sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Vuonna 2018.



Tänä vuonna muun muassa...


Esikoinen täytti seitsemän, halusi synttäreilleen Harry Potter -teeman ja aloitti elokuussa koulun.
Pikkuveli oppi laulamaan ja potkupyöräilemään ja kastoi ensimmäistä kertaa varpaansa Välimereen.
Aloitimme vuoden kylpylälomalla Tallinnassa.
Hyvästelin toukokuussa taas yhden mahtavan työyhteisön ja rakkaiksi tulleet oppilaat ja aloitin syksyllä uudessa työpaikassa.
Olin jälleen lukuvuoden töiden jälkeen kesän työttömänä.


Teimme äiti-tytär-reissun Prahaan.
Innostuin kesällä lenkkeilystä ja jatkoin sitä vuoden loppuun asti.
Joogasin vähemmän kuin olisin tarvinnut.
Söimme koko perhe heinäkuussa tapaksia Barcelonassa.
Mökkeilimme Lehtisaaressa pitkin kesää perheen ja ystävien kanssa.
Pikkuveli putosi laiturilta veteen, mutta onneksi ystäväperheen isä oli valppaana ja selvittiin pelkällä (isolla) säikähdyksellä.


Pyörähdimme koko perhe Helsingissä vain kerran ja silloinkin superpikaisesti.
Kävimme miehen kanssa kolmesti pelaamassa pakohuonepeliä.
Ostimme siskon kanssa liput Ed Sheeranin ensi kesän Helsingin-keikalle.
Esikoinen suppasi ensimmäistä kertaa.
Olimme miehen kanssa syyskuussa olleet viisitoista vuotta yhdessä. Juhlinnan sijaan minä menin työpaikalle seitsemäsluokkalaisten vanhempainiltaan, mies esikoisen vanhempainiltaan ja pojat naapuriin hoitoon.


Teimme syyslomareissun Kuopioon.
Kävimme Linnanmäellä, Parc Guellissä, Mikkelissä, Prison Islandilla ja Ysitien Lemmikissä.
Värjäsin kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi hiukseni pinkeiksi.
Join sangriaa La Ramblalla.
Välillä oli raskaampaa kuin koskaan ennen.
Esikoinen pukeutui palmusunnuntaina Harry Potteriksi ja luimme yhdessä sarjan kolme ensimmäistä kirjaa.
Uusimme makuuhuoneen sisustuksen pikkubudjetilla.
Vähensin shoppailua ja innostuin soijasuikaleista.


Mies kävi työmatkoilla Krakovassa ja Ateenassa.
Pikkuveljen lippalakki ja aurinkolasit varastettiin Barcelonetan rannalla, kun käänsin selkäni ihan pieneksi hetkeksi.
Tunsin välillä ihan suunnatonta maailmantuskaa, podin huonoa omatuntoa matkakuumeestani ja halloumin himostani ja vähensimme perheen lihansyöntiä reilusti.
Katsoimme miehen kanssa The Fallin kaikki kolme kautta, ensimmäisen kauden Handmaid’s Talea ja innostuimme taas Frendeistä.
Olisin halunnut olla parempi ystävä.
Olin toukokuun lopussa kaksi päivää sairaslomalla ja tajusin, etten ollut viettänyt samanlaista omaa, laiskotteluaikaa Netflixin parissa kuukausiin - vähintään.


Mies rakensi mummolaan laiturin ja kävimme ongella useamman kerran.
Uimme heinäkuussa joka päivä, koko perhe.
Näimme La Sagrada Famiglian.
Miehestä tuli päivätyön ohella ihan virallisesti myös maanviljelijä.
Söin elämäni ensimmäisen trdlon ja kuuntelin, kuinka katumuusikko lauloi Beatlesista Prahan John Lennon wallilla.
Siirsimme juhannuksenviettoa vuorokaudella huonon sään takia.
Pidimme toukokuussa puistossa Yläkaupungin yön kahviosta ja järjestimme syyskuussa puiston Syystulkoot.
Kevät oli yhtä rämpimistä ja mustaakin mustempi.


Laitoimme asuntomme taas myyntiin.
Ja löysimme, toivon mukaan, sen kodin, josta ei ihan heti tarvitsekaan muuttaa pois.
Pidimme poikien kanssa kahdet pyjamabileet, jossa levitimme patjat olohuoneen lattialla ja katsoimme Disney-leffoja yöhän asti.
Olin suurimman osan joulukuuta kipeänä.
Uudenvuodenlupauksena päätin yrittää opetalla arvostamaan itseäni enemmän.


torstai 27. joulukuuta 2018

Elena Ferrante: Loistava ystäväni.

”Hän oli puhunut ainakin kolmekymmentä vuotta siitä, että haluaisi kadota kuin tuhka tuuleen, ja minä olen ainoa joka tietää mitä se tarkoittaa. Ei hän ole koskaan karkaamista tai henkilöllisyyden vaihtamista suunnitellut, unelmoinut uuden elämän aloittamisesta jossain muualla. Eikä hän ole ikinä harkinnut itsemurhaa, sillä häntä inhottaa ajatus, että Rino joutuisi huolehtimaan hänen kuolleesta ruumiistaan. Hänellä oli mielessä jotain aivan muuta: hän halusi haihtua, hävittää joka ikisen solunsakin, niin että hänestä ei löydettäisi enää mitään. Ja koska tunnen hänet hyvin, tai ainakin luulen tuntevani, olen varma että hän on keksinyt keinon kadota jättämättä tähän maailmaan hiuskarvaakaan.”



Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011. suom. Helinä Kangas)
WSOY, 362 sivua.


Lila on jo lapsena se, jota pystyi kuvailemaan vain ylisanoin: hurmaava, peloton, ylivertainen, uhmakas, luonnonvoima. Hän sujauttaa koko käsivartensa viemärin mustaan aukkoon, heittäytyy riippumaan rautatangosta, työntää ihonsa ruosteisen hakaneulan. Kuin yhteisestä sopimuksesta, jonkinlaisena rohkeuskokeena, Lenú tekee saman perässä, sydän pamppaillen, silmät tiukasti kiinni puristettuna. Mutta silti tai juuri siksi tytöt ovat kansakoulussa alkaen erottamattomat.

Siinä on alku. Tai oikeammin tässä: kuusikymppinen Lila on kadonnut jäljettömiin ja Lilan poika Rino soittaa äitinsä lapsuudenystävälle selvittääkseen, onko tällä mitään tietoa äidin olinpaikasta. Poissa ovat myös Lilan vaatteet, kaitafilmit, vähät kirjat, tietokone, kaikki; jokaisesta valokuvastakin Lila on leikannut itsensä pois. Jottei Lila onnistuisi hävittämään itseään kokonaan, käynnistää Lenú, kirjan minäkertoja, oman tietokoneensa ja aloittaa heidän tarinansa kirjoittamisen - osin suuttumuksesta, osin silkasta halusta kerrankin voittaa kaikessa loistava ystävänsä.

Jo alusta alkaen tökkii tämä: en oikeastaan missään vaiheessa opi edes pitämään Lenústa, joka edustaa kaikin tavoin sellaista ystävää, jollainen en ikinä halua olla.

”’Ne ovat rumat’, hän sanoi.
   ’Älä nyt.’
   Hän nauroi hermostuneesti.
   ’Kyllä ovat, katso nyt: päässä syntyneet unelmat ovat päätyneet jalkojen alle.’
   Hän kääntyi ja näytti yhtäkkiä säikähtäneeltä.
   ’Mitä minulle oikein tapahtuu, Lenú?’”

