoinnin.

Suppaillut.

Leiponut mummon kanssa karjalanpiirakoita.

Matkustanut yksin ulkomaille töihin.
Käynyt vyöhyketerapeutilla.

Kirjoittanut ylioppilaaksi laudaturin papereilla.

Tehnyt navettatöitä sekä lypsänyt lehmää.

Saanut auringonpistoksen.

Saanut ampiaisen piston.

Saanut aivotärähdyksen, kahdesti.

Asunut ulkomailla.

Soittanut hätänumeroon.

Suorittanut Kauppakadun approbatorin.

Laulanut karaokea.
Ollut mukana kuolonkolarissa.

Kirjoittanut pöytälaatikkoon runokirjan.

Päässyt yliopistoon lukemaan matematiikkaa.

Pyörtynyt. 

Ostanut kaksi asuntoa ja ryhtynyt asuntosijoittajaksi.

Yöpynyt yksin lentokentällä.

Harrastanut tosissani kansantanssia.

Kiivennyt korkkareilla Holmenkollenin hyppyrimäkeen.


En ole koskaan -listani näet tästä.

Sofi Oksanen: Koirapuisto.

”Toiset ehkä uskoivat, että elin paratiisisaarella siemaillen samppanjaa. Tuskin kukaan epäili minun olevan nyt joku, jonka palveluksiin jokaisella keskiluokkaisella helsinkiläisrouvalla on varaa. Eikö se ollut tarpeeksi painava rangaistus minulle? Se että elämäni oli tällaista, karkotuksen kaltaista, tuntemattomien ihmisten likapyykkien lajittelua ja vieraiden kakaroiden sotkuja. Antaisitko sinä minun pitää tämän mitättömän elämäni, jos selittäisin, miksi olin tehnyt niin kuin olin tehnyt?”

Sofi Oksanen: Koirapuisto (2019)

Like, 404 sivua.


Itä-Ukraina 2006. Sähkötolppaan kiinnitetyn sään syömän ilmoituksen alalaidassa on jäljellä enää yksi puhelinnumerolappu. Koska Olenkan on löydettävä töitä pystyäkseen elättämään perhettään, hän tarttuu puhelimeen ja soittaa. Olenka puhuu kuutta kieltä ja haaveilee työstä tulkkina, mutta päätyy osaksi maassa rehottavaa hedelmöitysbisnestä, jonka parissa vallitsevat viidakon lait. Oman asunnon, kylpyhuoneen, juoksevan veden ja kahviloissa nautittujen espressojen hinta ovat luovutetut munasolut, joista lapsettomuudesta kärsivät länsimaalaiset ovat valmiita maksamaan paljon. Vähitellen Olenka kiipeää firman hierarkiassa ylöspäin ja etenee luovuttajasta koordinaattoriksi: nyt hän on se, joka etsii epätoivoista tyttöjä, joita ei ikinä kehuttu ja joihin imelät adjektiivit toimivat, ja oppii pitämään hankalat tytöt ruodussa. Jotain oppii vasta, kun bisneksessä on jo mukana: munasolun mukana luovuttaa aina myös palan sieluaan.

Helsinki 2016. Perhe, äiti, isä ja kaksi lasta, on tullut snautserinsa kanssa koirapuiston, kuten niin monesti ennenkin. Penkillä puiston laidalla istuu Olenka, muka syventyneenä mukanaan tuomaansa kirjaan, kun viereen istahtaa nainen, jonka hänenkin liikkeissään on ihmisenkipeyttä ennakoivaa hitautta. He molemmat ovat tulleet puistoon, koska on pakko; pakko nähdä oma lapsi, jolla on isoisänsä silmät ja jonka nauru tuo mieleen lapsuuden onnelliset päivät ja sen elämän, mitä ei itse koskaan voinut saada.

”Darian ilmaannuttua toimistolle minusta tuntui kuin kohtalo olisi antanut minulle mahdollisuuden nostaa hänet ja hänen perheensä suosta, johon he olivat uponneet Maksim Sokolovin kuoleman jälkeen. Eikä siinä kaikki. Minä pystyisin vielä parempaan, luomaan Darian tulevaisuudesta loisteliaan. Meidän piti vain pyyhkiä Snizne pois puheistamme, mielestämme ja muististani, kokonaan pois kartaltamme, ja aikeeni siinä vaiheessa olivat vilpittömät.
     Darian ei pitänyt koskaan saada tietää, millaiselle ihmisille hän lapsia antoi.”

Köyhässä, vasta Neuvostoliiton alta irtautuneessa Ukrainassa pääsy mukaan vauvabisnekseen on samalla takuu paremmasta, vähintään keskiluokkaisesta elämästä. Olenkan kokoamissa kansioissa esitetään luovuttajan luusto, silmienväri sekä tarvittaessa vähän kaunisteltu tausta, jotta toiselta puolelta maailmaa ostoksille lentäneet asiakkaat voivat valita tulevalle lapselleen toivotunlaiset ominaisuudet. Yksi luovutus, ehkä kaksi, ja sen jälkeen ovet mallimaailmaan ovat avoinna, tytöille luvataan. Dollarien ja eurojen lisäksi bisneksessä liikkuvat kuitenkin myös rikollisuus, petos ja valheet. Lopulta ei voi luottaa kuin itseensä, eivätkä omatkaan valinnat ehkä enää vuosien päästä tunnu oikeilta.