Loistava ystäväni on Elena Ferranten kansainvälisen bestsellersarjan ensimmäinen osa, jonka keskiössä on Lilan ja Lenún väkivallan ja pelon täyttämä lapsuus ja nuoruus sodanjälkeisessä Napolissa. Se on tarina ystävyydestä ja kateudesta, naisen asemasta miehisessä macho-yhteiskunnassa sekä halusta nousta yhteiskunnallisesti, saada parempi elämä, jopa keinolla millä hyvänsä. Joillain sivuilla Loistava ystäväni on kuin se kaikkein klassisin mafiaelokuva aseineen ja nahkakenkineen, kalliine autoineen, sukujen välisine vihanpitoineen ja likaisine katuneen, tällä kertaa vain naisnäkökulmasta kerrottuna. Mutta pystyäkseen loistamaan on aina jätettävä joku toinen varjoonsa.

”Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelin nykyään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin - ehkä toivoin - ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen.”

Ja sitten, oikeastaan heti kun tarina vasta kunnolla alkaa, se onkin jo ohi. Loistava ystäväni tuntuu olevan lähinnä ylipitkä esipuhe sarjan tuleville osille, jonkinlainen mainoslause, joka loppumalla ihan kesken pyrkii varmistamaan, että lukija tarttuu myös siihen sarjan seuraavaankin osaan.

Kaiken lukemani hehkutuksen jälkeen olin rehellisesti sanottuna vähän pettynyt - en pelkästään ajoittain turhan sekavaan ja hidastempoiseen tarinaan vaan ennen kaikkea siihen, ettei sarjan ensimmäinen osa lopulta ollutkaan yhtään sen enempää kuin sarjan ensimmäinen osa. Kirjan ensimmäiset luvut Lilan katoamisineen kun tuntuivat - turhaan - kuiskivan: tässä on sinulle tarina, jonka haluat hotkaista hetkessä.

Sanojaa te: kannattaako Napoli-sarjan seuraava kirja vielä lukea vai onko sekin vain alustusta kirjasarjan kolmannelle osalle?

lauantai 22. joulukuuta 2018

Kauneimmista joululauluista ja ajasta, joka pysähtyi.


Kun toissasunnuntaina pohdimme, mitä tekisimme asuntonäytön ajan, keksi mies googlettaa Kauneimmat joululaulut. Vaikka virallinen Kauneimpien joululaulujen päivä oli vasta viikon päästä sunnuntaina, löytyi kaupungin toiselta puolelta kuitenkin tilaisuus, joka sattui alkamaan juuri samaan aikaan kuin meidän asuntonäyttömmekin.

Kuten aina, tuli luonnollisesti kiire. Piti siivota, loihtia pojille pikaiset välipalat, pyyhkiä eteisen lattialta siihen talvikengistä jäänyt sohjo ja viedä vielä samalla reissulla joulukortit postiin, tietenkin. Saavuimme paikalle tyylikkäästi minuuttia vaille, mies vielä parkkimaksua selvitellen ja minä juuri viimeisessä mutkassa istuimeensa nukahtanutta Pikkuveljeä kantaen. Odottamamme kirkon sijaan Googlemapsin meille osoittamasta osoitteesta löytyi nuhjuinen seitsemänkymmentäluvun bunkkerirakennus sekä pimeännäköinen lähiöpizzeria.

Siinä rapaisella, puolityhjällä parkkipaikalla sitten arvoimme, mitä tehdä, ja joulu tuntui olevan erityisen kaukana. Kun kuitenkin kurkistimme rakennuksen taakse, löysimme avoimen oven ja seurakunnan kyltin. Pieni sali oli täynnä tuoleja ja pöytiä ja keskellä huonetta siinä pianon vieressä loisti iso joulukuusi. Karistimme pikaisesti naulakoihin talvitakit, pipot ja lapaset ja pujahdimme sisään, mahdollisimman huomaamattomasti ja samalla anteeksipyytelevästi hymyillen, kun ensimmäistä laulua jo soitettiin.

Ja sitten tapahtui se, mitä näissä tilaisuuksissa aina: aika jotenkin pysähtyi. Seuraavan tunnin ajan lauloimme läpi saamamme lauluvihkon, pojatkin nätisti omilla paikoillaan istuen, ja jälkeenpäin jatkoimme vielä seurakunnan tarjoamilla glögeillä ja pipareilla. Kun Maa on niin kaunis viimeisenä lauluja soitettiin, tuli itku. Ihan niin kuin joka vuosi.

Illalla haimme vintiltä joulukuusen ja koristelimme sen. ”Nyt tuli joulu tänne sisälle!” ilmoitti kaksivuotias tohkeissaan.

Ja niin se taisi ihan oikeasti tullakin.

Huomenna pakkaamme taas auton ja blogikin hiljenee vähitellen joulun viettoon. Ehkä päivitän jotain pikaisesti blogin Facebook-sivuille, ehkä en, mutta ihan varmasti vietän seuraavat päivät köllien sohvalla joko lasten kanssa tai ilman, katsellen hyviä elokuvia ja lukien kirjoja. Ja se jos mikä tulee todella tarpeeseen.


Rentouttavaa joulua sekä ihania, laiskoja vapaapäiviä ihan kaikille.
Ja kiitos, taas yhdestä kuluneesta vuodesta nimittäin.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Vähäsokerinen kuukausi eli kuinkas sitten kävikään.

 
Maanantaiaamuna opehuoneen pöydällä odottaa jo valmiiksi avattu rasiallinen Juhlapöydän konvehteja. On sokerittomamman elämäni ensimmäinen päivä. Konvehteja onnistun vielä vastustamaan, sillä en niistä oikeastaan edes välitä, mutten voi sanoa ei, kun kollega seuraavalla välitunnilla tulee varta vasten tarjoamaan suklaalla ja salmiakkijauheella päällystettyjä lakuja. Illalla herkuttelen tv:n ääressä Teeleidin Marianne-teellä ja sorrun hakemaan kaapista sen seuraksi yhden rivillisen suklaata. Ei mikään kovin onnistunut alku.

Tiistaina opettajanhuoneeseen tuodaan laatikollinen mokkapaloja, mutta onneksi siinä vaiheessa on jo kiire tunnille. Myös kollegan tarjoamista salmiakki-suklaalakuista onnistun tällä kertaa kieltäytymään, vaikka tiukkaa tekeekin. Loput arkiviikosta sujuu ilman repsahduksia. Huomaan, että makeanhimollani on selkeä yhteys joka päivä vartissa hotkaistavaan lounaaseen: iltapäivisin töiden jälkeen napostelen silkkaa nälkää. Pitäisi opetella pakkaamaan laukkuun myös joku välipala ja ehtiä myös syödä se jossain välissä. Lauantaina herkuttelen isän kuusikymmentävuotispäivän kunniaksi kääretortulla ja karkeilla, mutta kohtuudella. Ensimmäisten päivien jälkeen ylettömästä napostelusta kieltäytyminen on alkanut tuntua melko helpolta - kunnes koittaa sunnuntai: yhden karkkipäivän jälkeen vanha sokerinhimo nostaa jälleen päätään ja saan oikeasti tehdä töitä, etten hae kaapista rivillistä Fazerin sinistä kahvini kaveriksi.

Seuraava viikko lähtee käyntiin hyvin, mutta tiistaina teen pienen romahduksen: tarkoitus oli herkutella vasta viikonloppuna Helsingissä, mutta koulussa sorrun ostamaan palan tukioppilaiden leipomaa porkkanakakkua ja kotona kaivan esille sen Fazerin sinisen. On silmätulehdus, flunssa ja työstressi ja viikonloppu Helsingissä tuntuu ihan erityisen kaukaiselta. Loppuviikosta pysyn helposti erossa herkuista, kiitos infernaalisen kurkkukivun, jonka seurauksena ei tee mieli syödä mitään muutakaan. Viikonloppuna, vähän tervehdyttyäni, herkuttelen Helsingissä ihan ansaitusti niin karkeilla Frendejä katsellessani kuin lauantaikahveilla pähkinä-nougatbrowniellakin.

Oikeastaan kompastun kunnolla vasta kolmannella viikolla. Flunssa sen kun jatkuu, ja jälkitautina olen saanut myös erityisen kivuliaan poskiontelontulehduksen. Uskottelen itselleni juhlivan itsenäistä Suomea, mutta oikeasti lääkitsen surkeaa oloani suklaalla. Seurauksena poden loppuillan poskionteloni lisäksi myös kovaa morkkista. Koko viikko menee muutenkin mönkään ja vaikken määrällisesti herkuttelekaan paljon, raotan keittiönkaapin ovea taas turhan usein.

Neljännen viikon aloitan uudella tsempillä. Kahden viikon sairastelu alkaa vihdoin olla ohi, ja keskiviikkona pääsen vihdoinkin taas lenkille. Viikon aikana jätän väliin opehuoneen pöydälle ilmestyneet kolakarkit, suklaakonvehdit, hopeatoffeen sekä piparit ja myös kotona jätän suklaat ja keksit syömättä. Viikonloppuna pidän kaksi herkkupäivää: perjantaina pikkujouluilemme töissä glögin ja suklaan parissa ja illalla pidämme poikien kanssa pyjamabileet, lauantaina pyörähdämme koko perhe ystäväni kaksosten synttäreillä.

Kun marraskuun loppupuolella kirjoitin tavoitteestani vähentää sokerinkäyttöäni, ei tarkoituksena ollutkaan pyrkiä täydelliseen sokerittomuuteen vaan ennemminkin vähentää sitä jokailtaista napostelua, josta oli tullut jonkinlainen tapa. Silti sen tavan sijaan syy naposteluun tuntui olevan ennemmin jossain muussa: välillä nälässä, kun vartissa hotkaistu koululounas saa hamuamaan nopeaa energiaa puoli neljältä, välillä ihan rehellisessä lohtusyömisessä. Niinä ihan tavallisina päivinä, joina olen ehtinyt syödä jos nyt en ajan kanssa niin ainakin kunnolla ja joina illalla pääsen vielä lenkille, ei sokeria edes tee mieli - ja jos tekeekin, voin sen rivillisen suklaata tai leivoksen hyvin syödä.

Sitä välipalabanaania tai pähkinäpussia pitäisi silti edelleen opetella kantamaan mukana - olkoon se vaikka jonkinlainen uudenvuodenlupaus.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Kirjavuosi 2018.


Ennen blogin varsinaista vuosikatsausta pitää vielä vetää yhteen kirjavuosi 2018, joka oli jotenkin ihan erityisen hyvä. Pitkästä aikaa olen lukenut useamman kirjan, jotka ovat välittömästi menneet kaikkien aikojen lempikirjojeni listalle ja joita olen sekä suositellut kavereille ja ystäville että ostanut niin omaan hyllyyn kuin joululahjapaketteihinkin. Nekin kirjat, jotka eivät niin paljon säväyttäneet, olivat nekin pääsääntöisesti kuitenkin hyviä, ja jonkinlainen pettymys johtui nimenomaan omista kovista odotuksista. Erityisen kiva on ollut napata mukaan kirja ilman mitään sen kummempia ennakko-odotuksia ja huomata löytäneensä sellaisen helmen kuin Eleanorille kuuluu ihan hyvää.


TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2018

Näitä rakastin:
1. Kate Atkinson: Elämä elämältä
2. Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
3. Kate Quinn: Koodinimi Alice
4. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
5. Kate Atkinson: Hävityksen jumala


Näistä pidin:
1. Tommi Kinnunen: Pintti
2. Jan-Philip Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus
3. Samuel Björk: Poika pimeästä
4. Eeva Rohas: Raivo
5. Kristina Ohlsson: Syntitaakka
6. Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta


Näihin olin pettynyt:
1. S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani
Perushyvästä dekkari, josta olisi voinut saada paljon enemmänkin kuin saippuaoopperamaisen tusinatarinan.
2. Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Kirja oli toki ihan hyvä, mutta koska kannessa luki Westö, ei pelkästään hyvä ollut  sitä, mitä odotin.
3. Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Ihan vaan koska tämäkään itkonen ei yltänyt Anna minun rakastaa enemmän -kirjan tasolle.


Tarkemmat aivot kaikista listan kirjoista löydät blogista tagilla kirjallisuus.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Samuel Björk: Poika pimeästä.

”’Samanlainen kamera’, Anette sanoi ja nyökkäsi jalustalla olevaan kameraan päin. ’Nikon E300. Luuletko, että sillä on merkitystä?’
     Viimeisen lauseen hän sanoi Mialle, mutta tämä ei kuunnellut. Siitä oli kauan kun Mia oli viimeksi käynyt rikospaikalla. Hän oli melkein unohtanut millaista kaikki oli. Viime vuosina hän oli piiloutunut valokuvien taakse. Käyttänyt niitä suojakilpenä, mutta ei tällä kertaa. Hän tunsi miten se hiipi hänen sisälleen.
      Pimeys.”


Samuel Björk: Poika pimeästä (Gutten som elsker rådyr, 2018. suom. Päivi Kivelä)
Otava, 363 sivua.


Svartjönnin järvi Vassfaretissa keskellä ei mitään. Tyttö makaa vedessä veneen vieressä kasvot sinertävänvalkoisina, silmät avoimina, päällään märät, liehuvat vaatteet, liian ohuet metsässä kulkemiseen, jaloissaan balettitossut. Kun tunturijärveä ympäröivää metsää aletaan tutkia tarkemmin, löytyy rannalta ruumista kohti suunnattu kamera, jonka linssiin on raaputettu numero neljä, sekä sivu Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -kirjasta. Tyttö vesirajasta on Vivian Berg, kaksikymmentäkaksivuotias kansallisbaletin tanssija, jonka oli määrä esiintyä Oopperatalon Joutsenlammesta. Sen sijaan hän on mitä ilmeisimmin kävellyt järvelle itse, läpi metsän balettitossuissaan, ja kuollut suoraan sydämeen pistettyyn pakkasnesteeseen.

Tapauksen takia Holger Munch kokoaa jälleen erikoisyksikkönsä, joka on edellisen jutun trauman jälkeen hajonnut ympäri kaupunkia. Sarjamurhaaja, he tietävät jo ennen kuin seuraavat kaksi uhria löydetään; jazz-muusikko, jonka hotellihuoneen pöydällä oleva puhelin on ohjelmoitu soittamaan My funny valentinea yhä uudestaan ja uudestaan, sekä neljätoistavuotias poika auton takakontissa pelkät uimahousut jalassaan. Jälleen kamerat, joiden linsseihin on tällä kertaa raaputettu numerot kolmetoista ja seitsemän, sekä hotellihuoneen kukikkaassa tapetista mustalla tussilla kirjoitettu lainaus Bambista. Look what I can do. Yhtäkkiä edessä on Munchille jo liiankin tuttu kilpajuoksu aikaa vastaan: kuinka monen on vielä kuoltava ennen kuin poika pimeästä löydetään?