”Olin päässyt pitkälle. Oli auto, oli asunto, oli työ, oli omia luottokortteja. Oli mies, oli sydänääniä. Oli kokonainen kattaus elämää ja paljon menetettävää.”

Koirapuisto on Sofi Oksasen kuudes romaani, jonka hehkutuksesta ei kukaan varmasti ole tänä syksynä voinut välttyä. Ehkä juuri siksi tunnen itseni jonkinlaiseksi kummajaiseksi sanoessani, että minut kirja jätti jotenkin kylmäksi. Koirapuisto tuntui nostavan jännitystä vähitellen, mutta se varsinainen huipentuma, jonkinlainen tunne, jota kirja tuntuu sivu sivun perään alustavan, jää lopulta kokonaan tulematta. Tarinan edetessä häiritsee myös tunne siitä, että olen lukenut tämän joskus ennenkin. Koirapuisto on ikään kuin sekoitus Oksasen aiempia romaaneja Normaa ja Puhdistusta, miesten hallitsemassa maailmassa elintilaansa puolustavia naisia, Neuvostoliiton varjoa, köyhyyttä, korruptiota, kostoa sekä isoja, repiviä ratkaisuja. Ehkä juuri siksi olisin itse mieluummin lukenut Sofi Oksaselta jotain ihan muuta, nähnyt jonkun kokonaan uuden puolen.

Vuoden kirjatapaus, Koirapuistoa kehutaan, mutta lukukokemuksena kirja oli minulle vain vähän keskinkertaista parempi.

”Kaikista ei tullut nuoria leskiä, ei ehkä leskiä ollenkaan. Ehkä se olisi mahdollista minullekin. En toivonut sen enempää, sillä sydämeeni oli pudonnut taivaan tähti silloin, kun sitä vähiten odotin.”

Syksy Instagram-kuvissa.

Elokuun lopussa revittiin vierashuoneen seinistä ensimmäiset kerrokset tapettia eikä olisi ikinä voitu kuvitella, että saataisiin käytettyä huoneen remontointiin seuraavat kaksi kuukautta. // Yksi työmatka bussissa podcasteja kuunnellen. // Astetta parempi sunnuntai-ilta Sohwilla: superhyvää misotofua, lasi punaviiniä sekä jälkiruuat, jotka pojat oma-aloitteisesti tilasivat koko seurueelle. // Syyskuussa juhlittiin yhden nelivuotiaan naamiaissynttäreitä - me saavuimme paikalle noitana, velhona, Harry Potterina sekä Turtlesina.

Jälleen kerran yksi remonttisunnuntai, jolloin päätettiin edes ruuanlaiton suhteen mennä helpoimman kautta ja tilata päivällinen Thai Street Foodista. Suosittelen. // Syyskuun lenkkimaisemat Viitaniemessä. // Syyslomaviikon sunnuntaina matkalla syömään isolla ystäväporukalla kävelimme ihan sattumalta maailman navan läpi. // Tämän vuoden Halloweeniksi mies päätti pukeutua sudeksi.

Syyskuussa kaveri suositteli kuuntelemaan Jäljillä-podcastia. Jo parin päivän päästä olin koukussa ja sitä seuraavat viikot olen käyttänyt työmatkani true crime -tapausten parissa. // Olen ottanut tavaksi piipahtaa Keskustan kirppiksellä vähintään kerran viikossa. Mukaan on tarttunut muun muassa kaksi uutta luottopaitaa, sisävaatteita pojille, Pikkuveljelle toppahousut kahdella eurolla sekä esikoiselle maailman tyylikkäin Vansin kissalippis. Kaupan päälle kierrätyksestä saa vielä superhyvän fiiliksenkin. // Syksyn pieniä piristyksiä: nämä Yläkaupungin asfaltista bongaamani tekstit. // Esikoisen huone muutama minuutti sen jälkeen, kun olin pitkästä aikaa saanut sen siivottua.

Lokakuun lenkkimaisemat mummolassa. // Tänä vuonna marraskuun pimeys veti alleen ihan totaalisesti: useampana aamuna olen pimeässä töihin kiirehtiessäni päätynyt haaveilemaan näistä päivistä, kun ulos mennessä ei tarvinnut pukea takkia ja päivän tärkein tehtävä oli myydä hiekkakakkuja kioskista. // Isäinpäivänä testasimme Pettola Lorenzon, jonka artesaanipitsoja pitää käydä maistamassa joskus myös ilman lapsia. // Yhdet lauantaikahvit ystävän ja lapsien kanssa Localissa.