”Charlie Brunin keittiö. Selvä. Hyvä. Turvallinen paikka. Hän oli ollut liian väsynyt. Ei olisi pitänyt antaa itsensä nukahtaa. Numerot. Kamera, joka osoitti uhria. Linssiin naarmutettu numerot. Katso nyt, Mia, katso nyt jo lopultakin. Katso kameran läpi. Mitä näet, Mia?
       Joko nyt käsität?
      Mia vilkaisi perhekuvia, jotka riippuivat seinällä keittiönpöydän kohdalla. Charlie raukka. Muistoja elämästä, joka oli ollut kaikkea muuta kuin helppoa.
       Mutta ei kai...?
       Mia oli vähällä pudottaa vesilasin lattialle.
       Ei kai se niin voinut...?
       Kyllä sittenkin.”

Poika pimeästä on Samuel Björkin kolmas dekkari Minä matkustan yksin ja Yölintu -kirjojen jälkeen ja toimii - suurimmaksi osaksi - myös ilman, että on lukenut sarjan kahta edeltävää osaa. Kahden edellisen jännärin perusteella Björkiltä voi odottaa ainoastaan koukuttavaa ja superjännittävää laatudekkaria. Sitä Poika pimeässä toki onkin - ihan viimeisiin lukuihin asti. Periaatteessa Björkin kirjat eivät sisällä mitään, mihin ei voisi törmätä missä tahansa muussakin pohjoismaisessa menestysdekkarissa: on välillä brutaalejakin piirteitä saava rikos, se toinen murha joka takuuvarmasti seuraa sitä ensimmäistä, koukuttava tempo, joka pitää otteessaan sekä persoonallisia rikostutkijoita, joilla kaikilla on omat luurankonsa kaapissaan ja traumat, jotka on helpointa hukuttaa päihteisiin. Silti Björk onnistuu, jollain mystisellä tavalla, olemaan omaperäinen ja jäämään mieleen.

Ehkä juuri siksi harmittaa, että ihan niissä viimeisissä luvuissa Björk sortuu astetta liian kliseiseen ja epäuskottavaan juonikoukkuun, jossa samalla cliffhangerimaisesti mainostaa jo (mahdollista) sarjan seuraavaa kirjaa - se vanha tuttu linja kun olisi toiminut kirjassa täydellisesti ihan loppuun asti.

Sen seuraavan osan kun hotkin varmasti taas heti tuoreeltaan ilman tuota cliffhangeriakin.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Joulusta, kiireestä, punaviiniglögistä ja väsyneestä kropasta.


Marraskuun puolivälissä olimme yhtenä tiistai-iltana kahden ystäväni kanssa kaupungilla syömässä ja viinilasillisilla. Oli juuri sellainen rento ja kiireetön ilta, jota elämääni toivonkin: ehdimme päivittää kuulumiset, käydä läpi tulevaisuudensuunnitelmia ja vähän huoliakin ja istuskella vähitellen hämärtyvässä ravintolassa rauhassa vielä sittenkin, kun lautaset oli jo aikaa sitten viety pois. Kun myöhemmin kävelimme toisen ystäväni kanssa yhdessä kotiin päin, sanoi ystäväni, että sama rauha välittyi jotenkin minustakin - siis se, etten juokse minuuttiaikataululla paikasta toiseen tai täytä kalenteriani menoilla samalla ihan äärettömän stressaantuneena. 

Tuosta kommentista tuli jotenkin erityisen hyvä mieli, sillä tottahan se oli - silloin. Nyt kuukausi tuon illan jälkeen olen kaikkea muuta.

On ollut se perinteinen joulua edeltävä työstressi, jossa pitäisi jaksaa sekä korjata kokeita että suunnitella jo vähän tulevia kursseja. On ollut pikkujouluja, sekä miehen että minun mutta myös koulun ja päiväkodin. Useampana päivänä olen kiirehtinyt juoksuaskelin töistä bussiin, paperit ja ajatukset levällään, joko vastaanottamaan kiinteistövälittäjää tai käymään asuntoneuvotteluja keskustassa, ja koti on pitänyt raivata lattian vallanneista leluista ja ympäri sohvaa lojuvista kirjoista sekä siivota lattiasta kattoon sekä valokuvaajaa että asuntonäyttöä varten. On ollut harrastukset, kaverisynttärit ja se yksi viikko, jona kaiken jo muutenkin ihan liian metatyön lisäksi piti joka aamu muistaa, minkä värisissä vaatteissa ekaluokkalainen piti sinä väriviikon päivänä lähettää kouluun. Useammin kuin kerran olen huomannut olevani taas se äkäinen ja kireä äiti, joka räjähtää nähdessään, että Kuomat ovat vielä kiinni nuoskasta märisssä talvihousuissa ja koko paketti lojuu pitkin eteisen lattiaa. Siitä ihmisestä ei pidä perhe enkä minäkään. 

Ja sitten sairastuin, tietenkin, niin kuin aina näinä viikkoina: ensin iski Pikkuveljen päiväkodista tuoma silmätulehdus, sitten kuume ja ihan uskomaton flunssa ja sitten poskiontelontulehdus, jonka seurauksena silmätulehdus vielä uusi. Tämä on minun kroppani tapa kertoa, että kaikkea - niin sitä kivaa kuin niitä velvollisuuksiakin - on ihan liikaa enkä minä ole ihminen, joka enää jaksaa tai edes haluaa, että kalenteri ja pää ovat koko ajan täynnä.

Postauksen kuvat on otettu joulukuun ensimmäisenä päivänä Helsingissä. Käytiin siskon kanssa Kiasmassa, ostettiin muutamia joululahjoja, kiivettiin Tuomiokirkon portaat ylös asti, syötiin rauhassa KungFu Kitchenissä ja juotiin punaviiniglögit Senaatintorin pimenevässä illassa. Vaikka olin ihan älyttömän tukkoinen, niin viimeistään tuolla Tuomaan markkinoilla taas muistin, että onneksi se varsinainen joulu ei ole mitään paikasta toiseen juoksemista ja että se on enää muutaman työpäivän päässä.
 

Hei, olethan muistanut osallistua blogin arvontaan, jossa tarjolla on Uhana Designin We can do it -kangaskassi?  Mukaan pääset täältä tai täältä.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Säästä luontoa, käytä kangaskassia! (sis. arvonnan)


Muovittomaan maaliskuuhun on vielä joitain kuukausia aikaa, mutta mikäpä olisi parempi tapa valmistautua kuin hankkia jo valmiiksi ihan supersiisti kangaskassi niitä pikaisia lähikauppareissuja varten. Joulun kunniaksi arvonkin yhdelle teistä tämän Uhana Designin We can do it -kangaskassin, johon ihastuin ikihyviksi Koto Designmarketilla pyörähtäessäni. Kassi on sataprosenttista puuvillaa, joka on sertifioitu kansaivälisten Reilun kaupan kriteerien mukaisesti, ja toinen puoli on kokonaan musta. Jos tällainen kassi ei tee muovipusseista turhia niin ei sitten mikään!

(Itse asiassa ihastuin malliin niin totaalisesti, että ostin kasseja saman tien kaksin kappalein. Joku ystäväni löytääkin niistä toisen tänä vuonna joulupaketistaan.)

Mukaan arvontaan pääset kommentoimalla tähän postaukseen: huikkaa vaikka ”mukana”, laita joku postaustoive tai kerro, mikä on kaikkein aikojen paras jouluelokuva - kommenttisi vastaa yhtä arpaa. Arvontaan voit osallistua myös Facebookissa, jossa saat yhden arvan tykkäämällä sekä blogin Facebook-sivusta että tästä arvontakuvasta. Yhteensä voit siis osallistua kahdella arvalla. Arvonta-aika päättyy keskiviikkona 12.12. klo 21.00, minkä jälkeen olen yhteydessä voittajaan.


Onnea matkaan! Ja hei, minun lempijoululeffani on ehdottomasti Ihmeellinen on elämä, yhä edelleen.



*Facebook ei ole osallisena arvonnassa eikä arvontaa ole toteutettu yhteistyössä minkään tahon kanssa.

torstai 6. joulukuuta 2018

Asuntohaaveista sekä unelmista, joista ei uskalla edes ääneen puhua.


Ensin olin sitä mieltä, etten tällä kertaa kirjoita meidän asuntohaaveistamme blogissa mitään ennen kuin avaimet ovat konkreettisesti vaihtaneet omistajaa. Toissakeväinen epäonnistunut asuntokauppa kun oli edelleen tuoreessa muistissa: oli neliö, jonka olisimme halunneet ja josta teimme useamman tarjouksenkin, mutta joka lopulta jäi muutaman tonnin päähän. Yhä edelleen, joka kerta, talon ohi kävellessäni mietin, että juuri tuolla me voisimme nyt asua. Olohuoneessa olisi se alkuperäinen tiiliseinä, jonka olisimme kaivaneet paneelin alta esiin ja keittiössä se kahdeksan hengen ruokapöytä, jolle mittasimme paikan yhdellä niistä kerroista, joina asuntoa kävimme katsomassa.

Erityisen paljon harmitti kertoa kariutuneista asuntokaupoista aina uudestaan ja aina uudelle ihmiselle. Ne jo valmiiksi Clas Ohlsonilta hakemamme muuttolaatikot taittelimme piiloon vaatehuoneen nurkkaan.

Sen toissakevään jälkeen emme enää uskaltaneet puhua kotihaaveistamme kuin korkeintaan ihan lähimmille, vähän salassa ja sopivan epämääräisesti. Siitäkin huolimatta, että puoli vuotta myöhemmin löysimme ehkä sen meidän tulevan kodin.

Sitten on myös se tietty taikausko, se perisuomalainen Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa -ajatusmalli: jos unelmista puhuu liian aikaisin, eivät ne sitten tai juuri siksi toteudukaan. Siksi olen kertonut tulevasta matkasta aina vasta sitten, kun sekä lennot että hotelli on jo varattu enkä voisi kuvitellakaan päivittäväni someen käyneeni työhaastattelussa, koska olisihan se sitten niin noloa joutua julkisesti kertomaan tulleensa hylätyksi. Aika usein toivon, että ajattelisin toisin ja voisin Juliaihmisen tapaan sanoa: Puhu toiveistasi ja haaveissasi mahdollisimman monelle ääneen. Sitten ne alkavat tuntua mahdollisilta. Että sen asuntohaaveenkin kuulisi ehkä joku, joka haluaisi tehdä meidän nykyisestä asunnostamme itselleen kodin eikä joku, jolla - taas kerran - on tarjota siitä meidän haaveilemasta kodista viisi tuhatta enemmän.

Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että meidän nykyinen kolmiomme, se josta vähän kerrallaan teimme omannäköisemme ja jonka kynnyksen yli kannoimme synnytyslaitokselta molemmat poikamme, on mennyt myyntiin Etuoveen, Oikotielle ja Kiinteistömaailman omille sivuille. Jollekin tässä olisi tarjolla oma koti, kolme huonetta ja keittiö, 59 neliötä, hyvin hoidettu taloyhtiö, ihanat naapurit ja huippusijainti, josta kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen emme kovin kevyesti edes luovu. Ja tästä jos mistä pitää - ja kannattaakin!- puhua ääneen: jos kaikki menee tällä kerralla niin kuin toivomme, pääsemme ensi vuonna muuttamaan siihen kotiin, joka on lopulta paljon enemmän meidän koti kuin mitä se toissakeväinen neliö olisi ollut. Ja siinä vaiheessa kun avaimet joskus vaihtavat omistajaa, pääsette kuulemaan ihan kaiken.

Sillä nyt olemme päättäneet (ainakin yrittää) uskoa, että tämä unelma ihan oikeasti myös toteutuu.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki.

”Emme selviä tästä. Emme ainakaan yhdessä, ja erikseen selviäminen ei oikeastaan ole selviämistä.
     Puolustan yksin tätä perhettä. Oikeasti, niin vilpittömästi kuin ikinä koen vain puolustavani ja suojelevani sitä. Samaan aikaan tajuan, että niin tehdessäni saatan yhtä hyvin myös tuhota sen.”


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki (2018)
Otava, 293 sivua.


Kukaan meistä ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Makuuhuoneessa leijailee Rosen vartalovoiteen tuoksu, sen saman, jonka minäkertoja osti Memphisistä täsmälleen samana päivänä kuin Rose teki kotona positiivisen raskaustestin. Yöllä Rose herää outoon tunteeseen - raskausviikkoja on vasta 17, mutta lakanasta on läikkä lapsivettä. Rose vetää päälleen collegehousut ja villatakin ja tilaa taksin. On vielä pimeää.

Hän ei sitä vielä tunne, mutta sinä elokuisena yönä kaikki heidän elämässään nytkähtää uuteen asentoon.

Tätä oli onni: nelihenkinen perhe, lyhyt rauhan hetki meluisan päivän jälkeen, urheilua vasta ostetusta HD-televisiosta, yksi olut, Facebookin selailua. Ihmettä kaikki on kaksi kirjaa ajasta tämän jälkeen: ensin lapsesta, jonka sikiökalvo puhkesi vähän ennen raskauden puoliväliä ja jonka elämästä vanhemmat joutuivat päättämään, sitten yllättäen raskaustestiin ilmestyneistä kahdesta viivasta ja kaksista sydänäänistä.

Mikään kevyt lukukokemus Ihmettä kaikki ei todellakaan ole - sen sijaan se on raastavan rehellinen, täysin paljas tarina rakkaudesta, pelosta, kuolemasta, epävarmuudesta ja elämästä, johon ei itse voi vaikuttaa. Aika monella sivulla myös muistan. Vaikka viikkoja olikin enemmän, minäkin tiedän, miltä tuntuu pukea sairaalan pikkuruisia sukkia linnunluisiin jalkoihin, joiden iho on läpikuultavaa kuin silkkipaperi, ja istua metallisen sairaalasängyn ääressä huoneessa, jonka ainoa ääni on saturaatiolaitteen tasainen piippaus.