Loppusyksystä meidän arki on ollut lähinnä kiirehtimistä töistä päiväkodille sekä koululle, sieltä kotiin laittamaan jotain nopeaa ruokaa ja sen jälkeen poikien harrastuksiin. Yhtenä torstaina esikoinen vietti ensin tunnin yleisurheilukoulussa minun lenkkeillessäni ja venytellessäni samaan aikaan ja sen jälkeen suunnattiin vielä koko perhe tunniksi palloilukerhoon. // Ystäviä ja hyvää artesaanipizzaa Kuopion Bloccossa syyslomaviikolla. // Lapsi mukaan töihin -päivänä otin kouluun mukaan tokaluokkalaisen, joka oli kärttänyt töihin pääsyä jo viikkoja. Loppujen lopuksi meillä oli ihan superkiva - joskin kiireinen - päivä, jona esikoinen oppi, mitkä ovat ruotsin preesensin päätteet (ja intoutui kutosten tunnilla jopa viittailemaan) ja joka päätettiin keskustassa sushilla. // Jyväskylä, valon kaupunki.

Viime syksyyn pääset kurkistamaan tästä.

15 kirjavinkkiä joulupakettiin.

Ensimmäistä kertaa ikinä en ole vielä näin marraskuussa hankkinut yhden yhtä joululahjaa tai edes tiedä, mitä kenellekin ostaisin, mutta päätin silti tulla kirjavinkkaamaan teille, millaisia kovia paketteja kuusen alle tänä vuonna voisi hankkia. Näistä joku saattaa nimittäin hyvinkin päätyä pakettiin myös meillä.


15 KIRJAVINKKIÄ JOULUPAKETTIIN

1. Dekkarifanille:

Fiona Barton: Lapsi

2. Kummipojalle, neljäsluokkalaiselle:

David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimovic

3. Siskolle, perheen haaveilijalle:

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

4. Äidille:

Riitta Konttinen: Aino Sibelius

5. Esikoistaan odottavalle ystävälle:

Raisa Mattila & Julia Thuren: Lapsiperheen parisuhdekirja

6. Hänelle, joka rakastaa suuria tarinoita:

Kristin Hannah: Satakieli

7. Hänelle, joka on koukuttunut true crime -podcasteihin:
Miehelle McNamara: Katoan yön pimeyteen

8. Isälle:
Jo Nesbo: Veitsi

9. Hänelle, joka on aina pitänyt historiasta:
Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

10. Matkakuumeilijalle:
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

11. Perheen pienimmälle:
Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?

12. Kotimaisen kirjallisuuden ystävälle:
Sofi Oksanen: Koirapuisto

13. Hänelle, jolle hygge on neulepuikot ja kuppi teetä:
Sanna Wikström & Mia Sumell: Hyvän mielen villasukat

14. Veljelle:
Agustina Bazterrica: Rotukarja

15. Hänelle, joka tykästyi Harry Potteriin:
Rick Riordan: Salamavaras


Edellisvuosien joululahjakirjavinkkeihin pääset tästä, tästä, tästä ja tästä.

Remonttipäivitys vol 5: vierashuone.

Kun loppukeväästä muutimme uuteen kotiimme, ehdotti mies, että remontti olisi kaikista helpointa aloittaa työ-/vierashuoneesta: tällöin kun kenenkään ei oikeastaan tarvitsisi asua remontin keskellä ja kun remontti kyllästyttyäsi, oven voisi tarvittaessa aina myös vetää kiinni. Muutaman viikon asumisen jälkeen halusimme kuitenkin päästä ihan ensimmäiseksi eroon esikoisen huoneen tunkkaisista tapeteista ja vierashuoneen remontti jäi.

Onneksi. Jos nimittäin olisimme aloittaneet vierashuoneesta, emme varmaankaan olisi kesän ma syksyn aikana tehtyä yhtään mitään muuta.

Jo ensimmäisiä tapettipaloja revittäessä kävi ilmi, että vierashuonetta ei saataisi valmiiksi viikossa, niin kuin esikoisen huone, tai edes kahdessa, niin kuin makuuhuone. Kävi ilmi, että tapettikerroksia oli yhteensä viisi viideltä eri vuosikymmeneltä ja kaksi alinta niistä lähtivät pienimmillään muutaman sentin kokoisina palasina repien mukana samalla myös seinää. Kun toisen ja kolmannen tapettikerroksen välistä löytyi yllättäen myös uusi kerros kittiä, oli pakko keskeyttää työt hetkeksi ja tilata seinästä asbestimittaus, ihan vain varmuuden vuoksi Kun se osoittautui puhtaaksi, saatoimme jatkaa tapetin repimistä. Kun olimme kaivaneet sitä tarpeeksi syvälle, selvisi, että sen ylimääräisen kittikerroksen alla oli kahden pistorasian ja tapettikerroksen välille tehty uusi sähkökytkentä, joka kitillä oli haluttu peittää.

Viiden tapettikerroksen lisäksi piti irroittaa kaksi seinällistä puolipaneelia sekä kitata piiloon sen jättämien jälkien lisäksi ne kaikki kolot, jotka edellisten asukkaiden koko seinän kokoinen ja luonnollisesti seinään kiinni porattu kirjahylly oli jättänyt. Lopulta päädyimme tekemään tasoituksen ja hionnan kahteen kertaan, jotta lopputulos olisi mahdollisimman siisti.

Jokaisen vaiheen jälkeen puhuimme, että seuraavaan vaiheeseen palkkaamme apua. Että kun tapetti on revitty, joku muu saa tasoittaa pinnat. Että kun pinnat on tasoitettu, joku muu saa hoitaa maalauksen. Mutta sitten pidimme aina muutaman päivän tauon, minkä jälkeen laitoimme pojille leffan pyörimään ja jatkoimme taas kahdestaan. 