Ei tarvitse googlata kovin kauaa, jotta selviää, että Ihmettä kaikki on eräänlainen omaelämäkerta, tarina siitä, mitä arki on poikkeustilan keskellä ja kuinka hauras on pieni elämä. Itkonen avaa oven kotiinsa, lääkärin vastaanotolle, vastasyntyneiden teho-osastolle ja omiin ajatuksiinsa niin täysin, että välillä ihan nolottaa; tässä minä vain istun ja kurkistelen sisään vieraasta ikkunasta, kuuntelen keskustelua, jota ei minun korvilleni ole edes tarkoitettu. Ajatustensa analysoinnissa Itkonen menee välillä niin syvälle, että tuntuu, kuin lukisin Knausgårdin uusinta taistelua. Aina se ei ole pelkästään hyvä.

”Ei se ollut minun nahkani vaan meidän. Meidän kaikkien yhteinen nahka. Niin minä ajattelin.
      On mahdollista, että ajattelin väärin. Se on aina mahdollista. Se juuri ihmisenä olemisessa onkin niin kamalaa.
      Minä en tiedä. En todellakaan tiedä. Ja silti olen puhunut niin kuin tietäisin.”

Joku minäkertojassa silti häiritsee sen verran paljon, että se saa välillä ärsyyntymään koko tarinaan. Ehkä se on tietty pessimismi, ajoittainen yli-itsekkyys ja heikkous silloin, kun on vain pakko jaksaa. Tai sitten tunnistan siitä liikaa itseäni, niitä minun huonoimpia piirteitäni.

Niihin muihin niin kovasti rakastamiini itkosiin verrattuna Ihmettä kaikki jää kuitenkin lopulta jotenkin etäiseksi, liian omakohtaisesti tilitykseksi, raportiksi ennemmin kuin tarinaksi, johon upota. It’s not you, it’s me, tekisi mieli kirjalle sanoa. Siihen Knausgårdiinkaan kun en koskaan päässyt oikein sisälle.

”Hän puhui minulle tällaisia, tasaisella lempeällä äänellä, ja minä ajattelin että hän oli varmaankin oikeassa mutta että se oli hänen ansiotaan, kaikkein eniten hänen, hänhän minua oli syntymästäni asti rakastanut ja osannut ilmaista sen niin, ettei minun ollut tarvinnut ikinä epäillä sitä. Se minua kannatteli. Siihen minä nojasin nyt vielä aikuisenakin. Elämä ei ollut helppoa kenellekään, mutta äidinrakkaus oli silti paras ja pitävin tuki, jonka omalle taipaleelleen saattoi saada.”

lauantai 1. joulukuuta 2018

Kuukauden vege: ramen-kulho.


 Minulla on ystävä, joka aina tasaisin väliajoin jakaa Instagramiin kuvia tekemistään ramen-kulhoista ja -annoksista ja jonka ruokakuvia fiilistelen kuukaudesta toiseen. Oikeastaan siitä inspiroituneena päätin kokeilla itsekin ramenia. Mitään ihan täydellistä ohjetta en netistä löytänyt, joten päätin yhdistellä useampaa löytämääni reseptiä ja tehdä kulhosta omannäköiseni: siitakesienien sijaan paistoin tofua ja lisäsin kulhoon myös anopin kasvimaalta kerättyä lehtikaalia. Ja kyllä, ramenistani tuli ihan superhyvää. Joulukuun vegenä kokataan siis japanilaishenkistä ramenia.


RAMEN-KULHO

2 annosta

7 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
100 g ramen-nuudeleita
chili
lehtikaalia
kylmäsavutofua
kaksi kananmunaa
kaksi porkkanaa
öljyä
seesaminsiemeniä

inkiväärikastike:

4 rkl soijaa
2 rkl valkoviinietikkaa
1 rkl raastettua inkivääriä
ripaus sokeria


Pese kasvikset ja viipaloi chili, revi lehtikaali ja raasta porkkanat ohuiksi siivuiksi. Kuivaa ja paloittele tofu ja paista se pannulla öljyssä. Lisää sen jälkeen pannulle myös lehtikaali ja myöhemmin vielä chili ja porkkanat.

Keitä kananmunat.

Kiehauta kattilassa vesi ja lisää kasvisliemikuutio. Kypsennä nuudelit kasvisliemessä. Kaada kasvisliemi toiseen astiaan ja valuta nuudelit.

Kokoa mieleisesi ramen-kulho suoraan tarjoiluastiaan: pohjalle nuudeleita ja joitain lusikallista kasvislientä, päälle tofua, lehtikaalia, porkkanaa ja chiliä sekä kananmunanpuolikkaat. Täytteitä voit vaihdella satokauden ja mielesi mukaan - kulhoon sopivat myös vaikka kevätsipulin varsi, sienet, sokeriherneet ja bambunversot.

Sekoita inkiväärikastikkeen aineet ja lusikoi kastike kulhojen päälle. Koristele seesaminsiemenillä.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
tai

tiistai 27. marraskuuta 2018

Helsingistä ja tyttöjen viikonlopusta.


Jos jotain olen viime vuosina ymmärtänyt, että silloin kun ei oikeastaan jaksaisi lähteä mihinkään, on lopulta kaikkein eniten pienen irtioton tai maisemanvaihdoksen tarpeessa. Niinpä perjantaina ainoastaan pyörähdän töiden jälkeen kotona vaihtamassa työlaukkuni viikonloppulaukkuun ja hyppään kolmen jälkeen junaan. Oikeastaan en jaksaisi ja tuntisuunnitelmiakin olisi tehtävänä, mutta toisaalta tiedän, että nimenomaan näin marraskuun jälkeen olen tyttöjen viikonlopun tarpeessa. Tulevan viikonlopun vietänkin juuri siksi siskoni luona Järvenpäässä.

Mitään sen suurempia suunnitelmia meillä ei viikonlopulle ole - ja hyvä niin. Lauantaina luvassa on kuitenkin perinteinen Helsinki-päivä: luultavasti piipahdamme jouluostoksilla joissain keskustan kaupoissa sekä Senaatintorilla, kahvittelemme siinä välissä ja istahdamme sitten alkuillasta syömään Lönnrotinkadun KungFu Kitcheniin. Ja perjantaina, kunhan olen päässyt perille, saunomme, vedämme jalkaan villasukat, avaamme viinipullon ja testaamme, onko Järvenpään maine Suomen sushipääkaupunkina liioiteltua vai ei.

Lisäksi odotan aika innoissani niitä kahta reilun kolmen tunnin junamatkaa, joina minulla on aikaa ihan vain itselleni: mukana siinä viikonloppukassissa on niitä varten työjuttujen sijaan Samuel Björkin Poika pimeästä sekä Netflixin The Haunting of  Hill House.

Mitäs teidän marraskuun loppuun ja joulukuun alkuun kuuluu? Ja jos jollain on jotain hyviä Helsinki-vinkkejä, niin niitäkin saa mielellään laittaa kommenttiboksiin; huvittaisi nimittäin ehkä katsastaa myös joku erityisen hyvä näyttely tai museo.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Kohti hyvän mielen vaatekaappia: mitä ostin tänä syksynä.


Elokuussa kirjoitin löytämästäni täydellisestä harmaasta t-paidasta - siitä, jonka kuljetin tyytyväisenä kotiin siitä yhdestä ruotsalaisesta ketjuliikkeestä ihan vain huomatakseni, että se ihan sama paita löytyi jo minulta vaatekaapista, muodottomaksi venähtäneenä vain. Silloin kirjoitin myös projektistani pyrkiä ihan tietoisesti kohti hyvän mielen vaatekaappia ja järkevää kuluttamista, jossa sekä ostan vain tarpeeseen että yritän myös pitää huolta, että ostamani vaatteet on hankittu pitkäaikaiseen käyttöön, ei yhtä juhlaa tai sesonkia varten. Vaikken ehkä nykyisellä nettopalkallani voi luvata ostavani pelkästään eettisesti Suomessa valmistettuja vaatteita, tarkoitus oli kuitenkin, etten olisi enää myöskään tukemassa sitä pikamuotikierrettä, jossa vaatteet on tehty tarkoituksella kertakäyttöisiksi ja se on kaikista ihan fine. Enää koskaan en halua kiikuttaa kaupasta kotiin mitään ihan kivaa vain siksi, että illalla on pikkujoulut, tai hankkia paitaa, jolle en oikeastaan sillä hetkellä edes tiedä tarkkaa käyttötarkoitusta.

Kuluneen neljän kuukauden aikana olen täydentänyt vaatekaappiani seuraavasti:


MITÄ OSTIN: ELOKUUN ALUSTA MARRASKUUN LOPPUUN


Musta perustoppi, Vero Moda, 9 euroa.
Käytän samanmallista mustaa perustoppia ihan joka päivä, joten toppi tuli tarpeeseen ja käyttöön. Mikään laadukas ostos tämä ei silti ollut, sillä edellinen toppi oli menettänyt pahasti muotonsa kovassa käytössä; edellistä toppia tutkaillessa kävi ilmi, että se muodottomaksi venähtänyt oli juuri tämä sama Vero Modan malli, kun taas Gina Tricotista ostamaan vastaavaa olen käyttänyt juoksutoppina jo monta vuotta eikä paita ole mennyt käytössä ja pesussa miksikään. Toki päivittäin käytettynä laadukaskin vaate kyllä kuluu, vaikka niitä olisikin kaapissa useampi samanmallinen. Silti jonkintasoinen HUTI - Vero Modan malli ei selvästi ole tehty pitkäaikaiseksi vaatteeksi.


Pitkä neuletakki, Vila, 29 euroa
Koska omistin jo samaisen viininpunaisen neuletakin vaaleanharmaana, tiesin jo ostohetkellä, että tulisin pitämään tätäkin ihan yhtä paljon. Syksyn aikana neuletakki on ollut käytössä sekä töissä että kotona ja siitä on tullut jo jonkinlainen luottovaate, jossa on hyvä olla. Ehdottomasti HITTI.


Mustat pillifarkut, Vero Moda, 59 euroa. 
Keväällä puhki kuluneiden mustien lempifarkkujeni tilalle piti hankkia uudet, kun ne toiset lempifarkkuni, ne revityt, alkoivat syyskuun loppupuolella tuntua liian kylmiltä. Sen sijaan, että olisin ostanut parinkympin henkkamaukkafarkut, päätin panostaa - toivon mukaan - laatuun, sillä kaksinkertaisella langalla ommeltujen farkkujen pitäisi myyjän mukaan myös säilyttää muotonsa entistä paremmin ja pysyä samalla pitkään hyvinä. Vuosikausiin en ole maksanut farkuista kuuttakymppiä, mutta toivon, että nämä menevät käytössä vielä kauan. Varovainen HITTI.


Yksi iltapäivä bussissa viereen istahti nainen, jonka kangaskassi julisti, että Let me shop and no one gets hurt. Oli astetta pahempi maailmantuskapäivä ja pitkä työpäivä muutenkin, enkä juuri silloin osannut ottaa slogania sinä, mihin se ehkä oli ajateltu, vitsinä, sillä vuonna 2018 tuon iskulauseen pitäisi olla ennemminkin Let me shop and everybody gets hurt. Pitkin syksyä olen seurannut somessa useampaa vuoden ostolakkoprojektia ja fiilistellyt sitä, miten monipuolisista asukokonaisuuksia voikaan löytyä vaatekaapeista, joissa ei ole yhtään mitään päällepantavaa. Ihan tuohon en vielä tänä syksynä pystynyt, mutta toisaalta uusien kenkien ostamisen sijaan vein vanhat suutarille, taas kerran, ja selvisin syksystä ilman yhtään uutta kauden neuletta; kuluneen neljän kuukauden aikana olen käyttänyt vaateostoksiini keskimäärin kaksikymmentäviisi euroa kuussa. Jos se on jotain, niin alku.

Sitä täydellisesti istuvaa harmaata t-paitaa en myöskään vielä ole löytänyt, mutten lopulta jaksanut sitä kovin aktiivisesti etsiäkään. Syksyn aikana kävi nimittäin ilmi, että kykenen melko täysipainoiseen elämään ilman sitäkin.


Mitä sinä ostit tänä syksynä? Minkä verran käytät rahaa vaatteisiin?

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Kate Quinn: Koodinimi Alice.

”’Lili’, Eve kysyi hetken mielijohteesta. ’Pelottaako sinua koskaan?’
   Lili kääntyi, ja sateenvarjon reunasta valuva sade muodosti hopeisen verhon hänen ja Even välille. ’Kyllä, ihan kuten kaikkia muitakin. Mutta vasta sitten, kun vaara on selätetty - ennen sitä pelko on ylellisyyttä.’ Lili työnsi kätensä Even käsikynkkään. ’Tervetuloa Alicen verkostoon.’”


Kate Quinn: Koodinimi Alice (The Alice Network, 2017; suom Päivi Paju)
Harper Collins, 573 sivua.


Tammikuussa kannoin kirjastosta kotiin parhaan tänä vuonna lukemani kirjan: ystävieni laatimalta kirjavinkkilistalta poimimani Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli tarina kahden sodan runtelemasta Euroopasta, perhosvaikutuksesta sekä pienistä ja vähän isommistakin valinnoista - ja rakastuin kirjaan heti ensisivuilta. Toukokuun lopulla toin kotiin sen vuoden toiseksi parhaan, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirjan, tarinan radioaalloista ja rakkaudesta, ihmisten julmuudesta, asioista, joita ei silmillä näe, sekä sodasta.

Kate Quinnin Koodinimi Alice on kolmas tänä vuonna lukemani tarina toisesta maailmansodasta - ja se vuoden kolmanneksi paras kirja ihan muutenkin.

On vuosi 1915. Saksalaiset lähestyvät Englantia sekä maitse että meritse, ja kapteeni Cameron on saanut tehtäväkseen etsiä ihmiset estämään tulevat hyökkäykset. Eve on kaksikymmentäkaksi ja Cameronille täydellinen löytö: hänellä on kyky puhua täydellisesti sekä ranskaa että saksaa, kyky valehdella, kyky vaikuttaa ulospäin viattomalta mutta olla sisäisesti rohkea. Eve lähetetään saksalaisten miehittämään Ranskaan, jossa hän saa kouluttajakseen Lilin, vakoojien kuningattaren. Mutta Ranskassa häntä odottaa myös René Bordelon, joka pakottaa Even päättämään, kuinka pitkälle hän on maansa vuoksi valmis menemään.