Mutta ehkä juuri siksi uusi vierashuone tuntuu niin superkivalta. Kun nimittäin lopulta saimme viimeisetkin hyllyt porattua kiinni, tuntui lopputulos oikeasti jokaisen kirosanan arvoiselta.

Remonttipäivitykset tähän mennessä:

tokaluokkalaisen oma huone

käytävät
makuuhuone
mitä on jo tehty ja mitä on vielä tekemättä

Camilla Grebe: Horros.

”Taittelen paperin varovasti auki. Levitän sen kojelaudalle ja kumarrun lähemmäs nähdäkseni sen paremmin iltahämärässä.

     Se vaikuttaa jonkinlaiselta runolta.

     Otsikkona on Horros.

     Sen alla on runo leijonasta ja kyyhkystä. Viimeinen säkeistö riipaisee sydäntä.

     Syntyi kyynelistäni meri,

     johon kävin kuolemaa odottamaan

     surun pehmeille laineille.

     Silloin tuli leijona takaisin,

     ja sen suuressa kidassa

     oli uusi kyyhky minulle.”

Camilla Grebe: Horros (Dvalan, 2018. suom. Sari Kumpulainen)
Gummerus, 589 sivua.

Arvostelukappale.

On kolme viikkoa siitä hetkestä, jona rikostutkijan Manfred Ohlssonin tavallisen tylsä elämä on hajonnut pieniksi palasiksi: saadakseen puhua rauhassa puhelunsa loppuun hän on kääntänyt selkänsä, vain hetkeksi, ja hänen pieni tyttärensä on pudonnut neljännen kerroksen ikkunasta alas asfalttiin. Nadjan elintoimintoja ylläpitävien laitteiden keskeltä Manfred vedetään kuitenkin takaisin töihin. Tukholman eteläsaaristossa on huuhtoutunut luodolle miehen ruumis ja vähän myöhemmin vielä toinen. Rannalta löydettyjä miehiä yhdistää kaksi asiaa: heidän molempien ruumiidensa lähes jokainen luu on kuoleman jälkeen murtunut ja heistä ensimmäisen kynsien alta löytyy toisen uhrin ihosoluja.

Toisella puolella Tukholmaa kahdeksantoistavuotias Samuel pakenee pilalle mennyttä huumekauppaa. Epätoivoisena hän päätyy stuvskäriläiseen merenrantahuvilaan henkilökohtaiseksi avustajaksi onnettomuudessa aivovamman saaneelle ikäiselleen pojalle. Idyllisen valkoisen omakotitalon sisäpuolella ei kaikki kuitenkaan ole ihan niin kuin pitää.

Samuelin yksinhuoltajaäiti Pernilla on tottunut pitämään huolen pojastaan, antamaan anteeksi virheen toisensa jälkeen, lupaamaan aina vielä yhden mahdollisuuden. Niin tälläkin kertaa: oli mitä tahansa, hän on päättänyt pelastaa poikansa, jonka uskoo olevan nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan aiemmin.

”Lennän ympäri pimeää luolaa.

     Ympäri, ympäri - kostean viileä ilma kannattelee minua. Siipeni ovat vahvat ja ruumiini voimakas, mutta välillä törmään seinään. Silloin jään makaamaan maahan ja annan nokan vaipua sivulle. Lepään siinä, kun pieni linnunsydämeni tykyttää rinnassa ihan helvetin nopeasti.

     Kallistan päätä. Tarkastelen harmaata höyhenpukuani. Pyrstössä ja siivissä on musta kärki, ja rinta on vaaleanpunainen. Jalkani ovat lyhyet, vankat ja punertavat.

     En pane päätäni pantiksi, mutta taidan olla sepelkyyhky.”

Jos kaipaa synkkiä ja myrskyisiä öitä, kartanoromantiikkaa ja salapoliisin, joka helisyttää jääpaloja kalliin viskilasinsa pohjalla, on niitä turha etsiä Camilla Greben kirjoista: niissä lukija saa eteensä sen ihan tavallisen, arkisen maailman nurjemman puolen, joissa rikos on metsään piilotettuja huumerahoja tai merestä rannalle huuhtoutuneita tunnistamattomia ruumiita. Horros kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta ja kolmella eri äänellä: Samuelin, Manfredin ja Pernillan. Pelkän jännityskertomuksen ohella Grebe nostaa jälleen esille myös yhteiskuntakritiikkiään nettimaailman valheellisuuteen sekä ihmisten itsekeskeisyyteen. Millaisessa horroksessa me lopulta elämmekään, me jotka kuitenkin olemme vielä täysin hereillä?

Camilla Greben kolmas ja uusin dekkari jatkaa pitkälti samalla tiellä kuin kaksi edellistäkin - niin hyvässä kuin pahassakin. Myös Horroksen kanssa ajaudun nimittäin pohtimaan, mikä lopulta erottaa hyvän dekkarin ihan hyvästä, ja mikä on se jokin, joka ei ainakaan minun silmissäni nosta Grebeä ihan sinne Camillä Läckbergin, Kristina Ohlssonin tai Samuel Björkin tasolle. Ehkä se on tietty rosoisuus ja puhekielisyys, jotka eivät ikinä ole olleet kovin minua, tai jonkinlainen arkisuus, joka saa minut kuitenkin kaipaamaan enemmän niitä synkkiä sukukartanoita tai haudattuja sukusalaisuuksia. Kolmesta Grebestä Horros on kuitenkin selvästi paras, ja kirjan loppu onnistuu yllättämään olematta kuitenkaan liian epäuskottava.

”Tarina, jonka hän kertoi puhelimessa Rakelista ja poliisiasemalle unohtamastani runosta, oli omituisin ja karmivin, jonka olen koskaan kuullut. Se vaikutti niin uskomattomalta, että olen taipuvainen uskomaan siihen.

     Ei kukaan voi keksiä sellaista.

     Palautan mieleeni synkät säkeet, jotka luin niin monta kertaa, että osaan ne ulkoa. 

     Luhistuin, kuolin, herännyt en,

     mutta suuren suruni keskellä

     kuulin leijonan kuiskauksen.”

Päivistä, joilloin herätyskello soi kaksikymmentä yli neljän.

Miehen herätyskello soittaa kaksikymmentä yli neljän, mutta olemme molemmat niin sikeässä unessa, että ensimmäisenä herää viereisessä huoneessa nukkuva Pikkuveli. Kolmevuotias kömpii kainaloon valmiiksi lämmitetyn peiton alle miehen keräillessä nojatuolilta itselleen eiliset farkut sekä illalla silittämänsä kauluspaidan. Juna Helsinkiin lähtee viiden jälkeen ja sillä ehtii töihin yhdeksäksi.

Kun vajaat pari tuntia myöhemmin alan herätellä poikia, on vielä pilkkopimeää ja molemmat täydessä unessa. Etsin tokaluokkalaisen repun, keitän kaksi annosta puuroa, voitelen voileivät ja pakkaan päiväkotilaiselle mukaan pyyhkeen ja uimahousut. Kiire tulee, kuten aina: emme ehdi Pikkuveljen kanssa esikoisen matkaan vaan lähetämme koululaisen edeltä käsin.

Bussissa töihin kuuntelen Ed Sheerania ja haaveilen kesästä. Sen sijaan luvassa on tunti englantia ja vähän enemmän ruotsia, yksien verbikokeiden korjaus, hätäinen lounas koulun ruokalassa sekä suunnittelu- ja paperitöitä. Tuntien jälkeen korjaan yhdet ruotsin sanakokeet ja lähetän muutaman Wilma-viestin ennen kuin hyppään taas bussiin ja haen esikoisen jälkkäristä ja Pikkuveljen päiväkodista.

Kotona puramme tokaluokkalaisen kanssa repusta äidinkielen ja matematiikan kirjat, teemme yhdessä läksyt ja kyselen esikoiselta viiden kertotaulun, joka on opeteltava ulkoa seuraavaksi päiväksi. Repusta löytyy myös se viime viikolla hukkunut urheilukassi, jossa olleita lenkkareita etsiessämme käänsimme torstaina koko eteisen nurinpäin. Siellä se oli koulun löytötavarapisteellä ja siellä oli mun verkkaritkin, ilmoittaa tokaluokkalainen tyytyväisenä.

Neljältä ystävä soittaa ovikelloa kahden lapsen ja ruokaostosten kanssa. Lämmitämme soijarouhetta ja härkistä ja pilkomme salaattia ja kasviksia ja syömme päivälliseksi koko porukka tortilloja ja tacoja. Lapset leikkivät porukassa, rakentavat pesää sohvan taakse ja pelaavat lautapelejä. Välillä paikataan haavaa, joka syntyy, kun astuu matolle unohtuneen led-kynttälän päälle, ja kuivataan kyyneleet. Illalla käymme vielä poikien kanssa kolmestaan saunassa, syömme jogurttia ja mysliä ja luemme iltasaduksi Maailman ympäri 80 päivässä -kirjaa. Ennen nukkumaanmenoa kertaamme vielä pikaisesti, mitä olikaan kahdeksan kertaa viisi. Kolmekymmentäviisi, osaa tokaluokkalainen hienosti.

Kun koti vihdoin hiljenee, on luvassa vielä seuraavan päivän tuntien katsominen, hetki blogin ääressä sekä muutama sivu Sofi Oksasta. Joskus yöllä mies saapuu kotiin ja kömpii nukkumaan sinne saman peiton alle, josta vajaa vuorokausi aikaisemmin vastentahtoisesti heräsi.

Aamulla voin taas huokaista, että tämän viikon työmatkat olivat tässä ja yrittää olla vielä ajattelematta sitä, että kahden viikon päästä se lähtee taas viideksi päiväksi Itävaltaan.

Pieniä parempia valintoja: ystävieni ja minun parhaat kirppisvinkit Jyväskylään.