Toisaalta on myös vuosi 1947, jolloin Eurooppa on vasta toipumassa muutamaa vuotta aiemmin loppuneesta sodasta. Charlie St. Clair matkustaa Englantiin äitinsä kanssa tarkoituksenaan hankkiutua sveitsiläisellä klinikalla eroon sisällään kasvavasta Pikku Ongelmasta. Samaan aikaan Charlie elättelee kuitenkin toivoa, että hänen natsimiehityksessä kadonnut serkkunsa Rose on vielä elossa ja mahdollista löytää, kunhan hän vain itsekin on Euroopassa. Viimeinen kirje Roselta on vuodelta 1943, eikä Charlie ole sen jälkeen kuullut mitään parhaasta ystävästään.

Charlien ja Even tiet kohtaavat Lontoossa, kun Charlie ilmestyy Even rapistuneen asunnon ovelle mukanaan ryppyinen muistilappu sekä nimi, joka saa jonkin heräämään Even sisällä. Yhdessä he lähtevät takaisin Ranskaa selvittämään, mitä tapahtui Roselle ja koko Alicen vakoojaverkostolle.

Mutta yhtälön voi rakentaa monella tavalla. Rose plus Lili jaettuna Evellä plus Charliella oli yhtä kuin René Bordelon. Jenkki mustassa mekossa plus skotti pikkutakissa kerrottuna kesäillalla ja voileipäpaketilla jaettuna kiusallisella hiljaisuudella on yhtä kuin jotain ihan uutta. Kaksi tyttöä kertaa yksitoista kesää jaettuna yhdellä valtamerellä ja yhdellä sodalla johtaa Even ovelle. Ja oli todennäköisyys mikä tahansa, aina kannattaa valita toivo.

”’Marguerite, Lili ja Violette.’ Cameron hymyili, ja hänen katseestaan näkyvä huoli oli lähes tuskainen. ’Minun kukkani.’
    ’Fleurs du mal’, Eve kuuli sanovansa ja värisi.
    ’Mitä?’
    ’Baudelairea. Emme me ole kukkia, joita voi poimia tai suojella, kapteeni. Me olemme kukkia, jotka kukoistavat pahuudessa.’”

Koodinimi Alice on tarina kahdesta sodasta ja sen seurauksista, hiuspinneihin piilotetuista koodatuista viesteistä, uskollisuudesta, ystävyydestä, yhtälöistä ja toivosta, Baudelairesta, murskatuista sorminivelistä, vahvoista naisista ja siitä yhdestä vihreäseinäisestä työhuoneesta. Joka toinen luku kirjassa johdattaa mukanaan Even ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan, jossa yksi sormuksen sisään kätketty viesti voi johtaa sodan loppuun - tai ihmisen -, joka toinen luku taas matkaa Charlien mukana toisen maailmansodan seurausten perässä. Tunnelma tihenee tarinan edetessä niin, että kirja tekisi mieli lukea loppuun yhdeltä istumalta; tämä jos mikä vaatii seurakseen villasukat, paksun peiton, kupin teetä ja tuntikaupalla aikaa.

"Kun hän kääntyi katsomaan vihollistaan, aika sekoittui. Oli sekä vuosi 1915 että 1947; Eve oli kaksikymmentäkaksivuotias, verinen ja murtunut, ja hän oli viisikymmentäneljävuotias, tärisevä ja edelleen murtunut; René Bordelon oli sulava, tummahiuksinen bon vivant, ja hän oli tuo jäykkäharteinen vanha mies, jolla oli hopeanharmaat hiukset ja taidokkaasti leikattu puku. Sillä hetkellä, kun aika törmäsi yhteen, molemmat versiot olivat totta."

Ole joskus joidenkin kirjojen kohdalla sanonut, että jos lukee vain yhden kirjan vuodessa, kannattaa tarttua juuri siihen. Koodinimi Alice on juuri tällainen kirja, se sellainen, joka sopii täydellisesti joululoman pysähtyneisiin päiviin, jolloin on aikaa rentoutua hyvän tarinan parissa, sinne glögin ja vihreiden kuulien kaveriksi.


Hei, jos teillä on muuten vinkata jotain superhyvä kirjaa joululomalukemiseksi, 
niin vinkatkaa ihmeessä! 
Tällä hetkellä luettavien listalla on ainakin Elena Ferranten 
Napoli-kirjat, joita joku teistä minulle muutama viikko sitten suosittelisin ja josta ystäväni Eija kirjoitteli viime viikolla.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Sokerista, marraskuusta sekä kaapinoven takana salassa syödyistä Tivoli-kekseistä.


Se alkaa aina viimeistään marraskuussa: Ensin herään neljältä, ihan vain yhtenä yönä ja ikään kuin sattumalta, enkä ihan heti saakaan uudestaan unta. Sitten huomaan hapuilevani kännykän kellon käteen samaan aikaan seuraavanakin yönä - ja sitä seuraavana. On kausia, joina neljä ei olekaan neljä vaan kaksi ja jona seuraavien tuntien ajan kuuntelen pimeässä makuuhuoneessa vieressä nukkuvan miehen tasaista kuorsausta ja mietin tulevan viikon ruokalistaa ja sitä, ottaisinko nyt lopulta substantiivini monikon taivutuksen mukaan seiskojen ruotsin kokeeseen vai en. Varmaa on, että tämä jakso tulee aina marraskuussa, ihan joka vuosi.

Ihan yhtä varmaa on myös, että viimeistään marraskuussa olen taas jäänyt siihen samaan sokerikoukkuun, josta kesän ja alkusyksyn aikana olen aina pyristellyt irti. En ehkä syö sokeria suuria määriä kerralla, mutta kuitenkin ihan joka päivä: kourallinen lakritseja opehuoneen pöydälle ilmestyneestä kulhosta heti aamuyhdeksältä, muutama kaapinoven takana salassa hotkaistu Tivoli-keksi iltaruokaa laittaessa, vielä yksi kourallinen karkkeja tv:n ääressä iltapalan jälkeen - jos Pippa Laukka tekisi niistä kasan pöydälle, olisi viikon saldo varmasti komea. Silti määrää enemmän harmittaa se, miksi karkkia syön; usein kun tuntuu, että jotain makeaa on yksinkertaisesti pakko saada. Siinä missä joku muu karkaa marraskuun harmautta Etelä-Euroopan tai Aasian aurinkoon, haen minä lähikaupasta pussillisen Malacon TV-mix salmiakkeja.

Tämän vuoden marraskuun on tarkoitus olla kuitenkin poikkeus: tänä vuonna pyristelen sokerikoukusta irti jo ennen sitä yleensä aina tammikuussa alkavaa uutta elämää - ja toivon mukaan pidemmäksi aikaa kuin muutamaksi viikoksi. Suurin syy tähän on se väsymys, jota en päiviin enää halua - tämän vuoden marraskuussa olen jo nähnyt oloissani se, etten enää syö lihaa kuin muutamana päivänä viikossa ja että käyn juoksemassa kolme vähintään viiden kilometrin lenkkiä siinä samassa ajassa.

Mihinkään ehdottomaan sokerittomuuteen en edes halua pyrkiä, vaan ennemmin siihen, etten rapistelisi karkkipussiani enää joka ilta pelkästä tottumuksesta tai tyhjentäisi poikien keksipakettia verensokerin huidellessa työpäivän jälkeen liian matalalla. Ja kuten kaikki muutokset, myös tämä alkaa maanantaina - ensi kuussa pääsette kuulemaan, miten kävi.


Miten te olette päässeet eroon sokerikoukusta? 
Ja jos jollain on helppoja ja nopeita välipalavinkkejä, joiden avulla iltapäivänapostelusta pääsee eroon, niin kertokaa ihmeessä.