Alkusyksystä katsoin Areenalta Stacy Dooleyn dokumentin Totuus halpamuodista. Heti dokumentin nähtyäni ensimmäinen ajatukseni oli kirjoittaa siitä, mutta sitä mukaan kun niin monet muut blogit innostuivat suosittelemaan dokumenttia tai viittaamaan siihen postauksissaan, intoni tarttua aiheeseen väheni. Itse asiassa jopa vähän hämmästyin dokumentin aikaan saamaa hypeä ja näkyvyyttä eri blogeissa. Hyvähän se toki oli, että aihe herätti ajatuksia, mutta silti tuntui vähän kummalliselta, että vielä vuonna 2019 halpamuodin saastuttavuus tuntui olevan niin monelle niin iso uutinen.

Ja itse asiassa: tänä syksynä olen ostanut halpavaatteita enemmän kuin vähään aikaan. Mutta sen sijaan, että olisin rynnännyt Triplaan hamstraamaan kahden viikon välein vaihtuvia mallistoja, olen täydentänyt vaatekaappiani kirpputorilla: elokuussa löysin itselleni Stockerin collegemekon kolmella eurolla ja lokakuussa kaksi paitapuseroa yhteensä viidellä ja puolella eurolla. Alle kymmenellä eurolla on vaatekaappini saanut kivan syyspäivityksen ja helpotuksen niihin hetkiin, joina minulla ei yksinkertaisesti ole mitään päällepantavaa. Samalla olen omalta osaltani lisännyt käyttökertoja vaatteille, jotka muuten olisivat pahimmassa tapauksessa päätyneet kaatopaikalle.

Koska lähipiirissäni on vielä minuakin parempia kirppishaukkoja, päätin kerätä tähän postaukseen ystäviltäni parhaat kirppistelyvinkit Jyväskylään. Jos siis toiveena on hankkia jotain päällepantavaa, astioita tai vaikka uusi keittiönpöytä, kannattaa katsoa ainakin nämä.

YSTÄVIENI JA MINUN PARHAAT KIRPPISVINKIT JYVÄSKYLÄÄN

Silinteri

Kirrinkuja 1

"Silinteri on kiva. Ei liian iso ja on siisti."

"Silinteriltä löytyy aina jotain - varsinkin jos tarvitsee lastenvaatteita. Tänään löysin itselleni Kaino-design paidan."

"Lastenvaatteita kannattaa etsiä Silinteristä." 
 "Aloittelijana kannoin joka paikasta vaikka mitä liian isoa vaatetta lapsille. Sittemmin olen oppinut, että kolmea kokoa isompaa ei tarvitse ostaa jemmaan: tavara kiertää myöhemminkin. Silinteri on kivan pieni eikä sieltäkään ole tyhjin käsin tarvinnut lähteä."

Hippakauppa

Savonmäentie 3, Vaajakoski

 "Hyvälaatuista lastenvaatetta ja -tavaraa. Aina tosi siisti ja vaatteet hyvin esillä. Olen ollut lähinnä myyjänä, mutta myyntituloksesta päätellen kävijöitä riittää."

Keskustan kirppis

Vapaudenkatu 40-42

"Jos kerkeää kiertää, niin Keskustan kirppis ja Silinteri." 
 "Keskustan kirppikseltä löydän kotiin ja lapsille joskus jotakin, mutta itselle harvemmin."

"Hurjasti siistejä vaatteita nimenomaan nuorille, koska asiakkaina ja myyjinä paljon opiskelijoita sekä niitä, joiden on helppo tulla kirppistelemään keskustaan. Täältä olen löytänyt useampia luottovaatteita kuten neuleita, hameita ja paitapuseroita nimenomaan itselleni. Miehelle löysin muutama viikko sitten Calvin Kleinin uudenveroisen kauluspaidan kolmella ja puolella eurolla ja esikoiselle Vansin lippiksen vitosella."
"Jos etsii itselleen vaatteita, niin Keskustan kirppis."

Vaajapörssi

Huoltopolku 4

 "Huonekaluja olen ostanut Vaajapörssistä ja Sovatekilta. Näistä etsin lähinnä designia ja vanhaa suomalaista tuotantoa. Viimeisimpänä löytönä Artekin pöytäryhmä."
"Täältä olen tehnyt joskus hyviä löytöjä."

SPR:n kirppikset

Kirrinpolku 5

Isännäntie 1G 

Ahjokatu 14-16

 "Jos on vaan hetki käytettävissä, niin kannattaa ehdottomasti käydä jollain SPR:n kirpparilla."

EkoCenter

Gummeruksenkatu 13

Kankitie 14

"EkoCenterillä (Muuramen Autotalolla ja Harjun kupeessa) tuotteet on ryhmitelty, kun myydään lahjoitettua tavaraa. Helpottaa etsimistä ja löytämistä, tykkään asioida. EkoCenterillä suurin osa tekstiileistä myydään kilohinnalla eli usein hyvin halvalla."

"Jos etsii huonekaluja, kannattaa suunnata EkoCenteriin." 

Jyväskylän Facebook-kirppisryhmät
”Suurin osa käytetyistä lastenvaatteista tulee hankittua JKL lasten merkkivaatekirppikseltä. Parasta on, jos löytää hyvän myyjän, jolta ostaa useampia vaatteita. Itse olen ostanut samalta myyjältä esikoiselle jo reilun vuoden. Meidän pojilla on ikäeroa neljä vuotta ja samanlainen tyyli.”
”Jos haluan itselleni kierrätysvaatteita, etsin Facebookin Kirppis Jyväskylä -ryhmästä.”

Fida
 Tapionkatu 12
"Fida ei petä. Mun astiakauppa numero yksi! Omat vaatteet ja kengät haen sieltä. Tämä on myös se paikka, jonne vien meiltä paljon tavaraa."

Kirpparilla

Sorastajantie 1

 "Tarpeeksi iso, että niitä oikeita löytöjä mahtuu mukaan. On Wirkkalaa ja Sarpanevaa lapulla "lasikippo" sekä Lomonosovia nimettynä "venäläinen". Tietysti aina on tietäjiäkin ja hinnat sen mukaiset."

 "Mun paras löytö Jyväskylän kirppareilta on Kirpparillata löytynyt sähkörumpuihin yksi symbaali hintaan 6€. Uusi vastaava maksaa kaupassa reilusti yli 50€."
”Omaan makuun ehkä vähän liian iso, mutta myyjänä täältä on kyllä saanut aina parhaan myyntivoiton. Kaupaksi menee niin lastenvaatteet kuin kaikki muukin sisustustavaroista astioihin.”
 "Kirpparillalta on löytynyt yhtä ja toista vuosien aikana! Mm. mun iki-ihana taskumekko." 
"Käyn eniten Kirpparillalla. Tuntuu että sieltä löydän kaiken tarvittavan saman katon alta eli sekä itselle että lapsille. Sieltä olen tehnyt myös parhaat lelulöydöt, kuten Dublo merirosvolaivan, vanhoja Toy Story -leluja, supersankariasuja ym. Oman pöydän otan 2-3 krt vuodessa, ja aina viikkotilitys on ollut vähintään 200e."

Pieniä parempia valintoja -postaussarjassa esitellään niitä arjen ympäristöystävällisiä valintoja, joita kuka tahansa voi tehdä suhteellisen helposti:

Ilmastoveivi 2019

 Palasaippua ja -shampoo
Kuinka vähentää ruokahävikkiä
Ilmasto-kummius
The Humble co ja bambuhammasharja 
10 helppoa kasvisruokaa peruslapsiperheklassikoiden tilalle 

Raw intola
Pakkauksettomuus sekä Lushin uutuuksia 
Vaatelainaamo Vaatepuu 

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia.

”’Marcus, kuuntele: sinun on tultava välittömästi Baltimoreen. Älä kysy mitään. Kysymys on vakavasta asiasta.
     Saul-setä sulkee puhelimen. Aluksi luulen, että puhelu on katkennut ja soitan heti takaisin: hän ei vastaa. Kun soitan vielä uudestaan, Saul-setä lopulta vastaa ja sanoo nopeasti: ’Tule Baltimoreen.’
     Sitten hän sulkee jälleen puhelimen.
     Jos löydät tämän kirjan, ole hyvä ja lue se.
     Haluan, että joku kuulee Baltimoren suvun tarinan.”

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia (Le livre des Baltimore, 2015. suom. Kira Poutanen)
Tammi, 554 sivua.

Jos Marcusilta olisi kysytty asiaa kaksikymmentä vuotta sitten, olisi hän vastannut empimättä, että ruoho tosiaankin oli vihreämpää aidan toisella puolella - ainakin mitä tuli Baltimoreen. Jo lapsesta asti Marcus on tottunut siihen, että setänsä perheeseen verrattuna he, Montclairin Goldmanit, ovat niitä vähän vähempipätöisempiä sukulaisia. Heidän autonsa on auttamatta kymmenen vuotta liian vanha, koti liian ahdas koko suvulle ja kun isovanhempien luona jaetaan nukkumapaikkoja, sijataan heille automaattisesti vuoteet sille kaikkein muhkuraisimmalle vuodesohvalle.

Yhdessä serkkunsa Hillelin ja tämän kasvattiveljen Woodyn kanssa Marcus muodostaa Goldmanin jengin, oman kolmihenkisen veljeskuntansa, joka vannoo pitävänsä yhtä vaikka mikä olisi. Millään muulla kuin Baltimoreen menemisellä ja Baltimorejen kanssa olemisella ei enää ole Marcusille merkitystä: elämää rytmittävät koulujen lomat, pitkät viikonloput. Jopa aurinko tuntuu paistavan erityisen kirkkaasti juuri ja ainoastaan Baltimoressa.

Mutta sitten tapahtuu jotain, Tragedia, joka särkee kaiken vuosien kuluessa rakennetun. Mitä oikein tapahtui ja oliko kaikki lopulta edes sitä, miltä näytti? Päästäkseen eteenpäin, on Markuksen vihdoinkin uskallettava kohdata menneisyys ilman nostalgian kuorrutusta ja kertoa sukunsa tarina.

”Saapuessamme Oak Parkiin hidastan vauhtia. Näillä kaduilla Woody, Hillel ja minä olimme onnellisia. Ohitamme Oak Parkin vartijapartion, heilautan salaisen merkin kädelläni. Sitten käännyn Willowick Roadille ja saavun Baltimoren talolle. Serkkuni, veljeni Woody ja Hillel istuvat talon portailla. Hillelillä on kädessään valokuva, he katsovat sitä yhdessä. Se on kuva meistä neljästä, kuva, joka otettiin Alexandran muuttopäivänä yhdeksän vuotta aikaisemmin. Hillel näkee meidät ja piilottaa kuvan vieressään olevan kirjan lehtien väliin. He nousevat seisomaan ja kävelevät meitä vastaan. Halaamme toisiamme pitkään.
     Tragediaan on aikaa kuukausi, mutta emme tiedä sitä vielä.”

Baltimoren sukuhaaran tragedia on osin sukuromaani, osin jännäri, ja saman päähenkilön, Marcus Goldmanin, ansiosta eräänlainen itsenäinen jatko-osa Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -bestsellerille. Se on kirja perheistä, veljeydestä ja uskollisuudesta mutta toisaalta myös kateudesta, katkeruudesta sekä halusta olla jotain vähän enemmän, päästä sinne missä aurinko tuntuu aina paistavan vähän kirkkaammin. Dicker kuljettaa tarinaa useissa eri aikatasoissa tarjoten lukijalle palan kerrallaan. Loppu toki on selvillä jo heti kirjan alussa: tämä tarina ei pääty hyvin.

Ja jo heti ensimmäisiltä sivuilta muistan, miksi alun perin ihastuin Dickerin esikoisen Harry Quebertiin niin täysin: Joël Dicker on aivan äärimmäisen taitava kirjoittaja - jopa siinä määrin, että se tuntuu paikoin lähes laskelmoidulta. Jokin tekstissä imaisee heti mukaansa ja se - paljon myös hyvän käännöksen ansiosta - onnistuu olemaan samaan aikaan sekä helppolukuista ja sujuvaa että sen verran monipuolista, ettei vaikuta liian yksinkertaiselta. Jo heti ensi sivulta Dicker nostaa esille myös Tragedian ja tiputtelee vihjeitä tulevasta pikku hiljaa. Vähempikin tosin olisi riittänyt: jo niiltä ensimmäisiltä sivuilta tiedän, että esikoisen tapaan tämäkin kirja on pakko ahmia.

Ihan Harry Quebertin tasolle Dicker ei Baltimoren sukuhaaran tragediallaan pääse, mutta esikoisen tavoin tämäkin on taidokkaasti kirjoitettu ja viihdyttävä lukuromaani, jonka sadat sivut hotkaisee lähes huomaamatta.

”Kaikki alkaa samalla tavalla kuin loppuu, ja kirjat alkavat usein vasta viimeiseltä sivulta.

     En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonsin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.

En ole koskaan...

 Käyttänyt piilolinssejä.
Ajanut autoa tai mitään muutakaan moottoriajoneuvoa.

Edes maistanut tupakkaa.

Saanut kipsiä tai ollut nukutettuna.

Katsonut yhtään James Bondia tai jaksoakaan Downton Abbeyta.

Silittänyt lakanoita.

Luovuttanut verta (mutta kyllä saanut kaksi pussillista punasoluja).

Lukenut Tarua sormusten herrasta tai Sinuhe, egyptiläistä.

Käynyt Lapissa.

Ollut kaukolennolla tai missään Euroopan ulkopuolella.

Ostanut yli kolmenkympin laukkua.

Uinut avannossa tai ollut savusaunassa.
Tekeytynyt sairaaksi ja jäänyt töistä pois.
Ollut jälki-istunnossa.
Julkaissut blogissa yhtään kuvaa itsestäni ilman ihan jätkyttävää myötähäpeää.

Omistanut mitään lemmikkiä.
Asunut missään muussa kuin kerrostalossa.
Opiskellut saksaa.
Osannut sanoa ei.
Käynyt yksin terassilla tai baarissa.
Telttailut.
Lintsannut koulusta tai luntannut kokeessa.
Saanut potkuja.
Ottanut mitään lävistystä, edes korvakoruja.
Mennyt nukkumaan meikit kasvoilla.
Käynyt manikyyrissä tai pedikyyrissä.
Saanut todistukseen alle 9 keskiarvoa.
Ollut allerginen millekään tai edes kovin nirso.
Käynyt lavatansseissa.
Ollut minkäänlaisella laihdutuskuurilla.

Oppinut kunnolla arvostamaan itseäni.

Kuukauden vege: superhelppo kasviskiusaus.

Marraskuun vegenä kokataan kasvuskiusausta, jota varten ei tarvitse pyöriä keittiössä kuin kymmenen minuuttia.

SUPERHELPPO KASVISKIUSAUS 

perunoita

sipuli

fetaa

juustokermaa

1 tlk papumixiä

1 pss kasvissuikaleita

mustapippuria

suolaa

perunamaustetta

Pese, kuori ja suikaloi perunat sekä silppua sipuli - ohjetta helpottaaksesi voit käyttää myös 500 g peruna-sipuliseosta. Voitele uunivuoka ja levitä pohjalle perunasuikaleita, mausteita, fetaa, papumixiä sekä kasvissuikaleita ja peitä ruoka vielä perunasuikaleilla. Kaada joukkoon juustokerma ja paista kasviskiusausta 200-asteisessa uunissa noin tunti. 

Jotain muuta helppoa ja nopeaa?

Kokeile vaikka

itämaista nuudelisalaattia 

tai

intialaista kukkakaalikastiketta